Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

//Tarina kertoo Gildomerassa olevan roolipelihahmoni Calderin tarinan ennen roolipelin alkua ja ehkä selittää hahmon tunteville pikkuisen nuoren prinssin ajatusmallia. Joten eiköhän aloiteta~ xP ps. tarina sijoittuu maiseman puolesta Intia/Arabia-tyyliseen maisemaan. Lisätietoa voi käydä halutessaan katsomassa suntuubissa olevassa Gildomera-roolipelissä, jossa olen tehnyt tarkemman selityksen Vinemarista valtiona. pps. Hahmolla ei ole mitään muuta suhdetta Pettävällä jäällä-tarinan Calderiin, muuta kuin että prinssi syntyi arvon opettajan sovittamisesta keskiaikaan (saaden samalla melkoisen luonnemuutoksen jossain matkan varrella.. ^^') ppps. (oh god... =_=) Tarinassa käytetyt laulut on kaikki listattu tarinan loppuun. Enjoy~

 

 

They call me The Wild Rose / But my name was Elisa Day / Why they call me it I do not know / For my name was Elisa Day

 

Vinemarissa oli koittanut suuri päivä. Edellinen kuningaspari oli alkanut käydä vanhoiksi, joten he olivat päättäneet naittaa tyttärensä, prinsessa Sheilahin Sharman kreivin nuoremmalle pojalle Douglasille. Kreivin vanhemmalla pojalla, Edgarilla, oli jo oma perheensä, vaikkakaan ei lapsia, mutta perheiden vanhempien läheiset suhteet olivat toimineet Douglasin etuna. Parin suuresta ikäerosta huolimatta, prinsessan ollessa vasta 18 ja hänen sulhonsa 30, he olivat tulleet erittäin hyvin toimeen, joten mitään estettä avioliitolle ei nähty. Samalla avioliiton sitomisen yhteydessä kaksikko julistettaisiin myös uudeksi kuningaspariksi, Sheilahista tulisi Vinemarin kuningatar, ja hänen puolisostaan Douglasista valtion kuningas.

 

From the first day I saw her I knew she was the one / She stared in my eyes and smiled / For her lips were the colour of the roses / That grew down the river, all bloody and wild

When he knocked on my door and entered the room / My trembling subsided in his sure embrace / He would be my first man, and with a careful hand / He wiped at the tears that ran down my face

They call me The Wild Rose / But my name was Elisa Day / Why they call me it I do not know / For my name was Elisa Day

 

Kaksikko nousi vaunuista, jotka olivat kuljettaneet heidät palatsista astellen kohti oraakkelin temppeliä, missä heitä jo odotettiinkin. Molempien kultaiset lemmikkikäärmeet lentelivät heidän ympärillään, hermostuen hieman suuresta ihmisjoukosta, mutta ne eivät kuitenkaan hyökänneet. Sen sijaan otukset lensivät korkeammalle temppelin yläpuolelle, sillä välin kun molempien omistajat kävelivät ovia kohti. Temppelin pihamaalla oli pappeja ja papittaria ottamassa tulevaa kuningasparia vastaan kansalaisten jäädessä temppelin ulkopuolelle odottamaan. Muutamat onnittelivat paria jo ennen kuin he pääsivät sisälle ja vartijat saivat pitää täyden huomion kansalaisissa, jotka yrittivät nähdä vilauksen parista vielä ennen kuin he menivät temppelin ovista sisään.

 

Sisällä temppelissä tuoksui vahvasti laventelisuitsukkeet, luoden sisälle hieman utuisen tunnelman. Vaalealla marmorilla sisustettu korkea temppeli oli koristeltu koreaksi, ja oraakkeli seisoi temppelin keskellä olevalla saarekkeella, jota ympäröi matala rengas, johon tuli vettä naisen takana olevasta suihkulähteestä. Yleensä keskustaa peittävä sermi oli vedetty sivuun paljastaen jo varsin vanhan naisen. Hiljaisina, mutta onnellisina, pari asteli pienen sillan yli oraakkelin luokse huoneen keskelle, polvistuen tämän eteen.

 

"Olet kasvanut paljon siitä, kun viimeksi näin sinut, prinsessa Sheilah, ja miten kauniiksi naiseksi oletkaan kasvanut", vanha oraakkeli sanoi hymyillen Sheilahin pidätellessä hermostunutta naurahdustaan. "Sinua, Douglas, en ole saanut kunniaa tavata ennen, mutta tiedän, että rakastat vaimoasi, ja tulet johtamaan Vinemaria viisaasti. Olen niin iloinen, että saan vielä yhden kuningasparin saattaa yhteen vanhalla iälläni", nainen jatkoi. Ja toden totta, tämänkertainen oraakkeli oli vanhempi kuin moni muu. Hän oli solminut avioliiton ja kruunannut Sheilahin vanhemmat ja isovanhemmat ennen häntä. Douglas nyökkäsi kiitollisena oraakkelin kehuista, vaikka tämän kasvot pysyivätkin peruslukemilla, mies oli erittäin ilahtunut vanhuksen hyväksynnästä.

 

Oli kuitenkin aika aloittaa seremoniat, ensimmäisenä parin avioliitto. Huoneen sivusta astui esiin nuori pappi ja papitar, toisella mukanaan viinikannu, toisen kantaessa mukanaan yhtä suurta, laakeaa lautasta ja kahta matalaa kuppia. Molemmat sijoittautuivat oraakkelin taakse ja viinikannua kantanut papitar kaatoi viiniä lautaselle. Oraakkeli kaapi siitä kahteen kuppiin viiniä ja kääntyi jälleen nuoren parin puoleen. "Sheilah, roolisi vaimona tulee olemaan pitkä ja rakastettu. Sinä olet Vinemarin prinsessa ja toimien sen mukaisesti todista vahvuutesi sekä naisena että vaimona, rakastaen puolisoasi aina kunnes jumalat kutsuvat sinut luokseen", vanhus lausui, ojentaen toisen kupeista prinsessalle, joka nyökkäsi vastaukseksi. "Douglas, tehtäväsi aviomiehenä tulee olemaan raskas, mutta palkitseva. Olet taistellut tiesi huipulle, ja siitä palkintona olet saanut Sheilahin vaimoksesi. Todista rakkautesi suojelemalla vaimoasi raskaina aikoinanne, niin aurinko ja kuu tulevan hymyilemään avioliitollenne, aina siihen päivään asti, kunnes jumalat kutsuvat sinut luokseen." Oraakkeli ojensi nyt toisen kupin Douglasille, joka samaan tapaan nyökäten otti sen vastaan. "Täten jumalten lähettinä siunaan rakkautenne ja avioliittonne", vanhus vielä kuulutti, ja pari kiersi kätensä toistensa ympärille ja joivat viininsä. Ensimmäinen osuus seremoniasta oli suoritettu ja he olivat virallisesti aviopari.

 

Ujosti hymyillen Sheilah antoi pikaisen pusun tuoreen aviomiehensä poskelle, ja vanha oraakkeli naurahti hyväntuulisesti. Myös Douglas soi siinä vaiheessa lempeän hymyn tuoreelle vaimolleen ja pörrötti tämän hiuksia. "Rauhoituhan nyt, rakas, tämä ei ole vielä ohi", mies naurahti ja Sheilah hihitti hieman lisää, mutta rauhoittui pian kääntäen huomionsa takaisin oraakkeliin, joka seurasi kärsivällisesti vierestä odottaen parin huomiota jälleen. "Jumalat asuttavat meriä ja taivaita, jättäen maan ihmisten haltuun. Tänään, te kaksi nousette yhden alueen valtaan hallitsijoina. Hallitkaa sitä kaikella viisaudellanne ja ymmärryksellänne. Tukekaa toinen toisianne, ja jumalat auttavat teidät vaikeimpienkin aikojen yli. Vinemar vapaan veden valtiona tulee tuomaan raikkaan kasteensa valtakaudellenne, ja itse Poseidon ohjaa teitä, mikäli kadotatte tienne. Mutta tänään on teidän juhlanne. Loistakoon valtanne kirkkaammin, kuin edeltäjienne, ja tuokoon se maallemme onnea ja iloa tulevaisuudessamme", nainen sanoi, ja haki kauemmalta pöydältä kaksi koristeellista kruunua. Kruunaten tuoreen kuningasparin hän hymyili kaksikolle. "Toivotan onnea tulevaisuudelle", vanha nainen sanoi hymyillen ja halasi tuoretta kuningasparia onnellisena.

 

Temppelin ulkopuolella oli täysi hälinä päällä kun kuningaspari astui ulos. Sieltä täältä kuului onnitteluhuutoja ja ihmiset heittelivät kukkia ilmaan. Molempien käärmeet lensivät ympyrää taivaalla, uskaltamatta laskeutua ihmismassan sekaan, mutta pitäen kuitenkin omistajiaan silmällä. Vartijoiden työ tuli samalla sekunnilla paljon vaikeammaksi pitää kansaa kurissa joka halusi nähdä tuoreet hallitsijansa paremmin. Lopulta kuitenkin ihmisjoukko saatiin jotenkin kuriin, mutta mellakka ja rellestys eivät kadonneet kaduilta minnekään. Toriaukio oli täynnä ihmisiä, juhlan kunniaksi aukiolla tarjottiin ilmaista ruokaa ja juomaa, parasta laatuaan tottakai. Teatteriesityksiä oli yksi toisensa perään, jonne oli ilmainen sisäänpääsy. Korkea-arvoisemmat aateliset kävivät tervehtimässä kuningasparia ja toivottamassa heille onnea, ennen kuin liittyivät kansalaisten joukkoon juhlimaan. Jopa muista valtioista oli saapunut kuningaspareja juhlimaan, jopa Urumiyan kuningatar, joka odotti sillä hetkellä ensimmäistä lastaan. Ja kun Vinemarissa juhlitaan, siellä juhlitaan kunnolla. Nämäkin pidot kestivät useamman päivän, aina läpi välissä olevien öidenkin, kunnes väki vihdoin rauhoittui siirtyen arkipäivän töihinsä.

 

Juhlien jälkeen vanha kuningaspari tuli pyysi Sheilahia käymään heidän luonaan. "Olen niin onnellinen puolestasi, kultaseni", vanha kuningatar sanoi halaten tytärtään ja ohjaten tämän perässään isänsä luokse ja kaikki istuutuivat pyöreän pöydän ääreen juttelemaan. Sheilahin vanhemmat muistelivat tyttärensä lapsuusvuosia, nuoren kuningattaren naureskellessa lapsuutensa kujeilleen. Kuitenkin lopulta vanhukset pääsivät itse asiaan. "Nyt kun olet kuningatar, tämä kuuluu sinulle", Sheilahin isä sanoi ja antoi erään sormuksen tyttärelleen. "Tämä on se sama sormus, jolla tehdään polttomerkit, se kuuluu jokaiselle kuningassuvun jäsenelle." Sheilah kääntyi katselemaan vasenta kämmenselkäänsä, jossa oli vanha paloarpi. Sinettisormuksessa oli juuri se samainen kuvio. "Kiitos isä, äiti", nuori nainen hypähti innoissaan halaamaan vanhempiaan. Sormus kuitenkin oli suuri asia suvussa, se siirtyi aina kruununperilliselle. Vaikka Sheilahilla ei suurta valtaa ollutkaan, sillä hänen puolisonsa, kuningas Douglas, hallitsi valtakuntaa, sormus kuitenkin todisti nuoren kuningattaren perimän. "Olemme ylpeitä sinusta, Sheilah", vanha kuningatar sanoi miehensä nyökäten ja hymyillen uupuneesti. Antaen vielä suukot vanhemmilleen ennen lähtöään Sheilah suuntasi etsimään Douglasia kertoen tälle uutisista ja sormuksesta innoissaan.

 

"Onneksi olkoon, kultaseni", Douglas sanoi hymyillen ja suukottaen vaimonsa otsaa, iloisena tämän puolesta. Kaksikon lemmikkikäärmeet lensivät omalle tyylylleen pariskunnan viereen, kietoutuen toistena ympärille. Sheilah suorastaan loisti ylpeydestä ja kunniasta pitää sormusta, vaikka se olikin aivan liian iso hänelle. Sen sijaan nuori nainen joutui pitämään sitä ketjussa kaulassaan. "Mutta olen miettinyt, rakkaani", Douglas aloitti vakavampaan sävyyn, "Ehkä nyt on täysin väärä aika kysyä tätä, mutta oletko todella onnellinen?" Sheilah katsoi hämmentyneenä miestään. "Miksi en olisi?" "Olen niin vanha sinuun verrattuna", mies jatkoi hymyillen hieman anteeksipyytävästi ja hetken päästä Sheilah repesi railakkaaseen nauruun, yllättäen Douglasin ja muutamat lähistöllä olevat palvelijat. "Douglas, rakas, minä olen Vinemarin kuningatar. Ja jo silloin kun olin vielä prinsessa, olisin voinut valita kenet haluan. Ja minä valitsin sinut. Joten kyllä, olen onnellinen. Parempaa valintaa en olisi voinut koskaan tehdäkään", Sheilah sanoi lempeästi suukottaen miehensä poskea. Molemmat jäivät hiljaa sylikkäin istumaan, lausuen satunnaisesti toisilleen mitä imelimpiä lausahduksia ja nauraen niille yhdessä.

 

Sheilah ja Douglas olivat loppujen lopuksi hyvin erilaisia luonteiltaan. Sheilah oli utelias ja piti kaupungilla liikkumisesta, siinä missä Douglas halusi pitää valtion asiat ajan tasalla kaiken aikaa, ja päätyi tekemään töitä yötä päivää. Kuitenkin kaksikko tuli loistavasti toimeen, kun Douglas unohti työnsä aina kun Sheilah tuli kertomaan mitä hän oli nähnyt kaduilla. Douglas jopa myönsi rakastavansa vaimoaan paljon juuri tämän seikkailunhalun takia, tuntien voivansa elää nuoruuttaan uudestaan nuoren vaimonsa kautta. Sheilahilla oli myös paha tapa karata henkivartijoiltaan, saattaen henkivartijoiden esimiehen, Nilamin, hermoromahduksen partaalle. Aina toisinaan kuningas sai jopa kuunnella nuoremman miehen valituksia vaimostaan, joita tällä tuntui olevan loputtomiin. Ennen avioliittoa Douglas oli toiminut pitkään kouluttajana vartijoiksi pyrkiville nuorille miehille, ja Nilam oli, kuten kuningas itse tykkäsi toisinaan sanoa, hänen mestariteoksensa.

 

Nilam oli erittäin nuori, mutta hyvin vakava miehen alku, vain pari vuotta kuningatartaan nuorempi. Kuitenkin hän oli noussut nopeasti arvoasteikolla ylöspäin, osittain kovan työnsä, osittain Douglasin huomaamien luonnollisten lahjojensa ansiosta. Moni syyttikin tätä suhteiden hyväksikäytöstä, sillä kuningas oli henkilökohtaisesti suositellut Nilamia työtehtäväänsä. Kuitenkin kaikki puheet unohtuivat, kun mies todisti taitonsa, ja vaikka Sheilahin onnistuikin karkaamaan jopa Nilamilta aina toisinaan, pysyi nuori mies pisimpään naisen perässä. Oli myös yleistä tietoa, ettei kukaan kouluttajista ollut lempeä, ei myöskään Douglas, joka nimenomaan halveksui laiskuutta ja menemistä sieltä, missä aita on matalin. Nilam sen sijaan valitsi helposti hankalimman reitin, ihan vain oman koulutuksensa nimissä, mikä oli ansainnut hänelle Douglasin kunnioituksen.

 

Mitä kuningasparin kahdenkeskeisiin suhteisiin tuli, kaksikko tuli hyvin toimeen keskenään. He eivät juuri riidelleet, ja jos riitelivätkin, löysivät sovun ennen iltaa. Molempien päivät kuluivat omia tahtejaan, mutta aina heiltä löytyi aikaa myös toisilleen. Pariskunta oli jo lyhyessä ajassa kuin perhettä, Sheilah toi iloa ja hauskuuttaa Douglasin päiviin samalla kun Douglas rauhoitti energisen kuningattarensa aina kun tämän into meinasi karata käsistä. Kuitenkin kaiken lempeän ja melkein sisaruksellisen rakkauden alla oli oikeita romanttisia tunteita molemmilla toisiaan kohtaan. Ja ajan myötä tämä rakkaus kantoi hedelmää, kuningattaren tullessa raskaaksi.

 

Kuningaspari oli enemmän kuin onneissaan perheeseen tulevasta lisäyksestä. Sheilah jätti seikkailunsa linnan pihamaalle, leikkien toisinaan lemmikkikäärmeensä kanssa tai vastavuoroisesti valtion elementtiaseella, vettä ja kaikkia sen olomuotoja hallitsevalla kirveellä. Ei nainen ollut tarpeeksi vahva kantamaan asetta itse, mutta hän oli erittäin lahjakas käyttämään sen taikavoimia. Hän kertoili mitä erilaisimpia tarinoita, tosia ja satuja, vielä syntymättömälle vauvalleen käyttäen aseen voimia luomaan ilmaan vedestä erilaisia hahmoja kuvaamaan tarinan henkilöitä. Myös kuningas alkoi saada itseään irti töistä ja raskauden edetessä liittyi aina useammin vaimonsa seuraan. Douglas rakasti kantaa vaimoaan ympäriinsä käsivarsillaan, minne tämän ikinä tekikään mieli mennä. Aika oli molempien onnellisinta aikaa heidän mielestään, eikä kumpikaan heistä tiennyt, kuinka oikeassa he olivatkaan.

 

On a second day I brought her a flower / She was more beautiful than any woman I'd seen / I said, "Do you know where the wild roses grow, / So sweet and scarlet and free?"

On a second day he came with a single red rose / He said, "Give me your loss and your sorrow?" / I nodded my head, as I lay on the bed / "If I show you the roses will you follow?"

They call me The Wild Rose / But my name was Elisa Day / Why they call me it I do not know / For my name was Elisa Day

 

Raskaus kuitenkin edetessään koitui yllättävän rankaksi kokemukseksi nuorelle kuningattarelle. Sheilah uupui päivä päivältä enemmän, ja ennen synnytystä hän ei jaksanut edes nousta sängystään. Vaimostaan huolissaan Douglas vietti monet yöt valvoen rakkaansa vierellä, väsyttäen itseään töiden lisäksi. Kun lapsi ei meinannut ajan tullessa syntyäkään, kuningas alkoi huolestua, samoin kuten palatsin palvelusväki, Sheilahin terveydestä, naisen ollessa enemmän huolissaan lapsestaan kuin itsestään. Eräänä iltana linnaan kutsuttiin parantaja läheisestä kaupungista, ja parantajan saapuessa hän lähetti ensimmäisenä kuninkaan lepäämään ennen kuin aloitti auttamaan nuorta kuningatarta synnytyksessä.

 

Douglas jäi hetkeksi oven ulkopuolelle kuuntelemaan. Hän ei saanut sanoista selvää, mutta hetken päästä kuuli vaimonsa kiljaisevan kovaa. Mies oli valmiina juoksemaan vaimonsa avuksi, mutta samalla ovenavauksella palvelusneito juoksi ovesta ulos, ja huomatessaan kuninkaan onnistui pakottamaan miehen lepäämään. Vaikka palvelusneito oli luvannut, että Sheilahilla oli kaikki kunnos, Douglas ei voinut kuin huolehtia maaten sängyssään. Vaikka hän oli kuolemanväsynyt, uni ei vain tullut. Hän kuuli mielessään vaimonsa huudot ja pelkäsi yksin huoneessa jopa enemmän kuin istuessaan vaimonsa vieressä. Hermostuneena mies nousi sängystään poistuen parvekkeelle lämpimän iltatuulen puhaltaessa kevyesti hänen kasvoilleen. Hänen mukanaan lensi hänen oma käärmeensä, kietoutuen miehen kaulan ympärille Douglasin hiljaa silitellessä käärmeen päätä ja jääden tuijottamaan tähtiä ja rukoilemaan mielessään jumalten apua vaimolleen.

 

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen palvelusneito koputti kuninkaan huoneen oveen. Väsyneenä, Douglas astui sisälle parvekkeelta ja antoi palvelusneidolle luvan tulla sisään. "Lapsi on syntynyt nyt, mikäli haluatte tulla katsomaan", väsynyt nuori nainen sanoi hymyillen. Kuningas suorastaan ryntäsi ovelle. "Kuinka Sheilah voi?" hän kysyi saman tien vaimonsa vointia. "Kuningatar on kunnossa, mutta erittäin väsynyt", palvelusneito sanoi hymyillen väsyneesti. Yö oli ollut pitkä kaikille, ja yhdessä kaksikko suuntasi kohti huonetta, missä Sheilah odottaisi heitä lapsen kanssa. Mutta huoli vaimosta oli saanut Douglasin unohtamaan, että hänen kuuluisi olla onnellinen lapsesta. Hänhän kuitenkin oli nyt isä lapselle, joka olisi hänen ja hänen rakastamansa naisen yhteinen silmäterä ja esikoinen.

 

Nähdessään huoneessa olevan verisen sotkun Douglas jähmettyi niille paikoilleen kauhusta, ja ryntäsi sitten vaimonsa vierelle. Sheilah nukkui, ja hiki valui naisen kasvoilla. Nainen ei kuitenkaan herännyt kosketukseen, ja miehen huoli kasvoi kasvamistaan, kunnes parantajan ääni huoneessa mursi hiljaisuuden. "Arvon kuningatar on vain uupunut, hänellä on kaikki hyvin. Ensimmäisen lapsen synnytys on joskus tälläistä, älkää olko huolissanne", parantaja sanoi, ja tuli miehen viereen pieni nyytti sylissään. "Onneksi olkoon, hän on poika", parantaja hymyili lempeästi ja ojensi nyytin hämmentyneelle kuninkaalle. Vaaleaan kankaaseen toden totta oli kääritty pieni vauva, joka tuntui nukkuvan, mutta siirtyessään miehen syliin avasi silmänsä. Douglas tuijotti lasta järkyttyneenä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsonut peiliin, lapsi oli aivan hänen näköisensä viimeistä piirtoa myöten, tai miten paljon nyt vastasyntynyt saattoikaan näyttää isältään. Hän tiesi jossain sisimmässään, että hänen kuuluisi olla onnellinen, mutta hän oli myös vihainen. Tämä hirviökö oli saanut hänen rakkaan vaimonsa tuohon kuntoon, ettei nainen edes reagoinut hänen kosketukseensa? Tämäkö oli se olento, jota he olivat odottaneet ja rakastaneet, ja kiitokseksi kaikesta siitä se satutti hänen vaimoaan? "Kaikki kunnossa?" palvelusneito, joka oli tuonut miehen huoneeseen, kysyi. "Älkää huoliko, moni tuore isä menettää sanansa nähdessään lapsensa ensi kertaa", parantaja vastasi hymyillen kuninkaan puolesta.

 

Pikku hiljaa Sheilah alkoi toipua synnytyksestä, vaikka olikin edelleen hyvin väsynyt. Nainen oli onnellinen saadessaan pitää lastaan sylissään, mutta tunsi hieman syyllisyyttä, kun kuningassuvun tunnus poltettiin lapsen vasempaan kämmenselkään. Poika itki hänen sylissään, ja tuore äiti sai tehdä kaikkensa, ettei lapsi vetäisisi kättään pois ja polttaisi sitä enempää kuin tarvitsi. Douglas sen sijaan tuntui vierastavan lastaan, kieltäytyen pitämästä tätä sylissään mikäli oli pakko. Kuitenkin silloin, kun lapsi oli kuninkaan sylissä, hän tuntui viihtyvän siinä, jopa paremmin kuin äitinsä sylissä. Sheilahista oli herttaista, kuinka poika suorastaan janosi isänsä huomiota, jota kuitenkin valitettavan harvoin lopulta sai. Yleensä kuningas vetosi, että hänellä oli töitä ja pesiytyi työhuoneeseensa suureksi osaksi päivistään. Vaikka tämä tiesi enemmän aikaa kahden lapsensa kanssa, kuningatarta silti huolestutti miehensä käytös. Muutaman päivän sisällä pieni prinssi sai nimensä: Calder Titus Vinemar.

 

Jo muutamassa vuodessa toisiaan rakastaneen kuningasparin yhteiselo murtui täysin. Sheilah kiisteli monena iltana miehensä kanssa Calderista, yrittäen saada Douglasia viettämään edes jonkun verran aikaa poikansa kanssa, mutta turhaan. Kuninkaan pää ei suostunut kääntymään, ja sen sijaan hän syytti, kuinka lapsi oli myrkyttänyt hänen rakkaan vaimonsa mielen. Satuttaen naista jo syntyessään ja silti kiemurrellen tiensä tämän sydämeen, kääntäen Sheilahin aviomiestään vastaan. Joka kerta, kun lapsi ymmärtämättömyyttään teki jotain väärin, hän teki sen tahallaan Douglasin mukaan, ja kun hän teki jotain oikein, se oli vain lapsen tapa yrittää vikitellä isänsäkin puolelleen. Sanoi tai teki Sheilah mitä tahansa, yrittääkseen ajaa moiset hullut ajatukset miehensä päästä, mikään ei tuntunut tehoavan. Päinvastoin hetket, jolloin hän puolusti lastaan tuntui olevan kuin öljyä liekkeihin, kääntäen Douglasin pahemmin poikaansa vastaan.

 

Jo muutamassa vuodessa nuorekas kuningatar oli muuttunut täysin. Hän oli uupunut täysin tappelemaan miehensä kanssa joka ilta, mutta silti hän jatkoi, toivoen jossain vaiheessa muuttavansa miehen mielen. Calder taas oli hyvin eloisa ja vilkas lapsi, joutuen varsin usein ja helposti ongelmiin. Sheilah yritti kaikkensa jaksaa näyttää iloiselta poikansa edessä, mutta lapsi pystyi aistimaan äitinsä uupumuksen, ja aina mahdollisuuden tullen yritti ilahduttaa tätä jotenkin. Tämä pääosin sisälsi kukkien repimistä puskista, ruuan varastelua keittiöstä ja näpistelyä muilta linnan työntekijöiltä, tuoden kaiken sen lahjana äidilleen. Vaikka Sheilah oli onnellinen poikansa tahdosta ilahduttaa häntä, täytyi hänen aina päätyä moittimaan lastaan. Suututtipa kerran poika jopa linnan keittäjän varastelemalla piirakoita pitkän aikaa ja ansaiten siitä arven silmäkulmaansa, kun keittäjä viskasi kiihtyneenä lasta kauhalla.

 

"Joko tämä opetti sinulle, ettei varastelu ole hyvä asia?" Sheilah moitti poikaansa kun he kävelivät yhdessä pihalla. Nainen oli pistänyt poikansa pyytämään anteeksi tekosiaan, ja nyt tällä olisi näkyvä muisto opetuksena. Nieleskellen itkuaan poika nyökkäsi hiljaa. "Aivan varmasti? Olemme käyneet tämän saman keskustelun lukemattomat kerrat etkä ole tähänkään asti oppinut", kuningatar jaksoi tivata pojaltaan lupausta, mutta saaden jälleen kerran vain nyökkäyksen vastaukseksi. "Calder, minä haluan kuulla sinun lupaavan ääneen, ettet enää varastele, et vaikka sinulla olisi kuinka nälkä tai kuinka haluaisit ilahduttaa äitiä. Äiti ei ilahdu jos siitä koituu jollekin toiselle surua", Sheilah selitti, ja se tuntui saavan lapsen hieman ymmärtämään hieman paremmin. Tämä katsoi äitiään anteeksipyytävästi. "Todellako?" tämä kysyi hieman arkana. Lapsen hieno suunnitelma ilahduttaa äitiään ja täyttää mahansa siinä sivussa oli ampunut häntä omaan nilkkaan. "Kyllä. Mutta nyt kun olemme ulkona, haluaisitko leikkiä äidin kanssa?" Sheilah antoi lopulta periksi lapselleen. Calderin ilme kirkastui heti. "Joo! Tehdään isille vesiveistos!" lapsi huudahti iloisena kuningattaren naurahtaessa kuinka lapsen suru ja häpeä muuttui onnelliseksi innostukseksi niin nopeasti, ja antoi tämän raahata itsensä linnan asevarastoon.

 

Nilam, Sheilahin läheisin henkivartija, oli järjestelemässä asevarastoa kaksikon astellessa sisään. "Teidän korkeutenne", mies kumarsi syvään, huomaten samalla siteen prinssin päässä. "Nuori prinssi, mitä ihmettä teille on tapahtunut", mies huudahti järkyttyneenä ja Calder yritti nolostuksissaan piiloutua äitinsä taakse. "No niin, Calder, kerro Nilamille mitä sinulle on käynyt", nainen vaati ja mies katsahti ensin ihmeissään kuningattareen ja sitten prinssiin. Huultaan purren Calder kertoi tarinansa, ja lopussa Nilam sai todella hillitä itseään ettei repeäisi nauramaan. Lapsi oli saanut mitä ansaitsi hänen mielestään, mutta pojan äärimmäinen nolostus ja häpeä oli vain niin suloisen näköistä hänen mielestään. Tämä sai Nilamin jopa sekunnin ajan miettimään oman perheen perustamista, mutta työnsi ajatuksen mielestään saman tien. "Toivottavasti nyt olette oppinut, että varastaminen on väärin", mies sanoi toruvaan äänensävyyn, kääntyen takaisin kuningattaren puoleen. "Mutta kuinka voisin olla avuksi. En usko, että kiertelette kertomassa tapahtuneesta ympäri palatsia?" Nilam jatkoi, ja hetken Sheilah vilkaisi Calderia ja poika pudisti kauhistuneena päätään. Hän ei haluaisi nolata itseään yhtään enempää. "Calder lupasi, että on oppinut vihdoin läksynsä niin päätimme yhdessä tehdä jääveistoksia. Toisitko kirveen tuonne pihalle meille?" Sheilah kysyi ja Nilam nosti painavan kirveen alas ja lähtien seuraamaan kuningatarta ja prinssiä pihamaalle.

 

Ulkona Nilam jätti kuningattaren ja prinssin keskenään tuuhean puun varjoon, missä Sheilah otti kirveen ja poikansa istumaan syliinsä. Tuuli havisi kevyesti lehdissä kun nainen nojasi puun runkoa vasten tehden olonsa mukavaksi ja luoden ilmaan leijumaan pienen pallon vettä. "Riittääkö tämä sinulle?" hän kysyi Calderilta, joka oli jo alkanut muovaamaan vettä kuin se olisi savea, tuskin huomaten kysymystä. Sheilah naurahti itsekseen lapsen päättäväisyydelle ja piti huolen, että vesi pysyi muodossaan mihin poika sitä käänteli. Oli omalla tavallaan rauhoittavaa katsella lapsen päättäväistä työtä, varsinkin kun tämä välillä pysähtyi miettimään ja arvioimaan työtään erittäin kriittinen ilme kasvoillaan. Lopulta lapsi oli kuitenkin ilmeisesti päättänyt, että työ oli valmis, ja Sheilah jäädytti sen muotoonsa. Kimpale tipahti Calderin käsiin, joka vielä hetken ihaili työtään, ennen kuin ojensi sen äidilleen katsottavksi. "Se on hieno, mikä se on?" nainen kysyi hymyillen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kimpaleen oli tarkoitus muistuttaa. "Se on norsu", Calder sanoi ylpeästi saaden äitinsä naurahtamaan. "Mutta kulta, eikös norsuilla ole yleensä pitkä kärsä?" nainen kysyi huvittuneena. "Se on sukua possulle", lapsi selitti entistä vakavampana ja Sheilah sai pidätellä nauruaan, ettei olisi loukannut Calderin tunteita. "Entä miksi sen korvat on selässä?" nainen jatkoi kiusoittelevaa kyselyään. "Ne on sen siivet! Sen korvat on tuossa", Calder sanoi ja osoitti kahta epämääräistä möykkyä, kolmannen, isomman möykyn molemmin puolin, jonka Sheilah oletti olevan norsun pää. "Tule, viedään se isille", Calder sanoi nousten seisomaan ja yritti vetää Sheilahia mukanaan, mutta sen sijaan nainen pyysi, että Calder ensin hakisi Nilamin nostamaan kirveen takaisin asevarastoon. Lapsen juostessa etsimään vartijaa, nainen jäi katselemaan poikansa taideteosta hieman surullisena.

 

Kun Calder toi Nilamin ja yhdessä he veivät kirveen takaisin paikalleen. Calder selitti vartijalle innoissaan taideteostaan, jonka reaktio oli pitkälti sama kuin Sheilahin. Mies ei tiennyt mistä prinssi oli moisen idean saanut päähänsä, mutta huvittava se ainakin oli, ja jos se toi kuningattarelle iloa, se ilahdutti myös Nilamia. Hän oli itsekin huomannut suojattinsa vuosien mittaan laskevan mielialan. "Pärjäättehän te nyt?" hän kysyi vielä hiljaa naiselta, kun Sheilah ja Calder olivat aikeissa mennä takaisin palatsiin. Kuningatar nyökkäsi, ja antoi poikansa jälleen raahata häntä perässään. Malttamattomana Calder toivoi, että jäinen norsu ilahduttaisi hänen isäänsä, ja ehkä tämä voisi jopa kehua poikaansa. Innoissaan hän kyseli äidiltään, uskoiko hänen äitinsä samoin, ja Sheilah tunsi pistoksen, kun kuuli itsensä sanovan, että Douglas olisi varmasti iloinen lahjasta.

 

Prinssiä odotti kuitenkin pettymys, kun hän pääsi tapaamaan isäänsä. Douglas oli jälleen kerran hukkua töihinsä, ja erittäin kireällä tuulella. Miehen ilme tiukentui entistä enemmän, kun hän näki poikansa ja vaimonsa. "Mitä asiaa teillä oli?" hän kysyi kylmästi, ja kädet täristen Calder toi isälleen jääveistoksensa. Vilkaisten jääkimpaletta mies teki hieman tilaa pöytänsä nurkalle, mihin poika sen laski. "Oliko vielä muuta?" hän kysyi kylmästi, ja Calder suorastaan juoksi piiloon äitinsä taakse. "Ei. Anteeksi häiriö, isä", lapsi sanoi tuskin kuuluvasti ja livahti oven toiselle puolelle odottamaan äitiään. Sheilah vilkaisi miestään yhtä kylmästi kuin Douglas oli katsonut poikaansa. Hetken kaksikko vain mulkoili hiljaa toisiaan, kunnes Sheilah huokaisten poistui huoneesta. "Tiedät, että tulemme puhumaan tästä vielä", hän sanoi ja poistui sulkien oven perässään ja lähti takaisin ulos leikkimään Calderin kanssa. Lapsi onneksi tykkäsi leikkiä myös hänen käärmeensä kanssa, ja se onneksi kohotti nopeasti pojan mielialaa. Douglas sen sijaan vilkaisi pöydän reunalla olevaa jääkimpaletta. Siivekäs lyhytkärsäinen norsu? Oliko sen kenties tarkoitus olla sukua possulle? Jättäen kuitenkin mysteerin miettimisen sikseen, mies palasi takaisin töidensä pariin.

 

Samana vuonna Douglasin vanhempi veli, Edgar, sai vaimonsa kanssa ensimmäisen lapsensa, Raoulin. Calder oli innoissaan ensimmäisestä serkustaan, ja kertoikin äidilleen, kuinka halusi tästä leikkikaverin itselleen kun poika kasvaisi vanhemmaksi. Toisaalta prinssi myös kantoi kateuden tunteita serkkuaan kohtaan. Raoul sai kaiken sen, mitä prinssi olisi itse halunnut, isänsä huomion. Edgar oli ylpeä pojastaan jo tämän syntyessä, ja jopa Douglas tuntui jollain tasolla pitävän veljenpojastaan. Ne jäivätkin lopulta ainoiksi hetkiksi, jolloin Calder saattoi nähdä isänsä lempeämpää puolta. Lapsen kateus serkkuaan kohden paheni kuitenkin vain entisestään, kun Edgar tuntui ottavan veljensä asenteen, mitä prinssiin tuli, ja pysytteli erittäin etäisenä lapselle.

 

Seuraavana vuonna Vinemarissa kuitenkin tapahtui jälleen, tällä kertaa tosin ei mitään iloista. Vanhan oraakkelin ikä tuli häntä vastaan, ja nainen menehtyi nukkuessaan. Uuden oraakkelin etsinnät aloitettiin välittömästi, mutta Sheilah oli järkyttynyt suuresti tapahtumasta. Alitajuntaisesti nainen oli luottanut löytävänsä vanhalta oraakkelilta suojaa ja turvaa itselleen ja pojalleen miehensä hulluudelta, mutta nyt vanhus oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Vinemarin uskonnon mukaan oraakkelin sielu matkustaisi samana hetkenä syntyneeseen tyttölapseen, joten uusi oraakkeli tulisi olemaan vastasyntynyt vauva. Ja Sheilah tiesi, ettei vauva voisi tuoda suojaa hänelle ja Calderille. Oraakkelin ruumiin palaessa temppelin edessä kuningatar katseli liekkejä, tai ainakin yritti sen minkä pystyi kyyneltensä läpi. Huolissaan äidistään Calder yritti kiinnittää tämän huomiota itseensä, mutta nainen vain nosti hiljaa pojan syliinsä. Tietämättä mitä muutakaan hän voisi tehdä, lapsi kiersi lyhyet käsivartensa naisen kaulan ympärille ja oli siinä paikallaan, ja yhdessä kaksikko katsoi monien muiden ihmisten joukossa vanhan oraakkelin ruumiin palamista tuhkaksi.

 

Kuningattaren päivät muuttuivat entistäkin stressintäyteisemmiksi. Hän oli jatkuvasti huolissaan pojastaan, joka jatkoi elämäänsä yrittäen aina välillä itsepäisesti ilahduttaa isäänsä, joka ei edelleenkään halunnut lapsen kanssa olla missään tekemisissä. Myös Nilam, kuningattaren lähin helkivartija, huomasi naisen henkisen kärsimyksen. Sheilah piti Calderin koko ajan vähintään näköpiirissään, ja hermostui, jos ei tiennyt poikansa olevan turvassa ja kunnossa. Nainen osasi melkein aistia Douglasin kasvavan vihan lasta kohtaan, eikä Sheilah enää epäillyt, että mies kohta turvautuisi äärimmäisiin konsteihin päästä lapsesta eroon. Lopulta Nilam päätti ottaa asian puheeksi suojattinsa kanssa.

 

"Teidän korkeutenne, ette saisi rasittaa itseänne näin paljoa", hän sanoi astuessaan prinssin huoneeseen, jossa Sheilah vahti poikansa unta. "Kiitos huolestasi, Nilam, mutta olen aivan kunnossa", nainen sanoi väsyneesti nuokkuen, tietäen kyllä, ettei mies uskonut häntä ollenkaan. "Saanen olla eri mieltä. Elätte jatkuvassa unenpuutteessa ja olette suorastaan kauhusta sekaisin, jos prinssi ei ole näköpiirissänne. En mitenkään voi hyväksyä vastaustanne", Nilam sanoi ja istuutui kuningattaren viereen sängylle, "Ja ymmärrän kyllä huolenne täysin. Olen itsekin huomannut kuninkaan muuttuneen käytöksen heti prinssin syntymästä lähtien. Kuka olisi uskonut, miten niin hyvä mies voi muuttua niin paljon." Totuuden kuuleminen oli jopa kauheampaa toisen suusta kuin mitä Sheilah olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Hiljaa nyyhkyttäen hän veti käden suunsa eteen, ettei itkisi kovaan ääneen ja herättäisi lastaan, Nilamin vetäessä kuningattaren tiukkaan halaukseen. "Teidän on uskottava minua, ette voi jatkaa näin. On oltava jokin toinen keino, jolla voisitte tuntea olonne rauhallisemmaksi", Nilam jatkoi hiljaa, ja oli kuin padot olisivat tuhoutuneet Sheilahin mielessä kun hän nojasi mieheen täysin. "En vain voi menettää häntä, Nilam. En kestäisi menettää Calderia. Hän on lapseni, mutta mitä minä voin enää tehdä", nainen itki lähes hysteerisesti, ja oli suorastaan ihme, ettei Calder herännyt tähän. Nilamin päässä raksutti tiuhaan, yrittäen miettiä ratkaisua ongelmaan. Mutta hän ei pystynyt keskittymään yhtään, kuningattarensa itkien siinä hänen käsivarsillaan. Hiljaa hän hyssytteli naista ja silitti tämän hiuksia, yrittäen rauhoitella tätä. Kesti hyvän tovin, ennen kuin Sheilah viimein rauhoittui. "Teidän korkeutenne, olkaa kiltti ja menkää nukkumaan, minä pyydän. Lupaan vahtia Calderia yön puolestanne ja huolehtia, ettei mikään pääse satuttamaan häntä. Teidän on saatava unta", Nilam sanoi tiukasti. Nyyhkytellen Sheilah vaati saada jäädä, mutta uupumus heikensi naisen vastaväitteitä suuresti. Normaalisti hän olisi voittanut itsepäisyydellään henkivartijansa mennen tullen, mutta tällä kertaa ei. Hetken kinastelun jälkeen Nilam vihdoin sai Sheilahin suostumaan menemään nukkumaan.

 

Yö oli pitkä, ja nukkuvaa prinssiä vahtiessa yön hiljaiset tunnit kuluivat hitaasti. Nilam yritti miettiä erilaisia keinoja, kuinka voisi auttaa kuningatarta ja prinssiä, mutta mitään hyvää ideaa hän ei tuntunut keksivän. Mutta kuitenkin hänellä yksi henkilö elämässään, joka voisi auttaa. Henkilö, johon hän muutenkaan ollut paljoa yhteydessä vaikka heidän välinsä olivat ihan kunnossa muuten. Hänen isoveljensä, Krishna. Nilam itse oli kotoisin köyhistä oloista, mutta hänellä oli rakastavat vanhemmat ja 6 vuotta vanhempi isoveli. Kuitenkin perheen heikon rahatilanteen vuoksi Krishna oli päätynyt rikollisille teille, jättäen kodin 14-vuotiaana. Isoveli oli ansainnut elantonsa lain pimeällä puolen, ja toisinaan tuoden rahaa perheelleen. Näistä säästöistä oli kertynyt tarpeeksi kouluttaa edes toinen pojista, mutta Krishna oli sitä mieltä, että hän eli mieluumin vaarallista ja mielenkiintoista elämää, joten kunnia koulutukseen pääsystä tuli Nilamille. Kuitenkaan Krishna ei kantanut tästä kaunaa, ja tiedosti hyvin, että hänen sotilaaksi kouluttautuva pikkuveljensä saattaisi joku päivä koitua hänen omaksi tuhokseen. Kiitollisena veljensä uhrauksesta parempaan elämään Nilam sen sijaan päätyi pienempien rikkomusten sattuessa kääntämään katseensa sopivasti, että hänen veljensä selviäisi. Molemmilla oli kunnioitusta toisiaan kohtaan, vaikka he eivät enää juuri koskaan tavanneetkaan. Mitä Nilam kuitenkin tiesi veljestään, Krishna kuului varkaiden kiltaan. Kiltaan, joka oli täynnä rikollisia, hänen ammatillisia vihollisiaan. Kuitenkin killalla oli tapansa selvitä tilanteesta kuin tilanteesta, ja ehkä Nilam voisi yrittää rahalla lahjoa heidät auttamaan häntä ja kuningatarta. Tämä häpäisisi tosin miehen ikuisiksi ajoiksi omassa mielessään, mutta hän oli vannonut suojelevansa kuningatarta, silloista prinsessaa, kun hän oli astunut tämän palvelukseen. Hän oli saanut kunniallisen aseman vartijoston johtajana, ja hän olisi valmis tekemään suojattinsa puolesta mitä hyvänsä, maksoi se sitten vaikka hänen kunniansa ja työnsä.

 

Yön yli nukkuminen oli tehnyt tehtävänsä, ja kuningattaren kunto parani seuraavana päivänä hieman. Ei hän tietenkään entisensä ollut, ei lähellekään, mutta selvästi paremmassa kunnossa. Kysyessään, oliko Nilamilla mitään ajatusta, mitä he voisivat tehdä suojellakseen prinssiä, mies hieman vaivaantuneesti kertoi tarinansa. Mies yllättyikin suuresti, kun Sheilah osoitti heti päättäväisyyttä, että niin he tekisivät, ja laittaisivat suunnitelman toimeen heti kun pystyisivät. Sitä ennen kuningatar ja prinssi tarvitsivat kuitenkin väliaikaisen piilopaikan, jonne mennä kun Nilam ottaisi selvää, olisiko varkaiden kilta edes suostuvainen neuvottelemaan asiasta. Mies oli enemmän kuin huolissaan killasta, hän ei luottanut muuta kuin veljeensä siellä, ja nyt hänen suojattinsa määräsi, että hänen oli yritettävä suostutella kaupungin rikolliset heidän avukseen.

 

Päivällä kaupungilla vartioidessaan, että kadut pysyivät rauhallisina, Nilam huomasi kadunkulmassa sepän liikkeen, muistaen, että hänen hyvä ystävänsä omisti sen. Koska torilla ei tuntunut tapahtuvan mitään hänen huomiotaan vaativaa, Nilam asteli liikkeeseen. Siellä pöydän takana istui hieman tukevampi nainen, lämmin hymy kasvoillaan. "Hei, olisiko Zahir paikalla?" Nilam kysyi vakavaan sävyyn. "Toki, odottakaa hetki, niin käyn hakemassa hänet", nainen hymyili ja poistui hetkeksi takahuoneeseen, josta kuului hirveä meteli kun nainen jätti oven auki. Hieman Nilam mietti, mitä ihmettä seppä oikein työsti noin äänekkäästi, mutta pian tukevahko mies asteli vaimonsa kanssa takaisin liikkeeseen. "Nilam, mikä sinut tänne tuo? Oletko mennyt rikkomaan miekan? Kenties keihäs kaipaisi korjausta?" mies sanoi nauraen, ja pyöritteli tummia tuuheita viiksiään sormiensa välissä. "Ei mitään sellaista tällä kertaa, ystäväiseni. Mutta palvelusta minun on valitettavasti pyydettävä sinulta. Varsin suurta sellaista", Nilam sanoi vakavasti, viimeiset sanansa kumartuen lähemmäksi ja kuiskaten ne miehen korvaan. Zahir terästäytyi heti täysin. "Mistä on kyse? Onko toinen teistä pojista joutunut ongelmiin? Kumpi, sinä vai Krishna?" seppä kyseli hätäisenä. "Olisikin niin, tämä on paljon pahempaa", Nilam selitti, ja lupasi tulla yöllä kertomaan koko tarinan.

 

Sheilah ei pitänyt odottelusta. Hän ymmärsi, että Nilam teki kaiken työn hänen puolestaan ja suunnitteli sen erittäin tarkasti, turvatakseen kuningattaren ja prinssin turvallisuuden. Mutta jokainen sekuntti palatsissa tuntui venyvän vähintään minuutin pituiseksi, mikä sai Sheilahin lähes hulluuden partaalle. Hän halusi saada poikansa mahdollisimman pian turvaan. Kuitenkin muutaman illan päästä Nilam oli onnistunut löytämään ja järjestämään turvapaikan kaksikolle seppäystävänsä Zahirin luota. Mies oli ollut läheinen hänen vanhempiensa kanssa, ja usein katsonut poikien perään Nilamin ja Krishnan ollessa vielä lapsia. Kuitenkaan Zahirilla ei ollut paljoa tilaa kotonaan, hän kuitenkin asui itse liikkeensä yläkerrassa. Liikkeen takahuone taas oli täysin hänen työpajansa, ja pieneen asuntoon ainoaksi hyväksi piilopaikaksi jäi liikkeen viinikellari.

 

"Olen erittäin pahoillani teidän korkeutenne, etten voi tarjota parempaa piiloa", Zahir ja hänen vaimonsa pyytelivät anteeksi kun tummaan kaapuun pukeutunut kuningatar ja prinssi saapuivat yön pimeydessä liikkeeseen. Lemmikkikäärmeensä kuningatar sen sijaan oli jättänyt palatsiin. Hiljaa kaikki viisi nousivat talon yläkertaan, Calderin melkein nukahtaessa portaissa, ja Nilam joutui lopulta kantamaan prinssin. Hän ei halunnut Sheilahin väsyneenä loukkaavan lastaan portaissa, naisen henkinen kunto ei sitä kestäisi. "Tarjoa sinä lämmikettä vieraillemme, niin minä lähden levittämään patjat kellariin", Zahirin vaimo sanoi. Häntä selvästi hävetti joutua majoittamaan kuningatar ja prinssi kellariin, mutta Sheilahin mukaan oli parempi, mitä kauempana ikkunoista he olivat. Calder oli ehtinyt jo nukahtaa Nilamin syliin, ennen kuin he olivat päässeet portaiden yläpäähän ja Zahir tarjosi vieraille lämmintä teetä. Sheilah oli enemmän kuin kiitollinen lämpimästä juomasta, hän oli uupunut ja stressi oli heikentänyt naisen vointia jo pitkään. Yrttitee auttoi häntä rauhoittumaan hieman, samalla kun Nilam kertoi Zahirille heidän jatkosuunnitelmastaan. Hiljaisena seppä kuunteli kertomusta, ja huokaisi raskaasti tarinan päätteeksi. "Teillä ei ole ollut helppoa. Olen pahoillani, etten voi tarjota parempaa kuin lyhytaikaisen piilopaikan. Vaikka viinikellari toimiikin lyhytaikaisena piilona, se on liian kylmä paikka majoittaa ketään pitkäksi aikaa." "Ei se mitään. Emme halua olla pitkäksi aikaa vaivaksi muutenkaan. Jo se, että suostutte majoittamaan meidät edes täksi lyhyeksi hetkeksi on enemmän kuin tarpeeksi. Mikäli suunnitelmamme ei toimi, palaamme takaisin linnaan ja keksimme jotain uutta, vai mitä Nilam?" Sheilah kysyi, vilkaisten henkivartijaansa. "Tietenkin, teidän korkeutenne", mies nyökkäsi ja hymyili rohkaisevasti. "Siinä tapauksessa, tervetuloa matalaan majaamme, yöpaikkanne ovat valmiit", Zahirin vaimo ilmestyi ovesta, hymyillen lempeästi ja ohjaten sitten kolmikon viinikellariin lepäämään.

 

Päivät Nilam vietti normaaliin tapaansa töissä, ja koitti parhaansa näytellä yllättynyttä, kun hänelle kerrottiin kuningattaren ja prinssin katoamisesta. Miestä hävetti valehdella, varsinkin kun hän itse oli auttanut heidän nimenomaan pois palatsista. Päivisin hän esitti pitävänsä kaupungissa järjestystä yllä samalla kun neuvoi alaisiaan etsimään kuningatarta. Illat mies taas kierteli ympäri kapakoita kysellen veljeään. Hän ei vaivautunut ottamaan työasuaan pois, sillä hän halusi voittaa veljensä luottamuksen pelaamalla avoimin kortein. Kulkien kadulla sotilaana, hän yritti sanattomasti viestittää veljelleen, että kyseessä oli erittäin vakava ja arkaluontoinen asia, toivoen Krishnan ymmärtävän hänen viestinsä.

 

Varkaiden killan päässä levisi nopeasti tieto sotilaasta, joka kertoi olevansa Krishnan veli. Kuvauksen perusteella Krishna tunnisti kyllä veljensä, mutta samalla hämmentyi tämän käytöksestä. Hän osasi arvata vain, että toisella oli suuri hätä jostain, ja vain hän osasi ilmeisesti auttaa veljeään. Se, mistä ihmeestä oli kyse, ei kuitenkaan selvinnyt miehelle. Kukaan ei ollut kuullut, miksi kyseinen sotilas etsi Krishnaa, tämä ei ollut suostunut kertomaan asiaansa kenelle tahansa kapakanpitäjälle. Tämä sai kuitenkin miehen varmemmaksi, että kyse oli jostain suuremmasta, ehkä pahemmasta kuin mitä hän osaisi kuvitellakaan. Krishna kuitenkin päätti vastata veljensä pyyntöön, ja onnistuikin saattamaan viestin perille, samalla kun pyysi mukaansa porukkaa varkaiden killasta, jotka voisivat ehkä olla hänelle avuksi.

 

"Hienoa nähdä sinuakin, veli" Krishna sanoi, astellen veljensä kanssa samaan pöytään hämärässä kulmakapakassa. Sää ulkona ropisi äänekkäästi kattoon ja ikkunoihin, mikä sai karun juottolan näyttämään entistäkin hämyisemmältä. Mies vilkaisi ympärilleen pikaisesti ja huomasi osan killasta, jotka olivat luvanneet tulla, olevan jo paikalla. "Kiitos, että suostuit tapaamaan minua, Krishna", Nilam sanoi hymyillen väsyneesti. Molemmat mittailivat toisiaan katseellaan, kuinka erilaisia he olivatkaan. Krishna oli Nilamia muutaman sentin pidempi, mutta Nilam oli selkeästi isoveljeään lihaksikkaampi. Myös kaksikon antama ilmapiiri ympärilleen oli hyvin erilainen, Nilamin ollessa vakava, mutta tietyllä tavalla lempeä, kun taas Krishna oli kuin virnuileva kettu. Kuitenkin miesten kasvoista oli heti nähtävissä, että miehet olivat veljeksiä. "Jokin on pahasti vialla, vai mitä?" Krishna kysyi melkein saman tien matalalla äänellä huoli silmissään. "Enhän minä muuten sinua olisi niin epätoivoisesti etsinyt. Tarvitsen kiltasi apua, pahasti." "Kuinka voin olla avuksi, pikkuveikka?" "Ellet ole saanut ylennystä sitten viimenäkemän, et välttämättä mitenkään. Mitä minun on kysyttävä on valitettavasti erittäin tulenarka aihe", Nilam sanoi melkein surullisena.

 

Krishna etsi katseellaan jotakuta, joka voisi olla mahdollisimman korkealla varkaiden killassa, huomaten kulmapöydässä miehen, jota etsi. Pitkä mies oli pukeutunut tummiin kaapuihin ja tällä oli huivi kasvoillaan, laskien sitä aina välillä juodakseen tuopistaan. Saadessaan mieheen katsekontaktin, Krishna antoi merkin, ja hetken päästä tuntematon mies liittyi varautuneena veljesten seuraan. "Tämä on veljeni, Nilam", Krishna kertoi miehelle, "Ja hän on... eräs joka voi auttaa." Nilamia hieman häiritsi, ettei hänen veljensä suostunut kertomaan miehen nimeä, mutta toisaalta hänellä itsellään ei ollut varaa valittaa, kun oli pyytämässä apua. "Lupaan, etten ole tullut tänne aikeissa vahingoittaa kiltaanne tai sen jäseniä, olen vain... ammattiryhmänne avun tarpeessa. Olen varma, että voitte olla ainoita jotka voivat auttaa", Nilam kertoi hiljaisella äänellä, kaivaen povitaskustaan pienen lapun, johon oli etukäteen kirjoittanut pyyntönsä ja ojentaen sen veljensä työkaverille. Varautuneena mies otti vastaan lapun, ja luki sen hiljaa, laittaen sen jälkeen taskuunsa ja vilkaisten Krishnaa. Mies nyökkäsi hiljaa, viestittäen pienillä merkeillä muille killan jäsenille, ettei toistaiseksi ollut vaaraa, ja hetken päästä poistui ulos.

 

Viittoen Nilamia seuraamaan mies meni hetken päästä tiskille pyytämään huonetta, ja hiljaisena Nilam seurasi tämän perässä. Yläkerrassa he menivät päätyhuoneeseen, jossa mies oli hetken hiljaa, kuin kuunnellen josko heitä oli seurannut kukaan. Kun tämä oli päättänyt, että tilanne oli tarpeeksi turvallinen, mies avasi vihdoin suunsa. "Haluat meidän piilottavan kuningattaren ja prinssin? Oletko tosissasi? Miksi ihmeessä?" mies kysyi kävellen sängylle istumaan Nilamin istuessa huoneen nurkassa olevan pöydän ääreen. Miehen ääni oli hieman sointuisa, kuin laulua, mutta ei aivan. Lisäksi tämän ääni ei paljastanut mitään tunteita, tai uskoiko hän edes Nilamin olevan tosissaan tai epäilikö kyseessä olevan ansa. "Hänen korkeutensa, kuningas Douglas on uhkaksi heille. Kuningas ei ole koskaan hyväksynyt poikaansa, ja nyt on epäiltävissä, että hän on vaaraksi prinssille ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös kuningattarelle", Nilam selitti, toivoen vakuuttavansa toisen. Tuntematon mies kuitenkin säilytti salaperäisyytensä, eikä edes laskenut huivia kasvoiltaan puhuessaan, vaikka sen täytyi olla erittäin epämukava. "Ja miksi me auttaisimme teitä?" tämä jatkoi kyselyään. "Ymmärrän, ette luota minuun, enkä syytä sinua siitä. Ainoa mitä voin tarjota on rahaa ja palveluksia. Jos palatsin vankilassa on joku kiltanne jäsen jonka haluatte vapaaksi, riskeeraan vaikka työni, jotta saan teidät suostuteltua auttamaan. Lisäksi", Nilam nosti kilisevän pussukan pöydälle, "Tarjoan kaiken rahan mitä minulla on. Tässä on vain osa, mutta maksan miten paljon ikinä pyydätte." Mies asteli pöydän ääreen ja otti pussin käteensä ja pudotti kämmenelleen pari kultakolikkoa ja katsoen arvioiden, ennen kuin käänsi huomionsa takaisin Nilamiin. "Kai tiedät, että jos joku maksaa meille enemmän, paljastamme kaiken minkä tiedämme", hän sanoi, ja Nilam tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. "Lupaan korottaa tarjousta aina kun niin käy. Maksoi mitä maksoi, teen kaiken mitä pyydätte jos vain autatte meitä, tämän yhden kerran", Nilam suorastaan aneli. Hetken hiljaisuuden päästä mies avasi jälleen suunsa. "Tämä on asia, josta en voi tehdä päätöstä yksin", hän sanoi ja repäisi pöydällä olevasta vihkosta palan paperia ja alkoi kirjoittamaan siihen. "Tässä on aika ja paikka. Tule ja esittäydy Adamiksi tiskillä, pyytäen tavallista. Jos sinulle tarjoillaan olutta, vastauksemme on kyllä, ja saat samalla piilossa lapun, kuinka toimimme seuraavaksi. Jos sinulle sen sijaan tarjoillaan viiniä, vastauksemme on ei. Ymmärsitkö?" mies kysyi ja Nilam vilkaisi lappua. Paikka oli tuttu, ja aikakin osui sopivasti hänen työtuntiensa ulkopuolelle. "Ymmärrän, kiitos."

 

Palatessaan takaisin palatsille Nilam päätti pysähtyä hetkeksi Zahirin luona tapaamassa kuningatarta ja kertoakseen tälle, mitä oli saanut kuulla. Zahir ei yllättynyt ystävänsä myöhäisestä vierailusta, vaan päästi tämän sisälle, ja yhdessä he kutsuivat viinikellarista Sheilahin ja Calderin yläkertaan myöhäiselle yöaterialle. Prinssi oli erittäin uupunut ja osoitti selvää haluttomuutta olla Zahirin luona. Hän kyllä piti sepästä ja tämän vaimosta, mutta piilottelu oli jotain, mihin lapsi ei ollut tottunut. Toki hän oli rakastanut leikkiä piilosta palatsissa, mutta viettää päivät äidinsä kanssa kahden kellarissa ei vastannut lapsen ajatusta kivasta leikistä. Välillä poika onnistui suostuttelemaan, että hän saisi olla sepän työpajalla, sillä sinne ei yleensä päästetty asiakkaita muuta kuin jos kyse oli tarkasta tilaustyöstä. Ja silloinkin yleensä moni joutui sopimaan ajan tiskillä, milloin Zahirilla olisi aikaa tehdä suunnitelmia. Se oli ainut viihdyke prinssillä, katsella sepän työtä vierestä, joka oli muutamassa päivässä alkanut tarttua poikaan. Hän kyseli päivät pitkät mieheltä tämän työstä ja vaatien saada kokeilla, mutta tuloksetta. Seppä suostui vain vastailemaan pojan kysymyksiin, mutta työkaluihin prinssi ei saanut koskea. Iltapalan yhteydessä Sheilah kertoi kaiken tämän, kunnes yllättäen pyysi saada keskustella henkivartijansa kanssa kahden kesken. Muiden jäädessä vielä pöydän ääreen kaksikko meni toiseen Zahirin työpajaan keskustelemaan, siellä ei onneksi kuitenkaan ollut ikkunoita.

 

"Minä tarvitsen toisen lapsen" Sheilah sanoi kun he olivat kahden. Nilam melkein kaatui yllätyksestä ja tuijotti naista, kuin tämä oli menettänyt järkensä. "Teidän korkeutenne, mitä oikein tarkoitatte?" mies kysyi hämillään. Hän ei tiennyt yhtään miten reagoida tilanteeseen. "Nilam, mahdollisuuteni selvitä on erittäin pienet. Heti kun palaan palatsiin, minä ja Calder olemme uudestaan vaarassa. En edes halua ajatella sitä, mutta minun on pakko. Jos minä olen poissa, Calderin mahdollisuudet selvitä yksin isäänsä vastaan muuttuvat huolestuttavan pieniksi--" "Mutta minä--" "Tiedän, teet varmasti parhaasi suojellaksesi minua ja Calderia, mutta mitä jos emme selviä? Mitä jos tämä kaikki koituukin turhaksi? Siksi tarvitsen apuasi, Nilam. Tarvitsen toisen lapsen", Sheilah sanoi päättäväisenä ja tuijotti miestä suoraan silmiin hämärässä työhuoneessa. "Mutta miten minä... Ette kai tarkoita että..." Nilam tuntui kadottavan sanansa jo ajatellessaan mitä Sheilah saattoi tarkoittaa. "Tiedän, että pyydän paljon, ja ymmärrän mikäli se on sinulle mahdotonta. Mutta Nilam, toivoisin sinun olevan toisen lapseni isä", Sheilah sanoi vakaasti kävellen henkivartijansa luokse. "Olet ainoa johon voin luottaa tällä hetkellä tämän pyyntöni. Ei sinun ole pakko suostua, mutta pyydän, harkitse edes", naisen ääni muuttui pikku hiljaa suorastaan anelevaksi. "Olkaa kiltti, teidän korkeutenne, älkää pyytäkö minulta noin. En... En tiedä mitä vastata." "Mieti rauhassa. Meillä on kyllä vielä aikaa odottaa, mutta sitä ei ole paljoa", Sheilah sanoi, palaten yläkertaan jättäen Nilamin rauhassa ihmettelemään, mitä juuri oli tapahtunut.

 

Sheilah tunsi itsensä likaiseksi petturiksi kävellessä takaisin illallispöytään. Hän rakasti vielä aviomiestään, tai niin hän halusi kovasti uskoa, mutta vaikka nainen kuinka mietti, hänen vaihtoehtonsa seuraavan siirron suhteen olivat vähissä. Toisaalta oli myös hänen tehtävänsä turvata kuningassuvun tulevaisuus, mikä vain lisäsi naisen taakkaa. Kaiken lisäksi Nilamin persoonallisuus oli hieman ongelmallinen, mies tuskin ikinä hankkisi omaa vaimoa ja perhettä sen jälkeen, jos olisi kuningattaren lapsen isä. Hän oli rehellinen mies, tuskastuttavan sellainen. Kieltäen itseään itkemästä nainen palasi pöytään hymyillen normaalia ystävällistä hymyään. Hänen oli oltava vahva. Itsensä, Calderin ja Nilamin vuoksi, hänen oli jaksettava.

 

Nilam vajosi nojaamaan suljettua ovea vasten. Hän oli hämillään ja järkyttynyt, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän tiesi, ettei kummallakaan hänellä tai kuningattarella ollut mitään romanttisia tunteita toisiaan kohtaan. Hän oli ollut töissä naiselle jo pitkään, ja heidän suhteensa oli puhtaasti työpohjainen. Ja vaikka Nilam ajatteli Sheilahista tärkeänä ystävänään, siihen se sitten jäi. Hän ei halunnut vaarantaa sitä ystävyyttä, mutta toisaalta hän myös ymmärsi, miksi nainen oli sanonut kuin oli. Ja vaikka Sheilah oli maininnut Nilamin olevan ainoa johon voi luottaa, tämä ei ollut totta. Naisella oli paljon ystäviä, miespuolisiakin, mutta Nilam oli tietoinen, että nämä joko eivät nähneet kuninkaan hulluutta, tai olivat perheellisiä tai vähintään naimisissa. Eikä tilanne ollut sellainen, että he voisivat vain kysellä jokaiselta mieheltä, jonka kuningatar tunsi, haluaisivatko he olla lapsen isä. Jo ennen kuin mies palasi hetken päästä illallispöytään, hän tiesi, että hän tulisi suostumaan suojattinsa pyyntöön.

 

Douglas tuijotti hiljaa ikkunasta ulos hiljalleen satavaan yöhön. Hän seisoi Sheilahin huoneessa, heti ikkunan vieressä, miettien vaimoaan. Naisen katoaminen oli iskenyt häneen kovaa, ja vaikka heidän suhteensa oli ollut huono ennen tämän lähtöä, mies silti rakasti vaimoaan. Sheilahin huoneessa, naisen tuoksun ympäröimänä, hän saattoi kuvitella olevansa tämän lähellä, kuvitella, että nainen olisi yhä hänen vierellään, mutta kuningas tiesi vaimonsa olevan jossain ulkona. Hän tiesi, että Sheilah oli jossain porttien ulkopuolella, neuvokkaana löytänyt paikan piilotella itseään ja... ja Calderin. Pojan, joka oli tuhonnut heidän avioliittonsa, vaikka tämän piti olla heidän rakkautensa elävä todiste. Douglasin viha prinssiä kohtaan vain kasvoi, kun hän mietti, miten lapsi oli saanut kaiken tämän aikaan. Syvään huokaisten mies vilkaisi vielä viimeisen kerran ikkunasta ulos, toivoen Sheilahin olevan kunnossa, ja poistui huoneesta takaisin omaansa nukkumaan.

 

Kuninkaan päätöksestä Sheilahin ja Calderin katoamisesta ei tehty julkista tietoa paniikin välttämiseksi kansan keskuudessa. Vartijat määrättiin pitämään kansaa tarkasti silmällä yötä päivää siltä varalta, että edes toinen kaksikosta sattuisi löytymään. Kuitenkaan vartiointia ei lisätty epäilysten välttämiseksi, sotilaiden työkuva vain laajeni pelkän järjestyksen ylläpidosta myös etsivän tehtäviin. Nilam sai lisätietoja varkaiden killalta, joka oli suostunut ottamaan tehtävän vastaan. Kaiken sen paineen alla edes jotain tuntui kuitenkin menevän oikein. Sinä yönä Sheilah ja Nilam jäivät iltapalan ajaksi viinikellariin, kertoen Zahirille ja tämän vaimolle, että he viihdyttäisivät Calderia yläkerrassa pari tuntia, että kaksikko saisi keskustella suunnitelmistaan. "Olen pahoillani, että joudut tekemään tämän", Sheilah sanoi surullisesti hymyillen. Naista pelotti, sillä ensimmäinenkään raskaus ei ollut ollut tälle helppo. "Älkää te siitä huolehtiko, minä itse päätin suostua pyyntöönne, ja olette oikeassa, tämä on ainoa vaihtoehto, mikä voisi enää toimia."

 

Kun sovittu päivä siirtyä piilopaikkaan saapui, Nilam pyysi jälleen hetkeksi Sheilahin huomiota. Poistuessaan hetkeksi viinikellariin Nilam irrotti kaksi koristeellista veistä vyöltään, ojentaen niitä kuningattarelle. "Nilam, nämähän ovat ne veitset, jotka annoin sinulle kun tulit palvelukseeni?" nainen kysyi ihmeissään, Nilamin nyökätessä. "Haluan, että otat ne mukaan piilopaikkaan. En voi antaa teidän mennä ilman että teillä olisi mitään millä puolustautua", mies selvensi. "Mutta enhän minä voi, kilta suostui tarjoamaan apunsa, en voi mennä heidän mukaansa epäillen", kuningatar yritti, mutta Nilam ei suostunut ottamaan veitsiä takaisin. "Olkaa kiltti, teidän korkeutenne. Minä en luota killasta muuta kuin veljeeni, ja hän ei ole osa tätä suunnitelmaa, toimi vain viestinviejänä. Jos teillä ei ole hätää, niin en vaadi teitä käyttämään veitsiä varasta vastaan, mutta jos ongelmia tulee... Pyydän, edes minun mielenrauhani vuoksi." Hetken aikaa he kävivät sanatonta taistelua, kunnes Sheilah huokaisi ja piilotti veitset vaatteidensa alle. "Kiitos", Nilam sanoi hymyillen, kun he palasivat hakemaan Calderia. "Toivon vain, ettei minun koskaan tarvitse käyttää näitä", Sheilah kuiskasi hiljaa itsekseen.

 

Yöllä tavatessaan jälleen kerraan tummaan huiviin piiloutuvan miehen, Nilam ohjasi kuningattaren ja prinssin tämän luokse. Viitaten kolmikkoa seuraamaan perässä nämä kulkivat sanomatta sanaakaan. Calder oli piilossa äitinsä sylissä, ettei kukaan kiinnittäisi pieneen hahmoon huomiota. Mies johdatti heidät jonkin matkan päässä odottavien hevosvankkureiden luokse, minne kaikki menivät piiloon tavaroiden alle. Vankkureissa oli erittäin ahdasta ja epämukavaa, kaikkien ollessa tiukasti pakkautuneita toisiinsa vasten eikä ilma kunnolla kiertänyt tehden matkustajien olosta erittäin tunkkaisan. Kun he olivat piiloutuneet, varas antoi hiljaisen merkin kuskille lähteä matkaan. Kaikki pysyttelivät hiljaa koko matkan ajan, sillä vain varas tiesi todennäköisesti kuskin lisäksi reitin. Koska he eivät nähneet ulos, oli mahdotonta arvioida, olivatko he vielä kaupungissa vai sen ulkopuolella. Matka vankkureilla kesti noin tunnin, kunnes kuski ilmoitti heidän saapuneen perille.

 

Yö oli lämmin, pilvet peittivät taivaan eikä tuulikaan puhaltanut, vaikka paikka oli melko karu ja hiljainen. Unisena ja hieman peloissaan Calder takertui äitiinsä kiinni, Sheilahin katsellessa hiljaa ympärilleen. Alueella ei ollut paljoa mitään, vain yksittäinen vanhan ja huonokuntoisen näköinen talo. Pienen matkan päässä näkyi jonkun verran metsää. Kaiken kaikkiaan paikka oli varsin karun oloinen, ja todennäköisesti loistava piilopaikka, kukaan ei tulisi etsimään ketään talosta, joka näytti vuosia sitten hylätyltä. Nilam pysytteli visusti suojattiensa lähellä varkaan kulkiessa ovelle, viittoen vankkurikuskia jäädä odottamaan.

 

"Tänne", hän sanoi avaten vanhan oven ruosteisen näköisellä avaimella ja kävellen sisälle. Nielaisten Sheilah ja Nilam seurasivat, Calderin pysytellessä äitinsä sylissä. Lapsi ei yhtään tykännyt paikasta, sillä se vaikutti varsinkin yöaikaan tämän mielestä hyvin pelottavalta. Sisältä paikka oli jo kuitenkin paljon kotoisamman oloinen. Ei edelleenkään mitenkään erityisen hyvässä kunnossa, mutta elettävässä. "Kiitos avustanne, herra... Tuota, saisinko kysyä nimeänne?" Sheilah sanoi katsellen ympärilleen laskien päässään olevan hupun. "Laucian", mies vastasi yksittäisesti. "Kiitos, Laucian", nainen sanoi hymyillen väsyneesti, Nilamin pysytellessä tiukasti tämän vierellä. "Haluaisin päivittää suunnitelmaamme", Nilam sanoi hetken päästä, hänestä kuitenkin varkaiden olisi hyvä tietää, kuinka kauan he tulisivat olemaan näiden vaivana. "Sheilah on raskaana, jos hän saisi olla piilossa sen aikaa, että saisi synnyttää ja toipua rauhassa, ja lupaamme poistua heti sen jälkeen. Pisimmillään olisimme kymmenen kuukautta vaivananne. Olen pahoillani, että suunnitelmamme on näin hatara ja syntyy sitä mukaa kuin etenee", mies selitti. "Tuota, saisinko viedä Calderin nukkumaan tässä välissä, hän alkaa käydä jo aika levottomaksi", Sheilah keskeytti miehet. Hän halusi kuulla kaiken, mikä voisi olla tärkeää tietoa, mutta hänen sylissään kiemurteleva lapsi teki keskittymisestä väsymyksen lisäksi hankalaa. "Sängyt ovat yläkerrassa", Laucian sanoi osoittaen portaiden suuntaan ja kiitollisena Sheilah lähti kiipeämään ylös jättäen miehet kahden.

 

"Milloin me palataan kotiin?" Calder kysyi hieman itkuisen oloisena. Poika kärsi selvästi koti-ikävästä, vaikka yrittikin näyttää vahvalta. "Meidän on jaksettava vielä piilotella. Siinä tulee kestämään kauan, olen pahoillani rakas, mutta tämä on ainoa vaihtoehto", Sheilah yritti selittää pojalleen. "Mutta miksi?" lapsi kyseli, tämä ei ymmärtänyt mitä hänen ympärillään tapahtui ja miksi, Sheilahilla ei ollut sydäntä kertoa lapselleen, että tämän isä vihasi tätä. "Ymmärrät kyllä vielä joskus. Mutta nyt sinun on alettava nukkumaan, kultaseni. Äiti lupaa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi", nainen sanoi silitellen poikansa hiuksia. Häntä suretti katsoa lapsensa hämmentyneisyyttä, ja odotti kauhulla, kun hänen pitäisi kertoa tälle totuus. Todennäköisesti jopa ennemmin kuin myöhemmin. Hän antoi vielä suukon poikansa otsalle, joka käänsi kylkeään löytääkseen mahdollisimman mukavan asennon nukkua, ja Sheilah hymyili surullisesti nukkuvalle lapselleen. Vilkaisten yöpöytää nainen laski mahdollisimman hiljaa Nilamin antamat veitset siihen, ennen kuin palasi takaisin alakertaan.

 

"Oliko vielä jotain, mistä meidän pitäisi keskustella?" hän sanoi palatessaan alakertaan, jossa miehet olivat tuskin liikahtaneetkaan paikoiltaan. "Teidän on nähtävä vielä yksi asia", Laucian sanoi siirtyen yhden seinän luokse. Mies painoi tiettyä kohtaa seinästä, noin päänsä korkeudelta, ja salaovi tuli esiin. Laucian otti muutaman askeleen sisälle Nilamin ja Sheilahin seuratessa esimerkkiä. Kyseessä oli viinikellari, jossa oli myös kuivaruokaa. Sitä ei ollut paljoa, mutta riittävästi noin puolen viikon ajaksi. "Jos jotain tapahtuu, kuningattaren on piilouduttava poikansa kanssa tänne. Ruokaa ja juomaa riittää joksikin aikaa, ja oven saa sisältä auki. Siltä varalta, että tulee vaaratilanne, ja minä en selviä, niin ainakin sinä, Nilam, tiedät mistä löytää heidät ja miten päästää heidät ulos." Sheilah ja Nilam katselivat hetken ympärilleen, kunnes kaikki palasivat takaisin ylös. "Tässä taitaa siis olla kaikki mitä tarvitsee, anteeksi vielä kaikesta tästä vaivasta, ja kiitos avustanne", Nilam sanoi nyökäten Laucianille, kääntyen vielä Sheilahin puoleen. "Tulen käymään aina kuin pystyn, pysy turvassa." "Sinun ei kannata tulla liian usein täällä käymään. Se herättää huomiota. Minä käyn hoitamassa tarvittavat ruokaostokset kuningattaren ja prinssin ollessa täällä", Laucian vielä huomautti, ja Nilam nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Häntä hieman huolestutti jättää Sheilah ja Calder tämän varkaan luokse, mutta ymmärsi, ettei hän voinut tehdä muuta, ja nämä ihmiset olivat ainoita jotka kykenivät auttamaan. Piiloutuen takaisin vankkureihin kuski lähti liikkeelle palaten takaisin pääkaupunkiin ennen kuin aurinko alkaisi nousta taivaalle.

 

"Etkö sinä tule nukkumaan?" Sheilah kysyi kun Laucian istahti kuluneelle sohvatuolille. "En vielä", mies sanoi, vilkaisematta edes naiseen päin, tällä oli edelleen huivi kasvoillaan, ja nainen mietti, aikoiko tämä koskaan näyttää heille kasvojaan? Kymmenen kuukautta olisi pitkä aika hengittää kankaan läpi. Kuitenkin antaen miehen olla rauhassa, Sheilah nousi portaat ylös. Yläkerrassa olisi kyllä ollut tilaa Laucianille nukkua. Siellä oli parisänky ja yksi yhden hengen sänky. Molempien vierellä oli pienet yöpöydät ja tyhjät kahvalliset kynttilänjalat. Lattialla oli pölyinen, riekaleinen matto, johon oli jäänyt kuraa ja kovettunut siihen. Sheilah tuli parisänkyyn poikansa viereen, mutta katseli vain lapsensa unta. He saisivat olla vihdoin edes hetken aikaa turvassa. Vetäen nukkuvan, velton lapsen lähemmäksi viereensä Sheilah sulki silmänsä ja nukkui kovalla sängyllä paremmin kuin moneen yöhön.

 

Aamulla Sheilahin ja Calderin tullessa alakertaan Laucian istui edelleen tuolissaan. Molemmat katselivat ympärilleen alakerrassa. Laucianin tuolin lisäksi alakerrassa oli samassa kunnossa oleva sohva, ja keskellä huonetta pieni pöytä, jossa oli kynttelikkö ja melkein kokonaan loppuun palaneet kynttilät, jotka eivät kuitenkaan sillä hetkellä olleet sytytetyt. Seinillä ei ollut paljoa mitään, muutama ikkuna oli laudoitettu umpeen, joiden raoista kuitenkin pääsi pieniä auringonsäteitä sisälle. Osa ikkunoista taas oli normaaleja, hieman rikkinäisiä. Todennäköisesti laudoitetut ikkunat olivat tielle päin, sillä laudoittamattomista näkyi vain lyhyen matkan päässä olevaa metsää. Huoneen toisessa päädyssä oli avoin keittiö. Kaapit olivat vanhat ja repsottivat sieltä täältä, mutta kuitenkin hoitivat sentään jotenkin hommansa. Lisäksi keittiössä oli keskikokoinen, neliskulmainen pöytä, jonka jokaisessa päässä oli tuoli. Keittiön nurkassa oli vanha, pölyinen kiviuuni.

 

Laucian istui koko ajan lähes liikkumatta räsyisellä tuolillaan kirjaa lukemassa. Mies oli kuitenkin laskenut huivin pois kasvoiltaan. Tämän kasvot olivat nuoret, mutta toisin kuin yleensä Vinemarin kansalla, miehen iho oli erittäin vaalea ja hiukset hopeiset. Sheilah peitti nopeasti yllätyksensä Laucianin ulkonäöstä, kun taas Calder käveli suoraan miehen luokse, kierrellen tätä ympäriinsä, josta tämä ei näyttänyt välittävän, käänsi vain kirjansa sivua. "Sä oot hassun näköinen", prinssi sanoi pysähtyen Laucianin eteen ja kallistaen päätään. "Jaa", mies vain mutisi, nostamatta katsetta kirjastaan. Rohkaistuen tästä, ettei mies vaikuttanut ainakaan suuttuneen kommentista prinssi lähestyi tätä enemmän. Yrittäen nähdä, mitä Laucian luki, poika yritti kiivetä tuolin selkänojan päälle, tippuen kuitenkin melkein heti alas. Mies ei edelleenkään reagoinut juuri ollenkaan lapseen, huokaisten ja pudistellen päätään. Lopulta tyytyen häviöönsä Calder nojasi käsinojaan lukien muutaman ensimmäisen lauseen sivun alusta, tuhahtaen tylsistyneenä. "Tylsä kirja", tämä kommentoi, mutta Laucian vain kohautti olkiaan ja käänsi sivua. Kun miehestä ei tuntunut saavan mitään mielenkiintoista irti, Calder päätyi päättömästi vaeltelemaan ympäri huonetta.

 

Samalla aikaa Sheilah oli päättänyt alkaa tutustua talon toisessa päässä olevaan avoimeen keittiöön ja sen sisältöihin. Löytäen ruuanlaittotarvikkeita, hän oli alkanut keräämään niitä pöydälle, tarkoituksenaan yrittää olla edes jotenkin hyödyksi talossa. Löydettyään kaiken tarpeellisen hän alkoi miettiä, mitä hän saisi aineista tehtyä. Jotain, jota hän oli nähnyt palatsissa. Kuitenkaan naisella ei ollut minkäänlaista kokemusta keittiöstä, eihän kuningattaren ollut koskaan tarvinnut vaivautua tekemään itse ruokaansa, ja hetken päästä ihmeellinen haju levisi koko taloon. Tämä sai jopa kirjaansa uppoutuneeseen Laucianiin liikettä, kun mies nousi katsomaan, mitä nainen oli saanut aikaan. "Mitä ihmettä sinä oikein yrität tehdä?" hän kysyi katsoessaan yli kuohuvan kattilan epämääräistä sisältöä. "Ruokaa?" Sheilah vastasi nolostuneena, hän ei itsekään tiennyt, mitä oli tekemässä, muuta kuin oli laittanut kasviksia ja lihaa kattilaan ja sytyttänyt tulen hellan alle. Seassa oli myös mitä ihmeellisimpiä mausteita. "Mene sivummalle, minä koitan pelastaa tämän... mitä ikinä tämä onkaan", Laucian hätyytti naisen sivummalle. "Olen pahoillani", Sheilah sanoi, seuraten sivusta koittaen oppia edes jotain virheestään.

 

"Olen erittäin pahoillani, en ole koskaan kokannut", Sheilah pahoitteli, kun kaikki kolme istuivat pöydän ääressä syöden ruokaa, jonka Laucian oli onnistunut pelastamaan pohjaan palamiselta. "Anna olla, ruoka on kuitenkin vielä syötävissä", mies sanoi rauhallisesti, mutta jättäen kommentit mausta sanomatta. "Tämä on pahaa", Calder huomautti armotta äidilleen, vastahakoisena syömään. Sheilahia nolotti entistä enemmän lapsensa kommentin jälkeen ruuan maku. Hän ei olisi ikinä uskonut ruuanlaiton olevan niin haastavaa. Vielä jonkin aikaa sitten lämmin, ammattilaisen tekemä ruoka oli ollut hänelle itsestään selvyys.

 

"Saanko mennä ulos?" Calder kysyi kun oli saanut vihdoin ja viimein oman osuutensa ruuasta alas, tosin äitinsä pakottamana. "Olen pahoillani rakas, mutta meidän on pysyteltävä piilossa sisällä." "Mutta täällä on tylsää", poika sanoi katsellen ympärilleen. Ainoa tekeminen olisi ollut lukea kirjoja, mutta mikään hyllyn sisällöstä ei herättänyt prinssin mielenkiintoa. "Sinun on vain kestettävä", Sheilah sanoi ja silitti poikansa päätä hymyillen anteeksipyytävästi. Calder nyökkäsi masentuneesti alkaen taas vaeltelemaan ympäri taloa, kierrellen välillä yläkerrassa ja välillä alakerrassa. Sheilah päätti ottaa Laucianista mallia, ja valitsi jonkun kirjan luettavakseen asettuen sohvalle istumaan. Kumpikaan ei huomannut, missä Calder vaelteli, kunnes korviin käyvä narina herätti molemmat kirjojensa parista. Prinssi oli päättänyt alkaa roikkumaan yhdessä keittiön kaapin ovista ja heilui siinä edestakaisin. "Calder, lopeta tuo ennen kuin--" kuului vain räsähdys ja samassa lapsi istui lattialla ovi sylissään, "--rikot mitään", Sheilah päätti hiljaa lauseensa, liian myöhään. "Nyt pentu", Laucian sanahti jo hieman tiukemmin. Kruunupäistä ei ollut miehelle mitään muuta kuin harmia. "K-kaikki kunnossa, mä saan kyllä korjattua tämän", lapsi sanoi yrittäen hymyillä vakuuttavasti ja nousi seisomaan yrittäen työntää ovea takaisin paikalleen, "Tarvitsen vain vasaran ja nauloja ja tämä on kuin uusi." Sheilah pudisteli päätään nolostuneena. "Et sinä korjaa sitä naputtamalla ovea vain umpeen", nainen sanoi kävellen poikansa luokse. Sillä välin Laucian oli kadonnut ulos.

 

Talon takana oli ränsistynyt pieni vaja. Sieltä Laucian yritti etsiä työkaluja joilla voisi korjata kaapin oven. Mielessään kyseli, miksi ihmeessä kilta oli suostunut tähän, ei näistä kahdesta ollut muuta kuin harmia. Löytäessään etsimänsä mies palasi sisälle, työntäen lapsen sivummalle. "Älä enää riehu", Laucian sanoi kylmästi, alkaen korjaamaan ovea. "Olen pahoillani, meistä todella ei ole muuta kuin vaivaa sinulle", Sheilah huokaisi. Calder katseli ovea, jonka oli saanut rikki hiljaisena. Ei prinssi tahallaan mitään rikkonut, mutta lapsen luonne ei meinannut enää kestää tekemättömyyttä. Tietäen, ettei kumpikaan voisi olla oven kanssa avuksi, Sheilah siirtyi takaisin sohvalle kirjansa pariin, vilkuillen aina välillä ympärilleen, mikäli Laucian oli saanut oven korjattua ja vahtien mitä Calder puuhasi.

 

Tylsistyneenä Calder oli jälleen päätynyt vain vaeltelemaan ympäri taloa, ja kun hän tuli keittiöön, poika piti huolen, että pysytteli tarpeeksi kaukana Laucianista ettei häiritsisi miestä. Huomaten puukon pöydällä lapsen päässä alkoi kuitenkin raksuttaa. Hän nappasi puukon mennen takan luokse ja napaten siitä klopin itselleen. Sen jälkeen poika jäi istumaan kaikessa rauhassa uunia vasten, alkaen veistelemään puunpalasta. Tämä ei ollut kuitenkaan läheskään yhtä hauskaa, kuin veden muotoilu, mutta koska pojalla ei muutakaan tekemistä ollut, hän päätti ainakin yrittää purkaa ylimääräistä energiaansa veistelyyn. Kun molemmat Sheilah ja Laucian huomasivat Calderin rauhoittuneen takan eteen, molemmat olivat tyytyväisiä rauhallisesta hetkestä. Sheilah tosin hieman toivoi, että hänen poikansa olisi keksinyt jotain muuta tekemistä, jotain mihin ei kuuluisi puukko, mutta kun poika nyt pysytteli poissa ongelmista, hän oli tyytyväinen.

 

Ensimmäinen päivä kului hiljaisissa merkeissä, Sheilah ja Laucian pääosin lukivat kirjojaan Calderin suurimmaksi osaksi joko veistellen kloppiaan, aina toisinaan kuitenkin vaellellen ympäri mökkiä. Toisinaan poika myös päätyi vain tuijottelemaan ikkunoista ulos pitkästyneenä. Nelivuotias prinssi ei ollut tottunut täyteen tekemättömyyteen ja hiljaisuuteen ympärillään. Sheilahia huolestutti pojan käytös, miettien miten he selviäisivät pitkän raskauden ajan suututtamatta rikollista, joka oli ollut harvinaisen pitkähermoisen tuntuinen.

 

Sulkien kirjansa Sheilah päätti keksiä omasta päästään viihdykettä lapselle, joka näytti jo kyllästyneen kaikkeen mökissä. "Calder, haluaisitko harjoitella, miten hallita Vinemarin vesikirvestä? Siitähän sinä pidit kotona", nainen sanoi hymyillen ja prinssi innostui heti ajatuksesta. "Joo!" tämä huudahti seuraten äitiään keittiöön. "Mutta miten, kirves ei ole täällä?" lapsi kysyi ihmetellen. "Totta, emmekä voi vain käydä hakemassa sitä tähän hätään. Mutta on olemassa keinoja harjoitella ilman kirvestä", Sheilah sanoi viekkaasti hymyillen. Hän puhui ihan täyttä pajua lapselleen, mutta jos poika ei tiennyt sitä, tämä voisi pitää lapsen hetken vähemmän tylsistyneenä. "Kuuntele tarkkaan. Sinun tehtäväsi on kävellä huoneen ympäri ja veden on pysyteltävä paikoillaan koko sen ajan astiassa", nainen sanoi kaataen hieman vettä syvälle lautaselle. Kuitenkin tarpeeksi, että vesi näkyi selvästi, mutta ei liikaa ettei se räiskyisi ympäriinsä ellei poika päättäisi alkaa juoksemaan astian kanssa. Calder kuunteli äitinsä ohjeistusta topakkana, ja otti lautasen päättäväisesti käsiinsä, jossa vesi alkoi heti hieman ajelehtia. "Ei tämä onnistu", poika nurisi saman tien. "Älä vielä päätä ennen kuin yrität. Kai haluat osata käyttää kirvestä kun palaamme kotiin? Täällä sinulla on hyvin aikaa harjoitella salaa", Sheilah vastasi lapselleen, "Äiti laskee sataan. Sillä välin sinun on onnistuttava kävelemään seinän viertä pitkin koko talon ympäri ja tultava takaisin tänne." Hymyillen nainen alkoi laskea hitaasti seuraten, kuinka hänen poikansa joutui pysähtymään vähän väliä odottamaan, että vesi lautasella lakkaisi aaltoilemasta.

 

Calder jaksoi yrittää yllättävän pitkään, kiertäen muutamaan otteeseen talon ympäri, mutta selkeästi yli aikarajan. Sheilah oli ylpeä poikansa päättäväisyydestä, mutta ajan kanssa poika kyllästyi epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen. "Ei tämä ole mahdollista", lapsi nurisi laskien astian alas pöydälle, jossa vesi hiljaalleen seilaili laidalta toiselle kunnes pysähtyi. "Et kai sinä vielä luovuta?" Sheilah kysyi koittaen saada pojan vielä yrittämään, mutta mielenosoituksellisesti tämä käänsi äidilleen selkänsä tuhahtaen. Molempien yllätykseksi Laucian kuitenkin nousi sillä hetkellä seisomaan ja käveli kaksikon luokse. "Anna kun minä näytän", mies totesi, ja hieman hämmentyneenä Sheilah alkoi laskea Laucianin lähtiessä kiertämään taloa. Myös Calderin huomio kiinnittyi mieheen, joka lopulta saapuessaan takaisin pöydän ääreen näytti lautasta, jossa veden pinta oli täysin tasainen, ja vielä aikarajan sisällä. "Helppo homma", mies sanoi kohauttaen olkiaan palaten takaisin tuolilleen lukemaan. Hämmästyneenä prinssi katsoi äitiään, joka loihti pikaisesti varman hymyn kasvoilleen. "No niin, motivoiko esimerkki sinua hieman enemmän?" nainen kysyi pojaltaan, joka jälleen otti lautasen lähtien kiertämään taloa.

 

Loppupäivä meni kaikkien onneksi rauhallisemmissa merkeissä kuin aamupäivä, ja saatuaan poikansa nukkumaan kuningatar palasi alakertaan. "Kiitos avustasi päivällä. Calderille on välillä erittäin vaikea keksiä tekemistä", Sheilah sanoi hymyillen, koittaen aloittaa pientä keskustelua Laucianin kanssa, mutta mies vain kohautti harteitaan. "Huijasit, vai mitä? Tiedän kyllä, että tehtäväni oli täysin mahdoton, varsinkin antamani aikarajan kanssa", nainen jatkoi vielä. "Totta", Laucian vastasi lyhyesti, kääntäen jälleen kirjansa sivua. Sheilah hymyili hyväksyen häviönsä, mies ei selvästikään ollut kiinnostunut pienestä, iltaisesta juttutuokiosta, mutta ainakin hän oli yrittänyt. "Jos tekemistä haluatte, niin voimme huomenna aloittamaan siivoamaan tätä mökkiä. Siinä luulisi olevan sisälle hommaa koko päiväksi", Laucian yllättäen sanoi ja Sheilah pysähtyi niille sijoilleen puoleen väliin portaita. "Totta", nainen sanoi pyyhkäisten portaiden käsijohdetta ja vilkaisten sormenpäihinsä tarttunutta pölyä. Hymyillen Sheilah toivotti miehelle hyvät yöt ennen kuin palasi yläkertaan nukkumaan.

 

Parin päivän ajan Sheilah ja Laucian onnistuivat keksimään Calderille tekemistä, ennen kuin prinssi alkoi jälleen kyllästyä kaikkeen. Vaikka mökki olikin ollut sotkuinen, se kuitenkin oli pieni, joten siinä ei ollut paljoa siivottavaa. Sheilah yritti leikkiä poikansa kanssa lisää vedellä, tai keksi täysin uusia pelejä päästään. Kuitenkaan naisen mielikuvitus ei riittänyt täysin tyydyttämään pojan kaikkea energiaa, ja pian prinssi taas vaelteli ympäri mökkiä. Välillä poika roikkui portaissa pää alaspäin, onnistuen jotenkin kiemurtelemaan askelmien väliin, kun taas toisinaan lapsi kiipeili uunin päälle. Nuori kuningatar sai jatkuvasti olla pelastamassa lastaan ties millaisista tilanteista. Lapsi alkoi hiljailleen käydä myös Laucianin pitkille hermoille uudestaan kaapin ovi-episodin jälkeen. "Jos nyt rauhoitut niin pääset pimeän tultua käymään ulkona", mies ehdotti lopen kyllästyneenä. Hetken aikaa Sheilah ja Calder katsoivat Lauciania kuin tämä oli menettänyt järkensä, mutta pian poika huudahti innoissaan vapaudestaan, Sheilahin ollessa hieman huolissaan. Mutta kaipa mies tiesi mitä ehdotti, ei tämä muuten olisi avannut suutaan. Jos kuningatar oli jotain oppinut varkaasta, tämä ei sanonut mitään, mikä olisi miehelle itselleen mahdotonta.

 

Calderista huomasi, ettei tämä malttanut millään odottaa yön laskeutumista. Aina kun hän kulki jonkun talon ikkunoista ohi, poika tuijotti, joko olisi alkanut edes hieman hämärtämäään, jotta hän pääsisi ulos mökistä. Auringon laskiessa lapsi ei meinannut jättää Lauciania rauhaan kysellen, joko he lähtisivät käymään ulkona. Kun mies lopulta arvioi ulkona olevan tarpeeksi pimeää, ettei kukaan huomaisi heitä, hän antoi luvan pojalle mennä ulos. Calder ryntäsi iloisena metsänreunaan, tyytyväisenä hetkellisestä vapaudestaan. Päivän aikana Laucian oli opettanut Calderia vastaamaan tämän vihellyksiin, kuinka tietty vihellys tarkoitti, että pojan pitäisi piiloutua, ja kuinka hieman erilainen tarkoitti, että oli aika palata takaisin mökkiin. Laucian lupasi, että mikäli prinssi tottelisi näitä vihellyksiä, hän saisi mahdollisesti nauttia vapaudesta useampanakin iltana.

 

Sheilah jäi sisälle katsomaan ikkunasta, kuinka hänen poikansa ryntäsi iloisena metsän reunaan. Hän muisteli aikoja, jolloin hän itse oli ollut samanlaista elämäniloa täynnä, paitsi hänen vapauttaan ei oltu koskaan samalla tavoin rajoitettu. Lapsen onnen katsominen oli yhtä aikaa naiselle ihanaa, mutta myös surullista. Calder oli lyhyessä ajassa oppinut arvostamaan lyhytaikaista vapauttaan, mutta vain siksi, että tämä joutui olemaan piilossa päivät. Prinssin onnellisuus loisti siksi yöllä puhtaampana, kuin Sheilah kesti katsoa. Muutama yksinäinen kyynel vajosi naisen poskelle, kun tämä katseli iloisena vapaasti juoksevaa poikaansa metsän reunalla, välillä kadoten puiden taakse. Kuitenkin jossain vaiheessa lapsi ei enää ilmestynyt kuningattaren näköpiiriin, ja hädissään tämä juoksi ulos.

 

"Laucian, minne ihmeeseen Calder meni?" nainen tivasi, pyyhkien kyyneleitään pois silmistään. "Rauhoitu, poika on vain parin puurivin takana. Tuolla hän menee", Laucian vastasi rauhallisesti, osoittaen pimeään metsään, mutta vaikka Sheilah kuinka siristeli silmiään, hän ei nähnyt lastaan miehen osoittamassa suunnassa. "Kutsu hänet takaisin, nyt heti", nainen sanoi vihaisena. Huoli nousi hänen sisällään, kun poika ei ollut hänen näköpiirissään. Huokaisten Laucian vihelsi pojan luokseen, joka pian ilmeistyikin juosten miehen aikaisemmin osoittamasta suunnasta. "Näitkö sinä todella hänet koko ajan?" Sheilah kysyi yllättyneenä. "Näin", mies vastasi rauhallisesti. Tätä ei näyttänyt häiritsevän, että Sheilah oli juuri hetki sitten ärähtänyt tälle täysin syyttä. "Olen pahoillani", nainen sanoi hieman nolona, mutta Laucian vain kohautti hartioitaan. "Joko pitää mennä sisälle? Ei vielä", Calder sanoi mutristaen suutaan, toivoen saavansa lisäaikaa. Laucian kuitenkin osoitti pojan sisälle, ja tämä meni hieman masentuneena. Lapsi olisi halunnut juoksennella ulkona vielä paljon enemmän. "Mutta sinä tulit kuten pitikin, olen varma, että pääset joskus toistekin ulos jos käyttäydyt kiltisti", Sheilah lohdutti lastaan. Hieman nainen tunsi häpeää, sillä pojan vapaus oli päättynyt hänen hätiköintinsä takia, mutta ainakin hän oli oppinut jotain uutta. Laucianin näkökyky oli suorastaan hämmästyttävä.

 

Sinä yönä Sheilah päätti perinteisten tarinoiden sijaan laulaa Calderille, toivoen sen rauhoittavan enemmän kuin tarinoiden, joita hän oli muina öinä kertonut. Kuitenkin heidän tilanteensa suru päätyi naisen lauluvalintaan, kun tämä alkoi hiljaisella äänellä laulamaan lapselleen:

"I knock the ice from my bones / Try not to feel the cold / Caught in the thought of that time / When everything was fine, everything was mine / Everything was fine, everything was mine

All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again / All the king's horses and all the king's men  / Couldn't put me back together again"

Hetken aikaa laulettuaan Sheilah kuuli toisen äänen alakerrasta liittyvän hänen lauluunsa, pehmeän miesäänen. Ajatus Laucianista laulamassa tuntui oudolta naiselle, mutta ei talossa muitakaan ollut ja Calder oli jo unessa.

"Run with my hands on my eyes / Blind, but I'm still alive / Free to go back on my own / But is it still a home when you're all alone / Is it still a home when you're all alone

All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again / All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again

All the king's horses and all the king's me / Couldn't put me back together again / All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again"

Mielikuva ajatuksissaan laulavasta Laucianista sai jopa pienen hymyn nousemaan Sheilahin kasvoille kappaleen edetessä. Mies oli niin kylmän ja etäisen oloinen, ettei nainen suurimman osan ajastaan tiennyt, miten puhua tälle. Oli kuin hän olisi nähnyt, tai tässä tapauksessa kuullut, täysin uuden puolen varkaasta. Sheilah itse lopetti laulunsa antaen Laucianin äänen saattaa hänet itsensäkin uneen.

"There is a reason I'm still standing / I never knew if I'd be landing / And I will run fast, outlast / Everyone that said no...

All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again / All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again

All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again / All the king's horses and all the king's men / Couldn't put me back together again"

 

Muutaman päivän päästä Nilam tuli yön laskeuduttua käymään. Laucian oli hetken varuillaan kuullessaan jonkun lähestyvän mökkiä, mutta kun vartija hiljaa kuulutti itsensä, tämä rauhoittui, ja kutsui Sheilahin alakertaan samalla kun päästi vartijan sisälle. Mies oli ollut käymässä vanhempiensa luona, jotka asuivat vähän syrjemmällä, mutta eivät kuitenkaan suoraan mökin suunnassa. Siksi miehellä ei olisi paljoa aikaa jäädä. "Kuningas on alkanut käydä hermostuneemmaksi. Hän ei ole tehnyt teistä vielä julkista etsintäkuulutusta, mutta pelkään pahoin sen olevan vain ajan kysymys. Pääkaupungin ulkopuolelle ei kuitenkaan ole vielä lähetetty etsintäpartioita. Luulen, että kuningas olettaa teidän karanneen yksin, ja sen vuoksi pysyttelevän tutummalla alueella pääkaupungin tuntumassa. Kuitenkin on vain ajan kysymys, milloin hän päättää, että etsintöjä laajennetaan", Nilam kertoi huolestuttavat uutisensa Sheilahin ja Laucianin kuunnellessa hiljaisina, "Toin samalla jotain ruokatarvikkeita, vaikka Laucian lupasikin käydä kaupassa, niin toivon näistä olevan hyötyä. Ja yritin löytää jotain viihdykettä myös prinssille." "Kiitos, että jaksat olla aina näin ajattelevainen", Sheilah sanoi halaten henkivartijaansa. "Älä minua kiitä, kiitä Lauciania ja varkaiden kiltaa, jotka ylipäätänsä suostuivat hulluun pyyntöömme", Nilam vastasi halaten kuningatarta takaisin. "Vielä kerran, olen erittäin pahoillani kaikesta aiheuttamastamme vaivasta", mies kohdisti sanansa Laucianille, joka vain kohautti olkiaan. "Työkeikka se on tämäkin, ei ole mitään syytä kiitellä tai pyydellä anteeksi", tämä totesi rauhallisesti. "Siltikin, kiitos", Nilam sanoi suoden pienen hymyn toiselle miehelle, Laucianin vain pyöräytellessä silmiään.

 

"Tyhmät! Miksi te ette herättäneet minuakin?" Calder nurisi polkien jalkaa kun Sheilah kertoi Nilamin yöllisestä vierailusta. "Hänellä oli kiire, ei hän olisi ehtinyt leikkimään kanssasi, kultaseni", nainen yritti rauhoitella lastaan. "Silti! Minäkin olisin halunnut nähdä Nilamin", poika valitti itsepäisesti. Calder piti kyllä Nilamista, vaikka ei aina nähnytkään tätä paljoa. Mies kuitenkin oli se, jolta hän aina pyysi apua, jos hänen äitinsä ei ollut jostain syystä paikalla. "Hän kuitenkin jätti sinulle tuliaisia, hieman tekemistä täällä olomme ajaksi", nainen sanoi osoittaen keittiön pöydän suuntaan. Innoissaan Calder lähti katsomaan mitä Nilam oli tuonut hänelle, mutta pian mökissä kuului lapsen pettynyt, kovaääninen huokaisu. "Ei ole todellista", lapsi sanoi kävellen takaisin muiden luokse ja tuijottaen äitiään, joka ei voinut estää pientä naurahdusta. "Ainoa asia, mitä se mies keksi minulle tekemistä oli opiskella? Onko hän tosissaan?" prinssi jatkoi dramaattiseen sävyyn. Calder ei koskaan ollut ollut innokkain opiskelija, ellei tätä jotenkin onnistuttu huijaamaan siihen. "Kun se mies tulee takaisin, niin minä kerron sille mitä sen pitää tuoda", poika julisti ja käveli ulko-oven luokse jääden istumaan sen eteen odottamaan päättäväisesti Nilamin paluuta.

 

Melkoisen pian Calder kuitenkin kyllästyi istumaan oven edessä, kääntyen kohta äitinsä puoleen. "Milloin Nilam tulee uudestaan?" hän kysyi. Lapsi oli odottanut, että mies ilmaantuisi hetkenä minä hyvänsä, kun tämä vain julistaisi odottavansa häntä. "En tiedä, rakas. Nilamilla on paljon töitä. Mikset edes yrittäisi opiskella hänen mielikseen? Äiti lupaa auttaa", Sheilah yritti suostutella poikaa oppikirjojen ääreen, mutta tämä vain käänsi päätään mielenosoituksellisesti, alkaen taas tuijottamaan tuimasti ovea. "No, äiti menee joka tapauksessa opiskelemaan. Laucian on luvannut opettaa äitiä kokkaamaan, vai mitä?" nainen sanoi ja vilkaisi varasta, joka nosti katseensa kirjastaan. Laucian tiesi, ettei hän ollut mennyt mitään sellaista lupailemaan naiselle, mutta kohautti olkiaan, kyllä heidän pitäisi joka tapauksessa päivän aikana syödä. Ja Nilam oli tuonut kuitenkin mukanaan tuoreita kasviksia ja hedelmiä, olisi typerää antaa niiden mennä pilalle. Huokaisten mies nousi seisomaan ja suuntasi keittiötä kohden, Sheilahin ollessa tyytyväinen, että mies suostui leikkimään mukana. Calder todennäköisesti ei jaksaisi kovin kauaa yksin istua oven edessä, ja Sheilah tiesi, ettei tämä lähtisi ulos omin päin, lapsi kuitenkin halusi säilyttää mahdollisuudet, että pääsisi illalla edes käymään pihalla.

 

Kuten Sheilah oli arvannutkin, sillä välin kun Laucian yritti neuvoa kuningattarelle, miten ruokaa tehtiin, Calderkin kohtapuoliin vaelteli keittiöön. Hän katseli hetken ruuanlaittoa, vilkaisten sitten pöydälle, jossa makasi maantiedosta ja historiasta kertovat paksuhkot kirjat. Kyllästyneesti prinssi alkoi selailemaan kirjoja, mutta kuvien kohdalla poika pysähtyi katsomaan niitä tarkemmin. Hän alkoi lukea kuviin liittyviä tarinoita, hyppien kuitenkin jatkuvasti tylsempien kohtien yli. Hiljaa kuningatar kiitti Lauciania yhteistyöstä saada prinssi opiskelemaan ajan kulukseen, joka vain kohautti harteitaan palaten opettamaan naiselle ruuanlaittoa.

 

Ruuan jälkeen Calder selosti ylpeänä äidilleen, mitä oli oppinut kirjasta. Kun Sheilah kertoi olevansa ylpeä, että poika oli kiinnostunut opiskelusta, tämä hieman nolona kielsi asian. Huvittuneena kuningatar alkoi tenttaamaan pojaltaan, mitä tämä muisti. "Mikä oli Gerosin elementti?" nainen kysyi ensimmäisenä kysymyksenään. "Maa!" lapsi vastasi itsevarmasti. "Entäpäs... Dehrahin?" "Myrkky!" "Persikka", Sheilah sanoi hymyillen, mutta Calder ei ymmärtänyt tätä kommenttia. Hän luuli äitinsä korjanneen vastauksensa, miettimättä kuitenkaan ollenkaan itse, kuinka ihmeessä persikka voisi olla elementti. "Mutta se sanoo tässä, että se on myrkky", Calder kertoi ihmeissään osoittaen äidilleen tarkkaa kohtaa kirjasta. "Ei, kultaseni. Tarkoitin vain, että olet opiskellut sen verran hyvin, että olet ansainnut persikan", Sheilah naurahti, ja iloisena prinssi nappasi hedelmän rynnäten kertomaan Laucianille hienosta saavutuksestaan. Mies nosti hiljaisena katseensa kirjastaan kuunnellakseen lapsen selostusta, jonka jälkeen Calder siirtyi syömään hedelmäänsä ja Laucian jatkamaan kirjaansa.

 

Muutaman viikon kuluttua mökkiin muuttamisesta Calder oli alkanut tulla uteliaaksi Laucianista. Pojalle ei oltu kerrottu miehestä mitään, mutta tämä pysyi koko ajan piilopaikassa hänen ja hänen äitinsä kanssa. Jonkun aikaa tuijoteltuaan räsyisessä sohvatuolissa istuvaa miestä, poika tuli lähemmäksi tätä ja tuijotti miehen kasvoja. "Mitä sinä teet työkses?" Calder kysyi kallistaen päätään. "Yksityisyrittäjä", Laucian vastasi, nostamatta katsettaan kirjasta. Kuitenkaan lapsi ei ymmärtänyt tätä vastausta täysin, joten päätyi jatkamaan kyselyään. "Niin, mutta mitä yksityisyrittäjät tekee?" "Milloin mitäkin." "Mutta et sinä voi tehdä mitään." Tämä kommentti sai Laucianin nostamaan katseensa kirjasta, mutta miehen ihmetys ei kuitenkaan löytänyt tietään tämän kasvoille. "Jaa, kuinka niin?" "Sulla on keppi." "Jaa", mies vastasi palaten taas kirjansa pariin. Siltäkö hän näytti prinssille? No, eipä se miestä juuri liikuttanut, ajatelkoot prinssi mitä halusi. Kuitenkaan tämä ei kelvannut vielä prinssille, vaan Laucian sai viettää hyvän tovin vastailla lapsen kysymyksiin, jotka vaihtelivat aina miehen ammatinkuvasta lempiväreihin ja osaisiko tämä kävellä käsillään, koska miehen jalat olivat niin huonot.

 

Kolmannen viikon puolessa välissä Nilam ilmeistyi pimeän laskettua taas käymään piilomökillä, tällä kertaa kuitenkin ilman tuliaisia. Stressin uuvuuttama mies oli tullut tuomaan lisää uutisia pääkaupungista, tällä kertaa entistäkin huolestuttavampia. Juuri nukahtamassa oleva prinssi ryntäsi innoissaan alas, kun Laucian meni avaamaan oven Nilamille, lapsen heti juostessa henkivartijan syliin. "Teidän korkeutenne, eikö teidän pitäisi olla nukkumassa?" mies kysyi yrittäen kuullostaa iloiselta ja nauravaiselta, onnistuen juuri ja juuri huijaamaan hieman väsynyttä mutta innostunutta poikaa. "Nilam, mikä sinut tänne toi?" Sheilah kysyi selkeä huoli äänessään laskeutuen portaita alas lapsensa perässä. Naisella oli aavistus, mutta hän ei halunnut sanoa epäilyksiään ääneen, ellei olisi pakko, saman ajatuksen kummitellessa myös Laucianin mielessä ja Nilamin kasvoilla. "Uutisia kaupungista. Huonoja sellaisia", mies sanoi, unohtaen hetkeksi lapsen sylissään joka kääntyi katsomaan tätä ihmeissään. "Mitä uutisia?" prinssi kysyi, ja samassa Nilam ymmärsi, ettei poika edelleenkään tiennyt miksi hän ja hänen äitinsä piilottelivat mökissä. Pikaisesti mies vilkaisi Sheilahiin, joka pudisti päätään, kääntyen takaisin prinssin puoleen huokaisten syvään. "Uutisia siitä, että eräs tuhma pikku prinssi ei ole nukkumassa kun hänen pitäisi. Alahan mennä nyt", mies yritti laskea lasta maahan, mutta tämä ei suostunutkaan päästämään irti. "Eikä!" lapsi sanoi päättäväisesti, "Minäkin haluan kuulla! Ja Nilam ei ikinä käy täällä päivällä! Minäkin haluan viettää aikaa Nilamin kanssa, muuten tämä ei ole reilua!" Nilam tunsi olevansa puun ja kuoren välissä, hän ei voinut kertoa Calderille totuutta, se tehtävä ei kuulunut hänelle, eikä hän edes tiennyt kuinka kertoa. "No jos annat meidän aikuisten puhua hetken keittiössä, niin sen jälkeen käydään vähän aikaa ulkona?" mies kysyi. Pihalla oli niin pimeää, ettei hän juuri nähnyt vaaraa siellä sillä hetkellä. Pilvinen yö oli jopa peittänyt kuun ja tähdet taivaalta, eikä hänen musta ratsunsa näkyisi pihalla yhtään sen helpommin. Tyytymättömänä mutristellen Calder suostui kuitenkin Nilamin ehdotukseen.

 

"Kuten viimeksi ilmoitin, kuningas on alkanut käydä tyytymättömäksi katoamiseenne. Ensi viikon alussa lähetetään ensimmäiset etsintäpartiot pääkaupungin ulkopuolelle. Samalla uskon että hän julistaa julkisesti katoamisenne, vaikkakaan hän ei ole mitään asiasta maininnut kuulleni", Nilam lopetti tiedotuksensa. Sheilah henkäisi hiljaa yrittäen peittää pelkoaan, ennen kuin nosti jälleen päättäväisen katseensa. "Kiitos, Nilam. Olet todella urhea kun tuot viestit luoksemme." Laucian pysytteli hiljaa ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Hän ei nähnyt syytä muistuttaa kuningatarta ja tämän henkivartijaa, missä piilopaikka mökissä oli ja miten salaovi sinne toimi, sillä nämä melkein automaattisesti vilkaisivat salaoven suuntaan. "Minä kyllä kuulen, mikäli mökkiä lähestytään, joten heti kun käsken, te menette heti piiloon, tuliko selväksi?" Laucian sen sijaan kysyi ja Sheilah nyökkäsi tottelevaisesti. Kun kolmikko oli päättänyt, ettei heillä ollut muuta keskustelevaa, he palasivat tupaan, jonka sohvalla prinssi malttamattomana hymyillen odotti.

 

Ulos suunnatessaan Nilam huomasi myös, kuinka Laucian näytti olevan myös tulossa mukaan. Ehkä mies halusi vain hengittää raikasta ulkoilmaa? "Calder tunnistaa vihellykseni. Jos vihellän, se tarkoittaa, että pojan on mentävä piiloon. Heitä hänet vaikka pusikkoon tai jonnekin jos on tarvis", Laucian selitti, ennen kuin kiipesi ketterästi mökin katolle käyttäen pieniä hieman törröttäviä kohtia seinässä ammattitaitoisesti avukseen. Hieman ihaillen Nilam katsoi tämän melkein luonnollista liikkumista, kunnes huomasi, kuinka Calder oli juossut innoissaan hänen ratsunsa luokse. Hevonen ei suuremmin pitänyt yllättävästä lapsesta, mutta pysyi rauhallisena. "Haluatko kokeilla ratsastaa?" Nilam kysyi josta prinssi innostui jopa enemmän, mikäli se oli edes mahdollista ja hiljaa naurahtaen Nilam auttoi prinssin satulaan. Hitaasti kävellen he lähtivät liikkumaan mökin ympäri, miehen pitäen ratsunsa turpahihnasta kiinni, ettei tämä keksisi tehdä mitään yllättävää prinssin istuessa satulassa.

 

Kun he palasivat lyhyen hetken päästä sisälle, Calder suostui lähtemään nukkumaan yllättävän helposti, vaikka pojalla oli enemmän energiaa kuin ulos lähtiessään. Kai tämä oletti, että Nilam tulisi käymään useammin, mikäli hän olisi kiltisti. Hyvästellen kaikki kolme Nilam lähti takaisin pääkaupunkiin, mutta huoli miehen uutisista oli jäänyt mökkiin. Sheilahille teki jopa pahaa yrittää saada prinssiä nukkumaan, sillä hänestä tuntui, kuin hän tarvitsisi hetken ajatella asiaa. Mökissä ei kuitenkaan sellaista yksityisyyttä ollut tarjolla, kun Calder nukkuisi, Laucian olisi edelleen alakerrassa.

 

"Now there once was a time when the northerners sang / of the king they had crowned: more a boy than a man / more a pup than a wolf, with the cold of the realm in his eyes

He'd broken a vow to the lords of the Twins: / Wed a stranger, a beauty, but a promise there'd been / so the Lord Frey demanded a bridegroom as compromise

And the timbers groaned / River wind softly moaned / 'Oh the King of the North doesn't know / how a red wedding goes'"

Hiljaisessa mökissä Sheilah kuuli jälleen, kuinka alakerrassa alkoi kuulua myös Laucianin ääni hänen omansa mukana. Hieman ihmeissään nainen mietti, tekikö tämä sen tarkoituksella vaiko täysin huomaamattaan.

"Well, the feasting was plenty and singing in tune / And the Stark wolves, they howled 'neath their northern moon / So loud were their cries that the closing of doors was drowned out

Lady Catelyn alone had river's sharp ear / Heard dancing reels turn to the Rains of Castamere / In her skin and bones growled a creature of doubt

And the timbers groaned / River wind softly moaned / 'Oh the King of the North soon will know / how a red wedding goes'"

Vilkaisten alakertaan johtavia portaita kuningatar mietti, pitäisikö hänen mennä sittenkin alas. Nainen tiesi, että vaikka hän kuuntelisi kuinka pitkään Laucianin laulua tai huutaisi itse kurkkunsa käheäksi epätoivosta, hän ei kuitenkaan saisi nukuttua.

"There were arrows and daggers, and the touch of them burned / From players to slayers in an instant were turned / And the foreigner queen was the first to fall under the knife

With two arrows in him, the king crawled to her side / While his mother, she pleaded for the Lord to subside / But he'd taken their word, and to break it meant no right to life

And the timbers groaned / River wind softly moaned / 'Oh the King of the North, now he knows / how a red wedding goes'"

Hiljaa Sheilah laski jalkansa maahan, peläten narahduksen saavan Laucianin lopettamaan laulunsa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Nainen itsekin jatkoi laulua eteenpäin, samalla keräten rohkeutta kohdata rikollinen täysin erilaisessa valossa kuin missä hän oli tämän tähän asti nähnyt.

"Lord Bolton approached; with a thrust to Robb's heart / He gave him the Lannister Lions' regards / And the king's mother wept, for his last word had called her to him

There was nothing she felt cutting Lady Frey's throat / And she felt nothing more when they slashed her own / The North will remember, she thought, and they'll have all your skins

And the timbers groaned / Now the wolves lie below / Oh, the king of the North, if he'd known / How a red wedding goes"

Mahdollisimman hiljaa Sheilah laskeutui viimeiset portaat tupaan.

"And the timbers groan / But the North waits; they know / That one day the blood they ared owed / Will run 'neath their soles"

 

"Et koskaan tullut maininneeksi, että sinulla on todella viehättävä lauluääni", Sheilah sanoi astellen tutulle paikalle vanhalla sohvalla. Vilkaisten pikaisesti naista Laucian vain kohautti olkiaan, kuin ei olisi huomannutkaan laulavansa. Kuitenkaan mies ei vaikuttanut myöskään kiusaantuneelta kiinni jäämisestä. "Äitini oli laulaja", sen sijaan mies vain sanoi rauhallisesti. "Aah, mitä hänelle kuuluu?" Sheilah kysyi, osittain aidosti kiinnostuneena, mutta myös pitääkseen keskustelun yllä. "Kuollut", mies vastasi, ja samassa kuningatar katui että oli edes kysynyt. "Olen pahoillani." "Mitä turhia, se on mennyttä." "Mutta ainakin olet perinyt äitisi lauluääneen, laulusi on erittäin kauniin kuuloista", Sheilah yritti korjata virhettään, vaikka Lauciania ei näyttänyt edes kiinnostavan. "Se on ehkä enemmän isäni peruja", varas sanoi kohauttaen harteitaan. "Isäsi? Missä hän on?" Sheilah kysyi toivoen hieman parempaa vastausta kuin äidin kohdalla. "En tiedä, mikä lie maailman matkaaja oli. En ole koskaan edes tavannut häntä", Laucian selitti, eikä tämän äänessä vieläkään kuulunut yhtään tunteita. Sheilah sen sijaan tunsi kuin olisi päätynyt ojasta allikkoon. "Tuota... Mitä sanoisit jos nostaisimme maljan vanhemmillesi? Ja tuolle upealle äänelle jonka olet perinyt heiltä?"

 

Kun Laucian ei pistänyt pahakseen, Sheilah kävi hakemassa hieman viiniä viinikellarista täyttäen kaksi mukia. Nainen oli hiljaa iloinen Laucianin ottaessa vastaan toisen kupin ja hörpäten hieman. Oli kuin varkaasta olisi tullut hetkeksi helpommin lähestyttävä.

"Kind friends and companions, come join me in rhyme / Come lift up your voices in chorus with mine / Come lift up your voices, all grief to refrain / For we may or might never all meet here again

So here's a health to the company and one to my lass / Let's drink and be merry all out of one glass / Let's drink and be merry, all grief to refrain / For we may or might never all meet here again"

Laucian alkoi aluksi hiljempaa, sitten hieman kovempaan ääneen laulamaan, mutta tämän ääni ei koskaan noussut puheääntä kovemmaksi. Pieni hymy nousi Sheilahin kasvoille miehen laulaessa tuolissaan.

"Here's a healt to the wee lass that I love so well / For style and for beauty there's none can excel / There's a smile on her countenance as she sits upon my knee / There is no man in this wide world as happy as me

So here's a health to the company and one to my lass / Let's drink and be merry all out of one glass / Let's drink and be merry, all grief to refrain / For we may or might never all meet here again"

Laulun edetessä Sheilah huomasi myös rauhoittuvansa ja rentoutuvansa. Hän ei tiennyt, johtuiko se alkoholista, siitä tunteesta että Laucian vaikutti läheisemmältä laulaessaan, yksinkertaisesti väsymyksestä vai näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta.

"Our ship lies at anchor, she is ready to dock / I wish her safe landing without any shock / And if ever should I meet you by land or by sea / I will always remember your kindness to me

So here's a health to the company and one to my lass / Let's drink and be merry all out of one glass / Let's drink and be merry, all grief to refrain / For we may or might never all meet here again"

 

"Hauska lauluvalinta", Sheilah naurahti jo paljon hyväntuulisemmin kuin alas tullessaan taputtaen hiljaa miehelle. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut hetkahtavan saamastaan huomiosta. "Tuota äitini lauloi kaikista eniten aikoinaan", mies kertoi, mutta Sheilahin hymy ei tällä kertaa muuttunut. "Ainakin siinä on vielä toivoa. Ehkä joskus olisi hauska tulla takaisin tänne kun Calder on isompi ja tämä lapsi syntynyt. Saisit laulaa tuon uudestaan", nainen ehdotti leikkisästi nauraen, Laucianin vain kohauttaessa harteitaan.

 

Päivisin Sheilah oli itsekin terästäytyneempi, siltä varalta että Laucian käskisi hänen ja Calderin mennä piiloon. Kuitenkaan ylimääräisiä ääniä ei kuulunut päivän aikana, ja iltaan mennessä nainen oli aivan uupunut. Samalla naisen mielessä kummitteli ajatus totuuden kertomisesta lapselleen, sen, että tämän isä vihasi poikaansa. Mutta kuinka sellaisen asian pystyi kertomaan lapselle? Mitä kumpikaan heistä oli tehnyt ansaitakseen tämän? Itsepäisesti Sheilah kuitenkin piti hymyn päivisin kasvoillaan, vaikka se sattuikin hänen kasvoihinsa ja ennen kaikkea sydämeensä.

 

Saatuaan Calderin illalla nukkumaan Sheilah vilkaisi portaiden suuntaan. Pitäisikö hänen yrittää onneaan, ja kokeilla josko Laucian olisi halukas juttelemaan hänen kanssa toisenakin iltana. Ehkä hän testasi miehen hermoja ja tämä halusi olla omissa oloissaan, mutta kyllä tuo sen varmasti ääneen sanoisi jos asia tätä todella vaivasi. Samalla portaita alas astellessaan nainen koitti miettiä jotain jutun alkua, hän ei halunnut olla liian hyökkäävä mitä Laucianin henkilökohtaiseen elämään ja menneisyyteen tuli. Kovin kauaa tämän ei kuitenkaan tarvinnut miettiä, sillä hän löysi Laucianin, kuten oli arvellutkin, lukemasta kynttilänvalossa.

 

"Nukutko sinä ikinä?" Sheilah kysyi hymyillen hieman väsyneesti, mutta ystävällisesti. "Nukun kyllä", Laucian lausahti, nostamatta katsettaan kirjasta. "Ihanko totta? En ole nähnyt sinun koskaan edes sulkevan silmiäsi räpäytystä pidemmäksi aikaa", nainen sanoi hieman kiusoittelevasti. Kuin vastatakseen vitsiin Laucian sulki silmänsä, laski hitaasti kolmeen ja aukaisi ne jälleen uudelleen jatkaen lukemistaan. "Hei, tuo ei ole reilua", nainen naurahti, "Ihan oikeasti, nukutko sinä koskaan? Vaikka suojeletkin minua ja Calderia killan osana sopimuksesta, se ei silti tarkoita että sinun tulisi väsyttää itsesi." "En tiedä miksi, ehkä isäni kummajaisveren takia, pärjään kyllä vähemmälläkin unella. Nukun kyllä samaan aikaan kuin tekin, mutta nukahdan myöhemmin ja herään aikaisemmin", Laucian selitti, ja Sheilah nyökkäsi, kyseenalaistamatta sitä sen enempää. Mies kuitenkin oli mystinen henkilö, joten kuningatar saattoi uskoa tästä melkein mitä tahansa.

 

"No, jos sinun ei tarvitse vielä nukkua enkä minäkään ole vielä väsynyt, voit ehdottaa minulle jotain lukemista", Sheilah sanoi hymyillen astellen kirjahyllyn luokse ja Laucian nosti katseensa kirjastaan. "Yllätyitkö? Olen kyllä huomannut sinun lukevan enemmän kuin minä täällä olomme aikana. Varmaankin siksi, että vietät melkein kaiken aikasi lukiessa ja minä leikin Calderin kanssa. Mutta älä aliarvioi äitejä, he kyllä katsovat tarkkaan keiden kanssa heidän lapsensa ovat tekemisissä", nainen nauroi. Ei hän oikeasti niin tarkkaan ollut vahtinut Lauciania kuin väitti, mutta oli hän muutamia asioita huomioinut. "No, mitä suosittelisitte, kirjastonhoitaja Laucian?" nainen naurahti omalle vitsilleen ennen kuin kääntyi kirjahyllyn puoleen juoksuttaen sormiaan vanhojen kirjojen selkämyksillä. "Se paksu siinä", Laucian yhtäkkiä sanoi ja Sheilah pysäytti sormensa, ottaen kirjan hyllystä. "Tämäkö?" nainen kysyi, ja varas nyökkäsi. "Tähänastisista henkilökohtainen suosikkini", mies vastasi ja palasi lukemansa kirjan pariin ja hymyillen Sheilah palasi istumaan omalle paikalleen sohvalla avaten kirjan. "Katsotaanpas sitten, millaisista kirjoista sinä pidät", tämä hymyili hiljaa itsekseen Laucianin vain kohauttaessa olkiaan.

 

Luettuaan tarpeekseen, ei tosin kovin paljoa väsymyksensä takia, Sheilah laski kirjan pöydälle. Haukotellen Sheilah kiitti Lauciania, mutta tämä vain kohautti olkiaan. Ajan kanssa nainen olisi kuitenkin todennäköisesti päätynyt vilkaisemaan myös hänen suosittelemaansa kirjaa. Hymyillen reaktion vähyydelle Sheilah lähti portaita ylös nukkumaan, kun Laucian vilkaisi pöydälle jäänyttä kirjaa, jonka sivujen välistä törrötti sohvasta irronnut kankaanpalanen. Ilmeisesti kuningatar oli päättänyt kirjan olevan lukemisen arvoinen, vaikka tämä ei ollutkaan päässyt kovin pitkälle. Ehkä yksi kynttilä oli hieman liian vähän valoa naiselle, mutta ainakaan tämä ei ollut valittanut, ja parempi vain kun sisällä ei ollut liian paljon valoa. Laucian luki itse vielä jonkun aikaa, ennen kuin sulki kirjan ja sammutti kynttilän nukahtaen kevyeen uneen hetkeksi hiljaisessa mökissä.

 

Amirmoezissa Nilam oli hieman alkanut pelätä kuninkaan päivä päivältä kasvavaa vihaa. Mies oli huolissaan vaimostaan, mutta raivo poikaansa kohtaan oli alkanut pikkuhiljaa syömään sitäkin pientä valoa miehen sielusta. Nilamille oli suorastaan kärsimystä kertoa päivä toisensa jälkeen Douglasille, ettei Sheilahista tai Calderista ollut näkynyt vilaustakaan. Lisäksi hän pelkäsi valheensa näkyvän kasvoiltaan, mutta ainakaan vielä Douglas ei ollut nuorempaa miestä siitä syyttänyt. Kuitenkin vielä varsin nuori henkivartija oli tunnettu suoraselkäisyydestään ja ikänsä ylittävästä kypsyydestään. Nilam oli Sheilahia kaksi vuotta nuorempi, mutta oli kiirinyt juuri näiden ominaisuuksien, sekä varsin kestävän ja voimakkaan ruumiinsa avulla asemaansa. Lisäksi miehen pidettävä persoona oli lopulta avannut Nilamille oven kuningattaren henkilökohtaiseksi henkivartijaksi. Ja nyt tämä samainen, monien ylistämä henkivartija, kertoi joka päivä saman raportin kuninkaalle, kuinka hänen suojattinsa sijainnista ei kenelläkään ollut tietoa.

 

Douglas oli aina pitänyt Nilamia myöskin arvossa. Hän arvosti nuoremman miehen kovaa työtä, joka oli kantanut hedelmää, ja tämän työ oli kuin unelmien täyttymys ottaen huomioon vartijan lähtökohdat. Lisäksi Douglas tunsi itsekin Vinemarin armeijan koulutuksen, eikä se ollut todellakaan ruusuilla tanssimista. Varsinkin armeijan alku oli erittäin rankka kokemus monelle nuorelle miehelle, sen kuningas tiesi hyvin. Hän oli toiminut kouluttajana itse, ja nähnyt monen lopettavan leikin kesken, kun taas koulutuksen loppuun käyneiden silmissä oli sammumaton uskollisuuden palo. Douglas pelkäsi, että tämä samainen palo tulisi olemaan hänen kompastuskivensä. Nilam kuitenkin oli hänen vaimonsa henkilökohtainen henkivartija, ja tämä saattoi hyvinkin olla uskollinen naiselle valtakunnan ja kuninkaan sijaan. Varautuneena Douglas alkoi hiljaa pitämään nuorempaa miestä silmällä.

 

Kuitenkin Nilamin huoli heidän juonestaan toimi hänen edukseen. Kuningas sai aina toisinaan kuulla, kuinka rankka tilanne oli Nilamin alaisille, kun heidän johtajansa melkein repi hiukset päästään stressin alla. Nämä olivat ottaneet miehen silmäpussit ja muuttuneen ilmanpiirin tämän ympärillä merkkeinä siitä, että Nilam katuisi sitä, minkä ikinä virheen hän oli mennyt tekemään, jossa välissä kuningatar oli kadonnut. Kun tämä tieto löysi tiensä Nilamille itselleen, hän oli osittain helpottunut, että hänen käytöksensä oli ymmärretty täysin väärin, mutta osittain entistäkin kauhistuneempi. Hän ei ollut osannut pitää itseään täysin kurissa, ja hänen omatuntonsa paino alkoi näkyä miehen kasvoilla. Itsepintaisesti hän kieltäytyi hänelle ehdotetuista hermolomista, jatkaen näytelmäänsä suojattinsa etsinnästä. Ensimmäinen kuukausi katomisesta oli kulunut.

 

Muutamaan päivään Sheilah ja Laucian eivät suostuneet päästämään Calderia ulos, vaikka lapsi kuinka pyysi ja aneli. Molemmat olivat huolissaan mahdollisista partioista jotka saattaisivat sattua lähimaille. Kuitenkin pojan jatkuva anelu ja levottomuus lopulta veivät voiton, ja Laucian suostui, että Calder pääsisi käymään ulkona. Mutta tällä kertaa hän piti vielä tarkempaan huolen, että olisi niin myöhä, ettei kukaan varmana liikkuisi ulkona siihen aikaan. Mies tarkkaili myös säätä, ettei tuulisi ja pilvet peittäisivät jopa tähdet taivaalta. Laucian kiitti onneaan, että ainoa prinssiä kiinnostava asia ulkona oli metsä, sieltä lasta ei kukaan normaali ihminen näkisi, ja Laucianilla olisi hyvin aikaa viheltää poika piiloon. Puusto ei ollut metsän reunassa kovin tiheää, mutta silti peitti näkyvyyttä erinomaisesti, sillä metsä tiheni nopeasti. Calder olisi hyvin piilossa siellä hätätilanteen varalta.

 

Laucian oli itse kiivennyt katolle vahtimaan ympäristöä, mutta piti silmällä myös jonkun matkan päässä olevaa polkua, jota pitkin he olivat mökille tulleet, ihan vain varmuuden varalta. Toisinaan hän myös tarkkaili, että tiesi missä Calder liikkui. Poika pysytteli kiltisti kuitenkin vain muutaman puurivistön takana, eikä melunnut edes niin paljoa kuin ikäisensä lapsi normaalisti siinä tilanteessa. Enemmän lapsi vain tutki ympäristöään, kiipeillen välillä matalimpiin puihin, tippuen sammalikkoon, ja lähtien sitten tutkimaan mitä tämä löysi maasta. Laucian kohotti hieman ihmeissään toista kulmaansa, kun huomasi lapsen heiluttavan käsiään metsän reunassa kiinnittääkseen miehen huomion. Nopeasti vilkaisten tyhjälle tielle varas laskeutui kevyesti katolta ja käveli metsään.

 

"Mitä nyt?" hän kysyi, ja vaikka sanoista olisi voinut ajatella miehen olevan tympiintynyt, hän ei ollut. "Kohta näet", Calder sanoi ja lähti innokkaasti viemään Lauciania hieman syvemmälle metsään. Kunhan prinssi ei ollut löytänyt etsintäpartiota niin kaikki oli hyvin, mutta vain metsän omat äänet kuuluivat heidän askeltensa lisäksi. Pienen ojan luona Calder nosti innoissaan paria suurempaa lehteä näyttäen miehelle ruskean jäniksen poikasen, joka tärisi lehtien alla. Uteliaasti lapsi ojensi kättään, silittääkseen eläintä, mutta Laucian keskeytti prinssin. "Annetaan sen olla rauhassa", tämä neuvoi, ja prinssi vilkaisi ensin miestä, kääntäen sitten katseensa takaisin jäniksenpoikaseen. "Luuletko, että se on eksynyt äidistään?" Calder kysyi. Lapsi ei tiennyt eläinten tavasta piilotella poikasiaan, jonka Laucian sai siinä lyhykäisyydessään selittää prinssille, joka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. "Eiköhän aleta mennä sisälle, Sheilah odottaa varmaan jo", Laucian sanoi, ja alkoi kävellä takaisin mökkiä kohden, vilkaisten alaspäin prinssin ottaessa häntä yllättäen kädestä kiinni ja hymyillen iloisesti, kiittäen että oli jälleen päässyt käymään ulkona.

 

Sheilah ei voinut estää pientä naurahdusta tulemasta kun hän näki ikkunasta Calderin tulevan Laucianin kanssa käsi kädessä metsästä. Poika näytti hieman yrittävän hoppuilla mökille pääsyä, vetäen kevyesti rikollista perässään. Hän oli iloinen huomatessaan Calderin tulevan Laucianin kanssa toimeen. Vaikka lapsi oli osoittanut heti alusta lähtien uteliaisuutta rikollista kohtaan, tämä oli tähän asti yrittänyt pysytellä visusti miehen hyvällä puolella. Laucianin pitkät hermot olivat kuitenkin saaneet prinssin rauhoittumaan tämän seurassa nopeasti.

 

"Äiti, minä löysin jäniksen", Calder kertoi innoissaan päästyään sisälle. Tällä kertaa prinssi tuli ensimmäistä kertaa innoissaan sisälle selittämään pienestä eläimestä, jonka oli löytänyt puron varrelta. Itse asiassa lapsi oli melkein tippunut puusta otuksen päälle, mutta onneksi kuitenkin vain viereen, saaden loistavan näkökulman nähdä jänönen. Hieman huolestuneena Sheilah vilkaisi poikaan tulleita naarmuja, mutta ne eivät lopulta päätyneet olemaan edes pahoja, vaatteet olivat suojanneet lasta ja tämä oli ollut vielä hyvin matalilla oksilla pudotessaan. Lauciania enemmän huvitti katsoa, kuinka prinssi ei edes näyttänyt huomaavan naarmujaan vaikka hänen äitinsä pyöri lapsen ympärillä tarkistaen tämän päästä varpaisiin. Kuitenkin tämä huvittuneisuus jäi jälleen kerran miehen oman mielen sisälle, kun hän vain asteli takaisin sohvatuolilleen lukemaan etsittyään itselleen hyllystä ensin uutta luettavaa.

 

Kuitenkin, kuten Nilam oli pelännyt, rauhalliset ajat mökissä eivät jatkuneet kauaa. Vielä ei ollut erityisen hämärää, mutta ilta alkoi tehdä tulojaan. Sheilah leikki Calderin kanssa olohuoneessa, kun Laucian yhtäkkiä terästäytyi kuuntelemaan. Ulkona liikkui joku... joitakin, heitä oli useampia. Hiljaa mies asteli laudoitetun ikkunan luokse vilkaisten sen pienistä raoista ulos, ja neljän ratsukon ryhmä tosiaan oli tulossa mökkiä kohden. Saman tien Laucian tiesi, mitä hänen piti tehdä, ja Sheilah odotti huolestuneena käskyä piiloutua. "Piiloon", mies käski, ja kuningatar kiirehti heti piilo-oven luokse, Calderin jäämässä katsomaan aikuisten nopeaa toimintaa hämmentyneenä. "Liikettä", varas kuitenkin sähähti tiukemmin lapselle, joka säikähtäen seurasi äitiään pimeään viinikellariin naisen lyödessä oven kiinni heidän perässään. "Äiti, mistä on kyse?" Calder kysyi hämillään, mutta Sheilah vain nopeasti käski lapsensa olla hiljaa painaen tätä tiukemmin itseään vasten.

 

Hiljaisuuden mökin sisällä rikkoi, kun talon oveen koputettiin. "Tulossa", Laucian sanahti ja otti kävelykeppinsä alkaen kävellä hitaammin, kuin hänen jalkansa olisi niin kipeä, ettei sille olisi uskaltanut laskea painoa. "Iltaa, arvon herra. Etsimme kahta kadonnutta henkilöä. Saisimmeko tarkistaa asuntonne ja vajanne?" yksi vartioista, pitkä ja harteikas, noin 40-vuotias mies kysyi virallisen kuuloisesti. "Toki", varas lausahti ystävälliseen sävyyn astuen hieman sivummalle kolmen vartijoista astuessa sisälle mökkiin yhden mennessä tutkimaan vajaa. Hitaasti Laucian nilkutteli sisälle, jättäen oven raolleen, että viimeinenkin vartija pääsisi halutessaan sisälle. "Jos sallitte niin käyn tarkistamassa yläkerran?" vartija kysyi. "Tietenkin. Saisinko tarjota arvon herroille juotavaa?" Laucian kysyi itse takaisin avuliaasti, vartijan ottaessa tarjouksen vastaan ennen kuin kiipesi portaat ylös yläkertaan.

 

"Keitä oikein etsitte?" Laucian kysyi leikkien viatonta kaataessaan mukeihin viiniä vartijoille, "Joitain rikollisia?" Tämän kuullessaan alakerrassa Calderin teki mieli nousta ylös ja mennä sanomaan muutama valikoitu sana varkaalle, mutta Sheilah sai pidettyä lapsen paikallaan hiljaa, muttei pystynyt estämään pientä narahdusta. Hätäisesti Laucian tyrkkäsi hellalla olleen kattilan lattialle harhauttaakseen vartijoita, mutta vahinko oli jo sattunut. "Mikä se oli?" yksi miehistä kysyi kääntyen nopeasti Laucianiin päin. "Minä vain, tämän jalan kanssa on välillä hieman hankalaa ja astiat kaatuilee miten sattuu", Laucian naurahti. "Mutta voisin vannoneeni kuulleeni narahduksen..." vartija jatkoi. "Rottia varmaan. Näettehän itsekin, että tämä mökkivanhus alkaa kohta olla päivänsä elänyt", rikollinen jatkoi näytelmäänsä, ja hänen onnekseen vartija hyväksyi tämän vastauksen narinan aiheuttajana. Hetken päästä viimeinenkin vartija tuli sisälle todettuaan, ettei vajassa ollut mitään. Yhdessä miehet joivat kupilliset viiniä keskustellen vähän mistäkin. Vartijat eivät paljastaneet etsivänsä kuningatarta, mutta sanoivat kyseessä olevan aateliskarkulaisia, joiden vanhemmat olivat huolissaan. Vai sellaisen tarinan Douglas oli keksinyt, miettivät Sheilah ja Laucian, Calderin vain kuunnellessa ihmeissään. "Pärjääthän sinä varmasti tuon jalkasi kanssa täällä asua? Kylä kuitenkaan ei ole heti nurkan takana täältä", yksi miehistä kääntyi vielä kysymään. "Ei hätää, pari ystävääni kaupungista  käyvät aina toisinaan tuomassa ruokaa, että voin elää täällä normaalisti. Sitä paitsi kylässä ei erityisemmin tykätä tästä erikoisesta naamastani", Laucian jatkoi tarinaansa hymyillen. Toivottaen hyvät illan jatkot vartijat poistuivat mökin läheisyydestä seuraavaa kylää kohti.

 

Laucian tunsi olonsa erittäin vihaiseksi mennessään avaamaan viinikellarin ovea päästääkseen kuningattaren ja prinssin ulos. Lapsi yritti rynnätä nopeasti miehen ohi, mutta varas oli nopeampi. Hän nosti prinssin kurkusta seinää vasten pitäen samalla Sheilahin toisella kädellä kauempana. "Kun minä käsken mennä piiloon, siellä piilossa ollaan samalla myös hiljaa. Tuliko selväksi?" Laucian sanoi selvästi vihaisella äänellä. Säikähtäen Calder nyökkäsi hiljaa, ja mies laski tätä hieman alaspäin, ennen kuin antoi lapsen tippua takamukselleen lattialle. Sen jälkeen varas kääntyi kuningattaren puoleen edelleen aivan yhtä ärsyyntyneenä, naisen katsoessa tätä vähintäänkin yhtä kylmästi. "Calderin on saatava tietää tilanne. Minä en ala ottamaan turhia riskejä sen takia ettei pentu ymmärrä oman turvallisuutensa päälle", mies sihahti hiljaa, muttei kuitenkaan käynyt kuningattareen käsiksi. Hän tiesi, ettei nainen ollut tyhmä, ja varomattomuus Laucianin puolelta saattaisi aiheuttaa tulevaisuudessa ongelmia Nilamin kanssa. Ymmärtäen täysin, mistä Laucian puhui Sheilahin ilme muuttui hieman varovaisemmaksi, ja tämä katkaisi katsekontaktin varkaaseen, siirtäen katseensa alaviistoon tuijottamaan räsyistä mattoa lattialla. "Ei se ole niin helppoa kuin miltä saat sen kuullostamaan", nainen sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Hän tiesi, että tämä hetki koittaisi jossain vaiheessa, mutta hän ei ollut osannut varautua siihen mitenkään, miten hän olisikaan? "Helpompaa se on selittää nyt, kuin siinä vaiheessa kun jouduin teidän turvallisuutenne takia järjestämään tänne verilöylyn." Laucianin sanat kylmäsivät kuningattaren selkäpiitä, ja hetken kuluttua nainen nyökkäsi hiljaa. "Tästä tulee pitkä yö", hän sanoi hiljaa itsekseen, ennen kuin asteli poikansa luokse. "Tule, Calder, äidillä on sinulle asiaa." Hiljaa Laucian katsoi kun kaksikko asteli yläkertaan, ennen kuin meni itse rauhoittamaan hermojaan tutuksi tulleelle sohvatuolilleen.

 

"Äiti, mistä oikein on kyse?" Calder kysyi kun he istuivat Sheilahin kanssa sängyn reunalle. Täristen kuningatar veti syvään henkeä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka aloittaa tarinansa. "Äiti?" lapsi kysyi uudestaan, selkeä huoli äänessään. Prinssi ei tiennyt, mitä hänen pitäisi odottaa tai ajatella. Hänellä ei ollut tietoa miksi tilanne oli näin, miksi heidän piti piilotella, tai kuka esimerkiksi Laucian loppujen lopuksi oli. Miksi Nilam ei käynyt päivällä, ja miksi hän ei saanut mennä ulos juuri ikinä? Missä kaikki palvelusväki oli, kuinka kauan tämä kaikki jatkuisi, ja lisäksi lapsella alkoi jo olla ikävä kotiin ja hän halusi myöskin nähdä... isänsä. Isän täytyi olla huolesta sekaisin, tai sitten hän tiesi kaiken. Mutta miksi isä ei sitten ollut heidän mukanaan piilossa? Yllättäen Sheilah veti lapsensa tiukkaan halaukseen, mikä sai lapsen entistä enemmän hämilleen. "Calder, muista, että mitä ikinä minä tai kukaan muukaan sinulle koskaan kertoo, äiti rakastaa sinua kaikista eniten tässä maailmassa, aina."

 

"En itsekään tiedä mistä se kaikki sai alkunsa, ja voi kuinka toivonkaan että tietäisin. Isäsi... Hän oli rakastava ja upea mies joskus. Minä todella rakastan... rakastin häntä", Sheilah aloitti kertomuksensa. Hän ei itsekään enää tiennyt, kykenisikö koskaan sittenkään rakastamaan Douglasia samoin, kun hän oli rakastanut ennen Calderin syntymää. "Mutta kun sinä synnyit, hän muuttui. Isästäsi tuli sellainen, kuin sinä tunnet hänet. Kylmä, ilkeä, etäinen... pelottava." Sheilah nieleskeli itkua, jatkaen hitaasti kertomustaan, pyyhkäisten aina välillä muutaman itsepäisen kyyneleen silmäkulmistaan. "Olemme keskustelleet asiasta isäsi kanssa, lukemattomia kertoja itse asiassa kun et ole ollut paikalla, mutta mikään, mitä sanoin ei ikinä saanut häntä kääntämäään päätään. Calder, isäsi on... hän... olen pahoillani, rakas, mutta isäsi ei rakasta sinua", Sheilah sai lopulta kakistettua sanansa ulos ja halasi poikaansa tiukasti, kyynelten valuessa vapaana hänen kasvoilleen. "Isä ei... rakasta minua?" lapsi kysyi ihmeissään. Oli, kuin tämä ei olisi ymmärtänyt sanoja, hän ei halunnut ymmärtää. "Olen pahoillani, rakas", Sheilah vain toisteli kerta toisensa jälkeen. "Olenko... minä tehnyt jotain väärin? Enkö voi vain pyytää anteeksi isältä ja kaikki olisi taas hyvin?" Calder kysyi, itsekin itkun partaalla. "Olen pahoillani, rakas, äiti on yrittänyt puhua isälle, äiti todella yritti kaikkensa löytää, miten tämä kaikki voitaisiin ratkaista, mutta ei ole enää mitään, mitä kumpikaan meistä voi tehdä. Olen niin pahoillani", Sheilah sanoi. Prinssi ei ollut tehnyt mitään väärin, mutta silti kuningas rankaisi poikaansa tyhjästä. Kun sanat alkoivat vihdoin uppoutua hitaasti lapsen mieleen, tämä aloitti aluksi hiljaa itkemään, ennen kuin halasi äitiään kaikin voimin, ja itki tätä vasten koko yön.

 

Laucian ei ollut yllättynyt, kun kaksikko ei tullutkaan alakertaan seuraavana aamuna. Calder oli itkenyt koko yön ja nukahtanut vasta aamulla, samoin kuten äitinsä. Vaikka totuuden kertominen ei ollut mukavaa, miehen mielestä näin oli parempi. Lapsi ei ymmärtämättömyyttään ainakaan tulisi aiheuttamaan ongelmia saati vaarantamaan hänen tehtäväänsä. Kepin sisällä oleva ase, miekka, jonka saattoi vain hän itse hajottaa ruoskaksi, ei olisi tehnyt kovin siistiä jälkeä mökissä vierailevista vartijoista, mikäli hänen olisi sitä pitänyt käyttää. Mutta mökki tuntui omalla tavallaan autiommalta ilman Sheilahia ja Calderia alakerrassa, yleensä aamulla Sheilah oli lukemassa kirjaa Laucianin seurassa sohvalla, ja jonkun ajan päästä myös Calderin tullessa alas keksimään itselleen tekemistä. Kuitenkin tuntiessaan nälän iskevän, Laucian vain huokaisi. Hänen kai oli nyt pidettävä vielä enemmän huolta kruunupäistä, sillä molemmat olivat ilmeisesti vajonneet masennukseensa yläkerrassa.

 

Ruokahetki kului hiljaisissa merkeissä. Calder söi ruokansa nopeasti, mutta ei normaaliin tapaansa kommentoinut makua. Ennen kuin poika ehti karata takaisin yläkertaan, Sheilah yritti piristää lastaan tarjoten tälle viimeisen omenan mikä talossa oli, toivoen makean hedelmän piristävän edes pikkuisen. Kiitollisena prinssi söi vielä sen pöydän ääressä, ennen kuin lähti takaisin nukkumaan. "Oletko varma, että minun kannatti kertoa?" Sheilah kysyi hiljaa Laucianilta. Naisen hymy oli täysin kadonnut tämän jo tutuksi tulleen itsevarmuuden kanssa, oli kuin kuningatar olisi ollut pikemminkin vanha, sairas kerjäläiseukko eikä nuori hallitsija. "Kyllä. Nyt lapsi tietää tilanteen vakavuuden ja osaa toimia sen mukaan tarvittaessa", mies kuitenkin vastasi hiljaiseen kysymykseen. "Jos niin sanot", Sheilah kuiskasi, ja alkoi tiskaamaan hiljaisena astioita. Hän ei ollut ollut apuna ruuanlaitossa, joten tämä oli hänen tehtävänsä tänään.

 

Muutamat seuraavat päivät jatkuivat samanlaisina, hiljaisina ja kaiken kaikkiaan lähes täysin toimettomina. Sopeutuen nopeasti uuteen tilanteeseen Laucian yllättyi hieman eräänä iltana, kun Sheilah laskeutui portaita alas itsekseen. Nainen ei edelleenkään ollut selvästikään toipunut totuuden kertomisesta lapselleen, tämän ulkonäkö paljasti sen. "Sopiiko liittyä seuraan", nainen kysyi hieman arkaillen. Se kuullosti hieman oudolta, sillä nainen ei ollut ollut näin hiljainen ja hermostunut edes silloin kun tapasi Laucianin ensimmäistä kertaa. Hiljaa Laucian vain nyökkäsi, Sheilahin hymyillen palaten tutulle paikalleen sohvalla ja ottaen käsiinsä kirjan, jota Laucian oli hänelle suositellut. Nainen ei ollut edennyt siinä paljoakaan, mutta tämä avasi kirjan siitä kohtaa mihin oli jäänyt ja alkoi lukemaan. Kuitenkaan nainen ei saanut luetuksi mitään. Hän luki sanoja, lauseita, mutta mikään ei lopulta rekisteröitynyt hänen mieleensä. Hieman turhautuneena hän laski kirjan syliinsä, kääntyen Laucianin puoleen jälleen kerran. Ei hän uskonut Laucianin kuuntelevan, mutta kysyi silti. "Ootko sä koskaan tehnyt mitään, mitä toivoisit, ettet olisi tehnyt?" Naisen ääni oli hiljainen, ja tämä selkeästi edelleen pohti, oliko tehnyt oikein kertoessaan Calderille isästään. "Enpä oikeastaan", Laucian vastasi, ja Sheilah nosti nopeasti katseensa mieheen. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein, että Laucian oli vastannut hänen kysymykseensä. Toisaalta tämä saattoi vain sanoa jotain vastaukseksi eikä ollut todellisuudessa edes kuunnellut kysymystä. "No, milloin sinun syntymäpäivä on?" hän päätti kysyä jotain täysin sattumanvaraista. "Tämän kuun 29. päivä", mies vastasi, kääntäen kirjansa sivua. Tämä tieto sai kuitenkin Sheilahiin hieman enemmän eloa. "Miksi sinä et sanonut missään välissä mitään?" nainen huudahti, mutta hiljensi äänensä heti, ettei herättäisi yläkerrassa nukkuvaa Calderia. Myös Laucian hätkähti Sheilahin yhtäkkistä äänenkorotusta, ja tuijotti hetken naista hämmästyneenä. "...En ole nähnyt syytä miksi sillä olisi väliä?" hän sanoi ihmetellen. "Tottakai sillä on väliä", Sheilah tokaisi ja lähti nousemaan portaita ylös. Ihmetellen mitä juuri oli tapahtunut Laucian katsoi hetken naisen perään, ennen kuin kohautti olkiaan ja palasi kirjansa pariin.

 

Tieto Laucianin syntymäpäivän lähestymisestä oli  saanut ajatuksen nousemaan kuningattaren päähän, kuinka hän voisi edes hetkellisesti piristää lastaan. Hän mietti, oliko ollut liiankin ilmiselvä, mutta jos hän jatkaisi samaan malliin kuin aikaisemmin, ehkä Laucian unohtaisi Sheilahin erikoisen käytöksen. Hän aikoi järjestää miehelle yllätys-syntymäpäiväjuhlat, halusi tämä sitä tai ei. Sillä hän ehkä saisi Calderin ajatukset muualle samalla kun saisi itselleenkin tekemistä. Enää nainen vain toivoi, ettei Nilam tulisi tuomaan lisää ruokatarvikkeita, että Laucian voisi hakea ja sillä välin Sheilah voisi kertoa suunnitelmastaan Calderille. Naisen ruokahalu oli myös raskauden edetessä hitaasti kasvanut, joten senkään ei pitäisi herättää epäilyksiä. Hänen suunnitelmansa oli aukoton.

 

Vajaan viikon päästä Laucian kertoikin, että hän lähtisi käymään kaupungissa. Sheilahin ja Calderin tuli odottaa se aika yläkerrassa ja vältellä ikkunoita, mikä ei tuottanut juuri kaksikolle ongelmia. Hyvästellen miehen ja mennen yläkertaan nainen odotti hetkisen, ennen kuin oli varma, että Laucian oli mennyt. "Calder, äidillä on asiaa", Sheilah kuiskasi ja ravisteli hieman lastaan, joka ei juuri ollut liikkunut sängystä sen jälkeen kun vartijat olivat käyneet mökillä. Kuitenkin lapsi kääntyi katsomaan äitiään hieman ihmeissään tämän innostuneesta äänensävystä. "Minä tiedän kyllä, että tämä kaikki sattuu sinun, usko pois, minä ymmärrän. Totuus sattuu äitiin aivan yhtä paljon. Mutta tämä ei voi jatkua näin, ymmärräthän. Sinä et voi vain jäädä sänkyyn loppuelämäksesi." Calder vain käänsi kylkeään äitinsä puheille. "Mene pois", lapsi mutisi hiljaa, mutta hänen äitinsä käänsi lapsen ympäri, että saattoi katsoa tätä silmiin. "Calder, Laucianin syntymäpäivä lähestyy. Ethän halua pilata hänen spesiaalipäiväänsä olemalla surullinen?" "Laucianin syntymäpäivä?" Calder kysyi nyt hieman hämillään mutta kuunnellen, mitä hänen äitinsä sanoi. "Kyllä. Ja äiti ajatteli, että josko yrittäisimme hieman piristää tätä mökin tunnelmaa yllätysjuhlilla. Sinä saat veistellä hänelle lahjan, ja äiti opettelee tekemään kakun. Keittiössä on yhdessä hyllyssä ohjekirja täynnä kaikenlaista hauskaa." "Mutta äiti, et sinä osaa kokata", prinssi sanoi ja Sheilah tunsi pienen pistoksen sisällään. Se oli totta, hän ei ollut onnistunut vielä kertaakaan tekemään hyvää ruokaa mökissä, mutta se ei naista hidastanut. "Äiti opettelee, jos sinäkin yrität parhaasi", nainen sen sijaan sanoi ja iski silmää, saaden hetkeksi jopa surullisen lapsensa kasvoille nousemaan pienen hymynpoikasen.

 

Varovasti Sheilah asteli alakertaan, pysytellen piilossa niin hyvin kuin osasi. Hän päätyi hakemaan keittiöstä puukon, jolla Calder tykkäsi heidän mökille tullessaan veistellä. Lisäksi hän nappasi muutaman klopin mukaansa, kiirehtien takaisin yläkertaan. Nuori kuningatar oli varma ettei mies paria kloppia tai puukkoa kaipaisi, talossa kuitenkin oli molempia enemmän kuin yksi. Naista hieman harmitti mennä Laucianin turvaohjeita vastaan, mutta kun hän oli päässyt takaisin ylös, katumus katosi, mitään ei ollut sattunut siinä lyhyessä ajassa. Yhdessä äiti ja poika päätyivät sen jälkeen juttelemaan, mitä Calder veistäisi Laucianille. Sheilah oli iloinen nähdessään poikansa innostuvan jälleen jostain ja hitaasti hän saattoi nähdä lapsen ottavan ensimmäiset askeleensa toipumisensa tiellä. Kuullessaan Laucianin tulevan takaisin Sheilah antoi vielä poikansa otsalle nopean suukon, ennen kuin palasi alakertaan katsomaan, mitä Laucian oli tuonut.

 

Päivät ennen Laucianin syntymäpäivää menivät suurimmaksi osaksi normaaliin tapaansa. Calder vietti pääosin kaiken aikansa yläkerrassa, mutta mitä Laucian ei tiennyt, oli ettei lapsi enää surrut isänsä vuoksi, vaan veisteli tälle ahkerasti lahjaa. Sheilah taas vietti päivänsä lukiessa, sillä hän ei uskonut voivansa harjoitella kakun tekemistä huomaamattomasti. Hiljaa hän toivoi, ettei täysin tyrisi kakun leipomista, ja hän lukisi ohjetta niin tarkasti, ettei varmana unohtaisi mitään. Kuitenkaan nainen ei pystynyt pitämään hymyään kurissa, ja olikin onni, ettei Laucian juuri nostanut katsetta kirjastaan.

 

Kun odotettu päivä vihdoin koitti, Sheilah vaati saada kokeilla itse tehdä ruokaa, ja onnistuikin itsepäisyydellään saamaan tahtonsa läpi. Nainen kuitenkin oli ollut tarkkana aina kun Laucian oli opettanut häntä tekemään ruokaa, joten mies ei osannut odottaa minkään menevän pieleen. Kuitenkin melkein heti Sheilahille tuli ongelmia ohjeen kanssa, sen kirjoittaja ei nimittäin ollut koskaan vaivautunut kirjoittamaan ohjeita turhan tarkasti. Siinä oli lueteltu vain aineiden määrät ja sekoitusjärjestys, sekä miten kakku tulisi paistaa. Kuitenkin nuori kuningatar oli päättänyt tehdä kakun, ja siitä hän pitäisi kiinni. Päättäväisesti hän alkoi kerätä tarvittavat raaka-aineet ja tarvikkeet pöydälle.

 

Ihmeellinen haju sai kuitenkin Laucianin huomion kirjastaan. "Mitä sinä siellä nyt olet tekemässä, se tuoksahtaa siltä että saattaa palaa kohta", mies huomautti, ja oli nousemassa mennäkseen katsomaan tilannetta, mutta sen sijaan Calder ryntäsi portaat alas. Huomatessaan miehen tämä alkoi työntämään varasta takaisin sohvatuolilleen. "Ei saa tulla. Minä sanon sitten kun saa", lapsi sanoi päättäväisesti, Laucianin hieman hämmentyessä tästä. Hän luuli Calderin olevan edelleen sängyn pohjalla. Kun lapsi totesi, ettei Laucian olisi lähdössä enää sohvatuoliltaan hän meni itse keittiöön. Huolestuneena mies kuunteli epämääräisiä kolahduksia, mutta jokaisen kohdalla kuului Sheilahin ääni joka vakuutteli, ettei mikään ollut mennyt rikki ja kaikki oli kunnossa. Mies oli hieman huolissaan keittiön kunnosta, kunnes lopulta prinssin pää ilmestyi oviaukkoon ja antoi miehelle luvan tulla keittiöön.

 

"It was a dark day when I lost my faith / I wasn't the person I thought I'd be / And it seemed that no one could relate / There was nothing left to see

So I took a walk to the edge of the town / And thought of leaving it all behind / When I saw a little letter fall right out of the sky / As a grey angel hovered way up high"

Laucian kuunteli ihmeissään Sheilahin ja Calderin laulavan hänelle, tuijottaen samalla vähemmän sotkuista keittiötä kuin mitä hän oli odottanut. Mies vain seisoi paikallaan ihmeissään, mistä tässä nyt oli kyse?

"I thought I was crazy when I saw her wave / And then simply fly away / So I opened the letter and looked inside / And what was written made my day...

It said

'Isn't it great to be different? / Isn't it wonderful to be exactly who you are? / When you learn to start accepting yourself / You'll become a shining star'"

Kiltisti Laucian totteli kun Calder työnsi tämän pöydän ääreen, ja keskellä pöytää oli juuri ja juuri palamiselta pelastettu kakku, joka oli lähes täysin paloiteltujen hedelmien peitossa. Sheilah oli onnistunut saamaan sen ainakin näyttämään miltä piti kun Laucianille alkoi pikkuhiljaa selvitä mitä mökissä oli meneillään.

"To this day the writing on that page / Is mottled by the tears I shed / 'Cause at that moment something inside me changed / And a bright new path I lead

I ran back home and I picked up my old guitar / And I started strumming these chords / And I sang her words along with this song / And I heard someone sing along

And we sang

Isn't it great to be different? / Isn't it wonderful to be exactly who you are? / When you learn to start accepting yourself / You'll become a shining star"

Toki Sheilahin käytös oli ollut erikoista kun tämä oli saanut selville Laucianin syntymäpäivän, mutta se oli unohtunut nopeasti kaiken palatessa tutuille raiteilleen jo seuraavana aamuna. Huokaisten mies vain pudisti päätään, muttei voinut kieltää itselleen, etteikö tämä olisi ollut ihan mukava yllätys.

"I turned around and I saw her ar my door / That cute grey angel with wide-eyed stare / She said 'I've heard you play and sing before / And I hear a sadness I could not bear'

I just wanted to tell you that the hardest thing I've faced / Wasn't the teasing or the pain / It was convinsing myself I wasn't stupid, strange or lame / And helping others do the same"

Laucian muisti, kuinka siinä kohtaa laulua kuului olla vihellystä, ja päätti hoitaa sen osan laulusta, sillä kumpikin Sheilah ja Calder vilkaisivat toisiaan hieman avuttoman oloisina siinä vaiheessa. Kaksikko ei ollut tullut miettineeksi aivan kaikkea, mikä ei kuitenkaan lopulta edes haitannut Lauciania.

"These past few years flew by just like a blur / I'm now exactly where I should be / And I know I owe it all to her / The beautiful angel who believed in me

Isn't it great to be different? / Isn't it wonderful to be exactly who you are? / When you learn to start accepting yourself / You'll become a shining star

Isn't it great to be different? / Isn't it wonderful to be exactly who you are? / When you learn to start accepting yourself / You'll become a shining star

You'll become a shining star / Isn't it wonderful / You'll become a shining star / Isn't it great / When you learn to love just who you are"

 

"Äiti, sinä mokasit kakussa", Calder huomautti kun kolmikko alkoi syömään Sheilahin taideteosta. "Taisit unohtaa kostuttaa kakun?" Laucian kysyi, naisen tuntiessa olonsa melkein typeräksi. "Ei ohjeessa mainittu mitään kostuttamisesta", tämä puolustautui, näyttäen ohjetta miehelle. "Se on haalistunut paljon, mutta kyllä se siinä vielä lukee", varas huomautti ja Sheilah otti ohjeen takaisin tihrustaen, yrittää erottaa, mitä tyhjässä kohdassa luki. Teksti oli todella haalistunut melkein olemattomiin, mutta hetken tutkittuaan nainen myönsi, että taisi itsekin nähdä sen.

 

"Minkä ikäinen Laucian on", Calder kysyi kesken kaiken, ja Sheilah vilkaisi miestä. Tämä vaikutti kokeneelta monessa asiassa, mutta miehen kasvot olivat hyvin nuorekkaat, joten nainen ei osannut vastata lapselleen. "Samanikäinen kuin Sheilah", Laucian vastasi rauhallisesti, ja hetken oli hiljaista, ennen kuin molemmat Sheilah ja Calder tulivat melkein miehen naamaan kiinni ihmettelemään. "Mutta sinulla on harmaat hiukset", Calder huomautti ensimmäisenä. "Mutta et sinä vaikuta yhtään.. tai siis, käyttäydyt kuin olisit paljon vanhempi kuin minä", Sheilah tokaisi itsekin, korjaten hieman lausettaan ennen kuin sanoisi vahingossa vähemmän kohteliaasti varkaalle. Kuitenkin Laucian vain kohautti olkiaan, kuin reaktio olisi tuttu, tai tätä ei kiinnostanut. "Äiti, oletko sinä sitten kuinka vanha?" Calder kysyi tarkastellen äitiä uudenlaisella tutkivalla katseella. Sheilah oli nuoren näköinen, ja hän tiesi sen, mutta näytti kuitenkin ikäiseltään. "Kuules nyt, nuori mies, ei ole kohteliasta kysyä tuollaista", nainen sanoi kopauttaen kevyesti lastaan päähän, pojan nuristessa tyytymättömänä.

 

Ruuan päätteeksi Calder ryntäsi saman tien hakemaan pari luutaa, ojentaen toista Lauciania kohti. "Ja nyt, todistaaksesi, että olet mies, ottele minua vastaan. Lupaan ottaa kaltaistasi aloittelijaa vastaan vähemmän tosissani", prinssi kuulutti itsevarmasti kuten oli kuullut palatsissa sotilaiden sanovan toisilleen. Tällä kertaa Laucianilta pääsi jo ääneen naurahdus, Sheilahin kikattaessa vieressä kippurassa. "Otahan nyt haaste vastaan kun oikein valtion prinssi lupasi ottaa rennosti sinua vastaan", nainen yllytti, mutta itsevarma ilme ei kadonnut lapsen kasvoilta minnekään. Huvittuneena Laucian otti toisen luudan vastaan ja kaksikko meni tupaan, ja kohta mökissä kuului Calderin häviön huudot ja kuinka tämä vaati heti perään uusintaottelua.

 

Lasta vastaan oli sen verran helppoa otella, että Laucian pystyi pitämään samalla vahtia ja kuunnella mikäli ulkoa kuuluisi mitään hälyttävää. Kuitenkin Calderia vastaan oli omalla tavallaan viihdyttävää otella, lapsi teki jatkuvasti amatöörivirheitä, mutta ei silti suostunut luovuttamaan. Kuitenkin hän myös otti jokaisen Laucianin antaman huomautuksen ja neuvon tosissaan, ja vaikka päivän lopussa lapsi ei edelleenkään pärjännyt, oli tämän tekniikat kuitenkin selvästi parantuneet. Laucian myös huomasi pojan olevan vasenkätinen, mikä voisi mahdollisesti toimia tälle apuna tulevaisuudessa, mikäli prinssi perisi äitinsä tehtävän taistella isäänsä vastaan.

 

Kun Sheilah ja Calder aikoivat mennä yläkertaan nukkumaan, Laucian otti jälleen uuden kirjan luettavakseen. Kohta kuitenkin prinssi juoksi portaita alas, pieni puupalikka kädessään. "Melkein unohdin syntymäpäivälahjasi. Ole hyvä", lapsi sanoi ja ojensi pienen puisen tekeleen miehelle. Se oli varsin pieni, hieman erikoinen, mutta jo parempi kuin mitä poika oli ensimmäisenä päivänään veistänyt. Kuitenkaan Laucianilla ei ollut mitään hajua, mikä se oli olevinaan. "Kiitos, tuota... Mikä tämä on", hän kysyi hieman hämmentyneenä. "Tyhmä, se on tiikeriorava", Calder selitti iloisesti hymyillen ja haukotteli, "Se tuo sinulle onnea." Pienesti hymyillen Laucian pisti puukappaleen taskuunsa, ja Calder juoksi takaisin yläkertaan. Vaikka lapsi vaikutti selvinneen vaikeasta ajasta yli, tämän kasvoilla oli vielä masennuksen jälkiä, mutta ainakin lapsi jo hymyili ja nauroi taas tuttuun tapaansa.

 

Saatuaan Calderin nukkumaan Sheilah palasi vielä alakertaan. Hän naurahti kevyesti, huomaten Laucianin vilkaisevan varautuneesti, tulisiko tältä vielä lisää yllätyksiä. "No, oliko mukava päivä?" Nainen sen sijaan vain naurahti. "Ei paha", Laucian myönsi hymähtäen, mikä sai Sheilahin naurahtamaan hieman. "Kuules nyt, ei sitä joka vuosi vietetä synttäreitä kuninkaallisten seurassa", nainen kiusoitteli, millä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan vaikutusta. "Mutta sinä siis todella olet samanikäinen kuin minä? 23?" "Kyllä." "Tuntuu hieman erikoiselta tietää tämä... Annat nopeasti itsestäsi paljon vanhemman vaikutelman. Selviät hyvin täällä mökissä ja saat vielä pidettyä kaksi helppoon elämään tottunutta kruunupäätäkin kurissa." "Jos se helpottaa niin on teistä vaivaa ollut", Laucian tokaisi, mutta Sheilah vain nauroi tämän kommentille. "Hyvä, ettemme ole tuottaneet pettymystä. Mutta se todella on jännää, kuinka näytät nuorelta ja tuo kypsä olemus... Se saa takuulla kenet tahansa hämmästymään." "Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen tuon." "Ei varmasti. Mutta se on oikeastaan minusta vain hyvä asia. Luo mystisyyttä ja tekee sinusta mielenkiintoisemman ihmisen. Ennen kuin tulin tänne olisin itse tehnyt paljon kamalamman kakun, mitä nyt voikin odottaa kuningattarelta. Mutta sinä selviät itse aivan loistavasti." "Elämä opettaa", Laucian vain sanoi. "Vai niin, ehkä tulen vielä kysymään sinulta tarkemmin tuosta joskus, voisi elämä opettaa minullekin jotain... Vaikka sen, että kakut pitää kostuttaa ennen koristelua", Sheilah hymyili. Sen jälkeen hän jäi vielä hetkeksi lukemaan Laucianin seurassa ennen kuin meni nukkumaan.

 

Seuraavana päivänä hiljaisuus talossa loppui, sillä nuori prinssi ei ollut saanut tarpeekseen Laucianin kanssa taistelusta. Heti herätessään lapsi rynnisti heti alakertaan haastamaan miestä luudan kanssa. Naurahtaen Sheilah yritti hillitä lastaan muistuttamalla, että mikäli tämä ei jättäisi varasta rauhaan edes hetkeksi, kuningattaren pitäisi tehdä ruoka. Hetken mietittyään kaikkien ihmetykseksi Calder päätti, että hän söisi mieluummin pahaa ruokaa, jos se tarkoittaisi, että Laucian suostuisi ottelemaan häntä vastaan. Sheilah ei voinut olla nauramatta Calderin itsepäisyydelle, ja Laucian joutui viihdyttämään lasta suurimman osan päivästä. Joka kerta kun hän voitti prinssin, lapsi tuli päälle entistäkin itsepäisemmin, ja todennäköisesti olisi tehnyt samoin, vaikka Laucian olisi kieltäytynytkin leikkimästä.

 

Samaa menoa jatkui muutama päivä, kunnes Sheilah oli onnistunut epämääräisissä kokkailuissaan tuhlaamaan jälleen kerran ruokavaraston tyhjäksi. Vaikka nainen ei osannutkaan vielä tehdä hyvää ruokaa, oli siitä pikku hiljaa alkanut tulla syömäkelpoisemman makuista. Tosin ruoka päätyi varsin usein olemaan hieman palanutta, ja nolostuksissaan nainen yritti peittää palaneen makua suurella määrällä mausteita. Osan ajasta kuitenkin ruoka onnistui edes kohtalaisesti. Huokaisten Laucian määräsi jälleen kerran kaksikon yläkertaan piiloon, jonne kruunupäät menivät sen suurempia kyseenalaistamisia. Ulos astuessaan Laucian vilkaisi taivaalle, hänellä oli tunne, että myrsky oli tulossa. Kuitenkin mies päätti lähteä kauppaan, he tarvitsivat ruokaa mökkiin, eikä hän aikonut koskea kellarin ruokavarastoihin, ei sitä koskaan tiennyt, milloin hätä tulisi. Mielessään Laucian päätti yrittää kiirehtiä sen verran kuin pystyi, ettei hän jäisi myrskyn tielle.

 

Calder marmatti äidilleen, kun he istuivat keskenään yläkerrassa. Lapsella oli tylsää, ja hän oli todella tykästynyt ottelemaan Laucianin kanssa. Nyt hän joutui taas olemaan piilossa varotoimenpiteenä, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Huomaten lapsensa kyllästyneisyyden Sheilah yritti keksiä jotain mukavaa, ja muistikin Laucianin parin päivän takaisen syntymäpäivän. "Kuule, kultaseni, haluaisitko leikkiä pientä peliä äidin kanssa kun Laucian tulee takaisin?" nainen kysyi salaliittomaiseen sävyyn hymyillen. "Peliä?" lapsi toisti ihmeissään. Hän tiesi äitinsä ilmeestä, että se saattaisi olla oikeastikin jopa jotain jännää. "Muistatko, kun Laucianin synttäreillä hän jopa teki uudenlaisia ilmeitä? Mitä jos kilpailisimme siitä, että kun Laucian tulee takaisin, kumpi meistä saa enemmän reaktioita irti hänestä?" Sheilah nauroi. Hetken mietittyään prinssin ilme kirkastui. "Ei kerrota sitten Laucianille", hän sanoi innoissaan, ja kuningatar naurahti lapsensa innostukselle. "Ei tietenkään", hän sanoi ja kaksikko sopi pelin säännöt. Kumpikaan ei saisi paljastaa pelistä mitään Laucianille, molempien piti olla paikalla pisteiden laskun yhteydessä, ja molempien piti olla paikalla näkemässä reaktiot. Samalla he kuulivat kun ulkona alkoi sataa ja vesipisarat alkoivat nopeasti kiihtyvään tahtiin iskeytyä mökin kattoon. Kuitenkaan vanha mökki ei vuotanut, mikä oli sen iän huomioon ottaen pieni ihme. Lopulta sade alkoi koventua äityen lopulta kunnon ukkosmyräkäksi. Illan hämärtyessä ja sateen kieltäytyessä hellittämään myrsky yltyi kunnon ukkosmyräkäksi ja molemmat Sheilah ja Calder nukahtivat laskien salamoiden välähdyksiä jotka näkivät muutamien ikkunoiden raoista.

 

Laucian kirosi onneaan kun myrsky yltyi yltymistään. Hetken hän mietti, että jäisi yöksi kylään johonkin majataloon, mutta hän ei uskaltanut täysin luottaa kruunupäitä keskenään mökkiin. Mitä jos vartijat tulisivat silloin kun hän oli itse poissa ja löytäisivät kaksikon? Tai jos he aamulla tulisivat alas ihmettelemään, missä Laucian oli ja keksisivät lähteä etsimään? Toisaalta Sheilah vaikutti varsin järkevältä naiselta, mutta ei ihmisistä koskaan voinut olla varma. Huokaisten Laucian astui sateeseen ja yritti suojata ruuan suurimmalta kastumiselta samalla kun kiirehti takaisin mökkiä kohden, kastuen läpimäräksi itse alle aikayksikön.

 

Myrsky hidasti miestä huomattavasti, ja oli jo myöhä kun hän vihdoin saapui mökille. Mökki oli hiljainen, ja Laucian oletti Sheilahin ja Calderin olevan jo nukkumassa. Mahdollisimman hiljaa hän kävi asettelemassa ruoka-aineet omille paikoilleen ennen kuin etsi itselleen jonkun rievun hoitamaan pyyhkeen roolia ja yrittäen kuivatella itsensä. Uupuneena hän lösähti tuolilleen pyyhkien märkiä kasvojaan ja hiuksiaan, ehkä hänen pitäisi käydä useammin torilla ettei ruoka koskaan kerkeisi loppua täysin ja hän voisi järjestää kauppareissunsa sopivammin sään kanssa.

 

Seuraavana aamuna Sheilah heräsi ennen poikaansa ja huomasi alakertaan tullessaan normaaliakin kalpeamman Laucianin. "Ilmeisesti sinulla meni myöhään torilla. Onko kaikki kunnossa, näytät kalpeammalta kuin normaalisti?" nainen kysyi suoraan, hän ei nähnyt syytä kierrellä ja kaarrella asiasta. Märkä lattia kertoi omaa tarinaansa illan ja yön tapahtumista ja hän ymmärsi heti miehen kävelleen sateessa takaisin mökille. "Ehkä hieman heikko olo, mutta ei mitään vakavaa", mies sanoi ja yski käheästi yrittäen kuitenkin kuullostaa siltä, kuin hänellä olisi kaikki hyvin. Hieman epäuskoisena Sheilah päätti kuitenkin luottaa miehen sanaan ja otti kirjan luettavakseen aina välillä vilkaisten huolestuneena sohvatuolissa lukevaa rikollista. Kuitenkin Laucian käyttäytyi samoin kuten normaalistikin, joten nainen päätti luottaa tämän sanaan siitä, ettei hänen tarvitsisi huolehtia. Kuitenkaan hän ei tiennyt, että miehelle oli nopeaa tahtia kohonnut kuume, jota tämä yritti parhaansa mukaan peitellä.

 

Hetken päästä myös prinssi heräsi ja huomasi Laucianin palanneen takaisin. Hän oli innoissaan uudesta pelistään äitinsä kanssa ja meni heti kokeilemaan onneaan. Hän pyöri miehen ympärillä, koittaen keksiä mitä tekisi. Hymyillen Sheilah meni keittiöön, arvellen, että kohta kaksikko alkaisi taas leikkimielisesti taistelemaan. Kuitenkin jonkinlaista aamupalaa hän halusi alkaa tekemään, nyt kun hänen lapsensakin oli hereillä. Äitinsä lähdettyä huoneesta Calder alkoi hieman enemmän kiusaamaan rikollista pyörien tämän ympärillä ja yrittäen saada tämän huomiota itseensä. Kuitenkaan Laucian ei jaksanut uupumuksensa takia suuremmin reagoida, mutta kuin ihmeen kaupalla prinssi sai varkaan nousemaan ylös tuolistaan. Seisaaltaan Laucianille tuli hieman entistäkin heikompi olo ja hänen kättään repivä lapsi ei auttanut yhtään. Sen sijaan hän kaatui melkein heti lattialle ryminällä.

 

"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Sheilah kysyi hämmentyneenä ja hieman huolestuneena ilmestyen oviaukkoon. Huomaten lattialta ylös pyrkivän Laucianin hän ryntäsi miehen luokse katsomaan mistä oli kyse. "Äiti, e-en minä tahallani... Mutta Laucian taisi mennä rikki...", lapsi yritti selittää tapahtumaa purren alahuultaan. "Ei mitään hätää, kulta", Sheilah hymyili pojalleen auttaen varkaan ylös. Samalla hän huomasi Laucianin selkeästi korkean ruumiinlämmön ja nosti kätensä miehen otsalle. "Sinähän sanoit, ettei ole kyse mistään vakavasta, ja sinulla on vaan hieman heikko olo! Paskapuhetta, sinulla on tarpeeksi korkea kuume, että ihmettelen miten osaat edes puhua järkeviä", nainen moitti hieman vihaisena. "Ei tässä mitään--", Laucian aloitti, mutta tuli heti keskeytetyksi. "Älä edes yritä, sinä menet nyt sänkyyn nukkumaan kuumettasi pois. Jaksatko nousta portaat ylös?" Sheilah kysyi ottaen paremman otteen Laucianista jotta tämä voisi hädän hetkellä nojata häneen. Nainen tosin oli selkeästi lyhyempi, eikä hän varmasti jaksaisi vetää Lauciania portaita ylös jos mies menisi täysin veteläksi, mutta hän kuvitteli sängyn olevan parempi kuin kapean sohvan saati sitten  miehen suosikki sohvatuolin. Hiljaisena Calder seurasi kun hänen äitinsä raahasi varkaan portaita ylös ja auttoi sänkyyn. Ilmeisesti tänään hän ei pääsisi leikkimään varkaan kanssa. 

 

"Osaatko suositella mitään yrttejä, mitkä voisivat auttaa kuumettasi laskemaan?" Sheilah kysyi kun Laucian oli saatu peiton alle. "Rosmariinia, salviaa ja perillaa", Laucian vastasi ja nainen oli jo menossa alas etsimään kyseisiä yrttejä, mikäli hän onnistuisi tunnistamaan edes jonkin niistä, kun Calder meni juttelemaan varkaalle. "Mitä sinulle tapahtui?" lapsi kysyi ihmeissään. "Näin kun talitintti puri karhua korvaan joten minun piti käydä pelastamassa kenguru", mies selosti kuumeisena ja lapsi repesi nauramaan. "Äiti, Laucian on ehkä rikki, mutta hän on hassu!" Kuullen tämän Sheilah ei enää ollut varma luottiko varkaan suosittelemiin yrtteihin, hän ei kuitenkaan halunnut vahingossa myrkyttää tätä. Sen sijaan hän haki alakerrasta astiaan vettä ja kasteli löytämänsä rätin siihen. Sitten hän kantoi vesiastian yläkertaan asettaen viileän rätin miehen otsalle. "Sinä sankari nukut nyt tuon kuumeesi pois, minä käyn tekemässä jotain lämmintä syötävää, äläkä edes yritä nousta siitä sängyltä", nainen sanoi vaativasti, eikä varas voinut muuta kuin totella. Sheilah myös laittoi poikansa vahtimaan, että Laucian todella tottelisi, mutta Calder ei saisi myöskään häiritä miestä liikaa jos tämä alkaisi väsyä. Nyökäten prinssi alkoi jutustelemaan varkaalle niitä näitä ja naureskellen miehen jokaiselle vastaukselle, ennen kuin rikollinen vihdoin nukahti.

 

Laucianin nukkuessa Sheilah ja Calder sopivat aloittavansa pelinsä vasta kun mies parantuisi. Päivä kului hiljaa kun Sheilah teki keiton, jonka toivoi helpottavan rikollisen oloa ja sen jälkeen vietti suurimman osan päivästä alakerrassa lukiessa. Hän tiesi, ettei hänen ollut mitään järkeä istua varkaan vieressä vahtimassa tämän unta, ei mies siitä yhtään sen nopeammin parantuisi. Calder kävi aina välillä katsomassa, mikäli rikollinen olisi herännyt, jotta voisi kuunnella tämän järjettömiä tarinoita hieman lisää. Kuitenkin kun mies nukahti, tämä todella nukkui kuin tukki. Päivä kävi prinssille melko pitkäksi, ja suurimman osan ajasta lapsi päätyi taas veistelemään kloppeja, sillä hänen äitinsä käski lasta olemaan hiljaa, että Laucian saisi levätä kuumeensa pois. Jonkin ajan kuluttua prinssi myös valitti äidilleen, miksi Laucianin piti sairastua. Hänellä oli tylsää, eikä hän pääsisi nyt edes illalla ulos juoksentelemaan. Päivät olivat palanneet takaisin alun tuntuisiin tylsiin päiviin, jolloin aika mateli, ja sekunnit tuntuivat minuuteilta, ja minuutit tunneilta.

 

Pari seuraavaa päivää kului kuninkaallisten osalta rikollisen kuumeen hoitamisessa, Calderin innostuessa aina kun Laucian oli hereillä. Silloin hän saattoi sentään kuunnella varkaan kummallisia tarinoita, jotka olivat ehkä prinssin paras viihdyke päivällä. Sheilah taas pyrki parhaansa mukaan hoitamaan rikollista kuntoon, vaikka ei juuri tiennyt mitä muuta tehdä kuin lämmintä keittoa ja huolehtia, että miehen otsalla oleva rätti oli edes hieman viileä. Kuitenkin kaikkien onneksi, vaikka Laucianin kuume olikin ollut korkea, tämä parani yllättävän äkkiä. Sheilah vain nauroi, ettei sairaana oleminen ollut sopinutkaan rikolliselle yhtään, mihin mies vain kohautti harteitaan, kuin ei olisi koskaan ollutkaan kipeänä. Calder oli myös tyytyväinen, sillä vaikka kuumeisen Laucianin jutut olivat olleet hauskoja, mies oli suurimman osan ajastaan vain nukkunut, ja prinssi kuitenkin halusi mieluummin tehdä jotain muuta kuin vain jutella höpöjä. Lapsella tuntui olevan kerääntynyt koko sinä aikana uskomaton energiamäärä varastoon, ja Laucian ei keksinyt muuta kuin päästää prinssi illalla taas leikkimään ulos. Sheilah taas ei olisi halunnut päästää vasta parantunutta varasta ulos, mutta ymmärsi hyvin miksi mies teki niin. Ja kaikkien onneksi se sai hieman prinssin energiaa purettua, juoksennella vapaana metsässä ja kiipeillen puissa.

 

Kun Sheilah viimein antoi luvan Calderille, että tämä saisi leikkiä hieman rajummin Laucianin kanssa, prinssi päätti kostaa varkaalle tämän sairastumisen. Laucian huomasi kyllä, kun lapsi kuvitteli varastaneensa miehen kepin huomaamattomasti. Uteliaana tämä tarkkaili sitä ja rikollinen palasi takaisin sen hetkisen kirjansa pariin. Hän ei kuitenkaan osannut aavistaa, mitä lapsella oli mielessä, ja yllättyi todella kun huomasi lapsen hyökkäävän hänen omalla kepillään miehen kimppuun. Vaistomaisesti Laucian tarttui keppiin ja heilautti sitä nopeasti, jolloin lapsen ote kirposi ja tämä lensi kaaressa sohvalle. Hetken prinssi katsoi pöllähtäneenä rikollista ja Laucian kirosi päässään lasta ja tilannetta. Jos keittiössä sillä hetkellä oleva Sheilah saisi tietää ja suuttuisi tapahtumasta, Nilam voisi seuraavalla visiitillään tulla aiheuttamaan ongelmia.

 

Laucian oli saanut tätä ajatusta tuskin päässään loppuun, kun nainen oli jo oviaukossa ihmettelemässä mölyä. Hetken päästä sohvalla makoileva prinssi alkoi nauramaan ja lapsen äiti tuijotti tilannetta entistäkin hämmentyneenä. "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?" hän kysyi, tietämättä tulisiko hänen olla huolissaan vain yhtyä lapsensa nauruun. Mitään vakavaa kuitenkaan ei näyttänyt äänestä huolimatta tapahtuneen. "Pentu keksi hyökätä kimppuuni omalla kepilläni", Laucian lyhyesti selosti, ja hetken ihmeteltyään Sheilahkin naurahti hieman. "Uudestaan", Calder yhtäkkiä huudahti ja ryntäsi takaisin varkaan luokse, tämän kuitenkin vetäessä kepin lapsen ulottumattomiin. "Kyllä sinä saat näyttää Calderille missä kaappi seisoo, itsehän tuo poika selkäänsä näyttää kerjäävän", Sheilah naurahti, ja Laucian vilkaisi tätä hieman yllättyneenä, muttei kuitenkaan edelleenkään näyttänyt tunnetta ulospäin. "Siinä voi käydä huonosti", Laucian aloitti, mutta Calder keskeytti hänet. "Mutta kun minulla on tylsää", lapsi marmatti, Sheilahin naurahtaessa. "Kuten sanoin, itsehän tuo näyttää selkäänsä kerjäävän. Kuhan et tapa poikaani niin saat minun luvallani kurittaa häntä jos hän käy hermoillesi", nainen hymyili, ja Laucian sai hieman ihmetellä naisen asennetta. Äiti joka antoi tuntemattoman kurittaa hänen lastaan ei ollut kovin yleinen näky, mutta nyt hän oli nähnyt senkin.

 

Hiljalleen mökin päivät alkoivat muotoutua omille raiteilleen, prinssi aina halusi melko usein Laucianin leikkivän kanssaan, mutta aina toisinaan Sheilah päätti pelastaa varkaan lapsen energisyydeltä. Vartijoita ei mökissä myöskään ollut näkynyt pitkään aikaan, joten kolmikko sai olla täysin omassa rauhassaan. Iltaisin Sheilah tuli aina juttelemaan hetkeksi Laucianin kanssa niitä näitä päivän tapahtumista, tai toisinaan ihan vain lukemaan rauhassa. Nyt kun kruunupääkaksikko ei aiheuttanut ongelmia, Laucian ei nähnyt enää työtehtäväänsä yhtä pahana kuin ensimmäisenä päivänä. Päivällä Calder jatkoi peliään Sheilahin kanssa, yrittäen keksiä ideoita miten saisi rikollisesta reaktioita irti, onnistuen melko huonosti. Hän oli yrittänyt saada selville, mikäli mies oli kutiavaa sorttia, mutta lensi siitä hyvästä jälleen kerran sohvalle. Molemmat äiti ja poika yrittivät saada myös reaktioita irti sanomalla jotain täysin yllättävää, aina toisinaan onnistuen saamaan lähes huomaamattoman reaktion aikaiseksi. Kuitenkin suurin osa jäi kaksikolta täysin huomaamatta, niin pieniä Laucianin eleet olivat. Uuden kuukauden lähestyessä loppuaan molemmat tuntuivat jo lähes unohtaneen pelinsä ja pisteiden laskun, mutta aina toisinaan kokeilivat onneaan.

 

Kolmas kuukausi mökissä alkoi olla lopuillaan, kun Laucian taas illalla hätisteli Sheilahin ja Calderin kellariin piiloon. Myöhään illasta tuli jälleen kerran etsintäpartio käymään, tosin tällä kertaa partiota johti Nilam. Mies oli itse pyytänyt päästä mukaan etsintäpartioon, minkä Douglas oli hyväksynyt. Moni ajatteli miehen olevan jo huolesta lähes hulluuden partaalla, mutta oikeasti mies halusi välittää kuninkaan viestin suojatilleen, mikäli hänen onnistuisi pääsemään oikeaan suuntaan työtehtävälleen. Nilamin onneksi Laucian oli tarpeeksi ilmeetön, ettei hänestä näkynyt merkkiään, että tunnistaisi vartijan kun tuli avaamaan ovea. Tuttuun tapaan miehet pyysivät saada katsella ympärilleen, minkä Laucian hyväksyi hymyillen.

 

"Nilam, emmekö voisi jäädä yöksi tänne", eräs nuorempi sotilas nurisi samalla kun katseli ympärilleen. "Älä viitsi, emme me voi rampaa miestä vaivata näin myöhään moisilla pyynnöillä", Nilam moitti matkatoveriaan, samalla kun Laucian kaatoi viiniä tarjoiltavaksi. "En muuten näkisi asiassa ongelmaa, mutta valitettavasti minulla ei ole tilaa tarjota yösijaa teille kaikille, eikä minkäänlaista paikkaa hevosillenne", Laucian totesi, esittäen mahdollisimman avuliasta. "Jos haluat yksin hoitaa hevosia metsässä koko yön, niin sitten voin suostua, että muut majoittuvat vaikka tämän mökin lattialla", Nilam sanoi kiusoittelevaan sävyyn alokkaalle, joka väänsi naamansa vastentahtoiseen ilmeeseen. "Sitä paitsi meille on varattu yösija etukäteen seuraavaan kylään, ja siellä sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin tulla alas hevosen selästä ja kävellä sänkyyn." "Ymmärsin kyllä jo, älä jaksa Nilam", alokas nurisi ennen kuin mies ehtisi kiusoittelemaan nuorempaa sen enempää.

 

"Harrastatte lukemista, herra?" Nilam kysyi, ottaen Laucianin lukeman kirjan pöydältä. Samalla hän piilotti sivujen väliin viestin, jonka oli tuonut, saaden pienen lapun näyttämään kirjanmerkiltä. "Kyllä, se on yksi harvoista viihdykkeistäni kun en pääse paljoa ulkona liikkumaan", Laucian hymyili vastaukseksi. "Luetteko tekin paljon, Nilam?" alokas kysyi uteliaana kun muut vartijat tulivat ovesta sisään ilmoittamaan, etteivät olleet löytäneet mitään epäilyttävää. "Selvä. Ja en varsinaisesti paljoa lue, mutta aina toisinaan. Ainakin omasta mielestäni tämä oli varsin mielenkiintoinen kirja", Nilam sanoi ja Laucian vilkaisi vartijaa huvittuneena. Nilam ei todellisuudessa tiennyt yhtään, mikä kirja oli kyseessä, ja kohotti toista kulmaansa kysyvästi varkaalle. Hetken miehet joivat ja keskustelivat turhanpäiväisyyksistä, ennen kuin Nilam ilmoitti, että olisi aika jatkaa matkaa, että he ehtisivät seuraavaan kylään ajoissa. Hymyillen Laucian toivotti miehille mukavat illanjatkot, ennen kuin sulki oven ja päästi kuningattaren ja prinssin pois kellarista.

 

"Miksi Nilam kuullosti siltä kuin ei tuntenut Lauciania?" Calder kysyi ensimmäisenä kun pääsi ulos. "Kulta, meidän on tarkoitus olla piilossa täällä. Hän ei voi paljastaa olinpaikkaamme saati sitä, että tuntee Laucianin", Sheilah yritti selittää parhaansa mukaan kun lapsi kallisti päätään. "Aikuiset on kummallisia", lapsi totesi lopulta, ja meni pöydän ääreen katsomaan, kun Laucian nappasi kirjan välissä olleen viestin. "Kuinka sinä nyt löydät mitä olit lukemassa?" Lapsi päätti jatkaa kyselyään Laucianilta. "Ei sillä ole väliä, ei tuo ole niin mielenkiintoinen kirja kuin Nilam sanoi", mies sanoi virnistäen pikaisesti itsekseen. Kyseinen kirja nimittäin oli täynnä erilaisia eroottisia tarinoita aina pienimpiä yksityiskohtia myöten. Jos muita vartijoita ei olisi ollut paikalla, mies olisi saattanut jopa naurahtaa ääneen ajatuksesta Nilamista lukemassa kyseistä opusta ja oikeasti pitävän siitä. "Onko se viesti Nilamilta?" Sheilah kysyi astellen Laucianin viereen, kun mies ojensi viestin kuningattarelle. "Kyllä, tilanne huononee entisestään, mutta meillä ei ole täällä vaaraa", varas ilmoitti ja Calder saattoi osaksi ymmärtää tilannetta. Kuitenkaan prinssi ei enää siihen kommentoinut mitään, vaan näytteli haukottelevansa ja juoksi yläkertaan toivottaen pirteästi hyvää yötä äidilleen ja Nilamille. Todellisuudessa lapsi ei päässyt suoraan uneen kömpiessään peiton alle. Hän ei halunnut uskoa totuutta siitä, miksi he olivat piilossa. Pudistellen päätään lapsi päätti yrittää alkaa ajattelemaan jotain muuta, mitä tahansa, kunnes nukahtaisi.

 

Lyhykäisyydessään Nilamin viesti sisälsi, että kuningas oli päättänyt epäillä, että hänen vaimonsa ja poikansa katoaminen ei välttämättä ollut heidän yhteinen jekkunsa, vaan kyseessä voisi olla rikos. Tietoa alettaisiin lähipäivinä levittämään, mutta pyrittäisiin, ettei tieto leviäisi Vinemarin ulkopuolelle. Kidnappaajan kiinniotosta luvattiin ruhtinaallinen korvaus, joka saisi äkkiä kenet tahansa aloittamaan omat etsintänsä kaksikosta. "Kai tämäkin oli vain ajankysymys...", Sheilah mietti lukiessaan viestiä, kunnes varas otti ja repi lapun heittäen sen uuniin. "Jatkamme vain samaan malliin kuin tähänkin asti niin kaikki sujuu kuten pitää", Laucian vakuutti, ja Sheilah hymyili varkaan varmuudelle.

 

Ajatuksissaan hän silitti vatsaansa, jossa oli alkanut hieman näkyä raskaus. Tätä yksityiskohtaa hän ei ollut vielä selittänyt Calderille, ja odottikin jännityksellä mitä siitä tulisi. Sen sijaan, että olisi mennyt nukkumaan, Sheilah halusi jäädä hetkeksi alakertaan juttelemaan Laucianin kanssa. Hän halusi hieman keventää mieltään, ja päätti kertoa pienestä kilpailustaan Calderin kanssa. "Olen yllättynyt, ettet ole maininnut huomanneesi mitään", nainen aloitti hieman salaperäiseen sävyyn ja Laucian vilkaisi tätä ihmeissään. "Huomannut mitä? Tiedän sinun kyllä olevan raskaana", mies kysyi, olettaen siitä olevan kyse kun Sheilah piti käsiä vatsallaan. "En minä sitä tarkoittanut", nainen naurahti, "Meillä oli pieni kilpailu Calderin kanssa." "Kilpailu?" rikollinen kysyi ihmeissään. Ei hän mitään semmoista ollut tullut havainneeksi. "Eikö ihmetystäsi herättänyt kun Calder alkoi enemmän kiusaamaan sinua kuin normaalisti?" Sheilah kysyi, ja Laucian koitti miettiä taaksepäin aikaa mökissä. Hänen mielestään lapsi oli ollut samanlainen koko sen ajan kun he olivat olleet mökissä, ja hämmentyneenä mies pudisti päätään. "Sovimme kyllä, että emme kumpikaan kerro sinulle, mutta se peli on tainnut unohtua jo Calderin mielestä. Päätimme kokeilla kumpi meistä saa enemmän erilaisia ilmeitä ja reaktioita irti sinusta", Sheilah selitti ja Laucian ei voinut kieltää olevansa yllättynyt. "On teilläkin huvit", hän mutisi itsekseen. "Hullulla halvat huvit, idiootilla ihan ilmaiset", Sheilah heitti ja sai Laucianista irti naurahduksen. "Kai sinä ymmärrät että kutsuit juuri itseäsi ja Calderia idiooteiksi?" mies kysyi, mutta Sheilah vaan hymyili. "Mutta sain siitä ansiosta pisteen, vaikka en enää muistakaan mikä tilanne edes oli", nainen naurahti itse, ja huokaisten kruunupäiden ihmeellisille ajavietteille Laucian vain pudisti päätään. Hetken kaksikko vielä jutteli niitä näitä ennen kuin Sheilah päätti lähteä myöskin nukkumaan, jättäen Laucianin alakertaan lukemaan.

 

Calderin ja Laucianin taisteluleikit alkoivat äityä usein hieman rajummiksi kun Sheilah oli antanut luvan varkaalle toimia kuinka parhaaksi näki. Prinssillä oli usein mustelmia ympäri kehoa siitä hyvästä, mutta tämä ei tuntunut lasta juuri hidastavan. Hieman huolissaan Sheilah ehdottikin eräs päivä, että eikö kaksikko voisi vaihtaa taisteluitaan mieluummin vaikka tyynysodaksi, ja siitäkös sotku syntyi. Calder raahasi innoissaan kaikki tyynyt mitkä mökistä löysi ja teki pienen asevaraston sohvan taakse hyökäten sieltä tyynyjen kanssa Laucianin kimppuun miehen selän takaa. Prinssi kuitenkin sai aina samalla mitalla takaisin, ja muutama tyyny päätyi näkemään siinä rytäkässä viimeiset päivänsä. Sheilah yritti aina välillä korjata niitä sen minkä osasi, mutta naisen parsimiset päätyivät olemaan varsin vuotavia ja Laucian löi leikille muutamassa päivässä pisteen. Lapsi syytti miestä jonkun aikaa ilonpilaajaksi, kunnes lopulta unohti suuttumuksensa ja päätyi touhuamaan omiaan. Kerran poika jopa teki Laucianin sairassängystä majan itselleen yläkertaan, joka oli varmastikin hatarin tyynylinnoitus mitä historia on koskaan nähnyt. Laucian joutui myöntymään yhä useammin päästämään prinssin leikkimään ulos ettei lapsi kääntäisi koko mökkiä ylösalaisin. Kuitenkaan mitään ei enää onneksi juurikaan mennyt rikki, niitä paria epäonnista tyynyä lukuunottamatta. Leikkimielisesti Sheilah uudelleennimesi joulukuun tyynykuuksi.

 

Kuun puolessa välissä Sheilah päätti antaa hieman uteliaisuudelleen periksi. Kun hän oli saanut Calderin nukkumaan ja tuli normaaliin tapaansa alakertaan, hän kiinnitti heti katseensa Laucianiin. Hetken hän tutkiskeli miestä, mutta muisti, ettei tämä ollut ollut moksiskaan menneisyydestään puhumisesta. "Laucian, kerro mulle jotain itsestäsi", nainen pyysi hymyillen ja mies nosti katseensa kirjastaan. "Mitä minun pitäisi kertoa?" Laucian kysyi, ilmekään värähtämättä. "Jotain. Vaikka vanhemmistasi, millainen lapsuutesi oli, miten päädyit rikolliseksi... Ihan mikä vain oikeastaan käy", Sheilah kysyi hieman koetellen jäätä, mutta ilmapiiri pysyi rauhallisena. "Äiti oli kapakkalaulaja. En koskaan tavannut isääni, joka oli joku kaukaa tullut maailmanmatkaaja. Äiti aina sanoi lähestyneensä isää uteliaisuudesta tämän outoa ulkomuotoa kohtaan, ajan kanssa he rakastuivat, ja... no, äiti tuli raskaaksi. Isän oli kuitenkin jatkettava matkaa lopulta, ja lähti laivalla meren yli ties minne ennen kuin synnyin. Äiti olisi halunnut lähteä isän mukaan, mutta isä kielsi. Ainoa perintö isältä on tämä kävelykeppi.", Laucian sanoi pyöritellen hetken keppiä käsissään, ennen kuin jatkoi tarinaansa. "Äiti joutui raatamaan päivät pitkät elättääkseen meidät. Hänen sukulaisensa tai ystävänsä eivät pitäneet minunlaisestani kummajaisesta eivätkä halunneet olla missään tekemissä meidän kanssamme. Joten vietin päivät yksin kotona. Kun olin 9-vuotias, äiti sairastui vakasti. Yritin kerjätä ja ansaita lääkärirahat, mutta kukaan ei halunnut kummajaislasta töihin, etten pelottaisi heidän asiakkaitaan pois, tai sitten heidän olisi ollut mahdollista vain antaa ruokapalkkaa, jolla ei lääkärikuluja maksettaisi. Äiti lopulta kuoli, ja jäin oman onneni nojaan. Päädyin lopulta varastelemaan selviytyäkseni, sitten koitin varastaa eräältä kiltalaiselta ja minut otettiin killan kasvatiksi", Laucian selitti tarinansa. "On sinulla ollut siinä kyllä kestämistä", Sheilah sanoi hetken päästä hiljaa. "Jos yrität sääliä minua, se tulee hieman myöhässä", rikollinen sanoi, hän ei halunnut toisten sääliä, se ei ollut auttanut häntä ennen, eikä se toden totta enää tässä vaiheessa muuttaisi mitään. "Olet oikeassa. En vain oikein tiedä, mitä tässä osaisin sanoa. Kai jokin hölmöys minussa halusi uskoa, ettei tarinasi noin rankka olisi ollut", Sheilah hymyili surkeasti. Hän ei voinut estää pientä sääliä miestä kohtaan, mutta lupasi itselleen, ettei muuttaisi käyttäytymistään sen vuoksi. "Ei siihen tarvitse mitään sanoa", Laucian vastasi kohauttaen olkiaan. Menneet olivat kuitenkin vain menneitä. "En tiedä, onko minun järkevää sanoa näin, mutta ehkä sinulla olisi ollut helpompaa elämä syntymällä jonnekin muualle kuin Vinemariin. En tiedä, kuinka paljon olet matkustellut, mutta Vinemar on oikeastaan ainoa tummaihoisempi kansa Gildomerassa", Sheilah sanoi hiljaa ja vilkaisi pikaisesti miestä. "Enpä usko. Kyllä joku olisi jossain vaiheessa erilaisuuteni huomannut. En usko että tällaisia silmiä tai korvia muualla on", Laucian sanoi ja pyyhkäisi hiuksensa hetkeksi korvan taakse, paljastaen suipot korvansa. Hiljaisena nainen nyökkäsi tämän sanoille, ei hän voinut asiaa kieltääkään. Hetken aikaa Sheilah päätti vielä jutustella miehen kanssa, tällä kertaa kevyemmistä aiheista, ennen kuin meni nukkumaan.

 

Sheilah oli oppinut huomaamaan, ettei Laucian ollut läheskään yhtä herkkä tai haavoittuvainen, vaikka olikin kokenut paljon nuoruudessaan. Se auttoi naista unohtamaan säälin, ja käyttäytymään normaaliin tapaansa. Hän ei esittänyt kuin ei olisi kuullut koskaan mitään, hän ei vain ottanut asiaa erikseen puheeksi. Saattaisi hän joskus alkaa kyselemään lisääkin, ihan puhtaasta uteliaisuudesta, mutta hän halusi antaa itselleen aikaa sulattaa uuden tiedon ensin. Laucianin menneisyys sai Sheilahin myös pohtimaan omaa elämäänsä. Hän oli aina saanut kaiken minkä halusi ja enemmän, häneltä ei oltu koskaan kielletty mitään eikä hänellä ollut puutetta mistään. Sosiaalisena hän sai nopeasti ystäviä myös palatsin ulkopuolelta, eli hän ei ollut yksinäinen kuten joidenkin traagisten tarinoiden sankarit ja sankarittaret. Sheilahin omat vastoinkäymiset olivat alkaneet vasta paljon myöhemmin ja hän oli tarpeeksi vanha yrittääkseen selvittää ne itse. Lisäksi hänellä oli luotettavia ystäviä ja hän tiesi Calderin olevan turvassa mökissä. Kuitenkin näiden muutamien kuukausien aikana nainen oli oppinut paljon erilaisia taitoja mitä hän ei olisi palatsissa tullut ajatelleeksikaan. Hän sai olla kiitollinen kaikesta avusta mitä oli saanut, ja sitä nainen todellakin oli, nyt kun tiesi että elämä osasi olla toisille paljon vaikeampaa. Illalla hän pohdiskeli asiaa Laucianille ääneen, mihin rikollinen ei suuremmin reagoinut, mutta vaikutti kuitenkin kuuntelevan. Se ei kuitenkaan juuri haitannut, naiselle oli tärkeintä, että hän sai puhua ja pohtia asioita, ja siinä oli joku hänen kanssaan. Hän saattoi luottaa, että Laucian sanoisi, jos hänellä oli jotain asiaan kommentoitavaa.

 

Kun Laucian seuraavan kerran oli lähdössä käymään taas torilla ostamassa ruokatarvikkeita, häntä odotti yllätys kun Sheilah keskeytti miehen ennen kuin tämä ehti lähteä. Nainen katsoi tätä erittäin tuimasti hetken, ja Laucian saattoi vain ihmetellä, mistä oli kyse, kunnes kuningatar ilmoitti asiansa vaativaan sävyyn. "Ennen kuin lähdet, sinun on luvattava minulle jotakin", hän sanoi päättäväiseen sävyyn. Hieman ihmeissään Laucian nyökkäsi naista jatkamaan, kun tämä seisoi siinä hänen edessään kädet puuskassa. "Mikäli sää huononee, kun olet hakemassa ruokaa, et todellakaan lähde samanlaiseen myräkkään kävelemään kuin viimeksi." "Ei tänään pitäisi sataa", Laucian vastasi rauhallisesti, mutta tämä vastaus ei kelvannut Sheilahille. "Aivan sama tuleeko satamaan vai ei, kysymys on siitä että en hyväksy, että hommaat itsesi uudestaan kipeäksi", nainen vaati, "Ja jos kyse on minun ja Calderin turvallisuudesta, niin menemme vaikka koko kauppareissusi ajaksi kellariin piiloon. Kyllä me siellä yhden yön selviämme, että sinä sinä pääset kävelemään paremmassa säässä." Huokaisten Laucian yritti kiertää naisen ohi, mutta Sheilah ei antanut periksi. "Lupaatko?" hän sen sijaan tivasi vaativasti. "Selvä on, lupaan", mies myöntyi ja Sheilah siirtyi sivuun. "Ja muistakin tuo lupauksesi tai minä kirjoitan otsaasi ohjeet kauppiaille, etteivät päästä sinua menemään, jos sää on huono", nainen sanoi vielä ennen kuin taputti miestä selkään ja paimensi Calderin kellariin piiloon. Hieman Laucian hymähti naisen uhkaukselle astuessaan ulos mökistä ja mennäkseen ruokaostoksille.

 

Kuitenkin vuoden loppupuolella Sheilahin mieliala alkoi pikkuhiljaa laskemaan. Vaikka nainen päivällä saattoi olla iloinen, iltaa kohden ja Calderin nukkuessa hän helposti unohtui katselemaan ulos ikkunoiden raoista. Uuden vuoden yönä hän vihdoin avautui Laucianille mietteistään, katsellen samalla laudoitettujen ikkunoiden raoista näkyviä läheisen kylän ilotulituksia. "Tiedätkö, mikä on harmillista? On hyvin mahdollista, että tämä on viimeinen uusi vuosi minkä tulen näkemään, ja voin vain katsella laudoitetun ikkunan raoista kaukaisia ilotulituksia", nainen hymyili hieman surullisesti. Vaikka hän yritti pysyä positiivisena, silti huoli ja pelko pääsivät aika ajoin hänen ajatuksiinsa. "Ei tämä välttämättä viimeinen uusi vuotesi ole", Laucian vastasi, mutta kuningatar vain pudisti päätään. "Douglas on muuttunut liikaa. Hän ei tule sietämään minua tai Calderia silmissään kun palaamme. Ja minä olen se suurin este hänen tiellään, hän varmasti keksii jotain, kuinka poistaa minut ongelmien listaltaan. Ja varmasti osaat kuvitella mikä on helpoin tapa", Sheilah sanoi. Hän ei halunnut kuitenkaan mainita omaa kuolemaansa ääneen, vaikka pohtiessaan asioita tiesi sen olevan todennäköisin tie hänelle. "Paitsi jos Douglas kuolee sitä ennen", Laucian sanoi ehdotuksensa ja Sheilah päätyi kääntymään rikollista päin. "Sitä en voi sallia. Vinemar ajautuisi kaaokseen ilman hallitsijaa, äläkä edes ehdota, että minä nousisin valtaan", nainen sanoi, ja esti Lauciania vastaamasta. "Ei minusta olisi hallitsemaan valtakuntaa ja sitä paitsi... En usko että pystyisin hyväksymään sinun tai kenenkään muunkaan satuttavan Douglasia... Hän on... Hän on kuitenkin..." Sheilah ei saanut sanottua sanojaan ääneen. Hän halusi uskoa rakastavansa puolisoaan, muttei pystynyt varmaksi sanomaan rakastiko sitä, mikä hänen miehestään oli tullut. "Joka tapauksessa, se ei ole mahdollista", Sheilah hymyili surkeasti. Laucian katsoi naista hiljaa, ennenn kuin tämä huokaisi syvään. "Mutta olet oikeassa siinä, etten saa vielä luovuttaa. Itsehän minä tämän leikin aloitin, ja aioin todellakin pelata sen loppuun, kävi miten kävi", kuningatar sanoi jo itsevarmempaan sävyyn, ennen kuin toivotti Laucianille hyvät yöt ja poistui yläkertaan nukkumaan.

 

Douglas katseli huoneensa parvekkeelta kaupungin ilotulituksia ja vaikka oli myöhä, uuden vuoden juhlien äänet kuuluivat yhtä kovina kuin päivällä. Kuningas kaipasi vaimoaan, ja huokaisi hiljaa itsekseen. Sheilah oli hylännyt hänet täysin yllättäen, sanomatta sanaakaan ennen lähtöään, mikä sekä loukkasi että raivostutti miestä suuresti. Douglas oli yrittänyt olla tälle täydellinen aviomies ja rakasti vaimoaan suunnattomasti, mutta silti tämä oli valinnut sen pirullisen lapsen. Päätän pudistellen mies kielsi itseään ajattelemasta poikaansa. Prinssin miettiminen sai hänet aina pahalle tuulelle, vaikka ei se siinä parvekkeella seisoessa olisi mitään muuttanut. Douglas yritti miettiä hyviä hetkiään Sheilahin kanssa, ennen lapsen syntymää.

 

Ajatuksissaan Douglas palasi siihen päivään kun hänet ensimmäistä kertaa esiteltiin prinsessalle. Mies itse oli ollut silloin 29, Sheilah juuri täyttänyt 17. Nuoren naisen silmissä oli silloin loistanut kirkkaana uteliaisuus ja mahdollisesti pieni huvittuneisuus. Douglas oli varma, että prinsessa tiesi hänen olevan kiusaantunut heidän suuresta ikäerostaan. Silloiset kuningas ja kuningatar kyselivät häneltä kaikenlaista: miehen elämästä, työstä ja Douglas muisti vieläkin kuinka hän kadotti sanat kun häneltä kysyttiin, mitä hän voisi tarjota prinsessalle. Vaikka kyse oli kuningasparin ja hänen omien vanhempiensa sopimasta avioliitosta, Douglasista tuntui kuin hän olisi yksin kosioretkellään. Hieman hämmentyneenä hän alkoi kertoa työstään ja kuinka oli kouluttanut monta loistavaa vartijaa palatsin ja valtion palvelukseen. Hän muisti vielä, kuinka Sheilah oli revennyt nauramaan siinä vaiheessa, saaden vanhempiensa vihaiset ja Douglasin hämmentyneen katseen osakseen. "Yritätkö sinä suositella sotilaitasi vai itseäsi minulle puolisoksi?" nuori prinsessa oli nauranut ja tämän vanhemmat käskivät tytärtään poistumaan jos tämä ei osannut käyttäytyä. Hymyillen Sheilah nousi poistuakseen, mutta sen sijaan, että olisi valinnut takanaan olevan lyhimmän tien pois huoneesta, prinsessa kiersi Douglasin luokse. "Sanoivat vanhempani tai kuka tahansa mitä hyvänsä, minä ainakin pidän sinusta jo nyt", tämä oli kuiskannut kävellessään miehen ohi, ja Douglas jäi paikalleen entistäkin hämmentyneempänä.

 

"Äiti, sinä oot lihonu", Calder sanoi eräänä päivänä ruokapöydässä. Sheilah ei ollut saanut kerrottua raskaudesta pojalleen, ja tiesi tämän kyllä tulevan puheeksi jossain välissä, mutta tälläista tapaa nainen ei ollut odottanut. "Calder, syö ruokasi ja sen jälkeen saat ihan kunnon selkäsaunan", nainen murahti hymyillen pahaenteisesti, ja poika yritti karata ruokapöydästä. Kuitenkin Laucian, nälkää näkeneenä, ei sietänyt ruuan haaskausta ja ennen kuin lapsi ehti karata, mies nappasi tämän kiinni. "Laucian, kuulithan sinäkin mitä äiti sanoi", prinssi nurisi, mutta miehen ilme ei värähtänytkään. "Ruokaa sinä et ala haaskaamaan", tämä sen sijaan totesi ja istutti pojan takaisin paikalleen. Vielä muutaman kerran Calder yritti karata, Laucianin aina estäessä lapsen aikeet, mikä sai Sheilahin nauramaan huvittuneena. Calder vilkaisi äitiään epäileväisesti, kun taas Laucian ymmärsi miksi nainen nauroi muttei itse nähnyt tilannetta huvittavana. Huomaten paon olevan poissuljettu vaihtoehto lapsi päätti yrittää syödä mahdollisimman hitaasti, ajatellen äitinsä unohtavan asian siinä välissä, mutta pojan jatkuva vilkuilu piti asian naisen mielessä. Sen sijaan, että olisi antanut asian olla, Sheilah ei voinut estää pientä huvittunutta hymyä nousemasta kasvoilleen koko ruokailun ajaksi.

 

Loppujen lopuksi Calderin selkäsauna ei ollut läheskään yhtä paha kuin lapsi oli kuvitellut. Sheilah istutti pojan viereensä sohvalle, ja pelkoaan nieleskellen poika kuunteli, kun tämän äiti selitti, ettei naisille koskaan sopinut puhua mitään näiden painosta. Torujen jälkeen Sheilahin ilme muuttui ilkikurisemmaksi, ja nainen hyökkäsi kutittamaan lastaan joka nauroi ja rimpuili sen minkä ehti. Kun rangaistus oli lopulta kärsitty, Sheilah koki, että nyt olisi aika kertoa Calderille loputkin. "Sitä paitsi, äiti ei ole varsinaisesti lihonut, äiti odottaa sinulle pikkusiskoa tai -veljeä", nainen hymyili ja toivoi poikansa ottavan uutiset hyvin. Hetken aikaa poika katseli äitiään ja tämän mahaa hämmentyneenä. "Sitäkö me täällä odotetaan?" lapsi lopulta kysyi ja Sheilah nyökkäsi. "Siinä menee vielä jonkun aikaa ja äidin maha kasvaa vielä isommaksi mutta sen jälkeen sinusta tulee isoveli", nainen sanoi, ja Calder nyökkäsi pohdiskellen asiaa mielessään. "Mutta... Jos se on äidin mahassa, miten se pääsee sieltä pois?" lapsi kysyi ihmeissään, Laucianin naurahtaessa hiljaa sohvatuoliltaan ja Sheilahin miettiessä oliko asian kertominen sittenkään hyvä idea. "Sen sinä opit sitten vanhempana", nainen sanoi punastuen hieman. Hän ei takuulla alkaisi selostamaan 4-vuotiaalle pojalleen synnytysprosessia. Jonkun aikaa Calder yritti saada tietoa irti äidistään ja Laucianista, mutta joutui myöntymään tappioonsa.

 

Sheilah ei kertonut Calderille tai Laucianille mitään omista syntymäpäivistään, jotka olivat vuoden alussa, ja päivä kului lähes hiljaisissa merkeissä. Kuitenkin nainen halusi vähän olla itsekäs ja laiska, ja kun Calder tuli yrittämään houkutella äitiään leikkimään kanssaan, nainen käänsi yllättäen katseensa Laucianiin. Mies kohotti kulmiaan ihmeissään. "Mikset pyytäisi Lauciania leikkimään?" Sheilah hymyili, mutta ilmeisesti hän ei ollut huomannut poikansa yrittävän ylipuhua miestä pitämään itselleen seuraa ennen häntä. Sheilah vilkaisi rikollista, mutta ei kuitenkaan aikonut antaa niin helposti periksi. Hän halusi laiskotella, ja aikoi saada tahtonsa läpi, ihan vaikka vain Laucianin kiusaksi. Nainen tiesi olevansa itsekäs, mutta hetken mietittyään hän keksi keinon, jolla saattaisi saada Laucianin pitämään lapselleen seuraa ilman, että tämän tarvitsisi paljoa vaivautua. "Tiesitkös, Calder, että Laucian on oikeasti tosi hyvä laulaja", nainen hymyili ja rikollinen vilkaisi kuningattaren suuntaan arvaten mitä tällä oli mielessä. "Ihanko totta? Ei Laucian näytä siltä", Calder mietti katsoen rikollista tutkailevasti. "Totta se on, äiti on onnistunut kuulemaan", Sheilah naurahti ja Laucian huokaisi. "Ei minun ääni nyt niin erikoinen ole...", hän yritti, mutta Calderin uteliaisuus oli saatu heräämään. Sheilah virnisti hieman voitonriemuisesti kun lapsi alkoi vaatia Lauciania laulamaan. Hetken mies mietti, mikä olisi lasta viihdyttävä kappale. Tuon ikäiset lapset tykkäsivät merirosvoista, hän mietti ja päätti kokeilla.

"Out on the endless ocean / We tear along the gales / With rum inside our bellies warm / And freedom in our sails"

Laucian aloitti laulunsa ja Calder keskittyi kuuntelemaan miehen laulua uteliaana.

A wayward bunch of scoundrels / Assassins, thieves and slaves / The rich and blue bloods fear us / When we haunt upon the waves

And when you see it coming / That flag of baleful black / No point in turning tail / There's no escaping our attack!

YO-HO! YO-HO! / We row beneath the black flag / A rollickin' we go / We own the sea and skyes

YO-HO! YO-HO! / We row beneath the black flag / A rollickin' we go / We bleed the kingdoms dry!"

Sheilahia meinasi hieman naurattaa Laucianin lauluvalinta, se omalla tavallaan sopi miehelle erittäin hyvin, tämän ollessa rikollinen, vaikkakin tunnelma oli täysin erilainen mitä mies antoi itsestään ulospäin.

"Defy the odds against us / A pirate knows no fear / Our steel is ready / And our retribution is severe

We plunder from the greedy / With blood and with our steel / We rob the rick of their ill-gotten gain / And make them kneel

Behold the ocean's mysteries / The tales of ancient deeds / We follow in the footsteps / Of a silent secret creed

YO-HO! YO-HO! / We row beneath the black flag / A rollickin' we go / We own the sea and skyes

YO-HO! YO-HO! / We row beneath the black flag / A rollickin' we go / We bleed the kingdoms dry"

Calder alkoi innostua rikollisen laulusta liittyen tämän mukaan aina kertosäkeen kohdalla oppien yksinkertaiset sanat nopeasti. Laucian hymyili pikaisesti ja Sheilah oli tyytyväinen, että sai hieman laiskotella, ja samalla nauttia miehen hyvästä lauluäänestä.

"Justice runs in crimson rivers...

YO-HO! YO-HO! / We row beneath the black flag / A rollickin' we go / We own the sea and skyes

YO-HO! YO-HO! / We row beneath the black flag / A rollickin' we go / We bleed the kingdoms dry"

Lopulta Laucian päätyi viihdyttämään prinssiä lauluillaan koko loppupäivän, poika halusi kuulla kaikki laulut jotka rikollinen osasi, ja niitähän riitti. Ei mies todellakaan päätynyt kaikkia osaamiaan lauluja laulamaan, sillä osa niistä olisi todennäköisesti saanut Sheilahin hypähtämään siveettömyydellään. Toiset laulut taas olivat helposti sellaisia, joita lapsi ei välttämättä olisi ymmärtänyt, ja todennäköisesti pitänyt tylsinä. Kuitenkaan loppujen lopuksi päivä ei miehen itsensä mielestä päätynyt olemaan täysin tympeä vaikka Sheilah kieroilikin Calderin hänen kimppuunsa.

 

Tammikuu alkoi lähestyä loppuaan kun Laucianin piti jälleen kerran mennä käymään ostoksilla. Tietäen, mitä piti tehdä, Sheilah meni tuttuun tapaan piiloon kellariin, Calderin ottaessa veistoksensa mukaan. Lapsi oli päättänyt alkaa veistelemään tällä kertaa isohkoa lautaa, mikä piti tämän hyvin viihdytettynä. Kuningatar itsekin oli alkanut hyväksyä Calderin veistelyt, tämä ei ollut satuttanut itseään puukolla niitä tehdessään pahasti vielä kertaakaan. Kuitenkin pojan huudahtaessa yllättyneenä kivusta Sheilah ymmärsi, että jotain oli tapahtunut. Hän ei nähnyt kunnolla pimeässä kellarissa, mutta pystyi tuntemaan, kuinka lapsen kädestä alkoi valua verta vuolaana. Pakon edessä Sheilah päätyi menemään Laucianin ohjeita vastaan, hän ei todellakaan antaisi poikansa liata haavaa hämärässä ja pölyisessä kellarissa. Erittäin varovasti Sheilah kuunteli, oven läpi, ennen kuin päästi itsensä ja Calderin ulos kellarista. Samalla hän näki haavan kunnolla, ja oli varma, että oli tehnyt oikean päätöksen. Nainen vei poikansa valoisaan kohtaan keittiössä, että saattoi viinillä puhdistaa haavan ja laittaa siteen pojan käteen. Kuitenkin sitoessaan lapsensa haavaa hän kuuli, kuinka joku koputti vaativasti oveen, ennen kuin alkoi hakkaamaan sitä tosissaan päästäkseen sisään.

 

Ymmärtäen, ettei se voinut olla Laucian, Sheilah piiloutui keittiöön seinän taakse. Hänellä ei ollut aikaa palata takaisin kellariin, ja paniikki alkoi saada naisesta otettaan, mutta Calderin läsnäolo piti hänet lopulta edes jotenkin rauhallisena. Nainen veti poikansa lähelleen, ja käski tämän olla hiljaa, kun kuuli oven antavan periksi ja tuntemattoman astellessa sisään. Sheilah hiippaili mahdollisimman kauas keittiön oviaukosta, aina nurkkaan asti. Hän toivoi, että tuntematon murtautuja olisi ollut vain väsynyt ja päättäisi jäädä vain olohuoneeseen lepäämään, mutta tietenkään naisella ei ollut niin hyvä tuuri. Pian tuntematon mies ilmaantui keittiöön, eikä tällä mennyt hetkeäkään huomata kuningar ja pikku prinssi.

 

"Mitäs meillä täällä on?" tuntematon mies virnisti tunnistaessaan kuningattaren ja prinssin. Sheilah päätteli miehen olevan jonkinlainen palkkasotilas tämän ulkonäön perusteella, mies oli aseistautunut, mutta selvästikään tämä ei ollut tavallinen sotilas. "Mitä sinä täältä haet?" Sheilah kysyi perääntyen kauemmaksi miehestä pitäen Calderin koko ajan lähellään. "Ohikulkumatkallahan minä vain, mutta nähtävästi osuin siinä samalla kultasuoneen. Olet varmasti tietoinen että rakas miehesi on kaipaillut sinua", palkkasotilas sanoi virne naamallaan, "Ja mitä nyt omin silmin näen, taidankin jo arvata koko tarinan." "Pää kiinni, senkin rotta", Sheilah sihahti hampaidensa välistä. Vaikka hän oli peloissaan, häntä myös suututti mies erittäin paljon, puhuen kuin tietäisi kaiken. "Onko kaikki aateliset tuollaisia törkysuita", mies vain nauroi, "Vai oletko sinä, petollinen lutka, täysin omaa luokkaasi? Anna kun arvaan, tulit vahingossa paksuksi ja päätit karata piilottaaksesi oman virheesi. Minun käy suorastaan sääliksi kuningasta, jonka vaimo on tuollainen valheita täynnä oleva pikku viettelijätär." "Sinä et tiedä mistään mitään, moukka!" Sheilah ärähti, ja otti tananaan olevalta pöydältä ensimmäisen asian, jonka käteensä sai, paistinpannun, uhatakseen sillä miestä. "Mitä sinä tuolla kuvittelet tekeväsi?" palkkasotilas naurahti, vetäen oman miekkansa esiin. Sheilah tiesi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia, ammattitaitoista taistelijaa vastaan. "Ala painua", nainen kuitenkin vain ärjäisi ja mies iski helposti paistinpannun Sheilahin käsistä ja nainen oli jälleen täysin puolustuskyvytön. "Et taida edes tietää, millainen palkkio on luvassa sille, joka tuo sinut ja pikku prinssin kotiin, vai eikö tuollainen rikas huora edes tiedä rahan arvoa?" mies jatkoi. Hän oli päättänyt kerätä palkintonsa, aikoi kuningar alkaa sitten kuinka hankalaksi hyvänsä. "Douglas ei tarjoa sinulle edes toista vilkaisua jos tuot minut hänen eteensä kymmenenä kappaleena", Sheilah sanoi ja sai palkkasotilaan hymähtämään. "Siinä saatat hyvinkin olla oikeassa, mutta pakkohan minun on jotain tehdä jos aiot alkaa hankalaksi", mies nauroi, kunnes kävelykepin pää ilmestyi hänen toisen olkansa takaa ja tunteeton, sointuisa ääni vastasi hänelle. "Ei sinun ole mikään pakko tehdä yhtään mitään."

 

Laucianille oli tullut saman tien paha aavistus, kun hän oli huomannut mökin oven olevan sepposen selällään. Kuitenkin, kun hän meni sisälle, ja huomasi Sheilahin ja Calderin tuntemattoman miehen seurassa, ja selkeästi puolustuslinjalla, mies ärsyyntyi. Mitä ihmettä he tekivät kellarin ulkopuolella, ja kuka tuo heitä ahdisteleva mies oli? Laucian ei jäänyt miettimään asian pieniä yksityiskohtia, kaikki hänen tarvitsemansa tieto oli kuitenkin selkeästi nähtävissä. Tehtyään läsnäolonsa selväksi rikollinen viittoi Sheilahille ja Calderille poistua huoneesta, ja prinssi onnistuikin pienen kokonsa ja liukkaiden liikkeidensä ansiosta menemään miesten ohi, mutta raskauden hidastama Sheilah ei ollut yhtä onnekas. Ärsyyntyneenä siitä, että lapsi oli päässyt hänen ohitseen, palkkasotilas tönäisi naisen taakseen, ettei tämä enää karkaisi häneltä ja kääntyi Laucianiin päin. Nähdessään varkaan kasvot mies kuitenkin ensimmäisenä repesi nauramaan. "Jaa, että tämmöinen friikkikö on tuon äpärän isä sitten?" mies ei voinut olla ilkkumatta ja nauroi päälle kuin olisi ollut hyvinkin hauska omasta mielestään. Sheilah ryömi takaperin keittiön nurkkaan samalla kun Laucian vapautti kävelykeppinsä ruoskaksi. Kuullessaan prinssin ihastelevan temppua Laucian ärähti vihaisesti lasta menemään yläkertaan, mitä poika tottelikin heti. Kuullen lapsen askeleiden juoksevan portaita ylös Laucian hyökkäsi palkkasotilaan kimppuun nopeammin kuin mies ehti reagoida, ja tunkeilija oli hetkessä hengetön. Sheilah kiljaisi pelosta nähdessään Laucianin kylmäverisen puolen, ja yritti epätoivoisesti ryömiä entistäkin kauemmaksi nurkkaan, tuijottaen kauhistunein silmin eteensä.

 

"Mene Calderin luokse, niin minä siivoan tämän täällä. Jutellaan sitten sen jälkeen", Laucian sanoi ja Sheilah suorastaan ryntäsi miehen ohi, hän halusi pian pois sen pelottavan näyn luota, mutta myös Laucianin luota. Hän ei halunnut ajatella asiaa, mutta totuus oli, että sillä hetkellä nainen pelkäsi rikollista enemmän kuin mitään koskaan ennen. "Äiti, mitä siellä tapahtui?" Calder kysyi Sheilahin päästyä yläkertaan. Lapsi istui sängyn päällä ja kallisti päätään ihmeissään. Vaikka prinssillä oli melko varma mielikuva asioiden kulusta, hän ei voinut silti olla varma. Sheilah juoksi lapsensa luokse ja veti pojan saman tien tiukkaan halauksen puhjeten itse itkuun. "Älä mieti sitä, rakas", hän toisteli äänekkäiden nyyhkäisyjen välissä. Jotenkin Calder ymmärsi, mitä hänen äitinsä halusi sanoa sillä. Sanat tarkoittivat, ettei Sheilah halunnut puhua asiasta, hän halusi unohtaa äskeiset hetket, ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Hämmentynyt lapsi halasi hiljaa äitiään takaisin, yrittäen ilahduttaa tätä kertoen kaiken olevan nyt kunnossa, samaan tapaan kuin äitinsä oli aina sanonut hänelle. Vaikka lapsen sanat lämmittivät Sheilahin mieltä, ne eivät saaneet häntä rauhoittumaan. Nainen jatkoi hysteeristä itkuaan ja piti poikaa lähellä, hän halusi sillä hetkellä olla vain varma että hänen ainoa lapsensa oli hengissä.

 

Meni hyvä tovi ennen kuin Laucian kutsui kaksikon takaisin alakertaan. Sheilah oli yrittänyt sitoa Calderin kädessä olevaa haavaa, mutta naisen kädet olivat tärisseet liian paljon, ettei hän ollut saanut juuri mitään aikaiseksi. Calder ryntäsi nopeasti alakertaan kyselemään Laucianilta mitä oli tapahtunut Sheilahin kävellessä hitaasti perässä ja vilkaisten pelokkaasti rikollista. Laucian ei ollut katseesta ihmeissään, olihan nainen juuri kohdannut ehkä koko elämänsä pelottavimman hetken. Helpompaa oli siis ilmeisesti selvittää Calderilta, miksi he eivät olleet olleet kellarissa kuten oli sovittu. Samalla hän vilkaisi pojan oikeassa kädessä olevaa sideharsoa, mitä ihmettä mökissä oli tapahtunut hänen poissaolonsa aikana? Kun he kaikki istuivat rauhassa, Sheilahin käpertyessä sohvalle mahdollisimman kauas Laucianista ja Calderin melkein miehen viereen, mies aloitti kyselynsä. "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?" hän kysyi normaalilla, tunteettomalla äänensävyllään. "Kaikki on minun vika", Calder aloitti, ja Sheilah yritti estää lastaan, mutta poika jatkoi silti. "Leikkasin vahingossa käteeni kun veistelin kellarissa, ja äiti huolestui. Se mies tuli kun äiti oli hoitamassa kättäni", lapsi selitti ja näytti kömpelösti sidottua kättä. Laucian ei voinut olla vihainen kaksikolle, kyse oli ollut puhtaasta vahingosta ja huonosta tuurista. Sen sijaan mies avasi siteen katsoakseen pojan haavaa. "Kai muistit puhdistaa tämän?" Laucian kysyi Sheilahilta, joka nyökkäsi hiljaisena. "Muisti! Ei sitä tarvitse uudestaan puhdistaa!" Calder keskeytti hätääntyneenä. Viini oli kirvellyt niin paljon, että melkein oli saanut lapsen itkemään, vaikka tämä normaalisti ei hätkähtänyt juuri mistään. "Laitetaan kuitenkin puhdas side siihen, tämä on jo ihan tarpeeksi verinen", Laucian sanoi ja lähti etsimään uuden siteen ja sitoen sen paikoilleen. "Tästä edespäin, ei veistelyjä kellariin. Minä etsin sinne tarvittavat ensiaputarvikkeet kuitenkin varmuuden vuoksi", mies sanoi ja oli poistumassa tilanteesta, kun lapsi keskeytti. "Mutta minulle tulee tylsää siellä", poika yritti, mutta rikollisen mieli ei muuttunut. "Ei. Veistelyjä. Kellariin."

 

Laucian ei ollut yllättynyt, kun Sheilah vielä usemmankin päivän jälkeen pelkäsi häntä. Nainen säikähti ja perääntyi jos Laucian tuli liian lähelle, ja vaikka mies oli huoneen toisessa päässä, Sheilah pysyi edelleen hyvin jäykkänä ja näytti valmiilta juoksemaan karkuun hetkenä minä hyvänsä. Ei ajatukset hänen kasvoillaan näkyneet, mutta Lauciania hieman harmitti tilanne. Mutta vaikka hän saisi elää tilanteen uudestaan, mies tiesi, ettei olisi muuttanut mitään omalta osaltaan siinä tilanteessa. Calder oli ihmeissään, miksi hänen äitinsä ja Laucian eivät enää juuri puhuneet toisilleen, ellei ollut pakko. Hän kykeni aistimaan, että jotain hänen äidissään oli muuttunut ja tunnisti tämän pelon rikollista kohtaan, mutta hän ei ymmärtänyt miksi. Mitä prinssi tiesi, Laucian oli pelastanut heidät. Toki Sheilah oli kiittänyt miestä tästä, mutta silti pysytteli etäällä, ja tätä lapsi ei millään osannut ymmärtää.

 

Helmikuun alussa eräänä iltana Nilam tuli jälleen käymään yksin. Hän toi hieman ruokatarvikkeita, vaikka tiesikin Laucianin hoitavan ostokset, ja samalla hieman lisää tekemistä prinssille. Lapsi ei ollut yhtään innostunut uusista oppikirjoista, ja antoikin miehen kuulla kunniansa, mutta Nilam onnistui ylipuhumaan lapsen, että näin olisi parempi. Eihän prinssi nyt halunnut olla täysin tyhmä kun palasi kotiin. Myös Nilam huomasi suojattinsa muuttuneen käytöksen ja huolestui heti. "Laucian, voitko mennä hetkeksi viihdyttämään Calderia ulos?" Nilam pyysi, ja Calder innostui heti uudesta tilaisuudesta käydä ulkona. Laucian ymmärsi hyvin, miksi Nilam tahtoi puhua Sheilahin kanssa kahden, ja nyökäten lähti ulos, Calderin odottaessa jo ovella lähes koiran tapaan.

 

"Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?" Nilam kysyi ja veti Sheilahin halaukseen. Nainen alkoi itkemään jälleen ja takertui henkivartijaansa kiinni, eikä mies voinut muuta kuin taluttaa naisen sohvalle. "Sheilah, sinun on kerrottava minulle. Mistä tässä on kyse, sinähän olet ihan jäykkänä kauhusta", Nilam yritti uudelleen koittaen samalla saada katsekontaktia suojattiinsa. Kuitenkaan tämäkään ei vielä auttanut, vaan nainen jatkoi niiskutteluaan. "Ei kai Laucian ole tehnyt mitään pahaa sinulle tai prinssille? Sheilah, sinun on kerrottava, jos olen arvioinut hänet väärin ja sinulla tai Calderilla on vaarallista olla täällä." Nilam ei halunnut epäillä Lauciania, mutta sillä hetkellä hänellä ei ollut muitakaan johtolankoja, mikä Sheilahin mielen päällä voisi olla. Kuitenkin nainen vain pudisteli päätään tämän lauseen kohdalla, saaden Nilamin entistäkin enemmän hämilleen. "T-tänne tuli joku mies... kun L-laucian oli kaupassa ja... ja hän näki meidät, minut ja Calderin...", Sheilah sai aloitettua tarinansa, mutta alkoi täristä entistä enemmän kun joutui palaamaan siihen hetkeen. "Tiedätkö kuka hän oli? Tai missä tämä mies nyt on?" Nilam kyseli, ja Sheilah nieleskeli kyyneleitään, että saisi äänensä takaisin. "K-kuollut", nainen sopersi. "Laucian tappoi hänet?" Nilam kysyi ja Shielah nyökkäsi. "Näitkö sinä sen?" Jälleen kerran nainen nyökkäsi, ja Nilamilla oli kaikki tarvittava tieto saadakseen kuvan tilanteesta. Selvästikään Calder ei ollut nähnyt mitään, lapsi kun oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. "Sheilah, ymmärräthän sinä, että Laucian teki niin vain suojellakseen sinua ja Calderia?" Nilam kysyi, hän yritti vedota naisen järkeen, ja kun tämä vain nyökkäsi, mies tiesi, että hänen suojattinsa pelkäsi rikollista silti. "Tiedätkö, mitä sinun nyt tulee tehdä? Tutustut vain uudelleen Laucianiin, ihan rauhassa, omaan tahtiisi. Ymmärrän kyllä, että sinua pelottaa, mutta Sheilah, ota huomioon, että minäkin olen joutunut työni aikana satuttamaan ihmisiä. Ero minun ja Laucianin välillä siinä suhteessa on vain, että sinä olit epäonnekas ja jouduit näkemään Laucianin tappavan jonkun", Nilam neuvoi ja pyyhki muutaman kyyneleen naisen kasvoilta, mikä ei tosin auttanut juuri yhtään, tämän itkiessä saman tien lisää. "En valitettavasti voi jäädä tänne avuksesi, mutta lupaathan silti yrittää?" Nilam sanoi hymyillen, ja nikotellen Sheilah nyökkäsi. "Tulen käymään uudestaan taas kun ehdin, alahan sinä mennä nyt nukkumaan, joohan." Rauhoitellen Nilam auttoi Sheilahin portaita ylös ennen kuin poistui mökistä.

 

Calder tuli innoissaan vielä hyvästelemään Nilamin, ennen kuin meni itsekin sisälle, Nilamin pyytäessä saada jutella hetken Laucianin kanssa. "Yritin puhua Sheilahille, minkä pystyin. Toivottavasti se rauhoitti häntä edes vähän", Nilam sanoi, mutta Laucianin ilme ei värähtänytkään. Hän oli tyytyväinen, että Nilam tiesi totuuden, eikä suhtautunut rikolliseen vihamielisesti. Vartijan vihoja hän ei kuitenkaan halunnut saada niskoilleen. "Kyllä minä sen kestän, jos Sheilah ei enää luota minuun", Laucian sanoi ykskantaan. "Mutta Sheilah ei kestä. Minun ei varmaan tarvitse tästä erikseen mainita, mutta yritä edes vähän kerrallaan antaa hänen tottua sinuun uudestaan", Nilam sanoi ja hänestä tuntui kuin olisi puhunut koirasta. Laucian nyökkäsi, ennen kuin palasi sisälle tyhjään olohuoneeseen ja istui sohvatuolilleen lukemaan samalla kun Nilam lähti yössä takaisin pääkaupunkiin.

 

Sheilahilla ei ollut aavistustakaan, kuinka "tutustua uudelleen" Laucianiin, eikä mies juuri auttanut asiaa. Vaikka Laucian ei häntä pakottanut tekemään mitään tai alottanut itse juttelemaan, ei nainenkaan aloitetta uskaltanut tehdä. Calder yritti ihmeissään totutella uuteen tilanteeseen, vaikka eihän se juuri pojan menemisiä muuttanut. Lapsi leikki kummankin kanssa kuten ennenkin, eikä ottanut uutta ilmapiiriä mökissä puheeksi. Calderin päivät tuntuivat kuluvan entiseen tahtiinsa, siinä missä aikuisille aika tuntui matelevan. Molemmille tuntui hieman luonnottomalta kysyä vain toistensa kuulumisia, he kuitenkin asuivat saman katon alla, ja Sheilahille normaalit arkipäivän repliikit tuntuivat jo haasteellisilta. Sen sijaan että kaksikko lähenisi jälleen, he tuntuivat vaan erkanevan toisistaan.

 

Kuten palkkasotilaan vierailun jälkeen, Sheilah ei sinäkään yönä meinanut saada unta. Pelko sai hänet pysymään hereillä pitkälle yöhön, ja tuntien kuin hänen olisi pakko tehdä edes jotain, nainen päätti hiljaa astella alakertaan. Hän tiesi Laucianin olevan siellä, mutta jos hän ei uskaltanut puhua miehelle, hän voisi yrittää lukea. Kuitenkin pieni yllätys odotti naista, kun tämä asteli alakertaan. Pöydällä palava kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja Laucian istui sohvatuolillaan, kirja sylissään. Nielaisten pelkonsa Sheilah asteli hiljaa lähemmäksi, ja huomasi, että miehen silmät olivat kiinni. "L-laucian?" hän kysyi tuskin kuuluvasti, muttei saanut vastausta. Naista melkein nauratti, rikollinen todella siis nukkuikin joskus. Sillä hetkellä mies ei Sheilahin onneksi tuntunut pelottavalta. Varovasti Sheilah otti kirjan miehen sylistä, taittaen pienesti sivun yläkulmaa tälle kirjanmerkiksi ja laskien kirjan pöydälle. Samalla hän myös päätti etsiä jostain viltin peitellä Laucian, saattoi hän niin tehdä, kun mies nukkuessaan ei tuntunut pelottavalta. Kaikessa hiljaisuudessa nainen meni keittiöön ja kaatoi itselleen hieman viiniä ja istui pimeässä huoneessa pöydän ääreen. Huokaisten hän odotti, että hänen silmänsä tottuivat pimeään ja katseli ympärilleen. Samalla hän muisteli lapsuusaikojensa suosikkilauluaan, jota ei ollut silloin ymmärtänyt, ja alkoi hiljaa laulamaan, antaen sanojen muistua mieleensä laulun edetessä.

"The stars are very beautiful, above the palace walls / They shine with equal splendour still above far humbler halls / I watch them from my window, but their bright entrancing glow / Reminds me of the freedom I gave up so long ago

The royal circlet of bright gold rests lightly on my brow / I once thought only of the rights this circlet would endow / But once I took the crown to which I had been schooled and bred / I find it heavy on the heart, though light upon the head

Although I am the head of state, I truth I am the least / The true queen knows her people fed, before she sits to feast / The good queen knows her people safe, before she takes her rest / Thinks twice and thrice and yet again, before she makes request

For they are all my children, all that I swore to defend / It is my duty to become both queen and trusted friend / and of my children high and low, from beggar to above / The dearest are my heralds who return my care with love

The dearest are my heralds, swift to spring to my command / Who give me aid and fellowship, who always understand / That land and people first have needs that I may not deny / So I must send my dearest friends to danger - and to die

A friend, a love, a child, it matters not, I know indeed / That I must sacrifice them all if there should be a need / They know and they forgive me - doing more than I require / With willing minds and loving hearts go straight to grasp the fire

These tears that burn my eyes are all the tears the queen can't shed / The tears I weep in silence as I mourn my heralds dead / Oh gods that dwell beyond the stars, if you can hear my cry / And if you have compassion, let me send no more to die"

Sheilah tunsi, kuinka hänen mielensä muuttui laulun edetessä, hänen muistaessa sanoja, ja mielessään hän huusi, ettei laulun kuningatar, jota hän oli lapsena ihannoinut, ollut enää edes ihminen. Kuitenkin viimeisen säkeistön kohdalla hän saattoi tuntea, mitä laulun kuningatar tunsi, tässä samassa keittiössä oli hänen vuokseen kuollut hänen epäonneensa viaton mies. Samalla naisen mielessä kummitteli ajatus, ettei hän ollut hyvä kuningatar. Kun hän oli kohdannut oman ongelmansa, sen sijaan, että olisi uhrannut oman hyvinvointinsa, hän karkasi palatsista, ja päätti vielä tulla uudelleen raskaaksi. Hän oli elänyt lapsuutensa onnellisuudessa ja yltäkylläisyydessä, kun viereisessä huoneessa nukkuva mies oli nähnyt nälkää. Samalla Sheilah älysi, ettei hän oikeasti tiennyt mitään kansansa kurjuudesta, vaikka näiden ympärillä oli rakastanutkin liikkua. Toki hän oli kerjäläisille aina tarjonnut muutaman kolikon, jos hänellä sattui olemaan mukana, mutta silti nainen tiesi, ettei se auttanut kuin yhtä ihmistä. Ehkä hän ei ollutkaan valtaistuimensa arvoinen, vaikka olikin siihen syntynyt.

 

Herätessään Laucian hetken ihmetteli vilttiä, kunnes hän arvasi, että sen oli ollut pakko olla Sheilah. Pieni hymy kävi nopeasti rikollisen kasvoilla, nainen oli yön aikana yrittänyt lähestyä häntä, ja kaikesta päätellen uskaltanutkin. Mies viikkasi viltin sohvalle, ja alkoi odottamaan Sheilahin ja Calderin heräämistä. Kun kaksikko tuli alakertaan, prinssi kiinnitti ensimmäisenä huomiota vilttiin. "Tuliko sinulle kylmä yöllä?" lapsi kysyi. "Joo", Laucian vain totesi, se oli helpoin ja yksinkertaisin vastaus ilman sen suurempia selittelyjä. "On tuolla yläkerrassa sinullekin sänky", Calder muistutti hämillään, ei Laucian nyt sitä varmasti ollut unohtanut. "Viihdyn ihan hyvin tässä", rikollinen sanoi, ja hän todellakin piti sohvatuolista, se oli ikään kuin hänen paikkansa talossa. "Selvä... Aikuiset on kummallisia", prinssi vain totesi ennen kuin palasi veistoksensa luokse. Puu oli alkanut saada jo tunnistettavaa muotoa, lapsi oli tekemässä puumiekkaa itselleen.

 

Istuen omalle paikalleen sohvalla Sheilah yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän edelleen arkaili Lauciania, mutta oli ehkä hieman rennompi, vaikka ei edelleenkään puhunut paljoa. Tämä ei rikollista kuitenkaan häirinnyt, sillä hän tiesi tilanteen edistyneen parempaan suuntaan. Päivä kului melko hiljaisena, ja Calder aloitti tekemään toista puumiekkaa. Laucian saattoi vain kuvitella, että kohta hän joutuisi niillä taistelemaan lasta vastaan. Eipä se juuri miestä haitannut, miekkojen tekoon meni aikaa ja hän saisi vielä hetken nauttia rauhasta ennen kuin joutuisi taas riehumaan lapsen kanssa.

 

Sen jälkeen, kun Sheilah oli peitellyt Laucianin yöllä, muutamaan päivään heidän väliensä parantuminen ei ottanut edetäkseen, vaikkei nainen enää aivan yhtä hermostunut ollutkaan. Iltaisin hän ei tullut alakertaan juttelemaan Laucianin kanssa, ja päivätkin nainen pääosin luki tai leikki poikansa kanssa. Hän huomioi rikollista sen verran kuin oli kohteliasta, mutta enempää tämä ei uskaltanut edelleenkään tehdä. Kuitenkin eräänä yönä nainen heräsi ja kuuli epämääräistä laulua alakerrasta. Aluksi hän kuvitteli sen olevan Laucian, mutta heräten paremmin hän tajusi kyseessä olevan naisääneen, ja Sheilah tuli hieman uteliaaksi. Arkaillen hän asteli alakertaan niin hiljaa kuin pystyi, eikä ollut uskoa näkemäänsä. Laucian istui tuolillaan eräänlainen pieni soittorasia kädessään. Nielaisten jännityksensä Sheilah asteli mahdollisimman hiljaa alakertaan, ettei häiritsisi miestä, hän aloittaisi kyselynsä vasta laulun päätyttyä. Kuitenkin laulu loppui ennen kuin nainen pääsi portaat alas, ja nopeasti Laucian sulki soittorasian piilottaen sen vaatteisiinsa ja kääntyi Sheilahin puoleen.

 

"Se oli kauniin kuuloinen laulu", Sheilah aloitti hieman arasti, jääden portaiden päähän kuin odottamaan lupaa tulla edemmäksi. "Vanhempieni perintöä, äskeinen laulu oli äitini laulama", Laucian sanoi rauhallisesti ja Sheilah otti tämän merkkinä, että hän saisi tulla utelemaan lisää. "Et ole ennen soittanut sitä täällä ollessasi", nainen huomautti ja rikollinen vilkaisi tätä nopeaan. Miettien oliko hän astunut vahingossa liian henkilökohtaiselle aihealueelle Sheilah hiljeni heti. "Olen minä muutaman kerran, mutta sinä ja Calder olette olleet jo nukkumassa", Laucian myönsi lopulta. "Tuo soittorasia, se on sinun aarteesi?" nainen kokeili vielä kerran. "Niinkin voi sanoa", rikollinen vastasi, ja oli ehkä hieman tyytyväinen, että Sheilah vihdoin osoitti taas jonkinlaista kiinnostusta häntä kohtaan pelon sijaan. "...Häiritseekö sinua jos jään tähän hetkeksi?" Sheilah kysyi vihdoin aremmin, istuen omalle paikalleen sohvalla, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään sanottavaa Laucianille, eikä hän juuri sillä hetkellä jaksanut keskittyä lukemiseen. Mies vain nyökkäsi ja he jäivät istumaan hiljaa paikoilleen. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut ahdistavaa hiljaisuutta, vaan enemmän rauhallista, Sheilahin yrittäessä olla mahdollisimman paljon oma itsensä. Hetken aikaa kumpikaan ei sanonut mitään, kunnes nainen nousi palatakseen nukkumaan. "Kiitos, että jaksat minua tällaisenakin", hän sanoi ennen kuin palasi yläkertaan nukkumaan.

 

Vähän kerrallaan kaikki alkoi palata ennalleen, ja maaliskuuhun mennessä kaikki oli taas kuten pitikin. Calder oli myös saanut puumiekkansa valmiiksi ja Laucianin tuli aika leikkiä pojan kanssa niillä. Kuitenkin heti kun poika oli saanut työnsä valmiiksi, ja juoksi näyttämään niitä rikolliselle miekka molemmissa käsissä heiluen, lapsi onnistui saamaan kätensä täyteen tikkuja. Masentuneena Calder katseli kipeitä käsiään, ei hän nyt varsinkaan pärjäisi Laucianille, mikäli ei edes kestänyt pitää asetta käsissään. Päätään pudistellen Laucian meni keittiöön, Sheilahin ja Calderin seuratessa tätä uteliaina. "Näytäpä niitä käsiä", mies sanoi ja veti lapsen kädet muodostamaan pienen kupin ja kaatoi siihen hunajaa. "Hunajaa?" Sheilah kysyi ihmeissään. "Se saa tikut tulemaan itsestään pois, odota vaan hetki", Laucian kertoi ja lähti itse takaisin sohvatuolilleen Sheilahin ja Calderin jäädessä odottamaan ja ihmettelemään. Kun kaikki tikut olivat tulleet lapsen käsistä ulos, tämä oli jo valmis juoksemaan uudestaan haastamaan rikollisen, pitäen tällä kertaa hieman varovaisemmin miekoistaan. "Hyvä on, mutta kääri ne kahvat ensin johonkin kankaaseen, minä en ainakaan halua tikkuja käsiini", Laucian huomautti ja Calder totteli heti, hän halusi päästä kokeilemaan itse tekemiään miekkoja.

 

Ei lapsi lopulta omatekemillä aseillaan pärjännyt yhtään sen paremmin rikollista vastaan, mutta oli silti ylpeä käsitöistään. 4-vuotaan lapsen tekemäksi ne todella olivat melko hyviä, vaikkakin melko yksinkertaisia. Hauskaa pojalla kuitenkin oli, ja Sheilah sai nauraa minkä ehti touhulle. Lapsi ei kuitenkaan halunnut antaa periksi ja vaati jatkuvasti uusintaotteluita, jopa niin paljon, että Laucian lupasi päästää Calderin illalla ulos jos tämä nyt rauhoittuisi. Mies saattoi vaikka vannoa, että ajan kanssa pojasta oli tullut aina vain energisempi, eikä hän tiennyt mihin enää lapsen kaiken tarmon saisi purettua.

 

Illalla Calder piti huolen, ettei Laucian unohtaisi lupaustaan istuen oven edessä malttamattomana. Sheilah ei enää osannut pidätellä nauruaan katsoessaan poikaansa ja Laucian vain huokaisi tilanteelle. Kun hän vihdoin antoi luvan lapselle mennä ulos, poika katosi seuraavalla sekunnilla jo oven toiselle puolelle juosten kohti metsää. Prinssi todella viihtyi ulkona, tutkiskellen ympärilleen luonnossa ja kiipeillen mataliin puihin. Tippuessaan alas poika löysi aina heti maasta jotain mielenkiintoista ja lähti sitä seuraavaksi tutkailemaan. Kuitenkin Laucian sai todeta, ettei tämän kertainen löydös ehkä ollut parhaasta päästä, kun kuuli lapsen huudahtavan ja saattoi nähdä pojan juoksevan puiden seasta mökkiä kohden villisika perässään. Laucian lähti itse saman tien lasta vastaan, kävelykeppi valmiina, ja ohittaessaan Calderin prinssi yritti mahdollisimman vikkelästi päästä puuhun villisikaa karkuun. Nopealla, sulavalla liikkeellä hän iski ruoskaksi muuttuneella kävelykepillään villisikaa eläimen mennessä nätisti keskeltä kahtia. Ihaillen Calder tuli takaisin alas puusta ja tuli katsomaan tappoa lähempää. "Alahan sinä mennä sisälle. Sano äidillesi, että minä tulen hieman myöhemmin", Laucian sanoi. Prinssi olisi halunnut jäädä vielä, mutta kun varas ei antanut siihen lupaa, lähti lapsi kiltisti takaisin mökille.

 

Sheilah päätti kuitenkin jäädä odottamaan Laucianin paluuta Calderin lähdettyä nukkumaan, ja nainen saikin odottaa hyvän tovin, ennen kuin mies saapui takaisin yltä päältä veressä. "Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?" nainen kysyi. Calder oli kyllä kertonut, miten mies oli pelastanut hänet villisialta, mutta kuinka Laucian oli noin verinen. Mies nosti muutamia lihapaloja esille ja vilkaisi niitä itsekin. "Ajattelin, ettei hyvää lihaa kannattaisi tuhlata. Nylkeminen vain on paljon vaikeampaa kuin miltä näyttää", mies selitti, ja mietti saiko verinen näky Sheilahin jälleen pelkäämään tätä. "Taidan mennä pesemään tämän veren päältäni", varas sanoi astellen keittiöön, naisen seuraten muutaman askeleen päässä kunnes repesi nauramaan. Ihmeissään varas kohotti toista kulmaansa, tätä reaktiota hän ei ollut odottanut, mutta Sheilah ei siltikään meinannut saada nauruaan loppumaan. "Anteeksi mutta... Tuo on juuri niin sinun tapaistasi, huolehtia ettei mikään mene hukkaan", nainen tirskui, "Mutta että sinulle olisi jokin asia vaikeaa, sitä en kyllä olisi odottanut." "En vaan ole ennen yrittänyt", Laucian vastasi ja alkoi pesemään käsiään vesikulhossa. Kun nainen sai lopulta kikatuksensa loppumaan, hän asteli Laucianin luokse.

 

"Mutta miksi sinä näet näin paljon vaivaa minun ja Calderin vuoksi? Luulin tämän olevan sinulle vain työkeikka, jolla vahdit meitä ja huolehdit ettei typerät kruunupäät pääse hengestään?" Sheilah kysyi. Laucian oli sietänyt kaksikon hölmöilyjä vuorokauden ympäri ja vielä suostunut itsekin leikkimään prinssin kanssa, pelastanut kaksikon palkkasoturilta ja Calderin villisialta. Mies olisi ihan hyvin voinut vain sanoa, että he olivat vahingossa kuolleet typeryyttään. "Sinä olet minulle kuin kiltasisko ja Calder, hän osaa olla kyllä varsin viihdyttävä pentu", Laucian myönsi, naisen hieman kallistaessa päätään. "Kiltasisko?" hän kysyi, sillä hän ei ollut täysin varma mitä varas sanalla tarkoitti. "Sisko. Killassa kaikki on vähän kuin suurta perhettä ja heidän takia tekisin itse mitä tahansa", mies selvensi. Hetken Sheilah mietti asiaa kunnes naurahtaen pörrötti hieman Laucianin hiuksia. "Ja sinä olet maailman söpöin pikkuveli", nainen naurahti ja rikollinen vilkaisi tähän ihmeissään. "Mikä minussa muka on söpöä, veren peitossa ja kaikki?" "Juuri tuo", Sheilah vain nauroi. Laucianista oli tullut myös hänelle erittäin hyvä ystävä, ja nainen piti siitä, kun mies myönsi asian. "Jaa...", mies vain vastasi ja palasi takaisin pesemään verta päältään.

 

Kun Laucian oli saanut itsensä edes hieman puhtaammaksi, hän hieman yllättyi huomaten Sheilahin vielä lukemassa alakerrassa. Nainen vain hymyili, kun varas palasi takaisin omalle sohvatuolilleen ottaen itsekin kirjan käteen. "Saanko kysyä, tämä on jonkun aikaa painanut mieltäni...", Sheilah aloitti ja Laucian nosti katseensa kirjasta. "Ymmärrän miten päädyit varkaaksi, enkä usko että teit väärin mutta... Sinulla on oikeasti todella hyvä lauluääni. Olisin varma että teatteri ei välittäisi lopulta niin paljoa ulkonäöstäsi jos saisivat sinun äänesi sinne. Tai ainakin se tekisi heille erittäin vaikeaa sanoa ei", nainen kysyi. "Valtio ei välittänyt minusta hädän hetkellä, joten miksi minun pitäisi palvella valtiota", Laucian vain vastasi. Hetken Sheilah mietti miehen vastausta, ennen kuin nyökkäsi. "Ymmärrän... Vinemarin häviö, mutta toisaalta minun voittoni." Laucian vilkaisi jälleen Sheilahia kysyvästi. "Tarkoitan, jos sinusta ei olisi tullut rikollista ja et edelleen olisi, en olisi saanut tänne yhtä hyvää laulajaa katsomaan minun ja Calderin perään." "Tapa kai se on tuokin nähdä asia", Laucian vain mutisi Sheilahin naurahtaessa tälle. "Älä nyt, Vinemar voi olla ylpeä rikollisistaan", Sheilah huomautti ja sai Laucianin naurahtamaan. "Tuota en olisi odottanut kuulevani ikinä." "Ihan totta, killalla on noin upea laulaja ja se auttaa jopa kruunupäitä hädässä. En voi sanoa mitä muissa valtakunnissa on, mutta en usko, että yksikään on yhtä onnekas", Sheilah intti ja sai Laucianin hymähtämään vielä tämän itsepäisyydelle. Varsin erikoinen kruunupää, mutta ei yhtään huonolla tavalla.

 

Muutaman illan päästä Sheilah kuitenkin löysi taas tiensä hieman synkempiin ajatuksiin. Ehkä se oli lähenevän synnytyksen aiheuttama stressi, vaikka vielä muutama kuukausi olikin jäljellä. Päivisin nainen yritti saada ajatuksensa muualle lukemalla, mutta päätyi huomaamaan olevansa samalla sivulla vielä illallakin. "Kuule Laucian", nainen lopulta myöhään eräänä iltana päätti ottaa huolensa esille. Mies nosti päätään omasta kirjastaan, mutta nainen ei edes vilkaissut häneen, tuijotti vain käsiään. "Petänkö minä sinusta Douglasin? Piiloutumalla häneltä ja olemalla salaa raskaana toiselle miehelle?" Sheilah lopulta sai häntä vaivanneen kymyksen ilmoille. Hän ei halunnut ajatella teostaan petoksena, mutta ulkopuolisen silmin tilanne oli juuri se. "Douglas ei juuri antanut sinulle vaihtoehtoja", Laucian vastasi ja Sheilah hymähti vastaukseksi. Hän ei ollut täysin vakuuttunut, mutta halusi uskoa varkaan sanoja, kuitenkaan Laucian, vaikka lain pimeällä puolella elikin, ei suoranainen valehtelija ollut, ei tällaisissa asioissa. "Mutta se palkkasotilaskin sanoi...", nainen mietti itsekseen, ja Laucian sulki kirjansa äänekkäästi saadakseen tämän huomion. "Se mies ei tiennyt mitä puhui. Kaikki mitä olet tehnyt on ollut Vinemarin vuoksi", mies muistutti. "Siinä kyllä olet oikeassa..." Sheilah sanoi hymyillen väsyneesti. Jos naisella olisi ollut muita keinoja, hän oli varma, että olisi käyttänyt ne ensin. "Joten sinä et petä Douglasia omasta tahdostasi, se muuttaa asioita jo paljon", mies muistutti ja sai naiselta hieman aidomman hymyn ennen kuin tämä haukotteli väsymystään. "Kai minun on sitten uskottava sinua", Sheilah naurahti hieman surullisesti, ja vaikka syyllisyys ei täysin poistunutkaan, se helpotti ainakin hetkeksi hieman.

 

Kun Laucian seuraavan kerran oli lähdössä käymään ruokaostoksilla, Sheilah jälleen kerran pysäytti miehen ennen tämän lähtöä. "Mietin vain... Josko varkaiden killalla olisi mahdollisesti kätilöä", nainen kysyi naurahtaen  hieman kiusaantuneesti. "En oikein muista paljoa Calderin syntymästä muuta kuin sen, ettei se ollut helppo. En oikein usko että osaan omin avuin synnyttää tätä lasta, etkä sinäkään vaikuta sellaiselta joka olisi kovin paljon perehtynyt asiaan", Sheilah jatkoi. Hän muisti Calderin syntymästä vain sen, että se oli ollut hänen elämänsä hankalin yö, ja nainen oli luullut monta kertaa kuolevansa kivusta. Hän ei halunnut aiheuttaa ongelmia Laucianille, mutta arvasi aiheuttavansa enemmän ongelmia jos hän ei nyt pyytäisi miehen apua. Laucian lupasi yrittää etsiä luotettavan lääkärin, tai ainakin torilla yrittää saada yhteyttä varkaiden kiltaan, josko sieltä joku osaavampi voisi tulla. Tämä helpotti Sheilahin mieltä suuresti, kun hän oli saanut asian pois mielestään, ja paimensi jälleen tuttuun tapaan vastentahtoisen lapsen kellariin. Nyt kun Calderilla ei sielläkään ollut mitään tekemistä, kellarista oli tullut pojalle kaikista inhottavin paikka mökissä.

 

Kuitenkin kätilön tai lääkärin etsiminen, jonka Laucian voisi luottaa pysyvän hiljaa, päätyi olemaan paljon vaikeampi tehtävä kuin mies oli kuvitellut. Tehtyään ruokaostokset hän yritti löytää jonkun, joka tunnistaisi läheisissä kapakoissa killan salaisen tervehdyksen, mutta päiväaikaan hänellä ei tuntunut millään olevan onnea. Vasta myöhään illalla hän löysi paikallisen varkaan, joka kuului kiltaan, jolle hän saattoi puhua. Huokaisten hän vilkaisi ikkunasta ulos, kun oli saanut kaiken tehtyä, huomaten myrskyn olevan nousemassa. Alun perin hän oli uskonut, että olisi vielä illan aikana ehtinyt palata takaisin mökkiin, mutta nyt hänen oli jäätävä kylään, tai Sheilah ei olisi tyytyväinen. Raskauden loppupuolella oleva nainen tuskin kovin hyvin jaksaisi enää uudestaan hoitaa kuumeista Lauciania kuntoon. Oli siis parempi, että hän etsi kylästä itselleen majatalon, jossa yöpyä, mikä onneksi osoittautuikin helpommaksi. Mielessään hän toivoi, että kruunupäät tällä kertaa todella pysyisivät kellarissa, kun hän ei voinut tulla heitä pelastamaan.

 

Kuullen ulkona alkavat myrskyn äänet Calder huudahti pettyneenä. Hän ei todellakaan halunnut viettää yötä kellarissa. Päivällä se oli vielä onnistui, mutta illalla ja yöllä piilopaikka muuttui lapsen mielestä paljon karmivammaksi. Sheilah yritti viihdyttää lasta parhaansa mukaan, ja sai muutamaan otteeseen muistuttaa, miksi he eivät saaneet tulla pois kellarista. Kumpikaan ei kuitenkaan halunnut toistaa mitä palkkasoturin kanssa oli käynyt. Sheilah yritti kaikkensa viihdyttää lastaan, mutta suurin osa tämän yrityksistä epäonnistui pojan ollessa selkeästi masentunut, ettei saanut poistua, eikä tällä ollut edes mitään, mihin purkaa turhautumistaan. Kuitenkin lapsen oli kestettävä, ja pitkään Sheilah sai yrittää nukuttaa lasta, sillä tavoin aika todennäköisesti kuluisi kaikista nopeiten.

 

Kun Laucian vihdoin päivällä saapui takaisin, Calder hyökkäsi melkein heti miehen kimppuun, kertoen kuinka kamalaa oli viettää yö kellarissa. Lapsi oli aivan varma, että oli kuullut kummituksia yön aikana tai ainakin hirviö oli ollut siellä heidän seuranaan. Huokaisten Laucian kuunteli lapsen selostusta, Sheilahin pidätellessä nauruaan. Ei poika hänelle ollut yön aikana mitään sellaista kertonut, ja se ehkä selittikin paljon, miksi tätä ei millään meinannut nukuttaa. Vastineeksi prinssi halusi välttämättä, että Laucian leikkisi tämän kanssa koko päivän, eikä itsepäinen lapsi suostunut ottamaan kieltävää vastausta vastaan. Päivän aikana rikollinen saikin huomata, että lapsi onnistui liittämään tämän tavalla tai toisella kaikkeen, mitä päivän aikana keksi. Siksi ei ollut ihmekään, kun lapsi päivän päätteeksi nukahti miehen syliin, pitäen tiukasti tämän takista kiinni.

 

"Lapset osaavat tarttua yllättävän lujaan unissaan, vai mitä", Sheilah sanoi kun Laucian yritti illalla irrottaa lapsen otetta herättämättä poikaa. Mies saattoi kuulla naurun tämän äänessä ja vilkaistessaan naiseen huomasikin tämän virnuilevan pienesti. Huokaisten hän alkoi uudestaan yrittämään saada lapsen tiukkoja nyrkkejä auki, kun Calder alkoi hiljaa puhumaan unissaan. "...Isi...", lapsi mutisi, ja Laucian katsoi poikaa hieman ihmeissään. "Isi?" tämä kysyi, kuin ei olisi ennen kuullut koko sanaa. "Vähän epäilinkin että tämä on vain ajan kysymys", Sheilah sanoi hymyillen hieman surullisesti. "Mikä on ajan kysymys?" Laucian ihmetteli. Hän ei ollut isi-termin kanssa tuttu, joten erehtyikö lapsi luulemaan häntä unissaan joksikin toiseksi? "Calder ei koskaan saanut omalta isältään huomiota, joten hän on alkanut nähdä sinut isänään", Sheilah selitti ja Laucian järkyttyi, mutta onnistui pitämään kasvonsa peruslukemilla. Asian ilmeneminen sai miehen huomaamaan, että hän oli itsekin alkanut kiintyä lapseen enemmän kuin mitä halusi, ja miettikin, olisiko se ollut juuri samanlaista, mikäli hänellä olisi oma lapsi.

 

"Oletko itse ikinä miettinyt perheen perustamista?" Sheilah kysyi hymyillen, Laucianin muuttuessa entistäkin hämmentyneemmäksi oman päänsä sisällä. "En tiedä. Odotan ehkä ensin jonkin aikaa, jotta saan selville onko isäni kirous minullakin ja sitten mietin asiaa uudelleen", Laucian sanoi, yrittäen pohtia asiaa. "Kirous?" Sheilah ihmetteli, hän ei täysin ymmärtänyt, mitä Laucian tarkoitti. "Isäni ei myöskään siksi jäänyt äitini luokse, sillä hän vanheni paljon hitaammin. Hän ei kuulemma halunnut katsoa kuinka hänen vaimonsa, lapsensa ja lapsenlapsensa vanhenisivat ja kuolisivat ennen häntä. Olen perinyt hänen oudon ulkonäkönsä, mutta jos olen perinyt myös tuon häneltä... En usko että siinä vaiheessa itsekään haluaisin omaa perhettä", rikollinen selitti. Sheilah kuunteli surullisena tämän tarinaa, hän ei itse osaisi kuvitellakaan elämäänsä ilman Calderia enää, ja Laucian saattaisi joutua elämään yksin pitkän elämän. Se ei tuntunut reilulta, mutta nainen tiesi, ettei Laucian arvostaisi tämän sääliä, mutta yhden pyynnön hän halusi tehdä, oli se kuinka itsekäs hyvänsä. "Tämä on ehkä kaikista ilkein asia, jota joudun pyytämään sinulta mutta... Sen aikaa kun elämme täällä mökissä... Voisitko olla Calderille se isä, mitä hänellä ei koskaan ollut? Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin olla kuten tähänkin asti", Sheilah kysyi ja hänen äänensä hiljeni lauseen loppua kohden, tietäen, kuinka julmalta hänen täytyi kuullostaa. Hitaasti Laucian käänsi katseensa sylissään nukkuvaan lapseen, kunnes nyökkäsi.

 

Kuten ensimmäisen raskautensakin aikaan, loppua kohden Sheilah ei enää jaksanut liikkua ylös sängystään. Nainen lepäsi suurimman osan päivästä, mutta aina toisinaan Laucian ja Calder tulivat katsomaan tämän vointia. Naurahtaen nainen vain sai sanottua, että tylsää hänelle tuli, lukiessaan vain kirjoja hämärässä yläkerrassa. Nainen olisi paljon mieluummin ollut alakerrassa, katselemassa Laucianin leikkivän Calderin kanssa tai sitten itse viihdyttävän poikaansa. Siksi nainen hieman yllättyi, kun Laucian eräänä päivänä kiipesi yläkertaan, Calderin jäätyä alas veistelemään taas omia keksintöjään.

 

"Halusit liittyä tylsään seuraani vai?" Sheilah naurahti kuivasti. Hän arvosti erittäin paljon, kun jompi kumpi, Laucian tai Calder, tulivat pitämään hänelle seuraa, muttei voinut kieltää, että varsinkin lapselle oli tylsää vain selostaa nopeasti leikkinsä ja sen jälkeen vain istua paikallaan. "Mietin jos tämä piristäisi edes hieman", Laucian sanoi ja kaivoi vaatteidensa suojista soittorasian, jota kuuntelemasta Sheilah oli yllättänyt miehen. Tämä toi pienen hymyn naisen kasvoille, kun mies avasi soittorasian, ja Sheilah sulki silmänsä voidakseen kuunnella Laucianin vanhempien laulua.

"Allez venez / Décrochez la lu... / Décrochez la lumière

Portez portez / Portez moi aux nues / Aux pieds de Jupiter

Brisons les fers / Caressons nos armes / Enchaînons nos pères à leeurs drames

Je dance avec les dieux / Je dance avec le vent / Je suis ivre / Ivre et vivant

Je dance avec les dieux / Je dance avec l'istant / Je suis libre / Libre du temps

Je dessine, mon univers comme je veux"

Miesääni alkoi laulaa kielellä, jota Sheilah ei ymmärtänyt, mutta itse laulu kuullosti onnelliselta, iloiselta. Hän hymyili kuunnellessaan laulua eteenpäin, ja vaikka hän oli uupunut, se silti hieman piristi häntä.

"Allez venez / Tout est révolu... / Tout est révolution

Portez portez / Portez vous à nue / Dénués de questions

Levons nos verres / À toutes les canailles / À nos travers / À nos failles

Je dance avec les dieus / Je dance avec le vent / Je suis ivre / Ivre et vivant

Je dance avec les dieux / Je dance avec l'instan / Je suis libre / Libre du temps

Je dessine, mon univers comme je veus"

Laulun edetessä Sheilah pani merkille, kuinka paljon Laucianin ääni muistutti hänen isänsä ääntä. Sanojen lausunta tuli molemmilta samalla tapaa pehmeämpinä kuin mihin nainen itse oli tottunut, mutta se ei haitannut yhtään. Itse asiassa tämä piirre sai molempien laulun kuullostamaan erittäin mielenkiintoiselta.

"Je vole avec les dieux / Je vole au gré du vent / Je suis ivre / Je suis vivant

Je dance avec les dieux / Je dance avec le vent / Je suis ivre / Ivre et vivant

Je dance avec les dieux / Je me joue de l'instant / Je suis libre / Libre du temps

Je dessine, mon univers comme je veus"

Laulu loppui, mutta sen jälkeen ääneen pääsi toinen ääni, Laucianin äidin ääni, joka lauloi kielellä, mitä Sheilah ymmärsikin.

"Children of the land do you hear / Echoes of truths that once rang clear / Two souls intertwined / One true love they did find / Bringing land and heavens near / But flames that burn full bright, soon fell dark / Memories dimmed by shadowwed hearts / In the waxing gloom did wane the lover's moon / Watching as their worlds drift apart / One soul's cry / A passion dwelling within / Sacrifice, a final plea to her kin / Yet this bond of hope, by treachery was broke / Scattering her words to the wind / Swelling over long / Seas of blood, are a song / And death an afterthought / To those fight for naught / A throne, lying empty / A reing, imcomplite / Alone, for eternity / A pain, without cease / Children of land, answer this / Why must you turn to empty bliss / Tell me why break trust, why turn the past to dust / Seeking solace in the abyss / Tell me why create, a circle none can break / Why must you let go, the life you were bestowed / This I fear I'll never know / Never know"

 

Muutaman päivän kuluttua eräs Laucianin tuntema nainen tuli killasta mökille. Nainen ei varsinaisesti ollut parantaja tai kätilö, mutta oli ollut muutaman ystävättärensä synnytksessä apuna. Laucian oli tyytyväinen, että nainen tuli, ja tämä osasi paljon paremmin pitää yläkerrassa seuraa Sheilahille, rauhoitellen naista tulevasta. Killan jäsenenä Laucian saattoi myös luottaa naisen pitävän salaisuuden sisällään. Calder oli hieman kummissaan uudesta tulokkaasta, mutta hyväksyi tämän sen suurempia mukisematta, kun hänelle kerrottiin, että nainen oli tullut auttamaan. Myös Nilam tuli katsomaan Sheilahin vointia, mutta ei suuremmin ollut huolissaan, hän oli nähnyt saman Calderin syntymän lähestyessä. Sen sijaan mies rohkaisi, että Sheilah oli selvinnyt prinssin syntymästä, joten tottakai tämä selviäisi tälläkin kertaa.

 

Nilamin lähdettyä yöhön, seuraavana päivänä tuli Sheilahin aika synnyttää. Naisrikollinen käskytti itsevarmasti Lauciania ja Calderia, mitä hän tarvitsi yläkertaan, ennen kuin hääti molemmat pois, jääden kaksin Sheilahin kanssa. Kuningatar oli hiljaa kiitollinen, hän ei halunnut tulla nähdyksi synnytyksen aikana. Kuitenkaan hän ei voinut estää itseään huutamasta kivusta, kuten Calderinkin syntymän aikana, Sheilah kuvitteli kuolevansa kipuun. Hän huusi, kiljui ja kiroili niin kovaa, kuin kurkusta lähti ja Laucianilla oli todella ongelmia pitää prinssi alakerrassa. Lapsi oli huolissaan äidistään, joka vain huusi, eikä huudolle meinannut millään tulla loppua. Välillä poika yritti livahtaa varkaalta yläkertaan, ja toisinaan tämä kiipesi Laucianin syliin etsimään lohtua, mutta poika ei osannut rauhoittua silti yhtään. Vasta illalla yläkerta hiljeni hetkeksi, kunnes vastasyntyneen itku kuului alakertaan ja kätilönä toiminut nainen antoi kaksikolle luvan tulla yläkertaan.

 

Sheilah oli hädin tuskin hereillä, ja kätilö sai pitää huolen, ettei lapsi, jota nainen imetti, pudonnut tämän sylistä. Sänky oli veren sotkussa, ja Calder ryntäsi heti äitinsä vierelle kyselemään tämän vointia. "Parempi kuin pitkään aikaan", Sheilah sanoi tuskin kuuluvasti, juuri ja juuri tajuissaan. Laucian pysytteli portaiden luona, ennen kuin kääntyi mennäkseen takaisin alakertaan. Nuokkuen Sheilah kiitteli kätilönä toiminutta naista tämän avusta, ja nainen vain hymyili, silitellen nuoren äidin hiuksia. "Selvisit hienosti", nainen kehui Sheilahin kikatellessa tyttömäisesti. Calder ihmetteli naisten sanailua, kunnes vihdoin sanoi ääneen häntä pitkään vaivanneen kysymyksen. "Miten te saitte vauvan ulos äidin mahasta?" lapsi kysyi ja Sheilah naurahti, kätilön kertoessa pojan oppivan sen sitten vanhempana. Prinssiä harmitti, että hänelle ei kerrottu, ja yritti kaivaa naisilta tietoa ulos, olettaen että Laucian tuskin tiesi kun tämä ei ollut näkemässä. Harmistuneena lapsi joutui kuitenkin hyväksymään häviönsä jälleen kerran.

 

Muutaman päivän kuluttua kätilö lähti, sillä Sheilah kertoi selviävänsä lapsen kanssa, joka vain söi ja nukkui. Calder hieman oudoksui vauvaa, kun Sheilah kertoi pojasta tulleen isoveli vastasyntyneelle pikkusiskolleen. Myös varsin nopeasti prinssi alkoi osoittaa pieniä mustasukkaisuuden merkkejä. Hän ei pitänyt, kuinka vauva vei kaiken hänen äitinsä huomion, saaden itse hädin tuskin yhtään omasta mielestään. Sen sijaan Calder päätti olla Laucianin kiusana, mies sentään kiinnitti häneen enemmän huomiota. Sheilah sai jatkuvasti muistutella poikaa, kuinka vauva ei vielä pärjännyt ilman naisen huomiota, ja Calderin pitäisi vanhempana yrittää ymmärtää. Tämä tosin suututti pojan vielä pahemmin, mutta Laucian onnistui pitämään huolen, ettei poika aiheuttanut ylimääräisiä ongelmia alkamalla käyttäytyä tahallaan huonosti. Sheilah sai vähän väliä kiitellä varasta, kuinka tämä jaksoi katsoa hänen poikansa perään, joka mökötti äidilleen. Muutamana yönä prinssi jopa päätti jäädä sohvalle nukkumaan sen sijaan, että meni äitinsä viereen yläkertaan. Muutaman päivän sisään tyttövauva sai myöskin nimensä: Lilian Shakila Vinemar.

 

Mökin elämä tuntui rauhalliselta lapsen syntymän jälkeen, vartijoita ei juuri tullut käymään, eikä juuri ylimääräisiäkään, kunnes muutama päivä, ennen kuin heidän oli aika jättää mökki. Päivällä oveen koputettiin, ja Laucian oli heti toimintavalmiina, hän huitoi kädellään Sheilahia menemään lastensa kanssa piiloon, ja nainen onnistui kuin onnistuikin saamaan salaoven yhdellä kädellä ajoissa auki. Laucianin nilkutellessa ovelle kolmikko oli ehtinyt jo turvallisesti piiloon. Miestä tilanne ärsytti suunnattomasti, he olivat näin lähellä, ja vieläkö heille piti viime hetkellä tulla ongelmia?

 

Oven avatessaan Laucian yllättyi, kun oven takana olikin vain tavallinen matkalainen. "Oisiko sinulla täyttää tämä vesileili?" matkalainen kysyi, ojentaen nahkaista leiliä. Mies oli rauhallinen, vielä alle keski-ikäinen ja ystävällinen. Laucian huokaisi mielessään helpotuksesta, tästä ei ainakaan aiheutuisi vaivaa. Kun hän oli täyttänyt miehen leilin ja matkalainen poistui kiitollisena, varas päästi äidin lapsineen pois piilosta.

 

"Sehän sujui mukavan helposti", Sheilah naurahti heti ensimmäisenä. Hän oli itsekin säikähtänyt, sillä tähän asti mökillä käyneet vierailijat olivat olleet pääosin ei-toivottuja. Laucian hymyili pikaisesti, hän itse oli täysin samaa mieltä. Calder katseli ihmeissään aikuisia, jotka olivat aina vain kummallisempia. Tämän kertainen vierailija ei ollut saanut kumpaakaan hermoilemaan, ja hänen äitinsä vain naureskeli kun palasi omalle paikalleen sohvalla. Laucian oli patistanut Calderin hieman siivoilemaan paikkoja, ennen kuin he lähtisivät, antaen Sheilahin huolehtia vauvastaan. Poika oli yllättävän helposti suostunut, mutta lasta silti harmitti, että he joutuivat lähtemään mökistä. Omalla tavallaan vanha, koristeeton mökki oli tuntunut enemmän kodilta kuin loistelias palatsi.

 

Odotellessaan viimeisenä päivänä iltaa, Sheilah päätti yrittää parantaa Calderin välejä uuteen pikkusiskoonsa. Hyvän aikaa nainen saikin houkutella, ennen kuin prinssi suostui ottamaan Lilianin syliinsä, mutta onnistui. Poika tuijotti ihmeissään sylissään nukkuvaa vauvaa, Sheilahin hymyillessä lapsilleen, ja toivoen ajan pysähtyvän siihen. Calderin kaikki keskittyminen meni paikallaan pysymiseen, ja Sheilah sai huidottua Laucianin huomion itseensä. "Myönnä pois, he näyttävät suloisilta", nainen kuiskasi. Hän ei halunnut häiritä hetkeä, ja hieman hämillään Laucian nyökkäsi naisen toteamukselle. "Ja nyt sinun ei tarvitse enää katsoa meidän perään tämän illan jälkeen... Valehtelisin, jos väittäisin, ettei se hieman harmittaisi", kuningatar naurahti, ja mies jälleen nyökkäsi. "Oli teistä kyllä melkoisesti vaivaa, mutta ei tämä melkein vuosi täällä lopulta ollut yhtään hullumpi", mies totesi, saaden Sheilahin naurahtamaan uudestaan. "Muista myös, että lupasit silloin kerran, että jos kaikki menee hyvin, palaamme tänne ja sinä laulat sen äitisi sinulle opettaman laulun", nainen muistutti naurahtaen, ja Laucianin piti hetki miettiä, mitä laulua Sheilah mahtoi tarkoittaa. "Health to the company?" mies arvasi ensimmäisenä, se kuitenkin oli yksi laulu, joka ehkä sopisi tilanteeseen. "Juuri se", Sheilah sanoi ja Laucianin kasvoilla kävi jälleen nopea hymy. "Muistan, muistan", mies sanoi, jonka jälkeen oveen koputettiin. Heidät takaisin Amirmoeziin vievä vankkuri odotti ulkona, ja kuten mökille tullessakin, kaikki painautuivat tiukasti piiloon kaiken tavaran sekaan.

 

Pääkaupungissa Nilam odotti tulijoita, tummaan viittaan piiloutuneena rakennusten varjoissa. Kun vankkurit vihdoin saapuivat, Nilam kaivoi Calderin syliinsä Lilianin ollessa äitinsä sylissä. "Zahir on luvannut majoittaa teidät täksi yöksi", Nilam sanoi Sheilahin hymyillessä väsyneenä. Oli hyvä palata tutun sepän luokse, pariskunta oli erittäin vieraanvarainen ja ystävällinen. "Ja Laucian, kiitos vielä kerran sinulle", Nilam sanoi, varkaan nyökätessä. Turhaa se oli Nilamille sanoa, ettei tällä ollut mitään syytä kiitellä. Sheilah myös kääntyi Laucianin puoleen hymyillen. Hän tuskin näkisi miestä ainakaan lähiaikoina, mutta oli varma, ettei unohtaisi tätä, kuitenkin Laucianilla oli varsin erikoinen ulkonäkö, eikä nainen ikinä unohtaisi kiitollisuudenvelkaansa. Heilauttaen vielä kättään Sheilah lähti Nilamin mukana kohti Zahirin kotia.

 

Seppä oli iloinen nähdessään jälleen kuningattaren ja prinssin, ja tämän vaimo oli vähintään yhtä onnellinen. Molemmat myös tulivat heti uteliaiksi pikku prinsessasta, joka nukkui äitinsä sylissä. Myös Nilam vilkaisi tytärtään, tuntien olonsa hieman omituiseksi. Hän ei ollut koskaan ajatellut kovin syvällisesti perheen perustamista, mitä nyt ajatus oli aina toisinaan käynyt tämän mielessä. Naurahtaen miehen ilmeelle Sheilah ojensi Lilianin henkivartijalleen. "Ota hänet syliin, hän kuitenkin on sinun tyttäresi", nainen hymyili kun he lähtivät kohti asuintiloja. Zahir vaimoineen kyseli Calderilta kaikenlaista tämän mökillä olosta ja prinssi kertoi heille innoissaan. Poika oli myös paljon paremmalla tuulella nyt, vaikka olikin väsynyt. Lilianin sylissä pitäminen mökissä oli hieman helpottanut pojan mustasukkaisuutta äidistään, ja vauvan ollessa Nilamin sylissä prinssi sai itse omia äitinsä kokonaan. Nilam sen sijaan oli aivan hiljaa. Hän ei löytänyt sanoja kuvaamaan sitä, miltä hänestä tuntui. Vaikka hänen tuli pitää tyttärensä alkuperä salassa, mies tunsi silti ylpeyttä ja rakkautta sylissään nukkuvaa vauvaa kohtaan. "Mikä hänen nimensä on?" Nilam ymmärsi vihdoin kysyä, hänelle kävi mikä nimi tahansa, minkä hänen suojattinsa oli tytölle keksinyt. "Ai niin, anteeksi, unohdin täysin. Itse ajattelin kutsua häntä Lilianiksi. Lilian Shakila", Sheilah hymyili. "Lilian Shakila Vinemar", Nilam toisti perässä lapsen koko nimen. Vaikka hän tiesi, ettei voisi ehkä ikinä sanoa tyttärensä sukunimeä julkisesti, se ei sillä hetkellä miestä haitannut. "Enää on vain yksi tehtävä", Sheilah muistutti surullisesti. Kaikki kääntyivät katsomaan naista, kun tämä nosti vaatteidensa alla ketjussa roikkuvan sormuksen esiin. "En itsekään pidä tästä, mutta Lilian on polttomerkattava."

 

Vielä samana iltana Zahir suostui lämmittämään työuuninsa, jossa sormus kuumennettiin ja mies nosti pihdeillä sormuksen valmiiksi antaakseen vauvalle tämän todistuksen verenperinnöstään. "Anteeksi, Lilian", Sheilah sanoi tyttärelleen, ennen kuin paljasti vauvan niskan. Kun tytön hiukset kasvaisivat, ne peittäisivät polttomerkin, eikä tällä ollut niin suurta vaaraa paljastua. Vauva heräsi ja alkoi itkeä, tunsiessaan kuuman raudan niskassaan, ja Sheilah tunsi syyllisyyttä kuullessaan lapsen itkun. "Tehtiinkö minunkin merkkini noin?" Calder kysyi, sillä poika oli saanut luvan olla paikalla. "Kyllä. Olen pahoillani Calder, mutta se on ollut pitkään tapana. Ja se todistaa, että kuulut kuningassukuun, äidillä on aivan samanlainen", Sheilah sanoi näyttäen vasenta kämmenselkäänsä ja prinssin verraten omaa polttomerkkiään äitinsä samanlaiseen. "Kun sinusta tulee kuningas, tämä sama sormus kuuluu sinulle, ja joudut itsekin antamaan saman merkin omille lapsillesi", kuningatar jatkoi selitystään. Hän ei ollut varma, olisiko hänellä koskaan muulloin mahdollisuutta selittää, mitä sormus merkitsi. "Sitten minä en ikinä halua lapsia", prinssi tokaisi itsepäisesti, "Pitääkö Lilianinkin polttomerkata lapsensa sitten?" "Ei. Vain kruununperijän lapset polttomerkataan. Siksi se on sinun vastuullasi. Lilian saa saman polttomerkin, vaikka joudummekin piilottamaan sen, mutta vastuu perinteen jatkamisesta on sinun harteillasi." Calder ei millään halunnut ymmärtää, mitä hänen äitinsä sanoi, lapsi ei pitänyt yhtään äitinsä vakavasta äänensävystä. Huokaisten Sheilah antoi Lilianin isänsä syliin, jotta voisi kaikessa rauhassa keskittyä selittämään Calderille kaiken, mitä tämän tulevaisuuteen kuului, sillä nainen ei ollut varma, saisiko hän koskaan uutta tilaisuutta.

 

Vielä ennen kuin Nilam lähti, nainen ojensi tälle takaisin veitset, jotka hänen henkivartijansa oli pakottanut hänet ottamaan mukaan. "Olin oikeassa, minun ei tarvinnut kertaakaan käyttää näitä", Sheilah sanoi hymyillen. Nilam katseli veitsiä, kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Ne olivat vielä kauniimmat, kuin hän muistikaan enää. Vetäen toisen veitsen tupistaan mies siveli terää, joka kiilsi viimeisen päälle teroitettuna ja käyttämättömänä. "Oletko varma, ettei sinun kannata vielä pitää näitä mukanasi?" Nilam lopulta kysyi. "Kun minut saadaan kiinni, vartijat kyllä tarkistavat minut aseista. En ole kenellekään muulle ikinä antanut samanlaisia veitsiä lahjaksi, sinun osuutesi asiaan saataisiin heti selville. Ota ne vain takaisin, sinulle ne kuuluvat", Sheilah hymyili. Nilam ymmärsi kyllä naisen sanat, mutta hän olisi silti halunnut pitää suojattinsa turvassa ja puolustuskykyisenä, mutta joutui kuitenkin hyväksymään tilanteen. Laittaen veitsen takaisin tuppiinsa ja kiinnittäen molemmat vyölleen, Nilam kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi vielä ovella. "On hyvä nähdä teidät vielä kunnossa, teidän korkeutenne", hän sanoi, ennen kuin lähti vielä omaan asuntoonsa nukkumaan lopuksi yötä.

 

Seuraavana aamuna Sheilah pukeutui mahdollisimman peittävästi, ja laittoi Calderin pukeutumaan samaan tyyliin. He eivät saisi olla heti tunnistettavissa, mutta kuitenkin avoimesti ihmisten joukossa. Lilianin Sheilah ja Nilam päättivät yhdessä jättää Zahirin ja tämän vaimon huostaan, ainakin toistaiseksi. Suunnitelma olisi saada näyttämään, kuin Nilam löytäisi kuningattaren ja prinssin, mutta mikäli joku muu vartija huomaisi heidät sitä ennen, sekään ei ollut ongelma. Sheilahin ja Calderin oli kuitenkin aika palata takaisin palatsiin. Ennen auringonnousua kaksikko lähti ulos, he eivät halunneet saattaa seppää vaimoineen huonoon valoon, mikäli joku näkisi naisen poistuvan heidän luotaan. Kuningatar piti poikansa lähellä, kun seikkaili ympäri hämäriä kujia, odotellen päivän kirkastumista.

 

Ei kestänyt kauaa, kun pääkaupungin tori alkoi täyttyä ihmisistä. Sheilah näki siellä tilaisuutensa, piiloutuen ihmisten sekaan, ja katsellen ympärilleen kuten nuorena prinsessana. Calder tykkäsi nähdä äitinsä hieman leikkisämpänä, nuorekkaana katsellen ympärilleen ja jutellen torikauppiaille aina välistä. Oli kuin lapsi olisi nähnyt ensimmäistä kertaa äitinsä todella omassa elementissään, ja poika päätti, että tänne hänen äitinsä todella kuului. Sheilah nautti täysin rinnoin viimeisistä vapaista hetkistään, joiden tiesi voivan päättyä hetkenä minä hyvänsä. He eivät lopulta ehtineet kauaa, vain pari tuntia, nauttia vapaudestaan, kun kaksikko tunnistettiin. Eräs sivustakatsoja kutsui vartijat epäillessään nähdeen vilauksen kuningattaresta, ja tämän mukana ollut poika olisi aivan hyvin voinut olla prinssi. Ensin vartijat epäilivät kuulemaansa, he olivat kolunneet pääkaupungin monta kertaa läpi löytämättä jälkeäkään. Mutta jokaisen johtolangan tarkistaen he huomasivat kuningassuvun polttomerkit Sheilahin ja Calderin kämmenselissä ja veivät kaksikon takaisin palatsiin.

 

Douglas otti vaimonsa ja poikansa vastaan istuen valtaistuimellaan. Mies oli muuttunut kylmemmäksi, eikä edes reagoinut, kun prinssi tervehti isäänsä. Sheilah sen sijaan katsoi miestään kapinallisesti suoraan silmiin, viha katseessaan. "Missä te kaksi olette olleet lähes vuoden?" Douglas kysyi vihaisena. Calder oli aikeissa avata suunsa ja kertoa, mutta Sheilah hiljensi pojan astumalla eteen ja puhuen ensin. "Senhän sinä haluaisit tietää", nainen sanoi haastavaan sävyyn. Hän oli päättänyt, ettei pelkäisi miestään, tekisi tämä mitä hyvänsä. "Sheilah, en ole sillä tuulella, että haluaisin leikkiä arvausleikkiä kanssasi. Vastaa minulle rehellisesti, tai joudun valitettavasti epäilemään pahinta. Sheilah, missä sinä olet ollut Calderin kanssa tämän koko ajan, ja miksi?" "Sinulle minulla ei ole mitään sanottavaa", nainen jatkoi itsepäisesti samalla linjalla. "Sheilah, rakkaani, en halua epäillä sinua maanpetoksesta. Kerro minulle, minne sinä katosit ja miksi. Tämän enempää en kysele, joten vastaa", Douglas määräsi ja huoneessa olevat vartijat alkoivat hermostua. Mikäli Sheilah ei kiistäisi miehensä väitettä, heidän olisi pidätettävä kuningatar. Nainen sen sijaan naurahti halveksuvasti mielessään, Douglas oli heittänyt suurimman ja pahimman syytöksen naisen niskaan. "Epäile tai ole epäilemättä, se on sinun päätöksesi. Voit vangita minut tai tehdä mitä haluat, mutta vastaukseni ei muutu", Sheilah vastasi, ja käden heilautuksella Douglas määräsi vartijat ottamaan vaimonsa kiinni. Nainen kuitenkin seisoi arvokkaana ja selkä suorana, eikä pistänyt vartijoille vastaan, kun nämä johdattivat hänet palatsin vankityrmiin ja prinssin omaan huoneeseensa.

 

Douglas oli vihainen. Hän oli kuvitellut, että maanpetoksesta epäily olisi säikäyttänyt hänen vaimonsa tarpeeksi, että nainen olisi kertonut hänelle totuuden. Kuitenkin, kun hän oli epäilynsä julki sanonut, hän ei voinut palata sanoissaan takaisin. Maanpetos oli Vinemarin arvoasteikolla yksi suurimmista, ellei jopa se suurin rikos, johon kukaan saattoi syyllistyä. Edes murhamiehiä tai muita rikollisia ei nähty yhtä saastaisina kuin maanpetturit. Normaalisti asiaa olisi tutkittu, mutta Sheilah ei ollut kieltänyt syytöksiä, joten ainoa suunta oli olettaa, että nainen hyväksyi syytökset. Lain mukaan maanpettureiden tuomio oli julkinen teloitus giljotiinilla, poikkeuksetta. Kuningas oli harmissaan joutuessaan julistamaan vaimonsa tuomion, mutta se hänen oli tehtävä ja pian Amirmoezin kaduilla ei muusta puhuttukaan, kuin kuningattaren petturuudesta ja teloituksesta.

 

Tieto teloituksesta kantautui myös Laucianin korviin, eikä mies pitänyt yhtään kuulemastaan. Hän tiesi, että Nilam olisi todennäköisin paras apu, minkä hän saattoi saada, ja päätti ottaa vartijaan yhteyttä samaan tapaan, kuin tämä oli aikoinaan ottanut häneen. Krishna hämmentyi hieman Laucianin pyynnöstä, mutta tietäen, että hän saattoi luottaa kollegaansa, mies päätti jäädä tahallaan pienestä varkaudesta kiinni. Kun hän istui vankilassa, mies pyysi saada jutella nuoremmalle veljelleen. Moni vartija järkyttyi saadessaan kuulla, että Nilamin vanhempi veli oli rikollinen, mutta Nilamia kunnioittavat vartijat veivät viestin eteenpäin.

 

"Mitä tämä tarkoittaa, Krishna? Miten sinä kaikista ihmisistä jäit kiinni?" hän kysyi, kun tuli tapaamaan veljeään vartijanvaihdon aikaan. "Tiedät varmasti, etten voi päästää sinua vain menemään, vaikka oletkin veljeni", Nilam ihmetteli. "Ei hätää, se oli vain pieni varkaus, kestän kyllä pienen arestini. Mutta minulla oikeasti on tärkeämpääkin asiaa, ja siksi kaikki tämä vaiva", Krishna sanoi, miehen äänen hiljentyessä puheen edetessä, että Nilam joutui oikeasti keskittymään, että kuuli veljensä sanat. "Mistä on kyse?" hän kuiskasi, Krishnan viittoessa häntä lähemmäksi. "Vakiopaikka yön laskeuduttua", mies sanoi, ja aluksi Nilam ei ymmärtänyt veljensä viestiä. Mutta ettei hän herättäisi huomiota, hän vielä jonkin aikaa jutteli veljensä kanssa kahden täysin normaaleista asioista. Miehet kyselivät toisiltaan oliko kumpikaan käynyt heidän vanhempiensa luona lähiaikoina, ja Nilamin hieman ammattinsa puolesta toruessa veljeään, joka omaan kettumaiseen tapaansa vain hymyili pikkuveljensä saarnalle. Hetken kuluttua Nilam poistui miettimään veljensä viestiä. Mikä vakiopaikka? Heillä ei lapsina ollut ollut mitään tiettyä yhteistä paikkaa, mutta samalla Nilamilla välähti. Krishna ei puhunutkaan itsestään, vaan Laucianista. Ja todennäköisesti tämä tarkoitti paikkaa, missä hän oli tavannut varkaan ensimmäisen kerran. Toivoen asian olevan niin, ja että hän oli saanut viestin ajoissa, mies heti samana iltana työpäivänsä päätyttyä suuntasi samaiseen hämärään kapakkaan.

 

Nurkkapöydässä hän huomasi Laucianin, ja vilkaisi tätä kysyvästi. Kun rikollinen viittoili häntä liittymään seuraan, Nilam haki itselleen oluen ja istuutui pöytään. "Oletan veljeni viestin tarkoittaneen, että halusit tavata?" Nilam kysyi ja Laucian nyökkäsi. "Sheilahin teloitus, tuskin sinäkään olet siitä ilahtunut?" Laucian vastasi itse, ja pieni, surullinen hymy kävi Nilamin kasvoilla. "En todellakaan. Mutta en voi yksin mennä kuninkaan määräyksiä vastaan", vartija vastasi surkeasti. "Voin auttaa sinua pelastamaan Sheilahin, jos suostut yhteistyöhön", rikollinen kertoi ehdotuksensa, ja Nilamin katse nousi saman tien vastapäätä istuvan miehen kasvoihin. Oliko tämä tosissaan? "Mutta minulla ei ole varaa maksaa toisesta palveluksesta, vaikka kuinka haluaisin suostua", mies lopulta sanoi. Ensimmäinen pyyntö oli ajanut hänet lähes sillan alle, ja toinen samanlainen summa koituisi hänelle varmastikin nälkäkuolemaksi. "Sovitaan, että se kuuluu osana ensimmäiseen sopimukseen", Laucian vastasi, ja Nilam nyökkäsi. Jos tämä oli ainoa keino pelastaa hänen suojattinsa, hän oli valmis tekemään mitä vain. "Tarvitsen vain tietää nämä asiat. Saatko ne selville huomisiltaan mennessä?" Laucian antoi Nilamille listan. Joitakin yksityiskohtia vartija osasi kertoa jo heti, ja lupasi ottaa lopuista selvää seuraavan päivän aikana, ja miehet sopivat uuden tapaamisen seuraavalle illalle. Riskialtis Sheilahin pelastusyritys loi varsin odottamattoman työparin, mutta molemmat tiesivät, että voisivat tässä asiassa luottaa toisiinsa.

 

Sheilah istui vankisellissään hiljaisena, mutta arvokkaana, ja naisen ruuan tuovat vartijat tunsivat olevansa väärässä työssä pitäessään kuningatarta sellissä. Nainen näytti sellissä ruhtinaammalta kuin koskaan, mutta tämän ystävällisyys ei kuitenkaan kadonnut minnekään. Nainen kyseli lempeän äidin tapaan poikansa vointia, ja soi hymyn jokaiselle häntä edelleen kunnioittavasti kohtelevalle vartijalle. Yöt Sheilah sen sijaan usein katseli sellinsä ikkunasta ulos, laskien tähtiä, mitkä hän saattoi nähdä taivaalla.

"The lion's outside of your door / The wolf's in your bed / The lion's claws are sharpened for war / The wolf's teeth are red

And what a monstrous sight he makes / Mocking man's best friend / When both the wolf and lion crave / The same thing in the end

The lion's outside of your door / The wolf's in your bed

The wolf, he howls / The lion does roar / The wolf lets him in / Lion runs in through the door / The real fun begins / As they both rush upon you and / Rip open your flesh / The lion eats his full and then / The wolf cleans up the mess

The lion's outside of your door / The wolf's in your bed / The lion's outside of your door / The wolf's in your bed"

"Varsin karmiva laulu, jota laulat", Douglas sanoi, kun tuli yön pimeyden turvin tapaamaan vaimoaan. Sheilah vilkaisi mieheensä, tullen ovelle tätä vastaan, mutta piti kuitenkin viileän ilmeen kasvoillaan. "Laulan mitä laulan, mitä sinä täällä teet?" Sheilah kysyi. Hän oli sisäisesti erittäin hämillään, mutta ei halunnut näyttää sitä. "Sheilah, rakas, pyydän, että vastaisit syytteeseeni kieltävästi. Ole kiltti, voimme yrittää selvittää tämän yhdessä", kuningas vastasi, ja miehen kasvoille ilmestyneet rypyt kertoivat tämän sanojen olevan vilpittömät. "Ja sinä selittäisit tämän jotenkin väärinkäsityksenä ja pyyhkisit maton alle?" "Jos niin vain haluat", Douglas pyysi, "En voi menettää sinua, Sheilah, minä todella rakastan sinua." "Mutta vastineeksi haluat Calderin, vai mitä?" Nainen arvasi heti, mitä hänen miehensä oli vailla. "Se paholainen on myrkyttänyt sydämesi, en voi vain katsoa vierestä. Ymmärräthän, sen lapsen on kuoltava, että voimme olla yhdessä onnellisia", kuningas sanoi, silittäen vaimonsa poskea. "Ole kiltti, anna minun pelastaa sinut täältä." Muutama kyynel valui Douglasin poskille, kun hän veti vaimonsa hellään suudelmaan, ja Sheilah sai etsiä kaiken tahdonvoimansa, ettei vastannut suudelmaan. "Se hirviö olet sinä, Douglas. Se hirviö, minkä näet Calderissa, sitä ei ole olemassakaan. Ole kiltti ja usko minua, jos välität minusta yhtään. Älä tuhoa poikaamme", Sheilah aneli. Hän päätti vielä yrittää puhua Douglasille, mutta naisen sanat kaikuivat kuuroille korville. "Ei, Sheilah. Sinä erehdyt, rakkaani. Se poika on hirviö, en voi antaa hänen tuhota avioliittoamme ja Vinemaria", Douglas vastasi. "Sitten meillä ei ole enää puhuttavaa", Sheilah sanoi, repäisten kaulassaan riippuvan sormuksen ja tiputtaen sen sellin oven ulkopuolelle. Ottaen pari askelta taaksepäin, pois Douglasin ulottuvilta, hän katsoi hiljaa, kun mies nosti sormuksen. "Tiedät sen kuuluvan Calderille. Jos sinussa on jäljellä yhtään sitä miestä, jota rakastin, annat sen hänelle, kun sen aika tulee." Hetken he vain katsoivat toisiaan hiljaisuudessa, kunnes Douglas kääntyi lähteäkseen. "Sheilah, haluan sinun vain tietävän, että minä todella rakastan sinua", mies sanoi, ennen kuin poistui pää painuksissa.

 

Kun Douglas oli vihdoin lähtenyt, Sheilah vajosi vankisellinsä lattialle, itkien hysteerisenä. Hän oli juuri päästänyt viimeisen pelastuksena menemään, mutta hän ei voinut uhrata poikaansa. Nainen ei kestänyt edes ajatusta menettää lastaan, ja kun Douglas oli sitä ehdottanut, hän oli alkanut voida pahoin. Lisäksi Sheilah tiesi, ettei hän ollut vielä valmis kuolemaan. Hän oli vasta 24, ei hänen kuulunut kuolla niin nuorena, hänellä oli vielä koko elämänsä edessä. Hänellä oli edessä nähdä kuinka Calder ja Lilian kasvaisivat aikuisiksi ja saisivat omia lapsia. Hänen piti palata mökkiin vuosien päästä kuuntelemaan kun Laucian laulaisi Health to the Companyn uudelleen. Hän halusi nähdä maailmaa, käydä muissa Gildomeran valtakunnissa ja elää täysillä. Sheilah olisi niin kovasti halunnut vain heittäytyä Douglasin syliin ja antaa miehen viedä hänet pois vankilasta, turvaan, sen sijaan että jätti odottamaan kuolemaa. Hänen kuolemansa koittaisi huomenna heti aamulla, aivan liian aikaisin. Mutta kaikista eniten Sheilahia suretti, että hän oli huomannut sen tosiasian, että hän edelleen rakasti Douglasia. Hän ei rakastanut sitä, mitä miehestä oli tullut, vaan sitä Douglasia, josta hän oli vielä hetki sitten saanut nähdä viimeisen kerran pienen vilauksen. Hänen rakkaasta aviomiehestään, joka rakasti häntä yhtä paljon takaisin. Ja nainen tiesi, ettei hän koskaan ollut rakastanut ketään yhtä paljon. Sheilah päätyi lopulta itkemään kohtaloaan läpi yön.

 

On the third day he took me to the river / He showed me the roses and we kissed / And the last thing I heard was a muttered word / As he knelt above me with a rock on his fist

On the last day I took her where the wild roses grow / She lay on the bank, the wind light as a thief / And I kissed her goodbye, said "All beauty must die" / And I leant down and plantred a rose 'tween her teeth

They call me The Wild Rose / But my name was Elisa Day / Why they call me it I do not know / For my name was Elisa Day / My name was Elisa Day / For my name was Elisa Day

 

Aamunkoitteessa Amirmoezin tori oli täynnä. Toriaukion keskelle oli kasattu suurikokoinen giljotiini, jolla kuningatar oli tarkoitus saattaa tuonpuoleiseen. Kansa supisi keskenään, osa ei saattanut uskoa niin ystävällisen kuningattaren syyllistyvän niin suureen rikokseen, mutta kenelläkään ei ollut mitään, millä puolustaa naista. Kukaan ei tiennyt, missä tämä oli ollut lähes vuoden. Giljotiinin vieressä oli pieni aitio, jossa seisoivat Douglas parin henkivartijansa kanssa, edellinen kuningaspari, sekä Nilam, Calder sylissään. Kuningas oli ehdottomasti vaatinut, että lapsen oli oltava paikalla. Tämän oli nähtävä, millainen tuomio petoksesta lankesi. Teloittajan mukana giljotiinin vieressä oli tämän kaksi avustajaa, ja Sheilah asteli arvokkaasti vankilan suunnalta vartijoiden saattelemana. Myös giljotiinin edessä oli vartijoita pitämässä kansalaisia tarpeeksi etäällä. Kun Sheilah nousi giljotiinin eteen, hän seisoi siinä pää pystyssä, eikä suostunut näyttämään merkkiäkään pelosta kohtaloaan kohtaan. Kansalaiset hiljentyivät seuraamaan tapahtumia.

 

Douglas otti askeleen eteenpäin aitiossa, alkaen lukemaan Sheilahia vastaan olevia syytöksiä. Naisen vanhemmat katsoivat kauhuissaan, surullisina ja ennen kaikkia pettyneinä tytärtään, joka vain kuunteli hiljaa. "...Onko sinulla jotain sanottavaa puolustukseksesi?" Douglas lopulta kysyi, ja Sheilah kääntyi katsomaan aviomiestään suoraan silmiin. Naisen vanhemmat pyytelivät tytärtään selvittämään asian, pyytämään anteeksi ja sanovan, ettei hän todella ollut petturi. "Minä olen jo kaiken sanottavani sanonut", Sheilah sen sijaan julisti vahvalla äänellä. Vanha kuningatar menetti tasapainonsa järkytyksestä ja nyyhkytteli kovaa, joutuen nojaamaan yhtä tuskaiseen aviomieheensä, joka pudisti hitaasti päätään.

 

Teloittajan avustajat sitoivat Sheilahin kiinni giljotiiniin, ja vetäen syvään henkeä teloittaja tarttui vipuun, joka vapauttaisi terän. Mies ei ollut ikinä kuvitellut, että joutuisi päättämään kuningattaren päivät, mutta itse tämä oli rikoksensa tehnyt. Mies ei siis tuntenut mitään sääliä lakia rikkonutta kuningatarta kohtaan, uskoen tämän ansainneen rangaistuksensa. Kuitenkin, kun mies alkoi vääntää vivusta, hän huomasi jotain outoa. Vipu ei meinannut haluta liikkua, vaikka hän kuinka yritti vääntää. "Teidän korkeutenne, jotain on pielessä", teloittaja ilmoitti. Nilam pysytteli lapsi sylissään autiossa. Hän oli käynyt teloitusta edeltävänä yönä sabotoimassa giljotiinia, ja vaikka ongelma saataisiin korjattua, siihen kuluisi aivan liikaa aikaa.

 

Samalla aikaa Laucian juoksi kaupungin pienillä, kapeilla kujilla. Hän oli matkalla kohti toria, mutta ei kansan sekaan, kuten olisi normaalisti mennyt. Sen sijaan varkaan tavoitteena oli päästä giljotiinia vastapäätä olevan rakennuksen katolle. Matkalla sinne hän kuitenkin huomasi kohtaavansa epämiellyttävän paljon vartijoita. Nilamin tietämättä Douglas oli määrännyt kaupungin teille enemmän vartijoita, jotka hidastivat Lauciania huolestuttavan paljon. Taisteltuaan reittinsä katolle Laucian vilkaisi giljotiinia, jossa Sheilah oli jo valmiiksi sidottu kiinni paikalleen. "Katkaise se köysi sitten", Douglasin ääni karjaisi vihaisena, ja Laucian yritti virittää varsijoustaan niin nopeasti kun pystyi. Mutta kun hän vihdoin sai tähtäyksensä kohdilleen, teloittaja oli jo saanut katkaistua terän, joka päätti nuoren kuningattaren elämän.

 

Calder katseli tapahtumaa peloissaan Nilamin sylistä. Kun giljotiini jumiutui, lapsi oletti kaiken pahan olevan ohi, mutta sai todeta olevansa väärässä. Kuullessaan isänsä määräyksen lapsi vilkaisi miestä ensin järkyttyneenä, kääntyen kuitenkin heti äitinsä puoleen, yrittäen samalla päästä Nilamin otteesta. Kauhistuneen äidin silmät kohtasivat poikansa katseen. "CALDER, EI--" älä katso, nainen yritti huutaa, mutta giljotiinin terä katkaisi tämän lauseen ja elämän sitä ennen. Järkyttynyt lapsi tarttui Nilamin käsivarteen, puraisten miestä kaikella voimalla vartijan päästäessä yllättyneenä irti. Päästessään maahan lapsi oikaisi kaikista pienistä rakosista Nilamia karkuun, mutta pojan katse oli silti kiinteästi kiinnittynyt maassa lojuvaan päähän. Kun hän vihdoin pääsi giljotiinin eteen, lapsi otti itkuisena äitinsä pään syliinsä. Kuin etsien apua, lapsi huutaen katsoi ympärilleen, kunnes kohtasi isänsä katseen aitiossa. Samassa pojan huuto lakkasi, ja oli kuin ensimmäistä kertaa yhteys hänen ja Douglasin välillä olisi auennut. Molemmat katsoivat toisiaan syyttävästi, kuin sanoen toisilleen, kuinka Sheilahin kuolema oli toisen vika. Douglasin katse kertoi, että sama kohtalo tulisi vielä Calderin itsensä eteen. Poika vastasi isälleen, sanattomasti viestittäen katseellaan, että hän kostaisi isänsä teon, ja hänestä tulisi se hirviö, mitä Douglas oli odottanut. Calderin silmät eivät enää olleet kuin tavallisen 5-vuotiaan pojan silmät. Ne olivat muuttuneet kostonhimoisen hirviön silmiksi, joka ei armoa tuntenut. Hirviön, jonka Douglas oli aina nähnyt.

 

Laucianin nuoli osui teloittajaan tappaen miehen kerralla. Heti perään hän tähtäsi aitioon, jossa kuningas ja Nilam olivat. Douglasin henkivartijat onnistuivat kuitenkin suojelemaan miestä ja tämä säästyi ilman suurempia vammoja, saaden kuitenkin nirhaisun olkapäähänsä ja Nilam sai nuolen törröttämään solisluustaan. Myös muutama muu vartija sai sinä päivänä kuolla Laucianin yhden miehen nuolisateesta. Kansa alkoi metelöidä, osa hätäisinä, osa varmoina, että tässä oli jotain suurempaa meneillään. Ihmiset, jotka halusivat nähdä paremmin estivät pois haluavia pääsemästä lävitseen ja päinvastoin, kaaos oli valmis. Nousten seisomaan katolla Laucian tuijotti suoraan kuningasta vihaisena. "Sinä olet se petturi, Douglas, ja tulet maksamaan siitä!" varas julisti kovaan ääneen, ennen kuin hyppäsi kevyesti alas katolta. Miehen sanat saivat torilla olevan kansan entistäkin villiintyneemmiksi, kaaoksen pahentuessa sekunti sekunnilta.


Hiljaa itsekseen laulaen Laucian otti muutaman korttelin pituisen etumatkan juoksemalla kauemmaksi torilta. Hän piiloutui katujen taakse ja varjoihin, ollen tarkkana, ettei kukaan seuraisi häntä, hyläten varsijousensa ojaan heti matkan alussa. Ollessaan varma, ettei kukaan enää häntä löytäisi hämäriltä kujilta, jotka alkoivat hitaasti täyttymään ihmisistä, mies hidasti vauhtinsa hiljaiseen kävelyyn. Varkaan kevyet askeleet tuskin kuuluivat katukivetystä vasten, ja hänen laulunsa suurimmaksi osaksi peittyi torilta kuuluvaan meteliin.

"... Let us drink and be merry, all grief to refrain / For we may or might never all meet here again

My step, it may falter. My wit, it might fail / My course may be challenged by November Gale / But through trial and through hardship there's one thing I know / That you'll always be with me wherever I go

Here's a health to the company and one to my lass / Let us drink and be merry all out of one glass..."

 

Sheilahin hautajaiset kuluivat hiljaisissa merkeissä. Kukaan ei puhunut asiasta, mutta kaikki tiesivät, että nainen ruumis tultaisiin hautaamaan hautausmaalle, jonne vain rikollisten ruumiit haudattiin. Kunniallinen kuolema olisi ollut polttohautaus ja tuhlien sirotteleminen kaupungin laidalla aukeavaan mereen. Nainen oli kuollut petturiksi julistettuna, joten hänellä ei kunniallisiin hautajaisseremonioihin ollut oikeutta. Moni torilla ollut, kuullessaan Laucianin julistuksen Douglasin petturuudesta, epäili toimen oikeudenmukaisuutta, mutta kukaan ei uskaltanut nousta kuningasta vastaan avoimesti, kellään heistä ei ollut mitään, mihin vedota. Hiljaa kansa hyväksyi kuningattarensa kuoleman ja teloituksesta seuranneen kaaoksen rauhoituttua hautaus aloitettiin heti.

 

Kaaoksessa loukkaantuneet vietiin hoidettaviksi, Nilamin yrittäessä yhdellä kädellä saada Calder lähtemään mukaansa. Lapsi ei ollut halukas, mutta joutui antamaan periksi, kun hänen äitinsä ruumista alettiin laittamaan puiseen arkkuun, jonne myös irtonainen pää aseteltiin omalle paikalleen. Prinssi itki ja huusi kurkkunsa käheäksi, yrittäen saada muutosta tilanteeseen, mutta hautaajat tottelivat kuninkaan käskyä. Lapsi tuijotti hiljaa vierestä, kun hänen äitinsä kannettiin arkussa ydinkaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle, seuraten vieressä kuopan kaivuuta ja täyttöä. Calder jäi istumaan äitinsä haudan viereen, ja oli siinä vielä silloinkin, kun Sheilahin hautakivi tuotiin ja nostettiin paikalleen. Siinä luki kaikessa yksinkertaisuudessaan "Tässä makaa Sheilah Adila Vinemar, petturikuningatar." Ei mitään kauniita muistosanoja, vain kylmä toteamus. Samanlaisia olivat kaikkien muidenkin rikollisten hautakivet, mutta lapsi tiesi äitinsä tuomion olleen väärä.

 

Kun Nilamin olkapää oli saatu hoidettua, että tämä saattoi lähteä etsimään prinssiä, mies tiesi heti, mistä löytäisi pojan. Hetken hän katseli äitinsä haudan edessä hiljaa istuvaa lasta, ennen kuin meni pojan viereen istumaan. "Tämä on niin väärin", Calder nyyhkytti halaten vieressään olevaa miestä. "Tiedän, olen pahoillani, etten voinut tehdä enempää", Nilam sanoi halaten lasta takaisin. Muutama yksinäinen kyynel kostutti vartijan posket, kun hän katsoi julmia sanoja hautakivessä. Hän oli epäonnistunut tehtävässään henkivartijana, ja siinä hänen suojattinsa nyt lepäsi, häpäistynä ja kansan uskoessa kuninkaan valheeseen. Nilam oli menettänyt samalla myös arvoasemansa, mutta sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Hän istui yhdessä lapsen kanssa aina iltaan asti haudan edessä, kummankaan palaamatta kaupunkiin edes syödäkseen mitään.

 

Kun prinssi illan hämärtyessä nukahti omaan itkuunsa, Nilam päätti, että oli aika palata palatsiin. Hankalasti hän sai lapsen jotenkin syliinsä yhdellä kädellä, mutta veltto poika pitkälti vain roikkui, kun vartija lähti kantamaan tätä pois. Nostaessaan katseensa Nilamin silmät osuivat heitä lähestyvään hahmoon, jonka mies pian tunnisti Laucianiksi. Hän nyökkäsi surullisen tehvehdyksen varkaalle, joka vastasi siihen ja asteli vartijan luokse. "Olen pahoillani, että jouduin ampumaan sinuakin. Ajattelin sen olevan uskottavampaa, mutta kuvittelin sinun myös väistävän hieman paremmin", Laucian sanoi viitaten Nilamin olkapäähän. Mies ei voinut käyttää kättään, mutta hymyili surkeasti varkaalle. "Ei sinun siitä tarvitse huolehtia, ymmärrän kyllä. Ja eiköhän tämä olkapää ajan kanssa parane", Nilam sanoi. Hiljaisina kaksikko ohitti toisensa, vartijan toivottaessa rikolliselle hyvää loppuelämää. Hän ei uskonut, että tapaisi varasta enää, eikä se häntä juuri sillä hetkellä liikuttanut. Laucian toivotti hiljaa samoin, mutta ei kääntynyt enää katsomaan liittolaistaan päin, vaan suuntasi haudalle.

 

Saapuessaan haudalle Laucian vilkaisi hieman ärtyneenä kiven tekstiä, ennen kuin alkoi nojata kiveen. Mies istui hetken hiljaa paikallaan, kunnes alkoi laulamaan hiljaisella äänellä, Sheilah oli kuitenkin sanonut pitävänsä varkaan lauluäänestä. Tämä oli kaiketi vähintä, mitä Laucian siis saattoi tehdä.

"A paper crown / And a heart made of glass / A tattared gown / And a kingdom of ash / She walks alone / She can never look back / The story of a queen whose castle has fallen to the sea / She'll make it out / But she's never the same / She's looking down / At the scars that remain / But you hold your ground / When your kingdoms in flames / Cause it's the story of a queen / Whose castle has fallen to the sea / Knowing there's no one who will be / A king that will come and save his queen

When all she needs / When all she wants / When all she finds / When all she is / And ever was / Is compromised / Cause there's no one to love you / When you build your walls / Too high / And there's no one to love you / When you build your walls too / High"

Vaikka Laucian lauloi hiljaa, hänen oli hetkeksi pysähdyttävä vetämään henkeä. Aina toisinaan miehen ääni särähti hieman, mutta tämä kuitenkin jatkoi lauluaan, pysähtymättä pitkäksi aikaa.

"She's looking out / From the war that's inside / She's screaming out / Cause no one survived / But when you're all alone / You wait and you hide / Cause it's the story of a queen / Whose castle has fallen to the sea / Knowing there's no one who will be / A king that will come and save his queen

When all she needs / When all she wants / When all she finds / When all she is / And ever was / Is compromised / Cause there's no one to love you / When you build your walls / Too high / And there's no one to love you / When you build your walls too / High

There's no one / Who is strong enough / To save your love / There's no fairytale / There's no fairytale

When all she needs / When all she wants / When all she finds / When all she is / And ever was / Is compromised / Cause there's no one to love you / When you build your walls /  Too high / And there's no one to love you / When you trap yourself inside"

Laucian jatkoi lauluaan aina aamuun asti, ja ensimmäisten aamunsäteiden ilmestyessä miehen viimeinen laulu vielä kuului hiljaisella hautausmaalla.

"... For let us drink and be merry, all grief to refrain / For we may or might never all meet here again"

Viimeisen laulun loputtua Laucian vihdoin nousi ylös. "Emme kai sitten tulekaan enää palamaan kaikki yhdessä siihen mökkiin muistelemaan", Laucian sanoi hiljaa, ennen kuin kääntyi lähteäkseen. "Toisen kerran yhteiskunta riisti minulta tärkeän ihmisen, enkä pystynyt estämään sitä..." Aamun sarastaessa ja kun muu kaupunki alkoi vasta heräillä, rikollinen oli jo kadonnut pääkaupungin syövereihin.

 

Pian Sheilahin kuoleman jälkeen tämän vanhemmat myöskin menehtyvät. Monet epäilivät syyksi vanhempien suurta surua tyttärensä petoksesta ja kuolemasta. Seuraavan vuoden aikana Calder oli muuttunut niin, ettei prinssiä ollut melkein tunnistaa samaksi lapseksi. Pojasta oli tullut paljon kylmempi, mutta myös paljon ahkerampi. Kaiken ajan, minkä hän pystyi, prinssi käytti opiskeluun, ja erilaisten taitojen harjoitteluun. Nilamin onnistui pidätellä prinssiä muutaman vuoden, ennen kuin antoi tämän alkaa harjoittelemaan hevosten käsittelyä. Lapsi ei suostunut harjoittelemaan ratsastusta varsojen kanssa, vaan valitsi ensimmäiseksi ratsukseen nuoren, villin luontoisen orin, Bahadurin, jonka kanssa poika ei millään meinannut tulla toimeen. Kuitenkin, joka kerta, kun hän putosi hevosen selästä, tämä nousi uudestaan entistäkin päättäväisempänä ratsaille. Vaikka se aikaa vaatikin, lapsi lopulta alkoi oppia pitämään hevosen kurissa, eläimen temppuilusta huolimatta. Bahadur oli kovapäinen ratsu, joka ei halunnut kuunnella ratsastajansa toiveita, vaan halusi ihmisen mahdollisimman äkkiä pois selästään. Hevonen kuunteli vain kovia ohjeita, ja siltikin temppuili minkä ehti.

 

Calder pyrki myös imemään kaiken tiedon itseensä, minkä kotiopettajastaan irti sai. Vanhempi nainen oli erittäin iloinen lapsen innosta oppia nopeasti enemmän, mutta häntä myös hämmensi nähdä, kuinka poika ei halunnut lähteä tunnilta muuta kuin ratsastamaan tai häiritsemään sotilaita. Ennen katoamistaan prinssi oli myös tullut palatsin henkilökunnalle tutuksi mitä erilaisimmilla kepposilla, mutta myös tämä piirre oli kadonnut. Jos poika ei olisi ollut niin suora kopio isästään ulkonäön puolesta, moni olisi voinut uskoa, että tämä oli täysin eri lapsi. Hiljalleen oppi alkoi tarttua pojan päähän, sekä kirjallinen tieto, että ratsastustaidot.

 

Nilam katseli huolissaan pojan kasvua lapsesta pienikokoiseksi sotilaaksi. Vaikka prinssi ei ollut edelleenkään täydellinen ratsastaja, tämä sai ajan kanssa Bahadurin edes hieman tottelemaan itseään. Ainakin sen verran, että poika pääsi hevosen selässä paikasta toiseen putoamatta, eikä hätkähtänyt enää suuresti eläimen tempuista. Nilamille oli rankkaa nähdä, kuinka Calderin katse oli muuttunut: ennen niin leikkisä lapsi oli vakavamielinen, vahvatahtoinen ja erittäin vaativa. Kaikki käytöstä, mitä voisi odottaa aikuiselta mieheltä, ei lapselta.

 

Nilam myös virallisesti adoptoi tyttärensä Lilianin jonkin aikaa Sheilahin kuoleman jälkeen. Julkisen tarinan mukaan mies otti lapsen suojatikseen eräältä kerjäläisnaiselta, jolla ei ollut rahaa elättää sekä itseään että vauvaa. Sen ajan Lilian vietti kuitenkin Zahirin ja tämän vaimon hoidossa, naisen tullen pian itse raskaaksi miehelleen. Suurimman osan ajasta Calder jätti pikkusiskonsa huomiotta, eihän vauva voinut mitään tehdäkään hänen harjoitustensa edistymiseksi.

 

Myös miekkailu ja elementtikirveen käyttö alkoivat hyvin varhaisessa vaiheessa kuulua prinssin arkipäivään. Nilam yritti epätoivoisesti opettaa prinssiä pois tämän vasenkätisyydestä sen virheellisyyden vuoksi, mutta kovapäinen lapsi ei paljoa kuunnellut tämän ohjeita, mitä aseisiin tuli. Nilam muisti elävästi päivän, jolloin näki Calderin ottavan ensimmäistä kertaa oikean aseen käteensä. Lapsi itsepäisesti nosti painavan kahden käden miekan telineestään, kaatuen lopulta aseen painosta itse telineen päälle. Nilam ei voinut unohtaa sitä hetkeä, kun lapsi nousi, ja tämän vaatteet olivat revenneet selästä. Prinssin selkä oli haavoja täynnä, jotka eivät vuotaneet yksikseen vaarallisen runsaasti, mutta haavojen määrän vuoksi poika päätyi heti paikattavaksi. Lapsen koko yläruumiin ollessa siteiden peitossa, Nilam saattoi vain kauhulla odottaa, mitä hän joutuisi vielä näkemään.

 

Kun Lilian alkoi olla tarpeeksi vanha pitämään Calderille seuraa, tyttö nautti veljensä kanssa touhuamisesta yllättävän paljon. Pikkusisko jopa toi hieman prinssin kadonnutta lapsekkuutta takaisin. Nilam ei ollut varma pitikö tästä, sillä kaksikko alkoi hyvin nopeasti keppostelemaan yhdessä. Calder oli tyytyväinen, että hänellä oli joku, jolle saattoi opettaa kaiken, minkä tiesi ja vetää tyttöä mukanaan ympäriinsä. Liliania ei myöskään haitannut miekkailla isoveljensä kanssa, tai leikkiä hippaa kaupungin kaduilla. Eräänä leikkipäivänä kaksikko päätyi punaisten lyhtyjen kadulle. Lapset katselivat ihmeissään ympärilleen, paikka ei heille ollut entuudestaan tuttu, ja se oli täynnä hyväntuulisia ihmisiä ja naisia kauniissa asuissa. Joillakin nurkilla oli tanssityttöjä esiintymässä varsin paljastavissa asuissa, kun taas toiset yrittivät houkutella ohikulkijoita asiakkaikseen. Lapset löysivät myös omanikäisiään, jotka toimivat aikuisten viestinviejinä muutamaa kolikkoa vastaan. Paikka oli täynnä elämää, ja Calder tiesi, minne hän halusi Lilianin piilottaa.

 

Kun illalla lapset kertoivat Nilamille kadusta, mies ei ensin osannut yhdistää lasten tarinoita punaisten lyhtyjen katuun. Kaksikko sai kädestä pitäen viedä miehen paikan päälle, jossa mies suorastaan järkyttyi. Hän ei haluaisi tyttärensä kasvavan täällä, hän ei halunnut lapsestaan prostituoitua. Lapset olivat seikkaillessaan myös löytäneet avuliaan naisen, joka oli suostunut piilottamaan Lilianin. Innoissaan lapset veivät vartijan kyseisen naisen luokse, joka hymyillen otti lapset vastaan.

 

Nainen oli keski-iän ylittänyt, mutta erittäin näyttävästi pukeutunut bordellin omistaja, jota kaikki kutsuivat joko äidiksi tai Madameksi. Madame käyttäytyi hyvin ylevästi, ja oli varsin viehättävä iästään huolimatta. "Sinulla on komea isä, Lili-rakas", nainen sanoi kun lapset veivät Nilamin naisen luo. Madame mittaili häpeilemättömästi vartijaa päästä varpaisiin, hymyillen viettelevästi, vartijan tuntiessa olonsa erittäin kiusalliseksi. "En voi sanoa yhtään yllättyneeni, että noin komea mies tekee noin suloisia lapsia, et haluaisi suoda muutamalle tytöllenikin sellaista onnea?" nainen kiusoitteli johdatellen miehen pöytään istumaan ja tarjoten viiniä. Calder ja Lilian lähtivät tutkimaan yhdessä rakennuksen sisätiloja, pysytellen kuitenkin kaksikerroksisen rakennuksen alakerrassa. "Madame, en haluaisi olla röyhkeä tai kiittämätön mutta... En oikein tiedä, onko tämä paikka, jossa haluaisin tyttäreni kasvavan, olen erittäin pahoillani", Nilam sanoi ja hörppäsi kohteliaasti viiniä. "Komea ja suorasanainen, mutta sanoissaan kylmä, julmuutesi viiltää sydäntäni, mutta se on hyvää kipua", nainen kehräsi sivellen häpeilemättömästi Nilamin käsivartta. "Pyydän, ettekö voisi... lopettaa?" vartija jatkoi kiusaantuneena, hän ei kieltänyt, etteikö olisi ollut imarreltu kehuista, mutta naisen sanat kuullostivat liian ylistäviltä hänen omasta mielestään. "Toki, olethan tullut tänne juttelemaan tyttärestäsi, et asiakkaakseni", Madame sanoi, mutta pilke tämän katseessa ei kadonnut minnekään vaikka nainen perääntyikin. "Kuten sanoin, ymmärrän miksi lapset innostuivat, enkä halua todellakaan loukata teitä, mutta en tiedä onko tämä hyvä kasvupaikka nuorelle tytölle", Nilam selitti uudestaan. "Täällä elää paljon lapsia, vanhempiensa hylkäämiä suurin osa, mutta jokainen eläen elämäänsä eteenpäin. Sinä taas olet yksinhuoltajaisä nuorelle tyttärelle vaativassa ammatissa. Voi kyllä, olen tietoinen, että poika hänen seurassaan on prinssi, eikä siis sinun lapsesi. Mutta voiko kiireinen mies huolehtia tyttärestään kuten pitää? Saako lapsi kaiken koulutuksen minkä ansaitsee? Jos annat hänet minun hoiviini, lupaan että Lilian saa elää täyttä elämää, tietenkin pientä palvelusta vastaan. Hän olisi muiden lasten tapaan minun pieni viestinviejäni, ja tarpeeksi vanhana hän saisi itse päättää, jääkö tänne vai lähteekö etsimään omaa polkuaan. En sanoisi, että tarjoukseni olisi huono", Madame selitti, ja Nilamin oli pakko myöntää, että nainen oli oikeassa. "Mutta en ole silti varma...", mies jatkoi, ja Madame hymyili tälle viekkaasti. "En minä lapsia nyt laita sentään asiakkaita viihdyttämään, en kuitenkaan mikään hirviö ole. Tyttö saa tietää kaiken tästä talosta kun on tarpeeksi kypsä ymmärtämään, mutta en edelleenkään pakota häntä mihinkään. Lisäksi", nainen sanoi ja vilkaisi lapsia päin. Calder oli siirtynyt juttelemaan asiakkaille ja kyselemään heiltä kaikenlaista, kun taas Lilian oli liimautunut tanssilavan eteen ihailemaan tanssityttöjä hämärässä valossa kimaltelevissa asuissaan. "Luulen, että tyttäresi olisi mielellään jäämässä." Nainen huomautti ja Nilamille tuli entistä vaikeampaa kieltäytyä tämän ehdotuksesta. Lopulta Madamen vahvat perustelut saivat miehen taipumaan, ja Lilian päätyi muuttamaan Nilamin hiljaisesta kodista punaisten lyhtyjen kadulle, Madamen hoiviin.

 

12 vuoden ikään päästyään Calder totutettiin palatsissa lentävien käärmeiden myrkkyyn. Pian poika saikin oman lemmikkinsä, Sphintuksen, joka kulki prinssin mukana joka paikkaan. Hän oli myös onnistunut ystävystymään Vinemarin pohjoisen naapurivaltion, Urumiyan kruununperillisen, prinsessa Skylerin kanssa. Tyttö oli samanikäinen, ja yhdessä kaksikko oli varsinainen kauhu kaikelle ympärillään. Poika tuntui muuttuvan aina jokaisen vuoden myötä erilaiseksi, mutta Nilam pystyi näkemään tämän oppiman uudenlaisen hymyn ja naurun taakse. Calderista tuli jälleen ulospäin se sama hieman turhankin helposti hankaluuksiin päätyvä poika, mutta silti jokin kertoi Nilamille, että kaikki osa jotain suurempaa. Prinssi oli alkanut suunnitella jotain. Hän järjesti itselleen luotettavia liittolaisia Skylerin lisäksi eri yhteiskuntaluoksista, kertomatta näille kuitenkaan roolistaan. Poika myös haki heiltä tietoja, joita saattoi käyttää itse hyväkseen, oppien ajan ja poliittisten vierailujen kanssa muiden valtakuntien tavoista ja taidoista, tarkoituksenaan hyödyntää kaikkea mahdollista.

 

Ilmapiiri Vinemarin palatsissa alkoi käydä vuosien mittaan kireäksi. Kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikki saattoivat tuntea vihan kipinät, jotka olivat läsnä kuninkaan ja prinssin ollessa yhtä aikaa samassa tilassa. Molemmat kohtelivat toisiaan viileän kohteliaasti ja puhuivat arkisesti toisilleen, mutta jokaisessa sanassa kuului aina pieni väärä säväys, mikä sai paikalla olijat valppaiksi. Monen palatsissa työskentelvän mielessä oli ajan mittaan käynyt ajatus työnsä lopettamisesta sen ahdistavuuden vuoksi, mutta kuitenkaan lopulta lähtijöitä ei ollut montaakaan. Hiljalleen kaikki palatsissa työskentelevät alkoivat käyttäytyä, kuin eivät näkisi tai kuulisi mitään.

 

----------------------------------------------------------------------------

 

Ikkuna räsähti säpäleiksi nuoren teinipojan hypätessä toisesta kerroksesta alas, suoraan roska-astiaan. Roskat olivat pehmentäneet laskua, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä etsimään haavoja itsestään. Ikkunan toiselle puolelle ilmestyi nauruaan pidättelevä nuori nainen ja tämän erittäin vihainen isä. "Titus, sinä irstas porsas! Pysy siellä niin minä tulen ja nyljen sinut!" mies huusi ikkunasta raivoissaan. Hän oli yllättänyt tyttärensä tuntemattoman nuoren miehen seurasta kreivin aikaan, ennen kuin nämä olivat ehtineet päästä touhuissaan pitkällekään. Titus tuijotti veikeästi ikkunassa raivoavaa miestä ja tämän tytärtä, häntä ei moiset uhkaukset pelottaneet. "Kuinka tyhmänä sinä minua pidät? Ota kiinni jos saat!" Poika huudahti uhmakkaasti, ennen kuin vääntäytyi ylös roskapöntöstä nähden miehen katoavan ikkunasta. Tämä kai oli tulossa toteuttamaan uhkaustaan, ja rivakkaasti nuori poika kiipesi roska-astiaa korokkeenaan käyttäen viereisen talon katolle ja lähti kattoja pitkin juoksemaan karkuun.

 

Hyvän hetken Titus saikin juosta, miehen ehtien juuri ja juuri nähdä vilaus pojasta ennen kuin tämä hyppäsi seuraavalle katolle. Vihaisesti huutaen mies lähti seuraamaan poikaa maasta käsin, kyllähän tuon nyt joskus oli pakko alaskin tulla. Yrittäen eksyttää jahtaajansa Titus valitsi hyppiä talojen katoilta anna suuntiin, jotka aiheuttaisivat miehelle pakkotilanteen juosta pienillä kujilla sikin sokin. Kuitenkin nuorella miehellä oli silmälappu toisen silmänsä päällä, mikä esti näkyvyyttä melko huomattavasti ja maassa liikkuvan miehen onnistui pysymään yllättävän kauan hänen perässään. Lopulta pojan onnistui kuitenkin katkaisemaan näköyhteys mieheen, ja mahdollisimman hiljaa hän painautui matalaksi katolle, kuikkien kuitenkin odotellen metsästäjäänsä. Huomaten miehen menevän ohi Tituksen teki mieli melkein huudahtaa riemuvoitostaan, mutta onnistui helposti hillitsemään itsensä. Sen sijaan hän kyllä kohottautui hieman katolta ja siirtyi hieman eteenpäin nähdäkseen miehen loittonevan selän ja kuullakseen tämän raivoisat huudot. "Adios, pöljä", Titus naurahti hiljaa omahyväisesti, ja nojasi toiseen käteensä, kunnes kuuli puisen katon antavan hieman periksi. Hän ehti tuskin kirota tilannetta loppuun päässä, kunnes puinen katto hajosi hänen allaan ja taas mentiin alaspäin.

 

Oli sanomattakin selvää, että kun kapakan katto antoi periksi ja Titus rojahti pöydälle, asiakaskunta oli enemmän kuin yllättynyt. Raju laskeutuminen oli repäissyt teinin nenän yli pitkän naarmun, joka vuosi nopeasti verta tämän kasvoille. Ensin poika tuijotti samanlaisella yllättyneisyydellä tuoppejaan suojelevia miehiä ympärillään, naurahtaen pian kiusaantuneesti. "Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, taivaalta putoaminen sattuu", hän yritti keventää tunnelmaa, kun kapakan omistaja askelsi raivoisasti baarin puolelle takahuoneesta. "Mitä helvettiä täällä on meneillään?" hän ärjäisi ja jokainen, humalassa tai ei, siirtyi pois miehen tieltä. Hetken omistaja tuijotti tuimasti rikki mennyttä pöytää ja sen päällä makaavaa nuorta poikaa, ja hetken katossa olevaa reikää. "Sinä vandaali, alahan tulla", omistaja sanoi vihaisesti, tarttuen Titusta käsivarresta ja nostaen tämän pystyyn. Rajuin ottein hän lähti raahaamaan teiniä kohti takahuonetta, ja koko kapakka tuijotti hiljaisina kaksikon perään. Vasta, kun ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, alkoi täysi pulina siitä, mitä juuri oli tapahtunut.

 

"Millä sinä rietale meinasit maksaa tuhosi?" omistaja ärjäisi vihaisena kun hän oli saanut raahattua Tituksen tavernan takahuoneeseen. "Rauhoitu nyt, kyllä tämä tästä", Titus sanoi naurahtaen hermostuneesti. "Tajuatko sinä edes, kuinka paljon katon korjaus ja uusi pöytä maksaa?" omistaja jatkoi vihaista moittimistaan, "Sinä niljake saat työskennellä perseesi puhki ennen kuin ne on maksettu." "Hei, minä lupaan kyllä maksaa. Tarkoitus oli tulla ihan normaalisti mutta unohdin missä ovi on", Titus yritti vitsillään saada tilannetta vähemmän vakavaksi. "Ilmeisesti", omistaja tuhahti kuitenkin epäuskoisena.

"Be you a lass or be you a gent / You'll never pass on a round of Gwent / When your mail is a-mauled and your blades are a-bent / Take a rest from it all with a round of Gwent

Long shall we play / To wile away the days / Another round of Gwent / Another round of Gwent / A coin for the bard / And drop another card / Another round of Gwent / Another round of Gwent"

Laulu alkoi kuulua tavernan puolelta, hiljalleen muutaman muunkin äänen liittyä joukkoon. "Taas se alkaa", omistaja tuhahti. "Niin mikä?" Titus kysyi, vetäen naamalleen kuitenkin viattoman ilmeen omistajan vilkaistessa teiniä. Aluksi poika oli leikkinyt kuin olisi ollut ennenkin asiakkaana, mutta jos tämä ei tiennyt, mistä oli kyse, oli selvää, ettei tämä kovin usein ainakaan kyseisessä paikassa ollut käynyt.

"When you're drowning in tears and your heart is a-rent / Bring back your cheer with a round of Gwent / When you're stewed, full of beer and your coin is a-spent / Before you disappear, play a round of Gwent

Long shall we play / To wile away the days / Another round of Gwent / Another round of Gwent / A coin for the bard / And drop another card / Another round of Gwent / Another round of Gwent"

"Yksi vakioasiakkaista tykkää laulaa kyseistä laulua ennen kuin haastaa porukkaa pelaamaan. Se on kai hänen jonkinlainen kutsuhuutonsa pelikavereilleen, mene ja tiedä", omistaja selosti pudistellen päätään. Ei häntä haitannut asiakkaidensa laulu, hyvä vain tietää, että asiakkailla oli hauskaa. Mieluummin lauloivat ja pelasivat kuin tippuivat kattojen läpi ja rikkoivat pöytiä. "Mutta takaisin sinun ongelmaasi, miten meinasit oikein maksaa minulle, sinä kakara?" mies jatkoi vihaisesti. "Hei, minä maksan kyllä, lupaan sen. Sitä paitsi, minne minä pääsisin sinua karkuun katoamaan?" poika sanoi hymyillen. "Totta, maineesi kulkee edelläsi. Eikä mitenkään turhan mukava huhu ole olla koko kaupungin pahin rentun alku", omistaja sanoi jo virnistäen hieman. "Kolme päivää ja tulen tuomaan mitä saan siihen mennessä kerättyä. Kerro silloin hintasi", Titus sanoi ja kallisti päätään taikoen parhaan koiranpentuilmeensä kasvoilleen. "Ja jos en näe sinua sinä iltana, voit olla varma, että ilmoitan päivällä vartijoille. Pidä hauskaa heidän välttelyssään", omistaja muistutti vielä. "Sovittu."

 

Sovittuaan aiheuttamansa tuhon maksamisesta Titus päätti kuitenkin vielä jäädä tavernaan. Ei hänellä ollut iltaansa muutakaan viihdykettä, joten miksipä ei. Ei hän aikasempaankaan suunnitelmaansa voisi enää palata ulkona häntä etsivän vihaisen miehen takia. Tavernan omistaja oli kuitenkin hyvää hyvyyttään vielä pojan naaman suostunut paikkaamaan, ja Titus tunsi itsensä pelleksi sideharso naamallaan. Katsellen ympärilleen hän huomasi yhdessä tavernan kulmapöydässä kesken olevan korttipelin, ja uteliaana poika lähti kyseistä pöytää kohti.

 

Pöydässä miehet pelasivat sillä hetkellä pokeria, pelin edetessä varsin nopeaan tahtiin. "Oliko jotain asiaakin?" Yksi miehistä kysyi. Hän oli hyvin vaaleaihoinen ja näytti ulkomaalaiselta. Vilkaisten miestä Titus mietti hetken vastaustaan. "Sä oot jännän näköinen kaveri", poika möläytti ensimmäisen ajatuksensa, mutta mies ei näyttänyt juuri välittävän kommentista. "Kuultu juttu", tämä vain vastasi tyynesti heittäen muutaman kortin menemään. "Siinä tapauksessa... Sulla on erittäin lumoavat silmät", poika heitti erittäin kuluneen iskurepliikin ja sai miehen katseen itseensä. "Yritätkö sinä haastaa riitaa?" mies vastasi tunteettomasti, ja vilkaisten tarkemmin miehen silmiä Titus saattoi ymmärtää miksi. Miehen sinisissä silmissä oli kultaisia täpliä, ja tämä oli varmana saanut kuulla elämänsä aikana enemmänkin kommentteja asiasta. "Mun moka, unohda", poika vastasi yrittäen pyyhkiä viimeisen kommenttinsa maton alle, "Seuraavaan erään mukaan?" hän sen sijaan vaihtoi aihetta ja etsi kolikon taskustaan. Edellinen erä alkoi jo muutenkin olla korttien vertailua vaille pelattu. Kukaan pöydässä ei juurikaan välittänyt, vaan yksi kerrallaan miehet laskivat korttinsa pöytään. "Ei ole noin paha", Titus hymähti, pienellä silmänkääntötempulla taikoen toisen kolikon sormiensa väliin, ja vaaleahipiäinen mies kääntyi jälleen poikaan päin. Hetken kaksikko katsoi toisiaan ja Titus heitti kolikot pöydälle, ja jakajana toiminut mies jakoi pojallekin kortit. Tyytyväisesti virnistäen Titus nappasi viereisestä pöydästä tuolin liittyen peliin mukaan.

 

Titus ehti pelata muutaman pelin pöydässä miesten kanssa, eikä kovin hyvällä onnella häviten jokaisen pelinsä siihen mennessä. Kuitenkin pojan näkökentästään kadottanut vihainen isä oli päättänyt lähteä etsimään poikaa alueen taloista, joiden ovet vielä oli auki. Ja kuten arvata saattaa, miehen tie lopulta löysi reittinsä samaiseen juottolaan, jossa Titus oli pelaamassa korttia. Huomaten miehen tämän äänekkään sisääntulon ansiosta poika veti hupun päähänsä ja yritti muuntautua mahdollisimman pieneksi. Pöydässä hänen kanssaan korttia pelaavista miehistä muutama vilkaisi poikaa virnistäen, kuin arvaten mistä oli kyse, mutta onnistuivat pitämään naurunsa sisällään. "Onko se rääpäle täällä? Yksisilmäinen naistenmies Titus?" mies meni heti kysymään tiskiltä. Omistaja katseli ympärilleen, ja huomaten huppupäisen pojan päätti yrittää puolustaa tätä. "Näethän itsekin, että paikka on täynnä. En todellakaan muista kaikkia naamoja illan ajalta."

 

Kuunnellen sivukorvalla tiskillä käytävää keskustelua vaaleahipiäinen mies keräsi nopeasti korttinsa. "Tässä kaikki tältä iltaa?" eräs miehen pelikavereista kysyi. "Joo, minun on oltava kohta muualla", mies vastasi ja saatuaan kerättyä korttinsa ja voittonsa, tarttui Titusta käsivarresta nostaen tämän ylös tuolista. "Etköhän sinä ole juonut jo tarpeeksi tälle iltaa", hän jatkoi ja huomaten homman juonen Titus lähti leikkiin mukaan. Hän ei ollut ehtinyt juoda vielä paljoakaan, eikä todellakaan ollut humalassa, mutta nojasi kuitenkin tuntemattomaan mieheen kuin tämä olisi ollut pitkäaikaisempikin ystävä. Epämääräisesti örveltäen poika seurasi, kun häntä puoliksi kantava mies veti häntä ovea kohti, huokaisten helpotuksesta oven sulkeutuessa heidän takanaan.

 

"Kiitos tuosta", Titus naurahti hiljaa, lähtien hetkeksi seuraamaan hänet pelastanutta miestä, "Olinko minä niin hyvää seuraa sittenkin vai mistä hyvästä sinä tuon teit? Olisit ihan hyvin voinut nauraa kun joudun ongelmiin?" "Se oli vain pelkkä päähänpisto", vaalea mies sanoi kohauttaen olkiaan, kuin kyse ei olisi ollut mistään suuremmasta. "No, minun osalta varsin pelastava päähänpisto. Kuka sä muuten oot? Mun tuskin tarvii itteeni esitellä, eiköhän se äsken tullut ihan selväksi koko kapakalle", poika naurahti. "Katsotaan jos törmäillään useamminkin", mies sen sijaan vastasi, esittelemättä itseään. Hieman hämmentyneenä Titus pysähtyi katsomaan miehen perään. Siinäpä oli varsin mystinen tapaus, mutta silti poika oli kiitollinen, että oli tullut pelastetuksi hankalasta tilanteesta. Lähtien kävelemään kotiaan kohti, poika kääntyi menemään toiseen suuntaan kuin vaaleahipiäinen mies, vihellellen hyväntuulisesti. Kuitenkin hän sattui juuri kapakan kohdalle samaan aikaan kuin häntä jahtaava mies tuli ulos. Kiroten mielessään huonoa tuuriaan kun kaksikko katsoi toisiaan muutaman sekunnin, Titus otti kiireesti jalat alleen. Nyt hänen pitäisi taas kadottaa mies kannoiltaan ennen kuin voisi palata kotiinsa nukkumaan tapahtumarikkaan iltansa päätteeksi.

 

"Ei ole todellista", Nilam huudahti vihaisena, kävellen edestakaisin prinsinsä edessä, ennen kuin löi kädet voimalla pöytään. "Mikä piru sinut on saanut noin käyttäytymään? Juosta jokaisen hamekansan edustajan perässä kuin riivattu ja tuo lisääntymisvaistosi saattaisi jopa jänikset häpeään!" "Älä jaksa", Calder tuhahti turhautuneesti. "Ja mikä tuo sinun piiloidentiteettisi on? Titus? Sinä vain kuljet toista nimeäsi käyttäen ja piilotat puolet kasvoistasi. On vain ajan kysymys milloin joku yhdistää pisteet ja tulee kysymään palatsista, että mitä ihmeen peliä valtion prinssi leikkii", Nilam jatkoi saarnaansa. Calder oli nyt 15 ja Nilamin oma tytär, Lilian, oli vasta vähän aikaa sitten täyttänyt 10. Mies sai kokea päänsärkyä lähes jatkuvaan yrittäessään olla yhtä aikaa isä tyttärelleen, katsoa teini-ikäisen hulttioprinssin perään ja vielä hoitaa työnsäkin siinä samalla. Moni päivä kului vartijalla kuunnellen aina vähän väliä vihaisten isien valittamista "Tituksesta", jonka vain Nilam ja Lilian tiesi olevan todellisuudessa Calder. "Ja mitä sitten, kun tieto tulee esille? Miltä sinusta kuullostaisi tulla tunnetuksi Gildomeran huonotapaisimpana prinssinä?" "En minä niin paha ole", Calder tuhahti ärsyyntyneenä. Pojan mielestä Nilam ylireagoi ihan liikaa, ja kyllästyneenä prinssi alkoi kaivella taskujaan, hetken päästä hätääntyneenä alkaen taputtelemaan vaatteitaan ympäriinsä.

 

"Mikä sinulle nyt tuli?" Nilam kysyi vihaisesti. "Medaljogi, se on kadonnut...", Calder vastasi, kokeillen jokaista taskuaan uudestaan ja uudestaan. "Älä ala enää tätäkin leikkiä leikkimään kanssani", Nilam tuhahti. Calder oli usein esittänyt hävittäneensä jotain, ja kun Nilam oli lähtenyt lammasmaisesti etsimään kyseistä esinettä, prinssi oli karannut palatsin ulkopuolelle pitämään hauskaa. Temppu oli kuitenkin vanha, eikä Nilam halunnut enää antaa prinssille sitä tyydytystä, että sama temppu toimisi vieläkin. "Ihan totta, Nilam, sitä ei ole missään", Calder sanoi jo epätoivoisemmalla äänellä. Nilam oli kyllä oppinut tuntemaan, milloin prinssi valehteli, ja tällä kertaa tilanne vaikutti varsin todelliselta. Hitaasti mies suoristi selkänsä, veti syvään henkeä ja läimäisi prinssiä voimakkaasti avokämmenellä kasvoihin. "Sinä saatanan nulikka! Miten vastuuton sinä oikein olet?" Nilam ärähti. Häntä ei niinkään suututtanut, että medaljogi ei ollut prinssillä, vaan enemmän se, että poika oli mennyt hukkaamaan jotain itselleen tärkeää. "Minne ihmeeseen sinä olet sen nyt onnistunut hukkaamaan, mieti tarkkaan!" mies jatkoi vihaisesti.

 

Calder mietti edellistä iltaa taaksepäin. Vielä hypätessään ikkunasta ja kiivetessään sivukujien katolle hänellä oli vielä ollut medaljogi. Sen jälkeen hän tippunut sen kapakan katosta läpi, eikä muistanut sen jälkeen tarkistaneensa taskujaan. Prinssi oli varma, ettei medaljogi noin vain tippunut hänen takkinsa syvistä taskuista, ja pojan mieleen nousi hänet kapakasta pois auttanut mies. Ellei hän ollut tiputtanut medaljogia kapakkaan tippuessaan katolta, mitä poika ei suostunut uskomaan, tai heittäessään takkia pois palatessaan palatsiin, korun oli oltava sillä miehellä. Tämä kuitenkin oli auttanut hänet ulos, ja siinä miehen olisi ollut erittäin helppoa tyhjentää miehen taskut.

 

"Kerro, missä kaikkialla sinä kävit viime yönä niin minä menen tarkistamaan josko löytäisin sen", Nilam huokaisi vieden käden otsalleen. Kaikkea hänkin joutui tekemään tuon hallitsemattoman teinin takia. "Sillä välin, sinä nulikka menet kiltisti oppitunneillesi ja pysyt siellä tasan niin pitkään kunnes olen palannut", Nilam määräsi. "Mutta se harppu--" "Sinä pysyt siellä, ja käyttäydyt kunnolla! Etkä puhu kotiopettajastasi tuohon sävyyn, tuliko selväksi", Nilam ärähti ja veti prinssin ylös tuolistaan. Käsivarresta raahaten hän lähti viemään poikaa kohti huonetta, missä tämän kotiopettaja oletettavasti jo odotti, Calderin yrittäessä repiä itseään irti miehen tiukasta otteesta.

 

"Huomenta, teidän korkeutenne", kotiopettaja, vanhempi naishenkilö sanoi virallisesti, "Ja Nilam, kiitos että toit hänet tänne." Nainen oli myös tullut tutuksi prinssin temppuilun kanssa, ja tiesi pojan yrittävän karata mikäli tämän henkivartija ei olisi tuonut poikaa henkilökohtaisesti. "Pahoittelen jos olemme myöhässä. Minun piti hieman keskustella prinssin kanssa tätä ennen." "Ei mitään, ymmärrän kyllä täysin", nainen sanoi vilkaisten poikaan joka yritti edelleen häpeilemättömästi päästä irti Nilamin otteesta. Kotiopettaja huokaisi turhautuneena, hän todennäköisesti päätyisi jälleen kerran puhumaan itsekseen ja vahtimaan ikkunasta ulos tuijottavaa, hankalaluontoista teiniä. "Ja Calder, voit olla varma, että jos kuulen sinusta jälleen moitteita, saat ansiosi mukaan", Nilam sanoi uhkauksensa. Ei hän tietenkään voinut suojattiaan hakata, mutta hän tiesi kuinka pitää pojalle kuria. Pahimmissa tapauksissa hän oli jopa saanut lukita prinssin omaan huoneeseensa, josta vapauttaan rakastava prinssi ainakin oppi.

 

Nilamin poistuttua Calder istui pöydän ääreen, johon kotiopettaja oli kerännyt jälleen läjän kirjoja sekä muistiinpanovälineet. Tylsistyneenä prinssi vain selaili kirjojen sivuja opettajan puhuessa aiheesta, joka meni pojalla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Calder vilkaisi kirjoja sen verran, että ymmärsi kyseessä olevan jotain poliittisia tekstejä, varmaankin tuo vanha harppu siis selitti jotain poliittista historiaa. Prinssi ei edes huomannut tulleensa yhden paksun kirjan loppuun, ennen kuin laittoi kirjan takakannen kiinni ja kotiopettaja näpäytti tätä kepillä sormille. Säpsähtäen takaisin oikeaan maailmaan ajatuksistaan prinssi nosti katseensa opettajaan. "Opettaja, minulla olisi kysymys", poika sanoi taikoen mairean hymyn kasvoilleen. "Teidän korkeutenne, teillä ei olisi kysyttävää jos kuuntelisitte edes hetken, mutta kysykää pois", opettaja sanoi turhautuneesti. Hän saattoi arvata, mihin tilanne oli menossa, prinssin persoona oli sen verran tunnettu ympäri palatsin. "Miksi puhumme vain politiikasta kun haluaisin oppia tuntemaan paremmin sinua", Calder kehräsi, nousten paikaltaan ja kävellen opettajan puolelle pöytää. Kääntyen tympiintyneenä prinssiä päin opettaja näki jo, mihin leikki menisi, eikä häntä huvittanut toistaa samaa kaavaa. "Koska teidän pitää oppia nämä asiat nyt, en ole tullut tänne puhumaan itsestäni. Ihmettelen miksei palatsissa ole järjestetty minkäänlaista lääkäriä hoitamaan teidän typeriä päähänpistojanne." "Älä ole noin julma", Calder jatkoi yrittäen kuullostaa kovinkin surkealta ja sivellen vanhan naisen poskea. Ei hänellä mitään kiinnostusta opettajaansa ollut, mutta ainakin hän yritti muokata tilanteesta mieleisensä. "Ihan totta, kerro minulle. Opeta minua", poika jatkoi vetäen naisen jaloilleen ja lukiten tämän käsiensä väliin pöytää vasten. "Kuten sanoin, lopettakaa pelleily", opettaja kuitenkin tokaisi, ja Calderin leikki sai loppunsa, kun nainen armotta iski polvellaan prinssiä tämän haaroväliin. Järkyttyneenä poika kaatui kaksinkerroin lattialle kiroillen. "Senkin noita-akka, miksi sinä noin teit", prinssi nurisi ja sihisi lattialta. "Itsepähän kerjäsitte. Nyt, lopettakaa pelleily ja palatkaa takaisin paikallenne niin voimme jatkaa oikeaa oppituntia", nainen sanoi julmasti palaten istumaan omalle paikalleen ja odottamaan, että prinssi olisi valmis tekemään itse samoin.

 

Kun illalla Calder ja Nilam pääsivät jälleen kerran juttelemaan rauhassa keskenään, Nilamilla oli huonoja uutisia. "Medaljogisi on tällä kertaa tainnut hukkua hyvin, kävin siinä kapakassa jossa sanoit käyneesi, mutta omistaja ei ollut löytänyt mitään, eikä kukaan ollut mennyt tutkimaan tippumispaikkaasi sen enempää, kuin yksi työntekijöistä siivonnut pöydän palaset sivummalle. Saa nähdä onko tässä maailmassa nyt yksi enemmän joka tietää sinun ja Tituksen olevan yksi ja sama henkilö." "Minulla on idea, missä se on", Calder sen sijaan sanoi itsevarmasti. Hän muisti minkälainen mies oli, joka oli auttanut hänet pois kapakasta, sitä ulkonäköä ei kovin helpolla unohda. Vetäen hiukset kiinni prinssi alkoi valmistautua yölliseen seikkailuunsa, siinä Nilamin ollessa hänen vierellään. "Et todellakaan lähde taas riehumaan sivukujille tuossa naurettavassa valeasussasi", Nilam huomautti kun prinssi otti silmälapun yöpöytänsä laatikosta ja peitti sillä oikean silmänsä. Hän oli valinnut juuri oikean sen vaalean värin vuoksi, joka olisi paljon suurempi yksityiskohta pojan kasvoissa kuin vasen. Hänen nenänsä haava oli myös parantunut, mikä ehkä hieman tulisi haittaamaan häntä henkilöllisyytensä salaamisessa, mutta sen kanssa oli elettävä. "Mutta minun on saatava se takaisin, sanoithan itsekin, että joku voi sen avulla yhdistää pisteet ja keksiä totuuden", Calder intti, vetäen takkia päälleen, mutta ennen kuin hän ehti lähteä huoneestaan, Nilam pysäytti pojan. "Et mene yhtään minnekään, ennen kuin selität, että miksi sinun on pakko juosta ympäri kaupunkia keskellä yötä", mies tokaisi. Yleensä Calder oli ajoittanut lähtönsä niin, ettei Nilam voisi estää häntä, mutta tänään poika toimi suoraan miehen silmien edessä. "Medal--" "Et olisi hävittänyt äitisi medaljogia, jos et olisi alun perinkään juoksennut ympäriinsä", mies muistutti. "...Usko pois, minulla on suunnitelma", Calder lopulta huokaisi. "Ja mikähän sekin mahtaa olla?" Nilam kysyi Calderin tuhahtaessa turhautuneena. "Selitän myöhemmin", prinssi sanoi ja yritti päästä vartijan ohi, mutta Nilam osasi olla kuin seinä halutessaan. "Selität nyt", Nilam määräsi, ja talutti pojan istumaan sänkynsä reunalle, prinssin rimpuillessa itsepäisesti.

 

"Päästä irti, mulla on tehtävää vielä tälle iltaa", Calder sähähti vihaisesti. "Eikä ole, ellet pysty selittämään", Nilam sen sijaan määräsi, eikä antanut prinssin itsepäisyyden häiritä itseään. "Jos et nyt päästä minua menemään niin saat potkut!" poika huudahti päin henkivartijansa naamaa, mutta miehen ilme ei värähtänyt. "Heti aamulla sitten", Nilam sanoi, mutta heitti kuitenkin viittansa irti. Jokin eleessä sai Calderin säikähtämään. Hän tunsi Nilamin tarpeeksi hyvin, että tiesi, ettei mies ottanut viittaansa pois kuin kylpiessään ja nukkuessaan, eikä välttämättä aina jälkimmäisessäkään tilanteessa, kuten esimerkiksi matkoilla. "Mitä sinä teet?" poika kysyi tuijottaen lamaantuneena viittaa, joka oli siinä hänen sängyllään. "Jos sinä annat minulle potkut niin viitta ei enää kuulu minulle", Nilam sanoi ja prinssin katse kääntyi järkyttyneenä mieheen. "Et sinä voi ottaa lopputiliä", Calder yllättäen huudahti. "Juurihan sinä annoit minulle potkut", Nilam muistutti ja oli nousemassa, mutta Calder tarttui henkivartijaansa kädestä. "Sinä tiedät etten minä sitä tarkoittanut, Nilam", poika huudahti. Nilam oli kuitenkin kaikkien näiden vuosien ajan ollut hänelle isähahmo, joka oli suojellut häntä kaikelta. Ei hän voisi päästää miestä menemään muutaman vahingossa möläytetyn typerän sanan vuoksi. "Älä enää ikinä sano mitään, mitä et tarkoita", Nilam lopulta huokaisi ja istuutui jälleen prinssin viereen sängylle ja otti viittansa, "Sinä olet Vinemarin prinssi, halusit sitä tai et. Ja sen vuoksi sinun sanoillasi on voimaa. Voimaa, jolla voit tehdä juuri kuten äsken sanoit, antaa minulle potkut. Siksi sinun on mietittävä, mitä oikein päästät suustasi", Nilam selitti, ja hiljaisena Calder nyökkäsi tämän sanoille. Poika tiesi temperamenttinsa olevan yksi huonoista puolistaan, mutta jälleen kerran hän sai huomata hävinneensä omalle luonnolleen. Hiljaa prinssi pyysi anteeksi sanojaan, Nilamin vain taputtaen tätä olalle.

 

"Mutta Calder, kerro minulle, mitä sinä oikein suunnittelet", Nilam muistutti Calderia riidan alkujuurista. "Nilam, minä haluan perustaa kapinallisarmeijan", prinssi lopulta sanoi. "Kapinnallisarmeijan? Isääsi vastaan vai?" Nilam kysyi Calderin nyökätessä, "Kuinka sinä sen kaupungin pahimpana renttuna meinasit toteuttaa?" "Helpompaa minun on kerätä ihmisten huomio silloin, kun olen jo valmiiksi tunnettu", poika selitti ja Nilam naurahti hieman. "Keksit tuon tekosyyn juuri äsken vai mitä", mies naurahti lempeästi. Calder ei myöntänyt mitään, mutta molemmat tiesivät Nilamin olevan oikeassa. Kuitenkin jotain hyötyä oli tullut prinssin huonosta tavasta juoksennella naisten perässä. "Mutta minä haluan sen medaljogin takaisin. Ja minulla on idea mistä löydän sen", Calder sanoi. "Lupaa, että tulet ehjänä takaisin. Ei ole mitenkään erikoista nähdä minua vahtimassa Calderia, mutta Titus on täysin asia erikseen", Nilam muistutti, ennen kuin päästi prinssinsä karkaamaan palatsista.

 

Palaten samaiseen kapakkaan, jonka katosta oli viimeksi tullut sisään, Titus astui sisään ja meni suorilla tiskille. "Löysit sitten tällä kertaa oven", omistaja muistutti hieman kärkkäästi, pojan hymähtäessä. Omistaja ei ehtinyt edes kysyä pojan tilausta, kun tämä paikansi juuri sen henkilön, jota etsi. Nurkkapöydässä oli jälleen korttia pelaamassa se sama vaaleahipiäinen mies, joka oli auttanut hänet ulos kapakasta. Tietäen, ettei kukaan muukaan voinut olla vastuussa medaljogin katoamisesta, Titus taikoi normaalin hymyilevän ilmeensä kasvoilleen ja lähti lähestymään pöytää.

 

Jokainen pöydässä istuva mies kääntyi katsomaan heitä lähestyvää poikaa. "Tulitko häviämään loputkin rahasi", eräs miehistä kysyi naurahtaen, viitaten pojan edellisen illan huonoon tuuriin. Titus esitti naurahtaen, että olisi ollut istumassa pöytään muiden seuraksi, kunnes viime sekunnilla kääntyi ja vihaisesti repi vaalean miehen paikaltaan ja työnsi suoraan kapakan seinää vasten. "M-mitä helvettiä?" mies kysyi hämmästyen hieman muiden kuppilan asiakkaiden kuohahtaessa hämmästyksestä. "Hei, ei tapella siellä", kuului omistajan ääni, mutta Titus ei kuullut mitään siitä. "Senkin varas", Titus sihahti hampaidensa välistä ja iski nyrkillä miestä tämän kasvoihin, joka ei yllätykseltään ehtinyt kunnolla reagoida tapahtumiin. "Minä sanoin, että ei tapella", omistaja toisti sanansa, ilmestyen nopeasti tiskin takaa kaksikon luokse. "Sopikaa riitanne pihalla, täällä ette ala rikkomaan paikkoja", mies ärjäisi ja onnistui muutaman asiakkaan avulla saamaan molemmat riitapukarit ulos.

 

"Mitä sinä minua varkaaksi syyttelet?" mies kysyi ulkona, yllättävän rauhallisesti. Hän ei voinut muutakaan, Tituksen otteen ollessa tiukka tämän takista. Vetäen miestä perässään läheiselle kujalle Titus ei vastannut tälle, ja kun he olivat poissa näkyvistä, poika röyhkeästi vain käänsi miehen takista ensimmäisen taskun, johon kätensä sai. Ja kuten poika oli epäillytkin, sieltä tippui hänen kadonnut medaljoginsa. Tarkistaen vielä, että kyseessä oli oikea koru, hän vilkaisi kaiverrettua päivämäärää korun takana. Hän oli kaiverruttanut äitinsä kuolinpäivän siihen muistutuksena, ettei unohtaisi kostoa isälleen. "Tiedätkö, sinä kurja, mikä tuo päivämäärä on? Tiedätkö, mitä häh?" hän ärähti vain muutaman sentin päässä miehen kasvoista. Vaalea mies ei juurikaan näyttänyt ulos tunteitaan, eikä myöskään vastannut pojan kysymykseen. Mutta vaikka miehen kasvot eivät sitä paljastaneet, tämän silmissä näkyi pieni pelon pilkahdus. "Etpä tietenkään, ei mikään ihme. Kerronpa sinulle yhden jutun. Jos haluat minulta mitään, saat luvan voittaa sen rehellisessä pelissä", Titus vielä sähähti, ennen kuin iski vielä kerran nyrkillä miestä vatsaan ja poistui paikalta, jättäen hieman hämmentyneen varkaan taakseen.

 

Päättäen käydä piipahtamassa Madamen luona, ja tapaamassa pikkusiskoaan, Titus suuntasi kohti punaisten lyhtyjen katua. Hänen kasvoilleen nousi pieni hymy matkalla, muistellen Madamea. Nainen oli ikääntynyt, mutta toisin kuin muiden naisten kohdalla, Madame tuntui vain kaunistuvan. Vuodet vain korostivat tämän kypsää arvokkuutta, eikä prinssi hävennyt myöntää, että nainen oli hänen ensirakkautensa. Ja vielä tyytyväisemmäksi pojan teki se tosiasia, että heti täytettyään 15 se oli nimenomaan Madame, joka vei hänen poikuutensa. Naisen miettiminen sai Tituksen aina hyvälle tuulelle.

 

"Kas, iltaa, pikku lemmikkini", Madame tervehti huomatessaan Tituksen kun tämä astui sisään, "Missä sinä olet seikkaillut kun ei ole ollut aikaa tulla minua tapaamaan?" Naisen kehräävä äänensävy oli varsin viettelevä, jonka lisäksi tämä häpeilemättä siveli prinssin poskea. "Etsimässä lemmenlääkettä sydämeeni, jonka sinä varastit", Titus lausui yhtä imelästi Madamen naurahtaessa hyväntuulisesti. "Oletan, että olet tullut tapaamaan pikkuista Lili-neitoani?" "Sitä ajattelin käyttää tekosyynäni tänä iltana." "Tsot", nainen naurahti, vieden sormen pojan huulille hiljentääkseen tämän, "Tuollaisilla puheilla saat vain naiset suuttumaan, enkö minä ole sinua opettanut paremmin puhumaan leidille?" Madamen puheet saivat Tituksen naurahtamaan, nainen tykkäsi muistuttaa aina, kuinka hänen mielestään pojan vikittelytaidot olivat surkeammat kuin lapsella. Keskustellen niitä näitä Madame ohjasi Tituksen siskonsa luokse, joka sillä hetkellä oli avustamassa takahuoneessa. Tyttö oli iloinen nähdensä jälleen kerran veljensä, vaikka he olivat nähneet toisiaan viimeksi alle viikko sitten.

 

"Titus!" Lilian huudahti innoissaan ja meni antamaan tälle poskisuukon tervehdykseksi. Tyttö ei tiennyt, että Titus oli hänen velipuolensa, vaan ajatteli heidän olevan hyviä ystäviä. Lilian kuitenkin tiesi Tituksen ja Calderin olevan yksi ja sama henkilö, ja häntä oli neuvottu puhuttelemaan poikaa aina sen mukaan, mikäli tällä oli silmälappunsa kasvoillaan. "Mitä ihmettä sinä olet toilaillut?" tyttö kysyi huomaten Tituksen nenän yli kulkevan naarmun. "Erehdyin ovesta mennessäni käymään yhdessä kapakassa tässä lähistöllä", Titus selitti, tytön vain naurahtaessa tämän sanoille. Poika todella viihtyi pikkusiskonsa seurassa, vaikka harva varmasti kuvittelisi teinipojan olevan innossaan lapsen kanssa jutustelusta. Heidän välinsä olivat pysyneet läheisinä kaikki nämä vuodet. Jättäen sisarukset juttelemaan, Madame poistui takaisin salin puolelle ottamaan asiakkaita vastaan ja lirkuttelemaan kaikille keille ehti, samalla kun Titus jäi selittämään Lilianille, kuinka oli satuttanut kasvonsa.

 

Aamulla Calder oli jo selkeästi paremmalla tuulella, ja Nilam huomasi sen pian. Mies toisaalta oli tyytyväinen, mutta toisaalta tiesi, että tämä tarkoitti, että poika olisi innokkaampi keksimään hänelle kepposia. "Pidä sitä tästä lähtien kunnolla kaulassa jos meinaat kantaa mukanasi", Nilam muistutti kun hänellä oli hetki aikaa viettää prinssin kanssa kahden. Pyöritellen medaljogia poika lopulta sujautti riipuksen kaulaansa, joka kuitenkin jäi lepäämään Sphintuksen ruumiin päälle. Palatsissa ei ollut harvinaista nähdä käärmettä lepäämässä omistajansa kaulan ympärillä, ja usein eläin vain nukkui kaikessa rauhassa. Nytkin, kun prinssi vain käveli palatsin pihamaalla, eläin vain torkkui, harvakseltaan lentäen saalistamaan jonkin pienen nisäkkään, joka oli eksynyt palatsin pihamaalle. "Se, mistä eilen puhuit... Haluatko todella alkaa suunnittelemaan jotain niin suurta kuin kapinallisarmeijaa?" Nilam kysyi hiljaisella äänellä vaikka heidän läheisyydessään ei ollutkaan ketään. Hetken Calder mietti, kunnes nyökkäsi itsevarmasti. "Pakko minun on jotain tehdä. En minä voi ikuisuuttakaan odottaa että tuo mies vain kuolee vanhuuteen." "Siinä olet kyllä oikeassa, mutta kapina tulee aina tahrimaan julkisivuasi", Nilam muistutti. Hän ei halunnut olla pahanilmanlintu, muttei voinut jättää selkeää vaaraa mainitsematta, varsinkin, kun hän tiesi kuinka ajattelematon hänen suojattinsa osasi aika ajoin olla. "Onhan meillä Titus", Calder muistutti ylpeästi. Ei hän ollut keksinyt toista identiteettiä ihan tähän tarkoitukseen, mutta ilmeisesti siitä olisi enemmän hyötyä kuin hän oli kuvitellut. "Kerron vain totuuden ja --" "Sinä et voi kertoa koko totuutta", Nilam huomautti ja Calder käänsi katseensa mieheen hämmästyneenä, "Titus ei voi täyttää kaikkia puuttuvia aukkoja, joita äitisi kuolema jätti kansan keskuuteen, mutta saatat päästä pitkälle, jos saat heidät kyseenalaistamaan kuninkaan silloisia toimia sekä teloituksen oikeudenperäisyyttä. Älä huoli, minä tulen olemaan mukanasi siinä." Hetken prinssi sai miettiä tiukkaan henkivartijansa sanoja, ennen kuin päätti, että mies oli oikeassa.

 

Kaikessa hiljaisuudessa Calder ja Nilam alkoivat yhdessä järjestellä kapinnallisarmeijan perustamista. Kaksistaan he eivät kuitenkaan pitkälle pääsisi, joten Tituksen vaikutus saattaisi tulla heille hyvinkin tärkeäksi. Nilam suunnitteli sanat pojan suuhun, kuinka tämän tulisi ottaa asia puheeksi aina kapakoissa pyöriessään, tai naisystäviensä kanssa. Naisten roolia ei kuitenkaan kannattanut lähteä aliarvioimaan tällaisessa tilanteessa. Tituksen tehtävä oli herättää kysymyksiä kansan keskuudessa, ja antaa kansan ymmärtää, että heille puhuvalla hulttiopojalla oli yhteyksiä prinssiin, joka oli jakanut totuuden kymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Kaikki oli suunniteltava tarkasti, eikä Calder saisi Tituksen roolissa ollessaan tehdä yhtäkään virhettä. Prinssin pyynnöstä Nilam suostui myös tuomaan Lilianin sillä tavoin operaatioon mukaan, että tyttö saisi tietää, mitä oli meneillään. Kuitenkin vain tärkeimmille liittolaisille kerrottaisiin koko totuus, muiden tietäessä vain, että Lilian oli auttava taho, ja hänet tulisi pitää turvassa. Tyttö tulisi olemaan eräänlainen viestinviejä kapinallisten keskuudessa, mikäli tämä halusi ottaa roolin vastaan.

 

Pikku hiljaa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan, ja oli aika aloittaa käytännön toteutus. Calder nautti Tituksena esiintymisestä, se oli mukavan jännittävää eikä hänen tarvinnut tehdä keneenkään suurta ja mahtavaa vaikutusta, mikä ei sekään ollut varsinaisesti vastenmielistä, mutta tylsää. Iltaisin hän liikkui ihmisten seassa, jutustellen mukavia ohikulkeville naisille, yrittäen suostutella nämä viettämään iltaa kanssaan. Torin hiljentyessä poika kuitenkin vaihtoi suuntansa kapakoiden suuntaan. Hän tiesi, että jos hän valitsisi oikein, hän löytäisi kyllä täysin kunnollisia miehiä, hyviä sotilaita omaan pieneen vastarintaliikkeeseensä. Sellainen Vinemar vain oli valtiona, ja Amirmoez näytti pääkaupunkina hyvin kansansa sielun.

 

Astuessaan ovesta sisään Titus asteli ensimmäisenä kapakan omistajan puheille. Hän oli alkanut lupauksensa mukaan maksamaan miehelle katon ja pöydän korjauksista, ja omistaja oli erittäin tyytyväinen pojan pitäessä lupauksensa. Nilam oli laskeskellut sopivan määrän maksaa aina kerralla, ettei poika antaisi itsestään liikaa selville. Kääntyen tutkimaan kapakan sen hetkistä asiakaskuntaa Tituksen silmiin osui se sama mies, joka oli varastanut hänen medaljonginsa jonkin aikaa sitten. Toisaalta, hän oli myös saanut korun takaisin, ja tällä kertaa se roikkui hänen kaulansa ympärillä. Tarkistaen nopeasti, ettei hänen taskuissaan ollut mitään, mitä hän ei kestäisi menettää, poika suuntasi jälleen pöytää kohden. Nilam oli ohjeistanut kuitenkin, että mikäli mahdollista, hänen tulisi aloittaa niistä, jotka tunsi ja joilla mahdollisesti oli hyvä mielikuva pojasta.

 

Pöydän väki oli varsin yllättynyttä pojan tullessa kaikessa rauhassa heidän luokseen, varkaan hieman valmistautuessa siltä varalta, että taas olisi tulossa nyrkistä. Sen sijaan Titus pyysi rauhanomaisesti liittyä peliin, heittäen jälleen kerran panoksensa pöydälle. "Minä luulin, että välttelisit minua viime kertaisen jälkeen", varas sanahti jakaessaan kortteja. "Menneet on menneitä. Sitä paitsi, sainhan minä sinuun muutaman hyvän nyrkiniskun perille. Jos nyt vaan pelattaisiin tänä iltana, saat pitää mitä voitat minulta", Titus naurahti lopulta rennosti ja pöydän hieman jännittynyt ilmapiiri rentoutui. Ei pojalla edelleenkään ollut minkäänlaista tuuria pelin aikana, mutta muutaman kolpakon tyhjennettyään tämä ei moisesta piitannutkaan. Sen sijaan oli aika toimia.

 

"Kuinkas kauan siitä nyt onkaan, kun edesmennyt kuningatar kuoli", Titus aloitti viattoman kysyvään sävyyn. Todellisuudessa hän muisti tarkalleen montako vuotta, kuukautta ja päivää siitä oli, mutta esitti tietämätöntä. "Ai petturikuningatar Sheilah? En minä muista, liekö jotain kymmenisen vuotta jo", eräs pöydässä istuvista miehistä vastasi pelin lomasta. "Petturi?" "Maanpetturi. Mitäs katosi vuodeksi sanomatta mitään." "Missä hän sitten oli sen vuoden?" "Ken tietää, moni varmaan ajattelee naisen olleen ulkomailla sen ajan. Prinssihän se oli hänen mukanaan, hänhän se ehkä tietäisi." "Mutta mitään tarkkaa tietoa ei ole?" Titus jatkoi kyselyään saaden useamman silmäparin pöydässä katsomaan häneen. "Mietin vain... Aika hurja kohtalo, ottaen huomioon, ettei kukaan osaa sanoa mitään varmaksi. Eikö se todellakaan kenenkään teidän mielestä hieman haiskahda?" Titus katsoi yksi kerrallaan jokaista pelitoveriaan, jotka näyttivät kadottaneen sanat suustaan, "Minusta siitä pitäisi olla julkisesti enemmän tietoa, jos kyseessä todella olisi ollut maanpetos." "Mitä sinä vihjailet, poika?" eräs toinen mies lopulta kysyi, "Tiedätkö sinä sitten missä ne kaksi olivat?" "Jotain", Titus vastasi ykskantaan. "Prinssiltä?" kolmas mies kysyi, sillä kenelläkään ei ollut aavistustakaan, kuka muu voisi tietää. "Hän ei puhu siitä paljoa, tuskin kovin mukavia muistoja... Mutta tiedän, että jotain muutakin siinä on", Titus sanoi, kuin pohtien ja käänsi katseensa keskustelukumppaneihinsa juuri ajoissa nähdäkseen miesten silmiin heränneen epäilyksen.

 

Samalla vilkuillessaan pelikavereitaan ja odottaen pelin jatkuvan Titus huomasi varkaan hetkeksi lopettaneen pakkansa sekoittelun, ennen kuin alkoi jakamaan kortteja, vilkaisten Titusta tarkkailevasti kulmiensa alta. "Douglas nai kruunun, sekään ei erityisemmin hänen mainettaan paranna tappaa kuningasperheen jäsen", mies huomautti lopulta väliin, pienen hymyn käväisten Tituksen kasvoilla kuullessaan varkaan sanat. "Sinäpä sen sanoit, lieneekö jopa ollut ensimmäinen Gildomeran historiassa", Titus jatkoi arvuuttelevaan sävyyn. "Sitä en tiedä, mutta sanopas, miksi sinua kiinnostaa asia näin paljon?" varas kysyi. "Uteliaisuudesta. Eikö se kuullostakin varsin suurelta salaisuudelta, kun kukaan teistäkään ei täällä osaa paljoa asiaan sanoa?" Titus selitti. Hän katseli hiljaisena pöydässä korttejaan tuijottavia miehiä, joiden ajatukset tuntuivat olevan kaikkialla muualla kuin pelissä. Muutaman kasvoilla näkyi selkeästi heidän sisäinen kamppailunsa, kuinka he yrittivät löytää puheenaiheeseen ratkaisua, mutta aukotonta selitystä oli vaikea, heille jopa täysin mahdoton, löytää. Yksikään selitys, mikä miesten mielessä kävi, ei vastannut kaikkiin kysymyksiin, ja osa jopa nosti niitä enemmän esille. "Olen kuullut teorioita, joiden mukaan kuningatar tiesi tulevansa kuninkaan tappamaksi ja yritti ostaa aikaa selvitäkseen hengissä. Sitä paitsi, eikös joku huutanut kuningattaren teloituksessa kuninkaan olevan se petturi?" "Mielenkiintoista, tämä selittääkin paljon enemmän kuin kaikki julkinen tieto", Titus hymyili, peittäen nopeasti yllätyksensä varkaan sanoista ja laittoi ensimmäisen kortin pöytään, "Mutta nyt, antaa pelin jatkua."

 

Jättäen pöydän miettimään heille esitettyjä kysymyksiä peli alkoi hiljaisissa merkeissä. Kovin moni ei enää montaa peliä jäänyt pelaamaan, ja huomaten porukan alkavan nopeasti kadota varas päätti, että oli aika lopettaa siltä iltaa. "Sinä tiedät mukavia teorioita", Titus huomautti huomaten varkaan olevan lähdössä. "Täällä kuulee kaikenlaista, huomaat sen itsekin ennemmin tai myöhemmin, jos pidät korvat auki", varas vastasi, tarkkaillen huomaamattomasti poikaa. "Minä ainakin aion ottaa asioista selvää. Tilaisuuden tullen myös tuoda tiedon aurinkoon, mikäli tarpeellista", Titus aloitti salaliittomaiseen sävyyn, "Sinulta kuulisin enemmänkin, mitä kaikkea tiedät." "Nähtävästi tulemme siis olemaan enemmänkin tekemisissä tulevaisuudessa", varas naurahti Tituksen hymyillessä tyytyväisenä. "Olen Laucian. Näkyillään, pentu."

 

Kuullessaan onnistuneesta ensimmäisestä illasta Nilam yllättyi varsin iloisesti. Hänellä oli ollut huolensa suunnitelman aloittamisesta, mutta prinssi oli esittänyt roolinsa juuri täydellisesti. Kuullessaan Laucianin nimen Nilamille tuli hieman turvallisempi olo, mutta uskoen, ettei Calder muistaisi enää varasta, hän ei huomauttanut pojalle erikseen asiasta. Sen sijaan hän kehui prinssiä, kuinka tämä oli onnistunut istuttamaan epäilyksen uusien pelikavereidensa mieleen. He tulisivat tarvitsemaan Vinemarin kansan kannatusta kapinnallisarmeijan luomiseen, ja Nilamilla oli jo seuraava suunnitelma mielessään. "Tässä ei ole enää kauan sadonkorjuu-juhliin valtion pohjoisosissa. Suosittelen, että se oli seuraava siirtomme. Saada sieltä kansaa puolellemme", Nilam sanoi hymyillen. Vaikka hän tiesi pettävänsä kuninkaan, hänestä tuntui hyvältä yrittää tuoda edesmenneen kuningattaren nimelle oikeutta. Ja prinssi, hänen nykyinen suojattinsa, oli enemmän kuin valmis toimimaan kerrankin jonkin tärkeän asian eteen. "Ja siellä minä näytän, ettei Vinemarin prinssi ole pelkkä hyödytön ja heikko kruunupää", Calder julisti itsevarmasti, Nilamin kohottaessa kulmiaan pojalle, "Siellä minä tulen peittoamaan härän." Tajuten prinssin puhuvan vapaaehtoisesta aikuistumisrituaalista, rodeosta ja härkätaistelusta, vartija huokaisi raskaasti. Prinssi selvästi oli kuitenkin edelleen vasta poika.

 

Matka valtion pohjoisosiin sujui ongelmitta, prinssin kulkiessa henkivartijansa vierellä. "Saatanan elikko, yritä nyt kävellä", prinssi tiuskaisi hevoselleen, joka tuntui vain tanssahtelevan tämän alla miten halusi. "Calder, Sanjay ei kuuntele varmana jos sinä vain käyt taistelua satulassa", Nilam huomautti prinssin kiristäessä otettaan ohjaksista, hevosen puskevan vaan itsepäisesti sinne minne halusi. Poika sai keskittyä tosissaan allaan olevaan hevoseen, joka ei halunnut kuunnella ratsastajansa ohjeita sitten ollenkaan. "Jos sinä et tavallisen hevosen kanssa tule toimeen, miten meinasit selvitä kehässä härän kanssa? Ne ovat vielä tuittupäisempiä", mies huomautti ratsastaen prinssinsä vierelle, mutta pysytellen tarpeeksi kaukana, ettei Sanjay kävisi hänen oman ratsunsa kimppuun. Prinssin ratsu oli vaihtunut viime vuonna. Bahadur, pojan ensimmäinen ratsu, oli osoittautunut lopulta liian itsepintaiseksi, mutta Nilam joutui myöntämään olevansa ylpeä prinssistä, joka jaksoi kuitenkin yllättävän pitkään työskennellä hevosen kanssa. Jos ei muuta, niin ainakin Calder oli oppinut pysymään hankalammankin hevosen selässä, minkä vuoksi hän ei nyt tippunut uuden ratsunsa, Sanjayn selästä vaikka saikin koko ajan olla varuillaan. "Mikä tahansa on varmasti helpompi kuin tämä kaakki", Calder murahti suoristaen hevosen kävelysuunnan jälleen kerran kohti määränpäätä, hevosen halutessa kuitenkin mennä taas vinoon. Laumaeläimeksi ori tuntui olevan yllättävän itsenäinen, eikä juuri välittänyt olla liian lähellä muita eläimiä. Sphintus, prinssin lemmikkikäärme, oli vähän väliä lentänyt omillaan ja palannut takaisin omistajansa kaulan ympärille, vain noustakseen uudestaan pian lentoon. Käärme ei tykäänyt matkustaa prinssin olkapäillä, kun tämä tappeli hevosensa kanssa, kyyti oli aivan liian epätasaista eläimen makuun. Päätään pudistellen Nilam pohti, kuinka he tästä matkasta tulisivat selviämään.

 

Paikka oli eloisa ja siellä täällä näkyi hymyileviä ihmisiä. Iloiset huudahdukset kantautuivat joka suunnasta, torimyyjät yrittivät houkutella kilpaa asiakkaita kojuilleen ja torin keskellä oli suuri pöytä, jossa tarjoiltiin tavan mukaan ilmaista viiniä ja pikkupurtavaa. Hieman syrjemmällä oli rakennettu suuri aitaus rodeota ja härkätaistelua varten, jossa selostaja huusi vitsejä kaikista rohkeista, jotka uskaltautuvat ottamaan osaa leikkiin. Kilpailuja oli siellä täällä, koko kaupunki oli täyttynyt hyväntuulisuudella. Tallipoika, joka oli odottanut kuninkaan ja prinssin saapumista tuli näyttämään, missä ratsut olisivat hoidettavina sen aikaa, kun he nauttisivat juhlasta. Calder oli tyytyväinen päästessään takaisin maan pinnalle temppuilevan hevosensa selästä Sphintuksen laskeutuessa heti huomatessaan isäntänsä ojentavan tälle käsivartensa. Muutama hevonen kavahti kauemmaksi käärmettä, mutta Sphintus vain kieppui prinssin käsivarren ympäri laskeutuen pian tämän kaulan ympärille nukkumaan. Korvattoman matelijan unta kun ei kaupungin melu haitannut. Nautittuaan jonkin aikaa kaupungin runsaasta ruuasta prinssi pian suuntasi härkätaisteluareenan luokse.

 

Härkätaisteluihin sai osallistua vain 15 vuotta täyttäneet, mikä ei tullut prinssin tielle. Nilam seurasi hieman huolissaan, kun poika jäi itsevarmasti odottamaan vuoroaan ja katsomaan häntä ennen olevien yrityksiä. Moni loukkaantui, osa pahastikin, mutta kukaan ei antanut asian häiritä juhlatunnelmaansa ja loukkaantuneet vietiin heti hoidettavaksi viereiseen telttaan. "Teidän korkeutenne, saanen huomauttaa, että vihaan päähänpistojanne sydänjuurieni pohjasta", Nilam tuhahti Calderin vieressä, joka vain naurahti henkivartijansa huolelle. "Sinä huolehdit ihan liikaa", poika vastasi huolettomasti kuuluttajan esittelemällä seuraava rohkea kohtaamaan härän. Hiljaa Nilam arvioi mielessään jokaista kentälle menijää, pudistellen päätään virheille, joita nuoriso teki härkien kanssa joutuen pian ongelmiin. Härkä lassottiin kiinni, ja tuomari katsoi pöydällä olevaa tiimalasiaan, tuomiten oliko kyseinen henkilö kestänyt kehässä tarpeeksi kauan. Aina toisinaan aika riitti, mutta melko usein moni joutui poistumaan kehästä pettyneenä ja menemään uudestaan jonon perälle odottamaan vuoroaan uuteen yritykseen. Lopulta vartijan kauhun aika koitti, kun kuuluttaja ilmoitti itse prinssin ottavan haasteen vastaan ja itsevarma virne naamallaan Calder meni kehään, jättäen Sphintuksen Nilamin hoiviin.

 

Nilam sai pettyä huomatesaan, ettei Calder näyttänyt yhtään tietävän, mitä oli tekemässä. Huolissaan vartija laski pojan virheitä yksi kerrallaan, prinssin ylimielisyys haastetta kohtaan koituisi kohta hölmön teinin kohtaloksi, jos vartija ei puuttuisi asiaan. Mennen ensimmäisen turvallisuudesta vastaavan miehen luokse hän pyysi olemaan valmiina keskeyttämään ottelu hetkenä minä hyvänsä. Nilam oli tuskin saanut pyyntöään loppuun, kun prinssi kiipesi aidan yli härkää karkuun eläimen iskeytyessä voimalla vahvaa aitaa vasten. Juontaja härkki prinssiä samaan tapaan kuin kaikkia muitakin osanottajia tuomarin ilmoittaessa ajan olevan liian vähän. Itsepäisyyden puuskassa prinssi uhosi yrittävänsä uudestaan yleisön nauraessa. Esitys oli ollut vähintäänkin surkea, mutta Calder ei nähtävästi osannut otaa opikseen. Vihaisena Nilam veti suojattinsa sivummalle.

 

"Sinähän et uudestaan tuolla strategialla kehään mene", mies sanoi tarttuen hengästynyttä poikaa tämän käsivarresta. "Menenhän. Mä olin just saamassa hommasta kiinni", Calder intti, mutta Nilamin ote piti. Vihaisena hän raahasi prinssin sivummalle. "Sinä pysyt siinä, niin minä käyn ilmoittamassa, ettet ainakaan ihan heti nouse uudestaan kehään", Nilam sanoi päättäväisesti antaen prinssin lemmikin tälle takaisin. "Mutta--" "Ei mitään muttia. Sitä paitsi, sinulla on muutakin työtä tänään", vartija sihahti lauseensa loppuosan, muistuttaen, mitä heidän oli tehtävä juhlan aikana. Hiljentyen paikalleen prinssi jäi silittelemään käärmeensä päätä. Hän oli innostukseltaan unohtanut täysin kapinallisarmeijan järjestelyt, ja nolostui hieman miettiessään kuinka oli antanut huvin viedä hänen ajatuksensa. Calder kuitenkin oli pitkään halunnut kokeilla härkätaistelua, joten tottakai mahdollisuus oli saanut hänen ajatuksensa muualle. Kuitenkin nyt olisi aika tehdä töitä.

 

Nilamin palattua kaksikko lähti piipahtamaan majapaikassaan, jossa Calder muuntautuisi jälleen Titukseksi. Sphintus jäi siksi aikaa Nilamin huostaan. Kaksikko sai kiittää onneaan ihmismassasta, jolloin kukaan ei huomannut prinssin hetkellistä katoamista. Tällä kertaa pojan tehtävä oli saada hämärän laskeuduttua mahdollisimman paljon porukkaa kerääntymään juhlallisuuksien ulkopuolelle. Ja kuten kapakassakin, poika houkutteli porukkaa lähtemään mukaan vedoten Sheilahin kuoleman hämäriin yksityiskohtiin. Kerran onnistuttuaan samassa tempussa ihmisten vakuuttaminen ei ollut enää läheskään yhtä jännittävää, ja epäilysten herättäminen sujui kuin luonnostaan. Uskoen puhuttuaan tarpeeksi suurelle ihmismäärälle, jota ei kuitenkaan huomattaisi puuttuvan illan hämärryttyä, prinssi palasi takaisin majataloon. Kuullessaan tilanneraportin Nilam päätti antaa prinssin yrittää härkätaistelua uudestaan, kuin eräänlaisena palkintona. Kuitenkin tällä kertaa hän teki selväksi, mitä prinssi oli ensimmäisellä yrittämällään tehnyt väärin ja kuinka hän pärjäisi paremmin. Siinä hetkessä hän sai nähdä vilauksen prinssinsä koiranpentumaisesta puolesta, jonka silmistä näki kuinka innoissaan tämä todellisuudessa oli. Hymähtäen hän antoi Calderin jälleen kerran ottaa osaa härkätaisteluun.

 

Toisella yrittämällään Calder pärjäsi jo härän kanssa paljon paremmin. Nilam kuitenkin oli koko ajan huolissaan, poika kun tykkäsi ottaa turhia riskejä eläimen kanssa. Ainakin prinssi tuntui tietävän kuinka yleisöä viihdytettiin, sillä jokainen läheltäpiti-tilanne sai uusia huudahduksia ja henkäyksiä aikaan. Viime hetkillä kuitenkin tapahtui jotain, prinssi kaatui ja härkä oli rynnistämässä vihaisena suoraan häntä kohti. Siinä samalla Nilamilla meni täysin työvaihde päälle, eikä hän edes huomannut kaulansa ympärillä olevaa Sphintusta, joka säpsähtäen lähti lentoon. Taistellen nopeasti tiensä niiden muutamien ihmisten läpi Nilam heitti keihäänsä, joka oli ollut miehellä mukana, ihan vain varmuuden vuoksi. Kuningasperheen jäsenen henkivartijana hänellä kuitenkin oli sellainen pieni etuoikeus. Mies onnistui iskussaan, osuen sivusta härkää niskaan. Eläin hypähti hieman, antaen turvamiehille aikaa lassota eläin. Kuitenkaan kukaan ei tullut ajatelleeksi taivaalla lentävää Sphintusta, joka syöksyi maata kohden kostamaan isäntäänsä uhkaavalle härälle. Säikähtäen käärmettä loukkaantunut härkä pyörähti nopeasti, saaden yhden turvamiehen irrottamaan otteensa lassosta. Calder taas yritti pelastaa lemmikkiään, ja tuli siinä samalla tulleeksi aivan liian lähelle härkää, jonka pää pyöri ympäriinsä. Kaikessa hälinässä härän terävä sarvi osui prinssin käsivarteen, repäisten siitä ison palan veren läiskyessä lisää areenalle. Perääntyen säikähdyksen ansiosta härästä kauemmaksi prinssi piteli verta vuotavaa kättään yleisön seuratessa kauhistuksen ja jännityksen sekasin tuntein tilannetta. Kuitenkin tilanne oli yhtä nopeasti ohi kuin se oli alkanutkin ja Sphintus löysi tiensä isäntänsä luokse heti kun härkä oli saatu takaisin hallintaan. Eläin piti tappaa saman tien, ettei se jäisi kitumaan, Nilamin keihäs oli kuitenkin osunut tarkasti ja tehnyt pahaa jälkeä. Calder jäi vielä kuuntelemaan tuomarin tuomiota ajasta, ja suostui lähtemään parantajien telttaan vasta kuullessaan selvinneensä tarpeeksi pitkään. Vaikka hänen käsivartensa vuosikin verta, prinssi oli enemmän kuin hyvällä tuulella sillä hetkellä.

 

Illalla Tituksen sijaan Nilam meni tapaamaan pojan houkuttelemia ihmisiä juhlallisuuksien ulkopuolella. Vartija ei halunnut suojattinsa rasittaa itseään kätensä loukkaamisen jälkeen, ja lisäksi vaarana oli, että joku huomaisi yhtäläisyydet ennen aikojaan. Nilamin mielestä oli turvallisempaa prinssille esiintyä ensialkuun Tituksena, sillä mikäli tämä saisi suuremman sotkun aikaan, Titus voisi aina vain kadota. Sen sijaan jos Calder jäisi kiinni, hän saattaisi päätyä niin syvälle ongelmiin, ettei Nilamkaan osaisi onkia häntä takaisin pinnalle. Mies oli ylpeä huomatessaan, kuinka paljon väkeä tuli paikalle hieman ihmeissään, mistä oli kysymys. Paikalla olijoiden ilmeet muuttuivat vielä entistäkin hämmentyneemmiksi huomatessaan henkivartijan saapuvan paikalle.

 

"Minä luulin, että Tituksen oli tarkoitus olla täällä", joku huomautti, kun kaupungin kello löi iltakymmentä. Illat hämärtyivät kuitenkin eteläisessä valtiossa varsin myöhään, eikä ollutkaan kuin vasta alkusyksy. "Titus on estynyt tulemaan, mutta minä tulin hänen tilallaan", Nilam sanoi ja sai kaikkien huomion kiinnitettyä itseensä. "Olen edesmenneen kuningattaren, Sheilahin, sekä nykyisen prinssimme Calderin henkivartija, Nilam", mies esittäytyi saaden heti kuiskuttelua aikaiseksi. "Prinssi on tässä... mikä tämä homma nyt ikinä onkaan... mukana?" joku kysyi, Nilamin nyökätessä. "Titus on saanut prinssin hyväksynnän totuuden ottamiseksi selville äitinsä kuolemasta. Siitä on kulunut kauan, mutta oikeus ei vanhene. Ja kuten Titus teillekin varmasti päivällä kertoi, kaikki ei ole aivan kuten monet kuvittelevat, epäilykset tapahtuman taustoista ovat täysin oikeutettuja ja järkeviä." "Mikä sitten on totuus kuningattaren kuolemasta?" joku toinen esitti seuraavan kysymyksen. "Juuri sitä me yritämme saada selville. Kuningatar ei koskaan vastannut häntä kohtaan oleviin syytteisiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi myöntänyt syytökset. Hän todennäköisesti tiesi jotain, mitä muut eivät, ja se koitui hänen kohtalokseen. Mitä Titus haluaa, on tuoda totuus asioista ilmi, ja mikäli se vaatii voiman käyttöä... Se on harmillista mutta olkoon sitten niin. Jos tunnette, ettette voi luottaa tuntemattoman pojan sanaan, niin pyydän teitä luottamaan minuun, joka seison sen samaisen pojan takana." Joukko hiljeni hetkeksi, kunnes ihmisten joukosta alkoi kuulumaan myönteistä muminaa. "Entä kuningas?" kuului jälleen yksi kysymys. "Kuninkaana nykyinen hallitsijamme Douglas on kieltämättä erinomainen, mutta mitä se sanoo miehestä, kun hän kykenee tuomitsemaan vaimonsa maanpetoksesta ilmekään värähtämättä?" Hiljaisuus jatkui jälleen, ja ennen kuin lisää kysymyksiä ehti nousta pinnalle, Nilam jatkoi vielä puhettaan. "En vaadi teitä tekemään mitään, mutta mikäli olette valmiita toimimaan totuuden esiin kaivamiseksi, tavatkaamme uudestaan pääkaupungissa, Amirmoezissa", Nilam sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Kukaan ei pysäyttänyt vartijaa, sillä kaikki olivat liian hämmentyneitä ja ihmeissään tehdäkseen mitään.

 

Sadonkorjuujuhla sujui muuten Calderin osalta ilman suurempia seikkailuja. Hän ei voinut käsivartensa takia esiintyä Tituksena enää kansan joukossa, Nilamin mielestä se oli aivan liian riskialtista. Prinssi onnistui kuitenkin pitämään hauskaa vaikkei voinutkaan lopun juhlan aikana käyttää kättään. Kotimatka kului kuitenkin hankalammin, pojalla ollen hankaluuksia ratsastaa Sanjaylla yhdellä kädellä. Nilam seurasi tilannetta huolissaan vierestä, muttei puuttunut tilanteeseen, tietäen Calderin vain ärsyyntyvän, mikäli hän yritti tyrkyttää neuvojaan. Kuitenkaan hevosen kanssa ei enää tapahtunut mitään, vaikka mies olikin koko ajan valmiina ryntäämään ottamaan prinssin kiinni tämän tippuessa.

 

Kesti hyvän aikaa ennen kuin Nilam antoi Calderin jälleen kerran liikkua Tituksen valeasussa kaupungissa. Poika sen sijaan olisi halunnut päästä nopeammin katsomaan tilannetta läheltä, ettei hänen uskottavuutensa olisi kärsinyt poissaolon vuoksi. Kuin ihmeen kaupalla niin ei ollut kuitenkaan käynyt, vaan pikemminkin tämä oli saanut huhujen kautta enemmän huomiota. Ilmeisesti joku hänen pelikavereistaan oli kertonut epäilyksistään jollekin tutulleen ja niin piiri pikku hiljaa oli laajenemaan päin. Porukkaa ei vielä ollut paljoa, mutta Titus huomasi herättävänsä selkeästi enemmän huomiota kävellessään illalla kaupungin kaduilla. Hän suuntasi ensimmäisenä punaisten lyhtyjen kadulle hakemaan siskoaan, Lilian oli kuitenkin suostunut yhteistyöhön. Viestinviejän hommat ei kuitenkaan olleet kovinkaan vaikeita tai vaarallisia, mutta tyttö oli hyvä esitellä ainakin jotenkin tuleville liittolaisilleen. Kohteeksi, kenelle Calder esittelisi tytön, hän valitsi Laucianin. Mies kuitenkin oli ollut hänen kanssaan samaa mieltä kuninkaan epäilyttävyydestä, ja lisäksi tämän ulkonäkö toimisi miestä vastaan mikäli hän yrittäisi huijata Titusta uudelleen.

 

Lilian seurasi Titusta tummaan kaapuun pukeutuneena, kun poika johdatti hänet samaiseen kapakkaan, missä hän oli tavannut Laucianin. Hetken hän luuli, ettei Laucian ollut paikalla, kun miestä ei näkynyt tavallisessa kulmapöydässään. Hetken aikaa odoteltuaan mies kuitenkin asteli kapakkaan sisälle, mennen heti tiskille tilaamaan juoman itselleen. Titus nousi heti paikaltaan, hän halusi hoitaa asian mahdollisimman pian, ennen kuin mies olisi liian humalassa muistaakseen Lilianin. "Missä sinä oikein piileksit? Minä jo luulin ettet ole täällä", Titus hymyili astellessaan varkaan luokse. "En minä sinulle ole missään vastuussa kertoa menemisistäni", Laucian sen sijaan vastasi, mutta sanoista huolimatta ääni ei kuitenkaan ollut tyly. "Tule, haluan esitellä sinut eräälle", Titus jatkoi hymyillen, ja koska Laucianilla ei ollut mitään syytä kieltäytyä, hän seurasi poikaa pöytään, missä Lilian odotti huppu päässään.

 

"Lili, tämä on Laucian. Uskon, että hänestä tulee olemaan tulevaisuudessa paljon apua", Titus esitteli miehen Lilianin varovaisesti katsoessa huppunsa alla tuntematonta miestä. "Ja Laucian, tämä on Lilian, hän on... tärkeä. Suurimmaksi osaksi hän kuitenkin tulee vain toimimaan viestinviejänä." Lilian otti hupun päästään, jotta Laucian näkisi hänen kasvonsa, ja tarpeen tullessa tunnistaisi tytön. Laucianin silmät laajenivat tämän nähdessä Lilianin kasvot, tyttö oli aivan kuin nuorempi kopio äidistään, Sheilahista. "Hauska tavata", Lilian sanoi hieman kysyvästi, Laucianin kadottaessa täysin sanat suustaan. Varas ei voinut uskoa silmiään, tämän täytyi olla vain jokin erikoinen yhteensattuma. Silti hän hämillään ojensi kättään Liliania kohden, ja hieman hämmentyneenä tyttö vetäytyi taaksepäin. "Hei, tiedän kyllä Lilianin olevan suloinen, mutta jospa et nyt kuitenkaan menisi häneen iskemään silmiäsi. Tyttö on vasta 10", Titus sanoi keskeyttäen tilanteen. Hämillään Laucian hieman pudisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan. "Älä höpise tyhmiä", Laucian sanoi saaden lopulta itsensä kasaan. "Joka tapauksessa, halusin sinun tapaavan Lilianin siksi, että hän tulee olemaan tulevaisuudessa erittäin tärkeä henkilö, vaikkei hän ehkä näkyvästi mitään erityistä tee." Lilian kuunteli kaksikon puheita, hymyillen pienesti. Hän kuitenkin luotti Tituksen arvioon siitä, että Laucianiin saattoi luottaa. "Toivottavasti tulemme toimeen", Lilian sanoi, yrittäen vielä saada yhteyttä Laucianiin joka vain nyökkäsi hörpäten juomastaan. Jumalauta, että tyttö näytti niin paljon Sheilahilta.

 

Sinä yönä Laucianin oli vaikea saada unta. Hän ei voinut uskoa, että kyse olisi siitä samasta tytöstä, Sheilahin tyttärestä, vaikka yhdennäköisyys olikin pelottava. Mutta silti tuntui, kuin hän olisi nähnyt vanhan ystävänsä Lilianissa, eikä hän osannut karistaa sitä tunnetta täysin pois. Ei, vaikka hän kuinka sanoi itselleen Sheilahin olevan kuollut.

"This is the end / Just let me win

I found you after you fell / You always did mean well / You made your place in our home / But now I'm so alone

What is this that's happening? / What is this feeling? / Have I been through too much now? / What will my heart allow?"

Laucian lauleskeli yksin hiljaa yössä, istuen erään syrjäisemmän hylätyn talon katolla. Hän yritti saada ajatuksiaan kasaan, sanoa itselleen, ettei kuolleet vaan nousseet haudoistaan ja aloittaneet elämäänsä uudelleen lapsina.

"Don't you know why you're still here? / Why I keep you so near? / I can't let this be the end / Can't say goodbye again

My hate is replaced with fear / The thought that you're not here / Do not make me realize / You aren't the one who dies"

Turhautuneena, kuinka ajatukset eivät millään meinanneet lähteä hänen päästään Laucian veti syvään henkeä. Hän oli suunnitellut tekevänsä yhden pienen ryöstökeikan sinä yönä, mutta sekin oli jäänyt häneltä tekemättä. Mies ei vaan tuntunut millään saavan ajatuksiaan takaisin työhön.

"I know that you're not the one / With whom I had such fun / That one isn't here with me / The one I'll never see

So alone / So afraid / I'm so sorry / Need to be saved

You can make the world brand new / Make a new family too / Love your friends like I loved you / Bring peace to me and you"

Kevyesti varas hyppäsi lopulta alas talon katolta, hän tunsi olevansa aivan liian väsynyt ajattelemaan asiaa enempää siltä illalta, saati sitten käydä monologia mielessään menneisyyden haamujen kanssa.

"This is all / Just a bad dream"

 

Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun Nilam päätti ottaa uuden askeleen suunnitelmassaan rakentaa kapinallisarmeija. Vartijan mielestä Tituksella nimittäin oli hyvä olla ratsu. Kuitenkin poika joutuisi varmasti matkustamaan valeasunsa kanssa kauemmaksikin välillä, ja olisi vähintäänkin omituista Tituksen kaltaisella kyseenalaisella henkilöllä olla Vinemarin täysiverinen. Calderin mielestä taas Nilam oli aivan liian varovainen ja määräilevä, mutta kuitenkin suostuen lopulta menemään vartijansa mukana. Nilam nimittäin tunsi erään, joka kasvatti hieman kaikenlaisia hevosia, hänen entinen työkaverinsa. Mustafa asui hieman kaupungin ulkopuolella, jotta hänellä olisi laiduntilaa hevosilleen. Miehellä ei niitä ollut montaa, ja jokainen niistä oli tavallinen hevonen hänen omaa vanhaa sotaratsuaan lukuunottamatta. Nilam oli varma, että hän saattoi luottaa Mustafaan ja tältä löytyisi joku ratsu Titukselle. Lisäksi mies kuitenkin asui kohtalaisen lähellä kaupunkia, joten Mustafan pitämä pieni talli olisi täydellinen apu tarvittaessa.

 

"Nilam, mikä sinut tänne tuo?" Mustafa huudahti tervehdyksensä tunnistaessaan vanhan ystävänsä. Mustafa oli isokokoinen mies, jolla oli muhkeat viikset ja parta, joilla päihitti jopa Zahirin. Ilmapiiri miehen ympärillä oli rauhallinen, mutta myös hieman vakavan puoleinen. "Teidän korkeutenne, kuinka voin palvella", hän kumarsi hieman tunnistaessaan prinssin. Hän ei ollut heti tunnistaa tätä, sillä Mustafa ei juuri käynyt kaupungissa, ellei hänen ollut pakko. Lisäksi hän oli lähtenyt palveluksesta Sheilahin kuoltua, hän ei ollut kestänyt naisen menettämistä, joten mies oli päätynyt kasvattamaan hevosia. "Tarina on pitkä, ystäväiseni, mutta kaikessa lyhykäisyydessään, prinssini tarvitsisi ratsun, joka ei ole vinemarin täysiverinen. Mietin, jos sinulla olisi ollut joku hänelle sopiva ratsu", Nilam kertoi, Mustafan katsoessa ystäväänsä hieman ihmeissään, ja sitten prinssiä, joka yritti pitää rimpuilevan Sanjayn kurissa. "Ongelmia nykyisen hevosen kanssa?" hän kysyi, katsoen jonkun aikaa touhua. "Sekin on kyllä totta, mutta tämänkertainen pyyntöni on hieman monimutkaisempi", Nilam kertoi ja näyttäen, minne he saattoivat viedä ratsunsa, Mustafa kutsui kaksikon kotiinsa.

 

"Ja sinä et koskaan tullut ajatelleeksi, että voisit kertoa minulle asiasta vasta kun nyt?", Mustafa sanoi hieman ärtyisään sävyyn, kun Nilam oli saanut tarinansa loppuun. Hän kertoi miehelle kaiken, aina kuninkaan hulluudesta kuningattaren pakoon ja Lilianin syntymään. Hän myös kertoi, kuinka Lilian oli hänen tyttärensä ja miten Calder oli päätynyt olemaan Titus ja nykyisin järjesteli kapinnallisarmeijaa. "Olen pahoillani, mutta en vain voinut juosta ympäriinsä kertomassa asiasta. Ajattelin silloin, että olisi parempi, jos mahdollisimman harva tietäisi. Ja jos rehellisiä ollaan, olen samaa mieltä edelleen", Nilam selitti. Calder ei juuri jaksanut ottaa osaa keskusteluun, tuijotellen vain ikkunasta ulos. Pojan mielestä matka oli turha jo muutenkin, eikä hän jaksanut kuunnella kahden aikuisen miehen tarinointia. "...No, millainen ratsu saisi olla", Mustafa vaihtoi puheenaihetta hieman tympääntyneenä. Häntä suututti, että häneltä oli pimitetty tietoja, mutta ymmärsi kyllä miksi. Ja nyt hänelle oltiin kerrottu kuitenkin koko totuus, ja tultu vastineeksi pyytämään apua, eikä mies hurjasta ulkonäöstään huolimatta koskaan kieltäytynyt avunannosta mikäli syytä näki. "Sen kun tietäisi. Mitä hevosten kanssa toimimiseen tulee, prinssin on vaikea tulla niiden kanssa toimeen", Nilam huokaisi, "Poika on täysin mahdoton niiden kanssa ja itsepäisempi kuin aasi." Miehen viimeinen kommentti sai kuitenkin Calderiin jo vähän enemmän eloa. "Miksi sinä vanha muuli minua sanoit?" poika läväytti ja Mustafa hieman hätkähti prinssin kielenkäyttöä. "Älä välitä pojan puheista, se ei vain opi käytöstavoille vaikka kuinka yritän opettaa", Nilam sanoi jättäen Calderin kommentin omaan arvoonsa. "...Minulla saattaa ehkä löytyä joku kokeilemisen arvoinen ratsu. Ainakin kaksikolla olisi sitten jotain yhteistä."

 

Mustafa vihelsi oman ratsunsa luokseen kun kolmikko käveli ulos. Hän tiesi, ettei saisi haluamaansa hevosta kiinni menemällä jalan, hänen oli helpompi paimentaa kyseinen yksilö ratsailta käsin. Calder ja Nilam jäivät katsomaan sivusta aitauksen ulkopuolelta, kunnes Mustafa toi mukanaan toisen hevosen. Hevonen oli hieman valtion omaa hevosrotua sirompi, mutta kuitenkin lihaksikas, väritykseltään musta ja sillä oli suuria valkoisia läiskiä ympäri kehoa sekä valkoinen paksu raita harjassa. "Tämä on Nagi. Nuori ja villi, mutta minusta myös erittäin lupaava ori. Se on hieman hankala tapaus ollut ratsastaa tosin, vähän kuin prinssi ei tunnu löytävän itselleen oikeaa hevosta, Nagi ei ole löytänyt sopivaa ratsastajaa", Mustafa selitti. Calder tuijotti hevosta arvioivasti, hän oli varma, ettei tästä tulisi yhtään mitään. Ja kohta hän todistaisi saman Nilamillekin, että tämä oli täysin hukkareissu.

 

Kun hevoselle oli saatu varusteet päälle, Calder jäi vielä hetkeksi seisomaan tämän vierelle, nousematta satulaan. Hän oli täysin varma, ettei hommasta tulisi yhtään mitään, eikä prinssiä huvittanut tapella seuraavaa tuntia tai paria hevosen selässä, riippuen kuinka nopeasti Nilam antaisi periksi. "Nouse nyt sen hevosen selkään, ei me tänne sitä ihailemaan olla tultu", miehen ääni kuului aitauksen vierestä. "Joo joo", prinssi vain mutisi ja nousi sulavasti hevosen selkään. Nagi ei liikahtanutkaan. Kun Calder käski hevosen liikkeelle, tämä asteli erittäin laiskasti eteenpäin, kuin sitä ei olisi kiinnostanut pätkän vertaa koko touhu. "Pahalta vaikuttaa", Mustafa tuumasi aitauksen reunalta. "Minusta tilanne vaikuttaa menevän hyvin", Nilam vastasi ihmeissään. "Nagi tekee aina näin. Alussa se vaikuttaa laiskalta, mutta sen jälkeen se saa kunnon hepulikohtauksen, ja tiputtaa ratsastajan kuin ratsastajan selästään. Suosittelisin sinua hakemaan ratsun niin päästän sinut aitaukseen, ihan vain siltä varalta jos jotain pahaa pääsee sattumaan."

 

Nilam totteli miehen ohjeita, lähtien hakemaan tallilta omaa ratsuaan. Huomaten Sanjayn kuitenkin olevan selkeästi enemmän menotuulella, Nilam päätti lainata prinssinsä ratsua. Sanjay kulki täysin rauhallisesti Nilamin vierellä, ja mies saattoi vain ihmetellä, kuinka Calder ei tullut moisen hevosen kanssa toimeen. Tullessaan ulos tallista Nilam kuitenkin sai hieman säikähtää. Kuten Mustafa oli ennustanut, Nagi innostui äkkiä, ja nyt se laukkasi ympäri aitausta. Calderilla oli vielä tilanne hoidossa, mutta Mustafan varoitus kummitteli Nilamin takaraivossa. Kiihdyttäen hieman tahtiaan hän suuntasi kohti aitausta. "Odota hetki, niin avaan portin, sitten suosittelen, että menet pysäyttämään tilanteen", Mustafa ilmoitti ja Nilam siirtyi hieman sivummalle odottamaan.

 

Portin aukeaminen ei ollut jäänyt Calderilta tai Nagilta huomaamatta. Pojalle tuli heti hinku kostaa, kuinka Nilam oli raahannut hänet tänne vastoin pojan omaa tahtoa. Tuijottaen tiukasti porttia, odottaen milloin se olisi tarpeeksi auki, Calder pikku hiljaa painautui lähemmäksi Nagin kaulaa, ja hevonen saattoi arvata mitä pojalla oli mielessä. "Testataan nyt, mihin sinusta todella on", poika kuiskasi ja yllytti hevosta nopeampaan laukkaan. Huomaten ratsukon rynnistävän kohti molemmat miehet kavahtivat taaksepäin pois alta. Tajuten kuitenkin Calderin karkaavan häneltä Nilam hyppäsi saman tien Sanjayn selkään lähtien jahtaamaan prinssiään. "Mitä sinä nyt teet, senkin riivatun kakara", Nilam huusi näiden perään. Kuitenkin Sanjay jäi pikkuhiljaa hitaampana jälkeen, Calderin ohjatessa Nagia kohti jonkin matkan päässä olevaa metsää. Jos ei muuta, niin ainakin nopeudesta Nagi ansaitsi Calderilta pisteet.

 

Calder ratsasti metsään, mutta metsän reunalle saapuessaan löysäsi ohjia. Se oli ikään kuin hänen kiitoksensa, kuinka kiltisti Nagi oli alussa häntä totellut. Molemmat olivat vain halunneet hieman vapautta, nauttia elämästään unohtaen kaikki säännöt ja rajoitteet. Välillä Nagi kulki kovempaa, välillä hitaampaa, mutta se ei Calderia sillä hetkellä haitannut. Hän antoi hevosen viedä häntä miten halusi, hädin tuskin ollenkaan ohjaten tätä. Pääosin Nagi meni sieltä, mistä oli helppoa kulkea, mutta välillä harhautui vähän hankalammallekin alueelle. Metsä oli mukavan hiljainen ja rauhoittava, vain luonnon omat äänet kuuluivat taustalla. Heidän ympärillään oli varjoisaa, eikä tarvinnut pelätä, että joku tulisi ja löytäisi heidät, pakottaen takaisin arkeen.

 

Huomaten sivummalta tulevaa valoa, Calder kuitenkin päätti ohjata Nagin sinne. Hevonen oli saanut vapautensa, joten vastineeksi se tällä kertaa seurasi ratsastajansa ohjeita. Ratsukko saapui kauniille pienelle aukealle, jonka keskellä oli kirkasvetinen lampi. "Minne satumaailmaan sinä minut oikein toit", Calder sanahti, katsellen ympärilleen uteliaana. Prinssi laskeutui hevosen selästä, ihmetellen pienen, mutta lempeän tuntuisen aukion kauneutta. Mitään ajattelematta hän päästi irti hevosen ohjista, ja Nagi suunnisti hitaasti lammelle juomaan. Hiljaa Calder katsoi hevosen perään, hänestä oli outoa nähdä, ettei tämä vain lähtenyt pinkomaan omille teilleen, ja seurasi sitten eläintä lammen ääreen. Istuen alas ja tuijottaen hetken kuvajaistaan vedestä Calder lopulta vilkaisi jälleen Nagia. "Tiedätkös, sinä et ole yhtään hullumpi tapaus", prinssi sanoi hymyillen hieman. Hevonen nosti päätään ja vilkaisi poikaa kohden, mutta jatkoi hetken päästä jälleen juomistaan. "Sinäkin taisit vain haluta hieman vapautta, kokeilla siipiäsi niin kuin jotkut sanovat." Itsekseen Calder alkoi pikku hiljaa juttelemaan hevoselle, ei paljoa, aina muutama lause kerrallaan, pohtien mihin hän oli elämässään tullut. "Tiedätkös, se on hassua. Minä, joka en tule hevosten kanssa sitten ollenkaan toimeen, puhumassa tässä sinulle, ihan kuin ymmärtäisit", poika lopulta naurahti, nousten seisomaan. Nostaen päätään hevonen jälleen katsahti poikaan. "Mutta ehkä sinä todella ymmärrät. En olisi yhtään yllättynyt", Calder naurahti, ja Nagi hieman pökki poikaa päällään. Nauraen prinssi työnsi hevosen pään vähän kauemmaksi, mutta katsoen hetken eläintä hän itse painoi päänsä Nagin kaulaa vasten. Hajamielisesti hän vain silitteli hevosta, kaikessa hiljaisuudessa. Kun lopulta prinssi päätti, että oli aika päästää Nilam huolistaan, hän nousi hevosen selkään. "Etkä sitten puhu kenellekään mitään, mitä sanoin täällä", Calder vannotti hevoselta, ennen kuin lähti takaisin Mustafan tallia kohti.

 

Oli sanomattakin selvää, ettei kumpikaan miehistä ollut erityisen ilahtunut prinssin pienestä kepposesta. Vastoin kuitenkin yleistä käyttäytymistään Calder otti kerrankin torut kiltisti vastaan, eikä alkanut väittelemään. Hän jopa pyysi anteeksi Nilamin huomauttaessa olevansa pettynyt pojan käytökseen. "Mikä tämä juoni on?" mies kysyi kaksikon ollessa matkalla takaisin pääkaupunkiin illalla. "En tiedä, tuntui vain siltä, että ansaitsin kaiken mitä sinä ja Mustafa sanoitte", Calder vastasi mietteissään. "En ole torunut sinua kertaakaan ilman syytä", Nilam sen sijaan huomautti prinssin hieman nolosti naurahtaessa miehen sanoille. "Taisit kuitenkin saada purettua viime aikojen stressin aika hyvin, et sinä muuten näin rauhallinen olisi", mies jatkoi, hymyillen jo itsekin. Hän tiesi vaativansa prinssiltään paljon koko ajan, mutta ei miehellä toisaalta ollut varaa päästää Calderia lepsuilemaan. "Mitä muuten pidit Nagista? Tulisiko hänestä hyvä ratsu Titukselle?" Nilam kysyi vaihtaen puheenaihetta. "Nooh, ei se hevonen huonoimmasta päästä ollut", prinssi sanoi hieman punastuen Nilamin naurahtaessa hyväntahtoisesti. 

 

Tuntien voivana luottaa vanhaan ystäväänsä Nilam alkoi pitämään enemmän Mustafaan yhteyttä. Mies saattoi vihdoin hieman hengähtää, sillä Mustafa oli aikoinaan ollut loistava sotilas sekä erinomainen strategisti. Mustafa oli muutamia vuosia Nilamia vanhempi, ja tuntui tietävän, kuinka ihmisten ajatusmalli toimi. Kuitenkin rehellisenä miehenä tämä ei ollut ikinä käyttänyt sitä ketään vastaan. Sen sijaan mies oli onnistunut suostuttelemaan joskus jopa ongelmanuoria rauhoittumaan. Kaikkien näiden hyvien puolien lisäksi Nilamista oli itse asiassa erittäin mukavaa nähdä vanhaa ystäväänsä selkeästi useammin kuin pitkään aikaan. Tämä antoi vartijalle aikaa myös enemmän keskittyä oikeaan työhönsä - prinssin selustan takaamiseen.

 

Hiljalleen kapinallisarmeija alkoi muodostua Amirmoezin kaduilla yön turvin. Titus keräsi itseensä lisää huomiota huhupuheiden kautta, kansan kiinnostuessa kuullessaan, että poika oli muutakin kuin viime aikojen pahin hameiden jahtaaja. Kokien lopulta, että olisi hyvä järjestää ensimmäinen kokoontuminen kiinnostuneiden välillä, Nilam Mustafan avustuksella alkoi jakamaan tietoa eteenpäin. He valitsivat hyvissä ajoin paikan ja ajan, missä kokoontua, syrjäisen kapakan, jonne kukaan ei menisi ihan sattumalta huvin vuoksi. Odottaen auringonlaskua kaikki kolme - Nilam, Mustafa ja Titus - pysyttelivät varjoissa kapakan lähistöllä. Nilam peitti arvonsa harmaan kaavun alle ennen kuin astui sisään ja veti hupun hieman varjostamaan kasvojaan.

 

Kolmikko katseli hiljaa ympärilleen mennessään sisälle kapakkaan. Paikka oli syrjässä, juuri ja juuri kaupungin reunalla. Huonokuntoinen paikka oli konkurssin partaalla, mutta siksi se olikin aivan loistava piilopaikka, vain harvat vakioasiakkaat kävivät, jotka roikkuivat elämässä kiinni enää juuri ja juuri. He olivat enää vain haamuja ihmisistä, joita olivat joskus olleet. Eivät todellakaan siinä kunnossa, että kertoisivat näkemästään ja kuulemastaan, tai vaikka kertoisivatkin, kukaan ei enää uskoisi. Muutamat näistä vakioasiakkaista olivat ihmeissään yllättäen ilmestyneestä suuremmasta määrästä ihmisiä, jotka vaihtelivat aina tavan tallaajista syrjäteiden kulkijoihin ja vaikutti jopa muutama rikkaampikin seuranneen kutsua. Mustafa ja Nilam pysyttelivät Tituksen lähellä, kun poika veti oman huppunsa alas, ja nousten seisomaan, vetäen ihmisten huomion itseensä.

 

Pitäen samankaltaisen puheen, kuin ennenkin, lisäillen sinne tänne uutta tietoa, herättäen uusia kysymyksiä kuulijoissaan, Titus antoi katseensa vaeltaa kapakan asiakaskunnassa. Siellä täällä alkoi kuulua supinaa, joka hiljalleen muuttui puheeksi, eri ikäisten miesten ja muutaman naisenkin vaihtaessa mielipiteitään. Nilam oli myös tyytyväinen nähdessään joitakin pohjoisesta matkanneita, hän tunnisti nämä hieman vaaleamman ihon sävyn perusteella, jos he sattuivat istumaan paikallisten kanssa samassa pöydässä. Huokaisten helpotuksesta, kuinka tilanne oli mennyt käsikirjoituksen mukaan, mies veti huppunsa alas, huomaamatta silmäparia, jotka kiinnittyivät sillä hetkellä mieheen.

 

Laucian oli tunnistanut Tituksen seurassa olleen Nilamin, vaikka tämän kasvot olivatkin vanhentuneet 10 vuoden aikana. Miestä hieman ihmetytti vartijan läsnäolo, mutta samalla myös vahvisti ajatusta, että tämä kaikki oli paljon vakavammalla pohjalla kuin vain jonkin teinin idea leikkiä salapoliisia. Hetken aikaa hän seurasi omasta pöydästään Nilamin ja Tituksen välistä kanssakäyntiä, ja näiden seurassa oli joku kolmaskin, vanhemman puoleinen mies. "Sopiiko liittyä seuraan", Laucian kysyi lopulta, hän halusi Nilamin tietävän, että hän oli myös päättänyt ainakin katsoa, mihin kaikki menee. "Istu alas vain", Nilam sanoi huomatessaan varkaan. Hän nopeasti peitti yllätyksensä, huomatessaan, ettei toinen ollut vanhentunut päivääkään sitten Sheilahin kuoleman. "Laucian, hyvä nähdä, ettet ole kadonnut minnekään", Titus sanahti heti Laucianin istuessa alas. Varas nyökkäsi vain hiljaa vastaukseksi. "Nilam, hän on se, josta kerroin aikaisemmin. Se mies, joka myös epäilee, ettei kaikki ole kuin pitää", Titus esitteli miehet toisilleen, tietämättä näiden tunnistaneen jo toisensa. "Ja hän on Mustafa, Nilamin joku vanha tuttu." "Entinen työtoveri. Nykyisin kasvatan vain hevosia ja avustan siinä, missä minua tarvitaan", Mustafa esitteli itsensä vakava ilme kasvoillaan. "Itse toimin kauppiaana", Laucian vastasi. Hän ei kuitenkaan halunnut paljastaa oikeaa ammattiaan. "Kauppias? Sinä?" Titus naurahti, ja mielessään Laucian kirosi, että oli aikaisemmin varastanut pojalta. Nyt hänen pitäisi keksiä jotain ja äkkiä, ehkä pieni raotus todellisuuteen ei olisi pahasta... Ainakin, jos se estäisi poikaa möläyttämästä mitään tarpeetonta. "Myönnetään, ettei minulla ehkä ole kaikista puhtaimmat jauhot pussissa, mutta ei teidän tarvitse siitä huolehtia." "En minä enää vartijan töitä tee, enkä ala tuomitsemaan kauppojasi niin kauan kun minä en liity niihin. Se tehtävä kuuluu nykyisille vartijoille. Suosittelen kuitenkin, ettet anna Nilamin saada sinua kiinni työsi pimeällä puolella. Hän ei ehkä nyt näytä siltä, mutta mies on nykyisin prinssin henkivartija, ei mikään turhan heppoisesti otettava vastus", Mustafa kertoi. Hän ei yleensä ollut puheliainta sorttia, mutta yritti pitää hyvän ilmapiirin pöydässä.

 

Vielä illan päätteeksi Laucian päätti pyytää Nilamia mukaansa juomaan omaan vakiopaikkaansa. Kokoontumispaikkana toiminut ränsistynyt kuppila kun ei juuri täysin tarjonnut yksityisyyttä, mitä Laucian olisi halunnut keskustelulleen vartijan kanssa. Suostuen toisen miehen pyyntöön Nilam vielä vannotti tiukasti, ettei Titus saisi päätyä ongelmiin, joita hänen pitäisi setviä aamulla. Tituksen yrittäessä väittää vastaan Nilam täysin armotta läimäisi poikaa kasvoille, muistuttaen, että oli pelastanut tämän tarpeeksi monta kertaa ongelmista, ettei pojalla olisi varaa väitellä takaisin. Kun Titus vihdoin näytti kuuntelevan, Nilam antoi pojan mennä menojaan, hyvästellen vielä nopeasti Mustafan, joka suuntasi ratsunsa luokse, jolla oli kaupunkiin tullut.

 

"Normaalisti järkyttyisin näkemästäni, mutta jotenkin en vain osaa tällä kertaa. Vuodet ovat kohdelleet sinua hyvin", Nilam avasi keskustelun, kun miehet istuivat juomiensa kanssa kulmapöytään. "Normaalisti pitäisi kai sanoa samaa takaisin mutta...", Laucian aloitti, mutta hetken hiljaisuuden päästä Nilam lopetti miehen lauseen tämän puolesta. "Tiedän kyllä, olen vanha", tämä hymähti hieman uupuneesti. Nilam ei todellisuudessa kuitenkaan kovin vanha ollut, vasta 32, mutta tämän raskas työ oli saanut miehen kasvot näyttämään vanhemmilta. "En uskonut näkeväni sinua enää, mutta hyvä tietää, että Tituksen rinnalla on joku, johon voi luottaa", vartija jatkoi vaihtaen aihetta. "Samat sanat. Mutta en olisi koskaan kuvitellut kuulevani vartijan sanovan luottavansa rikolliseen", Laucian sanoi hiljaa, kuin muistuttaen Nilamia todellisesta ammatistaan. "En minä sitä ihan noin tarkoittanut. En luottaisi sinulle valtion kassan vartiointia, mutta tiedän kyllä, että mikäli määränpää on sama tai hinta oikea, sinä et petä", Nilam sanoi, kieltäen kuitenkin itseään uppoamasta liikaa menneitä muistelemaan. "Titus muuten esitteli minulle erään, joka näyttää uskomattoman paljon eräältä, jonka molemmat tunnemme", Laucian otti yhden hänen mieltään painaneen asian esille, "Nuoren tytön. Mietin josko ehkä..." "Oliko tytön nimi Lilian?" Nilam kysyi, tietäen sen olevan täysin turhaa. Kenet muutkaan Titus olisi esitellyt? Laucian ei vastannut ääneen, mutta nyökkäsi pienesti. "Siinä tapauksessa et ole erehtynyt", Nilam myönsi lopulta hiljaisella, hädin tuskin kuuluvalla, äänellä. "Taisin vahingossa pelästyttää hänet reaktiollani, yllätyin yhdennäköisyydestä", Laucian lopulta myönsi, vartijan naurahtaessa pienesti. "Tuskin. Se tyttö ei helpolla säikähdä. On tullut äitiinsä", Nilam hymyili itsekseen. Hän oli sanoin kuvaamattoman ylpeä tyttärestään, ja sillä hetkellä myös Laucian saattoi nähdä sen.

 

"Kuinka muuten tunnet Tituksen?" Laucian nosti esille uuden kysymyksen, "Tiedän kyllä, että on Calderin tapaista ystävystyä vaikka kivipatsaan kanssa, mutta en odottanut sinulla ja Tituksella olevan noin läheisiä välejä." "Laucian, älä unohda, että olen edelleen vartija. Vaikka olenkin prinssin henkilökohtaisessa palveluksessa suurimman osan ajasta, minulle löytyy tekemistä myös silloin, kun hän esimerkiksi opiskelee", Nilam muistutti, "Titus taas oli jatkuvasti ongelmissa. Sitä oppii tuntemaan kasvot kun niitä näkee tarpeeksi usein saman ongelman parissa, moni isä on tullut valittamaan hänestä kaupungin vartijoille aika ajoin. Olen kuitenkin iloinen, että joku on kiinnostunut tuomaan totuuden esille." Laucian nyökkäsi hiljaa Nilamin selitykselle. Hän muisti itsekin, kuinka poika oli vain tippunut katon läpi hänen pöytäänsä. Oli ollut pojan onni, ettei Laucianin juoma ollut tuolloin läikkynyt tai hän olisi voinut olla pojalle hieman ärtynyt.

 

Miehet keskustelivat niitä näitä, aina välillä tilaten lisää juotavaa. Ehkä stressi heikensi Nilamin alkoholinsietokykyä, mutta ajan kuluessa hän alkoi tuntea humalatilansa nousevan. "Ehkä parempi, että jätän itse juomisen tältä iltaa", mies naurahti hieman väsyneesti, "Huomenna on kuitenkin jälleen paljon tehtävää." Laucian vain hymähti miehen sanoille. "Se taidat siis olla sinä, joka hoitaa suurimman osan tämän kaiken järjestelystä", varas totesi. "Tähän asti kyllä. Mustafasta tulee olemaan paljon apua tulevaisuudessa, hän on älykäs mies. Uskomatonta, kuinka nousen vanhaa opettajaani vastaan, enkä edes tunne syyllisyyttä", Nilam sanoi, alkoholin saadessa miestä rehellisemmäksi tunteissaan. "Enemmän Douglas on tainnut tuottaa sinulle ongelmia tapattamalla Sheilahin, ja epäilisin, ettei Calder ole kovin kaukana listassa", Laucian muistutti, mutta Nilam vain hymyili surullisesti. "Ei kuningas aina ollut tuollainen. Hän oli loistava opettaja, hänen ansiostaan olen tässä nyt. Olen hänelle paljosta velkaa", Nilam mietti, muistellen vanhoja hyviä aikoja, "Mutta olet myös oikeassa, hän on toiminut anteeksiantamattomasti ja vetänyt siinä samalla minultakin maton jalkojen alta. Ehkä siksi juuri en tunne enää mitään häpeää tai katumusta pettämällä kuninkaan. Hän on tullut hulluksi, eikä enää ole sama mies." Laucian mietti hetken itsekseen, Sheilah oli kuvaillut Douglasia samaan tapaan. Kai näiden sanoissa jokin totuus oli, ehkei kuningas aina ollut paha, mutta sillä ei ollut Laucianille väliä. Hän itse ei pitänyt kuninkaasta, joka oli satuttanut hänen ystäviään, ja se riitti varkaalle selitykseksi olla enemmän miestä vastaan kuin tämän puolella.

 

Vuosi alkoi pikku hiljaa lähetä loppuaan, ja kansa alkoi valmistua viettämään jälleen uuden vuoden juhlia. Normaaliin tapaan kaikkialla oli erilaista ohjelmaa ja tarjottavaksi oli tuotu vain parasta, mitä kaupungista löytyi. Juhlatunnelma oli katossa. Kuitenkin palatsin sisällä prinssillä oli hermot kireällä. "Tämä on naurettavaa", Calder nurisi Nilamille. Poikaa ei juuri kiinnostanut pukeutua hienosti, ja olla kaikkien ihailtavana nukkena. Ei julkinen esiintyminen kauaa kestäisi, mutta prinssin pitäisi pysyä paikallaan ja ainakin näyttää iloiselta. Eikä siinä sinällään ongelmaa ollut, Calder vain halusi mieluummin päästä nopeammin kansan sekaan seikkailemaan. "Yritä sitten hillitä naurusi, kaikki luulevat sinun seonneen jos vain kikatat kuin pikkutyttö", Nilam vastasi, kieltäytyen ymmärtämästä prinssin tuskaa, "Sitä paitsi, teet tämän muutenkin joka vuosi, ei tämä ole yhtään erilainen kuin ne muutkaan." "Minä nimenomaan haluaisin, että tämä olisi erilainen. Sinun ei tarvitse seisoa koristeena jonkun typerän puheen ajan", Calder marisi. "Siinä sinä erehdyt hieman. Minäkin joudun seisomaan paikallani, huolehtien sinun ja kaikkien muiden turvallisuudesta. Tämä päivä on sinulle lomaa, mutta minulle ei", Nilam muistutti. Calder kyllä tiesi, että Nilam oli töissä, mutta pojan mielestä vartijan työ oli siltikin helpompaa, tai ainakin mielenkiintoisempaa ja hauskempaa. "Ei kukaan huomaisi, jos minä puuttuisin paikalta", prinssi yritti vielä kerran, luoden surkean katseen Nilamiin siinä toivossa, että vartija päästäisi pojan menemään vapaasti etuajassa. "Ei tule kuuloonkaan. Jos kukaan ei huomaa, niin siinä vaiheessa vähintään minä nostan metelin, ja siitä sinä vasta ongelmiin joudutkin", vartijan vastaus oli tiukka ja pitävä.

 

Uuden vuoden juhlinta oli myöskin varkaiden puolella yksi vuoden kohokohdista. Silloin kansaa olisi paljon liikkeellä ympäri vuorokauden, ja olisi erittäin hankala löytää sitä, joka heidän taskujaan kävi keventämässä. Laucian oli hyvissä ajoin liikkeellä, kulkien kansan joukossa, kuten kuka tahansa. Hän oli peittänyt kasvonsa hupulla, ettei hänen vaalea ihonsa kiinnittäisi liikaa huomiota, vaikka aina hän saattoi sanoakin olevansa ulkomaalainen. Tarkkaillen ihmisiä ympärillään hänellä tarttui aina välillä jotain arvokasta mukaan, ja seurasi kansaa keskusaukiolle, jossa kuningasperhe tekisi lyhyen esiintymisen. Vilkaisten korokkeella seisovaa ja puhuvaa kuningasta, Laucian mietti, kuinka tällä ei ollut mitään tietoa tulevasta. Mies ei tiennyt, kuinka tätä vastaan oli alkanut nousta kansaa, jotka sulkivat suunsa ajatuksistaan kuninkaasta. Samalla Laucian tuli vilkaisseeksi kuninkaan takana seisovaa poikaa, prinssiä. Hetkeen Laucian ei ollut uskoa silmiään, mutta samalla kaikki palaset tuntuivat sopivan paikoilleen. Hän tunnisti pojan, prinssi oli Titus. Suuri osa tämän kasvoista peittyi yleensä silmälapun alle, ja nyt Laucian tiesi miksi. Pojan toinen silmä oli melkein valkea, ja sen yläpuolella kulki vinosti arpi. Varsin tunnistettava yksityiskohta. Lisäksi Laucian muisti, mistä tuo arpi, joka kulki pojan nenä yli, oli tullut. Hän oli saanut sen silloin, kun oli pudonnut katon läpi. Hetkeksi varas jäi vain tuijottamaan prinssiä yllättyneenä, mutta keräsi kuitenkin itsensä nopeasti kasaan. Hän ei halunnut herättää huomiota poistumalla, joten varas odotti paikallaan, kunnes kuninkaan puheenvuoro oli ohi ja kansa lähtisi juhlistamaan uutta vuotta, kukin tavallaan.

 

Laucian ei yllättynyt tavatessaan Tituksen paljon myöhemmin tavernassa. Poika oli tullut maksamaan loputkin velkansa paikan omistajalle, korvaamaan tämän katon ja pöydän. Omistaja pohti pojalle, mistä tämä oikein oli tienannut rahat, sillä päivisin tätä ei näkynyt missään. Luulisi sellaisen hulttion olevan myös päivisin tunnettu. Naurahtaen Titus vastasi vain tekevänsä pätkätöitä milloin missäkin, minkä vuoksi tätä ei kukaan varmasti ikinä saisi päivisin kiinni. Laucian vain tuhahti mielessään, niinpä tietysti. Kun Titus siirtyi hieman syrjemmälle, Laucian lähti pojan perään. Kun poika vihdoin oli yksin, varas asteli tämän kuuloetäisyydelle. "Hei Calder", Laucian sanahti hieman matalammalla äänellä, ettei kukaan heidän ympärillään kuulisi. Titus kääntyi Laucianiin päin, mutta melkein heti poika huomasi, minkä virheen oli tehnyt. "Pitkästä aikaa, pentu", mies jatkoi, tietäen nyt varmaksi, että Titus ja Calder olivat yksi ja sama. "Vau, ei kukaan ole minua ennen prinssiksi erehtynyt luulemaan", Titus naurahti vaivaantuneesti, yrittäen peittää virheensä. "Älä esitä", Laucian sen sijaan vastasi, ojentaen kätensä pojan silmälappua kohden, "Mitä sinä piilottelet tuon silmälapun alla sitten?" "Vanha arpi. Erittäin ruma ja huonosti parantunut. Et sinä sitä halua nähdä", Titus sanoi nopeasti, työntäen varkaan käden pois. Laucian huomasi silmälapun alta pilkottavan hieman pojan silmäkulmassa olevaa arpea, samanlainen kuin Calderilla. "En minä helposti säikähdä", Laucian vielä yritti, muttei enää yrittänyt poistaa silmälappua. "Usko pois, et halua nähdä sitä", Titus virnisti vaivaantuneesti. Hän oli jäänyt kiinni.

 

Seuraavana aamuna Calderia hävetti suuresti. Hän oli jäänyt kiinni Laucianille, ja vaikka mies ei ollut pakottanut poikaa paljastamaan henkilöllisyyttään, tämän sanat olivat tehneet selväksi, ettei mies uskonut mitään selityksiä. Ja prinssi tiesi itsekin menneensä paniikkiin, eikä ollut osannut näytellä tarpeeksi hyvin. Häpeissään hän ei ollut kehdannut edes kertoa Nilamille asiasta. Calder yritti kuumeisesti miettiä, mitä hän tekisi seuraavaksi. Olisiko hänen pitänyt myöntää henkilöllisyytensä ja uhata heittää mies vankilaan, mikäli tämä puhuisi mitään? Mutta Laucian oli yksi niistä, jotka olivat selkeästi hänen puolellaan, eikä prinssi halunnut menettää yhtään kannattajaansa. Ei, hän ei voisi vahingoittaa Lauciania mitenkään, hänen olisi vain valmistauduttava kieltämään asia, mikäli mies jakaisi tietoa eteenpäin ja häneltä tultaisiin kyselemään suoraan asiasta. Ehkä hän voisi vain selittää miehen olleen humalassa tehdessään havaintonsa? Tosin mitä Calder oli nähnyt, Laucian ei ikinä ollut humalassa. Hakaten päätään tyynyyn prinssi kirosi typeryyttään, miten hän oli saattanut antaa tässä näin käydä.

 

Vuoden alussa Nilam ehdotti Calderille, että he lähtisivät yhdessä kiertämään Vinemaria, ja keräämään kannattajia Titukselle. Prinssi oli enemmän kuin iloinen päästessään pois melkein paahtavan tuntuisesta epäilyksestä, että Laucian saattaisi sanoa jotain. Päättäen vähän aikaa paeta ongelmaansa prinssi suostui saman tien, yllättäen Nilamin hieman innostuksensa määrällä. Kuitenkin vartija oletti kyseessä olevan vain pojan loputon seikkailunhalu. Calder saisi siinä samalla kokea hieman normaalin ihmisen elämää, olemalla täysipäiväisesti Titus, eikä prinssi. Tyytyväisenä prinssin ilahtumisesta Nilam lähti järjestelemään asioita, antaen Calderille samalla hieman omaa aikaa.

 

Päättäen rentoutua Calder heittäytyi selälleen pehmeään ruohoon palatsin pihamaalla. Sphintus lensi pojan luokse, laskeutuen ja kieroutuen kerälle tämän vatsan päälle. Hajamielisenä prinssi silitti lemmikkinsä päätä, käärmeen nukahtaessa tuttuun kosketukseen. Kuuro eläin ei tiennyt mitään, kun Calder puheli tälle. Kuitenkin matelian sileiden ja lämpimien suomujen tunne kämmentä vasten rauhoitti prinssiä, ollen lähes yhtä terapeuttista kuin karkaaminen Nagin kanssa. "Säikähtäisiköhän Nagi sinua", Calder kysyi lopulta käärmeeltä, nostaen hieman päätään. Matelija ei kuitenkaan reagoinut tähän, jatkaen vain uniaan. "Niin typerältä kuin se tuntuukin, niin varmaan. Sanjaykaan ei pidä sinusta, en kyllä voi käsittää miksi. Mutta se onkin astetta typerämpi ori." "Sanjay ei ole tyhmä, sinä vain et osaa käsitellä sitä", Nilamin ääni kuului jostain prinssin yläpuolelta. Sphintus heräsi, kun Calder nousi istumaan, lentäen kuitenkin saman tien prinssin kaulan ympärille. Eläimestä tuntui, kuin tämän omistaja olisi laiminlyönyt tätä viime aikoina aivan liikaa. "Ei, kyllä se hevonen on sekopää", Calder väitti vastaan, edelleen silitellen Sphintusta. "Silloin, kun sinä karkasit Nagilla, Sanjay totteli minua loistavasti. En itsekään osaa sanoa, mitä sinä teet niin pahasti väärin, ettei se pidä sinusta", Nilam muistutti. "Mutta Nagi totteli minua ihan hyvin, kyllä vian on oltava Sanjayssa", prinssi väitti vastaan, Nilamin vain pudistellessa päätään. "Joka tapauksessa, sain järjestettyä kaiken, että voimme lähteä huomenna. Palvelijat hoitavat pakkauksen, mutta sinun on muistettava itse ottaa silmälappu mukaan. Lähdemme huomenna päivällä", vartija selitti hymyillen, "Pääset kokeilemaan samalla pidempää matkaa Nagin kanssa." Calderin ilme kirkastui entisestään, hän pääsisi matkustamaan, eikä hänen tarvitsisi ratsastaa vastentahtoisella ratsulla. "Mutta sitä vastaan sinun on nyt mentävä oppitunnillesi, nuori mies", Nilam muistutti naurahtaen, tietäen pilaavansa hetkellisesti prinssinsä hyvän mielen. Ja toden totta, Calderin ilme mutristui, mutta kerrankin poika teki kuten käskettiin pistämättä vastaan.

 

Kun aamulla kaksikko viimein pääsi lähtemään, Calderilla oli hieman vaikeuksia pitää itseään rauhallisena. Pojalla oli kiire päästä matkalleen, mutta Nilam tuntui tekevän kaiken hidastetusti. Kun kaksikko viimein pääsi vaihtamaan prinssin ratsun, poika ojensi Sanjayn ohjat henkivartijalleen. "Ratsasta sinä Sanjaylla. Itsehän sanoit sen tottelevan sinua." Nilam oli yllättynyt, mutta myös hyvillään prinssin eleestä. Miehen oma ratsu alkoi olla jo vanhemman puoleinen, kun taas Sanjay oli vielä nuori ja menohaluinen. "Jos niin sanot", Nilam hymyili ja antoi oman ratsunsa ohjat Mustafalle, "Pidä siitä hyvää huolta. Saatan hyvinkin antaa hänet sinun huostaasi eläkepäivilleen." Mustafa nyökkäsi ja otti Nilamin ratsun mukaansa, samalla kun Calder alkoi hoitamaan Nagin lähtökuntoon. Nilamia melkein nauratti katsoa, kuinka hyvin hänen prinssinsä kohteli hevosta, joka ei ollut jalostettu viimeisen päälle.

 

"Hienoa nähdä, että olet löytänyt hevosen, joka sopii sinulle", Nilam totesi heidän päästyään tien päälle. "Tiedän, Nagi on paras ikinä", Calder vastasi, mutta puri kieleensä melkein heti sen sanottuaan kuullessaan henkivartijansa naurahtavan. "Tai siis... Tämä on ihan ok", poika yritti peitellä lapsekasta innostustaan punastuen. "Ei siinä mitään pahaa ole, pitää omasta ratsustaan. Itse asiassa se on juuri päinvastoin. Olen ylpeä sinusta", Nilam kehui Calderia, ja prinssillä meni vielä enemmän ajatukset sekaisin. Nilam oli kuin isä hänelle, vahtien pojan jokaisen liikkeen perään. Calder oli myös nähnyt miehen kohtelevan häntä toisinaan hieman samaan tapaan kuin Liliania, vaikka prinssi olikin viisi vuotta siskoaan vanhempi. Ja kaiken tämän Calder oli korvannut aiheuttamalla aika ajoin miehelle lisää syytä harmaantua ennenaikaisesti. Mutta silti mies sanoi olevansa ylpeä jostain asiasta Calderista. "Lakkaa punastelemasta siinä tai jätän sinut jälkeen. Mitä sanot, otettaisiinko pieni kilpailu seuraavaan risteykseen?" Nilam vaihtoi aihetta, huomaten pojan kiusaantumisen. "Nyt teit virheen, ukko, me ollaan jo kerran Nagin kanssa laitettu sinut puremaan meidän pölyä, ja tehdään se uudestaankin, jos pyydät", prinssi sanoi saaden hyväntuulisen itsevarmuutensa takaisin. Naurahtaen Nilam antoi merkin ja molemmat kiihdyttivät hevosensa laukkaamaan täyttä vauhtia kohti seuraavaa risteystä.

 

Douglas oli tyytyväinen Calderin poistuessa hetkeksi palatsista. Mies oli yllättynyt, mutta suostunut nopeasti Nilamin ehdotukseen lähteä pienelle retkelle prinssin kanssa. Silti kuninkaasta tuntui, kuin häneltä olisi jäänyt huomaamatta jotain, muttei tiennyt kuitenkaan mitä. Tarkistaen valtion asioiden olevan ajan tasalla epämiellyttävä tunne nosti päätään hänen mielessään. Ottaen kynän ja paperia, Douglas päätti pitkästä aikaa kirjoittaa veljelleen Edgardille. Vuodattaen huoliaan Calderista paperille kuningas pohti, missä hänellä oli mennyt pieleen. Mikälli Douglas olisi saanut päättää, poikaa ei olisi enää olemassakaan, mutta Nilam osasi työnsä aivan liian hyvin. Hän oli opettanut nuoren miehen aikoinaan aivan liian taidokkaaksi työssään, ja tämä tuntui osaavan käsitellä tilanteen kuin tilanteen. Kuningas ei halunnut loukata vanhaa oppilastaan, joten hän ei voinut toimia Calderin suhteen niin suoraan kuin halusi. Ja poika oli onnistunut selviämään jo varsin hankalaan ikään asti. Jos tämä tahti jatkuisi, kuningas tiesi, että ajan kanssa pojasta tulisi häntä vahvempi. Taittaen paperin siististi ja sulkien kirjeen Douglas mietti, kuinka hän tulisi vaivaamaan jälleen veljeään. Hän tiesi veljensäkin olevan huolissaan, sillä Edgarin poika, Raoul, tuli vähän liiankin hyvin serkkunsa kanssa toimeen. Kumpikaan mies ei halunnut tuoda surua pojalle, mutta toisinaan sekin oli uhrattava.

 

Calder nautti matkan tuomasta vapaudesta, jonka Nilam oli hänelle järjestänyt. Yhdessä he saivat levitettyä lisää epäilyksiä kuningasta kohtaan, mutta saivat myös nähdä ensimmäisiä vastustajiaan. Osa kansasta näki Douglasin hyvänä kuninkaana, tämä kuitenkin osasi hoitaa valtion asiat kuten pitikin, tehden Vinemarista kansalle turvallisen tuntuisen. Heitä loukkasi suorat kyseenalaistukset kuninkaan pätevyydestä työhönsä, ja muutamaan otteeseen Titus sai kärsiä asiasta haukkujen muodossa. Nilam kuitenkin muistutti prinssiä, että nämä vastoinkäymiset olivat täysin luonnollisia ja oikeutettuja, eivät he voineet vaatia kansaa näkemään kaikkea sitä, mitä he olivat nähneet. Olisi ollut täysin luonnotonta, jos heidän hyvä tuurinsa olisi jatkunut ikuisesti.

 

Pieni huoli nousi Calderin mieleen nähdessään palatsissa olevan vieraita. Toki prinssi oli iloinen nähdessään serkkunsa, Raoulin, mutta tämän vanhempia poika ei olisi halunnut nähdä. "Tervehdi vieraita, Calder", Douglas muistutti kun prinssi tuli ilmoittamaan kuninkaalle palanneensa retkeltään. Kääntyen katsomaan setäänsä Edgaria ja tämän vaimoa Rebeccaa, prinssi nyökkäsi pienesti. "Mukava nähdä teitäkin, kuinka olette voineet?" poika kysyi kohteliaasti, mutta tämän äänensävy oli viileä. "Erinomaisesti. Olemme otettuja, kun veljeni pyysi meitä käymään", Edgar vastasi tämän vaimon nyökätessä miehensä vierestä. Rebeccan suhtautuminen Calderiin oli neutraali, hän ei halunnut olla miestään vastaan, muttei kuitenkaan kyennyt ymmärtämään tämän vihaa prinssiä kohtaan. Raoul sen sijaan tuli heti serkkuaan vastaan. "Mistä sinä lurjus olet tulossa", nuorempi poika kysyi hyväntuulisena. Calder oli useaan otteeseen saanut opettaa serkkuaan puhumaan hänelle suoraan, mikä sai huoneessa olevat aikuiset kurtistamaan kulmiaan. "Tule, niin kerron kaiken", prinssi virnisti pörröttäen serkkunsa tummia hiuksia sekaisin. Odottaen vielä isänsä hyväksyntää poistua Calder vilkaisi vielä Douglasiin, joka nyökkäsi jäykästi, ennen kuin poistui huoneesta.

 

Raoulin seura piristi aina prinssiä, eikä tänäänkään ollut poikkeus. Antaen Nilamille loppupäivän vapaaksi prinssi lähti käymään kaupungilla serkkunsa kanssa. Koska hän oli vasta palannut matkaltaa, Calder ei jaksanut heti ensimmäisenä alkaa miekkailemaan serkkunsa kanssa, mikä oli yksi yleisin viihdyke kaksikolla. Sen sijaan runsaan lounaan ääressä Calder kertoi Raoulille kaiken matkoistaan ja mitä Amirmoezissa oli tapahtunut. Raoul asui vanhempiensa kanssa Niloofarissa, joka oli suuri satamakaupunki, eikä siis käynyt koko ajan pääkaupungissa. Kuitenkin kapinallisarmeijan Calder jätti mainitsematta, hän ei halunnut riskeerata, että Raoul sanoisi jotain isälleen, mutta prinssi halusi myös suojella nuorta serkkuaan ylimääräisiltä huolilta. Uusien arpiensa alkuperän Calder taas selitti erittäin suuripiirteisesti.

 

"Miten sinä olet ehtinyt tehdä kaiken tuon tässä välissä?" Raoul kysyi ihaillen. Hän ei koskaan tulisi kyllästymään serkkunsa hulluihin tarinoihin. "Mä oon nopea liikkeissäni, ei siinä sen erikoisempaa", Calder naurahti. "No ilmeisesti... Isäni olisi ollut raivoissaan jos olisin karannut yöllä kotoa vain tuhotakseni paikallisen tavernan katon." "Siksi minä en olekaan kertonut yhtään mitään omalleni", prinssi naurahti, "Äläkä sinäkään sano mitään." Raoul mietti hetken, mutta nyökkäsi kuitenkin. Poika oli tietoinen, ettei Calder ollut sukunsa silmissä erityisen suosittu, muttei halunnut ymmärtää miksi. Prinssihän oli varsin viihdyttävää seuraa ja tämä aina kertoi hulluja tarinoitaan hyväntuulisena. "Mutta miten sinä onnistuit pitämään kaiken tämän tiedon salassa isältäsi?" Raoul ihmetteli. Calder oli jättänyt mainitsematta, että kulki öisin kadulla Tituksena. "On prinssinä olemisessa hyvätkin puolensa. Siinä saa valtaa käskeä ihmisiä pitämään salaisuuksia, ja on aina varaa maksaa pitää kaikkien huulet sinetöityinä." Raoul ei voinut kuin nauraa. "Moni suuttuisi sinulle, jos tietäisivät, mihin valtion verorahat menevät." "Ei se summa lopulta niin suuri ole yhtä ihmistä kohden", Calder vastasi välittämättä siitä, kuinka hulttiomaiselta kuullosti, "Kunhan sinä vain osaat pitää salaisuuden." Iskien silmää serkulleen Raoul lupasi, ettei ainakaan hän sanoisi kenellekään yhtään mitään.

 

"Mitä minun pitäisi tehdä?" Douglas kysyi veljeltään, kun he saivat vihdoin olla hetken kahden. Kuningas oli ehdottanut Edgarin vaimolle, että tämä rentoutuisi palatsissa nyt, kun hän oli paikalla, ja Rebecca oli tyytyväisenä ottanut tarjouksen vastaan. Naista odotti pitkä päivä hemmoteltavana aina yrttikylvyistä hierontaan ja kauneudenhoitoon. Edgar käveli veljensä vierelle nostaen kätensä tämän olalle. "Osaisinpa neuvoa sinua, veli rakas", Edgar sanoi rauhallisesti, "Calder on kasvanut vanhemmaksi kuin kumpikaan meistä halusi. Kuten itsekin kirjeessäsi minulle kerroit, tästä eteenpäin hän vain vahvistuu. Oma huolenpitosi pojan henkivartijoista on kasvattanut heistä vahvan muurin tämän ympärille, mutta kukaan meistä ei osannut odottaa, että tässä näin kävisi." "Olisipa niin ollutkin. En halua menettää entisiä oppilaitani sen pirun vuoksi. Hän vei minulta jo vaimon", Douglas huokaisi, katsellen Sheilahin tälle viimeisenä iltana antamaa sinettisormusta sormessaan. "Olen pahoillani. Tiedän, ettei sinun ollut helppoa tehdä niin raskasta päätöstä. Kenenkään miehen ei tulisi joutua tuomitsemaan rakkaintaan kuolemaan", Edgar lohdutti veljeään, mutta Douglas pudisti hieman surullisena päätään. "Ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. En ole kertonut tästä kenellekään, mutta vielä tuomiota edeltävänä iltana yritin ylipuhua Sheilahin. Yritin saada häntä näkemään totuuden, mutta hän kieltäytyi. Et uskokaan, kuinka toivoin, ja toivon vieläkin, että hän olisi tehnyt, kuten pyysin." "Tämä vain todistaa, mihin kaikkeen se pirun lapsi kykenee. Mutta älä huoli, Douglas, minä tulen olemaan aina tukenasi", Edgar muistutti, kuninkaan nyökätessä veljelleen kiitollisena.

 

Molemmille Calderille ja Douglasille oli tehnyt hyvää nähdä heille tärkeitä ihmisiä, mutta valitettavasti molemmat huomasivat itsevarmuuden kasvavan myös toisissaan. Kumpikaan ei halunnut antaa toiselle sitä tyydytystä, että nämä olisivat paremmassa kunnossa kuin vastustajansa, joten kaksikon kanssakäynnit vähenivät entisestään. Eikä kumpaakaan oikeastaan lopulta haitannut olla poissa toistensa näköpiiristä. Nilam sen sijaan näki muutoksen, huolestuen uudistuneesta voimasta kuninkaansa silmissä. Vartija ei kuitenkaan voinut asialle muuta tehdä, kuin kertoa olevansa iloinen entisen opettajansa voidessa pitkästä aikaa paremmin. Mies kantoi tilanteen tiukentumisen taakan itse, sillä hän tiesi, ettei olisi mitään syytä huomauttaa asiasta Calderille, ja kapinallisarmeijan jäsenet eivät olleet koskaan edes nähneet kuningasta työnsä uuvuttamana. Sen sijaan kapinnallisarmeijan osalta suunnitelmat jatkuivat normaaliin tapaansa, mutta Nilam tiesi, että kohta olisi aika alkaa toimia. Silti vielä muutamana iltana hän aikoi lähettää Calderin Tituksena liikkeelle etsimään heille vielä lisää kannattajia, sillä miehen mielestä yksikin ihminen lisää saattaisi osoittautua ratkaisevaksi voimaksi.

 

Titus alkoi käydä jo hieman hermostuneeksi, hän halusi päästä jo toimimaan, mutta Nilam kielsi sen. Sen sijaan pojan tuli houkutella katujen kulmissa ihmisiä luokseen, ja ylipuhua nämä puolelleen. Seisoen puisen laatikon päällä Titus kutsui ohikulkijoita luokseen, joita oli vielä yllättävän myöhäänkin liikkeellä hyviä määriä. "Ettekö tekin halua tietää totuutta, jota kuningas selvästi salaa? Miksei hän puolustanut vaimoaan, vaan tuomitsi tämän? Millainen mies tekee niin? Sellainen ei ole edes mies, jos minulta kysytään", Titus julisti kovaan ääneen, ihmisryhmän kerääntyessä pojan ympärille. "Ja sekö antaa sinulle luvan horjuttaa rauhallista kaupunkia?" naisen ääni kuului jostain ihmismassan toiselta puolelta. Ohikulkeva nuori nainen oli kuullut Tituksen puheen, ja oli selvästikin tympääntynyt ja eri mieltä pojan kanssa. "Voitko sinä sitten luottaa rauhaan, jonka murhaaja on luonut?" Titus kysyi vastaan. "Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö kaikki olisi hyvin. Ja siksi minä väitänkin, että sinä vain haastat turhaa riitaa itseäsi isompien voimien kanssa", nainen vastasi, ja kahden väittelijän välissä olevat ihmiset antoivat näille tietä nähdä toisensa. Titus hyppäsi alas laatikon päältä, lähtien kävelemään ripein askelin hänet haastanutta naista vastaan. Nainen ei kuitenkaan perääntynyt, vaan kohtasi pojan vahvana. "Ja kuka sinäkin luulet olevasi?" Titus kysyi hieman uhkaavaan sävyyn. "En kukaan erityinen, mutta jos nimen haluat, niin olen Selene."

 

Selene oli normaalikokoinen, parikymppinen nuori nainen, jolla oli terävä katse. Tällä oli lyhyet, tummanruskeat hiukset ja vahvan katseen omaavat silmät, jotka pelottomasti kohdistuivat Titukseen. Naisen pelottomuus näkyi tämän koko olemuksesta, ottaen jopa lopussa pari itsevarmaa askelta Titusta kohden, ollen täysin nenäkkäin pojan kanssa. Tökäten poikaa voimakkaasti rintakehään nainen jatkoi tälle saarnaamista armotta. "Sinä vain haluat herättää sekaannusta ihmisissä. Miksi ihmeessä aloittaa haastamaan riitaa, kun kaikki on hyvin? Puhut oikeudesta, mutta haluat aiheuttaa hankaluuksia, kenen oikeuksia se muka palvelee? Edesmenneen kuningattaren? Siitä on jo monta vuotta, eikä nainen koskaan kiistänyt syyllisyyttään. Millainen nainen kuolee vapaaehtoisesti häpäistynä, jos hän on kerta viaton?" Selene ampui kysymyksiään yksi toisensa perään. Väkijoukko hämmentyi entisestään, kuinka yksittäinen nainen uskalsi nousta suosiota keräävän kapinnallista vastaan. "Mutta miksei sitten asiasta ole enemmän tietoa? Miksei kukaan tunnu tietävän tarkalleen, mikä kuningattaren rikos oli? Tavallisista rikollisista sentään tiedetään, mitä he ovat tehneet, mutta nyt kaikkien vain oletetaan hyväksyvän ja nielevän mitä heille syötetään", Titus puolustautui, mutta Selenen vastarinta ei murtunut. Hetken kaksikko yritti murtaa toistensa päättäväisyyttä, mutta lopulta Selene päätti, ettei hänellä ollut aikaa tapella keskenkasvuisen riitapukarin kanssa.

 

Ilta tuntui huonontuneen Tituksen mielestä selvästi sen jälkeen, kun hän oli riidellyt Selenen kanssa. Poikaa ärsytti, kuinka joku, joka ei tiennyt koko totuutta, oli valmis hyväksymään yleisen hyvinvoinnin takia mitä törkeimpiä valheita. Tympääntyneenä Titus käveli satamaan, tuijottamaan loputonta merta, joka aukesi siinä hänen edessään. Siellä hänen äitinsäkin olisi kuulunut olla. Ei, hänen äitinsä olisi kuulunut olla elossa, siinä hänen vierellään katsomassa kuinka iltataivas sulautui mereen. Hänen isänsä olisi kuulunut olla hautausmaalla mädäntymässä. Kuullen laiturin lautojen narisevan takanaan, Titus kääntyi huomatakseen häntä lähestyvän tumman hahmon. "Mitä sinäkin haluat?" poika kysyi tylysti, jo ennen kuin vastapuoli oli ehtinyt hänen luokseen. "Minä haluan, että sinä lopetat tuon touhusi. Sytytät vielä sisällissodan, sitäkö sinä niljake haluat?" kuului vastaus, kun hieman humalassa oleva isokokoinen mies lähestyi Titusta. "Sisällissodalle ei ole syytä, jos kuningas kertoo totuuden ja ottaa vastaan rangaistuksensa", Titus vastasi takaisin. "Sinä? Rankaiset kuningasta? Tuollaiset ylimieliset hulttiot eivät minusta saisi puhua oikeudesta, kun eivät tunnu koko sanaakaan ymmärtävän", humalainen mies sanoi, tönäisten poikaa laiturin päätä kohti. Ottaen eleen haasteena, Titus vastasi samalla mitalla takaisin, tönäisten miestä kauemmaksi itsestään. Pian töniminen kuitenkin muuttui kovakouraisemmaksi molemmilta, ja käsirysty paheni painiksi laiturin päässä. Lopulta Titus menetti jalansijansa ja liukastui, molskahtaen äänekkäästi äkkisyvään meriveteen. "Toivottavasti pieni kylpy saa sinut järkiisi", humalainen huudahti vielä takaisin, ennen kuin lähti laiturilta omille teilleen.

 

Laiturilta putoaminen osoittautui kuitenkin vähän muuksi kuin pieneksi kylvyksi Tituksen osalta. Haukkoen henkeä poika yritti pysyä pinnalla, vajoten kuitenkin saman tien uudelleen. Hän ei ylettänyt ottaa laiturin reunasta kiinni, vaan räpiköidessään onnistui ajatumaan aina vain kauemmaksi. Veden tullessa suuhun hän ei myöskään onnistunut huutamaan apua. Ainoa asia, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää työntää vettä alaspäin ja kurottaa epätoivoisesti päätään pintaan. Titus saattoi tuntea paniikin lähestyvän, ja hän pelkäsi kuolevansa. Kaikkien näiden vuosien aikana poika nimittäin ei ollut koskaan oppinut, kuinka uidaan.

 

Laucian oli matkalla vakiotavernastaan takaisin yösijaansa, kulkien satamaa kohden. Häntä vastaan tuli humalainen mies, joka vain mumisi jotain, kuinka Tituksen pitäisi oppia pitämään typeryytensä kurissa, mikä sai Laucianin hieman kohottamaan toista kulmaansa. Pentu oli kai sitten tullut kokeneeksi nyt myös pientä vastarintaa. Ehkä kyse oli uteliaisuudesta, Laucian suuntasi satamaan päin, muttei ensisilmäyksellä huomannut Titusta laiturilla. Huomaten kuitenkin jonkun olevan veden varassa rikollinen vilkaisi nopeasti ympärilleen, älyten olevansa ainoa lähistöllä. Huokaisten hän heitti takkinsa pois, jota ei halunnut kastella, ja sen taskuissa olevat veitset vain tulisivat painamaan häntä alas, Laucian juoksi laiturille ja hyppäsi mereen.

 

Laucian totesi olleensa oikeassa, Titus todella oli veden varassa. Poika ei vielä kaupan päälle tuntunut tietävän, kuinka uida, eikä kyllä sen enempää pelastamiseksi tulemisestakaan. Huomatessaan Laucianin tämä ensiksi alkoi rimpuilla jonka jälkeen yritti päästä miehen päälle, pysyäkseen itse pinnalla. Laucian kirosi mielessään päätöstä lähteä pelastamaan Titusta, tämän raahaaminen rantaan ei ollut helppoa kun poika ei millään meinannut pysyä paikoillaan. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, Laucian olisi tuskin vilkaissut tähän toista kertaa. Mutta ei rikollinen halunnut pennun, jonka hän tunsi, hukkuvankaan, joten kai hän oli omatuntonsa puolesta tehnyt oikein. Kun hän viimein oli saanut raahattua rimpuilevan pojan rantaan, Laucian vilkaisi poikaa. Tämä piti edelleen tiukasti miehestä kiinni, ja nähtävästi silmälappu oli myös kadonnut jossain uimareissun aikana. "Päästä irti, sä oot jo rannassa", Laucian huomautti läimäisten poikaa pari kertaa kasvoille. Pojalla kesti hetki tulla takaisin järkiinsä ja tunnistaa hänet pelastanut mies. "Laucian?" tämä kysyi päästäen irti miehestä ja tuijottaen tämän kasvoja. "Nyt sinulla ei tosin ei ole enää mitään selitystä valehdella minulle, Calder", Laucian huomautti, ja hetken poika katsoi tätä ihmeissään. Sitten tämä nosti kädet kasvoilleen, ja huomaten silmälapun puuttuvan, tajusi, ettei mitään ollut tehtävissä. "Olet minulle taas yhden velkaa, pentu", mies vielä sanoi ennen kuin nousi ja lähti hakemaan omia tavaroitaan. Kyllä poika selviäisi tästä eteenpäin itsekin.

 

Vettä valuvana Calder tuijotti miehen perään. Jotenkin hänellä oli tunne, kuin mies tietäisi enemmän, kuin mitä antoi ymmärtää. Ei kukaan muu ollut kyseenalaistanut Tituksen ja Calderin yhteyttä, Laucianissa oli vielä jotain muutakin. Odottaen, että hänen jalkansa alkaisivat jälleen toimimaan, prinssi koitti miettiä, missä olisi voinut tavata miehen aikaisemmin. Hän oli varma, että heidän ensitapaamisensa oli ollut silloin, kun Calder oli tullut tavernan katon läpi. Yhtäkkiä missään ei taas tuntunut olevan mitään järkeä. Joku tunsi prinssin salaisuuden, mutta kuitenkin suostui pitämään sen kyselemättä. Ja poika olisi voinut jopa vannoa, että mikäli hän olisi kysynyt, Laucian olisi voinut sanoa tuntevansa prinssin paremmin, kuin poika itse tunsi itsensä.

 

Palatessaan palatsiin Calderia nolotti kertoa epäonnistumisestaan Nilamille. Mies kuunteli hiljaa pojan tarinan illan tapahtumista, ja kun prinssi oli saanut tarinansa loppuun, Nilam hymyili tälle lohduttavasti. "Sait jo silloin matkallamme kokea, ettei kaikki ole heti samaa mieltä kanssasi. Tämäkin vastoinkäyminen sinun on vain hyväksyttävä, etkä saa lannistua siitä", Nilam muistutti. Calderin surkea yritys hymyillä ei kuitenkaan vakuuttanut henkivartijaa, joka tunsi suojattinsa. "Kaikista tärkeintä nyt on, että sinä et hukkunut. Miksi ihmeessä sinun piti edes satamaan mennä? Tiedät kyllä, että sinun olisi pitänyt palata palatsiin, kun olit saanut työsi tehtyä. Ja nyt minun pitää yrittää etsiä sinulle jostain uusi silmälappukin", Nilam jatkoi, aloittaen torumisosion puheessaan. "Mutta mitä minä teen, jos kaikki muuttavat mielensä?" prinssi huomautti. "Sinä vaikutat ihmisten mieliin juuri sillä, että kyseenalaistat asioita, joita kukaan ei ole uskaltanut vielä ääneen kysyä. Älä edes kuvittele, ettei Vinemarin kansa olisi ollenkaan miettinyt, mitä äidillesi todella kävi. Toiset vain näkevät Douglasin taidot johtaa valtiota, mikä on täysin oikeutettua, mutta kuka sanoo, ettet sinä osaisi tehdä aivan samaa, kun siihen rooliin pääsisit? Nyt sinun vain pitää jaksaa luottaa itseesi", Nilam muistutti. Hän ei halunnut nähdä prinssiä alakuloisena, epäilemässä itseään. "Usko pois. Sinä onnistut tässä, kunhan nyt yön aikana saat levättyä ja löydät jälleen sen hölmön itsevarmuutesi, joka on melkein saanut minutkin uskomaan, että siirtelet omin päin vuoriakin kohta." Surkea naurahdus pääsi lopulta Calderin huulilta, jonka jälkeen prinssi haukotteli. Hän tunsi olonsa lapseksi, ja huomauttikin siitä Nilamille, joka vain pörrötti prinssin hiuksia ja lähes vaati saada peitellä tämän.

 

Seuraavana päivänä Calder halusi vain unohtaa kaikki huolensa ja olla rauhassa. Nilam ei juuri pitänyt ajatuksesta, mutta kun prinssi sanoi käyttävänsä päivän elementtiaseella harjoitteluun salaisessa piilopaikassaan, pojan henkivartija antoi periksi. Calder osasi kuitenkin sen verran ylipuhua Nilamia, että tiesi tämän haluavan viettää Lilianin kanssa aikaa aina kun pystyi. Siispä prinssi soi harvinaisen ilon henkivartijalleen antaen tälle vapaapäivän viettää tyttärensä kanssa. Calder itse otti kirveen mukaansa ja lähti hakemaan Nagia Mustafan tallilta.

 

Saavuttuaan aukealle, jonne hän oli tullut ensimmäistä kertaa karatessaan Nagin kanssa, Calder tunsi jälleen, kuin aika olisi pysähtynyt. Pieni hiljainen aukio oli kuin oma maailmansa, jonne kukaan ei voisi tulla häiritsemään. Avaten mukanaan olleen vanhan opuksen, joka selitti enemmän aseesta, Calder alkoi selailla sivuja. Hän ei keskittynyt sanoihin, vaan enemmän kuviin, ja otti kirveen syliinsä. Katsoessaan vähäisiä piirroskuvia prinssi yritti ymmärtää ajatukset niiden takana lukematta tekstiä, kunnes sulki silmänsä ja keskittyi aseeseen. Aluksi prinssi ei kuitenkaan meinannut malttaa pitää silmiään kiinni, ja keskittyminen herpaantui, eikä mitään tapahtunut. Turhautuneena Calder palasi kirjassa takaisin alkuun, alkaen lukemaan vanhaa tekstiä.

 

Luettuaan mielestään hyvän pätkän ja muistaen sen pääkohdat, Calder asteli lammen reunalle kirves kädessään. Ottaen saappaat ja sukat jalastaan hän asteli aina niin pitkälle, kunnes hän oli polviaan myöten vedessä. Yrittäen kuvitella veden liikkumassa haluamallaan tavalla Calder koitti ohjata vettä kirveellä. Pidätellen hengitystään hän tuijotti veden pintaa, joka lopulta alkoi tehdä pieniä aaltoja prinssin toivomaan suuntaan. Kuitenkin, kun poika yritti saada vettä nousemaan ilmaan, aallot hidastuivat ja lopulta katosivat. Huokaisten syvään prinssi kokosi jälleen kaiken keskittymiskykynsä ja yritti uudestaan, samalla lopputuloksella. Vielä muutaman yrityksen epäonnistuttua Calder alkoi turhautua, ja ärtyneenä hän iski kirveellä veden pintaan kiroten äänekkäästi. Nagi otti säikähtäneenä muutaman askeleen taaksepäin, prinssin itsensä kaatuessa lampeen takamukselleen, kun vesi läiskyi korkealle, tullen terävinä pisaroina alas. Hetken vedettyään henkeä Calder lopulta nousi seisomaan, ja päätti yrittää tehdä saman uudestaan, hieman pienemmässä mittakaavassa. Hän yritti saada pienen kuilun muodostumaan veden pintaan. Tuntui, kuin vettä olisi ollut helpompi työntää pois, kuin saada se liikkumaan, miten prinssi itse halusi.

 

Palaten aina välillä tarkistamaan asioita kirjasta, Calder vietti aukiolla lähes koko päivän. Tajuten, ettei hän ollut älynnyt ottaa evästä mukaan, prinssi muisteli retkeään Nilamin kanssa ja kuinka vartija oli neuvonut pojalle luonnossa selviämistä. Lopulta prinssin onnistui tehdä erittäin kömpelö ansa metsään ja valmistella nuotiopaikka. Kuitenkaan ansa ei toiminut, joten nälän rohkaisemana prinssi päätti yrittää kalastaa lammesta kirveen avulla. Mennen lammessa entistäkin syvemmälle, tällä kertaa antaen veden olla häntä jo rintakehään asti, prinssi iski jälleen kirveellä veden pintaan. Muutaman kerran hän sai yrittää, ennen kuin kaiken roiskuvan veden seassa lennähti myös muutama kala tarpeeksi lähelle, että poika saattoi käyttää paitaansa sen nappaamiseen. "Et varmasti ole ennen nähnyt yhtä loistavaa kalastajaa, vai mitä", Calder virnisti Nagille, kun hevonen seurasi kalan kypsentämistä nuotiolla. Eläin ei juuri välittänyt pojan touhuista, mutta prinssin vesileikit eivät olleet sen mieleen. Calder oli roiskinut vettä ympäriinsä, eikä ollut vieläkään saanut mitään hyödyllistä aikaan. Kuitenkin prinssillä itsellään oli ollut loppujen lopuksi yllättävän hauskaa. Vähän ennen lähtöään poika kuitenkin ehti oppia hieman hallitsemaan aseen voimia, saaden veden pinnan jo liikkumaan täysin tahtonsa mukaan.

 

Palattuaan takaisin kaupunkiin Calderin mieleen nousi jälleen asia, joka häntä oli vaivannut edellisenä iltana. Kun Nilam oli vielä mallikkaasti löytänyt uuden silmälapun pojalle, lähes identtisen kuin edellinen, prinssi päätti lähteä selvittämään, mitä Laucian tiesi hänestä. Kuitenkin matka tavernalle tuntui aivan liian lyhyeltä. Jokin pojassa hermostutti nähdä miestä uudelleen, peläten, mitä tämä hänelle kertoisi. Jollain tasolla prinssi ei edes halunnut tietää, mikä hänen yhteytensä oli tuohon mystiseen mieheen. Samaan tapaan hän pelkäsi, että menettäisi alkaneen ystävyyden Laucianin kanssa, mikäli totuus olisi epämiellyttävä. Pudistellen päätään poika vihdoin asteli tavernaan. Hän ei halunnut antaa pahojen mielikuvien viedä häntä, ennen kuin hän tietäisi totuuden.

 

Astuttuaan tavernaan Tituksella ei kestänyt kauaa paikantaa Laucian. Mahdollisimman huomaamattomasti poika veti henkeä ja kävi hakemassa itselleen juotavaa. Tätä hän ei todennäköisesti uskaltaisi tehdä ilman kolpakkoa kädessään. "Laucian, sananen?" Titus lopulta kysyi kun asteli miehen luokse. Nyökäten poikaa istumaan mies tuntui jo arvaavan, mitä toisella oli mielensä päällä. "Sä tunnet minut jostain, etkö vain? Kuka ihme sinä olet?" Titus kysyi tuskin kuuluvalla äänellä. Hänen kurkkunsa tuntui kuivuvan sanojen myötä, mutta samalla hän unohti juoman kädessään, jättäen suunsa kuivaksi kuin autiomaa. "Totta", Laucian totesi, "Olisin vain toivonut sinun muistavan minut itse. Jos kerron totuuden, se tulee olemaan vaikea uskoa." Titus tunsi pienen pelon nousevan sisällään miehen sanoista. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli unohtanut. "Mitä sinä muistat lapsuudestasi?" Laucian sen sijaan kysyi. Hetken poika tuijotti miestä ihmeissään, kunnes alkoi miettiä. "Se ei ole aikaa, jota mielelläni muistelen...", Titus vastasi ympäripyöreästi. Kuitenkin hän yritti muistaa, missä olisi voinut nähdä Laucianin, mutta mitään ei tullut mieleen. "Sinä taisit olla 4 tai 5-vuotias silloin... Muistatko sen mökin, jossa olit äitisi kanssa?" Laucian jatkoi salaperäistä kyselyään. Miten poika olisi sen voinut unohtaa? Jos hänellä oli yhtäkään hyvää muistoa lapsuudestaan, ne olivat juuri tuosta mökistä. Mutta jokin ei silti täsmännyt. "Mitä sinä siitä tiedät?" Titus kysyi hämillään ja hieman varautuneena. "Tätä tulee olla vaikea uskoa, mutta minä olin se mies siellä teidän kanssa", Laucian lopulta kertoi, eikä Titus olla uskoa korviaan. Hetken hän tuijotti miestä typeränä, kunnes tämän sanat vihdoin tuntuivat uppoavan pojan päähän.

 

"Et sinä voi olla", Titus huudahti nousten seisomaan, keräten koko tavernan huomion itseensä. Laucianin viittoessa poikaa istumaan, Titus vilkaisi ympärilleen ja laskeutui alas tuolilleen. "Mutta siitä on niin kauan jo, et sinä voi olla se sama henkilö", Titus vastasi. Samalla hän kuitenkin tuijotti Lauciania tutkiskelevasti. Voisiko sittenkin...? "Tiedän, etten ole vanhentunut sen jälkeen. Siksi juuri halusin sinun muistavan itse. Mutta kuinka muuten tietäisin mökistä? Kukaan muu, kuin me, äitisi ja Nilam tiesimme asiasta. Voit kysyä keneltä vain minut tuntevalta, ja he voivat sanoa samaa, ettei ulkonäköni ole muuttunut vuosiin." Titus tuijotti edelleen Lauciania. Päättäen kuitenkin tehdä, kuten mies ehdotti, poika käveli heti ensimmäisenä tiskille omistajan puheille. "Hei, sinähän tiedät Laucianin?" Titus kysyi, vielä lievästi järkyttyneenä. "Joo, hän on ollut täällä vakioasiakkaana jo pitkään", mies vastasi työnsä lomasta. "Minkä ikäinen hän on? Kauanko hän on käynyt täällä?" poika jatkoi kyselyään, miehen kääntyessä hieman naurahtaen tämän puoleen. "Yksi kysymys kerrallaan, senkin rasavilli. Laucianin iästä en osaa sanoa, mutta on hän varmaan kymmenisen vuotta käynyt täällä. Oletan, että sait kuulla jotain tuosta hänen omituisesta ulkonäöstään? Varsin erikoista, tiedän, mutta hän ei todellakaan ole ikääntynyt koko tänä aikana", mies selitti. Kykenemättä uskomaan vielä totuutta, Titus kävi samankaltaisen keskustelun vielä muutaman muun asiakkaan kanssa, jotka oli nähnyt pelaamassa Laucianin kanssa. Kun kenenkään kertomus ei kuitenkaan poikennut toisistaan, pojan oli hyväksyttävä tosiasiat ja hän palasi takaisin pöytään.

 

"Joko uskot?" Laucian kysyi rauhallisesti. "Miten tuollaista voi uskoa?" Titus vastasi takaisin kysymyksellä. Hämmennys näkyi pojasta kauas. Tarkkaillen kuitenkin miehen kasvoja ja olemusta, Tituksesta tuntui, kuin hän muistaisi mökissä olleen miehen paremmin, ja hän oli juuri samanlainen, samanikäinen kuin siinä hänen edessään istuva Laucian. "Kuinka sinä... Miten et ole muuttunut koko tänä aikana?" poika kysyi. Hän ei tiennyt, halusiko välttämättä vastausta, mutta kun hän oli kysymyksensä sanonut ääneen, vastauksen hän siihen tulisi saamaankin. "Isäni oli joku maailmanmatkaaja. Olen perinyt häneltä ulkonäköni ja sen, että ikäännyn hitaasti", Laucian vastasi rauhallisesti. Hän oli kuitenkin tottunut olemaan ihmetyksen kohteena. Titus taas tuntui menettävän täydellisesti puhekykynsä. Vielä hetken hän kuitenkin istui pöydässä, sen aikaa, että sai kolpakkonsa tyhjennettyä, ennen kuin lähti. Laucian tuijotti hetken pojan perään, miettien, oliko pelästyttänyt tämän. Toisaalta, mies oli tottunut siihen, että ihmiset tulivat ja menivät elämässä.

 

Titus ei halunnut palata palatsiin. Hän oli aivan liian hämmentynyt. Sen sijaan hän suuntasi Madamen luokse, nainen kuitenkin oli viisas ja ymmärtäväinen. Lisäksi poika halusi myös nähdä siskoaan. Hän ei ollut nähnyt Liliania yhtä usein kuin ennen, johtuen kiireistä kapinallisarmeijan kanssa. Titus toisaalta tiesi tytön ymmärtävän, joten ehkä lapsi osasi saada solmun pojan sisällä aukaistua. Tuntui hölmöltä mennä kysymään niinkin vaikeaan ongelmaan 10-vuotiaan tytön neuvoa, mutta Lilian oli toisinaan vuosiaan viisaampi. Ehkä tämä osaisi ulkopuolisena nähdä asiat selkeämmin.

 

Kun Titus astui bordellin ovista sisään, hän näki sen saman tutun ja turvallisen hämärän valaistuksen, jonne hän saattoi itsekin kadota. Etsien Madamen käsiinsä ja naisen viedessä pojan Lilianin luokse Titus saattoi viimein hengähtää. Selittäen keskustelunsa Laucianin kanssa Lilian repesi nauruun. "Ei todellakaan ole hauskaa", Titus huomautti, nostaen päänsä käsistään, joihin oli nojannut tarinansa ajan. "Onhan, miten humalassa sinä oikein olet", Lilian kikatti melkein kaksinkerroin. "Humala selittäisi paljonkin, mutta mä en juonut sitä olutta kuin vasta tuon kaiken jälkeen", Titus muistutti. Häntä ärsytti, kuinka hänen pikkusiskonsa ei uskonut sanaakaan, mitä poika sanoi, muttei voinut oikein syyttääkään tyttöä siitä. "Mutta onko sillä niin väliä, kuka Laucian on tai kuinka vanha hän on? Sinähän sanoit hänen olevan luotettava, eikö se riitä?" Lilian muistutti, rauhoittuen hieman hetkeksi. "Mutta mihin minä osaan luottaa jos kaikki muutkin säännöt elämässä muuttuu?" Titus kysyi jälleen. "Tyhmä, tyhmä Titus", Lilian naurahti, "Mihin sinä niitä sääntöjä elämässä olet tähänkään asti tarvinnut? Eikä Laucianin ikä häntä niin paljoa muuta. Mutta jos haluat tietää, niin minuun voit luottaa aina. Ja isään. Ja Madameen. Luettelenko vielä lisää?" Tituksen katse nousi Lilianiin, tämä kuullosti melkein äidiltään sanoessaan niin, paitsi Lilian ei tiennyt täysin omien sanojensa piilotettua viisautta. "Sä olet itse tyhmä, luottaa ja hyväksyä kaikki kuin se olisi luonnollista", Titus hymähti jo hieman rauhallisemmin. "Luonnollista se onkin", Lilian naurahti halaten Titusta, "Senkin tyhmä, tyhmä Titus."

 

Palatessaan palatsiin Tituksesta tuntui, kuin koko maailma olisi juuri muuttunut. Se vaikuttikin olevan varsin usein takaisin palaava tunne, sillä jokainen uusi tieto ja asia sai pojan mielen horjumaan. Vaikka hän kuinka yritti pakottaa itsensä kasvamaan aikuiseksi ja oppimaan mahdollisimman nopeasti kaikki, tuntui silti siltä, kuin hän olisi aina vain kauempana vastauksista, joista hän ei enää tiennyt mitä etsi. "Yksi asia kerrallaan, yksi asia kerrallaan", Titus mumisi itsekseen, yrittäen saada itsensä kerättyä jälleen kasaan. Ensimmäisenä kapinallisarmeija, sen tulisi olla hänen prioriteettilistallaan tärkeimpänä. Poika ei saisi antaa Laucianin iän viedä liikaa hänen ajatuksiaan muualle. Mitä väliä sillä sitä paitsi oli? Niinhän Liliankin oli sanonut. Sitä paitsi, Laucian silloin ja Laucian nyt olivat yhtä lailla hänen liittolaisiaan. Siksi asiaa ei tulisi miettiä enempää, hän vain unohtaisi keskittyä siihen, mikä oli tärkeintä. Viimeinen asia, jonka Titus päätti hyväksyä ongelmakseen, oli Vinemarin elementtiase. Ajan kanssa hänen tulisi oppia käyttämään sitä, mutta pojalta puuttui kunnollinen opettaja, eikä kirjat loppujen lopuksi auttaneet kovin paljoa. Päättäen antaa itselleen hieman aikaa ja tilaa hengittää, Titus sanoi itselleen, että harjoittelisi pari päivää rauhassa aseen kanssa, jonka aikana Nilam saisi järjestää kapinnallisarmeijalle aseet, jonka jälkeen he tekisivät ensimmäisen hyökkäyksensä.

 

Nilam oli hieman huolissaan Calderin itsepäisyydenpuuskasta, mutta ymmärsi hyvin tämän tavoitteen. Muistuttaen, ettei parissa päivässä armeijaa aseistettu, hän antoi kuitenkin pojalle luvan mennä harjoittelemaan itsekseen päivisin, kunhan tämä tulisi hyvissä ajoin takaisin. Sillä välin Nilam yrittäisi saada viestin eteenpäin niin monelle kuin pystyi, että etsisivät itselleen aseita ja valmistaisi kokoontumispaikan. Aamulla hän kuitenkin lähtisi Calderin mukaan, sillä mies halusi keskustella suunnitelmastaan Mustafan kanssa. Itsekseen Calder mietti, oliko mies todella niin loistava strategisti, muttei kuitenkaan alkanut erikseen kyseenalaistamaan ääneen asiaa. Hän tiesi, että saisi siinä vaiheessa Nilamilta kunnon selkäsaunan.

 

Kun suunnitellun päivän ilta koitti, Tituksen johtamana joukko Vinemarin kansalaisia marssi palatsin porteille. Poika tiesi, että jos olisi sillä hetkellä paljastanut henkilöllisyytensä, hän olisi saanut vaikka kaikki kapinallisarmeijastaan sisään. Mutta samalla hän olisi aiheuttanut niin suurta kaaosta, että haitat olisi helposti voineet voittaa hyödyt. Sen sijaan he kulkivat porteille, vaatien selitystä. Sieltä täältä kuului huutoja, jotka vaativat oikeutta edesmenneen kuningattaren muistolle. Portilla töissä olleet vartijat hämmentyivät suuresti väkijoukon vaatimuksista, päättäen kuitenkin pitää ihmismassan porttien ulkopuolella. Melu kuitenkin herätti kuninkaan huomion, joka tuli sisäpihan parvekkeelle seuraamaan tilannetta. Kun eräs miehen omista vartijoista tuli kysymään toimenpiteitä, Douglas tuijotti vihaisena väkijoukkoa. "Kaikki sanottava on sanottu jo aikoja sitten. Hajottakaa heidän porukkansa, ja viekää ongelmatapaukset miettimään tempaustaan vankilan puolelle", Douglas antoi käskynsä. Mennen viemään viestin perille vartija keräsi palatsista mukaansa niin monta sotilasta kuin pystyi, lähettäen osan hakemaan lisävoimia. Kuitenkin palatsin porteilla ollut väkijoukko tulisi todennäköisesti vaatimaan selkeästi kovempia otteita.

 

Kuullen vartijoiden kertovan kuninkaan vastauksesta väkijoukon riehumiseen kapinallisarmeija raivostui. "Kuningas ei suostu puhumaan!" moni huusi ja syytteli miestä salailusta. Voimalla kapinalliset alkoivat työntymään porteista sisään, mutta palatsista vauhdilla tulevat vartijat alkoivat samalla voimalla työntämään näitä takaisin. Tappelu äityi nopeaa tahtia, ja aseet kolisivat toisiaan vasten. Nilam ja Titus taistelivat kapinnallisten mukana, peittäen kasvonsa. Oli kuin luontokin olisi ottanut osaa taisteluun, kun hetken päästä alkoi kuulua nousevan ukkosmyrskyn ääniä. Aluksi taivas oli vielä ilta-auringon valaisema, mutta myrskypilvet peittivät kaiken valon. Osa kapinnallisista lähti pakoon myrskyn tieltä, kun toisten taistelutahto vain terästäytyi. Ihmisiä loukkaantui, kun osa oli siviilejä, eivätkä tienneet, kuinka taistella ammattilaisia vastaan. Itsepäisenä Titus huusi, etteivät he saisi antaa periksi, että tätä hetkeä he olivat odottaneet ja hehän kaivaisivat kuninkaasta tiedon ulos. Nilam kuitenkin näki tilanteen toisin. Sateen alkaessa Nilam yritti vetää pojan hieman sivummalle siinä toivossa, että saisi tämän suostuteltua vetäytymään toistaiseksi. Kuitenkin jousimies paikansi miehen sillä hetkellä palatsin muurien sisäpuolella ja tähtäsi. Nuoli osui Nilamia suoraan selkään.

 

Ehtien vain Tituksen vierelle, Nilam ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kunnes kaatui eteenpäin. Vetäytyen vähän syrjemmälle muiden kapinallisten taakse Titus raahasi Nilamia perässään. "Mitä helvettiä sinä tomppeli teet?" poika huudahti hätääntyneenä. "Tämä taistelu oli tässä, sinun on käskettävä kapinalliset perääntymään", Nilam sanoi vaativasti, mutta miehestä näki, että tämä oli heikossa kunnossa. Nuoli oli puhkaissut miehen toisen keuhkon, ja tämän suusta valui verta. Tajuten tilanteen vakavuuden Titus tunsi paniikin nousevan sisällään. Yrittäen miettiä ratkaisua, kaiken taistelun keskellä, hän älysi, ettei kapinallisarmeijalla ollut kunnollista hoitoryhmää haavoittuneille. Oli kuin kaikki virheet olisivat iskeneet taistelukentälle yhtä aikaa, Tituksen hoppuilun vuoksi. Yrittäen vetää Nilamia palatsin porttien sisäpuolelle, sieltä mies saisi nopeammin hoitoa, Titus koetti kamppailla väkijoukon läpi. Mies kuitenkin huomasi, kuinka muurien päältä muutama jousimies tähtäsi poikaa, ja viimeisillä voimillaan veti pojan syliinsä, pois nuolen tieltä. "Älä... kuole...", Nilam ehti vielä sanoa viimeisellä hengenvedollaan. Yrittäen ravistella miestä päällään hereille, Titus huusi miehen nimeä täyttä kurkkua. Huomaten muutaman sotilaan kääntyvän heihin päin, poika nopeasti esitti pyyhkivänsä naamaansa, repien silmälappunsa pois, ettei kukaan ehtisi tunnistaa häntä. "Taistelu seis!" Calder huudahti äänekkäästi, sotilaiden totellessa heti ja kapinallisten suurimmaksi osaksi lähtien karkuun. Muutama juoksi vielä palatsia kohden, jotka tulivat vartijoiden pidättämiksi, mutta muuten siltä iltaa taistelu oli ohi.

 

Calder ei ollut koskaan kokenut, että oli ansainnut isältään moitteita. Kuitenkin nyt, kun hän seisoi pää painuksissa kuninkaan edessä, Nilamin peitetty ruumis heidän välissään, poika ensimmäistä kertaa myönsi mielessään olleensa väärässä. "Mitä helvettiä sinä olet mennyt tekemään?" Douglas ärähti vihaisesti. Calder puristi silmänsä kiinni, hilliten itseään aloittamasta riitaa isänsä kanssa. "Syy on täysin minun. En arvannut, että pihamaalla oli taistelu käynnissä. Olin menossa käymään ulkona yksikseni, vaikka tiedän, etten olisi saanut tehdä niin. Nilam hoiti työnsä kuten piti ja lähti seuraamaan minua. Luulin voivani livahtaa taistelun ohi, mutta olin väärässä. Nilam pelasti henkeni", Calder vastasi. Hänen olisi tehnyt mieli lisätä, että jos Douglas olisi kantanut vastuun osuudestaan Sheilahin teloituksesta, Nilamin ei olisi tarvinnut kuolla. "Ja maksoi siitä omallaan. Olen hyvin pettynyt sinuun, Calder", Douglas sanoi, esittäen isää, vaikka mies ajatteli mielessään paljon pahemmin. "Kannan vastuun tästä ja menen itse henkilökohtaisesti ilmoittamaan Nilamin kuolemasta hänen perheelleen. Tuon heidät pääkaupunkiin ja järjestän majapaikan hautajaisten ajaksi", Calder vastasi, kumartaen pienesti. "Teepä se, sen sinä todellakin olet velkaa heille", Douglas sanoi tiukasti, "Voit poistua."

 

Calder oli tyytyväinen päästessään pois isänsä luota, mutta kun ovi sulkeutui pojan takana, tämä ei enää voinut estää muutamaa kyyneltä valumasta poskilleen. Pyyhkien nopeasti kasvonsa poika lähti kohti palatsin talleja, Sphintuksen lentäessä tämän vierelle. Kuitenkin jokin voima esti prinssiä sillä hetkellä astumasta talliin. Tämän jalat tuntuivat heikoilta ja ruumis turralta. Nojaten tallirakennuksen seinään poika luisui hitaasti istumaan. Nojaten päätään käsiinsä Calder vaipui pieneksi, yksinäiseksi palloksi tallin seinää vasten, Sphintuksen kiertäessä itsensä pojan käsivarsien ympäri ja laskien päänsä tämän hiuksiin. "Miksi minun piti olla niin tyhmä? Niin pirun tyhmä?" Calder kuiskasi hiljaa, tuntien matelijan lämmön ympärillään. Hiljaa poika yritti peitellä itkuaan, mutta tärinä ei tuntunut menevän mihinkään. Hän vain istui paikallaan, nieleskellen itkuaan. Prinssi sai olla rauhassa siinä, vaikka ohikulkevat sotilaat ja tallin työntekijät vilkaisivatkin poikaa säälivästi. Tieto Nilamin kuolemasta oli kulkenut nopeasti kaikkien työntekijöiden tietoon, ja he tunsivat prinssiä sen verran, että kun poika halusi olla rauhassa, tämän kannatti antaa olla rauhassa.

 

Kun Calder vihdoin sai itsensä jälleen kasaan, hän lähti hakemaan Nilamin ratsun sekä oman Sanjaynsa. Hevoset eivät erityisemmin pitäneet prinssin kaulan ympärillä olevasta käärmeestä, mutta olivat tottuneet niihin. Kuitenkin molemmat hevoset aistivat jonkin olevan pielessä. Calder ei suuttunut, kun Sanjay osoitti tälle mieltään. Nilamin ratsu oli hämillään, katsellen tallin ovelle etsien isäntäänsä. Kuitenkin hevonen aisti jonkin olevan pielessä, ja molemmille ratsuille tuli vaisusta ilmapiiristä selväksi, ettei Nilam enää palaisi talliin. Kuin kunnioituksena miestä kohtaan, kumpikaan ratsu ei suuresti temppuillut, kun Calder talutti ne tallista ulos.

 

Matka Nilamin vanhempien luokse ei ollut mahdottoman pitkä, mutta nämä kuitenkin asuivat viereisessä kaupungissa. Calderista matka tuntui aivan liian lyhyeltä, ottaen huomioon, ettei hän tiennyt yhtään, mitä hänen tulisi sanoa vanhuksille. Hän oli tavannut henkivartijansa vanhemmat muutamaan otteeseen, herttaisen vanhemman pariskunnan. Tinhan oli lempeä, äidillinen nainen, jolla tuntui riittävän rakkautta koko maailmalle, ja joka oli kuin hemmotteleva mummi prinssille. Jemegen taas oli ahkera ja opettajamainen, paljon parempi kuin prinssin omat kotiopettajat, mutta myös erittäin tiukka. Heille ei tulisi olla helppoa kertoa totuutta, eikä Calder halunnut edes ajatella näiden reaktioita.

 

Tinhan oli ulkona puutarhan hoidossa, kun Calder saapui pienen, hieman syrjäisen talon pihaan. "Sinäkö se olet, pikku-prinssi? Mikä sinut tänne näin yhtäkkiä tuo?" nainen huudahti hymyillen ja astellen poikaa vastaan, tämän tullessa alas ratsailta. Hieman tätä huolestutti, kun hän ei nähnyt poikaansa prinssin mukana, mutta jätti sen toistaiseksi kysymättä. "Minulla on... kerrottavaa", Calder sanoi, yrittäen löytää sanoja. Huomaten jonkin olevan pielessä, Tinhan tuli pojan viereen, asettaen kätensä tämän olkapäille. "Tule ihmeessä sisälle, poika rakas, viedään hevoset yhdessä laitumelle, ja kerro sitten, mikä mieltäsi noin painaa", nainen sanoi ja lähti taluttamaan poikaa kohti pientä aidattua aluetta talon vieressä. Auttaen riisumaan hevosilta varusteet parhaan taitonsa mukaan Tinhan katseli huolissaan Calderia, joka oli harvinaisen hiljainen.

 

Sisällä Jemegen oli päiväunilla, istuen syvällä sohvatuolissaan. Mies alkoi olla jo vanha, mutta tämän terävä äly ei ollut kadonnut mihinkään. Sohvatuolin vieressä olevalla pöydällä oli keskeneräinen lautapeli, jota mies tykkäsi pelata toisinaan, ihan sitten vaikka itsekseen, jos ei muuta pelikaveria saanut. "Tule tänne keittiöön, niin ei häiritä vanhaa Jemeniä", Tinhan sanoi hiljaa, mutta Calder vain pudisti päätään. "Tämä asia minun on ehkä parempi kertoa teille molemmille yhtä aikaa", poika sanoi tuskin kuuluvasti. Vaikka Tinhan ei kaikkia sanoja kuullutkaan, hän ymmärsi, mitä poika oli sanonut. "Odota hetki, niin käyn keittämässä sentään teetä juotavaksi. Herätä sinä sitten Jemen sillä aikaa", vanhus vastasi huolestuneena. Nyökäten Calder astui Jemegenin viereen, samalla kun Tinhan katosi keittiön puolelle.

 

"Olen pahoillani, minä todella olen", Calder kuiskasi itsekseen, vaikka tiesi, ettei kumpikaan tämän sanoja kuullut. Sitten hän alkoi ravistella Jemegeniä hereille. Mies oli syvällä unten maailmassa, eikä millään olisi halunnut herätä, mutta joutui kuitenkin, kun prinssi hieman kovempaan ääneen kutsui tätä nimeltä. "Mitäh... Calder, sinä olet tullut käymään", Jemegen huomautti tunnistaen pojan, "Onko Lilikin siis täällä?" mies kysyi hymyillen. "Ei, Lilian ei ole tällä kertaa mukana. Vain... minä tulin käymään", Calder vastasi, ja kohtasi arasti Jemegenin kysyvän katseen. "Tinhan on keittämässä teetä, sen jälkeen minulla olisi hieman kerrottavaa", prinssi jatkoi, pakottaen epämieluisat sanat ulos suustaan. Hermostuneisuus näkyi Jemegenin silmistä, kun tämä katseli, kuinka Calder istui lattialle hänen eteensä, pää painuksissa ja hartiat lysyssä.

 

Kun Tinhan vihdoin saapui kolmen höyryävän kupin kanssa huoneeseen, hän katsoi miestään ja prinssiä entistä huolestuneemmin. Hiljaa hän asteli kaksikon luokse, kehottaen molempia ottamaan kupin itselleen, ennen kuin istui itsekin sohvalle. "Istu nyt, poika sentään tuolille, äläkä siellä lattialla kyhjötä", Tinhan sanoi lempeästi. Calder vain pudisti päätään ja puri huultaan. Hän hörppäsi hieman teetä, ja kuuma juoma poltteli pojan kieltä, mutta kipu ei tuntunut miltään siihen tuskaan verrattuna, mikä hänen mieltään painoi. Laskien lähes täyden kupin takaisin pöydälle, Calder vihdoin nousi seisomaan, vetäen syvään henkeä ja kumartaen kaikista kunnioittavimmin, mitä osasi, vanhuksille edessään. "Olen pahoillani, minä... minä...", prinssi ei ollut löytää sanoja, ja Tinhan oli jo nousemassa tullakseen pojan vierelle, mutta Calder nosti kätensä merkkinä, että naisen tulisi odottaa ja istua alas. "Minun takiani Nilam on kuollut", Calder sai lopulta asiansa sanottua. Hän hädin tuskin näki niitä muutamaa kyyneltä, jotka tippuivat hänen silmistään lattialle. Pojan sanojen myötä mökissä tuli hiljaista.

 

"Mitä sinä juuri sanoit, poika?" Jemegen kysyi lopulta. Hän asteli pojan eteen, tarkkaillen Calderia, ja toivoen pojan valehtelevan, tekevän erittäin huonoa pilaa, mutta prinssi oli aivan liian lähellä purskahtaa itkuun. "Olen pahoillani, se kaikki oli minun syytäni", Calder toisteli, kunnes Jemegen nosti pojan katseen ylös, ja katsoi tätä silmiin. Mies yritti etsiä mitä tahansa pientä merkkiä, että mitä poika sanoi, ei olisi totta, mutta ei löytänyt sitä. "...Ehkä on parasta, että lähdet nyt", Jemegen sanoi lopulta. "Ymmärrän. Nilamin ruumis poltetaan ja tuhkataan kolmen päivän päästä. Järjestän siihen mennessä teille paikan, jossa voitte asua niin pitkään, kuin haluatte. Lisäksi jätän hevoset teille, ne molemmat kuuluivat Nilamille, ja nyt ne ovat teidän", Calder sanoi ja kääntyi lähteäkseen. "Mutta kuinka sinä pääset takaisin pääkaupunkiin itse?" Tinhan vielä kysyi pojan perään. "Vuokraan vankkurit kun pääsen kaupunkiin. Älä turhaan minusta huolehdi", Calder yritti hymyillä, ennen kuin lähti.

 

Vankkureita pääkaupunkiin ei ollut vaikeaa löytää. Kuljettaja tosin ihmetteli, mitä prinssi teki itsekseen maaseudulla, mutta huomaten, ettei poika ollut juttutuulella, antoi tämän olla. Matka ei kuitenkaan mahdottoman pitkä ollut, eikä hiljaisuus ollut painostavaa. Kuljettaja pystyi huomaamaan Calderin alakulon, eikä alkanut utelemaan turhia. Sen sijaan tämä vain vihelteli itsekseen, antaen pojan miettiä omia asioitaan rauhassa. Kun he pääsivät pääkaupungin torille, Calder oli jo niin syvällä omissa mietteissään, ettei melkein muistanut nousta pois ja maksaa miehelle, vaan tämä sai muistutella poikaa, kuinka matkustus vankkureilla toimi.

 

Amirmoeziin päästyään Calder tiesi, ettei hänellä olisi mitään paikkaa, minne mennä. Hän ei halunnut puhua kenellekään, mutta palatsiin palaaminenkaan ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sen sijaan prinssi lähti vain kävelemään eteenpäin, tietämättä itsekään, minne tarkalleen oli menossa. Heräten todellisuuteen oraakkelin temppelin läheisyydessä, poika päätti, ettei jumaliin turvautuminen kuullostanut oikeastaan yhtään hullummalta vaihtoehdolta kuluttaa aikaansa.

 

Temppeliä ympäröi matala muuri, ja sen rautaportit olivat auki. Juhla-aikaan paikka suorastaan kuhisi ihmisiä, mutta arkena ei niinkään, ja nytkin pihamaalla oli vain pappeja ja papittaria työnsä touhussa. He hoitivat pihamaata, jossa kasvoi erilaisia hedelmäpuita, sekä pieni puutarha, jonka kukkia käytettiin suitsukkeisiin. Temppelin piha oli rauhallinen, jollain tapaa harmoninen, eikä siellä ollut samanlaista kiirettä kuin kaupungissa. Huomaten prinssin saapuvan porteista sisään, eräs papitar kuitenkin jätti heti työnsä, mennen sisälle temppeliin. Todennäköisesti ilmoittamaan oraakkelille, että he olivat saaneet yllättävän vieraan. Calderin olisi tehnyt mieli juosta naisen perään, kertoa tälle, ettei hänen vuokseen ollut mitään syytä häiritä oraakkelia, mutta naisen kadotessa sivuovesta sisälle, antoi asian olla. Hänellä ei olisi mitään oikeutta kulkea sivuovista, jotka oli tarkoitettu vain oraakkelin palvelijoile.

 

Sisällä temppelissä Calder istuutui viileälle lattialle. Hän tuijotti tyhjästi keskellä olevan saarekkeen ympärillä virtaavaa vettä, joka lipui hiljakseltaan eteenpäin. Samoin kuin maailma, joka jatkoi radallaan, välittämättä siitä, kuka sen olisi halunnut pysäyttää. Kuullen jonkin astelevan saarekkeelle, ja nähden sermin takaa tämän siluetin, Calder nosti hieman päätään. "Mikä tuo sinut vieraakseni, prinssi Calder?" nuoren tytön ääni kysyi. "Oraakkeli?" prinssi vastasi ihmeissään. Hän tiesi, että oraakkeli oli vielä nuori, hän muisti vielä hämärästi vanhan kuoleman, ja kuinka hän oli silloin ollut katsomassa ruumiin polttamista äitinsä sylistä. "Aivan", ääni sermin takaa vastasi. "Olen pahoillani, ei sinun olisi oikeasti tarvinnut minun takia vaivautua. Halusin vain olla hetken aikaa rauhassa ja miettiä ja päädyin tulemaan tänne", Calder sanoi, laskien päänsä temppelin lattiaan. Hän sai aivan liikaa huomiota juuri, kun hän olisi halunnut olla vain yksin. "Ehkä voimme sitten miettiä yhdessä. Kerro, mikä mieltäsi vaivaa, prinssi", oraakkeli kuitenkin vastasi. Hetken Calder mietti, miten vastaisi, mutta päätyi lopulta kertomaan kaiken hyökkäyksestä palatsiin, ja kuinka Nilam kuoli hänen itsepäisyytensä takia. "Ymmärrän. Ystävän menettäminen on aina rankkaa. Mutta sinun on myös huomioitava, että taivaan jumala, Zeus, teki selväksi huomanneensa teidät. Hän toi myrskyn taisteluunne merkkinä, jota te ette kuunnelleet." "Olisi ollut mukavaa, jos tuo viisaus olisi tullut minulle hieman aikaisemmin", Calder vastasi ilottomasti oraakkelin toruihin. "Viisaus on varsin monella tapaa saavutettava voima. Toiset saavuttavat viisautensa oivallusten avulla, toiset vastoinkäymisten. Kenties ystäväsi jakoi hieman omastaankin sinulle ennen kuolemaansa?" "Hänen viimeiset sanansa olivat, etten saisi kuolla", prinssi naurahti. "Sitten sinun on kunnioitettava hänen viimeistä toivettaan. Prinssi Calder, älä kuole kylmään rautaan ja teräkseen. Se on vähintä, mitä voit tehdä ystäväsi hyväksi ja sovittaaksesi virheesi." Oraakkelin sanat saivat Calderin vihdoin nostamaan päänsä ja katsomaan tyttöä sermin takana. Varjo sermin takana vaikutti nyökkäävän hänelle, tai ainakin siltä prinssistä sillä hetkellä tuntui. "Kiitos, otan neuvonne tosissani", poika sanoi, hymyillen jo hieman, ennen kuin lähti temppelistä, uuden päättäväisyyden rohkaisemana.

 

Nilamin vanhemmat saapuivat seuraavana päivänä. Nämä olivat saaneet ennätysajassa yhteyttä poikaansa Krishnaan, joka oli jo vanhusten seurassa, kun Calder saapui opastamaan nämä majapaikkaansa. Kyseessä oli pieni talo hieman rauhallisemmalla seudulla, mutta kuitenkin lyhyen matkan päässä palatsista ja torista. Prinssi oli halunnut ottaa pienimmätkin yksityiskohdat huomioon, ja valinnut mahdollisimman kodikkaan talon. Jemegen oli onnistunut saamaan naapurinsa huolehtimaan Calderin heille tuomista hevosista matkan ajaksi. Hiljaisuus porukan välillä oli surullista, Tinhanin joutuessa lähes koko ajan nojaamaan Krishnaan heidän kävellessään hitaasti. "Voitte olla täällä niin pitkään, kuin haluatte. Käyn vielä ilmoittamassa Lilianille, niin hän voi tulla käymään", Calder sanoi, ennen kuin kääntyi poistuakseen. Tinhan nyökkäsi kiitoksensa surullisesti hymyillen, Jemegenin seisoessa vaimonsa vierellä hiljaisena.

 

Kun vanhukset olivat päässeet sisälle, Krishna jäi vielä hieman jälkeen. Pysäyttäen Calderin tarttumalla tätä olkapäästä, loi vihaisen katseensa poikaan. "Sinä niljake, älä kuvittelekaan, että pääset helpolla", mies sanoi ja prinssi oli tuskin ehtinyt kääntyä täysin miestä päin, kun tunsi tämän nyrkin osuvan kipeästi poskeensa. Krishna ei jättänyt kuitenkaan hyökkäystään yhteen lyöntiin. Hädin tuskin suojaten itseään Calder otti suurimman osan iskuista vastaan, eikä hyökännyt takaisin. Jokainen kipeä isku kuitenkin tuntui, että hän oli ansainnut ne. Lopulta kaksikko päätyi pihamaalle, Calderin maatessa selällään ja Krishnan istuessa tämän vatsan päällä. "Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, selitystä miksi veljeni on kuollut?" Krishna ärähti, ja valmistautui lyömään, mutta tällä kertaa Calder päätti pysäyttää miehen. "Tiedän kyllä itsekin, että olen yksin syypää Nilamin kuolemaan, mutta tiedätkös itse, mitä hän sanoi minulle? Nilam käski viimeisillä hengenvedoillaan minua, etten saisi kuolla. Ja saat hakata minut niin pahasti kuin haluat, mutta en anna sinun polkea hänen viimeistä toivettaan", Calder lopulta vastasi Krishnalle. Hieman yllättyen prinssin vastarinnasta siinä vaiheessa, mies nousi lopulta pojan päältä. "Olet oikeassa, kuullostaa ihan veljeni sanoilta. Mutta nyt minä kerron sinulle jotain. Tämän kerran saat mennä, mutta älä enää ikinä tule näköpiiriini, tai en ehkä ensi kerralla anna sinun vain mennä", mies ärähti, kääntyen vanhempiensa mökkiin, Calderin poistuessa vähin äänin paikalta.

 

Seuraavaksi Calder suuntasi etsimään Liliania. Hän halusi tytön menevän pitämään vanhuksille seuraa, tuoda Nilamin perheen yhteen muistelemaan miestä. Kuitenkin saavuttuaan bordelliin Calder ei löytänyt sanoja selittää tapahtumaa, vaan pystyi vain kertomaan, missä tytön isovanhemmat olivat. Huolissaan tyttö lähti tapaamaan heitä, kun Madame taas lähestyi prinssiä, aistien tämän hermostuksen ja alakuloisuuden. "Hei, pikku lemmikkini. On harvinaista nähdä sinua noin allapäin", Madame lausui, istuen leveälle sohvalle pojan viereen. "Niinkö selvästi se minusta näkyy ulospäin?" prinssi naurahti ilottomasti ja Madame nyökkäsi. "Voisin olla sokea, ja huomaisin sen silti. Se paistaa sinusta pidemmälle kuin aurinko", Madame jatkoi ja sai Calderin hieman hymähtämään vertauskuvalle, "Ja toinen merkki, joka kertoo minulle, ettei sinulla ole kaikki hyvin on, että tulet tänne prinssinä." "Nilam on kuollut", poika lopulta kertoi ja nainen veti tämän lempeään halaukseen, muttei sanonut mitään. Siinä tilanteessa naisesta tuntui, kuin sanat olisivat turhia, pelkkää tyhjää helinää. Sen sijaan hän odotti, että poika itse kertoisi lisää, kun olisi valmis.

 

Lopulta Calder päätyi viettämään koko loppuillan Madamen hoivissa. Illan tullen nainen kuitenkin siirtyi aina välillä hoitamaan asiakkaitaa, muttei koskaan jättänyt prinssiä yksin. Madame pystyi aistimaan, että sillä hetkellä poika tarvitsi vain paikan jossa olla. Vasta myöhään, kun pahin ruuhka-aika oli ohi, nainen tuli prinssin luokse tyylikkään viinipullon ja kahden lasin kanssa. "Tiedätkös, lemmikkini, toisinaan on hyvä vain unohtaa huolensa yhdeksi yöksi. Ongelmat jaksavat kyllä odottaa aamuun", nainen sanoi kaataen viiniä laseihin. Prinssi otti hänelle ojennetun lasin, mutta ei tuntenut mitään innostusta juoda. "Tiedän, että epäilet, mutta usko pois, kun saat nukutuksi yön yli, vaikka sitten viinin voimalla, aamu koittaa hieman helpompana", Madame kertoi, kohottaen lasiaan, "Nilamin muistolle." Hiljaisena Calder kilautti lasiaan naisen kanssa, ennen kuin tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Luottaen naiseen hän antoi tämän johdattaa itsensä yön yli.

 

Aamulla Calder palasi takaisin palatsiin. Prinssin henkivartijat ihmettelivät, missä tämä oli viettänyt yönsä, mutta olivat tyytyväisiä kuitenkin, että poika oli palannut yhtenä kappaleena takaisin, vaikkakin myös mustelmilla. Calder päätti siistiytyä edes hieman, ennen kuin lähti suuntaamaan Nilamin ruumiinpolttoon. Matkalla sinne poika törmäsi myös isäänsä, jonka kanssa ei vaihtanut sanaakaan. Molemmat vain mulkaisivat hiljaa toisiaan, syyttäen kumpikin toista Nilamin kuolemasta. Huomatessaan, ettei Nilamin vanhemmat vielä olleet paikalla, prinssi jäi syrjemmälle seisomaan itsekseen. Hän oli aikaisemmin täysin unohtanut miehen kallisarvoiset tikarit, joita tämä oli kuljettanut aina mukanaan. Prinssi halusi palauttaa ne vanhemmille henkilökohtaisesti.

 

Kun Tinhan ja Jemegen saapuivat, varjoissa tilaisuuttaan odottava prinssi sai hieman yllättyä. Hän oli odottanut Krishnan ja Lilianin olevan näiden mukana, mutta kumpaakaan ei näkynyt missään. Hiljaa tervehtien vanhuksia Calder teki läsnäolonsa selväksi, vain Tinhanin tervehtiessä tätä takaisin. Jemegen nyökkäsi jäykästi, kävellen vain suoraan katsomaan poikaansa viimeisen kerran, ennen kuin tämän ruumis palaisi tuhkaksi. Ruumiin polton jälkeen paikalla olleet vartijat keräsivät tuhkat uurnaan, jolloin myös prinssi itse lähestyi vanhuksia. "Tässä, unohdin antaa nämä viimeksi. Ne olivat Nilamin aarre, kun hän oli palveluksessani. Aikoinaan hän sai ne astuessaan äitini palvelukseen", Calder selitti, kun Tinhan otti pehmeään vaatteeseen käärityt tikarit vastaan. Hetken hän katseli niitä hiljaa, kunnes otti toisen ja ojensi sen prinssille. "Pidä sinä toinen. Ajattele siitä vähän kuin poikani perintönä lapsilleen", nainen sanoi lempeästi. Kykenemättä vastaamaan kunnolla mitään, Calder vain tuijotti naista ihmeissään. "Sinä olit aina kuin poika hänelle, ja meille kuin lapsenlapsi. Uskon, ettei Nilamia haittaisi yhtään antaa sinulle ja Lilianille hänen kallisarvoisia tikareitaan", nainen jatkoi ja otti prinssin toisen käden omiinsa. Hän asetti tikarin pojan käteen, ja sulki tämän sormet tikarin ympärille, ja vasta sitten Calder heräsi taas todellisuuteen. "Mutta, enhän minä voi... Nämä kuuluvat teille", prinssi yritti väittää vastaan, mutta vanhus vain pudisti päätään. Päättäen, että oli parempi olla tappelematta vanhuksen kanssa, Calder sitoi tikarin vyöhönsä kiinni. "Voisinko... voisinko tulla mukaan kun viette tuhkat?" poika sen sijaan kysyi hieman ujosti, Tinhanin nyökätessä tälle hymyillen. Jemegen vain odotti hiljaa kaksikon keskustelun loppumista, ja nyökkäsi itsekin pojalle, kun tämä osoitti kysyvän katseensa mieheen. Calderia ahdisti, kun hän ei osannut lukea vanhan miehen kasvoilta, mitä tämän mielessä pyöri, mutta ainakin tämä antoi pojan olla heidän seurassaan.

 

Matka satamaan sujui hiljaisissa merkeissä jälleen, Calderin seuratessa vanhuksia pää painuksissa muutaman askeleen näiden jäljessä. Hänellä ei vielä ollut täyttä rohkeutta kohdata kaikkea, mikä tulisi olemaan hänen edessään, mutta ainakin poika yritti. Satamassa myös Lilian liittyi kolmikon seuraan, mulkaisten Calderia vihaisesti. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta ilmeestä näkyi tytön vihainen kysymys, mitä prinssi teki paikalla. Hiljaisina kaikki vain seisoivat laiturin päässä, kun Jemegen laski poikansa tuhkat mereen. He viettivät lyhyen hiljaisen hetken, kukaan ei sanonut sanaakaan. Kun vanhukset kääntyivät poistuakseen, Lilian kuitenkin ilmoitti heille jäävänsä vielä vähäksi aikaa satamaan. Calder vilkaisi tyttöä huolissaan, mutta sanoi itsekin jäävänsä vielä hetkeksi. Luottaen, että Calder toisi Lilianin turvallisesti vanhusten luokse, vanha pariskunta lähti.

 

Lilian ei hetkeen vilkaissutkaan Calderiin päin, tyttö oli aivan liian vihainen. Siksi se tulikin prinssin tehtäväksi tehdä ensimmäinen liike. "Lilian, olen pahoillani", poika sanoi, astuen siskonsa viereen. "Niinhän sinä sanot", Lilian huudahti, "Mutta kummallista, kuinka sinussa ei ollut edes sen vertaa miestä, että olisit itse kertonut minulle! Sinun takia Krishna lähti aamulaivalla, isovanhempani asuvat viereisessä kylässä, jonne en voi muuttaa, ja nyt minulla ei enää ole isääkään!" "Vannon, en yhtään tiennyt, että Nilam tulisi kuolemaan! Jos olisin, en olisi hätäillyt niin paljon", Calder yritti puolustautua, mutta Lilian vain töni tätä kohti laiturin reunaa. "Niin, aina kaikki on vain sinä sinä sinä, eikä kukaan muu! No nyt minulla ei ole ketään sen takia! Oletko nyt tyytyväinen?" Vastausta odottamatta tyttö tönäisi Calderin laiturin reunalta alas, ja juoksi vihaiset kyyneleet valuen silmistään takaisin kaupungin hälyyn.

 

Prinssin onneksi satamassa olleet merimiehet saivat ongittua pojan ylös merestä hyvissä ajoin, ja veivät tämän satamanvartijan luokse. "Pitäisikö minun käydä ilmoittamassa vartijoille siitä tytöstä?" satamanvartija kysyi, mutta Calder vain pudisteli päätään, kuivaten epämääräisesti hiuksiaan miehen antamaan pyyhkeeseen. "Syy on täysin minun. Lilianin isä kuoli muutama päivä sitten olleessa kapinassa palatsin porteilla. Hän oli myös minun henkivartijani, ja olin itse typeränä väärässä paikassa väärään aikaan", Calder selitti lyhyen version. "Vai niin. Naisen raivo, se on pelottava asia. Naiset ja meri ovat samankaltaisia, molemmilla on voima viedä mieheltä henki suuttuessaan", satamanvartija sanoi, prinssin hieman naurahtaessa. "Onko se jokin merimiesten juttu verrata naisia mereen?" prinssi kysyi vartijan hymyillessä tälle. "Voisi kai niinkin sanoa. Merimiehelle meri on kuin nainen, sitä rakastaa ja sille kuuluu kokonaan." Höperön satamavartijan jutut saivat prinssin mielen hieman paremmalle tuulelle, ja tämä päätti jäädä juttelemaan miehelle vielä joksikin aikaa, ennen kuin palaisi palatsiin.

 

Lilian ei halunnut palata heti takaisin isovanhempiensa luokse, vaan suuntasi kohti kodiksi tuntemaansa bordellia. Siellä hän juoksi heti Madamen käsivarsille itkemään. Tyttö oli itkenyt edellisen illan kokonaan isovanhempiensa luona, mutta silti tuntui, kuin hän ei olisi vieläkään saanut itkettyä tarpeeksi. Tietäen, mistä oli kysymys, nainen ei kysellyt turhia, vaan halasi tyttöä tiukasti. Paikka oli usein päiväsaikaan kiinni, ja niin oli nytkin, joten asiakkaista ei ollut sillä hetkellä huolta. Muutamat bordellin työntekijöistä ja Madamen adoptoimista juoksupoikina toimivista lapsista vilkaisivat naisen sylissä itkevää tyttöä säälien, mutta Madame ei antanut sen häiritä. Hän silitti Lilianin hiuksia, kehottaen tätä itkemään kaikki se tuska ja suru ulos, mikä lapsen sisällä velloi. Kun tyttö rauhoittui hetkeksi, Madame vei tämän sohvalle istumaan. "Kuulin, mitä isällesi tapahtui, sinun ei tarvitse puhua siitä, kultaseni", nainen sanoi ja Lilian nyökkäsi. Hän arvasi Calderin kertoneen kaiken, mikä omalla tavallaan suututti tyttöä lisää. "Mutta kultaseni, minun pitäisi kertoa sinulle, ettei se ole prinssin vika yksin, että näin kävi, vaikka hän siitä itseään syyttääkin." "Kenen muunkaan syytä se voisi olla?" Lilian nyyhkytti. Hän ei tiennyt ketään muutakaan, eikä Calder ollut kieltänyt asiaa. "Se on pitkä tarina, joka sinun kannattaisi kuulla vasta sitten, kun olet päässyt yli tuosta surusta. Edes minä en tiedä kaikkia yksityiskohtia ja osaa kasata palapeliä kasaan. Mutta mikäli osaan arvata oikein, se tieto saattaisi olla tämänhetkisen surusi kanssa sinulle aivan liikaa", Madame kertoi. Hän halusi varoittaa Liliania, että enemmän olisi vielä tulossa, mutta oli harmissaan, ettei voinut olla avuksi. "Anna kun arvaan, minun pitää se selvittää Calderilta. Mutta minä en halua olla hänen kanssaan enää missän tekemisissä! Pitäkööt typerän salailunsa itsellään", Lilian julisti itsepäisesti. Häntä ei kiinnostanut mitkään salaiset mutkittelut isänsä kuoleman takana. Hän tiesi, että hänen isänsä oli kuollut kapinallisarmeijan taistelussa, jonka Calder oli päättänyt saada aikaan. Se teki prinssistä tarpeeksi paljon syyllisen Lilianin silmissä, hän oli kuitenkin menettänyt ainoan läheisen verisukulaisensa.

 

Kulkiessaan myöhemmin alkuillasta ympäri syrjäisiä katuja viemässä Madamen viestejä Lilian oli edelleen huonolla tuulella, mutta sai kuitenkin työnsä tehtyä. Hän antoi piilossa kuljettamansa kirjeitä niitä odottaville henkilöille ja otti toisilta vastauksia naisen edellisiin kirjeisiin. Tahtomattaankin hän kuuli siellä täällä puhetta kapinnallisarmeijan hyökkäyksestä palatsin porteilla. Tytön olisi tehnyt mieli käskeä muutamaa humalaista tukkimaan suunsa, mutta lapsi ei halunnut joutua vaikeuksiin. "Titus ei sitten ole tullut takaisin, liekö häpeissään epäonnistumisestaan", joku kulmakapakan asiakkaista tokaisi kaverilleen. "Minä taas kuulin huhua, että poika olisi mahdollisesti itse kuollut siellä. Mutta todennäköisempää varmaan, että se on vankilassa", tämän kaveri vastasi. Siinä vaiheessa Lilian ei enää malttanut pitää suutaan kiinni. "Elossa se on, selvisi kuin koira veräjästä", lapsi vastasi miehille, jotka käänsivät katseen tyttöön. Myös Laucian istui samassa pöydässä, ja huolestui hieman. Toivottavasti lapsi ei ollut tullut siihen aiheuttamaan ongelmia itselleen. "Niinkö? Mutta se pojankoltiainen ei ole tullut pelaamaan meidän kanssa. Oletko sinä sitten nähnyt hänet tai jotain?" "Itse asiassa kyllä", Lilian vastasi, humalaisten hymyillessä kuullessaan, että heidän kadonnut pelikaverinsa oli hengissä ja vapaana. "Toivottavasti pieni uinti saa sen tuittupään oppimaan, ettei enää tuota muille harmia." "Toivotaan niin, joo", tytölle jutellut humalainen nauroi, ja Lilian oli jo lähdössä jatkamaan suutuspäissään matkaansa, mutta kuuli vielä kauhukseen, kuinka keskustelu jatkui. "Itse asiassa, pentu ei osaa uida", Laucian sanoi naureskelevalle kaverilleen, joka hiljeni heti. "Ei vai? Mistä sinä sen tiedät?" "Olen jo kerran saanut pelastaa hänet hukkumiselta, ei siitä niin kauan ole." Tieto sai Lilianin kääntymään jälleen miehiin päin, jotka vain vaihtoivat aihetta. Oliko hän juuri mahdollisesti hukuttanut suutuspäissään pitkäaikaisimman ystävänsä?

 

Unohtaen työnsä Madamelle Lilian juoksi kauhuissaan koko lyhyen matkan satamaan. Nojaten polviinsa hän tuijotti ensin merelle, mutta kun hänen silmiinsä ei osunut heti kelluvaa ruumista, tyttö alkoi hädissään katsella ympärilleen. Satama oli hiljainen, siellä täällä oli muutama merimies, jotka eivät Lilianiin kiinnittäneet paljoakaan huomiota. Juosten ympäri satamaa, yrittäen paikantaa edes jotain vihjettä prinssistä, tyttö alkoi tulla epätoivoiseksi. Hädissään hän alkoi kutsua Calderia nimeltä, toivoen saavansa edes jotain vastausta, saaden kuitenkin vain töitään lopettavilta merimiehiltä pikaisiä hämmentyneitä vilkaisuja.

 

Ensin Calder ei kuullut täysin selvästi, huudon tullen vielä kohtalaisen kaukaa, hän luuli kuvittelevansa Lilianin äänen. Prinssi oli päätynytkin viettämään päivän satamavartijan seurassa, täysin yllätyksenä itselleenkin. Miehellä tuntui olevan paljon mielenkiintoisia tarinoita ajoilta, jolloin hän itse oli työskennyt laivassa, ja nähnyt maailmaa Gildomeran ulkopuolella. Silläkin hetkellä mies oli kertomassa uutta tarinaa, mutta huomasi Calderin keskittymisen herpaantuvan. Kohta Lilianin huudot lähestyivät, ja vanhempi mieskin huomasi ne. "Sinua taidetaan etsiä", mies naurahti, taputtaen poikaa olkapäälle. "Siltä kuullostaa", Calder vastasi, saaden satamavahdilta vahvistuksen, ettei hän todellakaan vain kuullut omiaan. "No alahan mennä siitä, ei ole mukavaa odotuttaa naisia, enkös minä sen jo sinulle sanonut aikaisemmin." Hymyillen ja sanoen miehelle kiitoksensa Calder poistui nopeasti satamavartijan pienestä mökistä, lähtien itse juoksemaan Lilianin huutoja kohden.

 

Kun kaksikko viimein huomasi toisensa, Lilian parahti heti itkuun. Hän juoksi Calderia kohti, peläten koko ajan toisen katoavan hetkenä minä hyvänsä. Kun hän lopulta saavutti prinssin ja halasi tätä lujasti, tyttö saattoi olla varma, ettei hän vain nähnyt harhoja. "Lilian, mikä sinulla on hätänä?" Calder kysyi huolissaan, kun tyttö vain itki tätä vasten ja halasi niin tiukasti, että prinssin oli lähes hankala hengittää. "L-laucian sanoi ettet sinä osaa uida", Lilian nyyhkytti, ja Calderin olisi tehnyt mieli kuristaa mies sillä sekunnilla. Prinssi ei erityisemmin pitänyt tosiasiasta, ettei hän osannut uida, ja olisi halunnut näyttää edes Lilianin silmissä täydellisen voittamattomalta. "Juu, ei ole tullut opittua", Calder naurahti kiusaantuneena, silittäen tytön hiuksia, "Mutta älä sinä siitä huoli, näethän itsekin, että minut ongittiin ylös." "Anteeksi", Lilian jatkoi kuitenkin itkuaan, peläten prinssin olevan vihainen hänelle. "Älä pyytele anteeksi, höpsö. Opettele enemmän hillitsemään nuita muskeleitasi", prinssi lopulta sanoi, yrittäen rauhoitella tyttöä muuttamalla tilanteen vitsiksi, ja se tepsikin. Lilian päästi tarpeeksi irti, että saattoi luoda hämmentyneen katseen Calderiin. "Sinä melkein kuristat minut. Moni ei uskoisi kuinka paljon muskelia noissa käsivarsissa on", poika naurahti kiusoittelevasti, Lilianin lyödessä tätä kevyesti nyrkillä rintakehään. "No niin, tuo on enemmän Lilian, jonka minä tunnen."

 

Calder käveli Lilianin seurassa takaisin bordellille viemään viestit, jotka tyttö oli ehtinyt jo kerätä. Kokien, että tänään oli ollut tarpeeksi pitkä päivä Lilianille, Calder pyysi Madamelta pientä vapaailtaa tytölle, johon nainen hymyillen suostui. Hän ei ymmärtänyt, miten kaksikko oli taas väleissä niin pian, mutta oli tyytyväinen, että näin oli. "Lilian, tämä tulee nyt ehkä hieman huonoon väliin, mutta minun pitäisi ehkä kertoa sinulle jotain", Calder sanoi, kun nämä poistuivat bordellista illan hämärtämille kaduille. Ihmeissään Lilian käänsi katseensa prinssiin, joka tuijotti jonnekin alaviistoon. "Lili, minä... Minä tiedän, kuka sinun äitisi on. Oikea äitisi. Haluaisitko... käydä tapaamassa häntä?" Calder sai lopulta sanat ulos suustaan. Jotenkin hänestä tuntui, kuin nyt olisi oikea hetki kertoa Lilianille koko totuus. "Ei minun tarvitse. Se nainen jätti minut jo kerran, Madame on minun äitini", Lilian sanoi hymyillen. Hän huomasi aiheen olevan vaikea Calderille, eikä halunnut pahentaa tämän oloa entisestään. "Ei se ihan noin ole. Haluaisin, että tulisit mukaani katsomaan häntä... Ei sinun pakko ole, en minä sitä tarkoita, mutta jos..." Lilian tuijotti ihmeissään Calderia, joka vain käveli eteenpäin ilman määränpäätä. Jos asia todella oli noin tärkeä prinssille, niin Lilian päätti, että hän voisi tavata hänet synnyttäneen naisen. Tarttuen poikaa kädestä, tyttö hymyili tälle. "Kai minä sitten voin tulla."

 

Lilian ei tiedä, mitä hän tarkalleen oli odottanut, mutta kun Calder lähti viemään tätä kaupungin ulkopuolelle, tyttö oletti äitinsä olevan hyvin köyhä. Hautausmaan tullessa näköpiiriin tyttö kuitenkin alkoi osata laskea asioita yhteen, pysähtyen paikoilleen. "Onko äitini... kuollut? Oliko hän rikollinen?" Lilian kysyi, tuijottaen hautausmaata, haluttomana kulkemaan enää eteenpäin. "Kuollut, kyllä, mutta rikollinen hän ei ollut. Hänet tuomittiin syyttömänä", Calder selitti hiljaisella äänellä. "Mutta..." Lilian ei tiennyt, mitä sanoa, kun prinssi yritti vetää tyttöä kevyesti mukaansa. "Minä selitän kyllä kaiken. Tule vain, ei sinulla ole mitään pelättävää", Calder koitti hymyillä rohkaisevasti, mutta se oli enemmän surullinen, ja Lilian huomasi sen. Purren huultaan tyttö puristi prinssin kättä tiukemmin, pysytellen visusti tämän vieressä. Hitaasti Lilian alkoi ottaa askeleita eteenpäin, Calderin johdattaessa Lilianin heidän yhteisen äitinsä haudalle.

 

"Tässä se on", Calder lopulta sanoi, pysähtyen Sheilahin hautakiven eteen. Hiljaa Lilian luki kiveen kaiverretun tekstin, useampaankin kertaan, mutta siinä ei silti tuntunut olevan järkeä. "Mutta... tämähän on sinun äitisi hauta?" Lilian kysyi ja vilkaisi Calderia ihmeissään. "Aivan. Ja sinun äitisi myös. Lilian, olen pahoillani, etten ole kertonut aikaisemmin, mutta meillä on sama äiti." Sanoilla meni hetki upota Lilianin tajuntaan. Hän tuijotti hautakiveä, sitten Calderia, ja jälleen hautakiveä. Hän ei tiennyt, miten hänen tulisi reagoida, mutta lopulta tyttö hyppäsi halaamaan veljeään. "Tyhmä, sinä olet ihan tyhmä", Lilian toisteli, alkaen jälleen itkeä. Calder ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut tehdä. Oliko Lilian pettynyt häneen, kuten sanoista olisi voinut päätellä, vai iloinen, koska hän halasi poikaa? Ihmeissään Calder istahti nurmelle, joka rehotti pitkänä hoitamattomuuttaan. "Tuota... Ymmärrän, että tämä on liikaa yhdellä kertaa kuulla ja että olet vihainen, mutta..." "En minä vihainen ole, senkin pöljä. Minulla on veli. Minä en ole yksin", Lilian naurahti itkun seasta, halaten veljeään tiukemmin. Ymmärtäen hieman tilannetta Calder tunsi, kuinka hänen olonsa helpottui hieman ja halasi siskoaan takaisin. "Aivan, et ole yksin. Minä lupaan, ettet tule koskaan olemaan yksin." Illan aikana Calder päätyi lopulta kertomaan kaiken. Kaiken siitä, kuinka kuningas vihasi häntä ilman syytä, kuinka Sheilah ja Nilam kehittivät suunnitelman piiloutua uuden lapsen syntymään asti, ja kuinka prinssi yhdessä äitinsä kanssa piilotteli mökissä lähes vuoden. Samalla Calder selitti tarkemmin Laucianista, ja Lilian vihdoin ymmärsi hieman paremmin veljensä järkytyksen miehen ulkonäöstä. Myöskin syy kapinnallisarmeijan luomiseen oli nyt Lilianin tiedossa, ja kuinka Calder aikoi puhdistaa heidän äitinsä nimen ja mahdollisesti, jos Lilian niin halusi, tuoda sisarensa julki. Mutta sitä he ehtisivät pohtia yhdessä sen jälkeen, kun kuningas olisi ajettu alas.

 

Calder saattoi Lilianin vielä tämän isovanhempien luokse, jossa Tinhan ja Jemegen olivat odottaneet Liliania koko päivän. Kuitenkaan Lilian ei vielä halunnut erota veljestään, vaan vaati tämän jäävän vielä hetkeksi. Huomaten tytön kuitenkin olevan väsynyt, Calder lupasi jäädä siihen asti, kunnes Lilian nukahtaisi, jos tyttö suostuisi menemään nukkumaan pian. Syötyään pienen iltapalan Lilian jo haukottelikin raukeasti, ja lähti vetämään veljeään mukanaan yläkertaan. Tinhan tuli heidän mukanaan, sillä Lilian oli aina pitänyt naisen tuutulauluista. Vetäen Calderin viereensä Lilian kietoutui peittoon, prinssin vain nauraessa, miten tämä onnistuikin vielä siinä sivussa pitämään kiinni sekä Calderista että peitosta yhtä tiukasti. Prinssi heittäytyi laiskasti makuulleen siskonsa viereen ja Tinhan hymyili ja istuutui sängyn reunalle, aloittaen tutun tuutulaulunsa.

"Lay down your head and I'll sing you a lullaby / Back to the years of loo-li lai-lay / And I'l sing you to sleep and I'll sing you tomorrow / Bless you with love for the road that you go

May you sail fair to the far fields of fortune / With diamonds and pearls at your head and your feet / And may you need never to banish misfortune / May you find kindness in all that you meet

May there always be angels to watch over you / To guide you each step of the way / To guard you and keep you safe from all harm / Loo-li, loo-li, lai-lay"

Lilian nukahti melkein heti, mutta Tinhan huomasi, kuinka myös Calder alkoi rentoutua, eikä prinssin silmät meinannet pysyä auki. Itsekseen hymyillen nainen kuitenkin jatkoi laulua, ei häntä haitannut, mikäli prinssi yönsä nukkuisi mökissä.

"May you bring love and may you bring happiness / Be loved in return to the end of your days / Now fall off to sleep, I'm not meaning to keep you / I'll just sit for a while and sing loo-li, lai-lay

May there always be angels to watch over you / To guide you each step of the way / To guard you and keep you safe from all harm / Loo-li, loo-li, lai-lay

Loo-li, loo-li, lai-lay..."

 

Jemegen vilkaisi vaimoaan hieman toruvasti, kun nainen asteli portaat alas yksin. "Calder yritti pysyä hereillä, mutta pojalla itselläänkin on selvästi pitkä päivä takanaan. Ressukka oli aivan uupunut", Tinhan kertoi, hänen miehensä huokaistessa raskaasti. "Joskus mietin, että mikä sinä oikein olet. Et ole vihainen tai mitään prinssille siitä, että toinen poikamme on kuollut, ja toinen jättänyt Gildomeran, ettei törmäisi häneen enää ikinä." "En ehkä itsekään osaa antaa kaikkea tapahtunutta anteeksi, mutta en minä voi vain hylätäkään häntä", nainen myönsi lopulta lempeästi, "Hän kuitenkin on vielä niin nuori. Calder on edelleen se sama lapsi, jonka Nilam lähes yksin kasvatti. Ja minulle hän on kaiken tapahtuneen jälkeenkin edelleen rakas lapsenlapsi." "Juuri tuota tarkoitan", Jemegen sanoi, hymyillen väsyneesti vihdoin itsekin, "Jos olisin nuorempi, olisin hyvinkin voinut lähteä Krishnan mukaan, mutta sinä silti jaksat ajatella kuin pyhimys." Vanha pariskunta keskusteli vielä hetken, miettien lapsiaan, ja kuinka he jatkaisivat eteenpäin elämässään, ennen kuin menivät hekin nukkumaan.

 

Torujen kuuleminen seuraavana päivänä kaikilta muilta henkivartijoiltaan, paitsi Nilamilta, oli omalla tavallaan Calderille uusi koettelemus. Muiden sanoissa ei vain tuntunut olevan sitä samanlaista voimaa, joka sai prinssin kuuntelemaan näitä, vaan moitteet menivät sanahelinänä pojalta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sen sijaan Calder päätti mennä pää pystyssä minne halusi, ja teki sen selväksi myös henkivartijoilleen. Lisätorujen saanti ei kuitenkaan tuntunut saavan tätä kuuntelemaan yhtään sen paremmin, ja moni vartija saattoi vain ihailla edesmennyttä kapteeniaan, jota prinssi sentään kuunteli, vaikkei aina totellutkaan.

 

Illan tullen Calder tuttuun tapaan karkasi palatsista Titukseksi naamioituneena. Hän oli päättänyt, että vaikka olikin menettänyt Nilamin, hän ei heidän yhteistä työtään heittäisi hukkaan. Ensimmäisenä poika suuntasi Madamen paikkeille, yrittäen saada naisen avukseen. Kuitenkin Madame teki pojalle selväksi, ettei hän aikonut ottaa osaa poliittisiin selkkauksiin. "Mutta voin esitellä sinulle erään, joka saattaisi olla kiinnostunut", nainen kuitenkin lausui hymyillen salaliittomaisesti. Ihmeissään Titus seurasi naista, kun tämä johdatti pojan syvemmälle bordellin uumeniin. Käskien jäädä odottamaan hämärään kulmapöytään Madame lähti hakemaan etsimäänsä henkilöä. Kun Madame vihdoin hetken päästä saapui, tämän seurassa oli prinssiä hieman vanhempi nuori nainen. Nainen oli pitkä, ja tällä oli mustat silmät ja pitkät mustat, sileät hiukset, jotka oli sidottu korkealle poninhännälle. "Hän on Alya", Madame esitteli, "Yksi seikkailunhaluisimmista tytöistäni." "Onko tuo se kapinnallispoju? Mitä hän minusta haluaa?" Alya kysyi Madamelta hieman ronskiin sävyyn. "Sinähän sanoit, että haluat elämääsi hieman enemmän toimintaa. Uskon, että Titus pystyy tarjoamaan sitä sinulle. Viimeksi hän koki kovan tappion, mutta taistelutahtoaan hän ei kuitenkaan ole nähtävästi kadottanut. Ajattelin, että voisitte olla toisillenne avuksi", Madame selitti iskien silmää. Hetken Titus ja Alya tuijottivat toisiaan arvioiden, ennen kuin Alya nyökkäsi hyväksyvästi. "Selvä, ehkä poika voi viihdyttää minua", nainen sanoi, itsevarman hymyn noustessa tämän kasvoille. "Kiitos, Madame", Titus kiitti kumartaen syvään naiselle. "Älä minua kiitä, lemmikkini, Alya itse haluaa mukaan", nainen nauroi, Alyan vain mulkaistessa naista nopeasti, muttei kuitenkaan pistänyt vastaan.

 

Yhdessä Alyan kanssa Titus alkoi suunnittelemaan, kuinka saisi pelastettua armeijansa kiinnijääneet jäsenet. Poika ei aikonut antaa kannattajiensa vai mädäntyä vankilassa tai tulla tapetuksi. Kahdestaan he voisivat tosin vain turvautua perinteisiin temppuihin, mutta Alya kuitenkin oli ammattilainen, mitä miesten viettelemiseen tuli. Yön turvin kaksikko onnistui pääsemään vankilaan sisälle, missä naisen oli aika tehdä taikansa. Titus vilkuili kulman takaa, kuinka Alya kertoi tulleensa tapaamaan vankilaan joutunutta veljeään. Nainen valehteli miehille päin naamaa, onnistuen kiertämään nämä äkkiä pikkusormensa ympärille. Hän houkutteli vartijat viekkaasti ylimääräiselle tauolle muutamien metrin päähän asemapaikastaan kuuntelemaan traagista tarinaansa. Hän ei kuitenkaan halunnut houkutella vartijoita rakennuksen ulkopuolelle, se olisi herättänyt kenen tahansa mielessä kysymyksiä. Kun vartijoiden huomio oli muualla, Tituksen onnistui livahtamaan näiden ohi. Hän ei ollut mikään haka lukkojen tiirikoinnissa, mutta tiesi, miten temppu ainakin suurin piirtein toimi. Mahdollisimman hiljaa poika etsi sellit, joissa oli enemmän porukkaa, ja joiden väki tunnisti pojan.

 

"Jumalauta, sinä olet hullu", eräs sellissä istuvista miehistä kuiskasi kun huomasi pojan alkavan väkertelemään lukon parissa. "Lärvi umpeen", Titus vain kuiskasi, yrittäen vääntää lukkoa auki. Poika ei todellakaan tiennyt, mitä oli tekemässä, kunnes viereisen sellin asukit kiinnittivät tämän räpellykseen huomiota. "Et sinä noin saa sitä ikinä auki", eräs toinen naurahti hiljaa. Kääntyen vilkaisemaan toisessa sellissä olevaa miestä happamasti Titus unohti hetkeksi lukon. "Osaatko sinä sitten muka paremmin?" poika sihahti. "Itse asiassa onnistuu. Mutta minulla ei enää ole kaikkea tarvittavaa siihen. Sinulta taas löytyy työkalut, mutta taito on olematon." Kävellen hieman lähemmäksi Titus ymmärsi tälle puhuneen miehen sanojen merkityksen. Mies oli vähän vanhempi, ja tältä puuttui toinen käsi ja jalka. "Minä voin neuvoa, kuinka saat ovet auki, jos sinä päästät myös minut menemään samalla", mies tarjoutui. Hetken Titus pohti asiaa, mutta ei nähnyt mitään hävittävää. Hän ei kuitenkaan tiennyt, kuinka kauan Alya pystyisi pitämään vartijoita herpaantuneina työstään. Ottaen tuntemattoman miehen tarjouksen vastaan tämä neuvoi, kuinka poika saisi lukot tiirikoitua, ja hetken temppuiltuaan lukkojen parissa ne toden totta aukesivat. Seuraavaksi oli suunniteltava, kuinka he pääsisivät ulos. Jälleen kerran tuntematon mies tarjosi apuaan, ehdottaen täysin hullua suunnitelmaa. Mies tarjoutui yksin aiheuttamaan meteliä toisessa suunnassa vankilaa. Kysyttäessä, miksi tämä teki kaiken sen, mies vain nauroi. "Mitä elämä olisi ilman pientä jännitystä?" Epäillen tämän olevan täysin hullu, suunnitelma pistettiin täytäntöön. Hetken päästä kapinalliset kuulivat, kuinka vankilan toisessa päässä alkoi kuulua huolestuttavaa meteliä, ja näkivät vartijoiden juoksemaan tarkistamaan asiaa. Ottaen heidän ainoan mahdollisuutensa vapauteen, kapinallisarmeijan onnitui karata vankilasta.

 

Vankilakarkauksen jälkeen kaikki lähtivät kukin omille teilleen. Osa lähti perheensä luokse toisten taas päättäessä juhlia yllättävää vapauttaan tavernoissa. Myös Titus päätti pysähtyä hetkeksi käymään uudessa vakiopaikassaan. Huomaten kulmapöydässä istuvan Laucianin poika tuli miettineeksi, ettei ollut nähnyt miestä sen jälkeen, kun oli saanut selville heidän yhteisestä menneisyydestään. Pohtien kaikkea sen jälkeen tapahtunutta, Titus päätti, ettei asia vaivannut häntä läheskään niin paljon, kuin oli alussa kuvitellut. "Ei peli vielä käynnissä?" Titus kysyi istuen pyytämättä turhia lupia liittyä seuraan. "Ei vielä, ehkä hetken päästä", Laucian sanoi, vilkaistan poikaan. Hän ei ollut olettanut näkevänsä tätä enää uudestaan, muistellen pojan reaktiota heidän viimeiseen keskusteluunsa. Hetken kaksikon välillä oli hiljaista, kumpikaan ei sanonut yhtään mitään, ennen kuin Titus avasi jälleen suunsa. "Jos sinä luulit päässeesi minusta eroon paljastamalla olevasi oikeasti vanha ukko, niin väärin meni", poika naurahti juoden pitkän kulauksen kolpakostaan. Laucian hymähti pienesti tämän julistukselle, tuumien itsekseen, ettei poika ollut kaikkien näiden vuosien aikana muuttunut loppujen lopuksi ollenkaan. "Tiedätkös, minä en aio antaa vielä näin helposti periksi. Sinä tiedät, mitä kaikkea tämän kapinnallisliikkeen takana on, joten päätin, että parempi pitää sinut ainakin pelissä mukana." Laucian hetken mietti pojan sanoja, ennen kuin pudisteli hieman päätään hymähtäen jälleen. Poika tuntui tekevän päätöksiä miten itse halusi, ja olettaen muiden menevän niiden mukana. Huomauttaen, että hän teki vain mitä itse halusi, Laucian lupautui ainakin toistaiseksi olla avuksi Titukselle, mikäli tämä niin toivoi.

 

Nilamin kuolema sai Tituksessa uudenlaisen itsepäisyyden heräämään. Poika antoi selvästi enemmän aikaa kapinnallisliikkeelle, ja yritti parhaansa mukaan toimia harkitsevaisemmin. Hän kuunteli Mustafan ohjeita, kun tämä neuvoi, kuinka toimia ja miten pitää kapinnallisliike järjestyksessä. Alya taas pääosin toimi tiedonkerääjänä, aina toisinaan tuoden mukanaan muutaman uuden jäsenen, jotka oli onnistunut lumoamaan puolelleen. Nilamin vanhemmat myös muuttivat Amirmoezin laitamille, jättäen poikansa hevoset Mustafan huostaan. Titus kuitenkin päätti, että hän halusi pitää vanhukset kapinnallisliikkeen ulkopuolella, vaikka epäilikin näiden olevan halukkaita kannattamaan poikaa, mikäli saisivat kuulla koko totuuden. Hetken aikaa tuntui, kuin palaset asettuisivat kohdalleen Tituksen eduksi.

 

"Uusi kolpakko!" Titus huudahti naurun seasta, ympärihumalassa. Hän oli päättänyt juhlistaa aikaisempaa onnistunutta aseryöstöä. Poika oli päättänyt, että hänen oli sotkettava kätensä rikollisuuteen saadakseen haluamansa ja voidakseen kunnolla aseistaa kapinnallisarmeijansa. Hän oli onnistunut järjestämään vanhasta valtion varastosta asevaraston. Paikka oli vanha ja melko pahasti ränsistynyt, mutta se oli myös tarpeeksi syrjässä, ettei sinne eksynyt ketään ikinä. Lisäksi Titus oli alkanut enemmän miettimään myös ensiapujärjestelmää armeijalleen. Hän ei ollut saanut ryhmää täysin järjesteltyä loppuun, mutta uutta hyökkäystä poika ei määräisi, ennen kuin asia olisi järjestetty.

 

"Vieläkö sinä pelaat?" Laucian kysyi ihmeissään, jakaessaan pöydässä kortteja. Tituksen onni korttipeleissä ei ollut parantunut ajan kanssa yhtään, mutta silti poika vain löi uusia panoksia peliin. "Tietysti. Minusta tuntuu, että tällä pelikerralla mä pieksen teidät kaikki", poika julisti itsevarmasti. Muut pöydässä naureskelivat Tituksen hölmöydelle, kun tämä ei millään halunnut antaa periksi. Laucianin olisi tehnyt mieli pudistaa päätään ja kieltää poikaa tekemästä typeriä päätöksiä, mutta jakoi kuitenkin kortit tämän eteen. "Onko sinulla kohta enää mitään panoksiakaan?" joku kysyi pöydässä naurahtaen ja Titus alkoi kaivelemaan taskujaan. Huomaten, ettei hänellä ollut kolpakkonsa ostamisen jälkeen mitään panoksia seuraavaan peliin, poika vain virnisti. "En minä mitään panoksia tarvitse, tämän pelin jälkeen kaikki pöydässä on minun." Muutama pöydässä istuvista pelaajista naurahti, kutsuen poikaa typeräksi, mutta se ei haitannut Titusta, joka vain vaati, että peli aloitettaisiin.

 

Titus ei kuitenkaan halunnut antaa uuden häviön hidastaa häntä. Laucian vilkaisi poikaa, kun tämä heitti takkinsa pöytään seuraavaksi panokseksi. "Ei ole todellista", joku miehistä nauroi ja oli pudota tuoliltaan. "Eiköhän tuo ala jo riittämään?" Laucian yritti hillitä Titusta, joka vain vilkaisi humalaisesti hymyillen miestä. "Ei vielä", poika naurahti, ja taputti pöytää hoputtaen varasta jakamaan kortit. "Antaa pojan hävitä jos noin innokkaasti haluaa", toinen pelaaja yllytti. Monilla oli mielikuva, että Titus oli joku aatelispoika, tämä ei kuitenkaan ihan ryysyihin pukeutunut. Kukaan ei kuitenkaan kapakassa pohtinut asiaa sen tarkemmin, kunhan pelin panokset olivat jotain, mitä muut halusivat, mikä vain kelpasi. Laucian vilkaisi vielä Titusta, oliko tämä tosissaan, mutta suostui jakamaan tämän kerran. Kuitenkin, kun kukaan ei huomannut, Laucian päätyi nappaamaan Titukselta kaiken, mitä poika ei haluaisi todennäköisesti selväpäisenä menettää.

 

Varsin nopeasti Laucian päätti, että hän ei jäisi katsomaan, kuinka Titus pelasi kaiken omaisuutensa. Keräten voittonsa mies ilmoitti, ettei hän enää pelaisi sille iltaa. Muutamat pöydässä yrittivät vielä houkutella varasta pyörtämään päätöksensä, mutta Laucianin mieli ei muuttunut. Miehen poistuttua muu peliporukka alkoi etsimään, josko jollain toisella olisi pelikortit mukana. Täydessä kapakassa se ei kuitenkaan ollut vaikeaa, ja pian peli pääsi jatkumaan yhtä innokkaasti.

 

Aamulla Calder heräsi siihen, kun tunsi jonkun puhaltavan korvaansa. Kiusoitteleva herätys ei kuitenkaan ollut yhtään pojan mieleen, ja tämä huitoi epämääräisesti suuntaan, jossa epäili häirisijänsä olevan. Sen sijaan hän kuuli vaan tuntemattoman äänen naurahtavan ja väistävän sokeasti huitovan prinssin käden. Kuvitellen tilanteen olevan ohi Calder vain kaivautui syvemmälle peiton alle. Sen lisäksi, ettei poika ollut mikään erityisen innokas aamuherääjä, hänellä oli inhottavan heikko olo. Hänen päänsä tuntui painavalta ja tuntui, kuin joku olisi yrittänyt kaivautua pään sisältä ulos. Eikö peiton ulkopuolella oleva valo tehnyt Calderin oloa ainakaan paremmaksi. Kuitenkaan pojan herättänyt henkilö ei tuntunut haluavan antaa periksi.

 

"Teidän krapulainen korkeutenne, jos ette nyt herää, niin joudun turvautumaan äärimmäisiin keinoihin", tuntematon miesääni sanoi, tökkien peiton alla murahtelevaa poikaa. Kuitenkin Calder älysi, ettei tunnistanut ääntä, joten silmiään hieroen hän veti peittoa sen verran pois päältään, että saattoi nähdä, kuka hänelle puhui. Sängyn reunalla istui pojalle tuntematon, noin parikymppinen, hyväntuulinen mieshenkilö. "Hereillä?" tämä kysyi. Calder tuijotti hetken miestä, ja todeten, ettei edelleenkään tunnistanut, kuka tämä oli, poika vain murahti ja käänsi kylkeään. Kuitenkaan tämä vastaus ei ilmeisesti tuntemattomalle miehelle kelvannut, vaan tämä pyöräytti pojan jälleen kerran ympäri, itseään päin. "Tämäkö on kiitos, että pidin teistä viime yönä huolta?" mies kysyi, ja Calder vastahakoisesti nousi istumaan. Hän katsoi ympärilleen, alkaen pikku hiljaa ymmärtämään, ettei hän ollut palatsissa, eikä mies siis voinut olla vain joku uusi palvelija, joka oli tullut hänet herättämään.

 

"Mmmitäh helvettiä?" Calder mutisi, yrittäen saada väsymyksestä utuiset ajatuksensa toimimaan. "Teidän korkeutenne on ehkä parempi vastaamaan tuohon kysymykseen", mies sen sijaan vastasi ja nousi seisomaan. Vasta silloin Calder huomasi miehen hieman kunnioittavan sävyn, ja alkoi hieroa silmiään, yrittäen keksiä, kenen kanssa hän keskusteli. Samalla poika huomasi, ettei hänellä ollut silmälappuaan ja vilkaisi vasenta kättään. Kädessä ei ollut sidettä, ja Calder huomasi tuijottavansa tuttua polttomerkkiä kädessään. Vasta silloin prinssi tajusi, ettei hän todellakaan tuntenut seurassaan olevaa miestä, hän oli itse paljastanut. Mies kääntyi selin prinssiin, eikä poika nähnyt, mitä tämä teki, mutta arveli miehen keräävän tavaroitaan, jotka olivat puoliksi pakatussa kasassa vähän matkan päässä.

 

"Kuka helvetti sinä olet?" Calder vihdoin huudahti, nousten vihaisesti seisomaan. Outo tilanne sai pojan nopeasti varuilleen, eikä hän täysin tiennyt mitä muutakaan tehdä, kuin yrittää vaatia mieheltä vastauksia. Tuntematon mies kääntyi rauhallisesti, ja ollessaan jälleen kasvotusten prinssin kanssa repesi nauramaan. "On tämäkin kai sitten jokin tapa tutustua kuninkaallisiin, ilman turhia näköesteitä", mies lopulta vastasi, Calderin hämmentyneenä vilkaistessa itseään. Hän ei ollut vielä huomannut olevansa ilman rihman kiertämää, ja siinä hän seisoi uhoten, alastoma, tuntemattoman miehen edessä. Tuntiessaan nolostuksen alkavan värjäämään kasvojaan punaisemmiksi prinssi istui takaisin sängylle vetäen peiton alaruumiinsa peitoksi. Huvittuneena hymisten mies asteli kuitenkin seisomaan prinssin eteen, katsoen alaspäin poikaan. "Lucian Armedin, palveluksessanne teidän korkeutenne."

 

"Mä en pidä, että sä katsot alaspäin minuun", Calder huomautti melkein heti, Lucianin istuessa prinssin viereen. "Missä minä olen ja miksi?" prinssi sen jatkoi heti kiukkuista kyselyään. "Rauhoittukaa hieman. Voisi sanoa, että minä pelastin teidät viime yönä. Jos en muulta, niin ainakin julkiselta nöyryytykseltä", Lucian vastasi, pörröttäen prinssin hiuksia, mutta poika vain huitaisi miehen käden kauemmaksi. "Selitä", prinssi sen sijaan tiuskaisi. "Viime yönä teillä meni pelit hieman turhankin pitkälle ehkä", Lucian lopulta sanoi, "Kaikessa yksinkertaisuudessaan aloin sääliä poikaa, joka oli pelannut kaikki vaatteensa. Minä vain raahasin teidän puolisammuneen ruhonne läheiseen majataloon nukkumaan päänne selväksi. Mutta se kädessänne ollut side hieman huolestutti, joten päätin vilkaista, mikäli side tarvitsi vaihtoa. Voitte vain kuvitella yllätykseni, kun ymmärsin, että olin juuri pelastanut prinssin kapakasta." Calder kuunteli Lucianin kertomusta hiljaa, ja joutui myöntämään, että miehen jatko hänen katkenneelle muistilleen oli varsin järkevä. "Olen kai sitten kiitoksen ja anteeksipyynnön velkaa siis...", prinssi lopulta mutisi hieman nolona. "Mitä turhia, moni on nuoruudessaan jopa hölmömpi kuin te", Lucian naurahti jälleen. Calder ei oikein uskonut miehen sanoja, muttei halunnut alkaa väittelemään tämän kanssa. "Jos teidän korkeutenne haluaa, voin käydä ostamassa jotain vaatetta torilta, ettei teidän tarvitse kulkea kaikessa komeudessanne takaisin palatsiin", mies jatkoi kiusoittelevasti. "Teepä se joo", prinssi mutisi, kääntäen katseensa jonnekin alaviistoon, ettei hänen tarvinnut katsoa miehen hänelle nauravia kasvoja.

 

Lucianin palatessa takaisin Calder oli laittanut sideharson jälleen kätensä suojaksi, ja pyöritteli Tituksen silmälappua käsissään. Antaen prinssille hieman yksityisyyttä pukeutua Lucian palasi takaisin omien tavaroidensa pariin. "Mutta minun on kysyttävä, miksi?" Lucian lopulta sanoi, arvioiden Calderin olevan pukeutunut. Mies kääntyi vilkaisemaan prinssiä, joka loi tähän kysyvän katseen. "Mitä miksi?" poika kysyi, ymmärtämättä täysin, mitä Lucian tarkoitti. "Miksi esitätte Titusta keskellä yötä kapakassa ja teette itsestänne kapinallisen?" "Se on pitkä tarina", Calder mutisi itsekseen. Hän ei halunnut käydä kaikkia epämieluisia muistojaan läpi Lucianin kanssa, eihän hän edes tuntenut miestä. "Mutta ymmärrätte kai, millaiseen vaaraan ajatte itsenne? Tiedättekö edes, kuinka suuri palkkio Tituksen päästä on palkkasotilaiden keskuudessa?" Lucian huomautti. "Sekö sinä sitten olet? Palkkasotilas?" Calder kysyi, yrittäen vaihtaa aihetta. "Jotainhan miehen on tehtävä elääkseen. Mutta ette vastanneet kysymykseeni. Mikä ihme on sellainen asia, joka ajaa valtion prinssin tekemään itsestään viiden tähden metsästyssaaliin?"

 

Behind those eyes lies the truth and grief / Behind those beautiful smiles I've seen tragedy / The flawless skin hides the secrets within / Silent forces that secretly ignite your sins

Fly away, fly away / From the torch of blame / They hunt you / The Lucifer's Angels / Never lived / You never died / Your life has been denied / They call you / The Lucifer's Angel

Calder ei olisi halunnut puhua, mutta Lucianissa oli jotain erikoista, joka ei antanut pojan pitää salaisuuksiaan. Aloittaen hiljaa hän alkoi kertoa, kuinka ei tullut toimeen isänsä kanssa. Calder selitti, ettei Douglasilla todellisuudessa ollut mitään syytä vihata häntä, ei ainakaan mitään järkevää sellaista. Prinssi selitti, kuinka hän halusi kostaa äitinsä kuoleman, ja voida olla rauhassa isältään. Lucianin seura tuntui yllättävän rauhoittavalta, mies ei kysellyt ylimääräisiä tai yrittänyt väittää Calderin olevan väärässä tai että kyse olisi jostain väärinkäsityksestä pojan itsensä ja Douglasin välillä.

Beyond these clouds you can hide all your tears / Beyond this world you'll be safe from their wicked fears / And in their hearts they fear your demands / You know their minds won't accept you, they'll never understand

Fly away, fly away / From the torch of blame / They hunt you / The Lucifer's Angels / Never lived / You never died / Your life has been denied / They call you / The Lucifer's Angel

Calder ei kuitenkaan lopulta päätynyt puhumaan Lilianista, hän kertoi vain suhteestaan isäänsä Lucianille, ja jätti aiheen siihen. Kuin vastauksena pojan tarinaan Lucian alkoi kertoa, mitä Tituksesta puhuttiin palkkasotilaiden keskuudessa. Pojasta oli hyvä palkkio tiedossa, itse kuningas oli sen luvannut. Varoittaen, ettei Calderin kannattanut luottaa sokeasti keneenkään ympärillään, Lucian nosti toisen kätensä prinssin olkapäälle. "Kumpa totuus ei vain olisi niin raskas."

On your own I know you can make it / Truth or bone, I know you can shake it / Survive alone I know you can take it

Fly away, fly away / From the torch of blame / They hunt you / The Lucifer's Angels / Never lived / You never died / Your life has been denied / They call you / The Lucifer's Angel

Fly away, fly away / Run away, run away / Hide away, hide away / Lucifer's Angel / Fly away, fly away / Run away, run away / Hide away, hide away / Lucifer's Angel / Fly away, fly away / Run away, run away / Hide away, hide away / Lucifer's Angel

 

Lucianin ei juuri tarvinnut tuputtaa apuaan prinssille, joka otti miehen tarjouksen vastaan vastahakoisesti. Pojasta näki, ettei tämä halunnut turvautua tuntemattomaan, mutta tiesi, ettei olisi päässyt edes ulos majatalosta ilman miestä. Viettääkseen aikaa ja kiusatakseen Titusta Lucian tarjosi pojalle myös aamupalan majatalossa, mutta muistutti ruuan jälkeen, kuinka paljon prinssi oli hänelle velkaa. "...Kukaan ei pyytänyt sinun apua", Titus mutisi hiljaa Lucianin vain naurahtaessa lämpimästi pojan sanoille. "Sinun ei kannattaisi olla noin kovapäinen avunsaannin suhteen. Kuka tietää mihin ongelmiin olisit saanut itsesi ilman minua", mies muistutti jo ties kuinka monennetta kertaa. "Tiedetään. Maksan kyllä takaisin heti kun pystyn", Titus nurisi. Ei hänellä kuitenkaan rahasta puutetta ollut. "En minä sitä epäilekään. Eikä sinun tarvitse kiirehtiä takaisin maksun kanssa, tässä ammatissa oppii yllättävän äkkiä kärsivälliseksi", Lucian kertoi. "Maksaako monikin sitten sinulle myöhässä? Niinkö huonoa palvelua sinä annat?" "Älähän edes yritä. Mutta jos kiinnostaa, niin aina toisinaan tulee niitä epätoivoisia vastaan, jotka lupailevat enemmän kuin pystyvät, ihan vain että saisivat ongelmiinsa ratkaisun. Rasittavia asiakkaita, mutta heillä on myös kaikista mielenkiintoisimmat tehtävät, jos minulta kysytään." Titus kuunteli Lucianin tarinoita työstään ja asiakkaistaan, ja sai välillä yllättyä, miten laidasta laitaan miehen työnkuva välillä venyi. Vaikka mies sanoi olevansa palkkasotilas, tämä oli enemmän joka paikan höylä, joka otti työn kuin työn vastaan.

 

Vaikkei prinssi sitä ääneen myöntänytkään, hän viihtyi Lucianin seurassa. Mies käytti häpeilemättömästi hyväkseen pojan valeasua, ja kiusoitteli tätä enemmän, kuin olisi soveliasta, mikäli hän olisi ollut ulkona omana itsenään. Lucian pysyi myös rauhallisena, vaikka välillä Titus tiuskaisikin hänelle hieman terävämmin kiusoittelun käydessä liian ärsyttäväksi. Siltikin poika huomasi pikkuhiljaa unohtavansa päätään jomottavan krapulan, miehen kanssa keskustelu oli paljon mukavampaa kuin miettiä fyysisiä kipuja. Päivä oli ehtinyt jo melko pitkälle, ennen kuin kaksikko erosi omille teilleen.

 

Haluamatta vielä palata palatsiin Titus päätyi kuljeksimaan ympäri kaupunkia. Hän arvasi kyllä, että palatsissa hänen omat henkivartijansa olivat varmana sillä hetkellä valmiita repimään hiukset päästään prinssin katoamisen vuoksi, mutta se ei jaksanut pojan mieltä juuri vaivata. Hän tiesi hyvin oman vastuuttomuutensa, ja niin tiesivät hänen vartijansakin. Samoillessaan ympäri kaupunkia ilman suurempaa määränpäätä Titus huomasi sivusilmällä Alyan, ja lähestyessään naista huomasi tämän puhuvan jollekin miehelle. Ehkä kyse oli poikamaisesta vekkulimaisuudesta, mutta prinssi ei halunnut tulla nähdyksi ja lähestyessään naista ja tämän juttuseuraa piiloutui parhaansa mukaan näiden näköpiiristä. Lähempänä poika myös tunnisti miehen, jolle Alya puhui. Kyseessä oli sama mies, joka oli neuvonut häntä tiirikoimaan lukkoja, kun hän oli murtautunut vankilaan vapauttaakseen kapinnallisarmeijan jäsenet. Ilmeisesti mies oli onnistunut pakenemaan, vaikka tältä puuttuikin toinen jalka ja käsi.

 

"Kiltti herra, sinun on autettava häntä, en tiedä enää mitä tekisin", Alya sanoi itkuisen kuuloisena, ja Titukselta oli pudota silmät päästä, "Kaikki on minun vikani, en osannut kasvattaa häntä oikein." "Ei se oli sinun vikasi, neiti hyvä. Nuoriso joutuu usein helposti ongelmiin, et vain voinut tehdä asialle mitään", mies lohdutti ja vei kätensä naisen hartioiden ympärille halaten tätä kevyesti. "Mutta en halua hänen joutuvan vankilaan. Olen menettänyt jo vanhempani, en kestäisi menettää vielä veljeänikin." Titus kallisti päätään ihmeissään. Oliko Alyalla veli? Eipä nainen kyllä paljoa ikinä kertonut itsestään, mutta tieto tuli pienenä yllätyksenä siltikin. "Ole kiltti. Jos näet hänet, sinun on pakko yrittää auttaa häntä. Ei se poika peräänny, mutta jos vain pystyisit pitämään hänet turvassa, olisin ikuisesti kiitollinen." Naisen teatraalinen esitys ei tuntunut Tituksesta kovinkaan vakuuttavalta, mutta kuitenkin tarina upposi käsipuoleen kuin kuuma veitsi voihin. "Ei huolta, minun seurassa veljellesi ei tule käymään mitään", mies vastasi ja Titus oli ihmeissään, ettei ollut kaatunut suorilta jaloilta miehen typeryyden vuoksi. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin epähuomiossa, ja samassa Alya paikansi pojan. "Titus, siellä sinä olet", nainen huudahti ja juoksi heti poikaa kohden, vetäen tämän tiukkaan halaukseen. Titus ei juuri tiennyt, kuinka reagoida, ja seisoa tapitti vain paikallaan hämmästyneenä. "Et saisi kadota minulta noin. Ymmärrätkö, kuinka huolissani olin? Miksi sinun pitää tehdä kaikkea vaarallista?" nainen jatkoi. "Tämäkö hän on, sinun veljesi?" Alyan seurassa ollut mies kysyi astellen kaksikon luokse. Titus oli jo valmiina kieltämään, mutta nainen oli nopeampi. "Kyllä, tämä on Titus, pikkuveljeni", nainen esitteli, ja poika oli puraista kieleensä. Vai että sellaista peliä. "Titus, tämä mies on Allawi, hän on luvannut auttaa sinua", Alya jatkoi. "Nuori mies, sinun ei pitäisi huolestuttaa siskoasi noin", Allawi moitti, mutta iski silmää pojalle, kun Alyan katse kääntyi hetkeksi sivuun. Hetken kolmikko jutteli niitä näitä, Tituksen ja Allawin hieman tutustuessa toisiinsa, ennen kuin mies lähti omille teilleen jättäen pojan ja tämän oletetun isosiskon keskenään. "Mitä ihmettä tuo oli?" Titus kysyi kun mies oli kuuloetäisyyden ulkopuolella, tuntien kuitenkin nopeasti terävän iskun kyljessään. Alya oli iskenyt tätä armottomasti kyynärpäällään. "Hiljaa, ja anna minun tehdä työni", nainen vain sihahti. Vai että tällä tavoin Alya hurmasi heille uusia jäseniä...

 

Päästyään takaisin palatsin muurien sisälle ja riuhtaisten silmälapun nopeasti pois kasvoiltaan Calder yritti päästä huoneeseensa mahdollisimman äkkiä. Hän tiesi, että hänen sen hetkinen vaatetuksensa saattaisi herättää kysymyksiä vartijoissa, mutta ei hän ollut voinut vaatia Luciania ostamaan hänelle parhaita silkkejäkään. Kuitenkin hänen hiippailunsa palatsin pihamaalla ei jäänyt huomaamatta, ja pian vartijat tulivat kuulustelemaan tunkeilijaa. "Teidän korkeutenne... Missä ihmeessä olette oikein olleet? Ja mitä ihmettä teillä on päällänne?" eräs vartijoista kysyi. Ei vaatteet rikkinäiset tai likaiset olleet, mutta selkeästi kuitenkin rahvaan, ei prinssin itsensä. "Jos et pidä, niin voin minä nämä riisuakin", Calder vastasi, jättäen vartijan ensimmäisen kysymyksen täysin huomiotta ja alkaen siinä palatsin pihamaalla heittämään paitaansa pois, mutta vartija keskeytti pojan aikeet heti. "Älkää viitsikö pelleillä. Ymmärrättekö, kuinka huolissaan kaikki olivat? Ja nyt te tulette takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, pukeutuneena kuin tavan maajussi." Prinssi ei kuitenkaan jaksanut kuunnella vartijansa moitteita tosissaan, vaan antoi tämän jatkaa torumistaan niin kauan kuin mies halusi. Päästyään sisälle, ja poistuessaan omaan huoneeseensa Calder kuitenkin pysähtyi hetkeksi ovella, kun vartija tuohtuneena kysyi, kuunteliko poika ollenkaan häntä. "Kuuntelin kyllä. Jos kuitenkin viitsisit mennä kertomaan kotiopettajalleni, että tulen aivan kohta. Vaihdan vain vaatteet ensin, kun nämä eivät sinuakaan miellyttäneet", Calder sanoi hymyillen, ennen kuin sulki oven suoraan miehen nenän edestä. Pudistellen päätään vartija lähti viemään hankalaluontoisen prinssin viestiä eteenpäin.

 

Palatsissa Calder tuntui kunnolla viihtyvän vain lemmikkikäärmeensä Sphintuksen seurassa. Eläin liiteli mielellään isäntänsä ympärillä, kun tämä harjoitteli miekkailua, jonka aikana sai useaan otteeseen kuulla pitävänsä miekkaa väärin. Kuitenkaan mikään ei tuntunut auttavan pojan vasenkätisyyttä, joten pikkuhiljaa tämä alkoi oppia kohtalaiseksi oikeakätisenä ainakin miekan käsittelyssä. Huohottaen pitkien harjoitusten päätteeksi Sphintus laskeutui kietoutuen löyhästi prinssin kaulan ympärille. "Sinä et tässä juuri auta", Calder naurahti käärmeelle, viedessään miekkaa takaisin asevarastoon. Eläin oli kuitenkin kohtalaisen painava jo, ja sen lämpimät suomut eivät aikanaan auttaneet virkistymään.

 

Jutellen niitä näitä käärmeelle Calder asteli sisälle palatsiin ja omaan huoneeseensa. Hetken hän mietti, että nauttisi päivätorkuista, mutta päätti sittenkin mennä parvekkeelle. Suurikokoiselta parvekkeelta oli hyvä näkymä pihamaalle, sekä muurien ulkopuolelle kaupunkiin. Kiepauttaen jalkansa parvekkeen reunan koristepylväiden ympärille prinssi heittäytyi roikkumaan pää alaspäin parvekkeelta jalkojensa varaan. Sphintus ei arvostanut yllättävää pudotustaan, ja kärttyisästi sähähtäen lensi isäntänsä pään vierelle. "Sori, Sphintus", Calder vain naurahti, kurottautuen rapsuttamaan käärmettä leuan alta. Hetken aikaa eläin vain lenteli prinssin ympärillä, kunnes palasi parvekkeelle, todennäköisesti lentäen prinssin huoneeseen omimaan pojan sängyn.

 

Roikkuen parvekkeelta Calder kuuli melkein heti, kuinka alhaalla kuljeksivat vartijat huomasivat hänet ja hätääntyneinä käskivät pysyä paikallaan. Todennäköisesti kohta samaiset vartijat pamahtaisivat prinssin huoneeseen nostamaan tämän ylös, vaikka pojalla ei todellisuudessa ollut mitään hätää. Nilam oli aina moittinut häntä tästäkin, ja kerran jopa uhannut naulata parvekkeen oven umpeen, ettei poika pääsisi jatkamaan typeriä harrastuksiaan. Kuitenkin Calderin mielestä parveke oli hauskin asia hänen huoneessaan. Olihan huone hieno ja siellä oli kaikki, mitä prinssi saattoi haluta, mutta mikään ei silti voittanut raikasta ulkoilmaa ja mahtavaa näköalaa kaukaisuuteen. Matkailu voisi olla ihan hauskaa, mutta viime aikoina hän oli tuhlannut paljon aikaa kapinallisarmeijaansa, minkä vuoksi hänen olisi hyvä olla ainakin hetken aikaa kiltisti palatsissa. Hän herättäisi liikaa huolta vartijoissa ja Douglas todennäköisesti alkaisi epäillä poikaansa vielä enemmän kuin hän sillä hetkellä teki. Calder oli tuskin ehtinyt saada ajatuksiaan mietittyä loppuun, kunnes vartijakaksikko ryntäsi huoneeseen. "Teidän korkeutenne, mitä täällä oikein tapahtui?" toinen kysyi, yrittäen vetää pojan takaisin parvekkeelle. "Ei mitään, kunhan vähän rentouduin", poika tuhahti ärtyneenä  nousten istumaan parvekkeen reunalle. "Ette viitsisi vaarantaa terveyttänne vain huvin vuoksi", toinen vartija huokaisi, huomatessaan, ettei prinssillä ollut mitään hätää, "Varsinkin kun kohta on karnevaaliaika Nierdalesissa. Myös tänä vuonna sinne on tullut kutsu ja teidänkin oletetaan tulevan sinne mielellään elossa ja yhtenä kappaleena." Calder oli jo unohtanut jokavuotisen karnevaalin Gildomeran niemimaan toisella puolella olevasta valtiosta. Karnevaalit järjestettiin vain kaksi kertaa vuodessa, ja prinssi oli jo unohtanut, että nyt olisi kesäkarnevaalin aika. Miettiessään asiaa Calderin kasvoille levisi ilkikurinen virne, jota vartijat eivät voineet olla huomaamatta. "Pyydän, älkää suunnitelko mitään typeryyksiä", ensimmäinen vartija huokaisi. "En en", Calder vastasi hymyillen viattomasti vartijoille. Kaikki kolme kuitenkin tiesivät, että jälleen kerran prinssi puhui täyttä puppua.

 

Nierdalesin karnevaalit tarkoittivat prinssin mielessä sitä, että hän pääsisi hetkeksi pois Vinemarista, ja vaikka hän rakastikin omaa kotimaataan, loma tuli kyllä aina välillä tarpeeseen. Omassa mielessään Calder leikki ajatuksella, että yrittäisi saada toisen valtion kuningasperheen puolelleen sodassaan isäänsä vastaan, mutta toisaalta hän ei halunnut sotkea asiaan ulkopuolisia. Lisäksi hän halusi pitää oman maineensa sen verran puhtaana muiden valtioiden kuningasperheiden silmissä, etteivät nämä näkisi minään vallanhimoisena teininä. Lisäksi valtiossa oli omat elementtivoimansa, samaan tapaan kuin Vinemarissakin oli. Nierdalesin henkielementti tosin oli hieman normaalia kummallisempi, eikä prinssi halunnut saada kyseisen valtion mörköjä peräänsä. Ei poika sitä koskaan kenellekään myöntäisi, mutta hän oli lapsesta asti pelännyt kaikenlaisia kummituksia, jotka eivät olleet hänen läheisessä käsityspiirissään.

 

Prinssi sai välitettyä hyvät uutiset eteenpäin, Alyan korviin, ja nainen osaisi kyllä tämän tiedon perusteella hoitaa tilanteen kapinnallisarmeijan päässä ja selittää, minne Titus oli kadonnut. Ihan isänsä kiusaksi Calder alkoi käyttäytyä taas hetken aikaa kuten prinssiltä odotettiinkin ja hoiti opintonsa ja harjoituksensa sekä elementtiaseen että miekan parissa kiitettävästi. Calderia huvitti, kun hänen korviinsa tuli tieto siitä, kuinka hänen kotiopettajansa oli käynyt puhumassa pojan isälle. Kuulemma tämä oli valittanut, kuinka poika otti erittäin harvoin mitään tosissaan, vaikka selvästikin tämän pää ei täysin tyhjä ollut. Prinssi oppisi paljon ja osasi olla älykäskin, jos vain halusi, mutta teinipoika oli ailahtelevaisempi kuin tuuliviiri myrskyssä. Calder olisi mielellään kuullut isänsä vastauksen kotiopettajansa kommenttiin, mutta sitä ei ollut kukaan päätynyt tuomaan prinssin tietoisuuteen.

 

Calder pohti pitkään, ottaisiko Sphintuksen mukaan Nierdalesiin, mutta päätyi lopulta jättää lemmikkinsä kotiinsa. Karnevaaleissa oli tapana pitää naamioita, ja harvinainen lemmikkikäärme olisi ollut sama kuin hän olisi kirjoittanut nimensä otsaansa. Oli hänellä puuhaa muutenkin palvelusväen kiusaamisessa, jotka olivat jääneet vähemmälle huomiolle ja prinssin mielestä oli jo aika herätellä näitä jälleen. Ei Calder mitään kovin suuria kepposia matkan aikana tehnyt kuitenkaan, sillä hän ei halunnut hidastaa matkaa liikaa, vain viihdyttää itseään ja omaa kieroutunutta huumorintajuaan.

 

Nierdales oli toisella puolen Gildomeraa, mutta suurin piirtein samoilla korkeuksilla. Niemimaan toisella puolella tosin kulttuuri oli täysin erilainen, Calderin mielikuva kansasta oli normaalisti erittäin tiukkapipoinen, joten karnevaalien keksintä kyseiseltä kansalta oli prinssin mielestä pieni yllätys. Mutta ei yhtään huono sellainen. Prinssi nautti kadota tuntemattoman kansan sekaan heti kun viralliset tervehdykset ja muut pakolliset hienostelut oli hoidettu. Hän oli myös löyttäytynyt vanhan tuttunsa, Urumiyan prinsessa Skylerin seuraan. He olivat seuraavan sukupolven vanhimmat perilliset, ja saman ikäisiä, mutta kumpikaan ei uskonut, että asia oli mitenkään parantanut heidän välejään. Kaksikko oli vain nuoruudessaan ollut melkoinen kauhu-duo, mutta toisin kuin Calder, Skyler oli alkanut jo rauhoittua ja käyttäytyikin jo kuten prinsessalta ja tulevalta hallitsijalta odotettiin.

 

Calder ei olisi myöntänyt sitä ikinä, vaikka millä olisi uhkailtu, mutta hän tunsi pientä pettymystä, kun hänen pitkäaikainen rikostoverinsa oli alkanut rauhoittua, ja nyt kun molemmille alkoi tulla hieman ikää, päätti kostaa. Ei hänellä ollut mitään romanttista kiinnostusta naapurivaltion prinsessaa kohtaan, mutta kuitenkin lähti saattelemaan tätä jo karnevaalien toisena päivänä kaupungin hälinästä kauemmaksi. Skyler suhtautui asiaan, kuten normaalistikin, hän ei nähnyt tilanteessa mitään erikoista. Calder kuitenkin oli vain Calder, vähän kuin ylimääräinen pikkuveli, jota hän tosin varsin harvoin oikeasti näki. "Mitä sinä nyt haluat?", Skyler kysyi huokaisten, ennen kuin he olivat päässeet kovinkaan kauaksi keskustasta. Prinsessa oli varma, että Calderilla oli mielessään ongelmia, jotka halusi saada aikaiseksi. "Tarvitseeko minun haluta jotain erityistä, että voin viettää sinun kanssa aikaa?" Calder vastasi kysymykseen hymyillen vekkulimaisesti maskin takana. "Et sinä niin sivistynyt ole, että valtioiden politiikasta haluaisit puhua ainakaan." "Auts, eikö tuo sinusta ollut jo vähän liikaa?" Calder henkäisi dramaattisesti, esittäen loukkaantunutta. "Saat minut uskomaan, ettei tuo ollut tarpeeksi", Skyler naurahti kuivakasti, mutta oli kuitenkin mielessään hieman huvittunut, "Kerro nyt vaan, mitä sinä halusit."

 

Päättäen vaihtaa taktiikkaansa Calder astui muutaman askeleen lähemmäksi Skyleria. "Taidat olla oikeassa, minä tosiaan taidan tahtoa jotain", prinssi sanoi jo selkeästi matalammalla äänellä. Skyler ei liikahtanutkaan, sillä hän ei ottanut ystävänsä sanoja läheskään tosissaan. Hän tunsi tämän ketkuilevan luonteen liian hyvin. "Enkö voisi saada tämän yhden illan ajaksi sinua vain itselleni?" Calder jatkoi lipevää viettely-yritystään, vieden toisen kätensä Skylerin kaulalle ja antaen toisen levätä tämän kyljellä. Kuitenkin leikille tuli varsin pian loppu, kun prinsessa armotta iski nyrkillä poikaa leukaan. "Nyt sinä vaan ällötät minua", Skyler tokaisi, Calderin ottaessa muutaman askeleen taaksepäin ja hieroen kipeää leukaansa. "...Senkin gorilla", prinssi tuhahti hiljaa, mutta tämän kommentti ei jäänyt toiselta huomaamatta. "Niin mikä?" Skyler kysyi repäisten Calderin kasvot lähelleen, ja maskin silmäaukoista poika saattoi nähdä kuolemansa kuvastuvan prinsessan silmiin. "Eeeeh, ei mitään, unohda", hän sopersi nopeasti, ja tyttö päästi otteensa irti, "Mutta et sitteen yhtään lempeämmin osaa antaa pakkeja? Minä ällöttävä?" "Sitäkö sinä yritit?" Skyler naurahti jo kuuluvammin, "Ällöttävämpää en voisi itse kuvitellakaan kuin sinuun lankeaminen." "No osoita itse sitten parempi", Calder tuhahti, hoitaen mielessään kärsinyttä ylpeyttään. Hetkeksi Skyler meni tien päähän katsomaan ohitsekulkevia juhlijoita, Calderin seuratessa perässä. Tyttö tuijotteli ohikulkijoita, kunnes paikansi jonkun, joka ilmeisesti miellytti hänen silmäänsä. "Monikin täällä olisi sinua parempi vaihtoehto, mutta jos esimerkin haluat niin... Hän on erittäin paljon mieleeni, tuo oranssiasuinen."

 

Hetken Calderilla kesti miettiä, katsoiko hän oikeaa henkilöä. Skyler oli viitannut pieneen ihmisryhmään jonkin matkan päässä, johon kuului sekä miehiä että naisia, mutta ainoa, joka oli pukeutunut oranssiin, oli kaunis nuori nainen. Naisella oli päällään muhkea leninki, joka oli väriltään kirkkaanoranssi, ja siinä oli paljon valkoisia, kimaltelevia yksityiskohtia. Asu oli hyvin näyttävä, mutta katosi karnevaalin vuoksi muiden yhtä näyttävien asujen sekaan. Nainen oli selkeästi Nierdalesista, sillä tällä oli kansan tapaan hieman tummemman värinen raita etuhiuksissaan, joka loisti edukseen tyylikkäässä nutturassa. Naisen hiukset olivat kirkkaan sinivihreät, ja raita hiuksissa muistutti havupuiden väriä. Kasvojen peittyessä puoliksi maskin alle tämän ikää oli hankala arvioida, mutta naisella oli kermanvaalea ja tasaisen näköinen iho, joten tämä ei voinut kovin vanha ainakaan olla. Nainen käyttäytyi seurueessaan hillitysti, mutta tämän liikkeissä oli myös jonkinlaista siroutta, eikä Calder voinut väittää, etteikö Skyler olisi valinnut erinomaista esimerkkihenkilöä. Prinssin mieltä ei edes sillä hetkellä ehtinyt vaivata, että Skyler oli valinnut naisen sen sijaan, että olisi osoittanut jonkun miehen seurueesta.

 

Vilkaisten Calderiin Skyler hymyili hieman itse maskinsa takana. "Tylsää?" Skyler yhtäkkiä kysyi, muistaen, että oli mahdollisesti tullut antamillaan pakeilla pilanneeksi Calderin sen illan suunnitelmat. Heräten todellisuuteen prinssi vilkaisi vieressään seisovaa naapurivaltion prinsessaa. "Hieman, mutta kyllä minä jotain keksin", poika vastasi, alkaen tarkkailemaan katseellaan muitakin ohikulkijoita. "Haluaisitko lyödä sitten vetoa?" Skyler kysyi, pienen kilpailun tehdessä suunnitelmaa hänen päässään. "Kerro", Calder kehotti, tietäen, että todennäköisesti suostuisi. Skyler kuitenkin tunsi hänet sen verran hyvin, että ei ehdottelisi ihan tylsimpiä vetoja. "Kumpi saa tuolta oranssipukuiselta naiselta ensimmäisenä suudelman, voittaa", Skyler selitti, hieman kokeillen samalla jäätä Calderin seurassa, kiinnittäisikö tämä huomiota siihen, että Skyler päätyisi siinä vaiheessa suutelemaan naista. "Samat vanhat säännöt?" Calder kysyi. Hän ei miettinyt tilannetta yhtään Skylerin kohdalta sillä hetkellä, vaan sen sijaan kilpailunhaluinen hymy nousi hänen kasvoilleen maskin alla. "Samat vanhat säännöt", Skyler vahvisti. "Kiinni veti", Calder virnisti ja kaksikko löi kättä päälle ja erkani toistensa seurasta. Heidän tulisi ensin keksiä, kuinka lähestyä naista oranssissa mekossa.

 

Calderin ja Skylerin vedonlyönneissä oli varsin yksinkertaiset säännöt, ja he olivat lyöneet usein mitä erilaisimpia vetoja. Voittaja sai päättää häviäjän kohtalon, ja keskenään kaksikko puhui aina toisinaan rangaistuspelistä. Yleensä he pakottivat silloin toisen tekemään jotain mahdollisimman noloa, eikä armoa tunnettu eikä annettu. Pelissä oli erittäin tärkeää kuitenkin rehellisyys, jonka molemmat olivat hyväksyneet. Vaikka moni ulkopuolinen epäilikin asiaa, mikäli sattui säännöistä kuulemaan, kumpikaan, Calder tai Skyler, ei huijannut. Ja siitä hyvästä kumpikin oli myös joutunut varsin noloihin tilanteisiin elämässään, jotka he olivat kuitenkin nuoruudessaan vain ottaneet vastaan hyvällä huumorilla. Vanhemmalla iällä he enemmän yrittivät etsiä porsaanreikiä rangaistuksistaan, jos mahdollista.

 

Sillä välin Vinemarissa Laucian tapasi Allawin, miehen ilman toista kätta ja jalkaa, vakiotavernassaan. Laucian muisti nähneensä miehen aikaisemminkin, tämä kuitenkin oli varsin mieleenjäävän näköinen, samoin kuin varas itsekin. Kuitenkaan hän ei ollut toiseen mieheen kiinnittänyt sen enempää huomiota kuin keneenkään muuhunkaan tuntemattomaan. Kiinnittäen huomionsa pöydässä olevaan peliin hän heitti muutaman kortin ja otti tilalle pakasta saman verran. Miehet pelasivat pokeria, ja peli oli jo pitkällä.

 

Allawi sen sijaan viihtyi varsin hyvin tiskillä, jutellen mukavia tavernan omistajalle. "Ei sinulta löytyisi mulle majapaikkaa täksi yöksi?" mies naurahti juoden pitkän kulauksen kolpakostaan. Vilkaisten nopeasti tiskin takana olevaa vieraskirjaa isäntä ilmoitti, että häneltä kyllä löytyi huone, ja ilmoitti hinnan. Allawi kaivoi hetken taskujaan, huomaten kuitenkin niiden olevan miltei tyhjät. Hän eli muutenkin hieman omilla säännöillään maailmassa, joten se ei yleensä ollut ihmekään. Entisenä merirosvona hän oli myös pitkään elänyt kaukana maasta, missä majapaikoista piti maksaa, ja lopetettuaan sen uran joko voittanut rahansa pelaamalla, tai tehden pieniä ryöstökeikkoja. Juurikin ryöstöstä kiinnijääneenä hän oli päätynyt istumaan vankilaan, ja karannut juuri hieman ennen vapautumistaan, ihan vain jännityksen vuoksi. "Ei se huone liikenisi puoleen hintaan jos häivyn aikasten aamulla?" Allawi naurahti, mutta tavernan omistajalla ei siihen riittänyt huumori. "Äläpäs minulle tuota temppua yritä. Hinta on ja pysyy samana, vaikka hyppaisit ulos ikkunasta ennen kukonlaulua." "No voihan...", Allawi mutisi ja laski muutaman kirosanan matalalla äänellä mietteissään, ennen kuin jälleen nosti katseensa, "Et osaisi edes sanoa, missä vanha mies voisi tienata sen pikkusumman, että yöksi saa katon päänsä päälle? Kuitenkin tästä yöstä on tulossa sateinen, hyvä ettei kunnon kesämyrskyä tee." Isäntä mietti hetkisen, kunnes huomasi Laucianin vakiopöydässään. "Voithan sinä toki yrittää voittaa rahaa, mutta mikäli minun tiedot on ajan tasalla niin Laucian osaa pelata. Saat olla varovainen, että kun yrität voittaa, ettet häviä viimeisiäkin nukkia taskujen pohjalta."

 

Allawi ei kuitenkaan ollut huolissaan noustessaan paikaltaan tiskin äärestä ja suunnatessaan kohti pöytää, jossa pelattiin korttia. Rento hymy kasvoillaan hän katsoi, kun miehet pelasivat sen hetkistä eräänsä, eikä kukaan osannut arvata, kuinka tarkasti hän seurasi tilannetta laiskan katseensa takana. "Haluatko möllätä siinä koko loppuillan vai aiotko pelatakin?" eräs pelaajista ja myös Laucian nosti katseensa Allawiin. "Jos minun vähäiset säästöt kelpaa panokseksi niin miksipä ei", Allawi hymyili viattomasti. Pöydästä kuului muutama epäuskoinen tukahdetettu naurahdus. "No antaa mennä siinä tapauksessa", tulijalle vastattiin, ja tyytyväisenä Allawi veti ainoalla kädellään yhden tuolin lisää pöydän ääreen Laucianin alkaessa sekoittamaan korttejaan. Allawi sopeutui nopeasti porukkaan rennon luonteensa ansiosta, eikä mies alkanut utelemaan pelitovereiltaan mitään, antaen näiden olla keitä olivatkaan. Kuitenkaan mies ei myöskään juuri puhunut itsestäänkään, pitäen pienesti mystisen ilmapiirin itsellään. Kaikki pöydässä tiesivät olevansa tovereita vain samassa pöydässä istuessaan.

 

Laucian jakoi kortit, joiden selkäpuolen monimutkaiseen kuviointiin oli piilotettu pienet merkit, mitkä paljastivat varkaalle, mikä mikäkin kortti oli. Aina, jos hän katsoi jonkun saavan mahdollisesti liian hyvän kortin, mies harjaantuneesti jakoi heille kortin alapuolelta seuraavan kortin, toivoen sen olevan huonompi. Nopea liike jäi kuitenkin varsin usein kevyesti humaltuneilta pelaajilta huomaamatta, eikä rikollinen joutunut ongelmiin pelikavereidensa kanssa. Laucian tarkkaili samalla vaivihkaa Allawia, pohtien, josko tämä huomaisi mitään. Mies ei kuitenkaan selvästikään ollut humalassa, mutta tämä vaikutti keskittyvän keskusteluun muiden kanssa. Kortit jaettuaan Laucian hillitsi kasvolihaksensa, huomatessaan, että oli jakanut Allawille aloitukseen heti täyskäden. Yksi kerrallaan pelaajat heittivät muutaman kortin menemään, Allawin heittäessä neljä korttia. Laucian sai todella hillitä itsensä, ettei olisi älähtänyt miehen typerästä tempusta. Osasiko tämä todella edes pelata? Nostaessaan uudet kortit mies sai enää jäljellä olevista korteistaan kaksi paria aikaiseksi. Käsi ei tuottanut Allawille arvatenkaan voittoa, ja tuttuun tapaansa Laucian keräsi sen erän voitot itselleen, alkaen kuuntelemaan, ketkä tulisivat seuraavalle kierrokselle.

 

Vielä muutaman pelin ajan Allawi hävisi, heittämällä loistokäden menemään, mutta viimeisimmän erän jälkeen tämä loi nopean hymyn Laucianille. "Hyvä peli", hän sanoi iloisesti, muutaman muun pöydässä naurahtaessa tämän hyväntuulisuudelle, vaikka mies oli hävinnyt melkein taskunsa tyhjiksi. Tällä ei riittäisi enää rahaa kuin yhteen peliin, ehkä kahteen mikäli muut hyväksyisivät hieman heikommat panokset. Kuitenkin, jotta peli jatkuisi, ketään ei haitanneet pienet panokset. Laucian hieman ihmetteli, miksi Allawi jatkoi pelaamistaan, vaikka ei nähtävästi osannut edes sääntöjä. Kuitenkin varas sai huomata hetkessä olevansa väärässä. Tarkkaillen seuraavaa erää, hän huomasi jakaneensa itselleen parhaan käden. Hänellä ei ollut mitään syytä heittää yhtään korttia menemään. Muutama pelikaveri yritti saada täyskättä tai nelosia, mutta kun Laucian vilkaisi näiden korttien selkäpuolia, hänellä ei ollut mitään hätää. Allawin vuoron tullessa hän katsoi, kun mies kerrankin teki järkevän vaihdon. Varas hillitsi itseään, ettei olisi reagoinut mitenkään, ja samalla tullut paljastaneeksi huijaamistaan pelissä. Kun hän huomasi, että Allawi oli onnistunut saamaan kerättyä värin, oli Laucian hetken tyytyväinen, että hän oli jakanut kortit. Hänen vuoronsa vaihtaa kortit tulisi viimeisenä, jolloin hän voisi vielä kääntää tilanteen. Kuitenkaan onni ei tuntunut olevan varkaan puolella, ja koko pöytä hieman yllättyi Allawin voitosta.

 

Illan edetessä Allawi alkoi voittaa pelejä tasaiseen tahtiin, ja pöydässä muutama jopa naurahti, että he olisivat epäilleet huijausta, mikäli se ei olisi ollut Laucian, joka jakoi kortit. Allawi vain nauroi syytökselle, mutta Laucian huomasi tämän nopean vilkaisun, vaikka miehen hymy ei laantunutkaan. Varas oli varma, että toinen oli huomannut hänen huijaavan, mutta jostain syystä tämä ei sanonut yhtään mitään. Ehkä se johtui siitä, että Allawi oli siihen asti voittanut, mutta Laucian ei millään saanut tätä häviämäänkään. Tuntui melkein siltä, että jakoi hän pakan päältä tai välistä, Allawi sai aina paremman kortin kahdesta. Allawin poistuessa pelipöydästä Laucian teki huomaamattoman varaskielen eleen, testatakseen olisiko Allawi yksi heistä. Vastaus kuitenkin jäi varsin vaisuksi, eikä Laucian osannut arvioida, oliko Allawi ymmärtänyt varaskielen tervehdyksen. Sopivammalla ajalla hän kävisi jututtamassa miestä hieman.

 

Sillä välin Nierdalesissa Calder ja Skyler olivat aloittaneet pienimuotoisen kilpailunsa. Molemmat lähestyivät naista, jonka nimeksi oli paljastunut Candelaria, omalla tavallaan, Calder lähestyessä erittäin suoraan, Skylerin turvautuessa enemmän kohteliaaseen käytöseen. Huomaten nuorison kilpailun huomiostaan nainen ei voinut kieltää olevansa imarreltu. Candelaria nautti muutamasta tanssistaan Skylerin kanssa paljon, eikä edes huomannut, ettei pitkä, sillä hetkellä housupukuun pukeutunut prinsessa, ollutkaan mies. Calder sen sijaan ei suostunut tanssilattialle menemään, mutta tämä hallitsi hyvin imartelun, eikä naista haitannut yhtään tulla verratuksi seireeneihin, vedessä eläviin lumoajattariin, samalla kun prinssi yritti houkutella tätä syrjemmälle.

 

Candelaria oli juuri siirtynyt sivummalle Skylerin seurassa näiden tanssittua jälleen yhden kappaleen, mistä nainen oli pitänyt erityisen paljon. "Osaatte tanssia todella hyvin", nainen kehui Skyleria hymyillen. "Vain perusteet, olen vielä täysin untuvikko, mitä tanssin taiteisiin tulee. Mutta teidän seurassanne uskon todella, että tanssitaidoillani on mahdollisuus parantua entisestään", Skyler sanoi ja kumarsi pienesti, saaden Candelarian naurahtamaan. "Oletteko aivan varma, ettette kehu minua nyt hieman liikaa?" "Pahoin pelkään, että sanani pikemminkin jäävät vähäisiksi, neiti hyvä", Skyler hymyili lempeästi, saaden naisen vierellä naurahtamaan uudestaan, "Voisinko pyytää seuraanne kävelylle kaupungissa? Toivoisin voivani nauttia nähtävyyksistä seurassanne, mikäli se sopii?" "Se olisi minusta erittäin miellyttävää", Candelaria hymyili ja tarttui Skylerin kohteliaasti tarjoamaan käsikynkkään.

 

"Ajoittaista häiriötä lukuunottamatta olen nauttinut tästä illasta seurassanne, arvon neiti", Skyler sanoi, kun kaksikko päätyi hieman syrjäisemmälle puistoaukealle. Aukea ei tietenkään ollut tyhjä karnevaalin vuoksi, mutta siellä oli hieman rauhallisempaa. "Niin minäkin. Olen iloinen, että päätitte tulla juttelemaan kanssani", Candelaria hymyili. Skyler oli älykäs ja osasi keskustella aiheesta kuin aiheesta, joten tämän kanssa oli erittäin mukava viettää aikaa. Hetken kaksikon välillä oli hiljaista, kun he vain katsoivat toisiaan. Yllättäen Skyler kuitenkin käänsi katseensa heidän ympärillään olevaan puistoon ja sen moniin hyvin hoidettuihin kukkapenkkeihin. "Odottakaa hetki", Skyler sanoi, ennen kuin meni yhden kukkapenkin luokse, ja tuli puolijuoksua takaisin vaaleanpunainen neilikka kädessään. "Olisittekohan te saaneet tehdä noin", Candelaria huomautti hymyillen, Skylerin nuuhkaistessa nopeasti poimimaansa kukkaa. "Siinä tapauksessa pyydän, että pidätte tämän vain meidän kahden välillä", prinsessa sanoi, samalla kun asetteli kukan naisen hiuksiin. Molemmat jättivät mainitsematta, että ei olisi ihmekään, jos joku muukin olisi puistossa huomannut Skylerin pienen kukkavarkauden, mutta ihmiset olivat niin keskittyneitä toistensa seuraan, etteivät kiinnittäneet huomiota. Tai jos kiinnittivätkin, niin ainakaan näiden paheksuvat katseet eivät näkyneet heidän maskiensa takaa. Skyler hymyili löytämälleen hiuskoristeelle Candelarian hiuksissa, antaen sileiden suortuvien hiljakseen lipua sormiensa välistä takaisin kehystämään naisen kasvoja. Hieman kokeilevasti Skyler hitaasti kumartui lähemmäksi Candelarian kasvoja, josko hänen oli onnistunut luoda oikeanlainen tunnelma ja oikea hetki. Candelaria hymyili hetken, ennen kuin kumartui suutelemaan prinsessaa, edelleen luullen tätä pojaksi. Myös Skyler hymyili suudelman aikana, hän oli voittanut vedon, ja saanut viettää ihanan illan mukavan ja kauniin naisen seurassa.

 

Skyler poistui hetkeksi hakemaan toriaukiolta juomia, törmäten matkalla Calderiin. "Hävisit muuten hetki sitten vedon", prinsessa huomautti virnistäen. "Jos sinä et olisi ominut häntä, en olisi ikinä hävinnyt", Calder väitti, mutta Skyler vain naurahti. "Niinköhän? Ei Candelaria juuri pistänyt vastaan viettää aikaa seurassani, edes tanssimisen jälkeenkään." "Olisin silti voinut viedä hänet sinulta hetkenä minä hyvänsä", prinssi jatkoi inttämistään. "Hyvä on, Candelaria on juuri nyt puistossa odottamassa minua, odotan hetken kulman takana, jos saat hänet vieteltyä mukaasi. Saat hoitaa ylpeytesi kuntoon, mutta vedon sinä hävisit", Skyler virnisti, hänestä oli hauskaa hieroa voittoaan Calderin naamaan. "Saatpahan nähdä, että hän lähtee mielellään minun mukaani", Calder vastasi. Hän hyväksyi kyllä häviönsä, mutta ei hän täysin tyhjin käsin aikonut antaa periksi.

 

Suunnaten Candelarian luokse Calder hiippaili hiljaa naisen taakse, säikäyttäen leikkimielisesti tämän. "Tänne sinä siis karkasit minulta", prinssi naurahti huomaten säikähtäneen naisen ilmeen, joka kuitenkin vaikutti ottavan asian huumorilla. "Olen pahoillani", Candelaria naurahti hieman kiusaantuneena. Hänen ei ollut tarkoitus unohtaa ja vain jättää teinipoikaa täysin huomiotta, mutta niin siinä vain oli päässyt käymään. "En minä siitä suuttunut", prinssi vakuutti leikkisä hymy kasvoillaan. "Etkö todella?" "No, ehkä se hieman harmitti, mutta ei tarpeeksi, että aikoisin antaa periksi vielä." Calderin suorasanaisuus huvitti Candelariaa, tätä kun ei haitannut näyttää ilmiselvää haluaan kilpailla naisen huomiosta. "Miten olisi, suostutko karkaamaan tällä kertaa minun mukaani?" prinssi jatkoi, tarttuen Candelariaa kädestä, alkaen hiljalleen johdattamaan tätä poispäin puistosta. "Mutta Skyler..." "Ei hän siihen kuole, vai suositko Skyn seuraa enemmän kuin minun?" Calder pysähtyi luoden naiseen parhaimman koiranpentukatseen, minkä osasi. Maskin takaakin sillä tuntui olevan hieman vaikutusta naiseen, joka lopulta taipui prinssi tahtoon. Ja sitä päätöstä Candelaria ei voinut myöhemmin sanoa katuneensa.

 

Seuraavana iltana Calder ja Skyler pitivät keskenään hauskaa hieman kauempana keskustasta. Kumpikaan ei halunnut törmätä Candelariaan vahingossa, saati sitten paljastua olevansa oikeasti hyviäkin kavereita keskenään. He olivat kuitenkin olleet hieman röyhkeän puoleisia toisilleen edellisenä iltana kilpailunsa aikana. Skyler muistutti Calderia tämän vedon häviämisestä, mutta prinssi oli sen verran hyvällä tuulella päästyään viettämään yönsä Candelarian kanssa, ettei juuri välittänyt häviöstään. Skyler juoksutti prinssiä kuin mitäkin palveluspoikaa hakemassa itselleen kaikkea mahdollista ja puolimahdotonta karnevaaleista. Illan mittaan molemmat päätyivät kilpailemaan jälleen kerran kaikesta, mitä keksivät, yrittäen samalla olla häiritsemättä karnevaalikansaa liiaksi. He keppostelivat parhaansa mukaan mukanaan tulleille henkivartijoille ja Skylerin sisaruksille.

 

Laucian ei ollut onnistunut löytämään sopivaa hetkeä keskustella Allawin kanssa ennen kuin Titus palasi takaisin Nierdalesissa. Tilaisuus kuitenkin tuli sen jälkeen kuin itsestään, pojan järjestäessä pienimuotoisen tapaamisen syrjäiseen, kuluneeseen kapakkaan. Paikan omistaja oli hämillään yllättävän suuresta ihmismassasta, jotka tulivat viettämään iltaa hänen konkurssin partaalla olevaan kuppilaansa. Alya ja Mustafa olivat alkaneet myös pohtia, voisivatko he mahdollisesti saada muitakin mukaan suunnitelmien tekoon. Mustafa tunsi kuinka palatsin vartiosto normaalisti toimi ja Alyalla oli tuntemusta kaupungin pienemmistä yksityiskohdista ja katujen sopivuudesta salaisempaan toimintaan. Titus taas oli vielä liian nuori ja äkkipikainen tekemään kovin tarkkoja suunnitelmia, joten tätä pitäisi enemmän hillitä, kuin seurata sokeasti. Mustafa tavoitti katseellaan Laucianin kapakan nurkasta, muistaen kuinka Nilam esitteli hänet aikoinaan pikaisesti miehelle. Kauppiaaseen kuulemma saattoi luottaa, tai ainakin tämä osasi hommansa, ja Mustafan mielestä olisi hyvä hetki ottaa asia puheeksi miehen itsensä kanssa.

 

Myös Allawi oli paikalla, enimmäkseen kuitenkin vain miellyttääkseen Alyaa. Nainen oli pistänyt tällä silmään, ja olihan hän luvannut katsoa tämän pikkuveljen perään. Ei häntä haittaisi yhtään saada pientä vastapalvelusta avustaan. Tapaaminen, jonka Titus oli päättänyt järjestää, ei lopulta päätynyt olemaan muuta, kuin tilannetarkistus, sen lisäksi, että hän halusi nähdä oliko joukkoon liittynyt uusia kasvoja. Enimmäkseen Allawia huvitti nähdä, että poika ei ollutkaan niin hyvin perillä siitä, mitä oli tekemässä, vaikka tällä tahdonvoimaa riittikin vaikka muille jakaa. Tällä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta, mutta ei poika täysin aloittelijakaan ollut.

 

Hetken Lauciania oli ärsyttänyt, kun Mustafa oli hakeutunut hänen luokseen kokoontumisen päätteeksi, mutta oli tyytyväinen, kun huomasi myös Allawin jääneen paikan päälle. Tämä jutteli innoissaan Alyan kanssa, joka kaikesta päätellen oli läheinen Tituksen kanssa. "Nilam sanoi aikoinaan, että sinuun voi luottaa tämän kapinallisliikkeen kanssa? Mietin, olisitko kiinnostunut jakamaan ajatuksiasi aina toisinaan, minä ja Alya saamme kyllä asiat toimimaan, mutta olisi hyvä saada useampiakin näkökulmia ja huomioita", Mustafa kysyi päästessään puhe-etäisyydelle. Laucian hieman yllättyi saamastaan luottamuksesta, muttei antanut sen tulla ilmi kasvoiltaan. "Ehkä voinkin aina toisinaan", varas totesi, lupaamatta varmaksi kuitenkaan mitään. Sivusilmällä hän vilkaisi nopeasti Allawin suuntaan, minkä myös Mustafa huomasi. "Tuo nuori nainen, juuri hän on Alya. Varsin erikoislaatuinen nainen, mutta vaikuttaa tietävän, mitä tekee. En tiedä, mistä Titus on hänet löytänyt, mutta suuri apu hän on." "Entä tuo mies, kenen kanssa hän puhuu?" "Häntä en tunne, uusi kasvo minullekin. Hieman epäilen, onko hänestä hyötyä, kun häneltä puuttuu käsi ja jalkakin."

 

Laucianilla kesti hieman aikaa tunnistaa Alya, mutta tunnisti lopulta aikoinaan kadulla kasvaneen naisen. Hän oli tiennyt Alyan olemassaolosta tämän ollessa vielä lapsi, joka oli huolehtinut itsestään huijaamalla ohikulkijoilta rahaa. Jossain vaiheessa tyttö oli kuitenkin kadonnut kaduilta, eikä Laucian ollut kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Yleensä samassa tilanteessa olevat lapset joko kuolivat nopeasti nuorina nälkään, tai sitten joku otti heidät mukaansa. Varkaat ja prostituoidut olivat varsin yleisiä ottovanhempia, jotka kasvattivat lapset aikuisiksi, kuten oli Laucianille itselleenkin käynyt. Ilmeisesti myös Alya oli löytänyt jonkun pitämään itsestään huolta. Lähestyen naista ja tämän seurassa olevaa Allawia, jolle hän halusi jutella, hän kuuli osan kaksikon keskustelusta. "Voi kiitos, apusi tulee todella tarpeeseen", Alya hymyili miehelle. Allawi sen sijaan naurahti ja lupasi olla avuksi miten ikinä Alya toivoisikaan. Alyan ilmiselvät krokotiilin kyyneleet tuntuivat uppoavan Allawiin kuin kuuma veitsi voihin, ja Laucian saattoi vain toivoa, ettei mies todella ollut noin typerä, vaan ajatteli vain väärällä päällä.

 

Hän lähestyi kaksikkoa Alyan selän takaa, ja varmistuttuaan, että Allawi oli huomannut hänet, teki uudestaan varkaiden keskeisen tervehdyksen, tällä kertaa saaden sille jopa selkeän vastauksen. "Sananen?" Laucian kysyi, kun pääsi puhe-etäisyydelle. Alya kääntyi yllättyneenä katsomaan, mutta huokaisi mielessään helpotuksesta, kun ei tunnistanut tulijaa. Jos kyseessä olisi ollut riidanhaluinen miespuolinen ihailija, sitä soppaa nainen ei olisi halunnut olla näkemässä. "Toki", Allawi hymyili huolettomasti, Alyan vilkuillessa epäileväisesti miehestä toiseen. Hän osasi lukea tilannetta vain sen verran, että kaksikko todennäköisesti puhuisi mieluummin keskenään, ilman naisen läsnäoloa. Salaa Alya oli jopa tyytyväinen, että hän pääsisi pois esittämästä Tituksen huolestunutta isosiskoa, sillä se leikki oli käynyt hänelle varsin äkkiä ärsyttäväksi. Hyvästellen kaksikon nainen poistui paikalta, ja Laucian sai vihdoin ja viimein mahdollisuutensa yrittää kerätä tietoa Allawista.

 

"Nyt tilanne hieman selkeni", Laucian sanoi, viitaten, kuinka Allawi oli tunnistanut varkaiden killan tervehdyksen. "Sinulle ehkä, mutta minä en tiedä mistä sinä puhut", Allawi vastasi, selkeästi ihmeissään, muttei kuitenkaan hermostunut. "Arvelin, että sinussa on jotain muutakin, kuin mitä annat muiden ymmärtää. Huomasit jotain aikaisemman korttipelin aikana, muttet sanonut mitään. Pohdin vain, että miksi?" Nyt Allawikin alkoi päästä kärryille, mitä Laucian tarkoitti. Huvittunut hymy nousi tämän kasvoille. "En nähnyt mitään syytä. Ei se minun peliä haitannut mitenkään." Laucian vilkaisi hieman epäluuloisena Allawiin, joka vain rauhallisena vastaili toisen kysymyksiin. "Mietin myös, kuinka tunnistit tervehdykseni ja osasit vastata. Oletko sattumoisin osa kiltaa?" Laucian kysyi. Hän ei halunnut paljastaa olevansa itse killan jäsen, ja tiesi kyllä, ettei Allawi kuulunut killan jäsen. Tämä vaikutti helpoimmalta tavalta ottaa asia puheeksi. "Kiltaa? En minä, ei oikein ole minun heiniäni sellaiset hommat." "Eikö siitä olisi hyötyä? Kilta kuitenkin huolehtii omistaan, ja hämärämmissä hommissa takaovesta voisi olla hyötyä." "Mitä sinäkin minun hämärähommistani tiedät?" Allawi kysyi, hymyillen hyväntuulisesti. Hän saattoi pikkuhiljaa asetella palasia yhteen, "Sinäkinkö sitten käytät tätä takaovea?" "Olen vain tavallinen kauppias", Laucian vastasi, kertoen tutun valheen. "Siinä tapauksessa minä olen vain tavallinen matkalainen." Toisaalta Laucian ymmärsi, miksi Allawi ei myöntänyt hänelle mitään, mutta toisaalta häntä hieman sapetti, sillä hän oli tehnyt kuitenkin selväksi, että he olivat samalla puolella. Eikä kuka tahansa varkaiden keskeistä tervehdystä osannut, saati sitten ymmärtänyt vastata siihen oikein. Käyttäen tätä hetken hiljaisuutta hyväkseen, Allawi hymyillen poistui paikalta toivotellen Laucianille mukavaa iltaa, mutta Laucianin sen hetken mieliala oli kaukana mukavasta.

 

Titus ei jäänyt erikseen enää ihmettelemään tilannetta kun oli saanut asiansa selväksi, ja olikin melko pian jo aikeissa lähteä, kun Mustafa pysäytti pojan. "Mielestäni sinun pitäisi miettiä, haluatko jakaa muillekin vastuullisempia rooleja. Selviän vielä Alyan kanssa tärkeiden järjestelyjen kanssa, mutta olet varmasti itsekin huomannut, että suosiosi on alkanut hiljalleen kasvamaan. Kohta emme enää selviä Alyan kanssa kahdestaan", Mustafa ilmoitti vakavaan sävyyn, Tituksen kääntyessä katselemaan ympärilleen. Hän ei henkilökohtaisesti ollut erityisen läheinen monenkaan kanssa. Suurin osa oli enemmän aatteen, kuin hänen itsensä takana, vaikka olikin saattanut viettää iltaa saman pöydän ääressä tavernassa. "Muistan, kun Nilam esitteli Laucianin. Hän ei kuitenkaan täysin lupautunut hommaan, joten olisi varmastikin hyvä miettiä joitakin muitakin mahdollisuuksia rooliin." "Laucian... Hän on kyllä yksi hyvä ehdokas. Oletko huomannut ketään muuta sopivaa?" Titus vastasi, edelleen skannaten kapakkaan jäänyttä väkeä katseellaan. "En tiedä onko Alyalla ketään mielessä. Olen huomannut kyllä muutaman taistelleen hyvin, kun on tullut kahakoita vartijoiden kanssa. Kuitenkaan taistelutaito ei vielä takaa strategistisia kykyjä tai taitoa toimia johtajana", Mustafa jatkoi, osoittaen muutaman ihmisen paikan päältä. "Alyalla on ollut kätensä pelissä myös melko monen liittymisen kanssa, hän ehkä saattaa tietää enemmän... Minä käyn haastattelemassa näitä herroja sillä välin asiasta", Titus sanoi, ja oli jo lähdössä keskustelusta, mutta Mustafa tarttui poikaa olkapäästä pysäyttäen tämän. "Ehkä parempi, että minä hoidan sen. Kaikella kunnioituksella, mutta sinulla itselläsi on vielä paljon opittavaa mitä strategioihin ja suunnitelmien tekemiseen tulee. En halua, että menet ylentämään jonkun minun tekemän virhearvion vuoksi." "Mitä minun sitten pitää tehdä?" Titus kysyi hieman tuohtuneena. "Käytät ylijäävän aikasi kehittymiseesi. Tämä kuitenkin on sinun armeijasi, ja sinä olet sen johdossa. Kuitenkaan yksikään johtaja ei koskaan tee päätöksiään yksin, mikäli ei ole pakko. Suosittelen kuuntelemaan opettajaasi, hänestä saattaa olla enemmän hyötyä, kuin arvaatkaan."

 

Titusta ärsytti, kuinka hänen vain odotettiin tällä hetkellä olevan kapinalliarmeijan kansikuvapoika, mutta jossain mielensä sopukoissa ymmärsi kyllä, miksi niin oli. Silti teinipoika ei halunnut hyväksyä tilannetta, vaan saapasteli ulos kapakasta, yrittäen hillitä itseään, ettei näyttäisi kovin kauas huonotuulisuuttaan. Hän tiesi, missä tosin voisi rauhoittaa mieltään kaikessa rauhassa. Madamen luona oli aina hyväntuulinen ilmapiiri, eikä siellä ikinä voinut pitkään olla kiukkuinen. Suunnaten naisen bordellia kohden Titus pohti, voisiko hän tehdä jotain muutakin armeijansa hyväksi. Sotastrategioita hän ei oppisi yhdessä päivässä, eikä Mustafa tuntunut uskovan pojalla olevan tarpeeksi ihmistuntemusta toisten arvioimiseen. Pohtiessaan kiukkuaan Titus tuli huomanneeksi saapuneensa nopeasti bordellin etuovelle, ja asteli lämminhenkiseen, suitsukkeiden tuoksuiseen huoneeseen.

 

"Kuulinkin, että olit lomalla. Olet siis vihdoin palannut takaisin, pikku lemmikkini", Madame sanoi huomatessaan pojan. "Kuinka olisin ikinä voinut jättää sinua ja tätä paikkaa pitkäksi aikaa?" Titus vastasi hymyillen ja antaen naiselle poskisuudelman, "Tässä muuten tuliaisia. En minä voi matkustaa noin kauas ja olla tuomatta mitään mukanani." Titus kaivoi taskujaan, ottaen esille koristeellisen rannerenkaan, jota tarjosi naiselle. "Sinähän alat pikku hiljaa oppia, miten naista tulee kohdella", Madame kiusoitteli. Naista ei kauniilla lahjoilla hurmattu, mutta mielellään hän otti aina kaikenlaiset korut vastaan. Naisen ranteet oli kuitenkin jo korujen peitossa valmiiksi, joten hän ei enää uutta rannekorua niihin lisännyt. "Oletan sinulla olevan myös jotain lahjoja pikku-Lilianillekin?" Madame sanoi kääntyen kohti asumistilojaan. Titus seurasi naista, jääden kuitenkin aina pienen välimatkan päähän, mikäli tämä pysähtyi hetkeksi vaihtamaan pari sanaa joidenkin asiakkaiden kanssa. "Tulehan niin katsotaan, onko pieni prinsessani kotona."

 

Lilian oli valmistautumassa menemään salin puolelle auttamaan juomatarjoilussa, kun Madame ilmoitti, että hänelle oli vieras. "Kerro, millainen Nierdales oli?" Lilian alkoi kysellä heti, kun jäi veljensä kanssa kahden, Madamen palatessa viihdyttämään asiakaskuntaansa. "Samanlainen kuin kaikkina muinakin vuosina", Titus naurahti. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Lilian oli kysynyt saman kysymyksen, hän halusi kuulla kaiken joka vuosi, vaikka Tituksen mielestä hän vain toisteli aina samat asiat. "Käy itse katsomassa kun kasvat ensin", hän kiusoitteli, Lilianin mätkäistessä leikkimielisesti veljeään käsivarteen. "Jos sinä noin väkivaltaiseksi alat, et saa tuliaisiasi", prinssi huomautti naurahtaen. "Sinä siis toit minullekin jotain, anna tänne", Lilian naurahti vaativaan sävyyn. "Enpä tiedä, pidän sen ehkä itselläni..." "Se on kuitenkin joku naisten koru, et sinä sitä pitäisi. Ja vaikka pitäisitkin, se näyttäisi sinulla ihan typerältä", tyttö huomautti alkaen etsimään veljensä vaatteiden jokaista taskua läpi. "No sitten se saattaa jäädä palatsin aarrekammioon keräämään pölyä." "Eikä, anna se nyt vaan tänne." Lilian oli tyytyväinen, että hän saattoi olla Vinemarin prinssin kanssa niin määräilevä, ihan vain sillä oikeudella, että he olivat sisaruksia. Tieto oli ehkä hieman noussut tytöllä päähän, mutta vain tämän ollessa veljensä seurassa. "No hyvä on", Titus naurahti lopulta, antaen periksi siskolleen ja ojensi tälle koristeellisen hiussoljen. "Jospa tuo sinun karvapesäsi pysyisi tällä kurissa. En löytänyt sieltä tarpeeksi paksua köyttä niin ajattelin että ehkä metalli voisi toimia." Lilianin olisi tehnyt mieli lyödä veljeään uudestaan, muttei tehnyt niin. Hän oli pikemminkin iloinen kauniista hiussoljesta. "Olin oikeassa, ei tämä näyttäisi sinulla ollenkaan hyvältä vaikka miten yrittäisin kuvitella", tyttö naurahti sen sijaan, ja veti etuhiuksiaan taaksepäin ja kiinnittäen soljen niihin. "No sitten on varmaan vain hyvä, että sinä saat pitää sen", Titus hymyili.

 

"Kuule, nyt kun minä olen prinsessa, luuletko... Tai siis olisiko mahdollista, että joskus näyttäisit millainen Vinemarin vesikirves on?" Lilian kysyi, vaihtaen puheenaihetta. Titus hätkähti hieman yllättyneenä. "Miksi se sinua näin yllättäen kiinnostaa?" prinssi kysyi, tietämättä täysin mitä ajatella asiasta. "En minä taistella halua, vaikka täällä opetetaankin jonkinlaista itsepuolustusta. Hankalien asiakkaiden varalle, ymmärrät varmaan. Mutta elementtiase on jo aivan oma lukunsa." "Mutta se on silti ase", Titus muistutti. "Eikö sillä todellakaan voi tehdä mitään muuta kuin tappaa?" tyttö kysyi hieman surullisena, ja hetken Titus mietti, pitäisikö hänen kertoa siskolleen hieman enemmän valtion elementtiaseesta. "Kyllä sillä voi muutakin tehdä, minä vain en tiedä itse oikein paljoa. Äiti olisi tiennyt ja osannut ehkä opettaa, mutta nyt minulla on apuna vain kasa vanhaa ja uudempaa kirjallisuutta, jolle ei voi esittää suoria kysymyksiä." Lilian hiljeni hetkeksi. Sen jälkeen kun hän oli saanut kuulla, että edesmennyt kuningatar oli hänen äitinsä, hän ei ollut kuullut veljensä puhuvan tästä enää enempää. Aina, kun tyttö uskaltautui kysymään jotain, Tituksen kasvoille tuli tuskainen ilme ja hän kieltäytyi puhumasta asiasta. "Anna minun sitten yrittää", Lilian ehdotti yllättäen sekä itsensä että veljensä sanoillaan. "Miten sinä muka sitä osaisit käyttää? Minä olen harjoitellut jo vuosia ja silti tuntuu kuin en osaisi mitään", Titus töksäytti, saaden siskonsa tuhahtamaan suutuspäissään. "Sinä todennäköisesti vain huidot menemään sillä. Mistä sitä tietää, vaikka minä olisin sinua lahjakkaampi?" Lilian oli selvästi ottanut Tituksen sanat haasteena. Eikä tyttö antaisi periksi, ennen kuin Titus lupaisi, että antaisi hänen kokeilla asetta. Lopulta pojan oli pakko taipua siskonsa vaatimuksiin, luvaten ottaa tämän mukaan paikkaan, jossa harjoitteli yleensä yksin.

 

Parin päivän päästä Titus ilmoitti Lilianille, että tapaisi tämän heti aamutuimaan Mustafan tallilla. Nagi oli ihmeissään, kun eläimen selässä matkasikin tällä kertaa kaksi ihmistä, eikä Lilian ollut tottunut ratsastamaan. Kävi hän kyllä katsomassa isänsä vanhoja hevosia aina toisinaan, mutta ei ollut kertaakaan uskaltautunut ratsaille. Takertuen isoveljeensä tytöltä jäi suurin osa matkasta huomaamatta, sillä Calder ei juuri välittänyt kuinka nopeaa hän meni, saati sitten mitä reittiä. Vasta perillä Lilian uskalsi avata silmänsä, ja tipahti Nagin selästä. "Minä en mene hevosen selkään enää ikinä", tyttö julisti istuen maassa, sillä tämän jalat eivät vielä tuntuneet tarpeeksi tukevilta. "Voit sinä kävelläkin takaisin, jos välttämättä haluat", prinssi naurahti, ja sai siskoltaan nopean mulkaisun, ennen kuin tyttö keskittyi katsomaan ympärilleen. "Itse asiassa ei tänne jääminenkään vaikuttaisi huonolta idealta", hän sanoi, jääden ihailemaan rauhallista metsäaukeaa.

 

Calder oli aloittanut lammen ääressä harjoittelun, kun Lilian vihdoin sai jalkansa toimimaan. Hän huomasi, ettei Nagi viihtynyt veden lähellä, kun prinssi harjoitteli, ei halunnut ilmeisestikään kastella itseään läpikotoisin samaan tapaan kuin isäntänsä. Lähestyessään lampea Calder ei tullut huomanneeksi, kuinka Lilian asteli sen reunalle, ja iski vahingossa siskonsa läpimäräksi. "Kiitos tästä, taulapää", tyttö huudahti ja Calder kääntyi yllättyneenä katsomaan siskoaan. "Ai, sinä vihdoin osaat taas liikkua", prinssi vain tokaisi takaisin, saaden jälleen kerran mulkaisun osakseen. Hän käveli takaisin kuivalle maalle, alkaen selailla mukanaan tuomiaan kirjoja. Lilian vilkaisi samaa aukeamaa veljensä selän takaa. "Nyt ymmärrän, miksi sinulla on vaikeaa", Lilian sanoi lukien tekstiä. Ohjeet oli melko monimutkaisesti selitetty, ja se oli täynnä viittauksia muihin kirjan osioihin. "Vieläkö kuvittelet, että sinusta on tähän?" Calder kysyi kiusoittelevasti. Se kuitenkin taisi olla väärin sanottu, sillä samassa Lilian nappasi kirveen veljensä kädestä, yllättyen tämän painosta ja melkein kaatuen selälleen. "Ei turhan helppoa pikkutytöille, vai mitä", prinssi naurahti, mutta Lilian ei halunnut antaa periksi. "Älä siinä jupise, vaan neuvo, mitä minun pitää tehdä", Lilian tiuskaisi takaisin. "Hyvä on, mutta jos näyttää, ettei homma suju, tottelet heti", Calder sanoi jo paljon tiukemmin, ja Lilian nyökkäsi päättäväisesti.

 

Calder selaili mukanaan olevia kirjoja, yrittäen löytää sieltä jotain tarpeeksi helppoa ja turvallista siskolleen kokeiltavaksi. Hän ei kuitenkaan halunnut, että tyttö satuttaisi itseään. Hänen pitäisi yrittää kestää olla ankarampi siskolleen, mutta ei hän vain voinut. "Tasapainota se mahdollisimman hyvin", Calder ohjeisti, kun Lilian istui pehmoisella ruoholla kirves sylissään. "Nyt, laita silmät kiinni, ja yritä keskittyä vain kirveeseen. Yritä unohtaa kaikki muut aistikokemukset ympärilläsi. Älä mieti tätä paikkaa yhtään, unohda se ja unohda että edes minä olen täällä", prinssi yritti ohjeistaa parhaansa mukaan. Lilian teki työtä käskettyä, ja Calder yritti havainnoida, mikäli mitään tapahtui. Kuitenkin siinä hänen siskonsa istui, kirves sylissään aukiolla, eikä mitään tuntunut tapahtuvan. Kirves ei osoittanut mitään merkkejä toiminnastaan, ja oli kuin ase ja tyttö olisivat olleet vain patsas. Prinssi tarkkaili siskoaan hetken, antaen tälle aikaa yrittää päästä rauhalliseen tilaan, ennen kuin lähti kävelemään tämän ympäri, yrittäen huomata edes pieniä merkkejä, että jotain tapahtuisi. Lopulta poika kyllästyi odottamaan, ja mietti, keskittyikö hänen siskonsa tosissaan. Hiljaa hän hiiviskeli tytön eteen, ennen kuin iski käteensä yhteen suoraan tämän silmien edessä, säikäyttäen siskonsa totaalisesti.

 

"Miksi sinä noin teit?" Lilian puuskutti säikähtäneenä. "Pikemminkin, mitä sinä teit?" Calder vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä, tuijottaen käsiään. Lilian oli säikähtäessään onnistunut nostamaan kirveen suojakseen ja se osui hänen veljensä ranteisiin, jäädyttäen tämän kädet yhteen. "M-minäkö tuon tein?" Lilian kysyi, tuijottaen nyt itsekin veljensä käsiä. "Kuka muukaan, en minä osaa jäätä käsitellä." Kävellen lammen reunalle Calder alkoi uittamaan käsiään vedessä, toivoen niiden sulavan pian. "Miten minä sen sitten tein?" Lilian jatkoi kyselyään. "Jää on kirveen kyvyistä toinen veden lisäksi. Mitä minä tiedän, niiden toiminta on enemmän käyttäjästä kiinni. Oli omaa ajattelemattomuuttani, etten tullut sitä miettineeksi", Calder sanoi, ja nosti kätensä. Aloittelijan vahinkokäytön ansiosta jää oli varsin haurasta, ja vähän aikaa vedessä lilluttuaan jää lähti melko nopeasti irti prinssin käsistä. "Vesi toimii hyökkäävänä elementtinä, jää taas on puolustavaa. Itse asiassa se on aika sopivaa sinulle." "Kuinka jää muka on puolustavaa? Se on kuitenkin kovempaa?" Lilian kysyi ihmeissään. Hän olisi äkkiä olettanut aivan toisin. "Juuri sen kovuuden vuoksi jää on puolustava, sillä saa luotua harjoittelun avulla paksujakin jääseiniä, eikä se ole yhtä liikkuvaa kuin vesi. Tai näin siis, mikäli kirjoja on uskominen. Ja jos katsoo meitä, eikö se sinustakin kuullosta täysin sopivalta?" Calder jatkoi selitystään parhaan tietonsa mukaan, "En sitten tiedä, että jos elämäntilanne muuttuu, muuttuuko elementti siinä samalla. Kuulemma on varsin harvinaista kuitenkin, että joku hallitsisi molemmat elementit. Toisen opittuaan toista voi harjoitella, mutta se ei toimi samalla teholla kuin luonnollisesti opittu. Lisäksi tarpeeksi pitkän harjoituksen kanssa sumu ja lumi on mahdollisuuksia, mutta ne on jo sitten haastavampia juttuja." Lilian kuunteli kiinnostuneena veljensä selitystä aseen luonteesta, joka oli hänen mielestään nyt entistäkin kiehtovampi.

 

Calder ei ollut itse huomannut kehittymistään elementtiaseensa kanssa, ennen kuin Lilian huomautti asiasta. Prinssi oli päätynyt olemaan varsin ankara opettaja itselleen, eikä mikään saavutus ikinä tuntunut tarpeeksi hyvältä. "Kaikki näyttää paljon paremmalta kaukaa katsottuna", Calder murahti, kun yritti jälleen saada lammen veden pysymään ilmassa pylväinä, muttei onnistunut täysin toivomallaan tavalla. Prinssin mielestä pylväät olivat joko liian pieniä, tai ne eivät pysyneet kasassa tarpeeksi pitkään. "Tiedätkös, kukaan ei tykkäisi, jos tiputtaisit nuo pylväät heidän päälleen", Lilian yritti piristää veljeään. "Ei tietenkään. Elleivät he nauttisi yllätyssuihkusta", Calder vastasi ja menetti jälleen keskittymiskykynsä ja upposi hetkeksi ison vesimassan alle, vaikka hänen seisomallaan kohdalla vesi oli varsin matalaa. "Mutta sinä pystyt puhumaan samaan aikaan, kun pidät ne pylväät kasassa", Lilian huomautti jälleen. "Varsin kehnoja pylväitä kyllä, ja säälittävän lyhyen aikaa." "Oletko sitten kokeillut sitä meditointia, mitä käskit minun tehdä?" Lilian muisti. Hän oli yllättyneenä onnistunut jäädyttämään veljensä kädet, vaikka se olikin vahinko. "Yksin on hankala nähdä silmät kiinni, tuleeko mitään aikaiseksi", Calder tuhahti, kävellen pois lammesta, ja riisuen paitansa yrittäen vääntää siitä enimpiä vesiä pois. "No nyt minä voin olla katsomassa onnistutko", tyttö muistutti. Calder vilkaisi siskoaan hieman epäluuloisesti. Hän ei halunnut näyttää pelleltä epäonnistumalla helponoloisessa tempussa, varsinkaan sen jälkeen kun oli nähnyt, mihin Lilian kykeni. Tyttö oli kuitenkin onnistunut luomaan edes jotain tyhjästä, siinä missä Calder itse oli turvautunut jo valmiiksi saatavilla olevaan veteen. "Vai pelkäätkö, että kostan sinulle aikaisemman?" tyttö lopulta sanoi ja virnisti ilkikurisesti. "Älä viitsi, Lili. Et kai sinä siitä oikeasti suuttunut?" "Suutun, jos sinä et kokeile samaa", Lilian intti. "...Vain yhden kerran", Calder lopulta huokaisi, myöntyen siskonsa pyyntöön. "Se riittää", Lilian hymyili voitonriemuisena.

 

Calder oli vielä hieman epäileväinen, kun sulki silmänsä ja keskittyi nyt itse kirveeseen. Hän oli varma, että Lilian kostaisi hänen aikaisemman kujeensa, mutta onnistui kuitenkin poistamaan asian mielestään. Lilian sen sijaan itsekin odotti, että saisi vuorostaan yllättää veljensä ja saada tämän näyttämään hölmöltä ainakin hetken. Kuitenkaan hän ei päätynyt tekemään mitään, kun huomasi ohuiden vesikiehkuroiden alkavan nousta kirveen pinnasta. Kiehkurat näyttivät haurailta ja siroilta, jokainen niistä kuin kasvaen omaan suuntaansa. Näky oli varsin nätti oikeastaan, ja Lilian naurahti hiljaa. Sirot vesikiehkurat ympäröimässä hänen veljeään, joka viimeisenä välitti ulkonäöstään. "Lili, hiljaa. Minä yritän keskittyä", Calder murahti hiljaa. Hän ei täysin ollut vielä onnistunut sulkemaan ulkopuolista maailmaa mielestään, mutta oli jo omasta mielestään lähellä. "Sinä... Kuulit minut?" Lilian kysyi hieman yllättyneenä. Hän oli odottanut, että Calder olisi samaan tapaan ollut lähes kuuro keskittyessään, kuin Lilian itse. "Tottakai kuulen", prinssi huomautti ja avasi silmänsä, ehtien vain vilaukselta huomata, kuinka ohuet vesipylväät läsähtivät maahan. "Sinulta siis onnistuu tuokin jo...", Lilian totesi hieman pettyneenä. Calder piilotti nopeasti yllättyneisyytensä ja kääntyi siskonsa puoleen. "Tietysti, hölmö", hän naurahti hyväntuulisesti.

 

Meditointi alkoi tuntua paljon mielekkäämmältä tavalta harjoitella sen jälkeen, kun Lilian oli tullut näyttäneeksi, että Calder alkoi pikku hiljaa oppia tuntemaan elementtiasetta. Aina toisinaan, jos hänen ei tarvinnut esiintyä Tituksena kapinallisarmeijalleen, eikä ollut aikaa lähteä lammelle, hän hiiviskeli itsekseen asevarastoon harjoittelemaan. Prinssi huomasi, että hän saattoi jo pitää silmiä auki meditoinnin aikana, nähdäkseen, mitä teki, mutta se teki samalla veden hallinnasta selkeästi vaikeampaa. Sphintus ei juuri pitänyt yöllä liikkumisesta, mutta päätyi silti olemaan isäntänsä mukana, kun tämä etsi hiljaisen paikan palatsin pihamaalta ja alkoi harjoitella. Sitä mukaa, kun Calder oppi paremmin käsittelemään vettä, hän alkoi myös hieman leikittää lemmikkiään kirveen voimilla. Sphintus sai aina toisinaan herätä nokosiltaan, kun tämän edessä oli viileä, vedestä muotoiltu kaksoisolentonsa, jonka päätehtävä oli härnätä tätä. Mutta toisaalta käärme sai myös herkkuja lohdutukseksi isännältään, ja se auttoi eläintä kestämään pojan ilkikurisen huumorintajun.

 

Kapinallisarmeija oli taas eräs ilta päättänyt nostattaa kuninkaan niskavilloja ja päätyi suunnittelemaan uutta hyökkäystä. Enää he eivät suin päin kulkeneet suoraan palatsin porteille, vaan yrittivät nostattaa kaaosta ja kysymyksiä sekä hieman harventaa vartijoiden määrää. Vähemmän vartijoita töissä tarkoitti kuitenkin, että kaupungin turvallisuuden takaamiseksi kuninkaan tuli luopua enemmän omasta suojauksestaan. "Pidä silmät auki, poika. Tänään näemme, onko kenestäkään täällä ottamaan lisää vastuuta kontoilleen", Mustafa kuiskasi Titukselle, kun he lähestyivät päämääräänsä, kylän reunamilla sijaitsevaa vartijoiden huoltorakennusta. Heidän oli tarkoitus hyökätä, ja ottaa mukaansa kaikkea, mikä saattoi olla hyödyllistä, aseita, haarniskojen osia ja lääkkeitä ja haavojen sidontatarvikkeita. Joukkoa oli jaettu pienempiin ryhmiin, jotka kaikki lähestyivät paikkaa omista suunnistaan, ja jokaisella oli oma roolinsa. Alya oli varustautunut syrjemmälle ottamaan vastaan haavoittuneita ja saattamaan näitä turvaan, nainen kun ei kuitenkaan ollut taistelija, niin häntä ei voinut eturintamaan laittaa. "Odotetaan vielä hetki, jonka jälkeen saat antaa merkin, että voimme alkaa toimimaan."

 

Mustafan antaessa luvan Titus vihelsi pitkään, huomaten liikettä siellä, missä pari muuta joukkoa oli valmiusasemissa. Alku vaikutti vielä lupaavalta, yön ollessa pilvinen ja peittäen kuun ja tähdet. Rakennuksen edessä olevat yövartijat eivät osanneet odottaa yllätyshyökkäystä, ja kapinallisarmeija pääsi varsin nopeasti sisälle varastotiloihin. Yrittäen katsoa nopeasti, mitä he tarvitsivat ja viedä saatavansa mukanaan ja kadota yöhön, sillä aikaa ei ollut mahdottomasti. Vartijanvaihdon ei pitäisi olla lähelläkään, mutta mikään ei estänyt sitä mahdollisuutta, että joku sattuisi kävelemään ohi, ehkä tullen pitämään yövartijoille seuraa. Ja niinhän siinä lopulta kävikin, ja kapinallisarmeija joutui pakokannalle. Tällä kertaa heille oli kuitenkin suunniteltu useampi pakoreitti, ja napaten sen minkä kerkesivät, moni suuntasi niitä kohti. Yrittäen turvata mahdollisimman monen paon, Titus jäi hieman jälkeen muista, yrittäen taistella samaan aikaan vartijoita vastaan kun hän hitaasti perääntyi yhtä pakoreittiä kohden.

 

Myös Laucian oli paikan päällä, piilossa läheisen rakennuksen katolla. Ehkä hänen todella pitäisi antaa kapinallisille muutama neuvo varastelusta, sillä hän huomasi monia asioita, jotka itse olisi tehnyt toisin. Tietenkin isommalla ryhmällä ryöstäminen oli erilaista kuin yksin, mutta siltikin. Varas huomasi myös, kun ohikulkeva vartija lähestyi joukkoa, mutta tuli liian myöhään ajatelleeksi, etteivät nämä edes tienneet Laucianin olevan paikalla. Ja vaikka olisivatkin, nämä eivät olisi ymmärtäneet varkaiden käyttämää salakieltä. Rikollinen päätti jäädä tarkkailemaan, katsomaan kuinka porukka selviäisi tiukasta tilanteestaan. Hänen kiroili mielessään, kun huomasi jonkun ulkopuolisen kiinnostuvan metelistä ja lähtevän sen suuntaan. Miettien hetken, onnistuisiko hänen tappaa tulija heittoveitsillään, Laucian totesi matkan olevan aivan liian pitkä. Mutta kun tulija vaikutti ottavan kapinallisarmeijan puolen päästessään näköetäisyydelle tilanteesta, varas ei enää kiinnittänyt tähän huomiota.

 

Suurin osa joukoista oli jo päässyt lähtemään, muutaman vielä taistellessa komentajansa rinnalla. Vartijat pyrkivät selvästikin painostamaan juuri Titusta, tunnistaen tämän olevan porukan johtaja, tai ainakin heidän ajatuksensa keulakuva. Katolta Laucian yritti parhaansa mukaan löytää sopivaa vartijaa, johon tähdätä heittoveitsellä, mutta kaikki olivat hieman missä sattuu. Vartijoilla oli selkeä etulyöntiasema, ja heidän onnistui järjestäytyä taistelun keskellä, mikä teki tilanteesta vain entistäkin huonomman kapinnallisarmeijalle. Samassa Laucian kuitenkin huomasi, kuinka yhden vartijoista onnistui päästä Tituksen selän taakse tämän silmälapun puolelta. Tähdäten vartijaan, ettei tämä tappaisi poikaa, Laucianin onnistui iskeä veitsensä törröttämään vartijan ohimosta, mutta samalla Titus otti muutaman odottamattoman askeleen taaksepäin. "Vitun pentu, pysy paikallas, etten vahingossa sinua tapa", Laucian kuiskasi itsekseen ääneen. Hän piti itsensä rauhallisena, vaikka asia ärsyttikin häntä hieman. Kuitenkin Laucian palautti keskittymisensä takaisin vartijoihin, sillä välin kun Titus ja loput kapinnallisarmeijasta pääsivät karkuun.

 

Lucian oli ollut matkalla hakemaan palkkiotaan yhdestä viimeaikaisemmasta työstään, kun hän kuuli taistelun ääniä. Hän lähti seuraamaan ääniä, saapuen vartijoiden huoltorakennusten luokse ja nähden siellä olevan taistelun vartijoiden ja kapinallisten välillä. Miettien, että hänen normaalisti kuuluisi taistella vartijoiden puolella miehen silmät kuitenkin osuivat Titukseen. Pojalla oli varsin hyvä syy taisteluunsa, ja tämä oli edelleen velkaa Lucianille heidän viime tapaamisestaan. Tuskin vartijat huomaisivat yhtä miestä lisää taistelemassa, tai kiinnittäisivät häneen mitään erityistä huomiota, kun hän liittyi mukaan taisteluun kapinallisarmeijan puolelle. Huomaten kuitenkin, kuinka yksi vartijoista pääsi Tituksen selän taakse mies ehti sekunniksi hieman huolestua, mutta samassa samainen vartija makasi maassa veitsi päässään. Ilmeisesti porukalla oli joku suojaamassa muiden selustaa piilopaikasta, mikä olikin erittäin hyvä. Etsien tiensä Tituksen rinnalle Lucian tarttui poikaa tämän ranteesta lähtien juoksemaan poispäin paikalta. "Käske heidän perääntyä, ja vähän äkkiä", Lucian käski Titusta, joka huusikin käskyn heti, ehtien juuri ja juuri nähdä miestensä hajaantuvan ennen kuin Lucian veti hänet perässään kulman taakse.

 

Päästyään karkuun Titus vajosi raskaasti hengittäen kontalleen maahan. "Se ei mennyt ihan täydellisesti", poika huohotti samalla kun Lucian vahti tietä heidän takanaan. "Sanopa muuta. Teistä ei olisi moni jäänyt kiinni, mutta sinun menetyksesi olisi ollut kova kolaus. Vielä suurempi sen jälkeen kun henkilöllisyytesi olisi paljastettu", Lucian muistutti, "Mutta onneksesi et ole vielä maksanut velkaasi minulle. Mutta ala tulla, ei kannata jäädä kaduille odottamaan kiinni jäämistä." Lucian vetäisi nopeasti Tituksen takaisin jaloilleen, ja lähti vetämään tätä perässään kohti majapaikkaansa, joka oli onneksi lähistöllä. "Miten sinä edes päädyit olemaan paikalla?" Titus kysyi hieman ihmeissään, raahautuen miehen perässä. "Työasioilla. Palkkaa hakemassa vain, mutta sen minä ehdin tehdä huomennakin. Mietin vain, josko siellä olisi joku yövartija ollut paikalla ja ehtinyt maksamaan kun itsekin olin samassa suunnassa."

 

Kun kaksikko pääsi huoneeseen, Lucian siirtyi sytyttämään kynttilän pöydällä hieman valaisemaan pimeää huonetta, Tituksen vajotessa lattialle istumaan ja tarkistamaan haavojaan. Kaikista pistävin kipu oli hänen niskassaan, ja se oli aikaisemmin onnistunut säikäyttämään pojan varsin hyvin. Hieroen kipeää kohtaa hän tunsi kämmenellään lämpimän veren ja kuinka se valui hänen niskaansa pitkin. "Tulehan tänne, niin katsotaan, tarvitsetko sinä paikkausta", Lucian sanoi ja etsi jostain repustaan sidetarpeita istuen sängyn reunalle, viitaten Titusta tulemaan luokseen. "Ei tässä mitään", poika yritti, mutta miehen katse sanoi, ettei tämä hyväksynyt vastaväitteitä. "Tai no... jos viitit katsoa, millainen jälki minulla tuli niskaan, niin se riittää..." Lucian viittoi Titusta istumaan eteensä lattialle ja poika veti hiukset haavansa edestä. Tämän niska oli kuta kuinkin veren peitossa. "Olipa tosiaan hyvä, että satuin paikalle. Tämän kanssa et olisi pitkälle yksin juossut", mies sanoi, pyyhkien verta pojan niskasta löytääkseen haavan. Kun veren lähde lopulta löytyi pojan hiusrajasta, Lucian huokaisi tyytyväisenä. "Selvä, se ei ole niin paha kuin miltä alussa vaikutti. Usein pään haavoilla on tapana vuotaa paljon muutenkin, mutta et sinä tähän kuole", mies sanoi, saaden hieman uneliaan kuuloisen kiitoksen. "Huimaako?" hän jatkoi. Se ei olisi ollut yhtään yllättävää. "Ehkä hieman", kuului pojan vastaus, ja Luciania hymyilytti arvata, että poika todennäköisesti punasteli parasta aikaa, sen verran vastentahtoisesti tämä myönsi asian. "Normaalia, ei sinun sitä kannata hävetä", mies naurahti keveästi ja etsi repustaan haavasalvaa. Yrittäessään saada salvaa kuitenkin haavan päälle, Titus alkoi väistelemään ja vetäytymään miehestä poispäin, että Lucianin oli pakko kiskaista tämä hiuksista takasin luokseen. "Pysy paikallasi, niin saan hoitaa tuon haavasi loppuun", hän huomautti, mutta kun poika alkoi kiemurtelemaan enemmän, Lucianin oli pakko turvautua kovempiin otteisiin. Hän veti pojan sänkyyn kiinni, ja nosti jalkansa tämän olkapäille, painaen tämän paikalleen. Toisella kädellä hänen piti pitää rimpuilevaa poikaa paikallaan samalla kun siveli salvaa haavaan. "Älä viitsi olla tuollainen vauva. Varmastikin tämän haavan saaminen sattui enemmän kuin puhdistaminen", mies huomautti kun antoi pojalle puhtaan sideharson pätkän, jota saattoi painaa haavaansa vasten. "...En minä ole vauva...", Titus mutisi tuskin kuuluvasti, mököttäen kuin pikkulapsi. "En minä kyllä muuta eroa vauvaan näe kuin koon."

 

Vetäen tuolin sängyn vereen ja asettellen tyynyn tulemaan sidettä pojan niskassa Lucian antoi pojan vihdoin hengähtää. "Älä ihan vielä nukahda. Haluan seurata vähän aikaa, ettei tilasi ainakaan ala huononemaan", Lucian sanoi istuen pojan vieressä. Tämä oli ottanut silmälappunsa pois, ja lepäsi nyt siinä miehen edessä omana itsenään. "Mä oon valvonu jo valmiiksi koko päivän, ja sinä pakotat minut jatkamaan valvomista koko yön? Miten Vinemarin kansa kehtaa kohdella prinssiään näin", Calder tuhahti, mutta ymmärsi kyllä, miksi Lucian ei antanut hänen nukahtaa. Yrittäen etsiä puheenaihetta miehen katse osui prinssin miekkaan, joka oli jäänyt oven viereen. Hakien ja tarkkaillen asetta mies huomasi, ettei se ollut enää kovinkaan kummoisessa kunnossa. "Tiedätkös, sinun kannattaisi tosiaan harkita uuden miekan ostamista. Mistä sinä tämän romun olet ottanut mukaasi? Leikkaako tällä edes mitään?" "Löysin sen jostain palatsin asevaraston perältä ehkä... Minun on hieman hankala kuitenkaan mennä ostelemaan aseita silmälappu päässä, vartijat hyppäisivät niskaani joka puolelta. Osittain sekin oli syynä tämänkertaisen kohteen valinnassa", Calder selitti, ja katseli kuinka Lucian arvioi miekkaa. "No perältä tämä näyttää olevankin peräisin. Hajoaa lopullisesti varmaan jos ei seuraavassa taistelussasi niin ei kauan sen jälkeen." Calderin oli lopulta paljon helpompaa pysyä hereillä, kun hän keskusteli Lucianin kanssa miekan kulumista. Mies tuntui tietävän, mistä puhui, ja huomautti muutamista asioista, joita prinssi ei ollut itse tullut edes ajatelleeksi. "Etkö sinä todellakaan voisi käydä tapaamassa kunnon aseseppää? Titus kuitenkin ulkoisesti vaikuttaa, että voisi hyvinkin olla lähtöisin hyvästä perheestä, ei kukaan ihmettelisi jos hänellä olisi kunnollinen ase."

 

Aamuun mennessä verenvuoto oli onneksi jo tyrehtynyt, ja Lucian antoi Calderin nukkua vielä jonkin aikaa sängyssään. Poika oli todella uupunut, ja nukahti melkein heti kun mies antoi siihen luvan. Huvittuneesti hymyillen Lucian katsoi, kun prinssi kääntyi kyljelleen, vetäen peittoa perässään ja käpertyi pieneksi palloksi sängyn keskelle. Pörröttäen prinssin hiuksia mies lähti etsimään itselleen aamupalaa, kuljettaen jonkin verran mukanaan huoneeseen, että poika saisi syödäkseen kun heräisi. Päättäen itsekkin sulkea silmänsä hetkeksi Lucian nukahti pian itse tuoliin.

 

Heräten kun ulkoa alkoi kuulua ihmisten ääniä Lucian ravisteli myös prinssin hereille. "Kohta sinun perääsi lähetetään etsintäpartio kun prinssi ei olekaan palatsissa", hän sanoi, kun Calder vain tuhahtaen käänsi kylkeään hautautuen syvemmälle peiton sisälle. "Mä en haluaisi alkaa väkivaltaiseksi haavoittuneen herättämisen kanssa, varsinkaan sen jälkeen miten paljon sain taistella sen salvan saamiseksi siihen haavaan", mies muistutti, mutta hänen sanoillaan ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. "Viimeinen varoitus", hän sanoi vielä varoittavalla äänellä, josta kuului auktoriteetti, mutta edes sillä ei ollut vaikutusta nukkuvaan poikaan. "...Itsepähän itsesi tähän saatoit..."

 

Lucian kumartui Calderin ylle, painaen prinssin kädet patjaa vasten. Hän tietäisi, että poika varmana huitaisi heti ensimmäisenä, kun hän toteuttaisi uhkauksensa. Millään hänen tekemisellään ei näkynyt olevan mitään vaikutusta, joten sen suuremmin armoa tuntematta puhalsi kevyesti prinssin korvaan. Tämä sai jo poikaan eloa, ja kuten Lucian oli arvellutkin, heti ensimmäisenä Calder yritti huitaista häntä käsillään kauemmaksi. Mies naurahti tyytyväisenä, uhaten toistaa temppunsa jos poika ei suostuisi heräämään. Epätoivoisesti Calder yritti kiemurrella vapaaksi, mutta oli kääriytynyt yön aikana niin tiukasti peittoon, että vapaaksi pääseminen oli täysin mahdotonta siinä tilanteessa. Poika sätki, minkä pystyi, eikä Lucianin olisi oikeastaan tehnyt mieli lopettaa leikkiä prinssin herättyä. Kun hän lopulta päästi prinssin vapaaksi, tämä oli klassinen esimerkki vastaheränneestä, hiukset sekaisin, silmät vain puoliksi auki, kuin ei olisi ollut vielä täysin tässä maailmassa ja vaatteet täynnä ryppyjä. Calder nautti aamiaisensa hiljaisena, Lucianin hymyillessä lempeästi ja esitellen kysymyksiä edellisestä illasta, joihin poika saattoi vastata nyökkäämällä tai pudistamalla päätään. "Mutta sinun kannattaisi tosiaan käydä näyttämässä naamaasi palatsissa. Ja yritä olla iskemättä niskaasi mihinkään lähipäivinä, saisit keksiä varsin mielenkiintoisen tarinan haavasi alkuperästä muuten, jos se sattuisi repeämään auki." Prinssi nyökkäsi pienesti, saaden ruokansa syötyä. Sen jälkeen pojan silmät osuivat hänen kuluneeseen miekkaansa. Mitä hän sille tekisi. "Minä voin huolehtia siitä, saan sen todennäköisesti helpommin kuljetettua täältä pois kuin sinä", Lucian sanoi huomatessaan Calderin huolestuneen ilmeen. "Miten paljon?" prinssi kysyi yllättäen hiljaisella äänellä. "Häh?" Lucian ei meinannut ymmärtää, mistä oli kyse. "Miten paljon olen sinulle velkaa? Tästä kaikesta." Lucian ei voinut olla naurahtamatta, kuinka poika taas hetkeksi muuttui ujommaksi. Ei tällä olisi ollut mitään hävettävää siinä, ettei vielä ollut taistelun ammattilainen ja joutui turvautumaan Lucianin apuun. Hyväntuulisena Lucian arvioi summan, ja Calder lupasi maksaa velkansa vielä samana iltana lähialueen yhdessä tavernassa.

 

Kuten arvata saattoi, Calder sai palatsissa kuulla jatkuvaa moittimista siitä, minne oli kadonnut koko aamupäiväksi. Väsynyt prinssi sen sijaan olisi halunnut vain mennä huoneeseensa nukkumaan, mutta se osoittautui varsin hankalaksi tehtäväksi. Hänen olisi tehnyt mieli yrittää yllyttää Sphintus palatsin henkilökunnan kimppuun, mutta tiesi kyllä, ettei hän niin voisi tehdä. Kuitenkin velvollisuudet saivat Calderin kiinni ja tämän piti tehdä kaksin verroin töitä korvatakseen eri opettajilleen aamupäivän poissaolonsa. Jopa miekkailun harjoittelu, joka yleensä oli prinssistä varsin mukavaa, sai hänet väsyneenä vain entistä huonotuulisemmaksi. Vasta illalla hän pääsi rauhoittumaan kylvyssä, mikä oli suorastaan taivaallista. Normaalisti hän ei välittänyt lillua vedessä pitkiä aikoja, mutta nyt kylpyhuoneen hieman utuinen tunnelma hyvältä tuoksuvine höyryineen tuntui paremmalta kuin mikään ikinä. Calder sai olla yksin, rauhassa kaikilta ja kaikelta. Miettien, kuinka hän oli vielä luvannut tavata Lucianin, että saisi maksettua miehelle velkansa, sai prinssin melkein nukahtamaan. Miksi hän olikaan luvannut tulla vielä samana iltana? Että saisi asian pois mielestään, siksi. Mutta rentouttava kylpy tuntui aivan liian ihanalta, hän ei halunnut nousta pois vedestä, jonka ajaton tunnelma veti häntä puoleensa silloin enemmän kuin koskaan.

 

Tavatessaan Lucianin tavernassa Titus olisi ollut jo valmis nukahtamaan pystyyn, mutta pakotti itsensä jaksamaan vielä hetken. Huomaten miehen pöydässä poika asteli tämän luokse ja rojahti tuolille, ojentaen rahat samalla Lucianille. "Pitäisikö minun tarjota sinulle jotain juomista, sinähän nukahdat kohta siihen", mies naurahti vaivaantuneesti. Miten Lucian oli nyt päätynyt huolehtimaan pojasta? Luulisi, että tämän kapinalliarmeija ja palvelijat palatsissa katsoisivat pojan perään, mutta toisaalta, tämä eli melkoista kaksoiselämää lähes ympäri vuorokauden. Sen täytyi olla syynä pojan uupumukseen. Lucian oli vain sattunut sopivaan aikaan paikalle, ja työ oli sälähtänyt hänen niskoilleen. "Minä en halua enää olla enemmän velkaa sinulle", Titus murahti nuokkuen tuolillaan. "Minä sanoin 'tarjota'. Se tarkoittaa, että teen sen hyvää hyvyyttäni, eikä sinun tarvitse sitä takaisin maksaa", Lucian sanoi, painottaen sanaa tarjota, että se todella kulkeutuisi pojan korviin ja tämä ymmärtäisi sanan merkityksen. "Tee mitä lystäät", poika kuitenkin vain tuhahti ja haukotellen alkoi nojailla pöytään. "Jep, juotavaa sinä tarvitset", mies päätti ja kävi hakemassa kolpakollisen mahdollisemman väkevän makuista viiniä. Sen luulisi herättävän pojan hetkeksi. Juomalla oli onneksi ainakin lähes toivottu vaikutus, ja Tituksen silmät pysyivät hiukkasen paremmin auki.

 

Titus ei edes huomannut Mustafaa, joka lähestyi pöytää. Huomatessaan pojan hän oli päättänyt antaa lyhyen raportin edellisen yön tuloksista. "Kaikki ei mennyt ihan niin kuin odotimme, mutta kun näin Lauciania aikaisemmin tänään, hän lupasi aina toisinaan tulla antamaan mielipiteensä suunnitelmista. Myös Allawin kohdalla kannattaa kuunnella, mitä mies sanoo. Hän oli viimeisiä, jotka lähtivät paikalta sinun jälkeesi, ja jotenkin hän vain onnistui katoamaan paikalta kuin ei olisi koskaan siellä ollutkaan. Sanoisin sen olevan aika hyvä suoritus mieheltä, joka on kaksi raajaa normaalia miestä köyhempi", Mustafa kuiskasi raporttinsa Titukselle. Hän ei tunnistanut Luciania ulkonäöltä, joka kohteliaasti keskittyi sillä välin juttelemaan viereisessä pöydässä oleville asiakkaille. "Saat kertoa tuon minulle uudestaan ensi yönä", Titus vastasi hieroen silmiään. Häneltä oli mennyt ohi lähes kaikki, mitä Mustafa oli juuri sanonut. Mies silmäili poikaa hieman huolissaan, mitä tälle oli paon jälkeen tapahtunut? "Kaikki on kunnossa, en vain ole saanut nukkua. Nytkin tulin vain hoitamaan velkani", Titus kertoi, kun hän hoksasi Mustafan ilmeen. Juoden nopeasti kolpakkonsa tyhjäksi ja irvistäen hän nousi lopulta pöydästä. "Lucian, kiitos viimekertaisesta. Ja tästä", poika sanoi, viitaten juomaan, "Ehkä näemme myöhemmin. Ja Mustafa, jos viitsisit ottaa selvää, miten viime yö meidän osalta meni kokonaisuudessaan, olisin kiitollinen." Pudistellen päätään Mustafan teki mieli huomauttaa, että juurihan hän oli ollut kertomassa tärkeimmät uutiset pojalle, mutta antoi asian olla. Titus ei selvästikään pystyisi pitämään mielessään mitään tällä hetkellä. Hyvästellen miehet poika poistui kapakasta, ja kerrankin palatsissa nukkuminen yksin tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin lähteä etsimään naisseuraa pedin lämmikkeeksi.

 

Aamu tuli Calderin mielestä aivan liian aikaisin, mutta ainakin hän tunsi olevansa jälleen järjissään eikä kävellyt päin seiniä. Yrittäen koota ajatukset päässään ja laittaa ne tärkeysjärjestykseen prinssi osasi jo ottaa hyödyn irti päivästään. Kerrankin jopa kotiopettajalla oli hyvä päivä, kun poika ei väenväkisellä yrittänyt sabotoida oppituntia, vaan keskittyi välillä, varsin huonosti tosin, kuuntelemaan vanhahkon naisen puhetta. Oppituntien päätyttyä prinssi päätyi katsomaan parvekkeeltaan kaupungille, rapsuttaen samalla hajamielisesti Sphintusta leuan alta. Hartijoilla lepäävä käärme makoili kaikessa rauhassa paikallaan, nauttien hiljaisesta iltapäivästä isäntänsä seurassa. "Kuule, Sphinks, haluaisitko lähteä käymään kaupungilla kanssani?" prinssi kysyi, mutta käärme ei liikahtanutkaan. "Otan tuon siis myöntävänä vastauksena. Saisit sinäkin nauttia hieman ulkoilmasta." Vasta prinssin liikkuessa käärme havahtui jälleen, muttei näyttänyt välittävän juuri, minne poika oli menossa. Se vain asettautui paremmin isäntänsä kaulan ympärille, ja antoi tämän mennä minne tahtoikaan.

 

Suunnaten Zahirin pajalle, tuntien että mieheen saattoi luottaa, Calder kulki kaupungin läpi Sphintus kaulansa ympärillä. Käärme ei useasti päässyt isäntänsä mukaan kaupungin ulkopuolelle, ja aluksi ihmismäärä kävi sen hermoille. Kuitenkin prinssin aina välillä silitellessä eläimen sileää suomupintaa tämä rauhoittui, eikä lähtenyt lentoon saati hyökkäillyt liian läheltä kulkevien ihmisten kimppuun. "Älä sano, että minun pitää alkaa kuljettaa vastamyrkkyä mukana kaikkialle, minne otan sinut mukaan", prinssi naurahti eläimelle, kun tämä oli ulottanut kaulaansa ohikulkijan perään. Matka ei ollut onneksi pitkä, ja Sphintus rauhoittui nopeasti päästessään sisälle. Se ei kuitenkaan lähtenyt isäntänsä kaulan ympäriltä minnekään, vaikka normaalisti eläin olisi lentänyt jonnekin korkealle hyllylle tai minne pääsikään. "Teidän korkeutenne, ette olekaan käyneet täällä pitkään aikaan", Zahirin vaimo huudahti Calderin astellessa sisään. Kyllä prinssi oli aina toisinaan Nilamin mukana käynyt sepän luona, mutta miehen kuoleman jälkeen paikka ei juuri houkutellut. "Pahoitteluni, yritän pistäytyä useammin", prinssi lupasi hymyillen, "Sattuisiko Zahir olemaan paikalla? Minulla olisi tilaustyö hänelle." "Odotapas hetki, niin käyn hakemassa hänet", nainen sanahti ja katosi takahuoneeseen. Calderia huvitti, kuinka hän pääsi prinssinä helposti kaiken muun edelle, mutta Tituksena hänen paikkansa oli jonossa, juuri samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Liikkeessä ei onneksi juuri asiakkaita ollut, jotka olisivat voineet ottaa nokkiinsa asiasta, ja pian Zahir vaimoineen tuli takahuoneesta.

 

Takahuoneessa Calder pääsi rauhassa suunnittelemaan Zahirin kanssa, millaista miekkaa hän tarvitsisi. "Tehän pistätte minut tiukille, arvon prinssi, mutta ei tämä ole mitään, mitä en osaisi tehdä", Zahir ilmoitti kun he olivat päässeet yhteisymmärrykseen. Zahirin poika, Salem, joka oli noin vuoden Liliania nuorempi, seurasi kiinnostuneena kaksikon keskustelua. "Tietenkin osaat, siitä ei ole kysymystäkään. Mutta yksi asia minua häiritsee. Sinä et ikinä antanut minun olla pajassa yhtä vapaasti", Calder huomautti huvittuneena, vilkaisten Salemia. "Ensinnäkin, sinä olit silloin paljon nuorempi kuin Salem, ja toisekseen prinssi. En minä voinut antaa sinun loukkaantua täällä", mies sanoi jo karskimmin, mutta hymyillen. "Tuolla tavalla sinun pitäisikin muistaa puhua minulle useamminkin", Calder naurahti, kun Zahir hetkeksi unohti teititellä prinssiä. Huomaten virheensä mies vain pudisti päätään. "Lieneeköhän Vinemarissa kaikista tuttavallisin prinssi, närkästyä nyt teitittelystä..." "Puhun teititellen vain isäni kanssa, enkä tule hänen kanssaan toimeen yhtään. Tuttavallinen puhetyyli on paljon mukavampaa", Calder selitti, vaikka Zahir olikin täysin tietoinen asiasta. "Siltikin epäilen, ettei muissa valtakunnissa oteta teitä tosissaan, jos jatkatte tuohon malliin muiden hallitsijoiden edessä." Prinssi antoi sepän sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka tiesikin, että joidenkin valtioiden kohdalla tämä saattoi olla aivan oikeassa. "Minusta prinssi on kiva", Salem sanoi, säikähtäen hieman prinssin hiljaisuutta ja yrittäen auttaa isäänsä mahdollisesta pulasta. Samassa Calderin silmät osuivat poikaan ja tämän kasvoille nousi häijy hymy. "Ehkä kostankin nuo epäilyksesi varastamalla sinun puodiltasi seuraajan. Palkkaan hänet itselleni ennen kuin sinä ehdit nimittää häntä tämän paikan omistajaksi. Kuule, Salem, miltä kuullostaisi ura prinssin henkilökohtaisena neuvonantajana? Vai olisiko henkivartijan työ mieluisampaa?" Prinssi kysyi pojalta, ja Salemin silmät suurenivat yllättävästi tilanteen käänteestä. "Kuulepas nyt, sinä hulttio", Zahir naurahti, mutta huomasi kuitenkin kuinka hänen poikansa alkoi innostua ajatuksesta. "Saanko valita kumman vain?" Salem kysyi innoissaan. "Tottahan toki. Sitten kun olet tarpeeksi vanha, niin tule vain sanomaan kumpaan työhön haluat", Calder hymyili ystävällisesti ja virnisti Zahirille. Seppä pudisti vain päätään epäuskoisena samalla kun Calder lähti itsekseen hykerrellen puodista.

 

Tietäen, ettei voinut keskustella Mustafan kanssa kunnolla kapinallisarmeijan asioista, ellei hänellä ollut Tituksen valeasua päällään, hän päätti lähteä käymään miehen luona aivan toisissa suunnitelmissa. Calder oli luovuttanut Sanjayn Nilamille ennen miehen kuolemaa, eikä hänellä ollut mitään aikomusta ottaa hevosta takaisin itselleen. Hän piti sitä eräänlaisena anteeksipyyntönä Nilamin perheelle, vaikka nämä eivät kyenneetkään käyttämään oria täydessä potentiaalissaan. Tosin ei Calder itsekään ollut saanut hevosesta paljoa enempää irti, vain Nilam oli kyennyt pitämään orin täysin kurissa, ja samalla onnistunut hyödyntämään kaikkia sen parhaita ominaisuuksia. Tällä kertaa Calder kävisi kysymässä Mustafalta, mikäli tällä olisi aikaa katsoa hänen kanssaan uutta hevosta prinssille. Nagi oli hänen vapaa-ajan hevosensa, ja jota hän käytti, mikäli liikkui Tituksena ympäriinsä. Tallin omistaja varmastikin viihtyisi katselemassa hevosia ja arvioimassa, mikäli nämä olisivat sopivia prinssille.

 

"Ja minä kun en pitänyt sinua hevosihmisenä sitten lainkaan", Mustafa selitti kun Calder saapui tämän luokse. "En kyllä itsekään pidä, ja jos saisin itse päättää niin Nagi riittäisi minulle vallan mainiosti. Mutta tämän kaiken prinssitouhun kanssa on varmastikin hyvä olla ratsu julkisiinkin tilaisuuksiin, mihin Nagia ei hyväksyttäisi", Calder vastasi hieman harmistuneena. Nagi tuli iloisesti tervehtimään poikaa laitumen reunalle, mutta kavahti taaksepäin huomatessaan pojan kaulan ympärillä lepäävän käärmeen. "Ja sen lisäksi hevosen pitäisi sietää Sphintusta myös." Hetken Mustafa mietti asiaa hiljaa itsekseen, vai pitäisi prinssille keksiä jostain hevonen, joka ei saisi kansalaisia ja todennäköisesti eniten tämän omaa isää kyseenalaistamaan pojan kyvykkyyttä kruununperijäksi. Kansalaiset tosin todennäköisesti eivät nostaisi meteliä vaikka prinssi ratsastaisi muulilla, mutta kuningas keksisi kyllä jotain saadakseen poikansa näyttämään täysin toivottomalta. "Oletko ikinä koettanut, mikäli tamma sopisi sinulle paremmin orin sijaan?" Mustafa lopulta kysyi. "Midnight Dream varsoi viime vuonna, ja varsin kaunis tyttövarsa se onkin..." "Et kai sinä nyt varsaa minulle yritä antaa kasvatettavaksi?" Calder kysyi hämmästyneenä. "En todellakaan, mutta ajattelin vain mainita tulevaisuuden varalta. Varsan voi totutella Sphintukseen paremmin, kun se on vielä nuori, ja siitä voisi tulla sinulle hyvä ratsu tulevaisuudessa. Ajattelin, josko tulisit toimeen sen sijaan sen emän kanssa. Midi on sekin melkoinen leidi, mutta ei samanlainen tuittupää kuin mitä orit osaa olla. Eikä sen enää tarvitse huolehtia varsastaankaan, joten se voi muuttaa palatsin talleihin kaikessa rauhassa." "Kaipa minun on tuon mainospuheen jälkeen ainakin kokeilla, miten yhteistyö sujuu", Calder lopulta myöntyi.

 

Midnight Dream ei yhtään pitänyt käärmeestä, joka lensi ratsukon vieressä ympäri aitausta. Välillä tamma yritti hyökätä käärmeen suuntaan, mutta matelijan sähähtäessä hevosen suuntaan tämä väisti Sphintusta kuin ruttoa. Calder sai juuri ja juuri pidettyä tamman kurissa. "Samanlaista tämä touhu oli Sanjayn kanssa", hän huokaisi kun laskeutui hevosen selästä. "Ihan tavallista hevosen käyttäytymistä se on", Mustafa muistutti, Calderin hyväksyessä hiljaa miehen sanat. Ymmärsi hän toisaalta hevosen käytöksen, mutta Sphintus ei juuri ikinä purrut ketään. Se oli oppinut siihen, että mitään hätää ei ollut niin kauan kun prinssi oli lähellä ja rauhallinen itse. Vain muutaman kerran eläin oli noussut täyteen mittaansa kaulus ja siivet levällään prinssin olkapäällä, mutta sitä oli tapahtunut vain muutaman kerran pojan ollessa nuori. "Haluatko kokeilla uudestaan, jos viemme Sphintuksen sisälle odottamaan?" Mustafa ehdotti, mutta Calder vain pudisti päätään. "Sphintus ei viihdy tuntemattomissa paikoissa jos minä en ole lähettyvillä. Usko tai älä, mutta tuo otus on kuin suomuinen koira", prinssi nauroi, ojentaen Midnight Dreamin ohjat Mustafalle, siirtyen itse kauemmaksi, jotta Sphintus voisi rauhassa laskeutua takaisin pojan olkapäille. "Jos käärmeet olisivat hevosen kokoisia, niin sinä et ratsua nähtävästi edes tarvitsisi", mies kommentoi matelijan läheistä suhdetta isäntäänsä. "Se on totta", Calder sanoi ja hymyili lämpimästi käärmeelle, rapsutellen tätä jälleen leuan alta.

 

Samoihin aikoihin Lilian kulki jälleen kerran kaduilla Madamen asioilla, jolloin hän törmäsi Laucianiin. Hän tunnisti miehen, ja muisti Calderin kertoneen tämän olleen hänen ja heidän äitinsä kanssa piilossa silloin, kun kuningatar oli odottanut Liliania. Hieman arkaillen hän vaihtoi suuntansa Lauciania kohden. Mies vilkaisi tyttöä, ollen hieman yllättynyt, mutta jäi odottamaan, kunnes tämä pääsi hänen luokseen. "Tuota, saisinko kysyä jotain?" Lilian kysyi hieman arasti. Hän ei ollut varma, kuinka hänen olisi kuulunut puhutella miestä, varsinkin kun hän muisti kuinka järkyttynyt Calder oli ollut kuullessaan tämän oikean iän. "Johan sinä kysyit. Mutta saa kysyä", Laucian vastasi rauhallisesti. "Tuota... Sinähän tunsit äidin, vai mitä?" Lilian esitti kysymyksensä hieman arasti, ja Laucian hätkähti pienesti, mutta piti kasvonsa peruslukemilla. "Tunsin kyllä", hän vastasi lyhyesti, arvaten jo, mitä tytöllä oli mielessä. "Cal-- Titus ei juuri ikinä puhu hänestä, vaikka kysynkin... Mietin, josko sinulla olisi joskus aikaa kertoa, millainen hän oli? Siis ihmisenä, Madame on sanonut, että muistutan häntä paljon ulkonäöltä..." "Tarpeeksi paljon, että jos en tietäisi paremmin, saattaisin erehtyä luulemaan sinua häneksi", Laucian vastasi. Tietenkin tyttö oli selkeästi nuorempi kuin Sheilah, jonka mies itse oli tuntenut, mutta yhdennäköisyys oli silti hämmästyttävää. "Mutta suostuisitko joskus puhumaan hänestä?" "Miksei, jos joskus sopiva tilaisuus tulee", Laucian lupautui, ja oli sisäisesti hieman iloinen nähdessään, kuinka paljon Lilian ilahtui miehen lupauksesta. Kaikenlaista hän lupasikin, ensin avustaa kapinnallisliikettä ja nyt kertoa tytölle äidistään, mutta eipä kumpikaan niistä lopulta mahdottomasti vaivaa varmaan hänelle aiheuttaisi.

 

Sinä iltana Titus oli jo selkeästi kykeneväisempi kuuntelemaan kuin edellisenä, tällä kertaa ottaen Mustafan jokaisen sanan vakavissaan. "Entä kuinka paljon saimme varastettua? Kärsimmekö millaisia vahinkoja?" "Sinähän alat pikku hiljaa kuullostamaan jo johtajalta", Mustafa hymyili, "Pystymme aseistamaan nyt jonkin verran enemmän porukkaa kunnolla, mutta kaikille ei silti ole vielä kunnon aseita. Haarniskan osia harvemmat ottivat mukaan, joten voi olla että niitä joudumme hankkimaan jatkossa lisää. Sidetarpeita ja lääkkeitä kuitenkin meillä on nyt tarpeeksi vaikka ottaisimme parikin kertaa pahemmin nenillemme." "Selvä. Ja sanoit, että Allawi osaisi mahdollisesti helpottaa suunnitelmien teossa, ja sait Laucianin ainakin harkitsemaan asiaa?" "Juuri niin." Titus pohti tilannetta mielessään. Vaikka viime yön hyökkäys vartijoiden huoltorakennukseen olikin mennyt huonommin, se oli tuonut heille yllättäviä etuja. Nyt he tiesivät, kuinka jatkossa suunnitella hyökkäyksiään ja keiltä kannattaisi kysellä mielipiteitä. Ja samalla Tituksen mieleen muistui Lucian. Ehkä mies voisi olla myöskin suostuteltavissa liittymään kapinallisiin. "Mustafa, tapasin eilen erään henkilön, palkkasotilaan, ja luulisin, että hänestä voisi olla hyötyä", Titus aloitti. Mustafa kiinnostui heti, sillä poika ei juuri ikinä ottanut ketään yksittäistä henkilöä puheeksi. "Oletan siis, että tämä palkkasotilas osaa jotain erityistä, jos hän on sinun huomiosi kiinnittäny?" "Hän on auttanut minut muutamaan kertaan pinteestä, erityisesti juuri viime yönä, kun hän veti minut mukanaan pois paikalta ja paikkasi haavani." "Kuulehan, poika. On hyvä, jos tämä mies auttoi sinua selviämään, mutta ennen kuin tiedät hänen kyvyistään paremmin, sinun ei pitäisi suunnitella häntä johtotehtäviin", Mustafa muistutti, sillä hän saattoi nähdä Tituksen ilmeestä, että tämä piti kyseistä palkkasotilasta arvossa. "Et kai vielä ole mennyt lupailemaan hänelle mitään?" "En, enkä ole itse asiassa vielä edes ehtinyt ehdottaa miehelle itselleen, että suostuisiko hän liittymään meidän riveihin." Mustafa huokaisi helpotuksesta. "Kysy sitä häneltä ensin. Tapaisin itsekin mielelläni kyseisen miehen, taitavasta taistelijasta on aina apua", mies hymyili.

 

Laucianin onnistui sinä iltana vihdoin saamaan jälleen Allawi juttelemaan kanssaan. Mies osasi todella kadota välillä kuin maan nielemänä. "Oletko miettinyt sitä, mistä viimeksi puhuimme?" Laucian kysyi hiljaisella äänellä. "Liittymisestä varkaiden kiltaan? Taisin jo mainita, ettei sellaiset hommat minua erityisemmin kiinnosta", Allawi vastasi. Hän näki itsensä enemmän yhden miehen tiiminä, joka kantoi vastuun omista teoistaan. "En minä koskaan mitään varkaiden killasta ole puhunut, vain killasta", Laucian huomautti, Allawin älytessä virheensä liian myöhään. "Ja kauppias haluaisi vain satunnaisen matkamiehen liittyvän kauppiaiden kiltaan? Olemme ihan eri ammattialojen edustajia, ystäväiseni, jos tuota todella tarkoitat", Allawi yritti peitellä virhettään. Kuitenkin molemmat tiesivät sen olevan aivan liian myöhäistä. "Hyvä on, puhun juuri siitä killasta, mitä epäilit, mutta sen suomat edut eivät ole muuttuneet, mitä viimeksi kerroin." "Mutta kysymys on edelleen auki, miksi kauppias haluaisi minua varkaiden kiltaan? Vain jonkin korttipelin vuoksiko?" "En ehkä ole se rehellisin kauppias, mitä kaduilla näkee, myönnän sen, mutta satuin huomaamaan, että killasta saattaisi olla sinulle hyötyä, samoin kuin killalle sinusta." Laucian jatkoi, yrittäen parhaansa mukaan pysytellä omassa roolissaan. "Et edelleenkään vastannut, miksi tarkalleen haluat minun olevan killassa kuitenkaan", Allawi muistutti. "Kilta palkitsee jäsenien värväämisestä", Laucian vastasi, Allawin kohauttaessa vain olkiaan, hän ei välittänyt kauppiaan palkinnoista. Mutta tunnistettuaan toisen olevan varas, Laucian ei halunnut tämän työskentelevän täysin omin päin. Osittain Vinemarin lait kuitenkin olivat löysiä silläkin, että varkaiden kilta piti jäsenensä tarpeen tullen kurissa. Yksin hortoileva varas saattaisi innostuessaan vaarantaa tämän pienen paratiisin olemassaolon. Antaen jälleen kerran periksi Allawin kovapäisyydelle pitäytyä roolissaan Laucian ei alkanut vääntämään asiasta enempää kättä, mutta luovuttamassa hän ei ollut. Ehkä toinen tarvitsisi vain hieman lisäaikaa pohtia päätöksensä hyötyjä ja haittoja.

 

Huomaten Laucianin ja Allawin keskenään tavernan toisessa päässä Titus päätti, että nyt olisi aivan yhtä hyvä hetki kuin mikä muukin mainita miehille heidän ylennyksestään. "Juuri teitä halusinkin nähdä", Titus aloitti ja kaksikko kääntyi poikaan päin, "Juttelin Mustafan kanssa, ja hän paikkaili tietojani tilanteesta. Laucianille hän kertoi jo puhuneensa, että kuulisimme mielellään mielipiteitä suunnitelmia tehdessä?" "En ole luvannut vielä lopullisesti mitään", Laucian korjasi, ennen kuin poika ehti jatkaa. "Niin, voin kai siis vain toivoa, että kiinnostut hommasta ajan mittaan. Ja samaa mieltä hän oli myös sinusta, Allawi", Titus jatkoi, kääntäen kysyvän katseensa tähän. "Ai minun pitäisi auttaa teitä strategioinnissa? Nyt kyllä pistät vähän liikaa luottamusta vanhaan veikkoon", mies naurahti. Hetken Titus tunsi olonsa hävinneeksi, ennen kuin muisti, millä saattaisi saada miehen ylipuhuttua. "Selvä, toivottavasti Alya ymmärtää... Hän luotti sinuun niin paljon", poika huokaisi ja oli kääntymässä lähteäkseen, kun Allawi pysäytti tämän. "Alya osallistuu myös?" hän kysyi, selvästi kiinnostuneempana kuin hetki sitten. "Tietenkin, hän huolehtii asioista tällä hetkellä yhdessä Mustafan kanssa", Titus sanoi viattomasti, taistellen virnistystä vastaan. Alya oli selvästi miehen heikko kohta. "Kai minulla sitten liikenee tovi ainakin kuunnella ja kertoa mielipiteeni siitä, mitä te keittelette", mies suostui. Sivustakatsojana Laucian pohti, että Titus voisi hyvin ollakin Alyan veli, kuten nainen monille väitti. Ainakin, jos vertaili näiden taitoja saada Allawi tekemään mitä halusivat.

 

Allawin lähdettyä Laucian vilkaisi Titukseen. "Vai olet sinä nykyisin siis todellakin Alyan pikkuveli", hän totesi hiljaa. Ei hän pojan valhetta tuominnut, mutta hän ei ollut ennen nähnyt tämän kieltävän tai myöntävän asiaa. "Kun se noin hyvin toimii, niin miksipä ei", poika naurahti hyväntuulisena. Tämä vaikutti olevan kunnossa, sillä vaikka Laucian ei ollut asiasta päänsärkyä ottanut, oli hän miettinyt, oliko pojalle käynyt mitään kun oli osunut heittoveitsen tielle. "Oletteko te hyviäkin kavereita Allawin kanssa?" Titus yllättäen kysyi. Hän ei itse tuntenut juurikaan miestä, mitä oli kerran vankilassa ja toisen kerran kadulla jutellut vähän tälle. "Muutama peli ollaan pelattu yhdessä, ei sen läheisempiä", Laucian sanoi. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella niin pienistä tosiseikoista. "Sinua vastaan en olekaan nyt muutamaan päivään pelannutkaan", poika sanoi huomaten asian, "Jos sinulla ei ole kiire, huvittaisiko pelata pitkästä aikaa muutama erä?" "Mikäpä siinä", mies vastasi, kaivaen korttipakan taskustaan. Suunnaten läheiseen pöytään ja kysyen, mikäli joku pöydässäkin halusi osallistua, Laucian jakoi kortit ja peli alkoi tuttuun malliin.

 

Allawi päätti nauttia pienestä iltakävelystä Amirmoezin vilkkailla kaduilla. Vaikka tämän toinen jalka oli puinen korvike, mies oli oppinut kävelemään varsin sulavasti sen kanssa, vaikka nilkuttikin. Hieman kaihoisasti hän muisteli päiviään merirosvona. Ne olivat olleet hänen elämänsä parasta aikaa, mutta hän ei halunnut enää käden menettämisen jälkeen luopua muista raajoistaan. Elämä maan kamaralla oli pitkästä aikaa uutta ja ihmeellistä, mutta silti merimiehen tapaan hän väitti, että merelle hänen sydämensä ja sielunsa kuuluisi. Katsellen ohikulkevia ihmisiä hän oli kuulevinaan äänten joukosta tutun äänen, joka ei kuitenkaan puhunut tutulla äänensävyllä. "Äläkä tule takaisin, sinä saastainen kurja tai rikon jotain muutakin kuin vain raajan tai pari", Alyan ääni huusi miehen perään, joka otti muutaman juoksuaskeleen poispäin bordellista, suojellen toista rannettaan. "Nuo sanat eivät ole koskaan ennen kuullostaneet kauniimmilta", Allawi hymyili astellen Alyan näköpiiriin. Nainen kääntyi raivostuneena mieheen päin ja näytti olevan valmiina lyömään mieheltä tajun kankaalle, ennen kuin huomasi kuka tämä oli. Alya oli silminnähden järkyttynyt, hän ei olisi halunnut Allawin tietää, että hän oli prostituoitu. Mieshän saattaisi alkaa vakioasiakkaaksi, ja vaikka se olisi hyvä asia tuottojen kannalta, Alya ei jaksanut leikkiä miehen edessä heikkoa nuorta naista koko aikaa. "Jollainhan naisen on elätettävä itsensä", Alya tuhahti, kääntyen poispäin Allawista. "En minä sinua siitä moitikaan. Itse asiassa tämä oli minulle iloinen yllätys", mies vastasi, astellen Alyan viereen, "Noin sähäkkää naista en edes muista, milloin olisin viimeksi nähnytkään. Mutta sen vain sanon, että upeampaa näkyä saa etsiä." "Heh, varo vain. Kun minä olen töissä, moni mies ei kestä aamuun asti", Alya vastasi, huokuen itsevarmuutta ja ylpeyttä. "Kuinka kuvittelet minun voivan kieltäytyä noin kutsuvasta haasteesta?" Allawi virnisti.  "Saat sinä toki yrittää... Jos siis et ole täysin tyhjätasku", nainen muistutti, ja johdatti Allawin sisälle.

 

Seuraavana iltana Titus päätti lähteä etsimään Luciania, ja sai muistella päänsä puhki, missä mies yöpyi, sillä viimeksi hän ei ollut ollut parhaassa kunnossa muistaa paikkaa kunnolla. Kun lopulta epämääräisesti tutun oloinen taverna tuli näkyviin, poika käveli ovista sisälle, ja jäi katsomaan sisällä olevaa porukkaa. Aluksi hän ei ollut paikantaa Luciania, ja oli aikeissa kysyä tiskiltä, mikäli mies edes yöpyi kyseisessä paikassa, kun mies ilmestyikin hänen selkänsä taakse. "Millaisiin ongelmiin sinä nyt olet joutunut?" naurava ääni pojan selän takaa kysyi, Tituksen kääntyessä ympäri. "Mikä saa sinut luulemaan että minä ongelmissa olisin?" poika tuhahti. Samalla hän mietti päässään, kuinka loistava alku se oli kysyä miestä liittymään kapinallisarmeijaan. "Ainahan sinä olet jonkinlaisessa pulassa jos minä sinua näen. En vain osaa sanoa, houkutteletko sinä itse ongelmia puoleesi vai tuonko minä sinulle epäonnea. Tosin samapa tuo, huvittava nulikka on huvittava nulikka", Lucian sanoi pörröttäen Tituksen hiuksia. "Ikävä tuottaa pettymys, mutta minä en ole juuri nyt ongelmissa", poika vastasi sarkastisesti. "No voihan, minä kun odotin, että saan taas pelastaa sinut." "No sitten sinulla on hieman tuuria mukana, juuri sinun kanssa minun piti jutellakin." Lucian ei ollut odottanut, että Titus tulee oma-aloitteisesti hänen luokseen, ja tieto sai miehen sekunniksi jopa täysin hiljaiseksi yllätyksestä. Voittoisa virne levisi pojan kasvoille. "Että kun saat itsesi liikkeelle, odotan sinua pöydässä", Titus ilmoitti, ja mietti oliko innostunut vähän liiankin mahtipontiseksi, mutta väliäkö sillä lopulta oli.

 

Titus ymmärsi liian myöhään näyttävänsä hieman hassulta istuessaan yksin pienessä kulmapöydässä ilman juotavaa, mutta onneksi Lucian tuli pian hänen perässään korjaten pojan pienen virheen. Jotenkin Lucianilta kysyminen, mikäli tämä haluaisi liittyä kapinallisarmeijaan tuntui sillä hetkellä paljon hankalammalta. Hän oli aina miehen pelastettavana, ja nyt tämä saattaisi kuvitella, ettei poika pärjäisi ilman Lucianin apua. "No, mistä sinun piti puhua minulle?" mies kysyi, kun Titus ei tuntunut saavan asiaansa sanottua. "Mietin, että kun olet auttanut minua jo muutenkin niin paljon niin... Olisitko mahdollisesti kiinnostunut liittymään kapinallisiin?" poika taisteli sanat suustaan. "Toki", Lucian sanoi heti, yllättäen pojan täydellisesti, "Itse asiassa olen hieman odottanut, että milloin kysyt. Tämähän on vain luonnollinen jatko sille, miten olemme tutustuneet." "...On vai?" "Tietysti. Sinä olet niin usein pulassa, että vaikka et olisi kysynytkään, olisin todennäköisesti päätynyt epäviralliseksi jäseneksi ennemmin tai myöhemmin kaiken sen pelastamisen seurauksena", Lucian naurahti, saaden Tituksen tuhahtamaan tämän väitteelle. "No tervetuloa vain sitten porukkaan", poika mutisi tympääntyneenä.

 

Kun Titus oli saanut sanottavansa sanottua, kaksikko jäi juttelemaan pöytään arkisista asioista. Lucian nautti pojan kiusaamisesta, mutta joutui aina välillä pidättäytymään siitä, ettei toinen pahastuisi hänelle lopullisesti. He keskustelivat, kuinka Lucian oli hommautunut eroon pojan melkein puhki kuluneesta vanhasta miekasta, ja Titus kuvaili, millaisen hän oli kehitellyt yhdessä Zahirin kanssa. Poika näytti silloin unohtavan jopa oman ikänsä, ja oli innoissaan lapsen tapaan. Lucian kehotti tätä kuitenkin ostamaan edes väliaikaisen aseen itselleen seuraavaa taistelua varten. "En usko, että meidän kannattaa hyökkäillä jatkuvasti joka paikkaan. Kuitenkin meillä on ammattilaisia vastassa, kun taas osa omista joukoistamme on siviilejä. Jokaisen siirron pitää olla harkittu, ja uskon, että nyt on hyvä pitää pieni pohdintatauko", Titus sanoi, yrittäen kuullostaa mahdollisimman tietoiselta kapinnallisarmeijan toiminnasta. Lucian hymyili hyväksyvästi, ja Titus oletti onnistuneensa kuullostamaan järkevältä. Pojan kasvot suorastaan loistivat, kerrankin mies ei päättänyt kiusata häntä. Hän muisti, miten mukavaa hänestä oli ollut jutella Lucianin kanssa, kun oli tavannut miehen ensimmäisen kerran.

 

Antaen aiheiden tulla ja mennä kaksikko lopulta päätyi puhumaan koruista. "Pelkäätkö sinä lävistämistä tai jotain? Minä kun luulin teinien kokeilevan kaikkea mitä vain pystyvät", Lucian kiusoitteli, huomatessaan, ettei Tituksella ollut mitään lävistyksiä. Miehellä itsellään oli kyllä korvakorut, varsin tyylikkäät sellaiset jopa. Kahden korvareiän välillä kulki ohut ketju, jonka molemmissa päissä roikkui pieni sininen kristalli. "Enhän pelkää", Titus väitti nopeasti vastaan, miehen vain naurahtaessa tämän sanoille. "Sinähän oletkin yllättävän söpö nulikka", tämä jatkoi kuitenkin kiusoitteluaan, nipistäen poikaa kevyesti poskesta. "Lopeta tuo", Titus ärähti, "Korvareiät ei ole temppu eikä mikään." "Oijoi, tulinkohan minä nyt suututtaneeksi sinut?" Poika vain tuhahti Lucianin sanoille, miehen nauraessa. "Jos se sinua noin vaivaa, minä voin kyllä tehdä sinulle korvareiät, ei se niin vaikeaa ole", mies virnisti, eikä Titus täysin pystynyt peittämään kiinnostustaan. "Tule perässä, jos siis uskallat", Lucian kiusoitteli, lähtien kävelemään portaita kohti Tituksen seuratessa hetkessä.

 

Hetken päästä Lucian istui sängyllä, ja Titus lattialla, nojaten tämän jalkaan. Näin mies saattoi nähdä, mitä teki kunnolla. Tällä oli neula kädessään, jota oli kuumentanut kynttilän liekissä ja vieressään pieni rengaskorvakoru. "Tämä sattuu sitten ihan pirusti, jos sinä noin hiljaiseksi pelosta menet", mies kiusoitteli. Sitten hän huomasi, kuinka Titus piteli samanpuoleista kättään toisella paikallaan, todennäköisesti, ettei nostaisi sitä tielle kesken lävistyksen teon. Hetken Lucian ehti miettiä, pitäisikö hänen rauhoitella poikaa, ennen kuin lävistäisi tämän korvan. "Tee nyt vaan se reikä", Titus alkoi hoputtamaan yhtäkkiä, kääntäen hieman päätään, että saattoi mulkaista Luciania. "Sehän oli miehekkäästi sanottu", mies nauroi ja alkoi työntämään neulaa pojan korvasta läpi. Hiljaisena hän piti poikaa samalla silmällä operaation ajan, ja huomasi kuinka tämän hengitys alkoi nopeasti kiihtyä kivun takia. Nähtävästi Tituksella oli varsin herkät korvat, joten Lucian yritti hoitaa homman niin nopeasti, kuin osasi. Poika ei edes huomannut, että operaatio oli ohi. Vasta kun mies puhalsi tätä jälleen korvaan, poika kääntyi ympäri älähtäen. "Ajattelin, että jos se oli pipi", Lucian hymyili iloisesti, Tituksen vain mulkoillessa tätä hiljaa. "Hei, kaikki hyvin?" mies kuitenkin nopeasti kysyi, kun ei saanut kuulla pojan vastaväitteitä. Todellisuudessa poikaa hieman huippasi. Ei pahasti, mutta sen verran, että se tuntui inhottavalta ja että hän ei halunnut nousta heti lattialta seisomaan. Nopea kääntyminen oli saanut kaiken hänen näköpiirissään pyörimään. "Selvä, tulehan tänne", Lucian sanoi, ja ennen kuin Titus ehti huomata mitä tapahtui, hän istui miehen sylissä, nojaten tämän rintakehään. "En arvannutkaan, että sinulla noin herkät korvat voisi olla", mies totesi. "Ja paskat", poika murahti hänen sylissään. "On ne. Eikä siinä mitään ihmeellistä ole, joillakin vain on niin. Aika söpö piirre itse asiassa, jos minulta kysytään." Titus ei vastannut mitään, mutta tunsi punastuvansa nolostuksesta. Eikö mies ikinä osannut pitää suutaan kiinni, kun tämän piti huomauttaa jokaisesta yksityiskohdasta, jonka tämä huomasi. Hetken hiljaisuuden jälkeen kaksikko alkoi taas jutella eri aiheista, mitkä nyt sattuivat näillä mieleen juolahtamaan.

 

Kun yön pimennyttyä Titus lähti kävelemään takaisin palatsille, hän huomasi, että olisi paljon mieluummin jäänyt Lucianin seuraan siksi yöksi. Vaikka mies kuisoittelikin enemmän kuin tarvitsi, tämän seura oli myös todella hauskaa. Pudistellen ajatuksen pois päästään Titus suunnisti palatsille, muistaen juuri ajoissa ottaa silmälapun kasvoiltaan, ettei vartijat aiheuttaisi hänelle ongelmia. "Teidän korkeutenne, miten te tähän aikaan vielä ulkona olette?" "Kunhan kävelin unissani", Calder väitti, kävellen hämmentyneiden miesten ohi. "Ette saisi liikkua öisin omin päin ympäri kaupunkia. Päivisinkään se ei ole suotavaa, mutta yöllä ette koskaan tiedä, keneen voitte törmätä", toinen vartijoista jatkoi prinssin loittonevalle selälle puhumista. "Kerro se minun jaloille silloin kun nukun", poika vastasi, kuin se olisi ollut ratkaisu ongelmaan. Vartijat pudistelivat päitään, he eivät todellakaan uskoneet moista hölmöä valhetta, jota prinssi yritti heille syöttää. "Kun vain edes tietäisimme, mitä kautta hän aina karkaa. Palatsin pihamaa on sen verran suuri, että sitä on mahdotonta pitää joka paikasta silmällä ympäri vuorokauden", toinen vartijoista kommentoi hiljaiseen yöhön.

 

Seuraavana aamuna Calder päätti todistaa itselleen, ettei hänellä todellakaan ollut herkät korvat. Hän päätti antaa ensimmäisen lävistämään kykenevän henkilön rei'ittää toista korvaansa niin pitkään, kunnes kipu ei tuntuisi enää missään ja hänelle ei tulisi huippaavaa oloa. Kuitenkaan kolmea reikää enempää hän ei kestänyt ottaa yhdellä kertaa, ja hänen päänsä kohisi vielä hyvän aikaa, ennen kuin tunne meni ohi. Prinssi ei ollut saavuttanut tavoitettaan, mutta nyt hänellä oli useampi korvareikä lisää, mikä ei enää näyttänyt niin paljoa siltä, kuin hänellä olisi herkät korvat. Ja voisihan hän aina sanoa Lucianille, ettei korvien rei'ittäminen toisen tekemänä tuntunut läheskään yhtä oudolta, kuin miehen itsensä tekemänä. Calder ei itsekään täysin tiennyt, mitä hän tarkalleen yritti todistaa asialla, tai edes yrittikö hän todistaa jotain Lucianille vai itselleen. Päättäen loppupäivästä ottaa Lilianin mukaansa harjoittelemeen elementtiaseen käyttöä, Calder lähti etsimään tyttöä.

 

Siskon suostutteleminen ei ollut vaikeaa, Lilian mielellään halusi yrittää itsekin uudestaan aseen käsittelyä, vaikka Calder olikin ajatusta vastaan. Lisäksi hän oli kehitellyt päässään jatkosuunnitelmia kapinallisarmeijan varalle, ja toivoi Lilianin voivan viedä viestiä eteenpäin. Varmana Lucianin taidoista olla hyödyksi armeijalle Calder halusi esitellä miehen henkilökohtaisesti muillekin, jotka tulisivat olemaan päätöksiä tekemässä. Prinssillä ei ollut epäilystäkään, että mies kykenisi voittamaan muiden luottamuksen nopeasti ja osaisi olla suureksi avuksi suunnitelmien tekemisessä.

 

"Muuten kyllä, mutta tunnen vain Alyan ja Laucianin. En tiedä pystynkö viemään viestiä muille jos en edes tunnista heitä", Lilian huomautti, kun sisarukset pitivät taukoa lammen ääressä. Tyttö oli varannut mukaan pientä evästäkin, arvaten, ettei Calder tulisi kuitenkaan ajatelleeksi asiaa. "Mustafan sinä olet tavannut jo muutamaan otteeseen. Hän on se, joka pitää huolta isäsi hevosista ja jonka tallilla Nagi majailee", prinssi muistutti, ja Nagi asteli tämän luokse kuullessaan nimensä. "En minä sinua tänne pyytänyt, pölvästi", poika nauroi hevoselle, taputtaen eläimen turpaa kevyesti. "Sinä näytät hassulta hevosen kanssa, joka ei vihaa sinua", Lilian naurahti. Hän oli kyllä nähnyt veljensä Sanjayn kanssa taistelemassa, eikä uskonut tämän voivan tulla yhdenkään hevosen kanssa toimeen sen jälkeen. Tosin eipä tyttö itsekään juuri paljoa hevosista tiennyt, vaikka olikin muutaman kerran käynyt katsomassa isänsä ratsuja tämän kuoleman jälkeen. "Kuules nyt, sinä kääpiö, Nagi ei olekaan hevonen, se on ratsu", Calder naurahti itsekin. Kaksikolla todella oli hauskaa viettää aikaa keskenään. "Entä se toinen?" "Allawista voit kysyä Alyalta, hän kyllä tuntee miehen", Calder nauroi, "Jos siis ei ole vielä leikannut häneltä enempää raajoja irti." "Onko Allawi siis se mies, jolta puuttuu käsi ja jalka?" Lilian kysyi, muistaen nähneensä miehen aikaisemmin Alyan seurassa. "Ai, onko se jo löytänyt tiensä sinne asti", prinssi nauroi entistäkin kovempaa, "Madame tulee saamaan hänestä uuden vakioasiakkaan." "On tainnut saada jo, Alya on sen verran hurja, ettei moni mies uskalla tai kehtaa tulla kahdesti", Liliankin nauroi. "Mutta ainakin nyt tiedän sinun tunnistavan kaikki, kenelle sinun pitää viesti viedä", Calder huomautti, Lilianin nyökätessä iloisesti.

 

Kun seuraavana iltana Titus lähti hakemaan Luciania, häntä hermostutti enemmän kuin oli kuvitellutkaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun poika itse suositteli ketään kunnolla kapinallisarmeijaan. Olihan hän toki aikoinaan maininnut Laucianista Nilamille, mutta tämä olikin tuntenut miehen jo ennestään, eikä poika voinut olla varma, olisiko Nilam itse etsinyt Laucianin uudestaan käsiinsä kapinallisarmeijan alettua toimia enemmän. Tosin miestä ei kovin usein näkynyt paikan päällä, mutta ei Titus keskittynytkään tarkistamaan kaikkien läsnäoloa. Hänen oma paikkansa armeijassa oli taistelutilanteessa Mustafan rinnalla, sillä miehellä todennäköisesti oli eniten kokemusta ja tämä antoi pojalle usein neuvoja silloin kun pystyi. Allawiinkaan poika ei ollut tullut aikaisemmin kiinnittäneeksi paljoa huomiota, muuta kuin ihmetellyt, miten mies aikoi selvitä taistelussa, mutta ilmeisesti sekään ei ollut mahdotonta. Alya taas pysytteli visusti poissa taisteluista, auttaen järjestämään pakoreittejä ja tarvittavat hoitotoimet loukkaantuneille. Lucian oli kyllä pelastanut Tituksen tiukasta paikasta, mutta juuri muuta poika ei tästä tiennyt. Keskustelujen perusteella hän saattoi sanoa, ettei mies tyhmä ollut, mutta oliko tällä taitoa kehitellä strategioita, sitä poika ei voinut varmaksi mennä sanomaan.

 

"Tämähän on kunnia, tulla itse armeijan kokoajan kutsumaksi", Lucian lausui, kun Titus pääsi miehen luokse. "Älä anna sen nousta päähän", poika vastasi, yrittäen kuullostaa huolettomalta, "Mustafa saa arvioida, onko sinusta mihinkään." "Ehkä parempi niin, sinä olet kyllä vielä sen verran kokematon taisteluissa ja jos joukkosi saisivat kuulla haavan puhdistaminen ja korvien rei'ittäminen vie sinulta tajun, armeijasi olisi todella pulassa", mies muistutti kiusoittelevasti, ja Tituksen teki mieli jälleen kerran lyödä tätä. Kuitenkin hän oli valeasussaan lainsuojaton, joten hänen ei kannattaisi herättää vartijoiden huomiota alottamalla tappelua kadulla. "Ei minulta taju mennyt, ja sitä paitsi, ei korvien rei'ittäminen niin iso asia ole", Titus tiuskaisi ja Lucian tuli vilkaisseeksi pojan toista korvaa. "Harmi, että menit noin tekemään... Ajattelin, että olisi ollut hauskaa jos tämä olisi ollut vain meidän kahden juttu", mies sanoi hymyillen hieman surullisesti, kun kosketti reunimmaista korvarengasta. "Kuka antoi luvan hipelöidä?" Titus kysyi, hieman epävarmana, mitä hän oli tehnyt muka väärin, värähtäen samalla kauemmaksi miehen kosketuksesta. Vaikka poika ei halunnutkaan sitä myöntää, kaikista vähiten itselleen, hänellä todella taisi olla varsin herkät korvat. "Anteeksi, herra kärttyilijä", Lucian naurahti jo normaaliin tapaansa nostaen kädet ylös aivan kuin Titus olisi muka uhkaillut häntä. Tuhahtaen poika kääntyi jälleen johdattamaan miestä heidän määränpäähänsä, yrittäen hillitä itseään tiuskimasta toisen jatkuvalle vitsailulle.

 

Kaksikon vihdoin saapuessa määränpäähänsä muut olivat jo paikalla. Myös Lilian oli jäänyt muiden seuraan odottamaan, hän oli utelias näkemään, kenet Titus toisi muille esiteltäväksi. "Juuri ajoissa, kuten pyysit", Lilian hymyili tullessaan veljeään vastaan. "Kuten odotinkin. Lucian, tämä on Lilian, hän yleensä vie viestejä eteenpäin kun on tarvetta", Titus esitteli nopeasti tytön miehelle. "Täällähän on suloinen viestinviejä siis", Lucian lausahti ja pörrötti kevyesti Lilianin hiuksia tämän nauraessa hyväntuulisena saadessaan kehuja. Tyttö käyttäytyi hieman lapsenomaisemmin jännityksestä, mutta se ei ketään tuntunut haittaavan, lapsi kuitenkin oli varsin herttainen tapaus. Hyvästellen nopeasti muut Lilian lähti omille teilleen, todennäköisesti hoitamaan Madamen asioita, kuten monena muunakin iltana, jättäen muut puhumaan rauhassa kapinnallisarmeijan asioista.

 

Toiset odottivat huoneen toisessa päässä, katsellen arvioivasti Luciania. Laucian seisoi ikkunan edessä, ja hän oli jälleen päätynyt peittämään kasvonsa huivillaan. Mustafa ja Allawi istuivat pöydän ääressä, Alyan seisoessa miesten takana kädet ristissä rintansa päällä. Esitellen nopeasti jokaisen nimeltä Titus liittyi heidän seuraansa Lucianin tullessa muutaman askeleen pojan perässä. Lauciania ja Alyaa lukuunottamatta muut istuivat pöydän ääressä, jossa paloi muutama kynttilä valaisten huoneen. Ikkunasta tuli vielä hieman valoa, mutta aurinko oli jo hyvää vauhtia painumassa mailleen, mutta sallien vielä kaikkien kuitenkin näkevän toistensa melko selkeästi. Paljoa nähtävää ei juuri ollut, melkein kaikkien kasvoilla oli kuin kivettynyt vakava ilme, jopa Lucianilla. Ainoastaan Tituksen kasvoilla näkyi pienesti hermostuneisuutta siitä, oliko hän mennyt liian pitkälle. "Ehkä nyt olisi hyvä hetki kiittää sinua, että nappasit pojan mukaasi kun viime suunnitelma ei aivan toiminut kuten piti", Mustafa lopulta sanoi, Lucianin nyökätessä. "Ei siinä mitään. Olen tavannut Tituksen jo kerran ennenkin ja silloin hän kertoi syyn kapinnallisarmeijan muodostamiseen. En juuri itse ole vaivannut asialla päätäni aikaisemmin, mutta hänen esittämissään kysymyksissä on järkeä, ja kuulisin itsekin kernaasti kuninkaan vastauksen niihin", Lucian selitti oman näkökantansa. "Hyvä vastaus. Haluaisin kuitenkin myös tietää, mikä sinussa sai Tituksen uskomaan, että voisit tarjota apuasi enemmänkin kuin pelkkänä hyökkäysvoimana? Muutenhan meidän kaikkien tänne tulemisessa ei ole mitään suurempaa järkeä", Mustafa jatkoi kysymysten esittelyä, muiden pöydässä kääntyen katsomaan tiukasti Luciania, odotaen tämän vastausta. "Tuota sinun pitäisi kysyä pojalta itseltään. Sen lisäksi, että nappasin hänet mukaani, ennen kuin tämä ehti tapattaa itseään taistelussa, olen vain jutellut hänen kanssaan pariin otteeseen. Itse haluaisin uskoa, että Titus osaa valita liittolaisensa hyvin, vaikka ei olekaan vielä erityisen kokenut sodankäynnissä. Ehkä sitä voisi kutsua pojan luontaiseksi lahjakkuudeksi, mutta täytyy teidän kaikkien täällä itsekin myöntää, että Titus on päässyt pitkälle. Kovin moni noin nuori ei selviä kapinan järjestämisessä kovinkaan kauan, ei ellei hän osaa valita liittolaisiaan oikein." Mustafa vilkaisi nopeasti Titusta, kuin sanoakseen pojalle, ettei tämä saisi antaa kehujen nousta päähän. Vielä hetken aikaa mies esitteli kysymyksiään, joihin Lucianilla tuntui aina löytyvän varsin nopeasti ratkaisu.

 

Kun he viimein päättivät lopettaa keskustelunsa siltä iltaa, monen mielessä pyöri mitä erilaisimpia ajatuksia. Lucian oli puhunut rauhallisesti ja tuonut keskustelun aikana useampaankin kertaan ilmi, ettei hän todellakaan tyhmä ollut, vaan itse asiassa melkoisen älykäs. Mies itse näytti myös tiedostavan omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja puhui niistä avoimesti muiden keskuudessa, olihan heidän kuitenkin tarkoitus olla liittolaisia tulevaisuudessa. Mustafalle jäi varsin hyvä kuva Lucianista, joka ei empinyt vastauksissaan ja vaikutti pysyttelevän visusti jokaisen sanansa takana. Laucian ei ollut aluksi pitänyt miehestä, joka oli ollut lipevän mukava Lilianille, mutta tämän käsitys oli muuttunut neutraaliksi keskustelun myötä. Keskustelun ottaessa vakavampaa suuntaa varas poisti myös huivin kasvojensa edestä, sallien Lucianin nähdä tämän kasvot kokonaan. Hän ei ehkä pitänyt kaikista piirteistä miehessä, mutta ei hänellä suoranaisesti ollut mitään tätä vastaankaan. Allawia kiinnosti enemmän Lucianin kyky taistelutilanteessa, kuin miehen oma persoona. Saaden varsin hyvän kuvan toisen taistelutaidoista ja toimintamallista tiukoissa tilanteissa Allawi päätyi hyväksymään Lucianin, mikäli tästä tulisi osa ryhmää. Alyalle jäi varsin hyvä kuva myöskin Lucianista, joka ei hätkähtänyt mistään, mitä tälle sanottiin keskustelun aikana. Nainen itse oli jopa esittänyt muutaman uhkauksen, mikäli mies päättäisi alkaa hyppimään pidempiaikaisten jäsenten nenille, Lucianin luvatessa muistaa oma roolinsa. Titus oli ehdottomasti eniten vaikuttunut saadessaan nähdä Lucianin kerrankin täysin vakavana. Poika oli tottunut näkemään miehestä tämän kiusoittelevamman puolen, ja kun hän näki tämän totisena, oli kuin mies olisi muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi, luotettavaksi sellaiseksi. Hieman vastentahtoisesti Tituksen oli pakko myöntää ihailevansa Luciania ihmisenä. Tämän monet eri puolet tekivät miehestä kiehtovan, mutta kaiken sen pelleilyn alla, mitä mies oli harrastanut heidän ollessa kaksistaan, oli myös aikuinen mies, palkkasotilas.

 

"Minä jo uskoin, ettet edes osaa olla vakava", Titus huomautti kun hän kulki Lucianin kanssa kohti miehen majapaikkaa. "Luulitko sinä todella, että vitsailen samaan tapaan kaikkialla? Asiakkaideni edessäkin?" Lucian kysyi hieman huvittuneena. "En minä tiedä, ehkä? Ei sinua ole mikään näyttänyt pidettelevän aikaisemmin..." "Kuulehan nyt, jos minä niin tekisin niin sopisin paremmin teatteriin kuin palkkasotilaaksi. Ja sanonpahan vain, että olen erittäin huono näyttelijä", Lucian naurahti, yrittäen matkia katkelmaa näytelmästä, ja melkein pääsikin vuorosanan loppuun, ennen kuin sekosi sanoissaan ja lopetti vuorosanansa täysin eri näytelmän pätkään. "Toivottavasti et vain odota minun maksavan sinulle jokaisesta taistelusta. Kapinallisarmeijan tarkoitus on tuoda totuus esille... kuningattaren kuolemasta, eikä vain summittainen kaaoksen kylväminen sinne tänne", Titus muistutti. Hänen olisi tehnyt mieli puhua äidistään äitinään, eikä jonain tuntemattomana, mutta se oli kuitenkin tarpeellista, etenkin yöaikaan. "Minulle riittää maksuksi nähdä sinun onnistuvan suunnitelmassasi ja elää näkemään voittosi", Lucian hymyili, ja Titus ei ollut varma, pilailiko mies vai oliko tämä tosissaan. Toisaalta se olisi hyvinkin voinut olla pilaa, mutta miehen äänensävy oli rauhallisempi kuin yleensä. Päättäen, ettei mies tällä kertaa pelleillyt hänen kanssaan, Titus ei alkanut tiuskia tai mököttää tälle. "Sen maksun minä voin maksaakin", poika hymyili tyytyväisenä.

 

Calder ei juuri uskaltanut viettää aikaa Lucianin kanssa päiväseltään, vaikka hänen olisi todella tehnyt mieli. Aina toisinaan, jos hän sattui tapaamaan miehen kaupungilla, tämä saattoi iskeä hänelle silmää tervehdykseksi ja jatkaa matkaansa. Tosin iltaisin Tituksena hän alkoi viettää paljonkin aikaa Lucianin seurassa, välillä jutellen, välillä liittyen eri korttipeleihin toisiaan vastaan. Joskus kaksikko tosin pelasi vain keskenään ilman panoksia, Lucianin huomattua, ettei poika pärjännyt uhkapeleissä sitten ollenkaan. Titus onnistui kuitenkin saamaan miehen hetkeksi hiljaiseksi, kun näytti tälle muutaman silmänkääntötempun kolikoilla, mitä Zahir oli aikoinaan opettanut hänelle. Ylpeys loisti silloin pojasta niin selvästi, että Lucian sai todellakin repiä tätä takaisin maan pinnalle. "Osaat sinä siis muutakin kuin vain äksyillä vastaan", mies oli sanonut, pojan alkaessa heti inttämään, ennen kuin huomasi kävelleensä suoraan tämän ansaan.

 

"Sinä olit parempi silloin vakavana", Titus tuhahti kun he olivat lähdössä tavernasta. "Niinkö sinusta? Minun mielestä se on varsin tylsää olla asiallinen kaiken aikaa", mies vastasi rennosti, astuessaan ovesta ulos. "Ainakaan sinä et käynyt hermoille silloin." "Ai tähän tapaan vai?" Lucian naurahti ja hyökkäsi pörröttämään Tituksen hiuksia veljesmäisesti. Älähtäen poika yritti työntää miehen käsiä poispäin, epäonnistuen täysin. Hän tunsi olevansa toisen leikkikalu aina silloin, kun tämä niin halusi. "Titus! Ai, ja hei, Lucian", Lilian huudahti huomatessaan kaksikon pelleilyn ja juosi näiden luokse. "Lili, Madamen asioilla jälleen?" Titus kysyi kun tyttö oli saavuttanut heidät, ja tämä nyökkäsi iloisesti. "Sinähän olit se suloinen viestinviejä, vai mitä?" Lucian kysyi ystävällisesti, Lilianin punastuen hieman miehen kutsuessa häntä suloiseksi. "Jep, vuorokauden sisään saan yleensä kaikki viestit perille ja täysin luottamuksellisesti", tyttö ilmoitti. Kukaan ei kysellyt ikinä lapsilta kenen viestejä nämä kuljettivat tai niiden sisällöstä, sillä heitä oli erittäin vaikea jäljittää. Lapset saattoivat viedä moniakin uutisia eteenpäin, eikä vastaanottajasta ikinä voinut olla täysin varma. Vastaanottaja saattoi olla heikko mummo kaupungin toisella laidalla, tai sitten koko paikan pahin riidanhaastaja. "Ehkä minunkin pitäisi alkaa pyytämään sinulta palveluksia siinä tapauksessa", Lucian hymyili ystävällisesti, "Ehkä palkkakin juoksisi paremmin kun rahoja tulisi pyytämään mukava tyttö tällaisen arkisen palkkasotilaan sijaan. Muuten kysyisin Titusta, mutta hän on sellainen tuittupää-kiukkupussi, etten saisi rahojani varmaan ikinä." "Ensinnäkin, minä en tekisi sinulle palveluksia vaikka maksaisit. Ja toiseksi, minä satun olemaan edelleen lainsuojaton ja olen sitä niin pitkään, kunnes kapinalliset pääsevät tavoitteeseensa", Titus muistutti hieman ärsyyntyneenä, Lucianin ja Lilianin nauraessa tälle. "Kun nuokin vielä lisätään listaan, sinusta saa aika ikävän kuvan", Lucian huomautti, pojan vain mulkaistessa tätä ilkeästi.

 

"Madame muuten kysyi, milloin tulet taas käymään. Sinua ei ole näkynyt vähään aikaan", Lilian vaihtoi puheenaihetta täysin yllättäen. Titus katsoi tätä hetken hiljaa, ennen kuin huomasi tytön olevan täysin oikeassa. "Se taitaa olla ehkä enemmän minun syytäni. Olen tainnut hieman liikaa viedä Tituksen aikaa", Lucian vastasi pojan puolesta hieman anteeksipyytävästi. "Hei, minä osaan kyllä itse päättää, kenen seurassa olen", Titus lopulta puuttui puheeseen. "Näinköhän? Minä ainakin voisin nauttia pienestä vaihtelusta tuohon sinun kiukutteluun. Vai haluaisitko, että kävisimme yhdessä tapaamassa tätä Madamea?" Lucian virnisti. Titus oli aikeissa kieltää tätä tulemasta mukaan, mutta Lilian ehti ääneen ensimmäisenä. "Tule! Madamea ei varmastikaan asia haittaa", Lilian sanoi innostuen ehdotuksesta.

 

Kun seuraavana iltana Lucian patisti Tituksen tapaamaan Madamea, mies vaati saada tulla mukaan vielä varmistamaan, ettei poika vain katoaisi takaovesta. Poika ei juuri ilahtunut ajatuksesta, mutta ei hän kehdannut myöntää miehelle, että mikäli hän ei olisi ollut Madamen luona, Lucian olisi tiennyt sen heti. Hän nimittäin olisi silloin ollut mitä todennäköisimmin miehen itsensä seurassa. Kuten Lilian oli sanonutkin, Madame oli iloisesti yllättynyt nähdessään pojan. "Kerrohan, kuka on tämä nuori mies, jonka olet ottanut mukaan?" Madame kysyi ja vilkaisi viettelevästi Tituksen vierellä seisovaa Luciania. "Ei Lucian mitenkään tärkeä ole, hän vain vaati saada tulla mukaan", poika yritti hypätä esittelyjen ohitse. "Voi kultaseni, et kai sinä vain ole mustasukkainen? Älä huoli, olet edelleen minun oma pieni ykköslemmikkini", nainen hykerteli, ennen kuin siirsi huomionsa jälleen mieheen tämän seurassa, "Ja mikäli oikein ymmärsin poikasen edellisen töksäytyksen, sinun nimesi on Lucian?" "On mukava tavata teidät, Madame. Haluaisin sanoa kuulleeni teistä kaikkea hyvää, mutta valitettavasti en. Titus nauttii enemmän minulle äksyilystä, joten luulen teidän olevan täysin oikeassa hänen mustasukkaisuudestaan", Lucian vastasi, yhtyen kiusoittelemaan poikaa Madamen kanssa. "Annakaa jo olla", Titus huokaisi, hän ei juuri pärjännyt kummallekaan yksin, ja näiden liittoutuminen tarkoittaisi hänelle automaattista häviötä väittelyssä. "Oliko sinulla jotain tärkeää asiaa? Ymmärsin niin Lilin puheista", poika yritti vaihtaa nopeasti puheenaihetta. "Vai niin Lilian sanoi", Madame lausui, pohtien hetken, ja lopulta hymyillen lämpimästi. "Epäilen, että hän taisi hieman juksuttaa sinua, lemmikkini. Ei minulla täällä mitään hätää ole ollut, kiireistä asiakkaiden kanssa pikemminkin", nainen kertoi, iskien silmää Lucianille, "Mutta sinua ei ole juuri täällä näkynyt, epäilen Lilianilla itsellään olleen sinua ikävä viime päivinä." "Vai sillä tavalla", Titus pudisteli huokaisten päätään, "Onko Lilian missä?" "Pahoittelen, pyysin häntä hetki sitten viemään minun nimissäni muutamaa kirjettä eteenpäin. En usko hänen tulevan ihan heti takaisin", nainen sanoi hieman surkeammin, "Jos olisin tiennyt sinun tulevan, olisin tottakai lähettänyt jonkun muun tytöistäni." "Ei se mitään, käyn uudestaan vaikka huomenna, niin eipähän ainakaan mennä ristiin", Titus lupautui, tuntien itsensä samalla hieman huijatuksi. No ainakaan mitään vakavaa ei ollut onneksi tapahtunut.

 

Seuraavana Calderin oli pieni pakko käydä tapaamassa Liliania, olihan hän kuitenkin luvannut Madamelle. Ja poika oli hyvin tietoinen, ettei bordellin emäntää kannattanut suututtaa, eikä hän olisi missään nimessä halunnutkaan. Saapuessaan paikalle prinssi sai kuitenkin järkyttyä pienesti törmätessään ovella Lucianiin. Hänen olisi tehnyt mieli alkaa siinä ja heti kyselemään, mitä mies oikein oli siellä ollut tekemässä, mutta sai hillittyä itsensä. Ja vastaus ei ollut kovin kaukana, kun Lilian tuli vähän matkaa tämän perässä. "Tule käymään toistekin", tyttö sanoi vilkuttaen iloisesti miehelle. "Mistä lähtien te olette olleet kavereita?" Calder kysyi yrittämättä edes peitellä pientä ärtyneisyyttään. "Siitä asti kun minä sanoin, että hän saa tulla käymään", Lilian vastasi ja palasi sisälle veljensä seuratessa heti tytön kannoilla. "Niinpä niin...", prinssi vain mutisi, seuraten tyttöä yhteen huoneista voidakseen jutella tämän kanssa. Sitähän hän oli kuitenkin tullut tänne alunperin tekemään, vaikka tytöllä oli ollut ilmeisesti juuri parempaakin seuraa. "Et sinäkään täällä enää juuri ikinä käy, Lucian on sentään sen verran mukava, että tuli käymään vaikka sinä et hänessä roikkunutkaan", Lilian tuhahti, alkaen selvästi mököttämään veljelleen. "En minä Lucianissa roiku", Calder vastasi puolustelevasti. Hän tiesi kyllä viettäneensä suuren osan ajastaan miehen seurassa viime aikoina, mutta ei kai hän nyt roikkunut miehessä? Ei omasta mielestään. "Roikuthan", Lilian kuitenkin väitti topakasti, ja hetken aikaa kaksikko kävi lapsellista kyllä-ei-väittelyä asiasta. "Enkä roiku, pikemminkin sinähän se minussa jatkuvasti roikut", Calder lopulta ärähti. "Miten niin? Enhän minä näe sinua muutenkaan juuri ikinä", Lilian puolustautui, selvästi loukkaantuneena. "Et ehkä koko ajan juokse perässä, mutta voi ei, jos minä satun vähän aikaa olemaan jossain muualla, niin heti ollaan itkemässä. Tajuatko, kuinka rasittavaksi se käy ja aika pirun äkkiä, mielistellä tuollaista hemmoteltua riippakiveä", prinssi jatkoi ilkeällä linjallaan. Kun hän oli mennyt möläyttämään mokoman sammakon suustaan, jota ei todella edes tarkoittanut, hän ei aikonut ainakaan myöntää virhettään. "Tyhmä! Häivy!" Lilian huusi jo täyttä kurkkua, taistellen kyyneleitä vastaan. Calder ei ollut ennen ollut yhtä ilkeä hänelle, vaikka he olivatkin riidelleet aikaisemminkin. "Mielelläni", prinssi vain huusi takaisin ja poistui ovet paukkuen, kuullen vielä kuinka pehmeästi kumahtaen tyyny osui suljettuun oveen. Ilmeisesti Lilian oli heittänyt sen hänen peräänsä suutuspäissään.

 

Usein Douglasilla oli tapana mennä parvekkeelle katsomaan valtakuntaansa, kun hän pohti henkilökohtaisia asioitaan. Tänään hänellä ei ollut paljoa tehtävää, valtion asiat olivat kunnossa, kapinnallisarmeijaa lukuun ottamatta, eikä kuninkaalla ollut muuta tehtävää. Hän saattoi arvata poikansa liittyvän asiaan jotenkin, mutta häneltä puuttuivat todisteet. Mies tunsi käsiensä olevan osittain sidotut, hän ei voinut sanoa ääneen epäilyksiään, sillä ne toisivat hänelle itselleen hankaluuksia. Sen lisäksi kapinalliset olivat tavallisia kansalaisia, hän ei halunnut itselleen tyrannin mainetta, mutta jotenkin hänen oli pidettävä kansansa kurissa. Nämä eivät olisi ikinä nousseet häntä vastaan ilman yllytystä, minkä vuoksi Douglas näki nopeimpana ja vähiten väkivaltaisena vaihtoehtona napata Titus, kapinnallisarmeijan johtohahmo. Mutta toisaalta niin nuori poika ei voinut toimia yksin ja menestyä näin hyvin. Pojalla oli hyvä tukiverkosto, joka tiesi kuinka toimia. Vaikka kapinalliset eivät pärjänneetkään koulutetuille vartijoille, nämä olivat osoittaneet kykynsä aiheuttaa harmillisen paljon ongelmia. Douglas käveli työhuoneessaan huolestuneena ympyrää, tämän oman lemmikkikäärmeen lentäessä tarkalleen isäntänsä yläpuolella. "Mitä sinä mietit?" kuningas kysyi tuskin kuuluvalla äänellä käärmeeltä, joka jäi lentämään ympyrää isäntänsä yläpuolella, ennen kuin laskeutui tämän hartioille. Huokaisten kuningas toivoi voivansa vain tehdä kuten käärmeet: vain odottaa hiljaa saaliinsa tuloa tarpeeksi lähelle ja hyökätä sitten, mutta ihmisten elämässä moinen ei ollut mahdollista. Hän ei vain pystynyt nappaamaan nopeasti Titusta armeijansa keskeltä ja hävittää ongelmaa, tällä kuitenkin oli hyvä puolustus Vinemarin kansan keskuudessa.

 

"Teidän korkeutenne, voinko olla avuksi?" eräs palvelijoista kysyi kuninkaan suunnattua palatsin kirjastoon. "Ei tarvitse, tiedän kyllä, mitä etsin", Douglas vastasi, hakien määrätietoisesti muutaman kirjan valtion historiasta ja sotastrategiasta. Molemmat aiheet olivat miehelle tuttuja jo entuudestaan, mutta pieni kertaus ei todennäköisesti tulisi olemaan ollenkaan pahitteeksi. Douglas yritti etsiä jotain, mikä voisi auttaa häntä ongelmansa kanssa, mutta vastaavanlaisia kapinoita oli vaikea löytää. Maalaiskapinat kuitenkin olivat selkeästi pienempiä, ja ne voitiin parhaimmillaan ratkaista täysin illman verenvuodatusta. Silti hänen onnistui löytää muutamia yksityiskohtia, joita voisi hyödyntää Titusta vastaan, jonka jälkeen mies siirtyi strategiasta kertovan kirjallisuuden pariin. Hän yritti miettiä, missä voisi hyödyntää löydöksiään ja mitkä auttaisivat häntä pitämään molemminpuoliset tappiot vähäisinä. Kuitenkaan Douglas ei halunnut antaa valtakuntansa kärsiä jonkun typerän nuoren yllyttämästä kapinasta.

 

Calder unohti muutamassa päivässä riitansa Lilianin kanssa, kun sai kuulla, että hänen miekkansa oli vihdoin valmis. Heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen prinssi kiiruhti Zahirin työpajalle katsomaan lopputulosta. "Minähän tiesin, että pystyn luottamaan sinun käsityöhösi", Calder kehui seppää, kun tyytyväisenä tarkasteli uutta miekkaansa. "Ehkä nyt mietit uudestaan sitä, että veisit minulta ainoan perinteen jatkajan", Zahir muistutti huvittuneesti. Salem ei kuitenkaan juuri ilahtunut isänsä sanoista. "Hei, prinssi lupasi minulle!" poika huomautti, ja sekä Calder että Zahir kääntyivät tätä kohden. "Mutta jos hän pitää miekoistani, menestyt paremmin minun työni jatkajana", seppä huomautti, prinssin jälleen kääntyen ihailemaan miekkaa. "Sitten minä en varmana opettele ikinä tekemään yhtäkään hyvää miekkaa", poika ilmoitti närkästyen. Hän oli todella innostunut prinssin aikaisemmin ehdottamasta tarjouksesta työskennellä tälle. "Ja minä taisinkin juuri menettää kiinnostukseni Salemia kohtaan, pidä hänet vain hyvänäsi, Zahir", Calder virnisti, sepän katsahtaessa poikaansa kiusoittelevan voittoisasti. "M-mutta, te... sinä lupasit", Salem huudahti yllättyneenä, melkein unohtaen, kuinka prinssi oli muistuttanut aikaisemmin hänen isäänsä siitä, kuinka tahtoi itseään puhuteltavan. "Lupasin vai? Enpä tiedä, en ainakaan muista mitään sellaista", Calder sanoi ja esitti miettivänsä asiaa hyvinkin tarkasti. Salemin kasvot venähtivät pettymyksestä, mutta Zahir taputti poikaansa päälaelle. "Huomaatkos, tuollainen hulttio tämä meidän valtiomme prinssi on, unohtaa kaikki, jotka eivät tee häneen lähtemätöntä vaikutusta", seppä sanoi hymyillen pojalleen. "Kuules nyt", Calder yritti keskeyttää miestä moittimasta itseään, mutta seppä jatkoi välittämättä prinssin sanoista. "Paras mahdollisuutesi tulla prinssin huomaamaksi on oppia vähintäänkin yhtä hyväksi sepäksi kuin minä ja todistaa voivasi periä liikkeeni." Salem kuunteli isäänsä ihmeissään ja vilkaisi prinssiä, joka keskittyi arvioimaan uutta miekkaansa ja esitti olevansa huomaamatta nuorta poikaa. Lopulta Salem nyökkäsi, hyväksyen isänsä sanat, samalla kun Zahir ja Calder iskivät toisilleen salaliittomaisesti silmää.

 

Calder päätti lopulta viedä miekan säilytykseen Mustafan luokse. Kuitenkin mies oli aina tähänkin asti ollut hänen seurassaan taistelukentällä, eikä prinssi halunnut viedä miekkaa palatsiin. Hän joutuisi tiukille, mikäli joku tunnistaisi astetta hienomman miekan ja huomaisi Tituksen ja Calderin yhteyden. Mies oli juuri hoitamassa hevosia prinssin saapuessa. Calder jäi nojaamaan aitaan ja rapsuttelemaan Nagia turvasta samalla kun hevonen yritti paikantaa, mikäli poika oli jälleen tuonut käärmeen mukanaan. "Sinä se et ikinä etukäteen varoita, ilmestyt vain miten huvittaa", Mustafa huomautti kun sai työnsä tehdyksi. "Se tapa tulee kruunun mukana", Calder vain virnisti. "No, kerrohan sitten, mikä suo minulle tämän kunnian?" mies kysyi, haluten päästä saman tien asiaan, "Oletko mahdollisesti kiinnostunut yrittämään uudestaan Midin kanssa?" "Itse asiassa tulin vain tuomaan tämän Titukselle säilöön, jos vain otat sen vastaan", prinssi sanoi ojentaen miehelle vaaleaan kankaaseen käärityn nyytin, jonka sisällä miekka oli. Vilkaisten nyytin sisältöä Mustafa nyökkäsi hiljaa. Hän ei puhuisi kapinnallisarmeijan asioista prinssin kanssa. Mies pitäisi huolen, että prinssi kykenisi erottamaan kaksi asiaa toisistaan ja käyttäytyä kuin Calder ja Titus olisivat kaksi eri henkilöä.

 

Hetken Mustafa sai houkutella Calderia, että tämä suostui yrittämään uudestaan ratsastusta Midnight Dreamilla. Nyt pojalla ei ollut käärmettä mukana hermostuttamassa tammaa, joten olisi hyvinkin mahdollista, että tällä kertaa ratsastaminen sujuisi jo paremmin. Mustafa ennusti oikein, ja vaikka prinssi sai taistella hevosen kanssa edelleen, tamma sentään lopulta suostui taipumaan ratsastajansa tahtoon. "Ilman käärmettä ratsastaminen näyttää menevän ihan hyvin", Mustafa tuumasi kun Calder ohjasi hevosen aidan viereen. "Tsk, tottelee paremmin kuin Sanjay ehkä..." prinssi tuumasi. Yksikään hevonen ei tulisi olemaan yhtä hyvä kuin Nagi. "Sittenhän Midin pitäisi olla juuri sopiva, vai kuinka?" Mustafa kysyi, ja Calder saattoi vannoa kullan kiiluvan miehen silmissä sekunnin ajan. Toisaalta, hänhän kasvatti hevosia työkseen, joten ei prinssi voinut miestä moittiakaan asiasta. "Hyvä on, hyvä on", prinssi lopulta parahti kyllästyneenä. "Haluatko samalla ottaa Rayen palatsiin kasvatettavaksi? Siellä se tottuisi ainakin käärmeisiin ajan kanssa", Mustafa muistutti. "Mä en ole enää varma rakastatko sinä enemmän hevosia vai rahaa", Calder yritti horjuttaa Mustafan vakavaa ulkokuorta. "Minä kasvatan hevosia ja kerään sillä elantoni, älä viitsi olla lapsellinen", mies sanoi ilme värähtämättäkään. "En minä voi molempia ottaa nyt mukaani, lähetän jonkun palatsista hakemaan hevoset tässä läpipäivinä", Calder ilmoitti laskeutuessaan tamman selästä. Midnight Dream oli vain tyytyväinen päästessään jälleen vapaaksi laitumelle tutun lauman luokse. "Selvä, mutta älä unohda, että Midi on sinun ratsusi ja Raye tulee kasvamaan samaan tehtävään. Et voi säläyttää heitä palvelijoiden harteille vain koska et tule Midin kanssa toimeen vielä yhtä hyvin kuin Nagin", Mustafa muistutti prinssiä, joka lupasi yrittää parantaa välejään tammaan ja tutustua myös jälkikasvuun.

 

Muutaman illan päästä Titus törmäsi Alyaan, ja naisesta näki jo pitkälle, ettei tämä ollut poikaan tyytyväinen. "Mitä sinä lurjus kuvittelet tekeväsi itkettäessäsi Liliä tuolla tavalla?" nainen tivasi heti kun pääsi pojan luokse, iskien tätä kaikin voimin nyrkillä päin naamaa. "Sinulleko se meni siitä itkemään?" Titus tuhahti tympääntyneesti. Hän ei todellakaan pitänyt ajatuksesta, että Lilian olisi sotkenut Alyan heidän riitaansa. "Älä edes yritä tuota, tyttö oli ihan kamalassa kunnossa sen jälkeen kun sinä lähdit. Ei tarvita älykköä arvaamaan, että sinä häntä itketit", Alya sähähti ja jos vain katseilla olisi voinut tappaa, Titus olisi sillä hetkellä ollut hengetön. "Se tyttö ottaa liian herkästi nokkiinsa kaikesta", poika murahti ja yritti koko ajan päästä pois Alyan luota. Naisen kanssa oli yhtä turhan kanssa yrittää keskustella kun tämä oli vihainen. "Älä kuvittelekaan lähteväsi yhtään minnekään, sinä ylimielinen räkänokka", Alya jatkoi sättimistään, pitäen pojasta tiukasti kiinni, ettei tämä päässyt lähtemään siitä minnekään.

 

Allawin normaali iltapäivä vain tappaessa aikaa kaupungilla sai epämiellyttävän käännöksen, kun mies huomasi Laucianin. Toinen ei ollut vielä huomannut häntä, eikä Allawi uskonut tämän nyt sentään jokaisessa käännöksessä häntä tulevan kiusaamaan, mutta kuitenkin. Vaihtaen suuntaa mies pohti, kuinka hän saisi toisen unohtamaan mokoman killan, hän ei kuitenkaan ollut liittymässä nyt eikä todennäköisesti tulevaisuudessakaan. Mikäli hän muuttaisi mielensä joskus, hän hakeutuisi itse kontakteihin killan kanssa. Allawi unohti kuitenkin katsoa eteensä ja oli ilmeisesti kävellyt jonkinlaista ympyrää, lähestulkoon törmäten Laucianiin, jota oli yrittänyt vältellä. "Tulehan käymään tässä", Allawi sanoi, vetäen toista perässään hiljaiselle syrjäkujalle, jossa heitä ei tulisi kukaan häiritsemään. Väkivaltaiseksi mies ei kuitenkaan alkanut, vaikka hänellä oli enemmän lihasmassaa kuin Laucianilla, Allawi oli kuitenkin yhtä jalkaa ja käsivartta köyhempi, eikä hän halunnut joutua hankaluuksiin.

 

"Kuinka epätoivoinen sinä olet saamaan sen killan lupaaman palkkion", Allawi kysyi kun he olivat ohikulkijoilta huomaamattomissa. Hän ei halunnut käydä mukavia jaaritteluja siitä, kuinka Laucian kysyisi, oliko mies miettinyt uudelleen vaihtoehtojaan. "Ainahan sitä lisätienesti kelpaisi", Laucian kuitenkin vastasi rauhallisesti. Vaikka Allawi vaikutti pidättelevän ärtyneisyyttään, tämä ei osoittanut mitään väkivaltaisuuden merkkejä, ja olihan Laucianilla kuitenkin mukanaan ruoskaksi muuttuva kävelykeppinsä. "Niinkö iso summa se sitten on? Että jokaisen tilaisuuden tullen pitää olla asiasta napisemassa", Allawi jatkoi kyselyään, vaikka tiesi itsekin, että tällä kertaa hän oli itse se, joka oli ottanut asian puheeksi. "Enemmän kuin mitä yhden illan korttipeleillä tienaan, joten lähes aina se on pienen suostuttelun arvoista." "Kauppatulot ja korttipelitulot, eikä vieläkään riitä... On se elämä kallista", Allawi totesi rauhoitellen itseään. "Koskaan ei voi olla liikaa tienestejä, toisinaan on hiljaisempia aikoja", Laucian vastasi viilipyttynä. "Kuulehan, sinun ulkonäkösi on sen verran silmiinpistävä, ettei tarvita älykköä arvaamaan, että osa tuotteista on ulkomailta. Niiden luulisi myyvän varsin hyvin, ehkä jopa ympäri vuoden." "Itse asiassa olen viettänyt koko elämäni Vinemarissa, joten ammatinharjoittaminen rajoittuu kotimaahan." "Tajuat varmaan itsekin, että tuota tarinaa on astetta hankalampi uskoa. Tosin mikä minä olen mitään asiaan sanomaan, vielä pari vuotta sitten liikuin itse enemmän merellä kuin maalla... Sinulla ei ole mitään suhteita edes ulkomaalaisiin kauppalaivoihin?" Allawi kysyi, huomaten tilanteen alkavan lähestyä enemmän kinastelua kuin keskustelua. Sen sijaan hän halusi nyt tietää enemmän Laucianista, yrittäen ymmärtää tämän ratkaisua, miksi hän halusi Allawin liittyvän varkaiden kiltaan. "Ostan tuotteita toisinaan ulkomaalaisilta, kyllä, ihan kuten kaikki muutkin kauppiaat. En vain itse matkusta valtakunnan ulkopuolelle." "Eikö se muka olisi tuotteliaampaa?" "Mahdollisesti, mutta se vie myös enemmän aikaa kuin kotimaassa liikkuminen." "No, mitäpä minä tiedän kauppiaiden tavoista... Mutten silti jaksa käsittää, kuinka siitä voi olla enemmän hyötyä kuin haittaa muistutella minua jatkuvasti killasta", Allawi lopulta ilmoitti häntä häirinneen asian. Hän ei osannut kaivaa Laucianilta selkeää vastausta, miksi mies niin käyttäytyi, eikä tämä vastannut hänelle mitään. Hetken hiljaisuuden päästä Allawi huokaisi päätään pudistellen. "Antaa olla, ainakin tältä osin. Varmaan tulen kuulemaan asiasta sinulta myöhemmin uudestaan, mutta tiedä, että tulen kieltäytymään silloinkin", mies muistutti ennen kuin kääntyi lähteäkseen kujalta. Laucian seurasi perässä, sillä toinen puoli kujasta oli täynnä muuta tavaraa.

 

Allawi kääntyi kävelemään poispäin keskustasta. Hänellä ei edelleenkään ollut mitään, missä hänen olisi pitänyt olla, työttömänä matkailijana. Hän vain meni minne halusi hetken mielijohteesta. Havaitessaan illalla Alyan mies oletti, että hänen päivänsä tulisi sillä hetkellä paranemaan, mutta tunnistaen pojan tämän seurassa hän pohti, oliko juuri joutunut suoraan ojasta allikkoon. Nainen tappeli sillä hetkellä veljensä kanssa, ja vaikka nainen ei normaaliin tapaansa huutanut törkeyksiä päin naamaa, tämän kehonkieli kertoi, ettei nainen ainakaan kehuja ollut jakelemassa. Huomaten naisen läimäyttävän poikaa säälittä mies irvisti vaistomaisesti itsekin. Mitä hän oli oppinut tuntemaan Alyaa, nainen ei iskuissaan säästellyt voimaa. Pudistellen päätään ja miettien, miksi hän ylipäätänsä aikoi sekaantua tilanteeseen mies suuntasi kaksikon luokse, katsomaan ainakin mitä oli tekeillä.

 

"Alya, rakas, ole varovainen. Jos joku tunnistaa sinut, he eivät enää uskalla tulla käymään Madamen bordellissa", mies totesi ja ilmeisesti säikäytti Alyan, sillä nainen kääntyi nopeasti ja Allawin onnistui juuri ja juuri väistää naisen terävät kynnet. "Älä sinä tähän puutu", nainen sähähti vihaisesti, ennen kuin siirsi huomionsa takaisin karkuun yrittävään Titukseen. "Puutunpas, jos suosikki illanviettopaikkani maine on vaakalaudalla", mies muistutti, Alyan kääntyessä vihaisesti tähän päin. Madamen bordelli oli hänen kotinsa, eikä hän voinut sietää ajatusta sen joutumisesta konkurssiin. "Sanon tämän mukavasti vain kerran, joten parempi totella. Tämä ei kuulu sinulle, ala kalppia", Alya toisti sanansa hitaasti, mutta Allawi ei siltikään perääntynyt. "Mitä poika on tehnyt? Minä läksytän häntä, niin sinun maineesi ei kärsi", Allawi ehdotti rauhallisesti. Hetken Alya mietti vaihtoehtojaan. Hän ei juuri pitänyt siitä, miten Allawi esitti tilanteen, mutta lopulta hän tönäisi Tituksen tätä kohti. "Riittää, että annat hänelle sellaisen selkäsaunan, ettei hän unohda sitä kuollessaankaan", nainen tuhahti ja kääntyi lähteäkseen. Ei hän luottanut Allawin tekevän, kuten hän pyysi, mutta hänelle tulisi vielä uusia mahdollisuuksia antaa Tituksen kuulla kunniansa. Ja jos pojalla olisi silmä mustana seuraavan kerran kun nainen näkisi tätä, hän voisi mielihyvin olettaa Allawin olevan sen takana, eikä se haitannut häntä sillä hetkellä ollenkaan.

 

"Millä sinä sitten olet Alyan noin suututtanut", Allawi kysyi kun nainen oli jättänyt hänet Tituksen kanssa kahden. Hän kääntyi nähdäkseen, kuinka poika yritti vähin äänin hiippailla pois paikalta, ilmeisesti epäillen miehen tottelevan Alyan käskyä kyselemättä. "Sano vain, en minä sinua retuuta ilman hyvää syytä. Olen minäkin naisten kanssa tapellut", mies jatkoi, nostaen käsivarttaan, joka oli kyynärpäästä eteenpäin puuta. "Alyako sinulta tuon irti leikkasi?" Titus vain kysyi tuijottaen puista kättä. "Ei nyt sentään, mutta en panisi pahakseni vaikka niin olisikin", mies vain nauroi, Tituksen vilkaistessa tätä kuin järkensä menettänyttä. "Mä vaan olin eri mieltä Lilin kanssa, siinä kaikki", Titus lopulta sanoi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Allawi seurasi poikaa muutaman askeleen päässä. "Vai sillä lailla. Kuulehan, sinun ei kannata aliarvioida naisia varomattomasti. Arvaamattomampaa olentoa tuskin on olemassakaan", mies naurahti, Tituksen kääntyessä katsomaan jälleen tätä hämillään. "Sano tuo Alyalle niin huomenna olet hengetön", poika vain tokaisi, miehen nauraessa hieman lisää. "Saatat olla oikeassa. Tai ehkä hän teurastaa minut jo siitä, etten antanut sinulle sellaista selkäsaunaa kuin mitä hän halusi." Titus ei voinut kieltää miehen väitettä, Alyalla tuntui olevan enemmän sadistisia piirteitä kuin mitä ensisilmäyksellä huomasi. Allawi oli varsin outo tapaus, mutta ei yhtään hullumpi. "Tosin minunkaan apu ei ole ilmaista. Saat tarjota ensimmäisen kierroksen ja sitten mennä minne haluat. Ei kuulu iltaharrastuksiini olla lapsenvahtina", Allawi vielä tokaisi, astellen ensimmäiseen ravintolaan joka tuli vastaan.

 

Lilian onnistui helposti unohtamaan riitansa veljensä kanssa, kun sai purkaa kiukkuaan Madamelle ja Alyalle. Tosin jälkimmäiselle kertomista tyttö hieman katui, nainen oli sen jälkeen lähtenyt sen näköisenä kuin aikoisi repiä pojalta pään irti. Vaikka Lilianin ei tehnyt mieli nähdä veljeään, hän siltikin kuuliaisesti teki kaiken, mitä Madame häneltä pyysi. Hakien koko ajan muuta ajateltavaa itselleen tytön onnistui myöhemmin paikantaa Laucian, jolla ei sillä hetkellä näyttänyt olevan ainakaan mitään tärkeää kesken. Ei Lilian ollut miehen kanssa aikaisemmin puhunut kunnolla, välittänyt tälle vain pääosin viestejä ja muutaman kerran vaihtanut sanasen tai pari. Kuitenkin kun hän muisti miehen luvanneen kertoa tytölle tämän äidistä, ja nyt vaikutti olevan aivan yhtä hyvä hetki kysyä, kuin milloin tahansa muulloinkin.

 

"Laucian?" Lilian kysyi päästessään puhe-etäisyydelle ja kiinnitti miehen huomion itseensä, "Onko sinulla tänä iltana vapaata aikaa?" "Ei minulla mitään suunnitelmia ole", Laucian vastasi tavalliseen, rauhalliseen ja ilmeettömään tapaansa. Hän ei ollut odottanut tytön tulevan puhumaan hänelle suoraan, mutta ei se miestä juuri haitannutkaan. "Sinä lupasit aikaisemmin kertoa minulle, mitä tiedät äidistäni. Ihan mikä tahansa tieto kelpaa, jos vain ehdit", tyttö hymyili toiveikkaasti. Kun Laucian nyökkäsi vastaukseksi, Lilianin kasvot suorastaan loistivat onnesta. "No, mitä haluat tietää?" Laucian kysyi. Hän ymmärsi tytön haluavan tietää mahdollisimman paljon, mutta miehellä ei ollut hajuakaan, miten paljon Calder oli kertonut. "Kaiken! Hetkinen, onko sinulla jo nyt aikaa kertoa?" Lilian kysyi huomaten, ettei Laucian vaikuttanut olevan menossa minnekään. "Miksipä ei", mies vastasi lyhyesti ja alkoi kertoa heti alusta, kuinka oli tavannut edesmenneen kuningattaren Lilianin isän ja sedän kautta.

 

Lilian nautti kuunnella tarinoita äidistään ja veljestään, sekä näiden ajasta piilopirtillä Laucianin kanssa. "Kerran, kun yritin viheltää Calderia takaisin yöksi, hän oli juuttunut puuhun. Kun vihdoin sain tarpeekseni ja menin katsomaan, siellä hän roikkui vaatteista kiinni oksasta. Enhän minä siinä muuta voinut, kuin kiivetä päästämään pentu irti, mutta oksa ei valitettavasti pitänyt meitä molempia ja päädyin pehmustamaan Calderin pudotusta olemalla itse pehmusteena." Menneiden muistelu ei tuntunut kovinkaan pahalta, kun Laucian kertoi tarinoitaan Lilianille. Itsekseen Laucian mietti, kuinka oli kuvailemanaan iltana ollut harvinaisen tyytyväinen, että omisti kävelykepin ja kantoi tätä mukanaan kaikkialle, hyvin harvoin keppi oli muuta kuin ase tai pelkkä koriste. "Entä sitten? Mitä sen jälkeen tapahtui?" Lilian uteli innokkaasti lisää. "Lähetin Calderin takaisin mökille nukkumaan ja menin itse perässä. Taisin ehkä silloin satuttaa itseäni hieman pahemmin, mutta en vakavasti." "Entä äiti? Mitä hän sanoi kun sinä et tullutkaan yhtä aikaa veljeni kanssa?" "Hän nauroi. Sanoi hän olevansa huolissaankin, mutta ensimmäisenä hän nauroi", Laucian vastasi. Lilian yritti pidätellä nauruaan, mutta pian tyttö alkoi kikattamaan ja lopulta nauroi lähes kippurassa. Muisto Sheilahin nauravista kasvoista tuntui hetkeksi menevän Laucianin mielessä päällekkäin Lilianin naurun kanssa, niin paljon tytär muistutti äitiään ulkonäöltä. Mies antoi nopean kevyen hymyn käydä kasvoillaan edesmenneen ystävänsä muistoksi, ennen kuin vakavoitui jälleen Lilianin pyytäessä uutta tarinaa mieheltä.

 

Tavatessaan jälleen Lucianin Titus sai tietää, ettei Lilian ollut puhunut miehelle kaksikon riidasta, tai sitten vain mies jätti asian mainitsematta. Tästä poika oli tyytyväinen, hänen ei tehnyt mieli kuulla enää lisää moitteita. Sen sijaan Lucian halusi tietää, milloin kapinalliset tekisivät seuraavan siirtonsa. Tavattuaan muut päätöksien teosta vastaavat jäsenet mies tuntui pikkuhiljaa ottavan tilanteen paljon vakavammin. "Mikäli tietoni ovat ajan tasalla, mitään esteitä seuraavalle hyökkäykselle ei pitäisi olla?" Lucian kysyi hiljaa kaksikon istuessa tavernassa. "Olet oikeassa, ettei meidän puolelta ole mitään esteitä, mutta viime hyökkäyksen jälkeen Mustafa on sanonut ihmettelevänsä, miksi mikään ei ole muuttunut. Douglas suunnittelee jotain, tai sitten odottaa meidän hyökkäävän ensin", Titus valaisi mitä oli kuullut Mustafalta. "Hän on varovainen mies... Mutta minulla saattaa olla idea, miten saamme tilanteen jälleen liikkeelle", Lucian kuiskasi hetken mietinnän jälkeen. Miehen kasvoilla oli vakava ilme, kun tämä kehitteli suunnitelmaa mielessään. "Mikä suunnitelma?" Titus kysyi malttamattomana tarkkaillen miehen jatkuvasti muuttuvia ilmeitä. "Sen jälkeen meidän tosin pitää toimia nopeasti, se temppu saattaa joko ratkaista koko ongelman tai antaa kapinallisille enemmän tai vähemmän aikaa toimia. Saamme yhden yön kuitenkin melko varmasti työskennellä rauhassa." "Viitsisitkö tosin sitä ennen kertoa, mikä tämä mestarisuunnitelma on?" poika hoputti. "Itse asiassa se ei ole mestarisuunnitelma. Kaukana siitä. Lähetämme kuninkaan perään palkkamurhaajan", Lucian sanoi lopulta, tarkistettuaan nopeasti, ettei kukaan muu kuin Titus kuulisi häntä, "Onnistumisen todennäköisyys on pieni, kun miettii palatsin puolustusta, mutta hyvällä tuurilla saamme hälytettyä vartijat palatsiin jättäen kaupungin hetkeksi vahingoittuvaiseksi." Hetken poika mietti hiljaa miehen ehdotustaan, mutta nyökkäsi lopulta hitaasti. "Puhu tästä vielä Mustafan ja muiden kanssa, sen jälkeen voin alkaa etsiä, josko löytyisi joku, joka on tarpeeksi hullu yrittämään tehtävää."

 

"Siitä puheen ollen..." Titus mutisi kun muisti pienen ongelman ryhmän keräämisen kanssa. "Lilin kanssa tuli hieman ongelmia tässä yksi päivä..." Lucian vilkaisi poikaa hieman hämillään, mutta saattoi arvata, mikä ongelma oli. "Riitaa? Älä vain sano, että teillä meni puhevälit?" mies kysyi hämillään ja myös hieman moittivaan sävyyn. "Hän kävi vain hermoilleni, ei sen ihmeempää", Titus puolustautui nopeasti, mutta Lucian oli jo arvannut kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää. "Sinä itse sanoit, että Lilian on tärkeä. Hän kuljettaa viestit kapinallisten välillä, ja nyt sinä kerrot, ettette te puhu toisillenne? Miten sinä olet antanut tilanteen tähän mennä?" Lucian huokaisi raskaasti eikä vaivautunut peittämään ärtyneisyyttään. "Se tyttö alkoi itse mahdottomaksi", Titus puolustautui itsepäisesti. "Vai niin", Lucian totesi, ja miehen ääni kertoi, ettei tämä uskonut pojan sanoja ollenkaan, "Kuulehan, teinien ja lasten ero riidoissa on lähes olematon. Mistä te edes saitte noin typerän riidan aikaiseksi, että koko kapinnallisarmeija saattaa joutua kärsimään?" Mies vilkaisi Titusta, joka ei suostunut vastaamaan tämän kysymykseen. Poika ei halunnut kertoa, miten Lucian oli oikeastaan ollut riidan lähtökohta. "Älä sitten sano. Sen sijaan hoidat asian kuntoon itse ja nopeasti ennen kuin ongelma ehtii kasvaa."

 

Lucianin patistamana Titus päätyi etsimään myöhään sinä iltana Liliania. Poika sai odottaa ulkona hyvän aikaa, kunnes huomasi siskonsa kävelevän ohi. Hänellä ei ollut pokkaa mennä Madamen luokse odottamaan, epäillen saavansa sillä tavalla vain lisää moitteita. "Lili, tuletko käymään tässä vähän aikaa?" Titus kysyi, kun tyttö oli hänen kohdallaan. "Minä kun luulin, että olet mieluummin omillasi", Lilian tuhahti ja oli jo valmis jatkamaan matkaansa, mutta Titus tarttui tätä ranteesta eikä päästänyt menemään. "Sori siitä, en minä sitä ihan noin tarkoittanut", Titus yritti selittää. Hän oli aina inhonnut anteeksipyytämistä. "Sinun onneksi minä olen hyvällä tuulella, joten sano mitä haluat nyt", Lilian sanoi ylimielisen näköisenä, vaikka todellisuudessa tyttö halusi vain juosta Madamen luokse ja vältellä veljeään vielä jonkin aikaa. "Mä vaan jotenkin, en tiedä, ärsyynnyin viimeksi ihan liikaa... Tiedäthän sinä, etten minä todella tarkoittanut mitään mitä sanoin. Sitä paitsi, mä tarvitsisin hieman sun apua", Titus takelteli. Hän ei ollut miettinyt yhtään, mitä sanoisi, joten yrittäen hypätä ongelmien yli hän siirtyi seuraavaan tärkeään asiaan. Lilian ei ollut yhtään tyytyväinen, mutta tiesi, että seuraava asia, mitä Titus hänelle kertoisi, liittyisi kapinallisarmeijaan. Ja se oli asia, josta Lilian tiesi, ettei heidän kannattanut riidellä. "Selvä. Mitä minun pitää sanoa ja kenelle?" Lilian tuhahti, mutta kuunteli kuitenkin. Titus arvasi, ettei ollut saanut aikaisempia sanojaan anteeksi, mutta tyttö kuitenkin kuunteli tätä. "Kuinka nopeasti saat kerättyä pääporukan kasaan? Meillä saattaa olla yrittämisen arvoinen suunnitelma", Titus sanoi, vältellen Lucianin nimen mainitsemista. "Jos lähden vielä tänään viemään viestejä niin huomenna kaikki on varmastikin valmiita", tyttö sanoi. "Hyvä, yritä saada muutkin, mutta ainakin Mustafan on oltava paikalla."

 

"Tuo on silkkaa hulluutta, ei tule kuuloonkaan", Mustafa tyrmäsi Lucianin esittämän ajatuksen heti. He olivat jälleen päättäneet kokoontua tavernan yläkerrassa. Laucian ja Allawi eivät olleet paikalla, mutta Alya mulkoili tyytymättömänä Luciania. "Se ei lopulta todista kuningasta vastaan yhtään mitään ja tuo meille vain negatiivista huomiota. Pahimmassa tapauksessa se tahraa prinssin maineen, joka nousee tuon suunnitelman avulla valtaistuimelle. Näyttäisi hyvin nopeasti siltä, että prinssi olisi vallanhimoinen teini, ellei meillä ole mitään, millä todistaa toisin ja silloinkin saisimme toivoa, että kansalaiset ja toiset Gildomeran valtiot kuuntelisivat ja uskoisivat tarinamme", Mustafa muistutti tiukasti. "Suunnitelman ei ole pakko onnistua. Jos kuningas ei kuole, niin meillä ei ole mitään hätää ja saamme varusteltua kapinalliset paremmin jatkoa varten", Lucian sen sijaan kiisti. "Onnistui se tai ei, tuo on aivan liian riskialtis suunnitelma. Tituksen tai pahimmassa tapauksessa Calderin maine tulee kärsimään, oli lopputulos kumpi tahansa. Emmekä voi unohtaa, että joutuisimme uhraamaan joko jonkun omistamme tai laittaa tehtävän jonkun ulkopuolisen harteille, ja kuka menee takuuseen murhaajan uskollisuudesta meille sitten?" "Sinä lupasit muistaa oman paikkasi", Alya muistutti myös saman tien, Lucianin vilkaistessa vihaisesti naiseen. "Mielestäni meidän ei pitäisi vain istua odottamassa, kun voimme tehdäkin jotain. Mitä te tässä edes odotatte? Että kuningas saa illallisensa syötyä?" Lucian vastasi. Hän suuntasi itsevarman katseensa Mustafaan, mutta mies ei hätkähtänytkään. "Me suunnittelemme jatkon tarkoin, että voimme pitää kapinnallisarmeijan tappiot vähäisinä. Suurin osa kannattajista on kuitenkin siviilejä, eikä meidän ole tarkoitus pilata heidän elämäänsä kiitoksena kaikesta tuesta. Ja harkitsematon väkivalta olisi kuin puukonisku selkään", Mustafa selitti ja vastasi Lucianin tuijotukseen samanlaisella voimalla. "Selvä, pahoittelen, jos astuin varpaillenne", Lucian lopulta sanoi ja poistui paikalta. Titus oli aikeissa seurata, mutta Alya tarttui tätä käsivarresta. Hämmästyneenä poika tuijotti ensin naista ja käänsi sen jälkeen katseensa Mustafaan. "Et kai sinä todella ajattele, että salamurhaajan palkkaaminen olisi ratkaisu?" mies kysyi vakavana. "Minun pitää miettiä asiaa lisää", Titus lopulta vastasi, Alyan päästäessä irti pojasta, joka lähti hiljaisena paikalta. 

 

"Luuletko, että viesti meni perille?" Alya kysyi hetken päästä sen jälkeen kun Titus oli lähtenyt. "En tiedä, mutta todella toivon niin", Mustafa vastasi. Hän oli toivonut, että poika olisi oppinut kärsivällisemmäksi Nilamin kuoleman jälkeen, ja siihen suuntaan tämä oli näyttänyt kasvavan, mutta mitä ilmeisemmin pojan viha isäänsä kohtaan oli paljon syvemmällä, kuin mies oli uskonut. "Viimeksi pidin Luciania järkevänä miehenä, mutta nyt en ole varma, kumpi on heittänyt öljyä kumman liekkeihin. Tituksen yksi parhaista piirteistä on ollut tähän asti pojan intohimo tuoda totuus esille, mutta Lucian on älykäs. Jos häneen on tarttunut sama intohimo, häntä voi olla hankala pitää kurissa..." Mustafan silmien väliin ilmestyi muutama huolesta kertova ryppy miehen yrittäessä ratkaista tilannetta. "Pelkäät, että hän saa Tituksenkin karkaamaan käsistä ja he polttavat yhdessä koko kaupungin vain saadakseen savustettua kuninkaan ulos palatsistaan?" "Et olisi voinut pukea ajatuksiani paremmin sanoiksi", Mustafa hymyili väsyneesti, "On vain hyvä, että Laucian ja Allawi ovat harkitsevaisempia. Pelkään jo ajatellakin, mitä tapahtuisi jos seurassamme olisi lisää yhtä... myrskyisiä persoonallisuuksia. Toivon vain nyt arvioineeni heidät edes oikein." "Laucian ei ole henkilökohtaisia tuttujani, mutta Allawista voin sanoa, ettei hän tee mitään, ellei voi turvata omaa nahkaansa siinä sivussa", Alya sanoi, ja sai jälleen pienen hymyn käymään Mustafan kasvoilla. "Ja Nilam luotti Laucianiin. Jos jotain voin sanoa Nilamista, niin hän itsekin mieluusti halusi harkita suunnitelmia etukäteen. Eiköhän tilanne pysy hallussa, vaikka meillä on toinenkin kovapää pidäteltävänä", Mustafa lopulta totesi, nousten lopulta itsekin lähteäkseen.

 

"Sori, taisin hieman hoppuilla", Lucian sanoi kun Titus sai tämän öisellä kadulla kiinni, "Olen vain itse oppinut, että on parempi pitää rattaat liikkeellä eikä pysäyttää niitä kovin pitkäksi aikaa. Mustafa voi hyvinkin olla oikeassa ollessaan varovainen." Mies oli rauhoittunut nopeasti Tituksen seuratessa tätä hiljaisena. Hän tarkkaili palkkasotilasta, joka oli joutunut tekemään vaikka millaisia tehtäviä leipänsä eteen, ja tällä mitä todennäköisimmin löytyi myös kokemusta ajatustensa perustaksi. "Minusta sinun ajatuksesi ei ollut yhtään hullumpi. Kuningasta on hankala saada ulos palatsistaan saati sitten pakottaa totuutta tämän suusta. Ehkä murhayritys saisi hänet tajuamaan, että olemme tosissamme." "Juuri sitä minäkin mietin. Nyt tämä on enemmän kuin kiukuttelua kuninkaalle." Lucian loi nopean pienen hymyn Tituksen suuntaan, ennen kuin kääntyi takaisin kulkemaan eteenpäin. "Tietäisin täysin miten tekisin jos toimisin yksin, mutta en halua sotkea sinun mainettasi turhan takia." Titus seurasi edelleen miestä hiljaisena. Hän halusi kuulla lisää tämän ajatuksesta, mutta tuntiessaan tulleensa kehutuksi poika halusi tehdä vielä suuremman vaikutuksen. "Ei sinun tarvitse minun maineen puolesta pelätä", hän lopulta sanoi, yrittäen pitää äänensä vakaana. Todellisuudessa Titus ei ollut läheskään yhtä varma kuin mitä esitti, mutta piti katseensa tiukasti Lucianin silmissä kun tämä kääntyi katsomaan poika yllättyneenä. "Sinähän olet rohkeampi nulikka kuin mitä kuvittelin", mies lopulta hymyili ja pörrötti pojan hiuksia. "Hei, minä satun olemaan ihan tosissani", Titus huomautti, mutta vilkaistessaan ylöspäin huomasi Lucianin hymyilevän hänelle. "Tiedän."

 

"Tunnetko sinä salamurhaajia?" Titus kysyi kun hän hetken päästä seurasi Luciania kapeilla kujilla. "Tunnen ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa leipänsä eteen. Toisille se tarkoittaa, ettei edes ihmishenkien sallita olevan heidän tiellään", Lucian vastasi hiljaisella äänellä, "Älä anna itsesi tulla tunnistetuksi, niin kaikki on hyvin." Titus veti viittansa huppua paremmin kasvojensa eteen, miettien, miten Lucian oli tullut tutuksi salamurhaajien kanssa, mutta päätti, ettei lähtisi utelemaan tämän syitä. Hän ihaili edelleen Luciania suuresti, eikä halunnut tämän kyllästyvän pojan jatkuvaan kyselyyn. Titus kulki hiljaisena miehen perässä, pysähtyen aina, kun mies pysähtyi, ja jatkaen matkaa tämän perässä kuin varjo. Lopulta kaksikko pääsi ilmeisesti sinne, minne Lucian oli halunnut heidän menevän, sillä mies kääntyi hetkeksi Tituksen puoleen. "Anna minun hoitaa puhuminen. Katso sinä hiljaa vierestä ja yritä painaa mieleesi niin paljon kuin pystyt, etenkin sen henkilön ulkonäöstä, jonka yritän saada palkattua. Hänen kohtalonsa saattaa myöhemmin päätyä sinun käsiisi, ja silloin sinun pitää tietää, kenet hoidella pois pelistä." Titus nielaisi hiljaa, miettien, kuinka hän saattaisi joutua antamaan prinssinä ensimmäisen kuolemantuomionsa jos Lucianin palkkaama salamurhaaja epäonnistuisi. Lopulta poika kuitenkin nyökkäsi. "Hyvä", Lucian kuiskasi ja taputti nopeasti poikaa olalle rohkaistakseen tätä, ennen kuin meni hämyiseen rakennukseen sisälle.

 

Titus seurasi vierestä, kun Lucian etsi väkijoukosta jotakuta. Hän ei tiennyt, yrittikö mies arvioida toisia ulkonäön perusteella vai etsikö hän jotain tiettyä henkilöä muiden joukosta. Paikka oli hämärä, eikä se ollut taverna, mikä oli muuten varsin yleinen tapaamispaikka. Tämä vaikutti enemmän joltain yksittäiseltä rakennukselta, jossa yhdellä seinällä oli työilmoituksia. Rakennus vaikutti enemmän joltain tapaamispaikalta, jossa kysyntä ja tarjonta kohtasivat ilman ylimääräistä hälinää. Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiota muihin muuta kuin vilkaisivat oven käydessä kuka oli kyseessä ja mahdollisesti millä asialla. Ilmapiiri oli hyvin painava, ja Tituksesta tuntui, kuin se olisi painanut hänen hartijoitaan. Lucian hänen vieressään ei hänkään vaikuttanut erityisemmin nauttivan paikan olemuksesta, mutta tämän kasvot pysyivät kuitenkin koko ajan peruslukemilla. Hiljaa käskien poikaa seuraamaan perässään Lucian suuntasi yhden pöydän luokse, missä istui jo muutama mies, ja katsoi yhtä näistä merkitsevästi. Ilmoittaen senhetkiselle pöytäseurueelleen tulevansa pian takaisin mies lähti Lucianin mukaan ja kolmikko siirtyi toiseen pöytään.

 

Kun Lucian ehdotti miehelle työtä ja tämä ei juuri yllättynyt kuullessaan, että hänen kohteensa olisi itse Vinemarin kuningas Douglas, Titus oli melkein pudota tuoliltaan. Ei mies täysin sinutkaan ollut asian kanssa, mutta ei läheskään yhtä epäluuloinen tai hermostunut, mitä poika olisi olettanut kenen tahansa muun olevan. Keskittyen Lucianin hänelle antamaansa tehtävään poika kiinnitti huomionsa mieheen, yrittäen painaa tämän kasvot ja äänen mieleensä parhaansa mukaan samalla kun yritti kuunnella kaksikon puhetta. "Mikä tuo poika on?" mies lopulta kysyi, kääntyen itse Titukseen päin. "Ei kukaan sellainen, josta sinun tarvitsee olla huolissaan", Lucian vastasi, vilkaisten itsekin vieressään istuvaa poikaa. "Ehkä joku siitä kapinallisarmeijasta? Hehän ovat kaikista avoimimmin kuningasta vastaan", mies jatkoi ja Titus vilkaisi Luciania, kuin kysyäkseen, pitäisikö hänen vastata. "Hänestä saattaa olla apua jos joudut kiipeliin, parempi siis, ettet utele turhia", Lucian vain vastasi. Salamurhaaja näytti kuitenkin päättäneen jo mielessään, uskoiko Tituksen olevan kapinallinen vai ei, muttei jatkanut asiasta jankkaamista. "...Selvä on. Mutta pojan on parempi olla tulematta tielleni kun teen työni", mies ilmoitti. "Ei sinun tarvitse edes nähdä häntä jos kaikki menee hyvin", Lucian lupasi, ja tämä näytti kelpaavan toisellekin. Kaksikko puhui vielä hetken siitä, kuinka olisi parasta toimia, samalla kun Titus istui hiljaa paikallaan. Pojan mielessä pyöri, oliko hän tehnyt oikean ratkaisun, mutta vilkaistessaan vieressään istuvaa itsevarmaa Luciania poika vakuuttui, että tämä olisi paras ja nopein tapa toimia.

 

"Se mies, jonka palkkasin... Hän tulee epäonnistumaan", Lucian sanoi, kun he olivat kahden Tituksen kanssa keskustan lähellä sijaitsevassa tavernassa. "Miten niin? Hän vaikutti siltä, että saisi työnsä tehtyä", Titus kysyi ihmeissään, hörppien lyhyitä kulauksia tuopistaan. "Hän oli liian itsevarma. Tein itse virhearvion. Yleensä ihmisistä näkee päällepäin, mihin he pystyvät, jos tietää mitä etsiä. Palkkaamallani miehellä oli juuri sopivanlainen välinpitämätön olemus ympäristöään kohtaan, mutta hän suostui työhön aivan liian helposti. Normaalissa taistelutilanteessa hän olisi vaarallinen vastus, mies jolla ei ole mitään hävittävää, mutta kaikki voitettavaa. Uskon kuitenkin palatsin vartijoiden selviävän hänestä varsin helposti." Titus mietti hetken, ja uskoi tietävänsä, mitä Lucian tarkoitti. Mies oli odottanut löytävänsä jotain täysin muuta kun oli valinnut, kenet yrittäisi palkata. Toisaalta oli vaarallista saada kieltävä vastaus, mutta ilmeisesti myöntyväkään ei ollut täysin hyvä. Ei ainakaan, jos myöntyi liian helposti. "Toivon todella, että vartijat tekevät hänestä selvää ennen kuin sinun tarvitsee puuttua asiaan. Huonoimmassa tilanteessa saatat itse joutua päästämään sen miehen päiviltä, ettei hän mene puhumaan ohi suunsa kuulusteltaessa." "Lopeta jo tuo minusta huolehtiminen. Itse minä päätin olla tässä mukana, enkä nyt ainakaan aio alkaa perumaan päätöksiäni", Titus naurahti, yrittäen vakuuttaa sekä itsensä että Lucianin. "No, hyvä on sitten, pikku sankaripojunen", mies lopulta nauroi itsekin.

 

Palkattuaan Lucianin kanssa salamurhaajan isänsä perään, Calder vietti enemmän aikaa palatsissa. Hän ei meinannut saada jännitykseltään nukuttua kunnolla, joten kaikki aika levähtää tuntui vaihteeksi arvokkaalta. Yrittäen kuitenkin leikkiä mahdollisimman normaalia hän vietti päivällä paljon aikaa myös palatsin ulkopuolella, mutta silloinkin poika pysytteli enemmän piilossa saadakseen levätä, vartijoiden luulessa pojan tekevän niin vain heidän kiusakseen. Calderilla oli edelleen hyvät välit myös Tinhaniin, Jemegenin muuttuessa hiljaisemmaksi poikansa kuoleman jälkeen. Vanhusten luona prinssi sai levähtää rauhassa ja pitäen näiden mielikuvaa yllä, että kaikki oli hyvin. Calder ei halunnut näiden huolehtivan sellaisista asioista kuin prinssin henki tai kapinallisarmeija. "Oletko sinä taas kasvanut?" Tinhan kysyi kun Calder tuli käymään. "Tai sinä olet vain kutistunut, mummo", poika naurahti, saaden naisen tuhahtamaan, mutta heti perään tämä nauroi tutulla, lempeällä äänellään. "Nyt, nyt. Eihän sinua noin olla opetettu puhumaan ikäihmisille saati sitten naisille", nainen hymyili, läimäyttäen poikaa kevyesti käsivarteen. "Juuri noin minä puhun kotiopettajalleni", Calder vastasi leikkien yllättynyttä. "Ja hänkö on nainen?" "Maailman kamalin eukko, minkä tiedän." Ja jälleen sai prinssi läimäisyn vanhukselta. "Sinähän typeriä puhut, ei ole tainnut oppi tuohon kalloon painua, vaikka mitä yrittää", Tinhan tuumasi pudistellen päätään. "Nerous ei ole kaukana tyhmyydestä, se kaikki on kiinni siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo", Calder vastasi. "Jaa, ja mistä sitä pitäisi katsoa, että näkee sinut nerona?" "Vasemmalta."

 

"Sinä olet ihan kuin äitisi tuossa suhteessa, kumpikaan ei viihtynyt kovin paljoa muurien takana", Tinhan sanoi kun Calder oli saanut hetken levättyä. Poika oli nukahtanut nopeasti tuolille, tuntien olonsa rennoksi ja jollain tapaa turvalliseksi vanhusten luona. Siellä hänen ei tarvinnut pelätä isänsä mielenliikkeitä tai kuunnella mielistelyjä ja moitteita päällekäin. "...Et taida edelleenkään juuri muistella äitiäsi siis", vanha nainen jatkoi, kun prinssi katsoi tätä hiljaisena, "Mutta sen kyllä haluan sinulle sanoa, että Nilam aina lomilla käydessään kertoi, kuinka äidilläsi oli ongelmallinen tapa karkailla palatsista milloin halusi." "Se taitaakin olla meidän ainoa yhtäläisyys", Calder mutisi itsekseen, mutta tämän sanat eivät jääneet vanhukselta kuulematta. "Ehkä. En tuntenut häntä, enkä kyllä juuri kuningastakaan sen paremmin. Isäsi ulkonäön sinä kyllä olet perinyt", nainen sanoi, yrittäen lohduttaa prinssiä. Sen sijaan toteamus sai Calderin vain pyyhkimään hiuksia silmilleen lapsenomaisesti, haluten peittää kaikki yhtäläisyydet. "Minä en ole hän", hän tuhahti, Tinhanin naurahtaessa kevyesti. Hän ei tiennyt, mitä kaikkea eleen takana piili, mutta uskoi ymmärtävänsä, mitä poika halusi sanoa. "Et olekaan. Sinä olet sinä", nainen sanoi ja hymyili lempeästi.

 

Viimein koitti se yö, jota Calder oli odottanut puoliksi innoissaan, puoliksi kauhuissaan. Hän ei ikinä osannut nukkua sikeästi palatsissa, ja siksi heräsikin varsin nopeasti kuullessaan huoneen ulkopuolelta tulevaa hälinää. Hän kuuli vartijoiden ja palvelusväen juoksevan käytävillä äänekkäästi ja selvästi hätääntyneinä. Calder ei ollut varma, miksi hän hiippaili huoneensa ovelle, ehkä häntä vain jännitti mennä katsomaan, mitä palkkamurhaaja oli saanut aikaan. Nielaisten hermostuksensa nuori prinssi taiteili viattoman yllättyneen ilmeen kasvoilleen ennen kuin avasi oven.

 

"Teidän korkeutenne", eräs pitkäaikaisemmista palvelijoista kysyi. "Mitä on tekeillä?" Calder kysyi, toivoen näyttävänsä juuri sopivan uniselta ja hämmästyneeltä. "Palatsiin on murtauduttu, teidän korkeutenne. Joku kävi kuninkaan huoneessa", palvelija sanoi ja aikoi jo jatkaa matkaansa tarkistamaan tilannetta, huomaten kuitenkin prinssin tulevan perässään. "Palatkaa te vain lepäämään. Uskon vartijoiden saaneen murtautujan kiinni." "Tulen mukaan silti", Calder kuitenkin vastasi vakaasti. Hänen oli saatava nähdä tilanne. "Ymmärrän huolenne, mutta...", palvelija ei ehtinyt sen enempää sanoa, kun prinssi jo lähti tämän edellä kohti kuninkaan omaa makuuhuonetta.

 

Päästyään huoneen ovelle Calder ei ollut juuri yllättynyt näystä. Kuten Lucian oli sanonut, mies oli selvästikin epäonnistunut tehtävässään. Tämä makasi lattialla, vielä juuri ja juuri hengissä, pidellen kaulaansa ja yrittäen vetää henkeä. Mies oli ilmiselvästi paniikissa, eikä se ollut ihmekään. Hänen edessään seisoi itse Vinemarin kuningas ja tämän ympärillä lensi miehen henkilökohtainen lemmikkikäärme, Abd Al-Karim. Eläimen nimi tarkoitti anteliaimman palvelijaa, mitä Calder ei ollut ikinä juuri ymmärtänyt. Pikemminkin paholaisen palvelija olisi ollut parempi nimi käärmeelle prinssin mielestä. Mitä ilmeisimmin käärme oli purrut miestä ennen kuin tämä oli saanut työnsä tehdyksi, eikä Calder olisi yllättynyt vaikka hänen isänsä olisi ollut murhayrityksen aikana hereillä itsekin. Myrkky tulisi vaikuttamaan nopeasti, varsinkin kun puremakohta näytti olevan miehen kaulassa. Mikään vastamyrkky ei pelastaisi tätä, mutta oli täysin asia erikseen, ehtisikö mies puhumaan mitä kaikkea sitä ennen, tai mitä tämä oli jo sanonut ennen Calderin saapumista paikalle. "Mitä täällä tapahtuu?" prinssi kysyi, yrittäen näyttää yllättyneeltä, mutta ei kuitenkaan alkanut enää leikkimään huolestunutta isänsä turvallisuudesta, nähden miehen olevan valitettavasti täysin kunnossa.

 

Calder oli sisäisesti huojentunut saadessaan kuulla, ettei mies ollut sanonut mitään tärkeää ennen kuolettavaa käärmeen puraisua. Puraisun jälkeen tämä oli ollut niin paniikissa, ettei enää ollut edes miettinyt tehtäväänsä, halunnut vain selvitä hengissä. Mies oli kuluttanut viimeiset hetkensä paniikkiin, kuullessaan ettei selviäisi hengissä. Hän kuolisi joko myrkkyyn tai tulisi teloitetuksi. Sellainen Douglas oli pahimmille vihollisilleen. Hän ei tuhlannut armoa tai lohdullisia sanoja näille, vaan kertoi kylmät tosiasiat. Salamurhaaja oli saanut vain sen häviävän pienen pisaran kunniaa pysymällä uskollisena palkkaajalleen olemalla hiljaa. Mies päätyisi silti kuitenkin hautausmaalle rikoksistaan, kuollen häpäistynä.

 

Kukaan ei ollut varma, keitä viihdyttääkseen Calder ja Douglas kävivät normaalilta vaikuttavan keskustelun. Calder leikki huolestunutta poikaa siinä missä Douglas vakuutti hänelle, ettei ollut mitään syytä huoleen. Molempien äänestä kuitenkin kuului, ettei kumpikaan tarkoittanut sanojaan. Sen sijaan niiden takana käytiin aivan toisenlainen keskustelu, joka oli selvää vain kaksikolle itselleen. 'Tiedän, että olit jotenkin osallisena tähän', Douglasin silmät sanoivat Calderille, 'Nyt teit kyllä viimeisen temppusi, paholainen.' Calder ei kuitenkaan hätkähtänyt isänsä jäätävän katseen alla, hän tiesi tämän olevan tulossa joka tapauksessa. 'Et pysty tekemään mitään. Siinä missä minun käteni ovat sidotut, etten voi vahingoittaa sinua, sinä olet täysin samassa asemassa', Calder vastasi sanattomasti katseeseen, pidätellen pientä hymyä, joka uhkasi tulla hänen kasvoilleen. 'Sinä tämän sodan aloitit, poika. Ja tulet vielä näkemään kuolemasi minun kädessäni.' 'Murhaaja ja valehtelija, mutta voittajaksi en anna sinun enää nousta. Tee pahimpasi vielä kun ehdit.'

 

Calder selvisi murhayrityksen järjestämisestä helpommin kuin mitä oli kuvitellut. Tämä nosti prinssin itseluottamusta ja hän päättikin, että heti seuraavan mahdollisuuden tullen yrittää uudestaan. Kuningas kuitenkin nosti heti turvatoimia palatsissa, hankaloittaen prinssin omia suunnitelmia. Myös Calder sai lisää vartijoita huolehtimaan hänen turvallisuudestaan, Douglasin näytellessä huolehtivaa isää. Molemmat kuitenkin tiesivät tilanteen haittapuolet prinssille. Nyt Calder ei päässyt enää niin helposti karkaamaan palatsista omille teilleen. Titusta ei näkynyt pitkään aikaan kaupungin kaduilla iltaisin, hermostuttaen kapinallisia johtajansa odottamattomasta katoamisesta.

 

Lauciania Tituksen katoaminen ei juurikaan huolestuttanut. Hän tiesi Tituksen ja Calderin olevan yksi ja sama henkilö, eikä prinssistä ollut kuulunut edes huhuja, etteikö tämä olisi kunnossa. Hieman miestä toisinaan ärsytti muistuttaa pelikavereitaan, että poika oli tehnyt aikaisemminkin katoamistemppuja, mutta tullut aina takaisin. Todennäköisesti tälläkin kertaa Titus ilmestyisi viikon tai parin kuluttua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sen sijaan, että antaisi pojan vaivata hänen mieltään, Laucian keskittyi omaan työhönsä, tyhjentämään itseään rikkaampien taskuja. Hänen tähtäimessään oli ollut nyt hetken aikaa eräs hieman keskustan ulkopuolella asuva paroni, joka oli erittäin puheliasta sorttia. Mies tykkäsi kerskua omaisuudellaan, joten oli täysin tämän oma vika, että varas oli kiinnittänyt tähän huomiota.

 

Illan hämärtyessä Laucian suuntasi kartanon suuntaan, kuin olisi ollut vain tavallinen ohikulkija. Kartanon pihalla liikkui muutama vahtikoira, jotka eivät juuri kiinnittäneet mieheen mitään huomiota. Varas saattoi arvata, että tilanne olisi aivan toinen siinä vaiheessa, kun  hän lähestyisi rakennusta. Paikan vartiointi vaikutti ulospäin tiukalta, muttei mahdottomalta. Päättäen jatkaa matkaansa kartanon ohi Laucian alkoi suunnitella mielessään, kuinka ylittäisi kartanoa ympäröivän rautaisen aidan, samalla kun odotti illan vaihtuvan pimeäksi yöksi.

 

Onnistuttuaan pääsemään pihalla olevien vahtikoirien ohi Laucian hämmästeli, kuinka hiljainen kartano oli. Tietenkin talon oma väki oli nukkumassa, mutta minkäänlaisista yövartijoista ei näkynyt merkkiäkään. Pysytellen koko ajan varuillaan Laucian suuntasi sinne, missä oletti paronin käteiskassan olevan. Monet aateliston asuinrakennukset seurasivat samaa kaavaa, joten reitti oli varkaalle tuttu, mutta hiljaisuus piti hänen aistinsa herkkinä. Päästyään oikean oven kohdalle Laucian varovasti väänsi kahvasta ja avasi ovea vain sen verran, että näkisi sisälle. Kuten mies oli epäillytkin, joku oli ehtinyt apajille ennen häntä, ja oli nyt huoneen nurkassa olevan kirstun kimpussa.

 

Aina toisinaan sitä sattui, että joku toinenkin oli päättänyt ryöstää saman paikan, joten Laucian ei suoranaisesti ollut yllättynyt, mutta ei hän toisaalta ollut tätä odottanutkaan. Kohta mies kuitenkin kuuli askelten ääniä, ja nopeasti hän astui sisään huoneeseen työntäen mahdollisimman hiljaa ovea kiinni, jotta mahdollisimman vähä kiinnittäisi vartijan huomion. Kuitenkin toinen varas kääntyi kuullessaan Laucianin sulkevan ovea. Kaksikko tuijotti hiljaa toisiaan. Molemmat olivat peittäneet kasvonsa, joten toistensa tunnistaminen oli mahdotonta.

 

Tuntiessaan jonkun nykivän ovea auki takanaan Laucian hyppäsi äkkiä sivuun oven taakse, samalla kun yövartija astui sisään. Mielessään mies kirosi, ja kuuli jonkun toistavan ajatuksensa siinä samassa ääneen. Kirstun luona ollut mies ei ollut ehtinyt mennä piiloon, ja vartijan katse oli lukkiutunut tähän. "Sinä se siis olit", vartija sanoi, ja huusi käytävään, hälyttäen muita vartijoita paikalle. Vartija aikoi juuri sulkea oven, katkaistakseen varkaan pakotien, huomaten kuitenkin silloin oven takana piileskelevän Laucianin. "Kaksiko teitä on?" vartija kirosi, vetäen miekkansa esille. Tämä ei ollut kovin kummoisesti aseistautunut, mutta hänestä näki kuitenkin, että osasi työnsä. Laucian ei halunnut käyttää kävelykeppiään, ellei ollut pakko, joten väistäen miekan hän asteli ensin taaksepäin, tarkoituksenaan päästä ikkunan luokse ja sitä kautta ulos.

 

Laucian kuuli, kuinka muut vartijat juoksivat käytävällä koko ajan lähemmäksi. Päästessään ikkunan luokse häntä odotti kuitenkin jälleen yllätys. Toinen varas tuntui arvaavan hänen aikeensa, sillä nyt tämä puhui miehelle hiljaisella äänellä. "Turhaa, ne on jumissa." Lasi oli paksua, eikä sitä saisi helposti rikki ilman kunnon iskua, ja ovella oli nyt kolme vartijaa. Ilmeisesti yövuorossa ei ollut enempää, mikä oli hyvä. Laucian uskoi selviävänsä kolmesta vartijasta helpostikin, kunnes epämääräistä muminaa. "Eikö tämä porukka osaa olla hiljaa?" toinen varas murahti, ja vilkaisten äänen suuntaan Laucian näki, kuinka nurkassa joku hieroi päätään. Oliko hänen edellään kartanoon tullut varas kolkannut tämän aikaisemmin ja nyt heillä oli vielä lisää vartijoita ongelmana? Sehän olisi hienoa. Vaikka tokkurainen vartija ei olisikaan uhka, haitta tämä kyllä olisi.

 

Kaksi vartijoista lähti kävelemään varkaita kohti miekat valmiina hyökkäykseen viimeisen pysytellessä oviaukossa. Tokkurainen vartija alkoi nousta jaloilleen, hakien hänkin omaa miekkaansa. Laucian ehti tuskin itse pysyä tilanteen perässä, kun hänen vierellään seisova varas otti ensimmäisen asian, jonka sai käteensä ja heitti sen tokkuraista vartijaa kohden. Kyseessä oli pieni jakkara, mutta vasta edellisestä iskusta selviävälle vartijalle se oli tarpeeksi haittaa. Lähtien ryntäämään huoneen reunoja pitkin kohti ovea toinen varas vilkaisi Lauciania, joka lähti itse juoksemaan toista reunaa pitkin. Kuten hän odottikin, molemmat saivat yhden vartijan peräänsä. Hyödyntäen vieressään olevia ikkunoita Laucian heitti verhon itsensä ja vartijan väliin näköesteeksi, muttei kuitenkaan pysähtynyt. Verho toimi hyvin hämäyksenä aina nurkkaan asti, ja onnekseen Laucian huomasi harhautuksen toimineen. Hänen perässään ollut vartija oli tarpeeksi kaukana, että varas pystyi juoksemaan tämän ohi, ja nyt hänellä oli edessään enää ovea vahtiva vartija.

 

Laucian ei juuri kiinnittänyt toiseen varkaaseen mitään huomiota, mutta juostessaan ovea kohti saattoi silti nähdä tämän. Mies tappeli sillä hetkellä hänet kiinni saanutta vartijaa vastaan, ja muutaman metrin päässä makasi tokkurainen vartija jälleen taju kankaalla. Ovella oleva vartija taas oli täysin keskittynyt Laucianiin. Hakien viittansa taskuista veistä itselleen Laucian valmistautui hyökkäämään, mutta niin ei sitten käynytkään. "Älä vain seiso siinä vaan tule auttamaan, että saadaan edes toinen näistä kiinni", toinen varas huudahti, hämäten juuri oikealla hetkellä ovella seisovaa vartijaa, että Laucianin onnistui pääsemään miehen lähelle ja iskeä tätä niskaan. Laucianin perässä oleva vartija näytti kuitenkin myös hämmentyvän tilannetta. Vartija teki nopean tilannearvion, kääntäen huomionsa pois Laucianista ja juosten auttamaan työtoveriaan. Laucian sen sijaan kääntyi käytävälle. Hän olisi voinut juosta karkuun, ja jättää epäonnisen miehen oman onnensa nojaan, mutta toisaalta tämä oli auttanut Laucianin karkuun. Päättäen tehdä nopean visiitin ensimmäiseen makuuhuoneeseen ja herättää siellä nukkuvat, hän saisi ehkä vartijat pois toisen kimpusta, jotta tämäkin pääsisi pakoon.

 

Muutaman huoneen päässä olikin onneksi jonkun palvelusneidon huone, ja Laucian löi nyrkillä äänekkäästi huoneen oveen. Sisältä kuului korkea kiljaisu, ja mies iski vielä uudemman kerran herättääkseen lisää paniikkia, ennen kuin lähti juoksemaan eteenpäin käytävällä. Nyt toinen rikollinen olisi täysin oman onnensa nojassa, kun vartijat lähtisivät tarkistamaan palveluskunnan turvallisuutta. Tämä olisi ainoa viimeinen hetki, jolloin Laucian pääsisi karkuun, joten pitäen silmällä mitä tahansa arvokasta, jonka hän voisi nopeasti repäistä mukaansa, mies juoksi pois kartanosta.

 

Päästyään ulos kartanosta Laucian juoksi sen sijaan, että olisi palannut takaisin kaupunkiin, läheisen metsän rajalle. Ehkä hän oli hieman utelias, pääsisikö toinen ulos kartanosta. Ja mikäli pääsisi, Laucian halusi tietää, kuka oli ollut kyseessä. Hetken kuluttua joku todella tuli kartanosta ulos, mutta tämä näytti juoksevan hieman vaikean näköisesti. Laucian lähestyi tulijaa pysytellen kuitenkin metsän ensimmäisen puurivin takana, seuraten toisen menoa katseellaan. Oliko tämä loukkaantunut ja silti päässyt karkuun? Oli siinäkin yksi melkoinen onnen kultapoika. Mies oli itsekin tulossa metsää kohti, ja kohta Laucian näkikin toisen tulevan metsän suojiin lyhyen matkan päässä.

 

Tullessaan lähemmäksi Laucian huomasi, kuinka toisella oli pitkä keppi toisessa kädessään, ja toisen käden tilalla pitkä terä. Tarkalleen ottaen mieheltä puuttui käsivarsi kyynärpäästä eteenpäin, ja Laucian muisti vain yhden henkilön, jolta puuttui käsi. "Iltaa", hän hymähti ja astui toisen näköpiiriin. Pieni virnistys kävi hetken Laucianin kasvoilla, kun hän näki Allawin kääntyvän häneen päin. Hän oli arvannut oikein, Allawi ei ollut läheskään niin viaton kuin mitä sanoi olevansa. "Vai että tällä tavoin kauppiaat nykyisin hankkivat kauppatavaransa", Allawi vastasi tunnistaessaan Laucianin, kun tämä otti huivin pois kasvojensa edestä. "Samaa voisi sanoa sinusta, näinkö sinä kustannat omat seikkailusi", Laucian kysyi takaisin, Allawin naurahtaessa. "Näinpä juuri. Harva katsos palkkaa rampaa miestä töihin. Eipä sillä että minulta taitoa muuhun löytyisikään."

 

Kun molempien salaisuus oli nyt toiselle selvillä, kaksikko päätyi jatkamaan matkaansa syrjäiseen tavernaan. Allawi kertoi mielellään vuosistaan merirosvona nyt kun Laucian tiesi totuuden. "Nyt sinulla ei ole myöskään syytä kieltäytyä ehdotuksestani kiltaan liittymisestä", Laucian ehdotti hetken jutustelun jälkeen. "Tai sitten on. Jos haluaisin vastata jollekulle tekemisistäni, olisin edelleen laivalla", Allawi vastasi huokaisten, selvästi kyllästyneenä aiheeseen. "Selvisit ulos kartanosta yhdellä kädellä ja jalalla. Et selvästikään ole täysin typerä, joten en yllättyisi jos nousisit killan arvoasteikolla nopeasti", Laucian sen sijaan yritti houkutella. "Kuulehan, ryhmätyöskentely ei oikein ole minun juttuni. Enkä tarvitse yhtään sen enempää muiden arvostusta. Jos enää yksikään asia houkuttelee vähemmän, niin suunnitella strategioita vartijoilta pakoiluun saati yrittää opettaa temppujani muille. Mutta jos joskus muutan mieleni, voin luvata, että olet ensimmäinen johon olen yhteyksissä", Allawi sanoi. Hän oli selvästikin päätöksensä tehnyt, vaikka Laucian pitikin päätöstä varsin hölmönä. Ja mitä miehen väittämiin tuli, ilmeisesti Alya teki poikkeuksen sääntöön. Ehkä Laucian oli siis tyytyväinen, ettei Allawi suostunut hänen pyyntöönsä, hän ei haluaisi miehen piirittävän itseään samaan tapaan kuin tämä piiritti Alyaa.

 

Parin viikon kuluttua Calder pääsi taas liikkumaan vapaammin, mutta Douglas päätti pitää omat henkivartijansa lähellään. Uusi salamurhayritys tulisi olemaan selvästi vaikempi kuin ensimmäinen. Prinssillä oli käynyt tuuri, kun edellinen oli kuollut ennen kuin oli ehtinyt mennä puhumaan mitään. Nyt vartijat ottaisivat murhaajan kiinni, mikäli joku uskaltautuisi yrittämään, eikä tämä selviäisi yhtä helpolla. Kuitenkaan Calder ei halunnut antaa periksi. Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä hänen tulisi etsiä, joten paremman alun puutteessa hän päätti tukeutua samaan mieheen, joka oli tutustuttanut hänet salamurhaaja-ajatukseen. Lucian todennäköisesti halusi myös tietää, kuinka ensimmäiselle oli käynyt.

 

Kun Titus kulki yöllä kadulla etsimässä Luciania, hän törmäsikin epäonnekseen Mustafaan. Mies oli selvästi huonolla tuulella tavatessaan pojan, eikä edes yrittänyt piilotella sitä. "Tule, meillä on hieman puhuttavaa", mies sanoi vaativalla äänellä. Hämillään Titus seurasi miestä, kunnes he olivat kahden erään vilkkaan tavernan pienessä kulmapöydässä. Siellä he katosivat ihmisten sekaan, ja melun seasta oli hankala erottaa sanoja. Titus sai keskittää kaiken huomionsa Mustafaan, että kuuli miehen sanat. "Minähän sanoin ja selitin sinulle, miksi salamurhaajan palkkaaminen on huono idea", Mustafa sanoi matalalla äänellä. Miehestä näki, että todellisuudessa tämä olisi halunnut huutaa pojalle naama punaisena, mutta hillitsi itsensä hyvin. "Miksi sinä kuvittelet minun palkanneen ketään?" Titus kysyi, yrittäen esittää viatonta. Mistä mies oli edes saanut tietää hänen ja Lucianin touhuista. Ei kai miehet olleet jutelleet keskenään? "Älä pidä minua typeränä, poika. Sinä ja Lucian otitte asian juuri ennen katoamistasi puheeksi. Tiedän vain kuninkaan lisänneen hetkellisesti henkivartijoiden määrää, mutta ilman mitään selkeää syytä. Mitkä luulisit olleen ensimmäiset ajatukseni siinä tilanteessa?" Titus hiljeni miehen selityksen myötä. Mustafa oli älykkäämpi kuin mitä hän oli odottanut. "Yhteensattumat ovat vaarallisia", Titus kuitenkin yritti. Hänellä ei ollut valmista selitystä kuitenkaan miksi kuningas oli lisännyt henkivartijoitaan. Mustafa kohotti toista kulmaansa. Mies ei selvästikään uskonut pojan selitystä. "Väitätkö siis, että meidän lisäksi jossain on joku muukin, joka yrittää taistella Douglasia vastaan? Miksi kukaan yrittäisi yksin moista, kun he voivat liittyä kapinnallisiin?" "Ehkä heidän mielestään kapinnalliset toimii liian hitaasti", Titus tuhahti, ja oli varma, että hänen sanansa uppoisivat ympäröivään meluun, mutta Mustafan ei tarvinnut kuulla arvatakseen, mitä poika oli juuri sanonut. "Vai sitä mieltä sinä olet", mies tuumasi, ennen kuin nousi pöydästä. Hän ei edes halunnut juoda omaa oluttansa loppuun, vaan lähti pudistellen pettyneenä päätään.

 

Kun Tituksen viimein onnistui löytää sinä iltana Lucian, hän ei ollut enää yhtä innoissaan miehen näkemisestä. Mustafan kanssa käyty keskustelu pyöri hänen mielessään ja sai pojan ärtyneeksi. "Olethan sinä vielä hengissä. Ehdin jo ihmetellä, oletko mennyt heittämään henkesi kun en ole nähnyt sinua", Lucian tervehti hyväntuulisesti. "Vai niin", Titus tuhahti, ja miehen hymy laantui. "Oletan, että kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin ajattelimme?" hän kysyi, yrittäen ymmärtää toisen huonotuulisuutta. "Ei mennyt, ei. Itse asiassa kaikki meni huonommin." "Mitä ihmettä tapahtui?" Lucianin ääni oli huolestunut, kuinka pahassa pulassa he olivat nyt?

 

Titus selitti kaiken Lucianille, miehen kuunnellessa kärsivällisesti. "Olihan hän oikeassa, mutta miten Mustafa saattoi arvata kaiken heti?" Titus tuhahti lopuksi. "Hän on järkevä mies, Titus. Mutta myös aivan liian varovainen." "Pelkuri hän on, siinä kaikki." "Titus... Kuuntele, me teimme virheen tällä kertaa, ja Mustafa näkee sen. Meidän pitää vain suunnitella seuraava liikkeemme paremmin ja tämän kertainen unohtuu kaikkien mielestä." Lucianin sanat tuntuivat yhtä aikaa rauhoittavan ja ärsyttävän Titusta lisää. Poika ei halunnut, että suunnitelman epäonnistumisesta puhuttiin virheenä. "Jos haluat, voimme yrittää uudestaan?" mies ehdotti, "Mutta tällä kertaa katsomme, ettemme palkkaa ketä tahansa veitsen heiluttajaa." Titukselta ei tarvinnut kysyä kahdesti.

 

Lucian ja Titus lähestyivät hiljaa jälleen samaista katua, jossa palkkamurhaajat pitivät iltaisin majaansa. Titus yllättyi, Lucian ei niinkään, kun he näkivät Mustafan nojaavan seinään, ilmiselvästi odottaen heitä. "Alya tuntee nämä kadut kuin taskunsa, ilman häntä en olisi ikinä löytänyt tänne ajoissa", Mustafa mutisi itsekseen ennen kuin suuntasi tiukan katseensa Titukseen ja Lucianiin. "Minä luulin tehneeni selväksi, ettei tälläinen toimintamalli ole osa kapinnallisarmeijaa. Mitä ihmettä te täältä haette?" mies kysyi kylmästi. Hän oli silminnähden pettynyt Titukseen, ja Lucianiin, joka oli istuttanut ajatuksen pojan päähän. "Hyvä on, voitit. Mutta näin saamme sentään tuloksia aikaan, toisin kuin sinun piilottelulla", Titus tiuskaisi. "Unohdat, että kapinnalliset koostuvat suurelta osin tavan kansalaisista. Suunnitelmien pitää myös turvata heidän osansa mahdollisimman hyvin, mutta samalla olla toimivia. Se vie aikaa, ja ihmisille on suotava heidän normaali arkielämänsä. Jos sinä nyt alennut tälläiseen, tuhoat oman maineesi ja kuka sen jälkeen haluaa sinua seurata? Olet leikkaamassa oksaa jolla istut, poika", Mustafa luennoi, "Ja sinä, Lucian. Pidin sinua järkevänä miehenä. Todista se nyt, ja puhu tuo samainen roska pois pojan päästä, ennen kuin tässä saadaan suurempi soppa aikaiseksi." "Sitä en valitettavasti voi tehdä. En pidä itse ajatusta palkkamurhaajista läheskään yhtä tuhoisana, kuin miltä saat sen kuullostamaan. Myönnän toimineeni hätiköidysti, mutta pysyn silti omien sanojeni takana", Lucian vastasi vakavana. Hän onnistui pysymään nyt paljon rauhallisempana verrattuna siihen, kun hän oli tuonut ajatuksen ensimmäistä kertaa esille. "Vai niin. Mutta en silti aio päästää teitä tekemään enää enempää typeryyksiä. Alkakaahan kalppia, molemmat. Ja Titus, mieti tarkkaan, mitä sanoin. Älä ala uhkapelaamaan kaikella sillä, mitä kaikkien yhteistyö on saanut aikaan."

 

"Ehkä parempi unohtaa salamurhaajat toistaiseksi", Lucian sanoi kun hän käveli Tituksen kanssa ilman päämäärää Amirmoezin kaduilla. Yllättyneenä poika kääntyi katsomaan tätä ihmeissään. "Jos Mustafa on noin paljon asiaa vastaan, olisi typerää suututtaa häntä enää tämän enempää. Se suuremmissa ryhmissä on ongelmana, kaikilla on omat mielipiteensä, eivätkä ne aina kohtaa. Tämä on selvästi sellainen asia, joka saattaisi jakaa kapinalliset kahtia", mies selitti. Titus ymmärsi kyllä, mutta hän ei halunnut antaa vielä periksi. Hänen mielestään viimeisimmästä edistyksestä oli kulunut aivan liian kauan aikaa. "Mutta tätä vauhtia Mustafa päättää odottaa, että kuningas kuolee vanhuuteen, ennen kuin tekee mitään. Ei hänellä ole todellisuudessa mitään suunnitelmaa ja hän vain pelkää häviävänsä", Titus vastasi. Hän oli edelleen kiukkuinen, ja se näkyi pitkälle. "Ja hänkö muka ollut mahtava joskus aikoinaan? Joko Vinemar on ollut heikko tai sitten kaikki yliarvioivat hänet ja reilusti." "Mustafa ei ole enää nuori. En epäile yhtään hänen menneisyyden menestystään, mutta mies tulee hiljalleen vanhaksi. Ehkä hän vain ei kestä ajatusta päästää irti nuoruuden loistostaan", Lucian sanoi, yrittäen rauhoitella poikaa vierellään. "No siinä olet oikeassa", Titus tuhahti. Höyryjen päästäminen oli auttanut häntä rauhoittumaan tarpeeksi, ja Lucian oli antanut hänen valittaa. "Kyllä me keksimme jotain, millä saamme taas kapinallisarmeijan rattaat pyörimään", mies sanoi hymyillen, pörröttäen vieressään kävelevän pojan hiuksia. Kun Titus tuttuun tapaansa työnsi miehen käden kauemmaksi, tämä ei voinut kuin nauraa. Tämä oli se Titus, jonka hän tunsi.

 

"Lähde minun kanssani lomalle", Lucian ehdotti yhtäkkiä, kuin tyhjästä. "Lomalle? Mistä tuo tuli?" Titus kysyi kummastuneena. Hän ei ollut odottanut miehen ehdottavan lomaa, miksi olisikaan? "Saisit siinä vähän aikaa unohtaa kaiken. Eikä minua haittaisi yhtään matkaseura", Lucian hymyili. "Matkaseura? Oletko sinä lähdössä jonnekin?" Titus muuttui entistäkin hämmentyneemmäksi. Mistä oikein oli kyse? Oliko jotain tapahtunut sillä välin kun hän odotti pääsevänsä livahtamaan henkivartijoiltaan? "Viime työstäni sain sen verran hyvän palkan, että ajattelin hetken aikaa vain rentoutua ja matkustella. Ei mitään sen erityisempää. Ehkä lähteä käymään katsomassa eri paikkoja tarinoista, mutta toisaalta metsäretkikään ei kuullosta hullummalta. Mitä sanot?" Hetkeen Titus ei tiennyt mitä vastata. Ehdotus oli tullut täysin puskista. Kuitenkin mietittyään asiaa poika nyökkäsi. Hänen ehkä pitäisi palkata Lucian virallisesti, jotta he saisivat matkustaa kahden rauhassa, mutta sillä ei ollut väliä.

 

Muutamassa päivässä Calder oli onnistunut järjestämään itselleen aikaa ja ylipuhunut henkivartijansa päästämään hänet matkalle. Kuningas ei aiheuttanut hankaluuksia, Douglas oli itse asiassa tyytyväinen prinssin lähdöstä. Mies saisi olla hetken kaukana pojasta, ja hengittää rauhassa. Lucian nauroi saadessaan työtarjouksen ja huomaten sen tulevan itse prinssiltä. "Päätit sitten toimia virallisesti loman suhteen?" mies kysyi hymyillen. "Ajattelin sen olevan helpointa", Calder tuhahti. He olivat kahden Lucianin pienessä majatalohuoneessa, miettimässä matkaa. "Totta. Kenenkään ei tarvitse ihmetellä, minne olet kadonnut. Tai jos ihmettelee, heille löytyy nopeasti täysin normaali selitys. Mutta kukaan ei ole ikinä maksanut minulle lomailusta", mies naurahti. "Voin minä vähentää palkkaasi jos raha ei kelpaa", Calder sanoi, yrittäen kerrankin saada Lucianin lopettamaan naurunsa. Se tehosi, ja miehen naurui keveni lempeään hymyyn. "Ei, kyllä minulle raha aina kelpaa. Otan mielelläni kaiken, mitä olet valmis maksamaan tästä matkasta", mies sanoi ja pörrötti jälleen kerran Calderin hiuksia. "Hei, minä en ole mikään koira tai kakara", prinssi tuhahti tympääntyneenä.

 

Lähtöpäivänä Calder pohti pitkään, pitäisikö hänen ottaa Sphintus mukaansa. Hän kuitenkin oli matkaamassa omana itsenään, joten hänellä ei ollut varsinaisesti syytä jättää eläintä palatsiin. "Huvittaisiko sinua hieman ulkoilla", Calder kysyi rapsuttaen matelijaa leuan alta. Käärme oli hetken paikallaan ennen kuin kiertyi tuttuun tapaan isäntänsä kaulan ympärille, jääden siihen lepäämään. "Selvä, otan tuon sitten myöntävänä vastauksena", prinssi nauroi hyväntuulisesti. Lucian saisi rohkaista itsensä ja tulla toimeen Sphintuksen kanssa, halusi tai ei. Kuitenkin Calder pakkasi vastamyrkyn mukaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Hän ei halunnut kuitenkaan aiheuttaa vahingossa katastofia matkalla. Satuloidessaan Midnight Dreamiä hän huomasi, kuinka hevonen ei ollenkaan pitänyt käärmeen läheisyydestä. "Pirun elikko, ei Sphintus sinua syö, vaikka se voisi olla ihan hyvä idea", prinssi tuhahti yrittäessään epätoivoisesti rauhoitella eläintä.

 

"Sinulla kesti", Lucian naurahti kun kaksikko tapasi kaupungin pääportilla. Rakennelma ei kuitenkaan ollut sen enempää kuin vain koriste, joka ei todellisuudessa ollut mikään kulkueste kiinni ollessaan, mikäli sen vain jaksoi ja halusi kiertää. "Midi alkoi hankalaksi", Calder totesi, vilkaisten happamasti hevosta allaan. Tamma kuopi maata, haluten hoitaa matkan loppuun mieluummin kerralla, eikä kaupungin portti vaikuttanut sen mielestä päätepysäkiltä. Lucian vilkaisi hevosta hieman kiusaantuneesti hymyillen, hän ei tiennyt Calderin ottaneen Sphintusta mukaansa, sillä käärme oli piiloutuneena prinssin paidan alle. "No, eiköhän lähdetä sitten matkaan", Lucian sanoi lopulta, kääntäen oman hevosensa poispäin kaupungista, Calderin seuratessa tottelevaisesti miestä.

 

Päivä oli Calderille hauskempi, kuin mitä hän oli osannut odottaa. Lucian sai hänet unohtamaan hankaluudet kapinallisarmeijan ja isänsä kanssa, ja pitkästä aikaa rentoutumaan kunnolla. "Sinä taidat viihtyä paremmin palatsin ulkopuolella kuin sisällä", Lucian naurahti kun kaksikko päätti leiriytyä metsään yöksi. Normaalisti Calder oli tottunut siihen, että hänelle oli varattu yösija tavernassa, joten ulkona yöpyminen oli jotain täysin uutta ja jännittävää. "Jaa, nytkö sinä sen huomasit?" prinssi vastasi, yrittäen peittää iloista virnettään. Vaikka hän olikin onnensa kukkuloilla, hän ei halunnut näyttää sitä Lucianille siinä pelossa, että mies päättäisi alkaa kiusaamaan häntä jälleen. "En minä suinkaan niin hidas ole", Lucian vastasi samalla kun neuvoi kuinka teltta saataisiin pystyyn. "Mutta päätit muuten vain huomauttaa asiasta?" "Miksipä ei? Se on hyvä piirre sinussa, haluta nähdä muutakin kuin sen mitä sinun halutaan näkevän." "Mitä tuo nyt tarkoitti?" Calder kysyi hieman kummastuneena. "Mitä minä olen nähnyt, aateliset ovat kuin jalostettuja koiria. Heitä kiillotetaan hienommiksi ja hienommiksi, mutta loppupeleissä moisista ei ole enää oikean koiran tehtäviin." "Tarkoitatko, että minusta ei olisi elämään ihmisenä?" "Ei olisi, ellet itse haluaisi katsoa maailmaa omin silmin. Tuollaisen prinssin puolesta minä voin hyvinkin taistella", Lucian sanoi ja Calder tunsi punastuvansa hieman. Hän ei täysin tajunnut miehen sanoja, mutta ymmärsi kuitenkin tulleensa kehutuksi.

 

Sphintus ei kuitenkaan nauttinut yhtä paljoa illan touhuista kuin isäntänsä. Calderin jatkuva liikkuminen sai käärmeen kiemurtelemaan ulos piilostaan, jossa se oli viettänyt lähes koko päivän. "Mitä helvettiä?" Lucian älähti, kun huomasi hämärässä käärmeen luikertelevan prinssin kaulan ympärille ja siitä lähtevän lentoon. "Ai Sphintus, se lähti varmaan vain etsimään syötävää, kyllä se löytää takaisin", Calder vastasi. Hän oli unohtanut mainita miehelle käärmeen mukaan ottamisesta, sillä Midnight Dream oli vienyt kaiken pojan huomion aikaisemmin. "Sehän... hienoa", Lucian vastasi, tietämättä heti mitä sanoisi. Calder huomasi samassa, että nyt jos koskaan hänen oli mahdollista kostaa kaikista niistä hetkistä jolloin mies oli kiusoitellut häntä. "Mitä, säikähditkö sinä? Oletin sinun tietävän, että Vinemarin kuningasperheellä on lemmikkejä", prinssi sanoi virnuillen, kiertäen teltan ympäri Lucianin viereen. "Tiesin, mutta en varautunut, että otat niitä mukaan", Lucian vastasi, tarkkailen metsään siihen suuntaan, minne Sphintus oli kadonnut. "Ei huolta, ei minulla Sphintuksen lisäksi muita ole mukana, ja se osaa kyllä pitää huolen itsestään", Calder vastasi, selvästi ylpeänä lemmikistään. "Vielä minä sinut tavoille opetan, että yllätysvieraista mainitaan ennen kuin ne hyppää sinun paidan alta", Lucian naurahti, vetäen yllättäen prinssin pieneen painiotteluun siihen vastakasatun teltan päälle.

 

Dear rabbit, my legs are getting weak chasing you / These snow fields wouldn't seem so big if you knew / That this blood on my teeth, it is far beyond dry / And I've captured you once, but I wasn't quite right / So I'm telling you that you'll be safe with me

 

"Onko tämä sinusta hauskaa tai jotain?" Calder kysyi hän löysi itsensä jälleen istumasta Lucianin sylistä painiottelun jälkeen. "On", mies vain vastasi lyhyesti. Huokaisten uupuneena prinssi nojautui miestä vasten ja tuijotti nuotiota. "Sinun takia meidän pitää pystyttää teltta uudestaan", poika sen sijaan nurisi, vilkaisten heidän kaatamaansa telttaa. Lucian sen sijaan vilkaisi taivaalle, joka oli täysin pilvetön sinä yönä. "Ei me tänään telttaa tarvita välttämättä", tämä lausui saaden Calderinkin tuijottamaan taivasta. "Ei edes tuule, joten en usko tänä yönä satavan", mies jatkoi. Hetken he vain istuivat hiljaa, kunnes Lucian nousi hakemaan molemmille viltit satulalaukustaan. "Eiköhän me näillä pärjätä", mies hymyili heittäen toisen vilteistä prinssille. "Kyllä minä sentään tuon verran itsekin ajattelin", poika mutisi, mutta otti silti viltin vastaan. "Niin, sinähän olet jo iso poika", Lucian kiusoitteli, Calderin mulkaistessa miestä vain ilkeästi. Poika oli aivan liian väsynyt jaksaakseen alkaa inttämään tämän kanssa.

 

Rabbit, my claws are dull now so don't be afraid / I could keep you warm as long as you can just try be brave / Yes I know I'm a wolf, and I've been known to bite / But the rest of my pack, I have left them behind / And my teeth may be sharp, and I've been raised to kill / But the thought of fresh meat, it is making me ill / So I'm telling you that you'll be safe with me

 

Palaten viltin kanssa Lucian veti Calderin aivan itseensä kiinni, pojan suureksi hämmennykseksi. "Onko tämäkin joku selviytymisjuttu?" prinssi kysyi selvästi sarkastiseen sävyyn. "On se", mies vastasi vakuuttavasti, saaden toisen taas hiljaiseksi. "Sinusta ei sitten ota selvää", poika vihdoin huokaisi, naurahtaen pienesti. "Miten niin? Kysy pois vain, kyllä minä sinulle jostain vastauksen löydän", Lucian vakuutti, puoliksi leikillään mutta puoliksi täysin tosissaan. "...Mikä lelu minä oikein olen sinulle?" Calder sai lopulta kysyttyä, kääntyen istumaan kasvokkain miehen kanssa. Hän ei ollut varma, millaisen vastauksen halusi, vai halusiko sittenkään koko vastausta ollenkaan, mutta nyt poika ei enää voinut perääntyä. "Lelu?" Lucian sen sijaan kysyi ihmeissään. "No jos minä en lelu ole, niin mikä sitten?" Prinssi yritti pitää ilmeensä vakaana, mutta takaraivossa hänellä kummitteli kaikki mahdolliset vastaukset, joita hän ei ainakaan halunnut kuulla. Juuri kun Calder oli aikeissa perääntyä aiheesta, hänen ajatuksensa katkesi Lucianin yllättäen suudellessa tätä. Prinssillä meni hetki tajuta mitä juuri oli tapahtunut, eikä hän osannut kuin tuijottaa miestä typeränä. "...Mikä tuo oli?" hän lopulta sai kysyttyä, enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena. "Häiritseekö se sinua?" Lucian kysyi sen sijaan hiljaisella äänellä. Hämmentynyt punastus nousi pojan kasvoille, kun tämä kääntyi jälleen selin Lucianiin, tietämättä itsekään mitä sanoa. "Tarkoittaako tuo, että häiritsee?" mies kysyi, ja Calder puri hetken huultaan, ennen kuin jälleen nojasi toiseen. "Ei kai", prinssi kuiskasi tuskin kuuluvasti ja Lucian kiersi kätensä pojan ympärille. Ei normaaliin, kiusoittelevaan, sainpas-kiinni-tapaan, vaan löysästi, jotta poika tiesi voivansa lähteä siitä heti, jos vain halusi. "Tämä tuntuu vain niin oudolta", Calder jatkoi hiljaisella äänellä, tuijottaen miehen kämmeniä edessään. "Sekö, että mies voi rakastaa sinua?" Lucian kysyi, pojan punastuessa jälleen sekunneissa. "Älä sano noin, kuullostaa imelältä", prinssi tokaisi, kuullen miehen nauravan takanaan. "Pidetään mielessä, mutta sekö sinua tässä ihmetyttää? Ei se niin erilaista ole, välittääkö miehestä vai naisesta." "En tarvitse luentoa, kiitos", Calder jatkoi. Hänelle oli jo tarpeeksi kummallista olla siinä tilanteessa, keskustelu asiasta olisi voinut hyvinkin olla liikaa pojalle. Hiljaisena hän jälleen kääntyi hieman miehen sylissä, juuri ja juuri nähdäkseen miehen kasvot.  Lucian tuijotti häntä takaisin vakavana, ja jollain tapaa odottavasti. Hieman epävarmana Calder nojautui suutelemaan miestä. Tilanne oli hänelle ehkä outo, mutta hän todella välitti miehestä, joten hän oli valmis ainakin yrittämään, millaista toisen kanssa oleminen olisi.

 

So rabbit, please stop looking the other way / It's cold out there, so why not stay here / Under my tail

 

Mustafa ei ollut läheskään yhtä innoissaan Tituksen uudesta katoamisesta. Hetken hän jo ehti miettiä, mikäli poika oli palkannut uuden salamurhaajan kuninkaan perään, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta kysyä keneltäkään tilanteesta. Mies ei ollut enää läheskään yhtä varma mielipiteestään Lucianista. Kuitenkaan hän ei ollut kuullut mitään huolestuttavia huhujakaan, ja se olikin ainoa asia, mikä piti Mustafan vielä rauhallisena. Mies saattoi vain toivoa, että hiljaisuus tarkoitti, ettei mitään ollut tapahtunut. Sen sijaan hän päätti yrittää valmistautua parantamaan välejään Titukseen, kun tämä vihdoin päättäisi näyttää naamansa jälleen. Hänen oli keksittävä suunnitelma, mitä kapinallisarmeijan kannattaisi tehdä seuraavaksi. Jos toiminnanpuute oli se, joka pakotti pojan alkamaan hankalaksi, ehkä tämä rauhoittuisi, jos suunnitelma olisi valmiina hänen palatessaan. Tituksen miellyttäminen ei tuntunut Mustafasta hyvältä syyltä toimia, mutta jotain hänen oli tehtävä ennen kuin poika saisi murhaajan maineen.

 

Palatessaan retkeltään Calder oli paljon hyväntuulisempi ja itsevarmempi kuin lähtiessään. Douglas ei juuri pitänyt näystä, muttei sanonut ääneen mitään. Sen sijaan mies valmistautui henkisesti uuteen hyökkäykseen, uuteen salamurhayritykseen. Hän ei edelleenkään tiennyt varmaksi, mikä hänen poikansa osa oli asiaan, mutta oli kuitenkin varma, ettei prinssi ollut viaton. Eniten hän uskoi kyseessä olevan palkkamurhaaja, ja juurikin Calder olisi palkannut tämän. Murhaaja oli kuitenkin kuollut, eikä kuningas ollut saanut tietoja irti mieheltä ennen kuin tämä oli heittänyt henkensä. Pohtien, pitäisikö hänen käyttää samoja keinoja kuin poikansa, Douglas päätyi toistaiseksi hillitsemään itsensä. Hän halusi nähdä, yrittäisikö prinssi samaa suunnitelmaa uudestaan, ja vasta sitten hän tekisi oman siirtonsa.

 

"Voisit edes minulle sanoa jotain, ennen kuin katoat", Mustafa huomautti kun vihdoin tapasi Tituksen tämän loman jälkeen. "Mä halusin vaan vähän lomailla", poika tuhahti. Hän oli kyllä osannut odottaa, ettei Mustafa ollut tyytyväinen, mutta mihinkäpä mies nykyisin tuntui olevankaan. "Ensin sinä valitat, että minä en suostu tekemään mitään ja sitten itse alat lomailemaan? Missä välissä sinusta on noin typerä tullut?" Mustafa jatkoi torujaan, ja sanoi Titus miehelle mitä hyvänsä, se tuntui vain olevan öljyä liekkeihin. "Mutta kuitenkin, sillä välin kun sinä olet hoitanut oman osuutesi laiskottelusta, minä kehittelin kapinallisarmeijan seuraavaa mahdollista liikettä", mies lopulta pitkän kinastelun jälkeen sanoi, saaden Tituksen kiinnostumaan jälleen tämän puheista. "Tässä pitkässä aikavälissä on ollut se hyöty, että vartijat odottavat hyökkäystä vähemmän. Hyvällä tuurilla he ajattelevat kuninkaan murhayrityksen olleen jonkun toisen tekosia ja kiinnittävät huomionsa siihen. Tämän en usko olevan todennäköistä, joten siihen ei kannata luottaa liikoja", Mustafa aloitti selityksensä, kunnes avasi kaupungin kartan pöydälle ja alkaen selittämään, mitä oli viime päivinä saanut suunniteltua.

 

"Sinä edelleen haluat edetä vain pieniä askelia kerrallaan", Titus huomautti kun he olivat käyneet hyökkäyssuunnitelman läpi. "Minä haluan edetä harkitusti", Mustafa korjasi, mutta huomasi kyllä epäilyksen pojan olemuksessa, "Haluaisitko muokata suunnitelmaa jotenkin?" "Haluaisin vihdoin päästä tässä kaikessa eteenpäin. Savustaa kuninkaan ulos ja laittaa hänet kertomaan totuus", Titus vastasi hieman hajamielisesti. "Sen aika tulee kyllä, mutta jos vielä muistat, ensimmäinen yrityksesi marssia palatsiin--" "Tiedän, ei tarvitse muistuttaa", poika kivahti. Hän ei halunnut muistella yhtä elämänsä pahimmista takapakeista. "Nähtävästi tarvitsee, jos sinä alat hätäillä. Sinulla on korkeat tavoitteet ja niiden saavuttaminen vie aikaa."

 

Mustafan onnistui ylipuhua Titus tottelemaan hänen suunnitelmaansa, kunhan poika selvittäisi muutamia yksityiskohtia. Viikon lopussa kapinallisten oli jälleen tarkoitus hyökätä, ja sen jälkeen he olisivat aikaisintaan valmiita kohtaamaan jälleen itse kuninkaan. Titus tuijotti tehtävälistaansa, hänen olisi helppoa saada osa tiedoista selville, mutta se ei tulisi olemaan helppoa. Jos hän kysyisi vartijoilta tietoja näiden työkuvioista päivällä, jopa itse prinssi vaikuttaisi epäilyttävältä ja saattaisi tuoda muutoksia. Titukselle vartijat taas eivät kertoisi tasan tarkkaan yhtään mitään. Poika ei kuitenkaan luottanut tarpeeksi itseensä, että uskoisi saavansa vakoiltua haluamansa tiedon saati sitten osaisi varastaa minkäänlaisia työvuorolistoja.

 

"Hei, korotatko sinä panoksia?" Laucian kysyi, herättäen Tituksen jälleen ajatuksistaan. Poika oli tullut kapakkaan ja päättänyt pitkästä aikaa pelata korttia tutussa porukassa. "Mitä? Ai, joo... Tietysti", Titus vastasi ja heitti muutaman kolikon lisää pöydän keskellä olevaan kolikkokasaan. Hänen ajatuksensa eivät todellakaan olleet pelissä, hänellä oli itse asiassa melkoisen huono käsi, ja hänen äsken korottamansa panos päätyisi hetkessä muiden taskuun. "Herätys, poika", hänen vieressään oleva mies huomautti, iskien Titusta niin lujaa selkään, että poika sai hetken ajan vetää henkeä. "Hereillä ollaan, ääliö", hän murahti vastaukseksi, saaden aikaan muutaman epäilevän katseen ja epäuskoista hekottelua. Tuhahtaen poika jatkoi peliä, häviten vähän kerrallaan varansa. "Kuule, jos sinusta ei ole pelaamaan, niin älä pelaa", Laucian huomautti. Täysin omassa maailmassa oleva poika hidasti peliä ärsyttävästi, mutta sitä oli mahdotonta lukea miehen kasvoilta. "Pelaan minä", Calder väitti vastaan, mutta Laucian ei siltikään ollut kovin halukas jakamaan kortteja. "Mikä sinua edes noin pitää muissa maailmoissa?" pöydän toiselta puolelta kuului kysymys. "Muutama homma vain pitää tehdä nopealla aikataululla, ei muuta", poika sanoi välttelevästi, "kapinallisarmeijan juttuja." "Jotain salaisuuksia? Helpoin tapa on vain kysellä niiltä, jotka työskentelevät lähialueilla", toinen mies huomautti, kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. "No, osaatko saada nämä selville", Titus tuhahti ja löi taitellun paperin pöytään. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa muiden nähdä työlistaansa, tai niin poika ainakin sillä hetkellä ajatteli, kunnes Laucian ojensi kätensä listaa kohden. "Mahdollisesti, jos hinnasta sovitaan", hän sanoi ja hämmentyneenä Titus antoi miehen lukea työlistan. Hetken silmäiltyään Laucian nosti katseensa jälleen poikaan. "Parissa päivässä." "Niin äkkiä?" Titus kysyi ja sai hillitä ääntään, ettei huutanut. Laucian kuitenkin vain nyökkäsi rauhallisesti. "No... Jos niin on niin toki, ota selvää", Titus myöntyi ja Laucian laittoi muistilistan taskuunsa. Pelin päätyttyä kaksikko sopi tapaavansa parin päivän kuluttua auringonlaskun jälkeen hautausmaan reunalla. Sinne ei juuri kukaan ikinä halunnut mennä, ei edes yöaikaan, joten häiriötekijöistä ei olisi haittaa.

 

"Are you, are you / Coming to the tree? / They strung up a man / They say who murdered three / Strange things have happened here / No stranger would it be / If we met at midnight / In the hanging tree

Are you, are you / Coming to the tree? / Where dead man called out / For his love to flee / Strange things have happened here / No stranger would it be / If we met at midnight / In the hanging tree"

Laucian lauloi hiljaa aikansa kuluksi. Vaikka Titus oli itse valinnut ajan ja paikan, poika oli myöhässä. Aurinko oli jo hetki sitten laskenut, mutta mies ei vielä aikonut lähteä. Saattoihan pojalla olla hyvä syy, miksi hän ei ollut vielä paikalla, eikä Laucian aikonut alkaa siitä motkottamaan.

"Are you, are you / Coming to the tree? / Where I told you to run / So we'd both be free / Strange things have happened here / No stranger would it be / If we met at midnight / In the hanging tree

Are you, are you / Coming to the tree? / Wear a necklace of hope / Side by side with me / Strange things have happened here / No stranger would it be / If we met at midnight / In the hanging tree"

Jonkin ajan kuluttua Laucian oli näkevinään kaukaisuudessa tutun hahmon lähestyvän. Titus ei kuitenkaan ehtinyt tulla miehen luokse, ei lähellekään, ennen kuin joku toinen liittyi tämän seuraan. Laucian näki heidän juttelevan hetken, ennen kuin kaksikko kääntyi ja lähti kävelemään takaisin kaupunkia kohti. Mies oli vielä huomaavinaan pojan vilkaisevan olkansa yli, mutta seuraten kuitenkin seuralaistaan. Tämä sai Laucianin hetken miettimään, oliko hän mahdollisesti erehtynyt, vaikka olikin melko varma havainnostaan.

"Are you, are you / Coming to the tree? / Where I told you to run / So we'd both be free / Strange things have happened here / No stranger would it be / If we met at midnight / In the hanging tree

Are you, are you / Coming to the tree? / They strung up a man / They say who murdered three / Strange things have happened here / No stranger would it be / If we met at midnight / In the hanging tree"

Kun pidemmänkään ajan kuluttua Titusta ei alkanut näkyä, Laucian alkoi olla varma, ettei hänen näkönsä ollut pettänyt aikaisemmin. Hän ei tiennyt, miksi poika oli kääntynyt juuri viime hetkellä, vaikka ei tiedon jakamiseen olisi kauaa edes mennyt. Kuitenkin mies hillitsi ärtymyksensä, kun lähti palaamaan itsekin takaisin kaupunkiin. Hän kertoisi, mitä oli saanut selville sitten, kun tapaisi pojan seuraavan kerran.

"Are you, are you / Coming to the tree? / Where dead man called out / For his love to flee / Strange things have happened here / No stranger would it be / If we met at midnight / In the hanging tree

Are you, are you / Coming to the tree?"

 

Kuitenkaan Laucian ei tavoittanut Titusta niin nopeasti kuin oli uskonut. Poika ei edes itse etsinyt häntä, mikä ärsytti miestä entisestään, vaikka he olivatkin sopineet yhdessä tiedon keruusta. Kun mies vihdoin tavoitti pojan muutaman päivän kuluttua, tämä vaikutti hieman hermostuneelta. "Hei pentu, meillä olisi hieman juteltavaa", mies huomautti astellessaan pojan luokse tavernassa. Vaikka hän oli edelleen pettynyt Tituksen käytökseen, Laucian hillitsi itsensä hyvin, eikä tämä näyttänyt edes vähän kiukkuiselta. "Titus?" mies pojan vieressä, Lucian, kysyi hieman ihmeissään. Kuitenkaan Laucian ei kiinnittänyt toiseen sen suurempaa huomiota, hän halusi vain saada työnsä loppuun, eikä hän ollut varma milloin poika keksisi kadota uudestaan. "Tässä menee vain hetki", Laucian huomautti, nyt hieman painokkaammin. Olisihan hän tietenkin voinut sanoa asiansa siinä toisen miehen läsnäollessa, mutta tämä oli hänen ja Tituksen välinen asia. Lucian ei ollut vielä ansainnut varkaan luottamusta, vaikka ei hänellä suoranaisesti ollut mitään syytä epäilläkään tätä mistään. Hän ei vain juuri pitänyt toisen persoonasta kovin paljoa, ja eikä tälle kuulunut Laucianin etsimät tiedot muutenkaan. Kuin odottaen lupaa Titus vilkaisi Luciania, joka hetken päästä vain huokaisi ja nyökkäsi pienesti, pojan seuratessa varasta hieman syrjemmälle.

 

Laucian selitti Titukselle mitä oli saanut selville, pojan kuunnellessa tätä tarkkaavaisesti. Hän huomautti muutamista seikoista, jotka voisivat tuottaa ongelmia mahdollisiin suunnitelmiin, joita poika Mustafan kanssa suunnitteli. "Tuurilla siitä voi selvitä, mutta itse en alkaisi yrittämään liikoja", mies sanoi. Hetken Titus pohti kuulemaansa, ennen kuin nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. "Lisäksi...", Laucian jatkoi, "jos et aio ilmestyä sovitulle tapaamispaikalle, älä enää ainakaan laita minua enää uudestaan etsimään, minne olet mennyt." Titus puri huultaan nolostuneena. Hänellä ei ollut mitään, mitä voisi sanoa puolustuksekseen. "Sori", poika mutisi hiljaa Laucianin kohauttaessa harteitaan. Ei asia muuttuisi anteeksipyytämällä, mutta jospa Titus ottaisi siitä opikseen.

 

Palaten takaisin Lucianin seuraan mies kysyi ihmeissään, mikä kaksikolla oli niin salaista ollut, ettei hän voinut kuulla. Mietteliäänä Titus selitti Laucianin raportin havainnoistaan, ja kysyi lopulta, mitä hänen pitäisi Lucianin mielestä tehdä. "Itse en lähtisi enää paljoa vitkastelemaan seuraavan hyökkäyksen kanssa. Muut kapinalliset varmasti jo odottavat ja ihmettelevät, miksi mitään ei tapahdu. Sen lisäksi, kuningas ei voi ikuisesti vain väistellä aihetta ja iskuja. Jos painostamme häntä, virhe tulee luonnostaan ennen pitkää." Titus kuunteli Lucianin vakuuttavaa selitystä, nyökäten aina välillä. "Sitä paitsi, eikös Laucian sanonut, että tuurilla selviämme kyllä naarmuitta?" mies lopulta hymyili, "Ei pelkkään tuuriin aina kannata luottaa, mutta sille on annettava mahdollisuus silloin tällöin."

 

Mustafa ei ollut yhtä mieltä Tituksen kanssa suunnitelman laittamisesta käytäntöön kuultuaan sen riskeistä. "Aivan liikaa. Tätä olisi selvästi parempi miettiä uudestaan tarkemmin", mies julisti melkein heti. "Sinä itse sanoit, että voimme vihdoin toimia", Titus muistutti itsepäisesti. "Käytä nyt järkeä, poika hyvä, ei minkään maailman tuuri takaa kaiken tämän onnistumista", Mustafa yritti epätoivoisesti vakuuttaa nuorta johtajaansa, "Älä unohda, mitä tapahtui viimeksi hoppuillessasi suunnitelmien kanssa." Sanojen karattua miehen huulilta Titus vilkaisi tätä ensin järkyttyneenä, ja heti sen jälkeen vihaisena. Mustafa ei kuitenkaan aikonut hävitä, vaikka miettikin mielessään, oliko mahdollisesti mennyt liian pitkälle vihjatessa Nilamin kuolemaan. "Suunnitelma toteutetaan, halusit sinä tai et", Titus sanoi jo selkeästi viileämmin äänensävyllä, josta oli ilmiselvää, ettei poika muuttaisi mieltänsä, sanoisi Mustafa enää mitä tahansa.

 

Suunnitelma päättyi, kuten Mustafa oli arvannutkin, häviöön kapinallisarmeijan osalta. Raahaten Tituksen mukanaan mies päätti antaa pojan kuulla kunniansa. "Minähän yritin varoittaa sinua, typerys", mies ärähti ja läimäisi täysin armotta poikaa. "Niin, sinä olisit halunnut vain istua paikallasi!" Titus huusi takaisin. Kaksikko ei ollut ikinä ottanut yhteen näin pahasti, vaikka olivatkin toisinaan olleet eri mieltä. "Minä olisin halunnut vain varmistaa, että häviömme pysyvät vähäisinä! Katso nyt, olisi ollut selvästi parempi istua paikallaan! Ihmettelen, miten Nilam saattoi päästää sinut näin päättävään asemaan jo nyt, tulevaisuudesta puhumattakaan", Mustafa sanoi synkästi. "Menneisyydellä ei ole mitään tekemistä nykyisyyden kanssa, lakkaa tuomasta Nilamia tähän", Titus yritti puolustautua, mutta turhaan. Pojan edesmenneen henkivartijan maininta oli edelleen kuin myrkkyä tälle. "Tuolla menolla sinä tuhoat kaiken mitä olet saanut aikaan, ja kuka sinua sitten seuraa? Et sinä palaneita peltoja voi tyrannisoida", Mustafa huomautti, kuin ei olisi edes kuullutkaan pojan aikaisempia sanoja. "Anna olla", Titus lopulta kuiskasi tuskin kuuluvasti, tuijottaen maata. Pojan pinna oli katkennut kokonaan. "Jos sinä et siedä, miten minä asioita hoidan, niin ala kalppia sitten!" hän ärähti ja sai jopa Mustafan hieman hätkähtämään. "Kuuntele nyt itseäsi, et sinä ole enää siinä iässä, että voisit kiukuttelulla saada tahtosi läpi", Mustafa yritti, mutta Titus oli tehnyt päätöksensä. Poika suorastaan hääti miehen kimpustaan, tehden samalla selväksi, ettei halunnut enää nähdä moista vanhaa, kiukkuista ukkoa.

 

"Älä huoli, teit ihan oikein", Lucian lohdutti samana iltana Calderia. Poika oli myöhemmin alkanut pohtia sanojaan Mustafalle, oliko hän menettänyt hermonsa hieman liiankin nopeasti Nilamin nimen kohdalla. "Sinä tämän kapinallisarmeijan aloitit. On sinun oikeutesi toimia tarvittaessa. Sitä paitsi, Mustafa ei enää ole nuori, ja hänen tapansa ajatella on juurtunut niin tiukasti tämän mieleen, ettei kumpikaan meistä voi asialle mitään." "Mutta toisaalta hän on tehnyt tähän asti työnsä hyvin..." Calder pohti hieman alakuloisesti. "Kaikilla tulee aika, jolloin heidän pitää astua suosiolla alas. Jos Mustafa ei olisi poistunut nyt, hänestä olisi saattanut tulla kuninkaan kaltainen." "Miten sinä tuota mieltä olet?" "Mieti nyt, kuinka paljon hän on tehnyt päätöksiä sinun puolestasi. Jos antaisit hänen jatkaa, et olisi lopulta sen parempi kuin kukaan muukaan koppava aatelinen", Lucian sanoi. Mies todella osasi selittää kaiken sopivasti, ja hiljalleen Calder rentoutui.

 

Hetken kaksikko vain makasi hiljaa vierekkäin Lucianin majapaikan sängyllä. Vilkaisten miestä Calder totesi mielessään, että saattaisi luottaa tähän, mutta silti häntä pelotti ottaa yksi tietty asia puheeksi miehen kanssa. "Vieläkö sinä Mustafaa mietit?" Lucian kysyi huomatessaan pojan taas muuttuvan hieman alakuloisemmaksi. Hetken nuori prinssi mietti, että ottaisi asian puheeksi mutta... "Miksi me ei koskaan tehdä mitään?" Ei, tämä ei ollut se asia, joka oli pojan mieltä vaivannut. "Koska sinä pelkäät tulla otetuksi." Lucianin vastaus oli täysin totta, mikä hieman nolotti poikaa omalla tavallaan. "Miksi sen pitää niin päin mennä?" prinssi sen sijaan kysyi, alkaen itsepäiseksi. "Minä luotan sinuun kaikessa muussa, paitsi takalistoni turvallisuudessa. Tiedä millaista tuhoa saisit aikaan", mies vastasi täysin rauhallisesti, "Mutta ei sinua oikeasti tuo häiritse. Sano vain, kyllä sinä voit minuun luottaa." Hetken Calder oli hiljaa, kunnes veti syvään henkeä. Hän aikoisi ottaa asian puheeksi Lucianin kanssa, joka häntä oli jo hetken aikaa vaivannut. 

 

"On yksi asia, mistä en ole kertonut sinulle..." Calder aloitti, alkaen kuitenkin melkein heti miettiä, oliko tämä sittenkään hyvä ratkaisu, "Se on ollut jo niin kauan salaisuus, että itse asiassa siitä on aika vaikea puhua, joten..." "Voit kertoa minulle ihan mitä tahansa", Lucian rohkaisi, mutta miehen kasvoilla oli selvästi huolestunut ilme. "Kyse on Lilistä... Hän... Miten minä sen nyt sanoisin..." "Kai Lili on kunnossa?" Lucian kysyi, yrittäen arvata mitä poika yritti hänelle kertoa. "Lili... Hän ei ole ihan tavallinen orpo, jonka Madame otti huostaansa... Hän on minun pikkusisko", Calder sai lopulta sanottua. Hetken oli hiljaista ja poika vilkaisi Luciania, joka oli selvästikin yllättynyt. "Kieltämättä ymmärrän, miksi en ole kuullut asiasta aikaisemmin mutta miten se on mahdollista?" Kun keskustelu oli saatu avattua, Calderin oli paljon helpompi kertoa totuus Lilianin syntymästä miehelle. Lucian kuunteli vakavana, aina välillä nyökäten ymmärryksen merkiksi.

 

"Ketkä kaikki tästä tietää?" Lucian kysyi tarinan lopuksi. "Mustafa tietää. En ole varma Alyasta ja Laucianista. Allawin ei pitäisi tietää yhtään mitään", Calder vastasi hiljaisena. "Ehkä parempi ainakin toistaiseksi, ettet puhu muille asiasta. Älä ainakaan, ennen kuin olemme miettineet sitä yhdessä, jooko?" Lucian kysyi rauhallisesti ja silitti pojan hiuksia. Calder nyökkäsi ja ynähti pienesti. "Älä huoli. Lupaan kyllä, etten kerro kenellekään." Lucian ei ollut vihainen, että prinssi oli pitänyt tietoja salassa häneltä ja kertoi olevansa enemmänkin otettu, että poika kertoi hänelle nyt. Calderista taas tuntui, kuin taakka olisi hetkeksi keventynyt. Nyt Lucian tietäisi myöskin huolehtia Lilianin turvallisuudesta, eikä poika olisi enää yksin vastuussa.

 

Mustafa, vaikka olikin harmissaan, lähti kapinallisten luota sanaakaan sanomatta. Mies oli lopen kyllästynyt korjailemaan Tituksen virheitä, ja jos poika näki Lucianin hoitavan tehtävät paremmin, olkoon sitten niin. Mies ei suoranaisesti ajatellut hävinneensä nuoremmilleen, hän piti edelleen kaksikon toimintatapaa liian suorana ja riskialttiina, mutta päätti odottaa, että nämä polttaisivat sormensa kerran ja näkisivät sitten hänenkin näkökantansa. Lisäksi tallin ylläpitämisessä riitti kyllä puuhaa aivan tarpeeksi, mutta nyt hän saattoi käyttää siitä jäävän vapaa-ajan juuri niin kuin itse lystäsi.

 

"Laucian, odota vähän", Alya huudahti rynnäten miehen perään. Saavutettuaan varkaan ja tasattuaan hengityksensä Laucian saattoi huomata, että nainen oli ilmeisesti etsinyt häntä jo jonkin aikaa, hien virratessa tämän otsalla. "Sinullahan ei ole nyt tehtävää?" nainen kysyi suoraan. "Ei kai sitten?" mies vastasi hieman ihmeissään, sillä jokin toisen olemuksessa sanoi, että tämä laittaisi varkaan perumaan aikaisemman menonsa mikäli hän kieltäytyisi. "Oletko nähnyt Mustafaa viime päivinä? Se ukko on minulle selityksen velkaa", Alya aloitti ja näytti ärsyyntyvän varsin nopeasti. "Vai niin, kysy sitten häneltä", Laucian kuitenkin ehdotti. Hän ei halunnut sotkeentua kaksikon riitoihin, se ei kuulunut hänelle eikä miestä kiinnostanut asia muutenkaan. "Kuuntele nyt. Normaalisti Mustafa on ollut auttamassa minua taisteluiden jälkimainingeissa. Nyt hän on hävinnyt, eikä Titus suostu puhumaan. Edes Lilian ei ole saanut kummastakaan mitään irti", Alya selitti huolensa. "Ja sinä haluat minun käyvän kysymässä, miksi Mustafa vain otti ja lähti?" "Juurikin niin. Mustafa on kuitenkin ollut se, joka on pitänyt tilanteen kasassa. Älä väitä, ettei sinua liikuta mitä tapahtuu, kun koko kapinallisliike murenee", nainen muistutti, ja Laucian joutui myöntämään itselleen, että Mustafa oli ollut pitkälle monesta asiasta vastuussa Nilamin kuoleman jälkeen. Saatuaan varkaan taipumaan tahtoonsa Alya muistutti miestä vielä, missä Mustafan hevostalli sijaitsi, toivoen saavansa kuulla mahdollisimman pian, mitä ihmettä oli tapahtunut. 

 

Mustafan tallia ei lopulta ollut kovinkaan vaikea löytää, ja mies itse oli työskentelemässä pihamaalla. Aluksi mies ei ollut huomata Lauciania, mutta varkaan tervehtiessä tämä kääntyi, kuin olisi osannut odottaa vierasta. "Alya kyseli sinun perään", Laucian kertoi päästyään keskusteluetäisyydelle. "Suoraan asiaan siis, sopii minulle", Mustafa mutisi ja nojasi aitauksen reunaan silitellen hänen luokseensa tullutta hevosta. Laucian sen sijaan pysytteli hieman kauempana, hän ei ollut juuri tottunut hevosiin, saati tiennyt kuinka käsitellä niitä. "No, haluatko kertoa sitten?" hän sen sijaan hoputti vanhempaa miestä. "Laucian, kerrohan, mitä mieltä olet siitä Tituksen esittelemästä miehestä? Siitä Lucianista?" Mustafa kysyi, äänensävyn synkentyessä lauseen mukana. "Ei minulla hänestä juuri mielipidettä ole. Persoonasta en tosin juuri välitä", Laucian myönsi. Hän ei juuri ollut miehen kanssa ollut tekemisissä, eikä nähnyt syytä ollakaan. "Saatan siis kuullostaa sinulle kitkeralta vanhalta mieheltä, kun sanon tämän", Mustafa naurahti hieman synkästi, "Mutta se mies ei ole läheskään yhtä mukava kuin mitä haluaa esittää. Poika uskoo valitettavasti kaiken, mitä Lucian hänelle sanoo, enkä minä aio alkaa tappelemaan teinipojan kanssa, kun ei se halua edes kuunnella järkeä." Laucian ei ollut täysin varma, mitä ajatteli uudesta tiedosta. Mustafa oli järkevä mies, ja tämä tuskin tyhjästä suuttuisi Lucianille, mutta toisaalta ei varkaalla itsellään ollut mitään syytä pitää Luciania kuin ärsyttävänä persoonana. "Pidä sitä miestä silmällä, jos et halua joutua hankaluuksiin. En yllättyisi jos hänen hullut ideansa saisivat koko kapinallisarmeijan huomenna telkien taakse." "Mikset vain tule itse pitämään huolta asiasta?" "Ai tieto ei ole vielä levinnyt? Titus potki minut ulos, ja kuten sanoin, en aio alkaa tappelemaan teinipojan kanssa. Tässä tilanteessa en voi tehdä muuta kuin toivoa, että se nulikka sentään onnistuu pitämään henkiriepunsa." Laucian ei ollut täysin tyytyväinen reissunsa lopputulokseen, mutta ymmärsi kuitenkin, ettei hän voinut muuttaa tilannetta. Alya tulisi olemaan raivoissaan kuullessaan uutiset.

 

Vaikka Laucian ei aikonutkaan alkaa tekemään lapsenvahdin hommia kaikkien näiden vuosien jälkeen, hän silti huomasi aina toisinaan pitävänsä Titusta silmällä. Ei kovin tarkasti, vain silloin jos he sattuivat olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Lisäksi varas huomasi jotain, joka sai hänet miettimään Mustafan sanoja. Titus ei enää tuntunut liikkuvan yhtään yksin, vaan tällä oli aina mukanaan Lucian, vai oliko poika miehen mukana? Mikäli Laucian tulkitsi oikein, näytti pikemminkin siltä, kuin Titus olisi seurannut uskollisesti Lucianin perässä, eikä toisinpäin. Kuin kokeillakseen teoriaansa, mies otti pakkansa ja alkoi sekoittaa kortteja. "Hei, pentu", hän huudahti, Tituksen kääntyessä saman tien äänen suuntaan. Laucian kohotti pakkaa, kutsuna pelaamaan, ja hetken näytti, kuin poika olisi aikonut tulla. Kuitenkin käsi kiertyi pian tämän hartioiden ympärille ja nostaen hieman katsettaan pojasta varas huomasi Lucianin. Hiljaa Laucian seurasi näiden lyhyen sananvaihdon, vaikka ei kuullutkaan mitä kaksikko puhui. Jotenkin miehelle alkoi kuitenkin tulla hieman epämiellyttävä olo. Seuraten Lucianin toimia hänelle alkoi pikku hiljaa valjeta tapa, jolla mies katsoi Titusta. Katse oli ikävän tuttu Laucianille menneisyydestä, mutta hän tiesi ettei sitä kuulunut ihmisiin kohdistaa. Mustafa tuskin tiesi, kuinka oikeassa hän oli ollutkaan epäilyksiensä kanssa.

 

"Kuule, miksi Laucian pennuttelee sinua?" Lucian kysyi ihmeissään, mutta myös hivenen ärtyneenä. "Ei se ole muuta kuin lempinimi. Mä oon tuntenu Laucianin jo pitkään ja se on kai vain jäänyt?" Titus vastasi ja kohautti olkiaan. Ei häntä juuri häirinnyt asia, poika oli tottunut lempinimeen, ja olisi ehkä hieman outoa, jos Laucian lopettaisi nimen käytön yhtäkkiä. "Eikö se sinusta ole hieman... alentava?" Lucian kuitenkin jatkoi aihetta. "Musta on ollu Laucianille jo sen verran paljon vaivaa aikoinaan, että antaa olla vain", Titus vastasi, näkemättä asiassa sen suurempaa ongelmaa, "Sitä paitsi, se on vain lempinimi, ei sen kummempaa." "Jos sinä niin haluat uskoa, niin mikäpä siinä... Mutta pohdin vain, että kapinallisarmeijan johtaja, jota joku kutsuu pennuksi ei anna sinusta kovin vakavasti otettavaa kuvaa..." "...Sanoo mies, joka ei koskaan ole ottanut minua vakavasti", Titus virnisti huvittuneena.

 

Laucian päätti kuitenkin, että hän yrittäisi uudestaan myöhemmin saada Tituksen huomion. Mutta huomatessaan pojan valitessa aina Lucianin seuran, varas alkoi tosissaan ärsyyntyä. Hän tiesi kyllä tulleensa huomatuksi, mutta Titus ei tuntunut siltikään pääsevän Lucianin luota, eikä tullut itse ottamaan edes myöhemmin selvää, mitä asiaa varkaalla olisi mahdollisesti ollut. Samoihin aikoihin Laucian sai kuulla Alyalta hieman lisää Lucianista. Hän sai kuulla, kuinka mies oli onnistunut ylipuhumaan Tituksen käyttämään palkkamurhaajia isäänsä vastaan, ja pelasi pahempaa riskipeliä, kuin mitä tämän olisi sallittu. Tämä selvensi myös lisää Mustafan sanoja miehestä, mitä tämä oli tarkoittanut sanoessaan Lucianin ajatusten tuhoavan kapinallisarmeijan. Lisäksi Alya jakoi epäilyksensä, että se oli ollut nimenomaan Lucian, joka oli päättänyt Tituksen puolesta viimeisimmästä hyökkäyksestä, jättäen Laucianin varoitukset huomiotta. Nainen oli varma, että Titus itse olisi päättänyt odottaa, oli sitten kuinka malttamaton hyvänsä, jos olisi vain saanut valita. Hyvän aikaa varas sai seurata tilannetta, ennen kuin onnistui huomaamaan pojan kerrankin ilman uutta varjoaan.

 

"Pitkästä aikaa, pentu. Siitä onkin ollut jo tovi", Laucian huomautti astellessaan pojan luokse ja hilliten juuri ja juuri äänensä paljastamasta ärtyneisyyttään. "Tovi, joo...", Titus vastasi hieman vaikeasti, vältellen katsekontaktia. "Tällä kertaa pääsit liikkumaan ulkona ilman vahtia?" Laucian jatkoi hieman piikittelevään sävyyn, saaden pojan säpsähtämään yllättyneenä. "Miten niin 'ilman vahtia'? Missä välissä minulla on vahti muka ollut?" tämä yritti kierrellä aihetta. "Älä viitsi alkaa leikkiä, ihan kuin et ymmärtäisi. Sen jälkeen kun olet alkanut liikkua sen Lucianin mukana, sinä et mitään muuta enää teekään", mies huomautti. Hän ei saanut millään mieleensä, milloin olisi nähnyt pojan viimeksi itsekseen liikkumassa. "Sinä ylireagoit", Titus kuitenkin tuhahti, saattaen jo arvata, mihin tämä keskustelu oli menossa. Vaikka kaksikko ei toisilleen erityisen kovaan ääneen puhunut, näiden ympärillä oleva ilmapiiri muuttui nopeasti raskaaksi, keräten ohikulkijoiden huomiota. "...Tulepa käymään hieman täällä", Laucian murahti, alkaen vetämään poikaa käsivarresta perässään läheiselle kujalle, pois muiden ihmisten ihmeteltävistä.

 

Päästyään läheiselle kujalle Laucian tönäisi Tituksen seinää vasten. "Sun alkaa olla jo aika herätä todellisuuteen? Oletko sinä oikeasti noin typerä, ettet itse huomaa, mitä tapahtuu?" Laucian kysyi jo tiukemmin. "No jos sinä tiedät, niin kerro ihmeessä!" Titus ärisi takaisin, selvästi tympiimpyneenä. "Lucian ohjailee sinua. Milloin viimeksi olet tehnyt itse oman päätöksen? Sellaisen, mitä se mies ei ole sinulle ehdottanut ensin?" Laucian jatkoi kuitenkin kyselyään. Miehen sanat saivat hetkeksi pojan hiljaiseksi, ja vaikka tämä mulkoilikin varasta ilkeästi, mies tiesi jo vastauksen kysymykseensä. Poika ei voinut sanoa hänelle mitään, sillä viime päivinä tämä oli juurikin seurannut lähes jokaista Lucianin neuvoa. "Sä olet täysin vapaa ajattelemaan itsekin", Laucian huomautti lopulta. "Mustafako sinut on ylipuhunut uskomaan, että Lucian on ongelma?" Titus kysyi kuitenkin vihaisena. Poika muisti, kuinka mies oli tehnyt selväksi, ettei pitänyt Lucianista, ja nyt hän epäili tämän sabotoivan toista Laucianin kautta. "Sillä ei ole väliä, mikä sai epäilykseni heräämään, mutta sokea minä en ole. Tajuatko sinä, ettei Lucian edes katso sinua ihmisenä? Hän katsoo sinua kuin jotain ateriaa tai palkintoa", Laucian huomautti. Hän oli tunnistanut Lucianin silmissä ahneuden, joka muistutti varasta tämän ajoista katulapsena.

 

Kuitenkin mitä enemmän Laucian yritti puhua Titukselle ja varoittaa tätä Lucianista, sitä innokkaammin poika puolusti tätä. Varsin nopeasti tilanne alkoi äityä tönimiseksi, kunnes lopulta varas sai riitelystä tarpeekseen. "Kuuntele nyt, pentu--", hän aloitti ja iski pojan olkapäistä voimalla seinää vasten. Hän ei kuitenkaan osannut odottaa pojan vaatteiden alta hyökkäävää kobraa, joka oli herännyt outoihin liikkeisiin ja aistinut isäntänsä suuttumuksen. Kuvitellen Laucianin olevan uhka, käärme iski salamannopeasti hampaansa miehen kämmeneen, varkaan vetäistessä säikähtäen kätensä takaisin. Hetken kaksikon välillä oli täysi hiljaisuus, kunnes Laucian kääntyi lähteäkseen. "Antaa olla, tee mitä haluat", hän tuhahti, mutta yllättyi, kun tällä kertaa Titus pysäytti hänet, tarttumalla miestä hartiasta. "Näytä sitä puremaa", poika vaati vakavana, ja hieman äimistyneenä varas antoi tämän katsoa haavaansa. Varkaan kämmenselässä oli kaksi siistiä pientä reikää, jotka Sphintuksen hampaat olivat aiheuttaneet. Haavan ympärillä näkyi vaaleaa nestettä, käärmeen myrkkyä. "Pysy paikallasi", Titus määräsi, pakottaen Laucianin istumaan maahan ja alkaen kaivaa itse taskujaan. "Häh?" varas kysyi, ollen edelleen hieman hämillään, mitä tapahtui. Äsken Titus oli vielä halunnut haastaa riitaa, mutta nyt tämän olemus oli täysin muuttunut. "Juo tämä", poika lopulta käski, ojentaen miehelle pientä purkkia, varkaan totellessa kyselemättä. "Vaikka sinä olisit millainen ikuinen kummajainen, en ala leikkimään suojeleeko tuo ikätemppusi sinua Sphintuksen myrkyltä", Titus selitti, "Millainen olo?" "Kyllä tämä tästä...", Laucian sanoi lopulta. "Hyvä. Vastamyrkyn pitäisi tepsiä nopeasti eikä sinulla ole sen jälkeen hätää. Mutta huonoa oloa se saattaa aina toisinaan aiheuttaa joksikin aikaa", poika jatkoi. "Mistä lähtien sinä olet ollut myrkkyekspertti?" Laucian kysyi. "En minä olekaan. Mutta Sphintuksen myrkyn ja siihen olevan vastamyrkyn minä kyllä tunnistan." Hetken kaksikon välillä oli hieman kiusallinen hiljaisuus, kunnes Titus lopulta nousi. "Pärjääthän sinä nyt? Älä liiku ennen kuin huono olo menee ohi, ei siinä mahdottomia aikoja kestä. Pisimmillään ehkä tunti tai pari", poika ohjeisti, varkaan nyökätessä. "Kuule, pentu, miksi sinä et tänään ole Lucianin seurassa?" Laucian kysyi, ennen kuin Titus ehti kadota kujalta. "Ehkä siksi, että hän ei ohjaile minua läheskään niin paljon kuin sinä ja Mustafa haluatte uskoa", poika virnisti, "Sitä paitsi, Lucian lupasi katsoa tänään Lilin perään, eikä minua huvittanut mennä mukaan." Tieto sai Laucianin hätkähtämään. Varkaan olisi tehnyt mieli mennä etsimään kaksikko ja erottamaan nämä toisistaan, mutta Titus oli tällä kertaa nopeampi ja tuppuutti miehen takaisin istumaan. Laucian saattoi vain toivoa, että Lilianilla olisi sillä hetkellä kaikki hyvin.

 

Onnistuttuaan vakuuttamaan Tituksen siitä, ettei Laucian lähtisi mihinkään paikaltaan hetkeen, poika lähti omille teilleen. Hetken mies vain tuijotti katua, jonne Titus oli mennyt, miettien itsekseen milloin voisi lähteä liikkeelle. Jos poika oli unohtanut hetkeksi heidän tappelunsakin pureman vuoksi, sen voimakkuudessa täytyi olla silloin ainakin jotain perää. Hitaasti mies nousi seisomaan, lähteäkseen kujalta, kun hänen ylitseen pyyhkäisi kamala pahan olon aalto. Titus ei ollut valehdellut ainakaan huonosta olosta. Miehen teki mieli heittäytyä siihen saman tien selälleen, mutta toisaalta kadun kylmä kivetys ei houkutellut. Keppiinsä nojaten Laucian lähti kulkemaan syvemmälle pientä katua, ettei hän näyttäisi ohikulkijoille joltain epämääräiseltä raadolta. Onnistuen pitämään illallisensa sisällään ja ollessaan hyvin poissa näkyvistä varas lopulta antoi periksi ja heittäytyi maahan selälleen. Hänellä oli hirveä olo, mutta Tituksen mukaan sen pitäisi mennä tunnissa tai parissa ohi. Siinä olisi pitkä aika maata vain paikoillaan, mutta ei hän oikein muuta voinut tehdä. Hetken päästä hän kuuli kuitenkin hämärällä kadulla pienen maukaisun, ja käänsi päätään nähdäkseen paremmin. Lyhyen matkan päässä miehestä oli pieni harmaa kissanpentu. No, eipähän ainakaan kukaan ihminen kuitenkaan ollut eksynyt kujalle ja se oli ihan hyvä. Utelias pentu tuli kuitenkin hetken päästä lähemmäksi, ja kohta mies tunsi pienen tassun poskellaan. Ojentaen kätensä kissanpentua kohden tämä perääntyi, mutta maukaisi ja raapaisi pienillä kynsillään miehen kämmentä. Tänään hänen kätensä eivät todellakaan tuntuneet olevan eläinten suosiossa. Kuitenkin kohta mies huomasi, ettei kissa ollut vihamielinen. Oli siinäkin mestarivaras: makasi syrjäkujalla taistelemassa huonoa oloa vastaan ja leikkimässä kulkukissan kanssa, mutta kului se aika onneksi näinkin.

 

Samoihin aikoihin Lucian oli Lilin luona, viihdyttämässä tyttöä parhaansa mukaan. "Oli minun tänne tulemisella ihan oikeakin syy", mies lopulta sanoi, kaksikon juteltua hyvä tovi niitä näitä. "Juttelin Tituksen kanssa ja hän kertoi minulle koko totuuden." "Koko totuuden?" "Sinusta. Sinusta ja äidistäsi, Lilian", Lucian sanoi, "Olen pahoillani." "Ai, ei se mitään", Lilian sanoi hieman hiljaisemmin. Tyttö rakasti kuulla tarinoita äidistään, mutta hänen veljensä ei ikinä suostunut kertomaan mitään. "Ei kai se häiritse sinua? Lupasin kyllä, etten kerro kenellekään", Lucian sanoi rauhallisesti. "Ei häiritse. Äidin ajatteleminen on vain... hieman outoa. Olen kuullut muistuttavani häntä ulkonäöltä, mutta itse en ole koskaan nähnyt kuvaa hänestä. Lisäksi jos kaduilla puhutaan jotain kapinallisarmeijasta, siellä toisinaan kuulen myöskin mainintoja äidistä. Toiset sanovat hänen olleen hyvä ihminen, mutta toiset taas... sanovat häntä maanpetturiksi." "Olen pahoillani. Kaiken tuon kuuleminen on täytynyt olla rankkaa", Lucian sanoi, silitellen Lilianin hiuksia. "Ei oikeastaan. En vain oikein osaa muodostaa kuvaa hänestä. Sitä paitsi, minulla on jo äiti: Madame", tyttö sanoi, yrittäen hymyillä. "Mutta haluaisit silti tietää myös äidistä, joka sinut synnytti, vai kuinka?" Lucian kysyi hiljaisella äänellä. Hiljaa Lilian nyökkäsi. "Olin itse vielä nuori kun äitisi... kuoli, joten en osaa sanoa hänestä hallitsijana mitään. Lisäksi se on kuitenkin kuningas, joka tekee päätökset, joten paljoa en voisi sanoa vaikka olisin vanhempi." "Ei se haittaa, ihan totta", Lilian sanoi hiljaa. "No, jospa tämä kuitenkin piristäisi sinua hieman", mies hymyili ja ojensi pienen paketin Lilianille. "Mikä tämä on?" "Pieni anteeksipyyntö, että olen vienyt veljesi ajan viime aikoina", Lucian naurahti lempeästi. "Ei sinun olisi tarvinnut", Lilian vihdoin hymyili. "Ole kiltti. Kukaan kauppias ei halua nähdä tuotteensa tulevan palautetuksi, ja se näyttäisi vain hassulta minulla", Lucian vastasi naurahtaen. Tämä sai tytön uteliaaksi, ja avatessaan paketin hän alkoi kikattamaan. "Todellakin, kiitos", tyttö sanoi, nauraen Lucianin antamalle mielikuvalle. Kyseessä oli pieni rannekoru, joka koostui punaisesta silkkinauhasta ja siihen oli pujoteltu pieniä helmiä ja kelloja. Koru oli yksinkertainen, mutta nätti, eikä todellakaan sopisi Lucianille. Lilianille se sen sijaan kävi, ja tyttö oli hetken aikaa onnensa kukkuloilla lahjasta.

 

Vielä samana iltana Titusta odotti toinenkin yllätys. Viimeiset kaupat tulisivat kohta sulkemaan oviaan, kun hän huomasi tutun hahmon kauempana. Farrah, vaeltavan pedonkesyttäjäklaanin johtajan tytär, oli käymässä kaupungissa. Näky oli varsin erikoinen, ja uteliaisuuttaan Titus päätti käydä jututtamassa tätä. Eihän vanhojen tuttujen tervehtimisessä muutenkaan mitään pahaa ollut. Tullessaan lähemmäksi hän huomasi, että tytöllä oli mukanaan myös pieni lapsi. Tai kyseessä vaikutti pikemminkin olevan vauva. "Sinua en odottanut näkeväni kaupungissa", Titus tokaisi päästyään puhe-etäisyydelle. Pienesti hätkähtäen Farrah kääntyi, ja tunnisti kyllä pojan heti. "Jaa, täällä sinä siis asustelet sitten", tämä vastasi. Ei kaksikko ollut turhan paljon toisiinsa tutustunut yhden illan aikana, joten tapaaminen oli ollut odottamaton. "Mistä lähtien sinusta on muuten äiti tullut? Vai onko tuo joku pikkusisarus?" "Minun poika hän on", tyttö vastasi, Tituksen naurahtaessa jo ajatukselle. "Ei ole nähtävästi äidiksi tulo odotuksella pilattu." "Haha, itse asiassa sinä olet isä", tämä kuitenkin jatkoi ja Tituksen nauru katkesi saman tien siihen. "Mi- eihän... Hyvä vitsi", poika alkoi änkyttää. "Herätys, ei se nyt niin vaikeaa ole päätellä. Azraelissa on selvästi sinun piirteitä." "Azrael?" "Pitäähän pojalla nimi olla", Farrah muistutti, Tituksen nyökätessä hitaasti. "Itse asiassa tulit juuri sopivasti. Saat luvan vahtia häntä hetken, kun käyn vaihtamassa hieman tavaraa." Kuuntelematta toisen vastaväitteitä Farrah antoi lapsen tämän syliin ja poistui paikalta, Tituksen jäädessä ihmettelemään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä.

 

Kuitenkaan kauppareissu ei lopulta kestänyt mahdottoman pitkään, vaikka Tituksesta se tuntuikin pieneltä ikuisuudelta. Sillä välin hän kuitenkin ihmetteli sylissään olevaa lasta, ja saattoi kyllä huomata, kuinka hän oli tämän isä. Azrael oli perinyt isänsä silmät, mutta kuitenkin tällä oli samanväriset punertavan ruskeat hiukset kuin äidillään. Pojan ihonväri oli jotain vanhempiensa väliltä, sillä Farrah oli kuitenkin vaaleaihoinen siinä missä Tituksella oli hieman tummempi iho. "Ja nyt sinä voit auttaa näiden kantamisessa leiriin", Farrah huomautti saapuessaan takaisin. "Häh? En minä sinun palvelija ole", Titus äyskäisi yllättyneenä. "Onko sinulla muka parempaa tekemistä. Liikettä niveliin", tyttö kuitenkin patisti, ottaen lapsensa ja jättäen Tituksen kantamaan ostokset.

 

Leiriin saapuminen ei todellakaan ollut Tituksen lempitouhua. Hän ei varsinaisesti ollut siellä suosiossa, tullen ja mennen leiristä miten halusi, eikä koskaan palannut. Toisaalta, ei häntä siellä muutenkaan tarvittu, joten vahinkoa ei varsinaisesti ollut sattunut, paitsi tietysti Azrael. "Kuule Farrah, et kai sinä halua minun jäävän nyt leiriin kun... Azrael?" Titus kysyi hieman vaikeasti. Hän ei todellakaan ollut valmis alkamaan isäksi saati selittelemään aikaan saamaansa sotkua. "En todellakaan", tyttö tokaisi saman tien, "Ei Azrael sinusta isää tarvitse." "Hienoa", poika huokaisi tyytyväisenä. "Se oli vain sen yhden illan ajan uteliaisuutta, siinä se", Farrah jatkoi, tehden selväksi kaksikon välit. "Hyvä, tuo sopii juuri täydellisesti", Titus vastasi, "Nähdään taas joskus, jos tilaisuus tulee." "Tervemenoa." Hän oli juuri lähdössä, katsellen kuitenkin ympärilleen siinä samalla. Niin, nämä ihmiset olivat pedonkesyttäjiä. Siellä täällä oli suuria kissaeläimiä ja susia, ja näistä jokainen totteli omaa ihmistään.

 

"Minä olen kuulemma isä", Calder kertoi hiljaa, kun hän jälleen vain makaili Lucianin vieressä sängyllä miehen majapaikassa. "Isä? Sinä? Mitä sinä höpötät, nulikka?" mies naurahti epäuskoisesti. "Mä... Tapasin erään vanhan tutun tänään ja... No, hänellä oli lapsi mukana. Ja minä olen ilmeisesti isä", poika sanoi hiljaa. Hän ei itsekään osannut oikein sisäistää asiaa, joten hän toivoi Lucianin voivan auttaa siinä. Mies kuitenkin meni täysin hiljaiseksi pojan vieressä. "Lucian?" Calder kysyi hieman hermostuneena. "Ei ole todellista..." Lucian mutisi itsekseen, "Helvetin helvetti..." "Luci--" "Ole nyt hetki hiljaa", mies käski ja nousi istumaan. "Hei, se tapahtui kauan ennen kuin me--" "Minähän sanoin, että ole nyt jumalauta hiljaa", Lucian ärähti, ja työnsi istumaan pyrkineen pojan takaisin patjaa vasten. "Mitä sinä--" "Ajatteletko sinä yhtään, mitä päästät suustasi? Kuka kumma haluaa kuulla, että heidän rakastajillaan on lapsi jonkun toisen kassa?" Lucian kysyi vihaisesti. "A-anteeksi", Calder sopersi yllättyneenä. Ei hän ollut tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kantilta. "Mutta silti, me ei oltu edes tavattu kun se tapahtui. Enkä minä tiennyt mitään vasta kuin tänään", poika vakuutti. Hetken Lucian oli vain paikoillaan, katsoen tuimasti allaan makaavaa Calderia, mutta huokaisi lopulta ja kierrähti omalle puolelleen sänkyä. "Ei puhuta tästä enää, jooko?" mies pyysi, "Kuten sanoit, se tapahtui kauan sitten. Ei sillä ole meille väliä."

 

 

// Tarinassa käytetyt laulun sanat:

Kylie Minogue feat Nick Cave - Where the Wild Roses Grow

Karmina - All the king's horses

Paola Bennet - Timbers & Wind

The Chieftains - Health to the Company

Forest Rain feat Decibelle - Great to be Different

Miracle of Sound - Beneath the Black Flag

Mercedes Lackey - The Cost of the Crown

Mozart l'Opéra Rock - Je dance avec les dieux

Sharm - Dragonsong

Thrice - The Lion and The Wolf

Kylie Minogue feat Nick Cave - Where the Wild Roses Grow (loppu)

The Chieftains - Health to the Company - fan-made extra

Alec Benjamin - Paper Crown

Miracle of Sound - Another round of Gwent

Undertale, Caleb Hyles - His theme (Asriel's lament)

Secret Garden - Sleepsong

The Rasmus - Lucifer's Angel

Young Heretics - I know I'm a wolf

Peter Hollens - The Hanging Tree

©2017 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com