Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Makasin sairaalan pedillä, odottaen huomista operaatiota. Se tulisi olemaan elämäni muuttava päivä, ja vaikka tiesinkin, että minun tulisi levätä kunnolla ennen leikkausta, uni ei ottanut tullakseen. Hiljaisen yön rikkoi liukuoven avaaminen, ja kalpea nuori nainen sairaalakaavussa astui sisään. Minut huomatessaan hän asteli rauhallisesti luokseni, istuen sänkyni vieressä olevaan tuoliin. En tuntenut tätä naista, mutta hän hymyili silti minulle ystävällisesti. Mietin, oliko hän mahdollisesti karannut psyykkisesti sairaiden potilaiden siivestä, ja pitäisikö minun ilmoittaa hänestä yöhoitajalle soittamalla sänkyni vieressä olevaa kelloa.

 

Kuitenkin ojentaessani kättäni sitä kohti, naisen käsi laskeutui rauhallisesti omani päälle. ”Anna minulle tämä hetki jutella kanssasi. Kahden kesken”, hän sanoi hiljaisella äänellä, ja olin kuulevinani siinä kaiken rauhallisuuden seassa myös jotain muuta... surua? ”Mutta enhän edes tunne sinua”, vastasin hieman epäröiden, mutta tämä vain hymyili. ”Ei sen väliä, haluan todellakin vain jutella kanssasi kun kerta olet hereillä.” ”Oletko sitten kiertänyt ympäri sairaalaa etsien hereillä olevaa potilasta juttuseuraksesi?” Kysyin hämmentyneenä, ja nainen naurahti hiljaa. ”Ehkäpä. Ja löysin matkallani sinut. Haittaako se?” hän kysyi vastineeksi. Hieman epäröiden vedin käteni takaisin soittokellon luota, ja nyökkäsin. Eipä minulla parempaakaan tekemistä yöhöni ollut.

 

”Millainen sinun elämäsi on?” Nainen kysyi vihdoin, hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ei kovin kummoinen. Samanlainen kuin kenellä tahansa muulla”, vastasin. En tuntenut oloani mukavaksi kertoa elämästäni tuntemattomalle sekopäälle. ”Minun elämäni... On ollut varsin harmaata. Päivät vain valuvat ohitseni, sekoittuen toisiinsa, enkä enää edes erota eilistä huomisesta”, nainen kertoi. Kuullosti aika masentuneelta, eikä tämän äänensävy piilotellut sitä. ”Onko sinulla ketään, kuka tuo päiviisi värejä?” hän kysyi, hymyillen minulle. ”...On minulla”, vastasin viimein. ”Rakastan erästä, enemmän kuin mitään muuta. Hän on kuin aurinko ja kuu taivaallani, ja hymynsä kuin tuhannet tähdet. Hän tekee minusta onnellisen”, kerroin lopulta. Jokin tuossa kalpeassa naisessa vieressäni sai puhumisen helpoksi. Oli kuin hän oli enkeli vierelläni, ja uskoin vaipuneeni huomaamattani uneen.

 

”Hän kuullostaa upealta. Helpolta rakastaa”, nainen sanoi ja ihmettelin tämän sanavalintoja. Toisaalta, oliko unissa koskaan järkeä muutenkaan, joten mitä väliä vaikka tuo puhuikin outoja. ”Onko sinulla sellaista?” kysyin itse. ”Ei. Olen menettänyt kaikki tunteeni. Typeryyttäni annoin negatiivisuuden viedä ilon elämästäni. Katkeroiduin ja hylkäsin kaikki, keillä oli merkitystä. Olen unohtanut kuinka välittää, rakastaa, ja nyt kadun sitä. Haluaisin tuntea sen jälleen. Haluaisin löytää onnen, joka pystyisi tuomaan hymyn kasvoilleni jälleen. Oikean hymyn”, tämä selitti. ”Kuullostaa rankalta”, sanoin hiljaa. En löytänyt sanoja lohduttaa tätä surullista enkeliä, mutta silti jostain tuo löysi voimia suoda minulle surullisen, onnen ja ilon kadottaneen, hymyn. Tunsin, kuinka kyynel alkoi kirveltää silmäkulmaani, ja tuo enkeli pyyhkäisi sen pois. ”Älä itke vuokseni. Jos mahdollista, haluan sinun mieluummin rakastavan elämää. Rakastavan kaikkea, mikä tuo sinulle iloa. Löytää onni kaikesta, mitä eteesi ikinä tuleekaan.” Hiljaa nyökkäsin. ”Menen huomenna leikkaukseen. Kun palaan sieltä, voin viedä sinut katsomaan kaikkea, mikä tekee minut onnelliseksi. Ehkä sinäkin löydät siellä onnen”, halusin lohduttaa enkeliä, ja tämä hymyili minulle, ehkä hieman iloisemmin kuin aikaisemmin. ”Lupaan, että olen luonasi, kun heräät”, tämä sanoi, ja suljin silmäni, enkä enää pelännyt huomista.

 

Kun heräsin leikkauksen jälkeen, olin hieman väsynyt. Olin saanut uuden sydämen, entisen kokiessa kovia, ja uusi sydämeni pumppasi elämää suoniini. Se oli lämmin tunne, olla hengissä. Hoitaja saapui huoneeseen ja kutsui lääkärin kertomaan leikkauksestani ja sen jälkeisistä hoitotoimenpiteistä. Kuuntelin, mutta en ymmärtänyt suurinta osaa, ja lääkäri lupasi tulla uudestaan selittämään tarkemmin, kun olin levännyt. Kun lääkäri oli melkein ovella, muistin enkelin. ”...Oliko... täällä ketään aikaisemmin?” kysyin uupuneena. ”Ei, mutta otamme kyllä läheisiisi yhteyttä ja he voivat tulla tapaamaan sinua. Mutta sydämen luovuttanut henkilö jätti sinulle jotain, kirjeen, joka on tuossa pöydällä vieressäsi”, lääkäri sanoi ja poistui, lupauksensa mukaan soittamaan läheisimmilleni. Ihmeissäni otin kirjeen, joka oli vain kahtia taitettu paperi. Kun luin sanat, tiesin mitä minun tulisi tehdä. Heti kun kaikki läheiseni olivat saapuneet, kerroin heille, kuinka onnellinen olin olla elossa, kosin elämäni rakkautta siinä sairasvuoteellani, itkin ja nauroin, päätin tuntea jokaisen tunteen avoimesti.

 

Kirjeessä luki seuraavaa: ”Kuten lupasin, olen kanssasi kun heräät. Olen kanssasi, kun kohtaat elämäsi ilot ja surut. Pyydän, että opetat minut jälleen tuntamaan tunteet, jotka itse kadotin. Ja viimeiseksi pyydän: Ole onnellinen. <3”

 

------------------------------------------------------------------------

 

On runous mulle kuin lego lattialla

pistävä kipu varpaan alla.

En tiedä mitä yrität mulle sanoa

sun kertomukseltas puuttuu kertoja.

On kuin kynttilän vahaan tökkäisin sormeni

et mua polta, et, mutta käyt kyllä hermoilleni

sulat siihen ja paakuksi jäät

mutta ehkä turhaa on mun alkaa selittämään.

©2017 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com