Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

// Erityisvaroitus: Näistä en todellakaan ole ylpeä, niiden ollessa aivan liian järjettömiä jopa minun itseni makuun, mutta päätinpäs sitten kuitenkin julkaista. Jos ei muuta niin ihan vain ohikulkijoiden kauhuksi/nauruksi ^^'

 

Makasin sairaalan pedillä, odottaen huomista operaatiota. Se tulisi olemaan elämäni muuttava päivä, ja vaikka tiesinkin, että minun tulisi levätä kunnolla ennen leikkausta, uni ei ottanut tullakseen. Hiljaisen yön rikkoi liukuoven avaaminen, ja kalpea nuori nainen sairaalakaavussa astui sisään. Minut huomatessaan hän asteli rauhallisesti luokseni, istuen sänkyni vieressä olevaan tuoliin. En tuntenut tätä naista, mutta hän hymyili silti minulle ystävällisesti. Mietin, oliko hän mahdollisesti karannut psyykkisesti sairaiden potilaiden siivestä, ja pitäisikö minun ilmoittaa hänestä yöhoitajalle soittamalla sänkyni vieressä olevaa kelloa.

 

Kuitenkin ojentaessani kättäni sitä kohti, naisen käsi laskeutui rauhallisesti omani päälle. ”Anna minulle tämä hetki jutella kanssasi. Kahden kesken”, hän sanoi hiljaisella äänellä, ja olin kuulevinani siinä kaiken rauhallisuuden seassa myös jotain muuta... surua? ”Mutta enhän edes tunne sinua”, vastasin hieman epäröiden, mutta tämä vain hymyili. ”Ei sen väliä, haluan todellakin vain jutella kanssasi kun kerta olet hereillä.” ”Oletko sitten kiertänyt ympäri sairaalaa etsien hereillä olevaa potilasta juttuseuraksesi?” Kysyin hämmentyneenä, ja nainen naurahti hiljaa. ”Ehkäpä. Ja löysin matkallani sinut. Haittaako se?” hän kysyi vastineeksi. Hieman epäröiden vedin käteni takaisin soittokellon luota, ja nyökkäsin. Eipä minulla parempaakaan tekemistä yöhöni ollut.

 

”Millainen sinun elämäsi on?” Nainen kysyi vihdoin, hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ei kovin kummoinen. Samanlainen kuin kenellä tahansa muulla”, vastasin. En tuntenut oloani mukavaksi kertoa elämästäni tuntemattomalle sekopäälle. ”Minun elämäni... On ollut varsin harmaata. Päivät vain valuvat ohitseni, sekoittuen toisiinsa, enkä enää edes erota eilistä huomisesta”, nainen kertoi. Kuullosti aika masentuneelta, eikä tämän äänensävy piilotellut sitä. ”Onko sinulla ketään, kuka tuo päiviisi värejä?” hän kysyi, hymyillen minulle. ”...On minulla”, vastasin viimein. ”Rakastan erästä, enemmän kuin mitään muuta. Hän on kuin aurinko ja kuu taivaallani, ja hymynsä kuin tuhannet tähdet. Hän tekee minusta onnellisen”, kerroin lopulta. Jokin tuossa kalpeassa naisessa vieressäni sai puhumisen helpoksi. Oli kuin hän oli enkeli vierelläni, ja uskoin vaipuneeni huomaamattani uneen.

 

”Hän kuullostaa upealta. Helpolta rakastaa”, nainen sanoi ja ihmettelin tämän sanavalintoja. Toisaalta, oliko unissa koskaan järkeä muutenkaan, joten mitä väliä vaikka tuo puhuikin outoja. ”Onko sinulla sellaista?” kysyin itse. ”Ei. Olen menettänyt kaikki tunteeni. Typeryyttäni annoin negatiivisuuden viedä ilon elämästäni. Katkeroiduin ja hylkäsin kaikki, keillä oli merkitystä. Olen unohtanut kuinka välittää, rakastaa, ja nyt kadun sitä. Haluaisin tuntea sen jälleen. Haluaisin löytää onnen, joka pystyisi tuomaan hymyn kasvoilleni jälleen. Oikean hymyn”, tämä selitti. ”Kuullostaa rankalta”, sanoin hiljaa. En löytänyt sanoja lohduttaa tätä surullista enkeliä, mutta silti jostain tuo löysi voimia suoda minulle surullisen, onnen ja ilon kadottaneen, hymyn. Tunsin, kuinka kyynel alkoi kirveltää silmäkulmaani, ja tuo enkeli pyyhkäisi sen pois. ”Älä itke vuokseni. Jos mahdollista, haluan sinun mieluummin rakastavan elämää. Rakastavan kaikkea, mikä tuo sinulle iloa. Löytää onni kaikesta, mitä eteesi ikinä tuleekaan.” Hiljaa nyökkäsin. ”Menen huomenna leikkaukseen. Kun palaan sieltä, voin viedä sinut katsomaan kaikkea, mikä tekee minut onnelliseksi. Ehkä sinäkin löydät siellä onnen”, halusin lohduttaa enkeliä, ja tämä hymyili minulle, ehkä hieman iloisemmin kuin aikaisemmin. ”Lupaan, että olen luonasi, kun heräät”, tämä sanoi, ja suljin silmäni, enkä enää pelännyt huomista.

 

Kun heräsin leikkauksen jälkeen, olin hieman väsynyt. Olin saanut uuden sydämen, entisen kokiessa kovia, ja uusi sydämeni pumppasi elämää suoniini. Se oli lämmin tunne, olla hengissä. Hoitaja saapui huoneeseen ja kutsui lääkärin kertomaan leikkauksestani ja sen jälkeisistä hoitotoimenpiteistä. Kuuntelin, mutta en ymmärtänyt suurinta osaa, ja lääkäri lupasi tulla uudestaan selittämään tarkemmin, kun olin levännyt. Kun lääkäri oli melkein ovella, muistin enkelin. ”...Oliko... täällä ketään aikaisemmin?” kysyin uupuneena. ”Ei, mutta otamme kyllä läheisiisi yhteyttä ja he voivat tulla tapaamaan sinua. Mutta sydämen luovuttanut henkilö jätti sinulle jotain, kirjeen, joka on tuossa pöydällä vieressäsi”, lääkäri sanoi ja poistui, lupauksensa mukaan soittamaan läheisimmilleni. Ihmeissäni otin kirjeen, joka oli vain kahtia taitettu paperi. Kun luin sanat, tiesin mitä minun tulisi tehdä. Heti kun kaikki läheiseni olivat saapuneet, kerroin heille, kuinka onnellinen olin olla elossa, kosin elämäni rakkautta siinä sairasvuoteellani, itkin ja nauroin, päätin tuntea jokaisen tunteen avoimesti.

 

Kirjeessä luki seuraavaa: ”Kuten lupasin, olen kanssasi kun heräät. Olen kanssasi, kun kohtaat elämäsi ilot ja surut. Pyydän, että opetat minut jälleen tuntamaan tunteet, jotka itse kadotin. Ja viimeiseksi pyydän: Ole onnellinen. <3”

 

------------------------------------------------------------------------

 

On runous mulle kuin lego lattialla

pistävä kipu varpaan alla.

En tiedä mitä yrität mulle sanoa

sun kertomukseltas puuttuu kertoja.

On kuin kynttilän vahaan tökkäisin sormeni

et mua polta, et, mutta käyt kyllä hermoilleni

sulat siihen ja paakuksi jäät

mutta ehkä turhaa on mun alkaa selittämään.

 

--------------------------------------------------------------------------

 

People say, that there is this phone number that lets you experience death and come back to life. A friend of mine actually has even tried it once. First, you put your area code, and then dial 33 586 2584. On the other end, a quiet and raspy voice should answer, but not really talk back to you. You tell them exatly where you are going to be at 3:33AM the following night. If you are going to be at home, you tell them your adress, and I'd advice to tell the route to your room as down to detail as possible. This entity is not going to look for you, if they can't see you right away.

 

So, what you have to do to have this experience? It's quite simple. You have to be dead by the time 3:33 at the place you told you'd be at. Commit suicide, ask a friend to kill you (if you have friends that are messed enough to do so), it doesn't matter. Though it should not be very messy, this entity is not going to heal your wounds, just bring you back to life. You should not look at this entity, for it is said, that whoever has seen them, has gone insane.

 

Now, what would happen if you break the rules? This entity will become mad at you, for wasting their time with your stupid joke. It will either hunt you down and kill you, or make you paranoid waiting for their punishment. If you are alive when they arrive, you most likely will die. Also, you are not allowed to record this event in any way (video or voice record), and you have to be alone. So if you somehow (I don't want to know how or why) got a friend to help you, they must leave before 3:33. There should not be any possibility to prove, that someone has been at your side at all, when you come back.

 

Neither me, or my friend, or anyone we know has any idea, who this mysterious entity, that brings people back to life, is. Maybe it's God, maybe it's Death, maybe the Devil or something complitely different. I just hope, that no one is crazy enough to try messing with them, for I'm sure they are way too dangerous. I'm lucky my friend came back, and we just want to say, we don't want you to put yourself in danger because of foolish curiosity.

--------------------------------------------

Ystävien puu

 

Se oli vanha tammi. Meidän molempien vanhemmat ja isovanhemmat sanoivat sen aina olleen siellä. Tammi kasvoi pienen kukkulan laella, puiston reunalla. Aina talvisin kukkulasta tuli lähitalojen lasten pulkkamäki, ja joulun alla kaikki kävivät laittamassa muutaman koristeen vanhan puun oksille. Niin tein minäkin. Ja niin teki myös hän.

 

Peppi nauroi iloisesti laskiessaan mäkeä alas. Aikuiset olivat tehneet siihen pienen hyppyrinkin, jonka ansiosta pulkka pomppasi hieman, mikä oli erittäin hauskaa meidän mielestämme. Peppi asui heti puiston reunalla, toisella puolella puuta. Minä asuin toisella. Peppi oli tullut jo aikaisin laskemaan mäkeä, ja hänen poskensa olivat punaiset viileästä aamuilmasta kun saavuin paikalle. Huutaessani tervehdyksen Peppi heilutti iloisesti kättään, ennen kuin lähti kiipeämään taas kukkulan laelle. Mokoma ei edes malttanut odottaa minua. Mutta nauroin kuitenkin. Tiesin, että olisin tehnyt itsekin aivan samoin. Juoksin lopun matkaa kukkulalle, ja kun pääsin sen juurelle, Peppi oli laskenut jälleen alas.

 

”Hei”, tervehdin uudelleen, ja lähdin kiipeämään kukkulaa ylöspäin.

”Hei. Sinulla kesti tänään”, Peppi vastasi nauraen, ”Olen odottanut jo varmaan vuosia.”

”Älä valehtele”, nauroin, ja Peppi nauroi myöskin. Hänen poskiinsa ilmestyi pienet hymykuopat.

”Lasketaan junaa”, Peppi ilmoitti, ja olin heti mukana. Intimme hetken, ennen kuin saimme päätettyä, kumpi laskisi etummaisena, mutta lopulta Peppi voitti. Hän tarttui jalkoihini, ja aloimme työntämään vauhtia. Hyppyrin kohdalla Pepin ote irtosi, ja törmäsin häneen takaapäin kukkulan juurella. Se ei sattunut, ja nauroimme kumpikin, kun makasimme siinä hangessa. Hetken kuluttua kuitenkin kiiruhdimme takaisin ylös, ja tällä kertaa oli minun vuoroni olla edessä.

 

Talvi tuli ja meni, vuodet vaihtuivat, mutta kuvittelin siitä huolimatta minun ja Pepin pysyvän ikuisesti ystävinä. Hän oli ensimmäinen ystävä, jonka tunsin, ja olimme aina yhdessä. Joskus mukaamme saattoi eksyä ulkopuolinen tai pari joksikin aikaa, mutta minä ja Peppi emme juuri koskaan olleet erossa. Tai niin ainakin luulin...

 

Kun peruskoulu alkoi lähestyä loppuaan ja tuli aika päättää, menisinkö lukioon vai ammattikouluun, kuulin jotain, joka muutti kaiken. Pepin perhe aikoi muuttaa. Hän muuttaisi kauas toiseen kaupunkiin, emmekä näkisikään enää joka päivä. Kun Peppi kertoi siitä minulle, muistan vain raskaan tunteen vatsanpohjassa, kuin näkymätön paino olisi kiskonut minua alas, aina maan läpi. Suurin osa Pepin sanoista meni ohi, enkä muista vieläkään kaikkea, mitä hän sanoi.

”Lupaan kirjoittaa sinulle heti, kun olen päässyt asettumaan. Ja sinäkin kirjoitat minulle, vai mitä?”

”...Joo.”

”Ei tämä ole loppu. Me olemme ikuisesti parhaita kavereita.” Muistan Pepin silmien kostuneen, kun hän sanoi tuon.

”Tietenkin. Ikuisesti”, vastasin. Taisin yrittää hymyillä. Tai sitten en. En muista.

”Ja tulen joka lomalla käymään. Isovanhempani kuitenkin asuvat täällä. Ja tule sinäkin käymään, jooko?”

”Minä tulen.”

Sen kesän lopussa kaupungin päättäjät päättivät, että vanha tammi puistossa oli laho, ja ennen kuin lukio ehti alkaa, puuta ei enää ollut.

 

Mutta en koskaan mennyt. Peppi kirjoitti aluksi ahkerasti, ja vastailin kirjeisiin aina heti kun sellainen tuli. Yhdessä kirjekuoressa saattoi olla kolmekin paperiarkkia tiheään ja pinellä kirjoitettua tekstiä molemmin puolin. Ja siltikin tuntui, ettei sanat riittäneet. Silti tuntui, kuin jotain olisi unohtunut sanoa. Ensimmäisen kuukauden ajan kirjeitä tuli ja meni meidän välillämme paljon. Joka päivä tarkistin postin, josko olisin saanut kuulla sanasen parhaasta ystävästäni. Sen jälkeen kuitenkin kirjeet alkoivat hiljalleen vähentyä. Alkuun oli tullut kirje tai parikin viikossa, mutta jossain vaiheessa se muuttui, että niitä tuli yksi tai kaksi kuukaudessa. Ja lopulta niitä ei tullut enää yhtäkään.

 

Peppi oli kertonut, että hän oli saanut uusia ystäviä. Yksi hänen parhaista ystävistään uudessa kaupungissa oli tyttö nimeltä Elli. Vaikka Peppi vakuuttikin, ettei Elli koskaan tulisi korvaamaan minua, saatoi loukkaantua silti hieman. Pelkäsin Elliä. Vihasinkin häntä. Mutta sain myös itse lukiosta ajan myötä ystäviä. Siru ja Arttu olivat heidän nimensä. Kerroin heistä Pepille. Peppi vastasi, että oli hienoa, etten ollut yksin. Kummallakin meistä oli alkanut uusi elämä, kilometrien päässä toisistamme.

 

Kun valmistuin, kuulin Pepin käyneen isovanhempiensa luona. Olin silloin vanhempieni mukana kaupassa, kun vanha nainen mukanaan ikäiseni tyttö tuli vastaan. En tunnistanut Peppiä silloin, hän oli muuttunut niin paljon. Hän oli aikuistunut, värjännyt hiuksensa ja muuttanut hieman tyyliään. En ollut koskaan juuri käynyt Pepin isovanhempien luona meidän ollessamme lapsia, joten en edes tunnistanut Pepin mummia. Vasta kaupasta lähdettyä vanhempani kysyivät, miksen ollut jutellut Pepille. Muistan olleeni erittäin yllättynyt. Kysyin, oliko vanhan naisen mukana ollut nuori nainen ollut Peppi.

”Tietenkin. Etkö sinä tunnistanut häntä?” äitini kysyi pelkääjän paikalta.

”En”, myönsin hieman surullisesti.

”Et tullut edes ajatelleeksi asiaa, kun puhuimme hänen koulustaan?”

”En kuunnellut.” Peitin harmini, kun äitini naurahti selvästi kiusaantuneena, luvaten että ehtisimme varmastikin nähdä vielä.

 

Ja näimmehän me myöhemminkin. Mutta kumpikaan ei uskaltanut tulla puhumaan toiselle. Oli kuin näkymätön muuri olisi noussut näiden muutaman vuoden aikana välillemme. Vilkaisimme vain nopeasti toistemme suuntaan aina kaupungilla nähdessämme, nyökkäsimme tervehdyksen, ja jatkoimme matkaamme. Siinä kaikki. Emme nostaneet edes kättä toisillemme. Syyllisyys kumpusi syvältä, kun vain kävelin ohi sanomatta sanaakaan. Tammesta kukkulalla ei ollut enää jälkeäkään, kuin se ei olisi koskaan kasvanutkaan siellä.

 

Vuodet vierivät, menivät ohi huomaamattomasti, kuin varkain. Ne sulautuivat yhteen, kuin joki yhtyy mereen. Tiedät, että tutut vuodet ovat ohi, ja suuri ja tuntematon maailma on edessä. Se aukeaa laajana, ja olet osa sitä, ennen kuin ehdit palata takaisin. Niin kävi minullekin. Liityin suureen maailmaan. Elin elämääni rauhallisessa hiljaisuudessa. Ihmisiä tuli ja meni, ja opin ymmärtämään, kuinka se oli täysin normaalia. Niin elämän kiertokulku vain toimi.

 

Löysin myös myöhemmin vierelleni kumppanin, ja saimme lapsen yhdessä. Pienen pojan. Hänen nimekseen tuli Tuomas. Hän oli iloinen ja energinen pikku riiviö. Joulu oli hänen suosikkiaikaansa vuodesta. Se oli kaiken kohokohta. Tyypillistä lapsille. Hän iloisena aina halusi, että luimme hänelle kaikki joulukortit, vaikka ei aina muistanut, ketkä ne olivat lähettäneet. Kuitenkin, kun Tuomas oli 4-vuotias, saimme hieman normaalista poikkeavan joulukortin.

 

Se oli vanhemmiltani, Tuomaksen isovanhemmilta. Hymyilin lämpimästi, sillä en ollut ollut lapsuuden kaupungissani moneen vuoteen. Yleensä vanhempani tulivat käymään minun luonani, he kuitenkin olivat vielä sen verran virkeitä. Kuitenkin tämä kortti herätti paljon enemmän tunteita, kuin mikään aikaisempina vuosina. Normaalisti joulukorteissa oli kuusien kuvia, mutta tämän kortin kannessa oli kuivattu oranssi tammenlehti. Tuomas oli hämillään.

”Miksi mummi ja ukki lähettävät syysterveisiä jouluna?” hän kysyi.

”Katsotaanpas”, vastasin, ja avasin kortin.

 

'Hyvää joulua Tuomakselle ja muille mummilta ja ukilta. Onko siellä paljon lunta? Täälllä oli jo kuun alussa semmoiset kinokset, että olisi voinut laskea pulkkamäkeä. Varmaankin ihmettelette lehteä, vai mitä? Arvelimme, että haluaisitte tulla käymään lähiaikoina. Kaupungin johtokunta päätti, että puisto tarvitsisi hieman uutta ilmettä, ja sille takapihalta näkyvälle kukkulalle istutettiin tammi. Ajattelimme, että lehti olisi ihan hauska yllätys näin joulun alla. Nähdään sitten jouluviikolla. Mummi ja ukki.'

 

Tuomas nauroi, kun luin hänelle kirjettä. Tietenkin se oli pojan mielestä hassu, ja jotenkin se iloisuus tarttui minuunkin. Lämmin tunne levisi sisälleni. Ehkä se oli joulun henki, joka sen teki, en ollut varma. Päätin sinä jouluna kertoa Tuomakselle, kuinka samaisella kukkulalla oli aikaisemminkin kasvanut tammi, joka oli kaikkien lähitalojen lapsien yhteinen joulukuusi. Tuomas innostui heti. Hän olisi halunnut jo tänä jouluna muuttaa perinteitä, ja mennä mummolaan. Hänkin olisi halunnut mennä viemään joulupallon tammen oksille. Kuitenkin puu olisi vielä niin nuori, ettei siihen paljoa koristeita varmasti mahtuisi. Lupasin silti, että kesällä kävisimme katsomassa tammea.

 

Kesä tuli, ja olimme käymässä vanhempieni luona. Pääsimme vasta illalla perille, mutta Tuomas oli innoissaan. Lapsen väsynyt energia oli hauskaa katsottavaa, kun tämä iloisena juoksi ukin syliin, isäni nostaessa tämän istumaan olkapäilleen. Juuri kuten hän oli tehnyt minullekin, kun olin itse ollut Tuomaksen ikäinen. Kumppanini tarttui käsivarteeni, ja hymyili onnellisesti. Hymyilin hänelle takaisin.

 

Tuomas oli aikaisin aamulla jo hereillä, haluten päästä katsomaan tammea kukkulalla. Aurinko paistoi lämpimästi ikkunana läpi, kun nautin aamukahviani keittiössä, Tuomaksen hotkiessa nopeasti muronsa. Hän katsoi jo ulos ikkunasta, ja kysyin nauraen, miksei hän vain mennyt jo itse katsomaan. Kuitenkin pojalle tuntui iskevän ujous päälle, kun hän kertoi, että siellä oli jo joku. Hän halusi ehdottomasti minut mukaansa, kun menisi ensimmäisen kerran käymään tammen juurella. Kävelin kahvikupin kanssa sen ikkunan eteen, josta näki parhaiten kukkulalle. Kukkulalla oli tosiaan joku toinenkin lapsi vanhempansa kanssa. Lapsi oli kyykistynyt puun juurelle, jonka varsi oli vielä säälittävän ohut. Join nopeasti kahvini loppuun, ja olin polttaa kurkkuuni reiän, kun Tuomas jatkoi hoputtamistaan.

 

Kun menimme tammen luokse, siellä oli tosiaan nuori äiti tyttärensä kanssa. Kukkulan huipulla tunnistin Pepin, joka kääntyi katsomaan minua yllättyneenä. Pian tämän kasvoille kuitenkin nousi lämmin hymy ja hänen tyttärensä meni seisomaan tämän viereen, tarkkaillen minua ja Tuomasta uteliaasti.

”Pitkästä aikaa”, Peppi sanoi hymyillen.

”Totta”, vastasin itsekin. Nostalginen tunne nousi jostain sisimmästäni, kun seisoin taas siinä kukkulalla Pepin seurassa. Tosin tällä kertaa me olimme aikuisia, ja vanha tammi oli vielä pieni ja ohut keppi, joka ponnisti maasta. Molemmat Tuomas ja Pepin tytär katselivat hämillään meitä, kunnes kiinnittivät huomionsa toisiinsa. Minä ja Peppi istuimme lämpimällä nurmikolla juttelemassa, kun lapset tutustuivat toisiinsa.

 

”Siitä todella on aikaa, kun olen viimeksi käynyt täällä”, totesin seuraten lasten leikkimistä, ja kuinka nämä kierivät kukkulan reunaa pitkin alas nauraen.

”Niin on... Mutta ei se tunnu tässä enää niin pitkältä”, Peppi vastasi, ja tutut hymykuopat ilmestyivät tämän poskiin.

”Sinä samana kesänä, kun muutit pois, tuo tammi leikattiin pois”, ilmoitin, koittaen pitää keskustelua yllä, vaikka tuntuikin, ettei välttämättä olisi tarvinnut.

”Niin, kuulin siitä mummilta melko pian muuton jälkeen. Sinä et koskaan maininnut siitä kirjeissäsi”, Peppi vastasi. Kuitenkaan hän ei syyttänyt minua siitä. Juttelimme pitkään, muistellen menneitä, kertoen toisillemme tarinamme. Kuinka elämä oli kuljettanut meitä eteenpäin omilla teillämme, ja ihmettelimme, kuinka se oli tuonut meidät tänne uudestaan. Tuon saman puun äärelle, joka oli aina ollut niin tärkeä. Aika kului kuin siivillä.

 

”Tulkaahan syömäänkin välillä, te sankarit”, äitini huusi takapihan ovelta, kun olimme olleet kukkulalla koko aamupäivän. Ja miksi siitä olisi halunnut lähteäkään, aurinko oli lämmin, ja pieni tuuli piti huolen, ettei tullut kuuma. Nousimme siitä, minä ja Peppi, kutsuen kumpikin omiamme. Käännyimme vielä kerran kuitenkin katsomaan toisiamme, hymyillen samaa vanhaa hymyä, joka oli aina ollut kasvoillamme lapsina.

”Nähdään taas”, Peppi sanoi, ja tuntui, kuin tällä kertaa se ei olisi tarkoittanut hyvästejä.

”Nähdään”, Tuomas vastasi puolestani, vilkuttaen iloisesti, ”Tulen takaisin, kun käyn ensin syömässä.”

”Selvä”, Pepin tytär nauroi, ja tällä oli samat hymykuopat kuin äidillään. Vielä kukkulan juurella käännyin katsomaan vasta elämänsä aloittanutta tammea. Kumpa kukaan ei enää kaataisi sitä, sillä se oli tuonut minulle vihdoin vanhan parhaan ystäväni takaisin.

©2018 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com