Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

// Tämmöinen hieman höperömpi ihmissusista kertova tarina, hope you enjoy~ ^w^

 

Naisen kimeä huuto kävi Micahin korviin, ärsyttäen nuorta poikaa entistäkin enemmän. Hän oli raivoissaan, eikä tiennyt miksi. Mitä hän kyllä tiesi, oli että hänen vaistonsa sanoivat, että hänen oli saatava tuo nainen kiinni. Ei hänellä selkeää syytä siihen ollut, ei hän ollut eläessään edes tavannut naista, mutta jokin käski hänen jalkojaan juoksemaan naisen perässä. Jokin tuntematon voima sanoi, että hänen oli saatava nainen kiinni ja rankaistava tätä. Kaikki tämä vain siksi, että Micah oli raivoissaan, ja nainen pahensi sitä. Se oli kaikki naisen syytä, oli pakko olla. Poika hymyili itsekseen, kun huomasi naisen kääntyvän eräälle kujalle, jonka Micah tiesi olevan umpikuja. Nyt hänen saaliinsa ei karkaisi häneltä.

 

Matala murahdus karkasi Micahin kurkusta, kun hän tyytyväisenä lähestyi hitaasti saalistaan. Nainen kääntyi kauhuissaan, painautuen nyyhkyttäen kujan nurkkaa vasten. Micah nuoli huuliaan nälkäisenä, kun hän lähestyi silmät kiiluen naista kohti. Enää muutama askel erotti heidät, ja nainen itkuisesti kiljuen nosti käsivartensa suojakseen, uskoen kuolevansa. Micah oli juuri aikeissa hyökätä saaliinsa kimppuun, repiä naisen kappaleiksi, kun hän tunsi jonkin nykäisevän itseään taaksepäin, himpun verran kauemmaksi naisesta.

 

Micahin katse kääntyi taakseen, selkäänsä pitkin aina häntään asti. Hetkinen, häntään? Ei hänellä ollut häntää, hän oli tavallinen ihminen? Kuitenkaan kysymys ei sillä hetkellä jaksanut nuorukaista vaivata, vaan hänen huomionsa kiinnittyi häntään tarttuneeseen olentoon. Siinä, hänen hännässään, häntä piti paikallaan suurikokoinen musta koira, muristen hänelle. Koira oli yllättävän suuri, saksanpaimenkoiraakin isompi, mutta jotenkin sen koko ei häirinnyt Micahia. Hän oli nyt vielä vihaisempi. Yrittikö tuo koira varastaa hänen saaliinsa? Raivon sokaisemana Micah hyökkäsi kynnet edellä ja hampaat irvessä koiran kimppuun, mutta tämä selvästikin tiesi, mihin oli ryhtynyt. Koira väisti hänen hyökkäyksensä sulavasti, käyden itse Micahin päälle samalla raivolla, kuin mikä pojalla oli tätä tuntematonta hyökkääjää kohtaan.

 

Samaiselle kujalle eksyi vielä yksi henkilö, jota Micah ei enää edes huomannut, ollen keskittynyt taisteluunsa. Kyseessä oli nuori mieshenkilö, selkeästi aikuinen, mutta tuskin ainakaan kolmeakymmentä vanha. Hän juoksi paikalle pian mustan koiran perässä, ja huomatessaan nurkassa kyyhöttävän, itkevän naisen, käveli tämän luokse. "Oletko kunnossa, ei kai tuo otus purrut sinua?" mies kyseli rauhoittavalla äänellä, hitaasti vetäen kädet naisen edestä. Nainen vain kiljaisi, kun näki taistelevat koirat miehen takana, ja oli vetämässä uudestaan käsiään päälleen, mutta mies esti tämän aikeet. "Kuuntele minua, apu on tulossa. Rauhoitu ja kerro minulle, mitä tapahtui", mies jatkoi, vetäen naisen kasvot lähelle omiaan, ettei tämä näkisi taistelua. "Mi-mi...", nainen yritti puhua, mutta ei meinannut saada sanaa suustaan. Kuitenkin mies odotti kärsivällisesti, silittäen rauhoittavasti naisen kasvoja. "Minä olin vain iltakävelyllä kun tuo koira lähti yllättäen jahtaamaan minua...", nainen selosti, saaden vihdoin äänensä hetkeksi takaisin. "Ei kai se purrut sinua?" mies kysyi, ja nainen pudisti päätään. "Hyvä. Tule, niin autan sinut näiden kahden ohi. Mene vain heti kotiisi, niin kaikki on hyvin", mies hymyili ja nosti naisen jaloilleen. He kävelivät hitaasti tappelun ohi, ja jonkin matkaa kuljettuaan mies lähetti naisen kävelemään kotiinsa, luvaten, että molemmat koirat olivat hänen, ja hän osasi niitä käsitellä. Kumpikaan ei enää lähtisi naisen perään.

 

Palaten hitaasti takaisin kohti kujaa, mies avasi kaulassaan roikkuneen pienen rasian, josta levittäytyi voimakas tuoksu. Hän alkoi hiljalleen hyräillä, kunnes hänen äänensä muuttui täydeksi lauluksi tuntemattomalla kielellä. Kyseessä saattoi olla mahdollisesti latina, tai sitten jokin täysin maailmasta historian aikana kadonnut kieli. Ihmeellinen haju ja ääni sai Micahin hämmentyneeksi, ja perääntyen pari askelta päätään pudistellen nuorukainen alkoi nähdä ympärilleen. Nainen oli poissa, hänestä jonkin matkan päässä seisoi se sama musta koira, jonka kanssa hän oli taistellut ja heitä lähestyi tuntematon mieshenkilö, joka... lauloi? Yrittäen saada tilanteesta tolkkua Micah perääntyi vielä vähän, kunnes tunsi törmäävänsä takanaan olevaan roskapönttöön. Peltinen pönttö kolisi, mutta ei saanut laulua katoamaan Micahin päästä. Häntä alkoi heikottaa, mahdollisesti voimakkaan hajun takia. Hän saattoi tuntea, kuinka hänen aistinsa alkoivat turtua ja jalat eivät tuntuneet enää yhtä tukevilta. Yrittäen pysyä tajuissaan ja pystyssä tärisevien jalkojensa varassa, Micah päästi kurkustaan hiljaisen murahduksen, joka kuullosti melkein enemmän vingahdukselta, ennen kuin menetti tajunsa ja rojahti maahan.

 

"Olit oikeassa, Leah, hienosti toimittu", mies sanoi, yrittäen taputtaa suurta, mustaa koiraansa, joka kuitenkin murahtaen melkein näykkäisi miestä. Naurahtaen mies veti kätensä takaisin ja sulki kaulassaan olleen rasian, ja haju alkoi nopeasti haihtua. Kävellen tuupertuneen Micahin luokse mies silitteli pojan turkkia. "Hieman apua, Leah?" hän sanahti ja vilkaisi koiraansa, joka ei aluksi halunnut tulla, mutta lopulta taipui miehen tahtoon. Eläin murisi, kun mies nosti Micahin epämääräisesti tämän selkään, ja hitaasti he lähtivät kävelemään pois kujalta, ettei poika tippuisi heidän kyydistään. Leah veti turhautuneesti murahtaen aina välillä poikaa paremmin selkäänsä, kun tämä meinasi luisua alas, miehen hymähtäessä aina näin käydessä. Kaikessa hiljaisuudessa kaikki kolme katosivat yöhön.

 

Micah veti käden otsalleen herätessään lattialta. Hänen olonsa muistutti krapulaa, mutta poika ei muistanut juoneensa tippaakaan alkoholia edellisenä iltana. Oli syksy, ja kaiken huipuksi viikko vielä kesken, ei todellakaan hetki, jolloin jän joisi kavereidensa kanssa. Ja eikö hänellä pitänyt olla tänään kouluakin? Välittämättä asiasta hän yritti sulkea silmiään ja löytää parempaa asentoa, älyten kuitenkin makaavansa kovalla puulattialla. Missä ihmeessä hän oikein oli?
 

"Päätit sitten herätä, maanvaiva", naisääni sanoi ja Micahin katse kiinnittyi huoneeseen tulleeseen naiseen. Nainen oli noin 25-vuotias, kohtalaisen hyvännäköinen moottoripyöräjengimäisellä tavalla, ja käveli Micahia kohti. Ja hän oli myös erittäin vihaisen näköinen. "Kuka vittu sinä olet?" Micah tiuskaisi heti ensimmäisenä. Hän ei tiennyt, miksi tuo tuntematon naishenkilö oli hänelle vihainen, eikä hän todellakaan pitänyt turhasta motkotuksesta. "Milloin sinua purtiin?" Nainen sen sijaan kysyi, kuin ei olisi edes kuullutkaan Micahin ensin esittämää kysymystä. "Noh? Antaa kuulua", tämä ärähti ja tarttui poikaa olkapäästä. Mikä ihme tuota naista riivasi, Micah huomasi miettivänsä, ja mulkoili mitään vastaamatta naista takaisin.

 

"Leah, rauhoitu vähän, ei tämä ole niin vakava asia", rauhoitteleva miesääni sanoi, astuen huoneeseen haukotellen ja hörppien samalla kahvia. Hän asteli lähemmäksi, mutta sen sijaan, että olisi tunkenut kaksikon väliin, istuutui sohvatuolille ja katsoi huvittuneena edessään olevaa näkyä. "Tämä on vakava asia", nainen, Leah, tiuskaisi, kiinnittäen huomionsa huoneeseen tulleeseen mieheen. "On on, mutta ei niin paha, että sinun tarvitsisi syödä poikaa elävältä", mies sen sijaan vain naurahti, Micahin katsoessa hämillään ja hieman ärsyyntyneenä kaksikon sananvaihtoa. "Mitä helvettiä täällä oikeesti tapahtuu?" poika lopulta parahti saaden kaksikon huomion itseensä. Nämä katselivat Micahia ensin hieman yllättyneenä, kunnes nainen tuhahtaen siirtyi huoneessa olevaan toiseen nojatuoliin istumaan ja mies hymyili pojalle anteeksipyytävästi.

 

"Anna anteeksi siskoni... karkea käytös", mies aloitti, hakien hetken sopivaa sanaa kuvailla naista, ilmeisesti siis siskoaan. "Leah ei tarkoita pahaa, hän on vain erittäin tulisieluinen." "Pysy sinä erossa minun sielun arvostelusta", nainen sähähti veljelleen, mutta mies ei vaikuttanut vaivaantuvan tästä. "Olisi varmaan hyvä aloittaa esittäytymisillä. Minä olen Leo Ealdwine, ja hän on siskoni Leah. Et ehkä usko tätä, mutta olemme kaksosia", mies, Leo, naurahti, yrittäen hieman keventää huoneen tunnelmaa, "Ja sinä olet?" "Micah", poika sanoi. Hänen ei juuri tehnyt mieli olla yhteistyökykyinen näiden outojen ihmisten kanssa, ja jätti siten esittelynsä lyhyeksi. Leo hymyili hieman surumielisesti huomatessaan asian, muttei antanut sen lannistaa itseään. "Ihmettelet varmaan missä olet ja miksi", Leo jatkoi, miehen ilmeen muuttuessa astetta vakavammaksi sanojen myötä. "Lievästi ilmaistuna", Micah tuhahti väliin, alkaen mulkoilla ympäristöään.

 

Huone oli varsin yksinkertaisesti kalustettu. Micahin takana oli televisio ja PlayStation 2, edessään pieni pöytä ja pöydän takana kaksi sohvatuolia, joissa sillä hetkellä istuivat Leo ja Leah. Paria seinää vasten oli vanhan näköisiä kaappeja, joissa oli muutama valokuvakehys sekä kirjoja. Seinät ja lattia olivat puisia, mutta suuri osa lattiasta peittyi pehmoisen rusehtavan maton alle. Ikkunasta huoneen päässä näkyi maalaismaisema. Minne ihmeeseen nuo oudot ihmiset olivat Micahin vieneet?

 

"Kröhöm, kuunteletko sinä?" Leo yskäisi, ja Micah siirsi vihaisen katseensa mieheen. Oliko nuo kaksi kidnapanneet hänet? Se kuullosti liian elokuvamaiselta selitykseltä, mutta pojalla ei ollut mitään muistikuvaa, miten hän oli joutunut tähän tuntemattomaan taloon saati keitä nämä ihmiset olivat. "Missä helvetissä minä olen? Keitä te olette?" Micah ärjäisi lattialta, nousten seisomaan. Hänen yllätyksekseen Leo naurahti hieman ja Leah käänsi kyllästyneen katseensa sivulle. "Peitä ittes, ketään täällä ei kiinnosta katsella sinun keskenkasvuista kalua", nainen tokaisi Leon räjähtäessä nauramaan. Sillä hetkellä Micah ymmärsi katsoa itseään, huomaten olevansa ilman rihmankiertämää. Hän veti aikaisemmin peittonaan olleen lakanan ympärilleen punastuen hieman nolostuksesta, suuttumuksen noustessa huippulukemiinsa. "Mitä vittua te hullut ootte tehny mulle?" Hän huusi jo täyttä kurkkua ja oli aikeissa antaa ensin Leolle ja sitten tämän siskolle kunnon selkäsaunan, mutta yllätyksekseen Leah nousi seisomaan ja iski pojan maahan ennen kuin tämä ehti edes ymmärtää mitä tapahtui. "Päästä irti", Micah huusi, pyristellen vastaan, mutta Leah oli selkeästi tottunut pitämään rimpuilevia ihmisiä kurissa, sillä poika ei päässyt yhtään mihinkään tämän otteesta. "Micah, ehkä on parempi, että kuuntelet ensin, mitä meillä on sanottavaa. Tämä on oikeasti vakava asia, eikä me olla läheskään yhtä epäilyttäviä, kuin mitä sinä kuvittelet", Leo sanoi, nousten itsekin tuoliltaan ja astellen pojan eteen, tällä kertaa täysin vakavana, ennen kuin hetken päästä hänen ilmeensä lämpeni jälleen hymyyn, "Vai haluaisitko ensin kupin kahvia?"

 

Kieltäydyttyään Leon rauhaneleestä Micah jäi lattialle turhautuneena makaamaan, Leahin pitäessä poikaa paikallaan. Ei Micah enää olisi alkanut riehumaan, huomaten sen olevan täysin turhaa, ei hän pystynyt tekemään näille ihmisille mitään. Kaiketi hänen oli helpompi kuunnella, mitä heillä oli sanottavana ensin, ennen kuin miettisi seuraavaa siirtoaan. Rauhallisesti Leo asteli takaisin omalle sohvatuolilleen, hörppien vielä höyryävää kahviaan. "Mistäs minä aloittaisin..." mies pohti hiljaa itsekseen, Micahin tuhahtaen tämän turhankin rennolle ja rauhalliselle käytökselle. "Ala jo tarinoida, mulla on tänään muutakin tekemistä kuin istua tässä pitämässä teinipentua kurissa", Leah ärjäisi, Leon naurahtaessa jälleen. "Sinun mielestäsi kaikki on pentuja", mies naurahti, mutta vakavoitui kuitenkin jälleen. "Ehkä tämä tieto rauhoittaa sinua eniten tässä tilanteessa", Leo vihdoin aloitti, "Et ole kaukana kaupungista, itse asiassa vain viitisen kilometriä kaupungin ulkopuolella. Sen jälkeen kun olemme saaneet keskusteltua, voin viedä sinut autolla kotiin. Niin, ja minulla kyllä löytyy ylimääräistä vaatettakin lainattavaksi", Leo jälleen naurahti. Micah punastui hieman muistaen jälleen olevansa lähes alasti siinä tuntemattomien sekopäiden kanssa. "Miten paljon muistat viime yöstä?" mies kysyi sen jälkeen, Micahin hämmentyessä hetkeksi. Myös Leah katseli poikaa odottaen vastausta. Hetken mietittyään poika sai todeta, ettei muistanut juuri mitään. Illalla hänellä oli ollut hieman outo olo ja ainakin hän muisteli menneensä särkylääkkeen voimin nukkumaan, muttei voinut olla varma. Jotenkin se kuullosti järkevimmältä, muttei kuitenkaan täysin todelta. "E-en ole aivan varma..." Micah lopulta myönsi hieman epävarmana ja hämmästyneenä. "Sitten on kai parasta kertoa kaikki alusta pitäen, mitä me tiedämme", Leo huokaisi.

 

"Minä en millään haluaisi sanoa tätä. Ne muutamat kerrat kun olen joutunut selittämään saman, kaikki ovat aina nauraneet ihan liikaa", Leo sanoi hieman tympiintyneempään sävyyn, mikä oli melko odottamatonta mieheltä. "Kakista ulos", Leah kuitenkin yllytti. "Mikset sinä selitä? Sinä tiedät asiasta enemmän muutenkin", Leo yritti, mutta siskonsa mulkaistessa häntä ilkeästi mies hiljeni heti. "Hyvä on, hyvä on, minä selitän... Micah, minulla on huonoja uutisia... Sinusta on tullut ihmissusi", Leo vihdoin sanoi ja hetken poika tuijotti miestä typerä ilme kasvoillaan, ennen kuin repesi nauramaan, juuri kuten Leo oli ennustanut. "Selvä, nyt tiedän, että olen todella hullujen kanssa tekemisissä", poika nauroi pilkallisesti ja alkoi rimpuilla itseään irti. Hän ei halunnut olla enempää näiden hullujen kanssa tekemisissä, ties mitä he tekisivät hänelle. Mutta kuitenkin Leahin vahva ote piti, kaksikon odottaessa pojan rauhoittuvan jälleen.

 

Kun Micah ei millään halunnut lopettaa rimpuiluaan, Leah alkoi turhautua, ja iski pojan pään voimakkaasti maata vasten. Pehmeästä matosta huolimatta isku tuntui ikävästi ja poika ravisteli päätään yrittäen saada kivun katoamaan, joka sen sijaan pahenikin. "Leah, ota rauhallisesti sen pojan kanssa", Leo yritti rauhoittaa tilannetta, hörppien samalla kahviaan. "Mitäpäs jos itse tekisit jotain, älypää?" nainen ärjäisi ja huokaisten Leo nousi tuolistaan, poistuen lyhyeksi hetkeksi palaten takaisin muutaman suitsuketikun ja tulitikkujen kanssa. "Kamomillaa, se rauhoittaa", Leo sanoi, kun Micah vilkaisi tutkiskelevasti miehen liikkeitä tämän palatessa ja sytyttäessä suitsukkeet pöydällä olevaan telineeseen. "Laita vain silmät kiinni, ja huomaat ehkä muutaman asian."

 

Vastahakoisesti Micah sulki silmänsä, ehkä olisi parempi totella näitä sekopäitä ainakin toistaiseksi. Aluksi hän yritti hengittää mahdollisimman vähän tuoksua, mutta nopeasti huomasi, ettei se toiminutkaan. Hyvin nopeasti hänestä alkoi tuntua, että suitsukkeen tuoksu oli kaikkialla hänen ympärillään, hän ei päässyt sitä pakoon, mutta huomasi, ettei asia haitannutkaan niin paljoa, kuin hän kuvitteli. Samalla hän myös alkoi huomaamaan muitakin tuoksuja. Olettaen sen olevan Leahin, joka edelleen oli hänen päällään, ominaistuoksu, hän antoi sen olla, eikä kiinnittänyt asiaan huomiota. Samalla hänen mieleensä tuli, yltäisikö hän haistamaan myös Leon. Ja todellakin, hän aisti myös miehen läsnäolon yllättävän hyvin. Aikaisemmin hän ei ollut jaksanut kiinnittää asiaan huomiota, mutta kahvi tuoksui nyt heikommin. Micah raotti hieman silmiään, ja huomasi, että Leo oli jättänyt kahvikuppinsa matkan varrella hakiessaan suitsukkeita. Hiljaisessa huoneessa hän myös pystyi yllättävän selkeästi kuulemaan heidän kaikkien hiljaisen hengityksen, hänen omansa ollessa kaikista kiivain, mutta rauhoittuen pikku hiljaa.

 

"Huomaatko nyt? Pystyisikö normaali ihminen huomaamaan kaiken sen, mitä sinä huomaat?" Leo vihdoin kysyi ja Micah avasi hieman uneliaasti silmänsä. Hän alkoi olla rauhoittunut, ja pojasta tuntui, kuin hänen aikaisempi huono olonsa olisi myös kadonnut. "Ei ihmissutena oleminen sinun elämääsi loppupeleissä niin paljoa muuta. Muutos tapahtuu vain täysikuun aikaan. 12 yötä vuodessa sutena ei luulisi olevan niin hirveää. Lisäksi, tulet huomaamaan, että kuun vaiheet vaikuttavat myös aistiesi herkkyyteen. Uuden kuun aikaan olet normaalin ihmisen tasolla, mitä aistiesi herkkyyteen tulee, ja ne vahvistuvat ja heikkenevät kasvavan ja vähenevän kuun mukaan. Ihmisolomuotosi ei sen suurempaa muutosta koe. Ongelmat tulevat vastaan vasta susimuutoksen aikana", Leo selitti rauhallisesti Micahin nyökkäillessä laiskasti. Suurin osa miehen sanoista tuntui menevän häneltä täysin ohi, poika olisi halunnut vain nukkua. Micah oli aina ollut sitä tyyppiä, joka teki mitä halusi, mutta tämä oli jopa hänen omasta mielestään hieman outoa. "...Ehkä parempi, että selitän loput kun olet vähän virkeämpi", Leo sanoi Micahin haukotellessa. Turhautuneesti tuhahtaen Leah nousi pois pojan päältä, joka ei jaksanut tehdä elettäkään, että olisi lähtenyt karkuun. "Sinä olet ihan liian lempeä hänelle", Leah murahti veljelleen lähtiessään pois huoneesta. "Ihan niin kuin et itse olisi nyt menossa nukkumaan", Leo vain naurahti, saaden siskoltaan ilkeän mulkaisun ennen kuin tämä katosi oven toiselle puolelle. "Nuku hyvin, pentu", mies hymyili vilkaistessaan lattialla makaavaa poikaa, joka unissaan käpertyi mukavampaan asentoon.

 

Kun Micah heräsi uudestaan, hän oli jo paljon rauhallisempi. Leo oli tuonut tälle vaatetta joihin pukeutua pojan nukkuessa, ja piiloutuen kuitenkin lakanan alle. Hän ei halunnut tulla uudestaan nähdyksi alasti. Oletettavasti Leon vaatteet olivat hieman isoja Micahille, ei niinkään siksi, että mies olisi lihava ollut, vaan pikemminkin tämä oli selkeästi poikaa pidempi. Kuitenkin vaatteet pysyivät onneksi pojan päällä, ja hiljaa Micah antoi katseensa kiertää huoneessa ennen kuin nousi seisomaan. Hän yritti parhaansa olla mahdollisimman hiljaa, hänen ajatuksensa sillä hetkellä oli karata mökistä. Jos ne sekopäät löytäisivät hänet, Micah ei tiennyt miten hän pääsisi pois.

 

"Minä voin käydä kyllä viemässäkin, ei sinun kannata vielä karata", Leon ääni kuului ovensuusta juuri kun Micah oli selkä siihen suuntaan. Hätkähtäen poika kääntyi ympäri ottaen muutaman askeleen taaksepäin, nähden molempien sisarusten olevan oviaukossa. Leolla oli jälleen kuppi höyryävää juomaa mukanaan ja mies asteli rauhallisesti samaiselle sohvatuolille, missä oli aiemmin istunut Leahin jäädessä oviaukkoon seisomaan. Nainen tuijotti tiukalla katseellaan Micahia, kuin vahtien poikaa. Hetken kaikki kolme olivat hiljaa, ja Leon hymy kertoi, että hän antoi Micahille aikaa tarkkailla tilannetta rauhassa. Kamomillan haju ei vielä ollut haihtunut huoneesta, mutta se alkoi olla jo sen verran hento, ettei saanut poikaa uneliaaksi.

 

Micah tuijotti Leoa ja Leahia, molempia vuorollaan. Hän yritti saada päässään kasaan kaiken, mitä tiesi kaksikosta. He olivat kuin yö ja päivä, Leon ollessa rauhallisen ja lempeän oloinen, siinä missä Leah vain mulkoili ilkeästi ja näytti olevan ylitsevuotavan kireällä tuulella koko ajan. Molempien ruumiinrakenne oli melko normaali, ehkä hieman urheilulliseen päin, mitä Leahin vatsalihaksia näki tämän lyhyen paidan alta. Ei olisi siis ehkä ihmekään, mikäli Leolla olisi samantapainen ruumiinrakenne. Molemmilla oli myös hyvin aurinkoa nähnyt iho voimakkaat kasvonpiirteet. Samalla Micahin mieleen tuli epävarma muistikuva siitä, kuinka Leo oli sanonut heidän olevan kaksosia? Ja olihan heissä kieltämättä paljon samaa, mutta kaksoset tuntui silti hieman kaukaiselta.

 

"Viitsisitkö lopettaa tuon toljotuksen?" Leah sähähti lopulta vihaisesti, siristäen hieman meripihkan värisiä silmiään, Leon naurahtaessa rennon letkeästi omalta paikaltaan, "Ja sinä hyödytön, pidä se turpa kiinni!" Micahin katse kääntyi Leoon, joka lopetti kyllä naurunsa, mutta silti hymyili siskolleen ystävällisesti, ennen kuin käänsi katseensa Micahiin. "Kuinka paljon muistat aikaisemmasta keskustelustamme?" mies kysyi lempeä hymy kasvoillaan. "En paljoa", Micah sanoi lopulta, mietittyään hetken. Hänellä oli muistikuvia ihan älyttömistä puheenaiheista, mitkä eivät todellakaan voineet pitää paikkaansa. Ihmissusia ja kuun liikkeitä? Just joo... Leon ilme venähti hieman surkeampaan ilmeeseen, mutta silmissä säilyi edelleen se sama lempeys kuin aikaisemmin. "Harmi. Jos olisit muistanut, olisimme päässeet heti asiaan, mutta kai minun on selitettävä kaikki sinulle uudestaan..."

 

Micah ei ollut uskoa korviaan, kun Leo kertoi kaiken, mitä hän muistelikin heidän puhuneen. Oliko hän todella täysin järkensä menettäneiden ihmisten kidnappauksen uhri? Hiljaa poika kuunteli, ja yritti esittää, kuin uskoisi miehen sanoja samalla kun yritti pidätellä nauruaan, joka yritti pyrkiä ulos tämän sanojen myötä. "...Mutta eihän tämä kaikki loppujen lopuksi niin paha asia ole, sehän on vain 12 yötä vuodessa, melko vähän aikaa elämästäsi", Leo päätti esitelmänsä Leahin tuhahtaessa ja mulkaistessa vihaisesti veljeään. "Siis heti, kun opit hillitsemään itseäsi muodonmuutoksen aikaan", Leo lisäsi vielä naurahtaen. Hetken Micah vain seisoi hiljaa paikallaan, ennen kuin liikahti hermostuneena oviaukkoa kohti. "Tämä oli erittäin... valaisevaa..." Micah aloitti hieman epävarmana, "Kiitos että kerroitte kaiken, enköhän minä näillä ohjeilla selviä." "Et selviä. Eilen siellä kujalla tuli enemmän kuin selväksi se, ettet hallitse muodonmuutoksen jälkeistä raivoa ollenkaan. Leo osaa lumoajana pitää riehumisesi kurissa", Leah vihdoin sanoi vähemmän ilkeästi tarrautuen Micahia käsivarresta pojan ollessa tarpeeksi lähellä. "Selvä, jos Micah ei halua uskoa meitä, emme voi muutakaan kuin viedä pojan kotiinsa", Leo sen sijaan päätti ja Leah vilkaisi yllättyneenä veljeään, "Tule, viemme kyllä sinut autolla kotiin." Leah ei ollut uskoa veljensä sanoja, mutta päästi irti Micahista. Hiljaisissa tunnelmissa kaikki nousivat pihalla olevaan vanhaan maastoautoon, Leon ajaessa ja Leahin istuessa pelkääjän paikalla. Nainen pakotti Micahin takapenkille, kyllä tämä sieltä näkisi keskipaikalta ohjeistaa kunhan he ensin pääsisivät kaupunkiin.

 

Päästyään perille Micahia jäi ärsyttävästi häiritsemään, kun Leo ja Leah eivät heti ajaneet pois paikalta. Mitä he oikein odottivat? Että hän kutsuisi heidät sisälle? Ei ikinä, ei mikäli poika itse saisi päättää. Kuitenkin päästen oman asuntonsa kohdalle poikaa huolestutti, kun huomasi, ettei hänen ovensa ollut lukossa. Hänellä ei ollut aikaa kuitenkaan varautua yllätykseen, joka häntä sisällä odotti, sillä tottuneesti hän avasi oven ja astui sisälle, mutta jäi vain seisomaan paikalleen eteisessä. Koko huoneisto oli täysin riekaleina. Hämmentyneenä hän kiersi nopeasti talon, eikä ymmärtänyt, mistä moinen sotku oli voinut tulla. Oliko hänen kotiinsa murtauduttu? Saman tien Micah päätti soittaa poliisit paikalle, pakkohan tähän oli joku järki saada.

 

"Ja kun tulit kotiin, paikka oli tässä kunnossa. Joko olet tarkistanut, puuttuuko mitään arvokasta?" poliisi kysyi saapuessaan paikalle. Micah ei ollut edes muistanut tarkistaa asuntoa, sillä äkkiä hän oli vain olettanut kaiken olevan rikki, kuten päältäpäin näytti. Kuitenkin, hän lopulta löysi lompakkonsa ja asunnon avaimet, jotka olivat tasan sillä paikalla, missä hän niiden oli olettanutkin. Hän ei edes ollut tullut ajatelleeksi, että puhelinkin oli ollut paikallaan huoneessa ja hän oli soittanut poliisit paikalleen melkein pelottavan automaattisesti. "...Ei, kaikki elintärkeä on paikallaan", poika lopulta sanoi. "Oletko nyt aivan varma, ettet vain viime yönä juhlinut hieman liikaa kavereiden kanssa?" poliisi kysyi hieman epäluuloisesti. Millainen varas vain murtautui, pisti paikan ylösalaisin ja rikkoi sieltä täältä muutamia esineitä ja lähti tyhjin käsin jättäen oven auki? "Aivan varma", Micah vakuutti, hieman tympääntyneenä, tietäen, ettei poliisi uskonut häntä. "Selvä. Jos voisit hetkeksi poistua, niin tarkistamme löytyykö täältä mitään, mikä voisi auttaa meitä eteenpäin tutkinnassa." Micah poistui tyytyväisenä. Hän ei halunnut katsella tuhottua asuntoa. Seinissä oli niin syvät ja terävät jäljet, että vuokranantaja tulisi kiskomaan häneltä pitkän pennin niistä. Oli ollut erittäin hyvä tuuri, että seinien ja oven lisäksi mitään muuta hän ei todennäköisesti joutuisi kustantamaan, mutta hänen oma omaisuutensa oli kärsinyt. Lattialla lojuneista vaatteista osa oli pahasti riekaleina, samoin kuten sängyn patja. Myös osa koulutarvikkeista tulisi tarvitsemaan uusimista, kuten koululaukku ja sen sisällä olleet kirjat. Laskiessaan mielessään vahinkoja, poliisit saivat kaiken lopulta tutkittua, ja tulivat kertomaan lopputuloksen.

 

"Joko nyt on helpompi uskoa meitä?" Leo kysyi kun poliisit olivat poistuneet paikalta ja Micah oli jäänyt yksin pihalle. Hän ei halunnut mennä vielä uudestaan siihen sekasortoon. "Mistä sinä muka tiedät, mitä poliisit sanoivat?" Micah kysyi vihaisena, "Ehkä se olitkin sinä. Sinä ja tuo hullu siskosi tulitte ja tuhositte asuntoni!" "Rauhoitupas nyt hetkeksi. Saatan hyvinkin arvata, mitä poliisit sinulle kertoivat, sillä tiedän tasan tarkalleen, että muodonmuutoksesi sai sen kaiken aikaan. Täydenkuun aikana on erittäin huono idea jättää sutta yksin pieneen asuntoon, siitä ei seuraa muuta kuin pitkä remontti." "Ja sinä väität, että minä olen tuo susi? Miten kajahtanut sinä voit oikein olla?" Micahin hermot alkoivat olla jo erittäin kireällä. Leo oli tullut autostaan ihan vain jatkaakseen hölmöä tarinaansa, ja syyttämään häntä oman asuntonsa tuhosta. Mutta vielä enemmän häntä suututti, että mies oli oikeassa yhdestä asiasta. Poliisit olivat kysyneet, oliko asunnossa ollut vapaana isokokoinen koira, siltä paikka nimittäin oli näyttänyt. "Micah, me yritämme vain olla avuksi. Mutta sinun pitää itse olla halukas tekemään yhteistyötä, ei tästä muuten tule yhtään mitään", Leo yritti rauhoitella. "Yhteistyötä sekopäiden kanssa, jotka tulivat turmelemaan asuntoni?" "Yhteistyötä ihmisten kanssa, jotka tietävät, mitä sinä käyt juuri läpi ja osaavat auttaa sinua oppimaan elämään sen kanssa." "Miten monta kertaa minun pitää sanoa, etten minä ole ihmissusi, ei sellaisia ole olemassa?" Micah lopulta huusi täyttä kurkkua Leolle. "Ja mitä vielä pitää tapahtua, että sinä uskot, että asia on juuri niin? Odotatko vain seuraavaan täysikuuhun ja tuhoat jälleen kerran asuntosi? Ehkä jopa riehaannut kadulla ja tulet tappaneeksi jonkun? Tai sitten joku ampuu sinut? Sitäkö sinä haluat?" Myös Leon hermot alkoivat olla kireällä asian vänkäämisen kanssa, "Siskoni peri isältämme saman geenin, joten tiedän tasan tarkkaan, miten se vaikuttaa ihmiseen. Oli täysin tuuria, että Leah aisti läsnäolosi viime yönä, ennen kuin tapoit sen naisraukan. Sen jälkeen olemme osoittaneet sinulle todisteita yksi toisensa jälkeen, huomasit itsekin, kuinka aistisi ovat parantuneet. Epäilisin myös fyysisen kuntosi olleen parempi kuin yleensä viime aikoina, mahdollisesti myös ärtyneisyyttä. Kuinka oikeassa olen? Sellainen isäni oli aina täysikuun lähestyessä, ja sellainen on myös Leah. Mitä muuta minun pitää vielä sanoa?"

 

Micah mietti hetken Leon sanoja. Hän oli oikeassa, mutta poika ei silti ollut valmis uskomaan tämän sanoja vielä. "Ehkä parempi, että mietit itse asiaa ensin rauhassa", Leo lopulta huokaisi, kuin myöntäen häviönsä. Hän kaivoin povitaskustaan kuitin ja mustekynän. Aluksi kynä ei meinannut toimia, mutta lopulta mies sai kirjoitettua siihen puhelinnumeron. "Soita jos haluat. Tämän enempää en voi tehdä hyväksesi, ellet itse halua ottaa apua vastaan. Suosittelen kuitenkin ennen seuraavaa täysikuuta, että otat yhteyttä. Voimme auttaa sinua pitämään itsesi kurissa sen yön ajan, ettei sama sotku pääse toistumaan." Leo ojensi lapun ja kääntyi autolleen. Micah katsoi, kun mies ajoi pois kerrostalon pihasta, ja vilkaisi sitten kädessään olevaan lappuun. Puhelinnumero näkyi melko huonosti, mutta oli kuitenkin vielä erotettavissa. Päätään pudistellen poika pisti lapun lopulta taskuunsa, päättäen säilyttää sen ainakin toistaiseksi. Oikeasti hänen olisi tehnyt mieli vain heittää se menemään, mutta jokin vaisto sai hänet säilyttämään numeron. Se saattoi johtua siitä, että Leo oli arvannut paljon hänen viimeaikaisesta elämästään oikein, enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Eikä Leo olisi voinut tietää hänen kuntonsa parantumisesta tai aistien vahvistumisesta vaikka olisikin tarkkaillut poikaa. Ne eivät kuitenkaan olleet asioita, jotka olivat mitenkään muuttaneet häntä ulkonäöllisesti. Vasta, kun Micah alkoi kaivella taskujaan polttaakseen tupakan pihamaalla, hän muisti jälleen, että hänellä oli Leon vaatteet edelleen päällään. Hetken hän pohti, pitäisikö hänen soittaa miehelle ja ehdottaa, että tulisi hakemaan vaatteensa, mutta toisaalta mies oli nähnyt vaatteensa koko ajan pojan päällä eikä ollut lähtiessään sanonut mitään. Ainakin toistaiseksi hän siis pitäisi vaatteet itsellään, ainakin siihen asti kunnes saisi selville, oliko hänellä enää omia vaatteita käyttökelpoisina jäljellä.

 

Kaapissa olleet vaatteet olivat onneksi säilyneet tuholta, samoin kuten sängyn alla olleet sukat. Monet housut ja t-paidat olivat kuitenkin kärsineet sen verran, ettei ne menisi edes revittynä muotina läpi kenellekään. Micah ei tiennyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen pitäisi soittaa vuokranantajalleen, joka tulisi raivopäissään tarkistamaan vahingot ja potkisi pojan pellolle. Hänen vanhempansa ehkä nostaisivat metelin jos kuulisivat tapahtuneesta, eikä Micah voinut olla varma, haluaisivatko he ottaa poikaa kotiin, kun kuulisivat mihin kuntoon hän oli asunnon saanut. Kavereidensa luona hän voisi kyllä asustaa, mutta ei kuitenkaan muuttaa kokopäiväisesti näiden luokse. Lisäksi hänellä ei olisi varaa kustantaa asunnon korjausta ja sen lisäksi asua hotellissa, saati etsiä uutta asuntoa. Tietäen kuitenkin, että asunnosta läphtö tulisi olemaan edessä, Micah alkoi ensimmäisenä heittämään kaiken rikki menneen roskasäkkeihin, joita onneksi löytyi jonkin verran pienestä siivouskomerosta. Tyhjennettyään asunnon kaikesta rikkimenneestä omaisuudestaan poika vihdoin sai kerättyä rohkeutensa ja soittaa vuokranantajalleen.

 

Micah oli ollut täysin oikeassa epäilystensä suhteen, kuinka hänen vuokranantajansa reagoisi. Hiljaisena poika kuunteli puhelimen kautta tulevat haukut, kuinka hän ei vain voinut sanoa totuutta, että hän itse oli siellä riehunut, sekä viimeisenä kuinka hän oli holtiton nuori, täysin turha riippakivi yhteiskunnalle. Sanoen itse muutaman valikoidun sanan vuokranantajan haukkuvyöryn päätteeksi Micah löi luurin korvaan ja alkoi kerätä tavaroitaan. Paljoa hänelle ei ollut jäänytkään itselleen, läppäri mahtui hyvin hänen reppuunsa ja kaikki käyttökelpoiset vaatteensa hän heitti suureen urheilukassiin. Astioita hän ei ottanut mukaan, mutta tyhjensi ne vähäiset sisällöt jääkaapista, mitä siellä oli, muutama mikropizza ja limpparipullo. Katsoessaan ympärilleen hän huomasi, ettei hänellä lopulta niin paljoa arvokasta omistettavaa ollut, kuin mitä huone oli sotkuisena antanut ymmärtää. Jättäen asunnon avaimet tiskipöydälle astiavuoren viereen hän poistui asunnosta ovet paukkuen.

 

Micah oli varma, että vuokranantaja ottaisi yhteyttä hänen vanhempiinsa, jotka olivat toimineet pojan takaajina. Siitäkös vanhemmat ilahtuisivat, kun saisivat kuulla, että heidän poikansa oli pistänyt asunnon remonttiin ja karannut paikalta kuin varas. Poliisitkaan eivät olleet ottaneet Micahia tosissaan, mikä vielä suututti poikaa lisää, eikä hän omasta mielestään jättänyt mitään kaipaamisen arvoista taakseen. Päästyään tarpeeksi kauas kerrostalosta, joka oli vielä eilen ollut hänen kotinsa, hän alkoi käymään puhelimestaan yksi toisensa jälkeen kavereita läpi, joiden luona voisi yöpyä. Kaverit sentään olivat sellainen asia, joihin Micah saattoi luottaa.

 

"Mitä ihmettä sä jätkä oikein olit vetäny?" oli ensimmäinen asia jonka Micahin yksi parhaista kavereista, Jason, kysyi kun ajoi tätä kotiinsa. Jason oli pari vuotta Micahia vanhempi, 18-vuotias nuori mies, joka asui yhdessä tyttöystävänsä, Alyssan, kanssa. Jason oli hyvin erilaisen näköinen kuin Micah, pitkä ja roteva sekä varsin hyvännäköinen. Micah itse oli normaalin teinipojan täydellinen malliesimerkki, normaali kehonrakenne, eikä mitään näkyviä tai näkymättömiä lihaksia, ja hävisi helposti ihmisten sekaan. Jason näytti läpi vuoden joltain surffarilta, ruskettuneine käsivarsineen ja vaaleine letteineen, Micahilla ollen vain joka suuntaan sotkuisesti sojottavat tummaruskeat hiukset. Pojilla oli kuitenkin samanväriset silmät, melkein mustat, joissa oli häivähdys ruskeaa. "Oisinki vetäny jotain, se tekis kaikesta paljo järkevämpää", Micah murahti huomatessaan, ettei Jasonkaan uskonut häntä yhtään. "Siis anna kun mä kertaan, sä nukahdit viime yönä vain herätäkses tänä aamuna alasti jostain maalaismökistä. Sen jälkeen sä saat tietää, että siellä asuu jotain sekopäitä, ja ne vie sut kotiis vaan huomaamaan, että sun kämppä on revitty riekaleiksi?" "Kuta kuinkin joo", Micah myönsi, ja tottahan se oli, kun Jason sen noin sanoi, hänen tarinansa oli varsin epäuskottava. Hiljaisena Micah tuijotti ikkunasta ulos samalla kun Jason nauroi siinä hänen vieressään tarinalle. "Jätkällä on hurjempi elämä kuin leffoissa."

 

Alyssa, Jasonin tyttöystävä, oli mahdollisesti jopa vielä yllättyneempi tilanteesta. Suurelta osin kuitenkin siksi, ettei Jason ollut maininnut tälle mitään, ennen kuin Micah ilmeistyi laukkuineen ja reppuineen ovelle. "Joo, mä vähän niiku lupasin, että Micah voi olla täällä jonku aikaa", Jason selitti raapien päätään ovella, sillä Alyssa ei suostunut päästämään tätä sisälle ilman selitystä. "Jonkun aikaa? Sehän hienoa, tervetuloa-- Ja paskanmarjat! Mihin sinä Micahin majotat? Tuohon romuautoosiko?" Alyssa räjähti. "Hei, jätkän kämppä meni remppaan, eikä sillä ole muutakaan paikkaa minne mennä", Jason yritti lepytellä Alyssaa, mutta turhaan, nuori nainen paukautti vain oven tämän nenän edestä kiinni, ja Jason sai kaivaa omat avaimensa päästäkseen sisälle.

 

Alyssa oli vain vuoden Jasonia vanhempi, mutta omasi erittäin aikuismaisen persoonan. Hän vaikutti välillä enemmän pojan äidiltä kuin tyttöystävältä, ja olikin pieni ihme, miten toistensa ilmiselvät vastakohdat olivat päätyneet yhteen. Muuten Alyssa oli yleensä mukava, mutta tämä kantoi aina ensin huolta itsestään, ennen kuin auttoi muita, mikä olikin pelastanut Jasonin muutamaan otteeseen näiden parisuhteen aikana. Alyssalla oli punaruskeaksi värjätyt hiukset ja tummansiniset silmät, jotka hyvin mahdollisesti kirkkaan värinsä perusteella olivat piilolinssit. Nuori nainen piti erittäin tarkasti huolta ulkonäöstään, mutta kuitenkin samalla katsoen, ettei näyttänyt turhamaiselta.

 

Alyssan kiukuttelulle oli lopulta hyvä syy. Vaikka Micahilla ei paljoa ollut omaisuutta mukanaan, asunto oli silti hyvin pieni. Jo pariskunnan omat tavarat mahtuivat olemaan siellä hädin tuskin järkevästi, joten Micahin urheilukassi ja reppu päätyivät hyvin äkkiä asunnon nurkkaan. "Ja kuinkas kauan se remontti kestää?" Alyssa kysyi tiukasti kun Micah ja Jason istuivat sohvalle. "En tiedä, minä pikemminkin lensin ulos siitä kämpästä", poika sanoi. Hän ei halunnut selittää tarkalleen, mitä oli tapahtunut, sillä Alyssa oli huonolla tuulella ja mikäli hän ei uskoisi tarinaa, katastrofi olisi valmis. "Selvä. Kuule, sä voit olla täällä yön tai pari, kun Jason sinut tänne jo raahasikin, mutta sen jälkeen saat alkaa pummimaan joltain toiselta kaveriltas kattoa pääsi päälle. Tai mene vanhempies tai jonku sukulaisen luokse. Ihan sama mitä Jason ajattelee, tänne ei mahdu asumaan enää kolmatta henkilöä", Alyssa sanoi, tehden mielipiteensä senhetkisestä tilanteesta erittäin selväksi. Toisaalta Micah olisi voinut ymmärtääkin tätä, mutta hän itsekin oli sen verran huonolla tuulella, ettei yksinkertaisesti halunnut. Myöntyen Alyssan ehtoihin hän alkoi laskeskelemaan päässään, keiden muiden kavereidensa luokse hän voisi mennä.

 

Vielä illalla, kun Jason ja Alyssa väittivät menevänsä nukkumaan, Micah kuuli pariskunnan hiljaisen riitelyn. Hieman oudoltahan se tuntui, kuulla toisessa huoneessa kiukkuisesti toisilleen kuiskivan pariskunnan sanat, mutta ehkä se johtui vain siitä, että asunto oli muuten täysin hiljainen. Tai ainakin melkein. Micah kuuli jokaisen pienenkin rasahduksen, ja aluksi hätkähti niitä hieman, mutta tottui siihen nopeasti. Hänellä oli levoton olo, ja poika huomasi vain kääntävänsä jatkuvasti kylkeään lyhyellä sohvalla. Hänen päässään alkoi hilljalleen pyöriä monia kysymyksiä, jotka hämmensivät ja ärsyttivät häntä. Miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen? Olivatko ne kummalliset kaksoset hänen kotiinsa murtautumisen takana? Mitä edellisenä iltana oli tapahtunut? Miksei hän kyennyt muistamaan mitään? Hän ei halunnut uskoa Leon kummallisia selityksiä ihmissusista. Ehkä se johtui vain siitä, että Micah oli väsynyt, mutta sillä hetkellä miehen selitys kuullosti kaikista loogisimmalta vaihtoehdolta. Tämä kuitenkin oli selittänyt kaikki pojan tuntemat muutokset tarkasti, antanut niille syyn. Kiukkuisesti Micah hakkasi päätään tyynyyn, yrittäen epätoivoisesti nukahtaa. Viereisessä asunnossa oli kuitenkin joku hereillä, eikä osannut olla hiljaa. Micah saattoi kuulla naapurin selkeästi jos hän todella keskittyi.

 

Seuraavana aamuna Micah oli väsynyt. Hän ei ollut saanut paljoa nukuttua, ja lyhyt sohva oli saanut hänen selkänsä kipeäksi. Alyssa yritti olla pojalle mukavampi aamulla, mutta Micah oli silti ärtyisä. Kahvin haju tuntui aivan liian vahvalta pienessä asunnossa, mutta silti poika otti kupin vastaan. Hän ei kuitenkaan hajun vuoksi halunnut juoda sitä, hänellä ei ollut aavistustakaan millaista myrkkyä Alyssa oikein keitti itselleen. "Haluatko maitoa siihen kahviin?" nuori nainen kysyi lopulta, huomaten Micahin vain pyörittelevän kuppia käsissään. "Ei kiitos", poika vain vastasi, yrittäen näytellä odottavansa kahvin jäähtyvän juomakelpoiseksi. Hän aisti Alyssan olevan hermostunut hänen seurassaan, ja kuuli Jasonin nukkuvan edelleen viereisessä huoneessa. "Kuule, en ole muuttanut mieltäni täällä asumisesi suhteen, mutta olisin voinut ehkä valita sanani vähän paremmin", Alyssa sanoi. Hän ei halunnut, että Micah ajatteli hänen olevan ilkeä tai paha ihminen. "Joo, ymmärsin kyllä..." "Ethän sinä tästä nyt suutu pahasti? Näethän itsekin, ettei asunto ole tarpeeksi iso kolmen ihmisen asuttavaksi." Micah nyökkäsi. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua Alyssan kanssa, eikä varsinkaan ollessaan niin väsynyt.

 

Kaiken tapahtuneen jälkeen kouluun meneminen ei tuntunut Micahista ollenkaan houkuttelevalta. Hän oli edelleen jatkuvasti ärtyisä, eikä osannut itsekään määritellä miksi. Hän tuntui huomaavan paljon enemmän asioita kuin normaalisti, ja oli vaikeaa olla hätkähtämättä jokaista kummallista ääntä tai reagoimatta herkästi hajuihin. Ulkona oleminen oli jopa pahempaa kuin Jasonin ja Alyssan nurkissa istuminen. Joka puolelta tulvivat ärsykkeet saivat nopeasti pojan pään kipeäksi. Koulussa Micahista tuntui kuin häntä olisi kidutettu, kaikenlaiset hajusteet tuntuivat sekaisin polttelevan hänen nenäänsä ja ruokalassa ruuan hajun sekoittuminen kaikkeen sai pojan miltei oksentamaan. Kumpa hän vain olisi saanut juotua edes Alyssan aamulla tarjoaman kahvin sen sijaan että juuri ennen lähtöä vain kippasi sen lavuaariin. Jopa hänen kavereidensa huolestuneet vilkaisut saivat Micahin haluamaan repiä nämä kahtia.

 

Koulun porteilla Micah näki epäonnekseen henkilön, jota ei olisi halunnut nähdä. Hän tunnisti Leahin jo kaukaa, ja tuttu haju varmisti hänen epäilyksensä naisen henkilöllisyydestä jo kaukaa. Se, kuinka moinen oli edes mahdollista, oli kuitenkin Micahille täysi mysteeri. "Te lupasitte pysyä poissa", Micah murahti päästessään puhe-etäisyydelle naisesta. "Emme luvanneet yhtään mitään. Tai jos haluat Leon sanoja lupauksena pitää, siitä vain, mutta älä oleta minun tekevän samoin", Leah vastasi, edelleen aivan yhtä ärtyisänä kuin viimeksikin. "No mitä sinä sitten haluat?" Micah kysyi, lähtien kävelemään poispäin koululta ja oletti naisen seuraavan perässään jos halusi vielä puhua. Sen sijaan hän tunsi tiukan otteen olkapäässään, joka ei sallinut hänen poistua vielä paikalta. "Ensi kuussa sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko otat meihin yhteyttä itse, tai minä tulen hakemaan sinut ja vien yön ajaksi paikkaan, jossa et aiheuta ylimääräistä tuhoa tai työtä meille. Sinä elät nyt minun reviirilläni, äläkä edes kuvittele voivasi riehua täällä miten haluat." Micah tuijotti Leahia ensin vihaisena, mutta loppua kohden hänen teki mieli enemmän pilkata naista. Tämä puhui edelleen samaan tapaan, uskoen itsensä ja Micahin olevan ihmissusia. "Älä ole naurettava. Jos näenkin teidät vielä niin voitte olla varmoja, että soitan poliisit. Minähän en tuollaisten hullujen kanssa tekemisissä ole", Micah sanoi, riuhtaisten itsensä vapaaksi. Leah ei vastannut mitään, mutta mulkoili poikaa entistäkin ilkeämmin. "Typerä pentu, luulet hallitsevasi tilannetta, vaikka totuus on kaukana siitä", nainen tuhahti, lähtien kävelemään omille teilleen. Micah oli kuitenkin saanut reilun varoituksen. Ainakin Leahin hän siis tulisi todennäköisesti näkemään ensi kuussa, halusi tai ei, ellei sitten ollut poissa kaupungista juuri oikeaan aikaan.

 

Kuukausi kului tuskallisen hitaasti Micahilla. Aluksi hän kuvitteli kaiken hullun olevan ohi, kun parin viikon kuluttua hän tunsi olonsa vihdoin normaaliksi, mutta sen jälkeen kaikki alkoi mennä huonompaan päin. Hän sai nauttia rauhastaan hyvin vähän ennen kuin alkoi kärsiä jatkuvista päänsäryistä. "Eikö sinun pitäisi käydä tutkituttamassa, mikä tuon aiheuttaa?" Kyle, yksi Micahin pitkäaisemmista kavereista kysyi. "Ei tämä niin paha ole", Micah valehteli. Häntä ei innostanut maksaa sairaalakäynnistä, sillä koulun oma terveydenhoitaja ei ikinä tuntunut osaavan työtään. Edellisen asunnon tuhoutumisesta aiheutunut velkakaan ei juuri sallinut ylimääräisiä kuluja. Kuitenkin Micah oli saanut asuinpaikan isänsä siskon luota, joka ei ollut yhtään innostunut kuullessaan, miksi hänen veljenpoikansa oli kotia vailla. Kyle oli seurannut Micahin tilannetta hiljaa vierestä, mutta ei voinut juuri tehdä mitään. Micahia taas ärsytti entisestään huomata hänen ystävänsä huoli, joka paistoi tämän kasvoilta kilometrien päähän. "Ihan totta, ei tämä ole mitään sellaista, mitä ei pari särkylääkettä korjaisi", Micah yritti vakuuttaa, vaikka tiesikin sen olevan täysin turhaa. "Mutta tuota on jatkunut jo pidemmän aikaa...", Kyle mutisi, mutta saadessaan nopean mulkaisun osakseen jätti asian pohtimisen siihen. Micahista oli tullut myös hieman ilkeämpi viime aikoina, sillä poika ei halunnut osakseen kenenkään sääliä. "Haluisitko lähtee käymään sen sijaan pitkästä aikaa pelihallilla?" Kyle jatkoi, yrittäen keventää tunnelmaa. "En, siellä on aivan liian äänekästä...", Micah vastasi. Normaalisti vanhantyylinen pelihalli oli yksi kaksikon suosikkipaikoista, mutta melu ja korkeat äänet eivät tuntuneet kovinkaan mukavilta Micahin yliherkän kuulon ansiosta.

 

Kyle kuitenkin päätti lähteä käymään pelihallissa vaikka yksin, turhautuen hieman Micahin hankalaan käytökseen. Micah itse sen sijaan päätyi vain samoilemaan syrjemmällä kaupungin hälystä. Hän ei halunnut mennä tätinsä ja tämän miehen luokse heti koulun jälkeen sietämään näiden epäileviä katseita. Kumpikin tuntui olevan jatkuvasti varuillaan siitä, mitä Micah heidän kotonaan tuhoaisi. Satunnainen samoilu johdatti pojan lopulta läheiseen puistoon, jossa aina toisinaan ihmiset kävivät ulkoiluttamassa koiriaan. Heittäytyen pehmeälle nurmelle Micah sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti syvään viileää mutta puhdasta ilmaa. Jostain etäältä hän kuuli kuinka joku lenkkeilijä lähestyi, mutta hetken kuluttua ohitti pojan kiinnittämättä tähän sen suurempaa huomiota. Se oli suorastaan taivaallinen tunne, olla huomaamaton niin, ettei kukaan häirinnyt häntä.

 

Rauhallisen iltapäivän kuitenkin keskeytti joku ihminen kahden koiransa kanssa. Koirat alkoivat haukkua kovaan ääneen Micahin kohdalla ja yrittivät vetää poikaa kohden. Hän ei juuri tiennyt eläimistä sen suurempaa, kuin piti niitä ihan mukavina, mutta tunnisti kyllä, etteivät koirat jostain syystä tuntuneet pitävän hänestä. "Olen pahoillani, eivät ne normaalisti näin käyttäydy", lenkkeilyttäjä, nuori nainen sanoi hieman yllättyneenä lemmikkiensä käytöksestä. Micahia alkoi heti jälleen ärsyttämään tilanne, mutta onnistui pitämään itsensä kurissa kun lenkkeilijä yritti jatkaa matkaansa. Lopulta nainen sai koiransa lähtemään mukaansa, mutta vielä hyvän matkaa koirat haukkuivat Micahin perään. Micah kuitenkin tuijotti vielä hetken aikaan suuntaan, jonne lenkkeilijä oli mennyt. Hän oli aistinut jonkinlaista haastetta koirissa. Jostain syystä eläimet eivät pitäneet hänestä. Nähdessään toisen koirista merkkaavan reviiriään lyhtypylvääseen sai jonkinlaisen kilpailuvaiston pojan sisällä heräämään. Ei hän nyt sentään aikonut mennä itse virtsailemaan lyhtypylväiden juureen, mutta jotenkin hän näki eleen haasteena.

 

Vasta illalla Micah päätti vihdoin suunnata tätinsä luokse. Nainen ei ollut tyytyväinen pojan tapaan olla ulkona iltaan asti, mutta sen sijaan että olisi torunut tätä, nainen tuijotti poikaa tuimasti ja hieman epäilevästi kun tämä käveli omaan huoneeseensa. Micahia tätinsä käytös suututti päivä päivältä aina vain enemmän, oli kuin tämä olisi syyttänyt poikaa jostain, mitä hän ei ollut edes tehnyt. Ja niinhän se olikin. Micahin täti ja tämän mies olivat varmoja, että poika oli itse tuhonnut edellisen asuntonsa, ja pitivät myöhään ulkona liikkumista uutena merkkinä tämän vandaaliudesta. "Niin muuten, en polttanut kenenkään postilaatikkoa tänne tullessani", Micah sanoi vielä vierashuoneen ovelta ennen kuin astui sisään huoneeseen. Hän kuuli tätinsä huutavan jotain takaisin, mutta päätti jättää sen parhaansa mukaan huomiotta. Vaikka hän oli loikoillut puistossa koko päivän, Micah heittäytyi sängylle makoilemaan. Hänellä oli yhtä aikaa levoton mutta myös väsynyt olo. Hän olisi halunnut vain juosta, aina niin pitkään ettei hänen jalkansa olisi kantaneet enää. Mutta toisaalta koulu ja varsinkin ihmiset siellä saivat hänet uupuneeksi, ja vaikka hänen ruumiissaan olisi ollut energiaa vaikka muille jakaa, hänen mielensä oli aivan liian uupunut salliakseen pojan kehon liikkua minnekään.

 

Ei aikaakaan, kunnes Micah jo kääntyili levottomana sängyllä. Vaikka hän löysi hyvän asennon, joku hänen jäsenistään nytkähti ja esti rentoutumasta. Jos Micah taas yritti pidätellä nytkähdyksiä, ne muuttuivat vain voimakkaammiksi. Itsekseen äristen poika lopulta nousi seisomaan ja alkoi kävellä ympyrää huoneessa heiluttaen käsiään ympäriinsä. Nyt hänen alkoi tehdä jo mieli huutaa raivosta, mutta tietäen tätinsä vain ottavan siitä lisää syytä vihata veljenpoikaansa, Micah hillitsi itsensä.

 

Vaikka kävely auttoi siinä hetkessä pikkuisen, heti pysähdyttyään Micah huomasi levottomuuden tulleen takaisin. Ymmärtäen, ettei hän voinut vain vaellella talossa ympäriinsä poika päätti napata takkinsa ja kenkänsä ja lähteä uudelleen ulos. "Minne sinä kuvittelet olevasi menossa tähän aikaan?" pojan täti kysyi ovelta, eikä vaivautunut piilottelemaan epäilystä katseestaan. "Lenkille", Micah vastasi aivan yhtä tylysti ja työntyi naisen ohitse hämärtyvään iltaan. Juosten hetken aikaa, päästäkseen kauemmaksi tätinsä talosta, pojan olo tuntui hetken aikaa helpottavan kunnolla. Ihmisiä ei enää juuri ollut liikkeellä, joten kadut olivat hiljaisia. Vihdoin Micahista tuntui, että hän saattoi jälleen hengittää. Hidastaen kävelyyn hän antoi katseensa vaeltaa tyhjällä kadulla, jonka molemmin puolin oli asuinrakennuksia. Hän oli kaupunkiin päin menossa, mutta sillä ei ollut lopulta väliä, minne hän käveli. Poika työnsi kätensä takkinsa taskuihin, pitääkseen ne lämpiminä, alkaen sormillaan kokeilemaan, mitä taskuissa mahdollisesti oli. Pieni metalliesine, todennäköisesti avaimet, pari kolikkoa ja jokunen paperilappu. Vetäen paperit taskustaan hän tarkkaili niitä hiljaa. Kuitteja, kuitteja ja... puhelinnumero? Hetken Micah sai miettiä, kunnes muisti kummalliset kaksoset, jotka oli tavannut jonkun aikaa sitten. Kai hän oli vahingossa siirtänyt numeronkin takin taskuun housujen taskusta jossain välissä. Miksi ihmeessä hän ei ollut vain heittänyt numeroa menemään, hän ei itsekään tiennyt. Miettien, mikä voisi olla pahinta, jos hän soittaisi tuohon numeroon, Micah kaivoi housujensa taskusta kännykän esille. Voisi hän ainakin tätinsä säikäyttää katoamalla, ja ne hullut kaksoset saattaisivat jopa majoittaa pojan. Idea oli täysin typerä, mutta kuka 16-vuotias ei typeriä temppuja tehnyt muutenkaan.

 

Leon hieman väsynyt ääni vastasi puhelimeen. Micahin esiteltyä itsensä miehellä meni hetki, mutta pian hän muisti pojan ja ääni puhelimen toisessa päässä muuttui heti iloisemmaksi. "Hienoa, että soitit, aloin olla jo hieman huolissani", mies sanoi, saaden pojan miettimään, ettei tämä ollutkaan niin loistava idea, "Laitan Leahin hakemaan sinua, mutta mistä?" "Hetkinen, minä olen tulossa sinne?" "Tottakai. Muodonmuutos on paljon helpompi kauempana ihmisistä." Muodonmuutos? Ai niin, nämä kaksoset luulivat hänen olevan ihmissusi... Micah unohti sen yksityiskohdan vähän väliä. "Sitä vartenko minä tulen sinne?" hän kysyi hieman epäileväisenä. "Miksi muutenkaan sinä ottaisit minuun yhteyttä?" Leon ääni kysyi hämmästyneenä. "Tai siis... Joo, tietysti. Minä kävelen lukiolle ja voit tulla sieltä hakemaan", Micah kiirehti sanomaan. "Selvä. Leahin pitäisi olla siellä ihan hetkessä." "Leah? Miksi Leah?" "Minun pitää täällä laittaa paikat valmiiksi. Älä huoli, Leahilla on kyllä ajokortti", mies vastasi. Ei Micahia se huolestuttanut. Nainen vaikutti siltä, kuin tämä vihaisia kaikkea, eikä autossa istuminen kaksistaan tämän kanssa kuullostanut ollenkaan mukavalta. "...Selvä...", hän kuitenkin myöntyi. Iltalenkki olikin osoittautunut paljon hullummaksi kuin mitä Micah oli aluksi kuvitellut.

 

Lopulta Micah saapui lukiolle, jonka edessä Leah jo odottikin poikaa. Sen sijaan, että nainen olisi ollut vahingoniloinen, kuten Micah oli olettanut, tämä oli hiljainen ja ärtyisä. Toki, tämä oli joutunut odottamaan, mutta ei todellakaan mahdottoman kauaa. Hiljaa poika nousi auton kyytiin ja Leah kaasutti pois. Naisen ajotyyli oli todella erilainen veljensä ajotyyliin verrattuna. Tämä teki äkkikiihdytyksiä niin että moottori ulisi, ja pysähtyi aina viime sekunneilla kuin seinään. Micahia suorastaan pelotti olla tämän kyydissä, odottaen löytävän itsensä kohta haamuna tuijottamassa seinään läsähtänyttä ruumistaan. Onneksi sentään oli jo myöhä, joten liikennettä ei enää ollut.

 

Perillä Leah ei sanonut edelleenkään mitään, vaan poistui autosta läimäisten oven perässään. Hiljaa Micah seurasi perässä, mutta pysähtyi huomatessaan, ettei nainen ollut menossa talolle. Hieman ihmeissään poika pysähtyi, tietämättä pitäisikö hänen seurata naista vai ei. "Micah, täällä!" Leon ääni kuitenkin kuului, ja kääntyessään Micah huomasi tämän seisovan ovenpielessä vilkuttamassa hänelle. Vielä nopeasti poika vilkaisi Leahin perään, joka kulki aina vain kauemmaksi talosta. "Hei", Leo huusi jälleen, ja katuen päätöstään ottaa yhteyttä mieheen Micah meni taloon sisälle.

 

"Minne Leah lähti?" poika kysyi heti päästyään sisälle. "Iltakävelylle vain. Läheinen metsä on hänen omaa reviiriään, enkä edes minä mene sinne. Luonnossa liikkuminen auttaa häntä muodonmuutoksen lähestyessä tai ihan tavallisessa stressissäkin", Leo selitti, kuin asia olisi täysin itsestään selvää. Tai ehkä stressin osalta se olikin, mutta Micah ei ollut kuitenkaan valmis vielä hyväksymään muodonmuutosta sudeksi. "Tulehan, niin jutellaan hieman", Leo sanoi ja johdatti pojan samaiseen olohuoneeseen, mistä tämä oli herännyt tavatessaan kaksoset ensimmäisen kerran. "Tämä tuoksu...?" Micah aloitti, havaitessaan uuden hajun leijailevan huoneessa. "Laventelia. Sen pitäisi helpottaa hieman oloasi", Leo sanoi hymyillen lempeästi. Micah sulki silmänsä ja hengitti syvään rentouttavaa tuoksua. Mies oli oikeassa, tuoksu helpotti, mutta ei silti poistanut täysin pojan levottomuutta. "Täysikuuhun on enää reilut puoli viikkoa... Miten olet pärjännyt?" mies kysyi. Tämä oli kaivanut jostain kalenterin esille ja tarkkaili sitä nyt kuin tohtori, kääntäen tutkailevan katseen poikaan. "Hyvin kai...?" Micah vastasi melko epävarmana, "Kuule, etkö sinä voisi vain kertoa minulle, mitä hajusteita minun pitää ostaa tai jotain? Eikö se olisi nopein ratkaisu?" "Ei se niin mene. Hajusteet auttavat vain pysymään rauhallisena ja säilyttämään järkevän ajattelun muodonmuutoksen ajan. Ne eivät estä muodonmuutosta." "Juu, selvä..." Micah mutisi ja Leo nosti katseensa poikaan. "Sinä et ottanut minuun yhteyttä, koska uskot muodonmuutoksen olevan oikea, vai mitä", mies totesi hiljaa. "No jos rehellisiä ollaan niin joo, en usko. En sanaakaan. Kuka tuollaista oikeasti voisi edes uskoa", poika vastasi. "Mitäpä jos kokeilisimme? Testaisimme asiaa ihan tosissaan? Saat olla ja mennä missä haluat, mutta täydenkuun yönä tulet käymään täällä. Sitten näet oikeasti, mitä sinusta on tullut", Leo lopulta ehdotti. "Ja miksi minä niin tekisin, kun en usko teitä alkuunkaan? En sinua, enkä sitä hullua siskoasi." "Estääksesi samanlaisen sotkun tapahtumasta uudelleen uudessa kodissasi", Leo vastasi ja katsoi nyt vakaan itsevarmasti poikaan. Micah ei olisi halunnut myöntyä, mutta miehen katseessa oli jotain, joka sai hänet uskomaan, että toinen oli täysin tosissaan. "Hyvä on sitten...", poika mutisi pettyneenä itseensä.

 

Sovittuna päivänä Micah ei edes vaivautunut menemään tätinsä luokse koulun jälkeen. Sen sijaan poika vain tappoi aikaa kaupungilla, ja vaikka kovat äänet ärsyttivät häntä, hän sieti ne. Kuitenkin pojan pään sisällä tuntui olevan menossa maailmanloppu, jota ympäristön ärsykkeet vain pahensivat. Täti soitti useampaankin kertaan, ja jossain vaiheessa ilmeisesti otti jopa Micahin vanhempiin yhteyttä. Illalla vilkaistessaan puhelintaan poika sai huomata, että soittoja oli tullut sekä tädiltä, hänen molemmilta vanhemmiltaan ja pari puhelua tuntemattomasta numerosta. "Eikö sinun kannattaisi soittaa takaisin?" Kyle kysyi Micahin vierestä, vilkaisten tämän puhelimen ruutua. "Antaa olla, ei niillä kuitenkaan muuta sanottavaa ole kuin valittaa", Micah kuitenkin tuhahti ja katkaisi puhelimestaan virran. "No, siinä saatat hyvinkin olla oikeassa...", Kyle nauroi, "Tosin kohta ne epäilee sinun olevan tappamassa naapuruston mummoja, kun et vastaa." "No jos poliisit haluaa käydä kaikki kaupungin mummot läpi, että he ovat hengissä niin siitä vaan, ei se minua liikuta", Micah vastasi ja Kyle nauroi tämän vieressä entistä kovempaa.

 

Kylen seura auttoi Micahia jaksamaan aina iltaan asti, kunnes poika tuli miettineeksi, mitä hän nyt tekisi. Pitäisikö hänen soittaa Leolle ja pyytää miestä hakemaan hänet jälleen jostain? Varmaankin. Lähtien kävelemään lukiolle päin poika avasi jälleen puhelimensa, ja huomasi puheluiden lisäksi saaneensa pari uutta viestiä. Vilkaisten nopeasti lähettäjän hän poisti viestit lukematta edes niitä, hän ei halunnut kuunnella turhia saarnoja, ei edes viestimuodossa. Kaivaen puheluhistoriasta numeron, jonka uskoi kuuluvan Leolle, hän painoi vihreää luuria.

 

Ei kulunut kauaa, kunnes Leon ääni jo vastasi puhelimeen. "Jo oli aikakin, yritin soittaa sinulle, mutta et vastannut", mies sanoi, Micahin pohtiessa, oliko tuntematon numero ollut Leo. "Joo, sori. Mä oon matkalla lukiolle nyt, tuletko hakemaan?" poika kysyi. Tuntui hullulta mennä jälleen kerran käymään nuiden hullujen kaksosten luona, mutta sekin oli parempaa kuin istua tädin vierashuoneessa. "Itse asiassa minä olen ollut täällä jo hyvän tovin. Leah alkaa käydä jo hermostuneeksi, niin jos voisit hieman kiiruhtaa", mies sanoi ja Micah ihmetteli, mitä tekemistä Leahilla oli asian kanssa. Ei kai nainen taas ollut se, joka tuli hakemaan häntä? Vai oliko molemmat kaksoset tulleet tällä kertaa? Samassa poika muuttui hieman epävarmemmaksi. Hän ei enää tiennyt, halusiko sittenkään leikkiä Leon hölmöä ihmissusileikkiä, vaikka tädin huolestuttaminen houkuttelikin häntä. "Ihan totta, Leah on soitellut minulle viiden minuutin välein, että milloin me tulemme." "Aivan, sori...", poika sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä. "Micah, kuuntele. Tämä on tärkeää. Jos sinua noin huolestuttaa, niin ilmoita vaikka vanhemmillesi, minne olet tänään menossa ja he voivat huomenna lähettää poliisit perääni", Leo huokaisi. Vanhempien mainitseminen kuitenkin sai pienen itsepäisyyden puuskan kohoamaan Micahin sisällä. Hän ei halunnut juuri sillä hetkellä olla näihin yhteyksissä, joten hän menisi Leon mukaan. Oli mies sitten hullu tai ei. Kuitenkin hän oli ollut tyhmä, kun ei ollut maininnut Kylelle mitään kaksosista, mutta toisaalta hän ei halunnut kaverinsa tietävän millaisten sekopäiden seuraan hän oli päätynyt.

 

Matkan aikana Leo selitti, kuinka yö tulisi kulumaan. Mies yrittäisi pitää molemmat Micahin ja Leahin rauhallisina, ja jos poika vain suinkin kykeni, tämän tulisi pyrkiä välttelemään riitaa naisen kanssa. "Yritä vain pysyä hereillä, niin sinun on helpompi pitää tilanne omalta osaltasi hallinnassa", mies sanoi kaartaessaan maalaistalon pihaan. "Ihan kuin tämä päänsärky antaisi minun nukkua...", Micah vain mutisi, "Eikö sulla ois antaa jotain?" "Ei. Sinun on vain siedettävä tänään", Leo sanoi ja hymyili hieman surkeasti. Micah tuijotti miestä hämillään. Miksei hän saisi ottaa särkylääkettä? Mitä se muka haittaisi? Pojan olisi tehnyt mieli alkaa riitelemään asiasta, mutta sen sijaan tyytyi vain kohauttamaan olkiaan ja seurasi Leoa sisälle.

 

©2017 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com