Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

PROLOGI: KOHTALON ENSIASKELEET

 

Thanatos tunnusteli hiljaisuutta ympärillään. Hän tunnusteli eläviä henkiä, jotka kulkivat hänen ohitseen ja kutittelivat hänen jalkojaan. Elämää. Hänen ympärillään oli joka puolella elämää. Sellainen miellytti Thanatosta. Hänen työtään oli johdattaa kuolleita sieluja eteenpäin, pois tästä ulottuvuudesta seuraavaan. Se oli ainaista, jatkuvaa työtä, joka ei päättynyt koskaan. Mutta sellaiseksi hän oli syntynytkin, ikuiseksi. Eikä se häntä haitannut. Hän tiesi, kuinka kuolevaiset elivät, eikä se juuri häntä, itse kuolemaa, kiinnostanut. Hän ei käsittänyt, mitä järkeä oli tehdä päivät pitkät töitä vain voidakseen levähtää, kun ruumis ei enää jaksanut.

                      Aderyn, Thanatoksen lemmikkilintu, kaarsi kuoleman yläpuolella. Tämän ruumis hohti lämpöä ympärilleen, suurten punaisten siipien lyödessä ilmaa, ennen kuin lintu kaarsi alaspäin, laskeutuen kuoleman viereen. Aderyn oli ainoa laatuaan, Thanatoksen itse luoma olento, kuolematon lintu, hänen ikuinen kumppaninsa. Linnun pehmoiset sulat olivat tulikuumat, saaden muutamat heikot ruohonkorret tämän ympärillän kärähtämään latvoistaan. Lintu kirkaisi tervehdyksensä kuolemalle, ja Thanatos käänsi huomionsa tähän. Hän ei nähnyt lintua. Thanatos ei tehnyt silmillä mitään, joten hänellä ei niitä ollutkaan. Silti jossain olemuksensa ytimessä hän tiesi tarkalleen, miltä hänen kumppaninsa näytti. Pitkä kaareva kaula, hiilenmustat helmet silminään ja kultaisen ja punaisen väriset sulat peittivät solakkaa vartaloa. Aderynin pyrstö oli puolet linnun pituudesta, kuin koiraspuolisella riikinkukolla. Liitäessään yläilmoissa lintu näytti kuin lentävältä liekiltä. Thanatos piti linnusta, jonka oli itse voimillaan luonut.

                      Thanatos ojensi luisevan kätensä suurta lintua kohti. Aderyn ylettyi häntä lantioon asti seisoessaan paikoillaan, ja nyt painoi suuren päänsä kuoleman kämmentä vasten. Linnun otsa kohtasi tutun kosketuksen, kun eläin valmistautui jakamaan muistonsa. Se oli heidän tapansa kommunikoida. Ensimmäiseksi Thanatos näki hänen oman kuvajaisensa hahmottuvan juuri sellaisena kuin Aderyn hänet näki. Usvan keskellä olevana silmättömänä hahmona. Thanatos näki oman luisevan näköisen olomuotonsa, ja tummanharmaan ihon. Hänen kasvonsa olivat hyvin litteät, sillä kuolema ei tarvinnut ulokkeita ulkoisten ärsykkeiden aistimiseen. Suu, jolla hän puhui toisille, oli vain ohut viiva, ja kapeat huulet mustat. Aderynin muistoissa Thanatos ei ikinä pitänyt huppua päässään, vaan antoi linnun nähdä hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Kuolema näki päänsä, josta kuolevainen ei olisi osannut sanoa oliko hänellä hiuksia vai ei. Thanatoksen ”hiukset” olivat tummaa usvaa, tummempaa kuin mikä ympäröi häntä yleensä. Ne yleensä peittivät kuoleman kasvot, tämän ohuen niskan ja laskeutuen aina selkää pitkin maahan asti, hämärtäen hänen piirteitään. Thanatoksella ei ollut tarvetta vaatteille, mutta siltikin hän pukeutui nukkavierun oloiseen kaapuun ja viittaan. Likaisiin vaatteisiin oli tarttunut vuosien varrelta kaikenlaista roskaa, ettei vaatteen väriä osannut sanoa, mutta nykyisin se näytti enää vain likaisen ruskean ja pölyisen mustan sekasotkulta. Thanatos kantoi toisessa kädessään aina vanhaa, ruostunutta viikatetta, jonka terä näytti olevan tippumaisillaan, mutta pysyi kuin ihmeen kaupalla paikallaan. Yleensä kuolema käytti tätä kuitenkin enemmän kävelykeppinä kuin työkaluna, saati sitten sinä aseena, jollaiseksi kuolevaiset sen kuvittelivat.

                      Thanatos katsoi maailmaa Aderynin silmien läpi, kun lintu käänsi katseensa hänestä taivaalle ja nousi lentoon. Kuolema saattoi melkein tuntea, kuinka tuuli kannatteli häntäkin. Hän katseli alapuolelleen, jossa kaikkialla näkyi suunnatonta väriloistoa. Aderyn lensi vihreiden metsien ja värikkäiden kukkaniittyjen ylitse. Näki eri rotujen edustajia päivän töissään, ja kuinka jotkut kääntyivät katsomaan lintua ja osoittelivat sitä. Thanatoksen korviin kiiri ihastuneet henkäykset ja huudahdukset, kun katseet seurasivat Aderyniä. Eläimet eivät niin paljoa välittäneet linnusta, käänsivät katseensa nähdäkseen sen, mutta jatkoivat sitten omaa elämäänsä; saalistaen, syöden ja selviytyen. Thanatos ei nähnyt veljiään tai sisariaan. Ei hän heitä odottanut näkevänsäkään, nämä kun yleensä pyrkivät piilottamaan itsensä sekä häneltä, että toisiltaan. Kuitenkin Thanatoksen oli löydettävä eräs heistä. Uuden hengen olisi pitänyt jo syntyä.

                      Thanatos ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, olemalla kuolematon. Hänellä oli sisaruksia, tai olentoja joita hän kutsui veljikseen ja siskoikseen. Nämä, kuten hänkin, hallitsivat jotain maailman voimista. Heidän voimansa kuitenkin muotoilivat elementtejä siinä, missä Thanatos itse muotoili elämää. Mutta toiset olivat hänen tapaansa kuolemattomia. Ikäjärjestyksessä Thanatos oli neljäs, ja hän oli jälkeensä nähnyt viiden muun hengen kuolevan, ja heräävän jälleen henkiin. Niin heidän elämänkiertonsa toimi. Thanatos, kuten kaikki muutkin, pystyivät kuolemaan, mutta he tulivat aina takaisin. Joskus hieman erilaisina kuin edeltäjänsä, mutta heillä oli samat voimat ja samat tehtävät, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Ja niin maailman kuului mennäkin. Ja nyt maan mahtia muotoileva henki, Thanatoksen pikkuveli Gaan, oli kadonnut. Oletettavasti kuollut, mutta hänen olisi pitänyt syntyä jo uudelleen henkiin. Toki henget suosivat peittää olemuksensa toisiltaan, nauttien yksityisyydestään, mutta Thanatoksen, kuten muidenkin, olisi pitänyt tuntea Gaanin seuraajan syntymä. Gaanin voimien katoamisesta oli kulunut jo aivan liian kauan. Ja tätä uutta seuraajaa hän oli lähettänyt Aderyninkin etsimään, tuloksetta.

                      Ei Thanatoksella varsinaisesti ollut mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt saada tavata veljensä seuraajaa, mutta tilanne alkoi huolestuttaa häntä. Maa, joka oli ollut Gaanin elementti ja tämän voimien lähde, oli epävakaa, samoin kuin sillä aikaa kun henki ei ollut vielä palannut takaisin maailmaan. Muiden henkien voimat pitivät sen kuolevaisten aisteilta piilossa, tasapainottivat sitä järkytystä, jota maailma koki. Kuitenkin katastrofit maailmaa, maa järisi, kovettui ja halkeili kaikkialla. Jos sama meno jatkuisi vuosia, vuoret kaatuisivat ja muuttuisivat hiekaksi, hankaloittaen muiden henkien olemassaoloa huomattavasti.Thanatos oli hengistä kaikista liikkuvin tehtäviensä myötä, jolloin asian selvittäminen lankesi kuin luonnostaan hänen harteilleen. Eikä hänen tarvinnut edes sopia asiasta veljiensä ja sisartensa kanssa, he tiesivät kyllä. Ärtyneenä Thanatos mietti mielessään, missä seuraaja mahtoi olla, ja miksi hän laiminlöi tehtävänsä näin.

                      Aderyn nousi jälleen siivilleen, tietoisena siitä, ettei hänen tehtävänsä ollut vielä ohi. Feeniksen punaiset, sileän pehmoiset sulat koskettivat kevyesti Thanatoksen viileää, kuolemanharmaata ja paperinohutta kuivaa poskea. Jos Thanatos ei olisi ollut henki, hänen ihonsa olisi voinut kärsiä kosketuksesta, mutta nyt se vain lämmitti lempeästi.

”Missä sinä olet, uusi maan henki?” Thanatos kysyi hiljaa itsekseen, ”Olet nukkunut liian kauan.”

Kukaan ei kuitenkaan vastannut kuoleman kysymykseen. Huokaisten hän kääntyi, ja lähti kävelemään kohti lyhyen matkan päässä olevaa tiheää, vehreää metsää, pois kiellekkeeltä, jolla hän oli seisonut ja katsonut merelle. Hänen oli aloitettava etsintänsä tosissaan, jonkun oli otettava tilanne hallintaansa. Ihan kuin kuolemalla ei olisi muutenkin tarpeeksi tehtävää kuolevaisten sielujen ohjaamisessa tuonpuoleiseen.

                      Kävellessään Thanatos keskittyi tarkasti, antaen voimiensa ottaa hänestä vallan. Hän aisti jokaisen elollisen ja elottoman olennon selkeästi. Hän tunsi, olivatko he terveitä vai sairaita, voimissaan vai haavoittuneita, virkeitä vai väsyneitä. Kuolema jopa aisti muutamia voimakkaimpia tunteita, jotka kuohuivat kuolevaisten mielessä. Niillä ei kuitenkaan ollut väliä. Hänen oli löydettävä veljensä seuraaja. Henget saattoivat piilottaa toisiltaan läsnäolonsa, mutta sitäkään he eivät voineet tehdä ikuisesti, ja Thanatos oli heistä kaikista paras aistimaan toisten energian. Kuitenkin kuolema joutui menemään kykyjensä äärirajoille, yrittäessään löytää häneltä selvästi piilottelevaa henkeä. Pitikin maailman olla niin täynnä elämää, että se sekoitti hänen voimiaan ja peitti heikommat alleen. Jossain kettu sai jäniksen saaliikseen, ja Thanatos tunsi tuon jäniksen tuskan, kun elämä irtautui eläimen ruumiista. Onneksi eläimet kuitenkin osasivat helposti jatkaa eteenpäin, ettei Thanatoksen tarvinnut puuttua asiaan. Kuoleman voima kiiri nopeaa vauhtia, tutkien jokaisen kiven monien kilometrien alueelta. Eläimet säikähtivät ja lähtivät karkuun erehtyen luulemaan aistimaansa voimaa uhaksi. Thanatos lähti liikkeelle.

                      Jokin sai kuitenkin Thanatoksen pysähtymään. Kaukana lännessä hänestä, hän tunsi jotain tuttua. Voima oli heikko, mutta se oli siellä. Gaan. Thanatos käänsi rintamasuuntantansa veljeään kohti. Ei hengen elinvoima näin heikko ollut. Tai korkeintaan silloin, jos he taistelivat toisiaan vastaan, häviäjä saattaisi olla muutaman päivän ajan yhtä heikossa kunnossa. Mutta henkien voimat palautuivat nopeasti, he saivat energiaa kaikkialta ympäriltään. Thanatos olisi kurtistanut kulmiaan, jos hänellä sellaiset olisi ollut. Gaanin henki tuntui... lähes kuolevaiselta. Voimakkaalta kuolevaiselta, muttei kuitenkaan hänen normaalilta itseltään. Kenen kanssa Gaan olisi voinut taistella? Kaikkien olisi pitänyt huomata taistelu, jos sellainen olisi käyty.

”Aderyn”, Thanatos kutsui, ja kuin taikaiskusta, lintu ilmaantui hänen eteensä. Jälleen kerran feeniksin sulat korvensivat kevyesti puiden lentiä niitä hipaistessaan.

                      Thanatos nousi Aderynin selkään. Hän käytti kumppaniaan vain harvoin kantojuhtana, mutta tälläisina hetkinä lentäminen osoittautui selvästi hyödyllisemmäksi kuin monen kilometrin kävely. Ei kuolemaa väsymys haitannut, se oli kuolevaisten vaiva, mutta nopeudessa hän ei pärjännyt siivekkäälle toverilleen. Vain muutama kosketus, ja Aderyn tiesi, minne hänen kuului mennä. Thanatos ei painanut juuri mitään, ollen kuin sumun ympäröimä luuranko jättimäisen linnun selässä. Kuolema tunsi, kuinka hänen alapuolellaan pienessä mökissä vanhus kuoli yskien verta, yksin sängyssään. Jossain kauempana nuorelle parille syntyi heidän esikoispoikansa. Elämä jatkoi kiertokulkuaan. Thanatos tunsi, kuinka häntä olisi kaivattu toisaalla, yksinäisen sielun tarttuessa liian tiukasti elämäänsä, mutta kuolemalla oli muita tehtäviä. Hän ei ehtisi juuri nyt poiketa tieltään. Kuolevaiset saisivat kärsiä hetken aikaa heitä riivaavasta kuolleesta sielusta, joka himoitsi heidän huomiotaan.

                      Kesti kokonaiset kaksi päivää, ennen kuin Thanatos vihdoin saapui kiviselle aukealle. Laskeutuessaan Aderynin selästä lintu nousi heti lentoon. Se ei tarvinnut ravintoa elääkseen, mutta kylläkin jaksaaseen, ja Thanatos ei vaatinut tätä jäämään. Sen sijaan kuolema tunnusteli voimillaan ympäristöään. Tyhjää. Hänen jalkansa tunsivat rosoiset, kuivat ja halkeilleet kivet.

”Gaan, tiedän sinun kuulevan minut. Lopeta piilottelu”, Thanatos sanahti voimistaen hieman ääntään, että tulisi varmasti kuulluksi, ja pikkuveli ymmärtäisi, ettei tämän kannattanut enää jatkaa piiloleikkiään.

”Thanatos”, Gaanin syvän matala ääni vastasi, kun harmaanruskea halkeillut lohkare otti ihmismäisen hahmon. Maan henki nousi seisomaan, astuen Thanatoksen eteen. Kuolema ei tarvinnut silmiä aistiakseen, että hänen veljensä oli siinä.

                      Gaan muistutti voimakasrakenteista ihmismiestä esittävää kävelevää patsasta. Hänen punaharmaa ihonsa näytti kiveltä. Paikoin rosoiselta, mutta siltikin hienolta. Muutama halkeama kulki Gaanin yläruumiin yli, ja jokunen oli myös jaloissa. Tomusta kerääntyi hänen ympärilleen harmaa, ilmava kaapu, joka oli miltei läpikuultavan ohut. Gaan oli kuin puoliksi paljastettu taideteos. Hänen päästään ei kuitenkaan kasvanut hiuksia, samoin kuten koko muukin ruumis oli täysin karvaton. Huulessa olevat halkeamat saivat ne näyttämään rohtuneilta. Gaanilla oli voimakas kyömynenä, ja syvälle asettuneet mudanruskeat silmät. Hänellä ei ollut edes silmäripsiä tai kulmakarvoja, vaan pikemminkin pienet kivet muodostivat hänen voimakkaat kulmansa. Gaan oli aina ollut lempeä jättiläinen. Vaikka hän halusi säilyttää selvänä erilaisuutensa kuolevaisista, hän suosi ottaa näitä muistuttavan ulkomuodon, ja antoi itselleen piirteet, joita näiden oli helppo lukea.

”Olet siinä, kuulen äänesi, ja aistin henkesi, mutten siltikään tunne sinua”, Thanatos sanoi, ojentaen kätensä ja laskien sen Gaanin rinnalle. Kuolema oli ihmeissään. Hetkessä hänen kasvoilleen ilmestyi kaksi halkeamaa, jotka avautuivat mustiksi silmiksi. ”Näen sinut. Kaikki havaintoni kertovat sinun todella olevan siinä, veljeni, mutta miksen siltikään...”

”Koska osa minua ei ole täällä. Suurin osa ei ole täällä”, Gaan vastasi, laskien oman suuren kätensä veljensä luisevan päälle, peittäen sen helposti. Hän tiesi, mitä Thanatos tarkoitti, ja kuolema sulki silmänsä, antaen rakojen sulkeutua, kuin nopeasti parantuvat haavat.

”Puhu, olet selityksen velkaa”, Thanatos määräsi.

”Voisinpa selittääkin. Mutta tämä on jotain, mitä en itsekään käsitä. Yhdessä hetkessä olin kokonainen, ja toisessa olin jo menettänyt itseni melkein täysin”, Gaan vastasi. Maan hengen ääni oli tunteeton, vaikka tämä tunsikin sisällään suunnatonta tuskaa.

”En aisti sinussa korruptiota. En aisti sinussa mitään”, Thanatos sanoi.

”Se ei ollut korruptio. Olen siihen nähden kunnossa, eikä elinkaareni ole lähelläkään loppuaan. Vertaa minua keneenkään korruption koskettamaan, ja olen heistä yhtä kaukana kuin pohjoinen etelästä. Tämä on jotain muuta. Maa ei kuule minua.Voin vaikuttaa vain itseeni.”

”Sanoissasi ei ole järkeä, Gaan”, Thanatos huomautti.

”Ja silti tässä minä seison, sinun edessäsi ja täysin voimattomana. Sinä näit minut. Kuulet minut ja tunnet kosketukseni. Kaikilla tavoin olen läsnä, tässä edessäsi, veljeni, ja silti en kuitenkaan ole. Vain tietoisuuteni on täällä”, Gaan vastasi, ”Olen itsekin etsinyt vastausta. Mutta sellaista en ole saanut. Tiedät nyt kaiken, minkä minäkin tiedän.”

”Et ole kertonut tästä muutoksesta kenellekään”, Thanatos päätti kuitenkin torua.

”Jos kokisit saman, et kertoisi siitä itsekään. On mahdotonta selittää asiaa sinulle, joka et ymmärrä. Siksi päätin hakeutua tänne, elementtini luokse, hakemaan vastauksia. Yrittäen uudistaa sen siteen, joka minulta on viety ilman tietoisuuttani tai hyväksyntääni.”

”Olet oikeassa, en ymmärrä, mitä olet kertonut minulle”, kuolema sanoi kylmällä äänellä. Gaan ei hetkahtanutkaan. ”Luuletko, että maa vielä kuulee sinua? Uskotko voimiesi palaavan?”

”Vain aika voi vastata tuohon, veljeni.”

Vastaus ei ollut sellainen, jonka Thanatos olisi halunnut kuulla. Hän kuitenkin tunsi veljensä, ja tiesi, ettei tämä valehdellut hänelle. Kuolema ei ollut varma asiasta, mutta hän uskoi, ettei henget voineet valehdella toisilleen. Mitä syytä heillä edes olisi yrittää tehdä niin?

                      Henkien keskustelun keskeytti vavisuttava voiman aalto, joka tuntui kiirivän maailman toiselta laidalta. Samanlainen voima, joka kumpusi, kun kaksi henkeä ottivat yhteen. Se oli hiljainen, uhkaava tunne, jonka lähdettä kuolevaiset eivät voisi ymmärtää. Thanatos oli melko varma, etteivät kuolevaiset edes kyenneet aistimaan sitä. Kuolema tunsi järkytyksen vavisuttavan sisintään. Mitä tämä merkitsi? Toinen taistelijoista oli hänen vierellään seisova veljensä, Gaan, tai siltä hänestä tuntui. Kuka ikinä määräsikään Gaanin voimia, taisteli toista veljeä vastaan, ukkosta ja sähköisiä salamoita hallitsevaa Ranea. Voima kumahteli Thanatoksen ja Gaanin ruumiiden läpi, kuin rummun pauke. He saattoivat melkein tuntea, kuinka maa järisi ja kivet syöksyivät ilman halki samalla kun salamat iskivät voimakkaita lohkaireita hiekaksi.

”Gaan, tunnetko sinä tämän?” Thanatos kysyi. Oliko uusi henki vihdoin syntynyt?

”Tämä on luonnotonta. Minä olen täällä”, Gaan vastasi hämillään. Hän kääntyi suuntaan, jossa tunsi oman voimansa taistelevan kolmatta veljeään vastaan.

                      Thanatoksen ja Gaanin ei tarvinnut vaihtaa ääneen sanoja. He tiesivät, että heidän oli ehdittävä paikalle pian. Heidän oli nähtävä, mitä oli tekeillä. Miksi Gaanin voimat hyökkäsivät Ranea, sähkön henkeä vastaan. Jos Gaanilla olisi ollut voimansa, hän olisi voinut nähdä, mitä tapahtui. Mutta maa ei enää vastannut hengelle. Thanatos oli lähettänyt Aderynin pois, mutta nyt hän kutsui jälleen linnun luokseen. Pian feeniks jo liisi hänen yläpuolellaan, ja tarttui terävillä kynsillä kumppaninsa hartioihin, nostaen tämän ilmaan. Thanatos ei tuntenut kipua, kun kynnet upposivat hänen lihaansa polttavina. Gaan muuttui hänen alapuolellaan hiekaksi, joka aaltoina kiisi eteenpäin. Maan henki oli kuitenkin paljon hitaampi kuin feeniks, jääden nopeasti jälkeen, mutta liikkuen silti vakaan määrätietoisesti eteenpäin.

                      Arvaten, etteivät he kuitenkaan ehtisi ajoissa, Thanatos päätti antaa Aderynille uuden määräyksen. Hän jakoi osan voimistaan linnun kanssa, jottei tämä väsyisi matkallaan, ja määräsi tämän lentämään niin nopeasti kuin pystyi Ranen luokse. Linnun oli tarkoitus kertoa kuoleman viesti hänen veljelleen, Rane ei saisi missään nimessä piiloutua häneltä, kun hän saapuisi. Tämä ei saisi yrittää paeta häntä, tapahtuipa mitä hyvänsä. Annettuaan tehtävänsä Aderynille, linnun kynnet päästivät irti Thanatoksesta, ja tämän vauhti nopeutui uuden voiman ansiosta ja kun tällä ei enää ollut henkeä kannateltavanaan. Ennen kuin kuolema ehti osua maahan, hän hajosi harmaaksi sumuksi, asettuen Gaanin yläpuolelle. Matkan päässä oleva karavaani ihasteli hiekan yllä leijuvaa harmaata sumua, joka näytti kaukaisuudesta mystisen lumoavalta. Thanatos kuuli matkalaisten lyhyet rukoukset, jotka kiittivät jumalia, että he saivat todistaa tätä näkyä. Jos kuolevaiset olisivat tienneet, mitä he katselivat, he eivät olisi varmastikaan olleet yhtä ilahtuneita. Thanatos ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota kuin olisi ohitseen leijalaivaan voikukan sateenvarjoon.

                      Kesken matkan Thanatos saattoi tuntea, kuinka taistelu päättyi. Hän saattoi arvata Ranen hävinneen, sillä painava tunne iski hänen koko olemukseensa. Hänen voimansa siirtyivät luonnostaan tasapainottamaan maailmaa, joka horjahti jälleen. Painava tuska tuntui musertavan kuoleman alleen, mutta Thanatos ei antanut sen pysäyttää häntä. Nyt oli entistä enemmän syytä löytää Rane, ennen kuin tämä pakenisi piiloon, kuten Gaan oli tehnyt. Mikä ajoi hänen veljensä tekemään niin, oli kuoleman ymmärryksen ulkopuolella.

                      Matka oli pitkä, mutta Thanatos ja Gaan kulkivat kuolevaisten ohi kuin haamut, kenenkään huomaamatta. He kulkivat yötä päivää eteenpäin, kaupunkien ja maatilojen ohitse, läpi metsien ja aukeiden. Heidän saapuessaan taistelupaikalle Rane odotti siellä, Aderyn seuranaan. Lintu seisoi haltiaa muistuttavan miehen vierellä. Rane oli ilmeetön, nähdessään veljiensä tulevan luokseen, Thanatos edellä ja Gaan vain puoli askelta tämän perässä. Ranen iho oli vaalea, lähes valkoinen, ja hohti heikosti. Hänen kultaiset hiuksensa oli sidottu matalalle poninhännälle, ja ne laskeutuivat sileinä tämän selkää myöten aina lanteille asti. Ohuet irtosuortuvat koristivat hengen nuorekkaita kasvoja, joiden takaa näkyi suipot korvat. Ranen kasvot olivat kapeat, kuten tavallisilla haltioilla, leuka terävä ja hienopiirteiset kasvot. Valkeat kasvot olivat lähes värittömät, vain pieni hipaus vaaleapunaista huulissa ja kultaiset, korkeat kulmat sekä valkeat silmäripset olivat lähes näkymättömissä. Ranen silmät olivat kuitenkin säkähdyttävän siniset, ja niissä oli raivoisa katse. Rane oli kuin sodanjumala, seisoessaan siinä veljiensä edessä. Hän oli myös pukeutunut kevyeen nahkahaarniskaan, jota haltiat tapasivat käyttää, ja hänen lanteillaan roikkui ohut pistomiekka.

”Olen tässä, kuten halusit, Thanatos”, Rane sanoi kylmällä äänellä.

”Kiitän, ettet jättänyt minulle etsimisesi vaivaa”, Thanatos vastasi sama viileys omissa sanoissaan. Kuolema terästi aistejaan, ja huomasi Ranen olevan samassa kunnossa kuin Gaan. Hän ei tuntenut veljensä voimaa, vaikka tiesi tämän olevan siinä. Gaan hänen vierellään ei sanonut mitään.

”Olen iloinen, että toit Gaanin mukanasi. Hän selittäköön, mitä minulle on tapahtunut”, Rane lausui, kääntäen säkenöivän terävän katseensa veljeensä.

”Itse asiassa tulimme kysymään sinulta, mitä olet kokenut. Gaanilla ei ollut minulle kerrottavaa. Tunsimme sinun kuitenkin taistelevan. Kerro, kuka oli vastassasi”, Thanatos vastasi, ennen kuin Gaan ehti sanomaan sanaansa väliin.

”Se oli yksi heistä. Korruption koskettamista lapsista. Gaan ei ole syntynyt uudelleen”, Rane vastasi, ”Mutta kerro minulle, Gaan, kuinka hän on saanut voimasi hallintaansa?”

”Vuosikaudet olin vain vuorena muiden joukossa, kuin horrokseen uponneena. Herätessäni en kuitenkaan ollut enää minä, kuten sinäkään et nähtävästi enää ole sinä, Rane. Näen sen sinusta. Mutta älä syytä minua kohtalostasi, jaan sen kanssasi”, Gaan kertoi.

”Mutta kuinka on mahdollista, että kuolevainen saattoi käyttää voimiasi? Sen ei pitäisi olla mahdollista, ellet ole jakanut niitä hänen kanssaan”, Rane sanoi syyttävästi.

”Elementtini ei ole yhtä nopeasti muotoutuvaa kuin omasi, veljeni. En ole jakanut voimaani kenenkään kanssa. Kuten luulen sinullekin käyneen, se vietiin minulta ilman suostumustani.”

”Se ryöstettiin minulta”, Rane kivahti, ”Ja kuolevainen käytti sinun voimiasi tehdäkseen niin.”

Rane osoitti sormellaan Gaania kohti, ja tämän hyökkäävä ele paljasti, että hän aikoi tehdä enemmänkin, mutta jaloilta pudottavan salaman sijaan hänen sormensa ympärillä näkyi vain pari pientä räsähdystä, ja sitten kaikki loppui. Ranen käsi säihkyi edelleen hänen sisäistä valoaan, mutta mitään ei tapahtunut. Vihaisena hän laski nopeasti kätensä alas, mulkaisten vanhempaa henkeä syyttävästi.

”...Jäin tänne, kuten pyysit, Thanatos, mutta minulla ei ole antaa sinulle tämän enempää”, Rane lopulta tokaisi. Hän ei jäänyt edes odottamaan kuoleman vastausta, vaan muuttui salamaksi, ja iski paikaltaan lähimpään puuhun, parin kilometrin päässä. Thanatos aisti, kuinka Rane pysähtyi haukkomaan henkeä, ja saattoi kuvitella tämän nojaavan puuhun pysyäkseen jaloillaan.

”Kuolevainen... Mutta kuinka sellainen voi olla mahdollista?” Thanatos kysyi itseltään. Hän oli jo unohtanut Gaanin läsnäolon, eikä maan henki näyttänyt hänkään välittävän kuolemasta vierellään.

”Ei sen pitäisi ollakaan”, Gaan vastasi yhtä poissaolevasti. Vaikka kaksikko kävikin ääneen keskustelua, kumpikaan ei todella kuunnellut toista.

”Tämä on selvitettävä.”

”Ja nopeasti, tämä ei voi jatkua näin. Kuolevainen ei voi hallita voimiamme.”

”Ei varsinkaan useamman, ja niin on jo ehtinyt käydä.”

”Muita on varoitettava.”

”Muiden on saatava tietää.”

”Tämä on selvitettävä nyt, ennen kuin tilanne pahenee.”

Thanatos ja Gaan kääntyivät molemmat toistensa puoleen. He kumpikin tiesivät, mitä heidän kuului tehdä. Heidän olisi kerättävä kaikki henget yhteen ja päätettävä, kuinka he selvittävät tämän tilanteen. Tarvittiin vain yksi katse, ja molemmat henget saivat päätettyä, minne he menisivät. Oli nopeampaa hajaantua kuin kerätä kaikkia yksitellen. Vielä hyvästelläkseen kaksikko nyökkäsi toisilleen, ennen kuin lähtivät molemmat omiin suuntiinsa.

                      Gaan ei ollut saanut keskusteluaan päätökseen Ranen kanssa, joten maan henki suuntasi ensimmäiseksi tämän perään. Salaman ja ukkosen henki ei ollut ehtinyt vielä kauaksi, ja Gaan saavuttikin tämän varsin nopeasti läheisestä metsästä, johon tämä oli paennut. Rane suunnitteli jo piiloutumista, Gaan tunsi sen. Hänen oma vaistonsa oli myös käskenyt häntä piiloutumaan, kun hän oli huomannut menettäneensä voimansa.

”Rane”, Gaan kutsui, tietäen toisen kuulevan hänet, ”Vanhempana määrään sinua paljastamaan itsesi.”

”Ikä ei ole ikinä merkinnyt meille mitään. Jokaisen meistä voimat ovat yhtä ianaikaisia”, Rane sanoi, tullessaan esiin puun takaa. Kevyt hiki helmeili hänen otsallaan, kun henki nojasi puun runkoon pysyäkseen pystyssä.

”Taistelu vei voimasi, eikä niitä kannata yrittää repiä takaisin tyhjästä”, Gaan vastasi, ”Se ei onnistu. Yritin itsekin, ennen kuin palasin elementtini luokse. Maa ei kuule minua, kuten ei salamatkaan enää tottele määräyksiäsi.”

”Sinä sait tämän aikaan antamalla voimasi kuolevaiselle”, Rane muistutti paheksuvasti.

”Minä en ole antanut tai jakanut voimaani kenenkään kanssa. En harrasta samaan tapaan apureiden ylläpitämistä kuin toiset. Voimani on aina ollut minun, ja vain minun.”

”Miksi sillä kuolevaisella sitten oli sinun voimasi käytössä, kuinka selität sen?”

”Sanoit, että voimasi ryöstettiin sinulta. Sanon itse aivan samaa. Olin tuon kuolevaisen ensimmäinen uhri, mutta sinäkin jaat nyt saman kohtalon. Meillä kahdella on enemmän syytä löytää ratkaisu tähän kaikkeen, kuin kenelläkään muulla. Minä haluan voimani takaisin, ja uskon jakavani tämän tahdon sinun kanssasi”, Gaan selitti, harvinaisen auktoriteettisesti. Rane tuijotti häntä terävästi, kuin yrittäen puhkaista reiän veljensä kiviseen kehoon.

”Suunnittelet jotakin”, Rane sanoi. Hän tunsi Gaanin, eikä tämä ollut juonikas henki. Silti tämän toimissa oli nyt tietynlaista määrätietoisuutta.

”Tahdon voimani takaisin, ja aion myös tehdä sen. Mutta ymmärrän, että varsinkaan nyt, minulla ei ole siihen suuria mahdollisuuksia. Haluan henkien tekevän yhteistyötä tämän ratkaisemiseksi, ennen kuin kaikki pahenee. Tuolla kuolevaisella on nyt minun voimieni vahvistukseksi myös omasi, mikä pahentaa muiden tilannetta. Mieti, jos tuo kuolevainen vie voimamme yksi kerrallaan. Rane, hylkää ärtymyksesi, ja mieti. Tiedät olevasi tätä viisaampi.”

Rane seisoi paikoillaan, liikahtamatta. Hän tuijotti Gaania arvostelevasti, ja antoi tämän sanojen vihdoin kulkea kiukkunsa lävitse hänen mieleensä. Salaman henki ymmärsi, mitä tämä kaikki saattaisi merkitä maailmalle, jos he eivät toimisi.

”...Me tapaamme vielä”, Rane lopulta totesi, Gaanin nyökätessä hyväksyvästi. Nuo olivat juuri ne sanat, jotka hän oli halunnut kuulla, sillä ne tarkoittivat Ranen ymmärtäneen hänen tarkoituksensa, ja olevan valmis auttamaan.

”Me tapaamme vielä”, Gaan vastasi ja käänsi selkänsä, jättäen veljensä toipumaan ja keräämään voimiaan.

                      Saatuaan puhuttua Ranen puolelleen Gaan suuntasi kohti seuraavaa henkeä, myrkyn henki Qianan palatsia kohti. Qiana nautti kuolevaisten jumaloinnista, joten tämä oli helppoa löytää. Henki eli kuin kuningatar konsanaan pienestä saarirykelmästä muodostuvassa valtakunnassaan. Kauppalaivat vierailivat saarilla usein, sillä pieni valtio tarjosi yllättävän paljon vaihdossa päämantereen viljasta ja lihasta. Qianan saarilla monet pitivät kärpästarhoja, ja hunaja menestyi kuolevaisten aateliston keskuudessa. Gaanin ei ollut vaikeaa löytäytyä laivalle mukaan, varsinkaan kun ihmiset huomasivat, kenen kanssa olivat tekemisissä.

”Gaan-herra”, kapteeni sanoi, astellessaan laivan keulaan hengen vierelle, ”Saanko tiedustella matkanne merkitystä?” Utelias ihminen tarkkaili Gaania ihaillen, ja hieman kauhuissaan. Vaikka maan henki ei ollut vahingoittanut häntä, hän piti merenkävijää viisaana ymmärtäessään pitää varansa itseään voimallisemman olennon seurassa.

”Se ei kosketa sinua”, Gaan vastasi kylmän rauhallisesti. Henkien asiat eivät kuuluneet satunnaisille ohikulkijoille, eikä varsinkaan Gaanin mieltä vaivaavat ongelmat.

”Anteeksi, Gaan-herra. Heikkouteni otti minusta hetkeksi vallan. Olkaa armollinen”, kapteeni kiirehti sanomaan. Mies otti muutaman askeleen kauemmaksi, ja kumarsi syvään. Niin syvään, että Gaan jopa piti näkyä hieman naurettavana, vaikka se ei juuri häntä piristänytkään.

”Vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta pidä uteliaisuutesi kurissa, mies”, Gaan määräsi, ja kiitellen kapteeni perääntyi nopeasti, jättäen maan hengen rauhaan.

Gaan hengitti sisään suolaista merituulta. Hän ei juuri nauttinut sen tuoksusta, suosien omaa elementtiään. Hän ei käsittänyt, kuinka nämä miehet saattoivat pitää tuosta likaisesta tuoksusta. Kuolevaiset olivat sillä tapaa kummallisia. Jo muutamassa päivässä näihin oli tarttunut kalamainen haju, tai sitten se tuli laivasta itsestään. Gaan kaipasi jo nyt aavikoiden kuumasti puhaltavaa tuulta ja punaista hiekkaa, joka hieroi hänet puhtaaksi. Hän halusi nähdä, kuinka aavikon eläimet tulivat yön saapuessa piiloistaan, skorpionit ja pienet aavikkoketut. Gaan halusi tuijottaa sitä pilvetöntä taivasta, joka oli lähes aina hänen valtakuntansa yllä, ja kuinka yksikään tähti ei kadonnut pilvien paksun verhon taakse.

                      Lyhyt osa matkasta kulki avomerellä, jossa delfiinit tulivat uimaan laivan vierelle, hyppien ja kiljuen iloisesti. Gaan katsahti näitä pitkänokkaisia meren asukkeja. Oli hän nähnyt delfiinejä aikaisemminkin, hän tunsi kaikki veden eläväiset olennot, jopa ne, joista kuolevaisilla ei ollut mitään tietoa. Gaan tunsi maailman, jonka henget olivat luoneet, sen lahjat ja salat. Nojaten varovasti laivan reunan yli maan henki katsoi nuita olentoja, jotka näyttivät pian ymmärtävän, kuka hän oli. Monet niistä siirtyivät sille puolelle laivaa, jolla Gaan oli, yrittäen hypätä aina vain korkeammalle, lähemmäksi henkeä.

”Kuulkaa, sisareni suojatit, ja viekää hänelle viestini. Odotan häntä sisaremme Qianan palatsissa, ja hänen on saavuttava paikalle. Kertokaa, että se on hänen veljensä, Gaanin määräys”, Gaan lausui delfiineille, joista muutamat irtautuivat heti laumastaan. Hyvä, olennot olivat ymmärtäneet. Henki kuuli, kuinka merimiehet alkoivat kuiskuttelemaan hänen takanaan kuin kotirouvat torilla. Hänen tarvitsi vain kääntyä, ja koko laiva hiljeni saman tien. Jokainen yritti näytellä, kuin he olisivat olleet koko ajan työn touhussa, eikä Gaanin kuulemat kuiskuttelut olleet heidän puheitaan.

”Meri tulee muistamaan tämän laivan, ja on teille suopea matkoillanne, mikäli teette työnne hyvin”, Gaan sanoi voimakkaasti. Hänen ei ehkä olisi pitänyt lupailla miehille mitään, mikä ei hänen vallassaan ollut, meri ja tuuli kuuluivat hänen sisarilleen. Kuitenkin hengen sanat saivat kokoneet merenkävijät heti paremmalle tuulelle, ja moni ilmoittikin, että he saapuisivat ennätysvauhtia Qianan saarille. Gaan tiesi, että se oli vain tyhjä lupaus, ja he saapuisivat täysin normaalia vauhtia, mutta päätti olla tappamatta merimiesten motivaatiota.

                      Laiva saapui odotusten mukaisesti satamaan, jossa Gaan jätti merimiehet, jotka olivat häntä kuljettaneet. Hänellä ei ollut näille mitään, ja miehet olivat jo valmiiksi onnellisia saadessaan olla hengelle mieliksi. Määrätietoisesti Gaan asteli laituria pitkin satamaan, ja sieltä sisämaahan. Qianan hallinnon alla elävät olivat varsin hiljaista kansaa, ja karttoivat vieraita. Frilasia oli varsin hohdokas, tosin täysin eri tavalla kuin päämantereen valtiot. Frilasian kansa näytti uskomuksensa joka paikassa, ja valtio oli täynnä erilaisia patsaita, jotka oli koristeltu näyttävästi. Talot olivat puuta, jonka pintaan oli kaiverrettu erilaisia symboleita sikin sokin, muodostaen eksoottisen kokonaisuuden. Kadut oli kivitetty, ja kasvit oli aidattu tarkasti talojen väliin.

                      Kansalaisten vaatetus oli myös hyvin erilaista verrattuna muihin. Frilasiassa sekä miehet että naiset kulkivat peittämättä yläruumistaan, ja heidän alaruumistaan peitti vain ohut lannevaate. Lämmin ilmasto oli ruskettanut näiden ihon, joka vaihteli aina mantelista mustaan asti. Heidän vaatteensa olivat värikkäitä, ja monet hieroivat kukkaistuoksuja ihoonsa. Qiana oli todella tehnyt tästä kansasta ihanteidensa mukaisen. Siellä täällä kilahteli ohikulkijoiden korut toisiaan vasten, korvissa, käsivarsissa ja kaulassa. Joillakin harvoilla, joita myrkyn henki piti henkilökohtaisina palvelijoinaan, oli myös kultainen otsapanta.

                      Gaan suuntasi sinne, missä tunsi sisarensa läsnäolon, ja saarten kansalaiset väistivät kivistä miestä tämän kulkiessaan hiljaisena heidän ohitseen. Se ei kuitenkaan häirinnyt maan henkeä, sillä ihmiset eivät asettuneet hänen tielleen. Qianan läsnäolo ja tämän palatsi oli helppoa paikantaa itse saarella. Selvästikin hän oli lukinnut voimiensa vaikutusalueen hallintoalueensa sisälle. Palatsi sijaitsi kauempana kaupungista, vuoren syrjässä. Rakennus oli näyttävä, ja sen muureja koristivat piikikkäät keltaiset ruusut. Porttia vartioi kaksi mustaihoista, lihaksikasta miestä, joiden hauisten ympärillä oli kultaisia renkaita. Gaanin pyrkiessä näiden ohi miehet löivät kuitenkin keihäänsä ristiin hänen eteensä.

”Väistykää, kuolevaiset. Teillä ei ole oikeutta kieltää kulkuani”, Gaan vastasi. Miehet kuitenkin olivat hiljaa, eivätkä liikahtaneetkaan. Gaan nosti kätensä, ja yritti rauhanomaisesti siirtää keihäät syrjään tieltään, mutta miehet pitivät päänsä.

”Olen tullut tapaamaan Qianaa, kuningatartanne, ja jaan hänen mahtinsa. Älkää suututtako minua”, henki huomautti uudestaan, voimakkaammalla äänellä. Kuitenkaan miehet eivät edelleenkään halunneet liikahtaa, mutta toinen heistä avasi suunsa. Tämä kuitenkin sulki sen heti, saadessaan ilkeän mulkaisun työtoveriltaan. Huokaisten Gaan ei jaksanut alkaa tappelemaan miesten kanssa, hän pääsisi näiden ohitse helposti. Siinä, vartijoiden edessä, Gaan haihtui taas hiekaksi, joka kevyesti leijaili näiden ohitse, vartijoiden katsoessa tämän perään avuttomina. Vasta palatsin ovella Gaan palasi kivisen miehen hahmoonsa, mutta vartijoiden oli myöhäistä yrittää lähteä enää tämän perään.

                      Gaan avasi kevyesti raskaat ovet. Hän astui sisälle palatsin eteiseen, joka oli koristeltu mustalla silkillä ja kullalla. Kivisiä seiniä ei näkynyt lähes ollenkaan näiden alta, ja marmoripylväät kannattelivat korkeaa kattoa. Ikkunoita peitti ohuet mustat verhot, ja niiden takaa näkyi värikkääksi maalattu lasi ja ulkona avautuva puutarha. Itse eteinen oli kuitenkin autio. Määrätietoisesti Gaan jatkoi syvemmälle, mistä tunsi Qianan voiman sykkivän. Matka vei hänet valtaistuinsaliin, jossa Qiana jo odottikin veljeään, istuen koreasti mustaan ja kultaan pukeutuneena, suitkukkeiden savutessa telineissä vieressään, ja kuolevaisten neuvonantajien seisoessa tämän takana.

”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että voit astua valtakuntaani ja palatsiini ilman lupaani, Gaan?” Qiana kysyi korkealta tuoliltaan. Hämärässä valaistuksessa naista ei juuri nähnyt, mutta tämän ääni oli ylpeä, ja Gaan oli aistivinaan myös pientä ärtymystä.

”Sinulla ei ole valtaa määrätä, missä kuljen tai en. Tuon mukanani tärkeää viestiä, joka koskettaa myös sinua, Qiana, pikkusiskoni.” Gaan saattoi aistia siskonsa mielialan kiristyvän.

”Kerro siinä tapauksessa asiasi, ja poistu. Et ole tervetullut palatsiini”, Qiana vastasi kylmästi.

”Olen kutsunut myös Opalin saapumaan luoksesi. Kerron asiani mieluummin teille molemmille yhdessä.”

”Sinä olet kutsunut sen… Sen elostelevan viettelijättären minun saarilleni?” Qiana huudahti ja nousi seisomaan. Gaan saattoi nähdä heikosti valaistun sisarensa siluetin. Lyhyen vartalon, joka oli silkkisen mekon peittämä, leveän lantion ja ampiaisen kapean vyötärön, joka kohosi suuriin rintoihin ja ohuisiin käsivarsiin. Myrkyn henki oli muotoillut siluetista päätellen hiuksensa korkealle nutturalle, saaden pään näyttämään suurelta vartaloon nähden.

”Maailmamme horjuu, etkä voi enää vain keskittyä omaan mitättömään saarivaltioosi. Sinunkin on aika tulla ulos piilostasi ja liittää voimasi veljiisi ja sisariisi”, Gaan vastasi määräävään sävyyn.

”Kuinka sinä kehtaat… Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, miksi et ole kuollut, vaikka niin pitäisi olla?” Qiana kysyi, yrittäen selvästi iskeä sanoillaan takaisin.

”Se selviää sinulle, kun Opal saapuu. Kerron kaiken, kun olette molemmat paikalla”, Gaan vastasi, ja kääntyi lähteäkseen. Qiana ei määrännyt vartijoitaan pysäyttämään tätä.

                      Jo parissa päivässä Frilasian rannikoille saapui jättimäinen merikäärme. Olennon ruumis kilpaili pituudessa suurimpien laivojen kanssa, ja sen välillä pinnalle nouseva pää säikäytti ihmisiä. Pitkänomainen pää oli sulavapiirteinen, kuin liskolla, ja meren siniset ja vihreät suomut kimaltelivat auringon valossa. Suuret, vaaleat hampaat mahtuivat hädin tuskin olennon suuhun, ja terävät kärjet lepäsivät käärmeen alahuulen päällä.

”Opal, sinulla ei ole oikeutta pelotella väkeäni”, Qiana huudahti, astellessaan laiturin päätyyn Gaan seuranaan. Myrkyn hengen henkivartijat pysyttelivät rannassa, katsellen kauhuissaan rohkeaa hallitsijaansa. Käärmeen pää nousi korkeamme ja kaartui, ja olennon kidasta kumpusi huvittunut urina. Pian ääni kuitenkin muuttui heleäksi nauruksi, ja laiturin päässä, Qianan edessä, seisoi lumenvaalea nainen alastomana, paksut, hopeanvalkeat hiukset vesipisaroista hohtaen nilkoissa asti.

”Qiana, aina yhtä kiukkuinen sisareni, tervehdin sinua, ampiaiskuningatar”, Opal, veden henki naurahti. Tämä avasi taivaansiniset silmänsä, joita ympäröi runsaat ruskeat ripset. Gaan katsoi, kuinka Opal häpeilemättä käänsi huomionsa rantaan, jossa vartijat olivat selvästi kiusaantuneita alastoman naisen ilmestymisestä. Hän hymyili ja vilkutti näille, Qianan mulkaistessa vartijoitaan vihaisesti. ”Ja sinä, Gaan, veljeni. Kuulin viestisi, ja täällä olen”, Opal jatkoi, ja tämän pehmeän roosan väristen huulten kaartuessa hymyyn.

”Kyllä, halusin tuoda viestini teille molemmille yhtä aikaa, kun siihen on mahdollisuus”, Gaan aloitti, ja kertoi nopeasti tarinansa. Kumpikaan naisista ei näyttänyt yllättyneiltä, sillä nämä eivät tunteneet Gaanin voimien läsnäoloa, vaikka tämä seisoi siinä heidän edessään. ”...Tekin voitte olla vaarassa, mikäli ette tee jotain. Siksi meidän on otettava tästä selvää nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.”

”Sinä haluat minun hylkäävän kansani?” Qiana kysyi vihaisesti.

”Toistaiseksi, kyllä. Mutta kun tiedämme, mikä on vienyt minun ja Ranen voimat, ja saamme ne takaisin, olet vapaa palaamaan tai tekemään mitä mielit”, Gaan vastasi.

”Minä olen mukana”, Opal ilmoitti nopeasti, vailla huolta.

”Minä en. En aio liikkua saariltani, sillä tämä kaikki ei kosketa minua. Se on teidän ongelmanne, ja saatte selvittää sen itse”, Qiana huomautti.

”Pelkäätkö sinä, pikku ampiaiskuningatar?” Opal kysyi kiusoittelevasti.

”Tämä koskettaa myös sinua, Qiana, ja kansaasi. Jos me olemme menettäneet voimamme, niin mikä estäisi, ettei sinulle kävisi samoin? Voimasi eivät riitä taistelemaan molempia, minun ja Ranen mahtia vastaan.”

”Minä olen Frilasian kuningatar! Älä sano, mihin pystyn tai en pysty”, Qiana huudahti ääni täynnä mahtia. ”Te olette tulleet saarilleni, ilman hyväksyntääni. Olkaa hyvät, ja poistukaa!”

                      Gaan tai Opal eivät yrittäneet estellä Qianaa, kun tämä käveli heidän ohitseen. Kuningattaren viitan mustat silkit hulmusivat tämän takana, ja kultaiset renkaat tämän ylävartalon ympärillä pilkistelivät kankaan alta. Qianan mustat kiharat lainehtivat merenä tämän selkää pitkin, aina lanteille asti, tanssien tämän askelten tahdissa.

”Hän saapuu”, Opal totesi, seisoen Gaanin vieressä. Tämä oli kuin kirkas päivä Qianan mustaan yöhön. Valaiseva rohto sisarensa synkkään raivoon, ja viilentävä sade tuliseen temperamenttiin. ”Hän ei halua menettää valtaansa, ja ymmärtää asian itsekin.”

”Voisinpa itsekin olla yhtä toiveikas ja uskoa niin käyvän”, Gaan vastasi.

”Toiveikas?” Opal kysyi, naurahtaen jo pilkallisemmin.

”Minulla ei ole tällä hetkellä muuta. Sinunkin sietää toivoa, ettet tule koskaan kokemaan tätä”, Gaan sanoi vakavasti, ja vilkaisi varoittavasti sisareensa.

”Minä olen meri, vapaa tekemään mitä tahdon. Jos luulet, että sinut ja Ranen voimat vienyt pysyy perässäni, voit heittää toivosi menemään”, Opal vastasi, itsevarmana omista kyvyistään.

”Hän voi saada sinut kiinni. Hän sai Ranen kiinni, jonka nopeus kilpailee omaasi vastaan.”

”Hyvä on, hyvä on. Ole sitten suru-uutisten lähettiläs. Minä katson, että Qiana saapuu tapaamaan sinua ja Thanatosta, kun sen aika on. Hän ehkä inhoaa minua, mutta ei kuitenkaan kykene vastustamaan pitkään. Mutta mitä sinuun tulee… Tarvitsetko kyydin päämantereelle?”

                      Viimeisenä Gaanin oli puhuttava Vocanelle. Vocane oli äänen henki, ailahtelevainen ja alati liikkeessä, vanhin heistä kaikista. Kujeilevainen kuin narri, ja lapsen tapaan kekseliäs tekemään mitä mieleensä putkahti.

”Vocane, kuule kutsuni. Tarvitsen neuvojasi”, Gaan lausui, kuiskaten tuuleen korkean mäen päällä, hiljaisella maaseudulla. ”Voimallinen sisareni, vanhin ja viisain veljeni, tule luokseni.”

”Kumpaa kaipaat, voimallista vai viisasta? Vai ihan vain vanhaa?” Leikkisä ääni vastasi Gaanin selän takaa melkein heti.

”Vocane, en pyytänyt sinua tulemaan luokseni leikkimään”, Gaan sanoi, kääntymättä.

”Etkö? Sitten en usko, että minulla on mitään syytä jäädä tänne”, Vocane naurahti, ”Jos haluan, sinä kyllä taivut tahtooni ja lähdet mukaan leikkeihini.”

”Vocane, tiedän sinun huomanneen, etten ole entiselläni. En voisi leikkiä kanssasi vaikka tahtoisinkin niin.”

”Totta, olen huomannut. Huomasin jo ajat sitten”, äänen henki nauroi, kutitellen sanoillaan Gaanin kivisiä korvia. ”Olen myös seurannut sinua. Sinua ja Thanatosta. Tarpeeksi tietääkseni suunnitelmanne.”

”Sitten minun ei tarvitse selitellä, mitä haluan. Vocane, meidän on tultava yhteen, jokaisen meistä.”

”Ja kuinka sinä aiot suostutella minut mukaan tähän suunnitelmaanne?”

”Tiedät seuraukset, tiedät mihin vaaraan ajat meidät kaikki, jos välttelet vastuutasi suojella maailmaa, jonka luonnissa myös sinä olet ollut mukana.”

”Totta, olen ollut mukana luonnissa. Tämän maailman luonnissa, kuten monen vanhankin. Mutta vanhat tuhoutui ajat sitten. Miksi minulla siis olisi yhtään enempää vastuuta tästäkään?”

”Tarvitsemme tavoitteen, suunnan. Se sama vaisto on ohjannut sinuakin nämä kaikki vuodet. Tiedän, että vaikka edustamme eri elementtejä, emme lopulta ole niin erilaisia.”

”Väärin”, Vocane huomautti, ”Minä edustan omaa elementtiäni. Sinä et edusta mitään. Et ole enää mitään, Gaan, muuta kuin kävelevä kivi.”

Gaan ei hetkahtanut loukkauksesta, sillä tiesi, ettei Vocane ollut sanonut sitä ilkeyttään tai loukatakseen. Tämä oli vain lausunut totuuden.

”Sinäkin olet samassa vaarassa kuin muut. Minä en siinä enää ole. Joten jos toisen meistä on toimittava, sen pitäisi olla sinä”, Gaan muistutti rauhallisesti.

”Hyvä huomio”, Vocane naurahti, ”Annan sinun voittaa tämän kerran. Kuulen ainakin, miten te nuoret aiotte korjata tämän maailman. Palaa kotiisi, Gaan, me tapaamme vielä.”

 

Thanatoksen tie kulki ensimmäiseksi lähimmän veljensä luokse, joka asui itse lumoamassaan metsässä. Everen, kasvien henki, ei juuri nauttinut olla ulkomaailman kanssa tekemisissä, ja kasvattettuaan vihreän palatsinsa on ollut sinne linnoittautuneena. Yksikään kuolevainen ei ollut päässyt syvälle metsään sen runsaan ja tiheän kasvillisuuden vuoksi, mutta Thanatokselle se ei tuottanut ongelmia. Sumuisessa hahmossaan hän suuntasi aukiolle, jossa eri metsän eläimet nauttivat päivästään kaikessa rauhassa. Saaliit ja saalistajat kaikki yhdessä harmoniassa. Thanatos tunsi, kuinka metsä, Everen, alkoi vastustamaan häntä, kun hän oli päässyt näin pitkälle.

”Everen”, Thanatos kutsui, ”Tiedät, että olen täällä. Olen tullut tapaamaan sinua, ja en poistu, ennen kuin kuulet sanani.”

Pieni punainen kettu, joka oli juonut aukion pienen lammen ääressä, nousi ja juoksi metsään. Viestinviejä, Thanatos arvasi. Hän itsekin käytti joskus Aderyniä samaan tarkoitukseen. Kuolema jäi odottamaan veljensä vastausta kaikessa rauhassa. Pian kettu palasikin, pieni puunpalanen sidottuna tämän kaulaan. Varovasti eläin asteli kuoleman luokse, jotta tämä saattoi lukea siihen kirjoitetun vastauksen. Vain yksi sana: ’Häivy.’

”Everen, sinä tulet luokseni, ja puhut kanssani”, Thanatos sanoi, voimakkaammin, ja iski viikatteen päällä maahan, jossa kasvanut vihreä ruoho ja pienet, värikkäät metsän kukat kuolivat heti. Viestin tuonut kettu ehti juuri ja juuri hypätä kauemmaksi, ja muutkin eläimet kaikkosivat paikalla. Kasvit kuolivat yhä kiihtyvällä tahdilla Thanatoksen ympäriltä, kunnes hän tunsi Everenin voiman asettuvan omaansa vastaan. Henki lakkasi hetkesi levittämästä mahtiaan.

”Mitä sinä haluat?” Kuului vihainen, kylmä ääni, ja suuret puut tekivät tilaa näiden välistä kulkevalle olennolle.

                      Everen ei näyttänyt juuri lainkaan ihmiseltä, vaikka tällä olikin miehen yläruumis. Tämä oli luuta ja nahkaa, ja äärettömän vaalea. Valkea kangassuikale oli kietaistu tämän lantion ympärille ja Everenin alaruumis muistutti valkeita pässin jalkoja sorkkineen, ja tällä oli pitkä häntä, jonka päässä paksu valkea hiustupsu. Hengen hiukset olivat myös paksut ja vaaleat, mutta likaiset. Niihin oli tarttunut lehtiä ja oksia, ja hiusten seasta kasvoivat valtavat luiset sarvet, joiden suojissa pieni kettu istui vikisten. Everen käytti kävellessään apuna puista sauvaa, jonka päässä kilisi pieni kultainen kello.

”Tulin kertomaan sinulle, että henkien on aika toimia. Yksi korruption lapsista on löytänyt voiman viedä mahtimme, ja kaksi veljistämme, Gaan ja Rane, ovat joutuneet tämän uhreiksi”, Thanatos sanoi.

”Se ei anna sinulle kuitenkaan oikeutta tappaa metsääni ja väkeäni”, Everen vastasi.

”Et aikonut tulla luokseni. Minun oli jotenkin otettava huomiosi, ja jos joudun tuhoamaan muutaman ruohonkorren sen tehdäkseni, olkoon niin”, Thanatos huomautti ärtyneenä. Hän ei pitänyt Everenin kanssa keskustelusta, tämä oli aina niin vastahakoinen kaikessa, mitä tälle koskaan ehdotettiin.

”No, olen nyt tässä, kuten halusit. Kerro asiasi ja mene matkoihisi”, Everen murahti, lyöden oman sauvansa maahan, yrittäen korjata veljensä aiheuttamaa tuhoa. Kasvit eivät kuitenkaan kasvaneet, ja ruskeat ruohonkorret vain katkesivat. Multa pysyi kuivana ja halkelevaisena.

”Se vie aikaa, ja tulet todennäköisesti tarvitsemaan Gaanin apua metsäsi parantamiseen”, Thanatos huomautti, saaden vihaisen mulkaisun veljeltään.

”En tarvitse sen kivenmurikan apua, enkä kenenkään. Kerro asiasi.”

”Olet varmasti aistinut, kuinka Gaanin ja Ranen voimat ovat kadonneet. He eivät kuitenkaan ole kuolleet, ja kuulimme Ranelta, että kuolevainen on kaiken tämän takana. Meidän kaikkien on toimittava ja oikaistava tämä vääryys, ja palautettava tasapaino maailmaan. Tuo kuolevainen voi yrittää kerätä meidän muidenkin voimat, jos vain jätämme hänet huomiotta. Tämä on selkeä sodanjulistus meitä, ja maailmaa vastaan.” Thanatos seisoi ylväästi selkä suorassa puhuessaan veljelleen, joka ei kuitenkaan osoittanut kiinnostuksen hiventäkään.

”Hyvä on, ota sitten asiasta selvää. Kerää muut joukkoihisi, ja painukaa pelastamaan maailma. Asia ei kuitenkaan kosketa minua, eikä minulla ole siis mitään syytä liikkua lehdostani. Tämä on minun kotini, ja niin on aina oleva. Yksikään kuolevainen ei näe minua, ellen niin salli. Enkä minä sitä salli koskaan. Sinäkin pääsit vain voimiesi ansiosta puheilleni. Kiitän varoituksestasi, mutta voit nyt lähteä. En ole liittymässä pieneen ja typerään sotajoukkoosi, veljeni.”

”Tämä koskettaa sinua, Everen. Jos tuolla kuolevaisella on kahden veljemme voimat, hän voi hyvinkin murtautua metsääsi, ja tuhota sen, ken tietää, ehkä nopeammin kuin minä. Joten sinun on toimittava, halusit sitä tai et”, Thanatos muistutti, mutta kasvien henki vain käänsi kasvonsa tästä mielenosoituksellisesti. Thanatos pohti, kuinka paljon hänen veljensä muistuttikaan kuolevaista nuorta, joka kapinoi vanhempiaan ja kohtaloaan vastaan. Mikä typerys Everen olikaan.

”Lähden kyllä, mutta vaadin sinua nousemaan tätä veljiemme vahingoittajaa vastaan. Mikäli hän vie enemmän voimia, maailman tasapaino kaatuu. Meinasitko siis yksin pitää maailmaamme pystyssä sitten?”

”Maailmalla ei ole minulle merkitystä. Te loitte sen, en minä. Vanha maailma kaatui ja tuhoutui aikoinaan, meidän toimestamme, joten miksi minun tulisi suojella tätäkään?”

”Et ollut vanhassa maailmassa, kuten en minäkään, enkä tiedä tarkalleen, mitä siellä tapahtui. Historialla ei ole merkitystä. Ehkä sinä et sitä aisti, mutta luontomme vaatii meitä etsimään voimillemme tarkoituksen. Sinun voimasi uusii itse itseään, pitää huolen omistaan ilman tietoista puuttumistasi, joten voit vain laiskotella täällä piilossasi.”

”Halveksitko sinä minua, Thanatos”, Everen kysyi kiukkuisena, näyttäen valmiilta taisteluun.

”Halveksin typeryyttäsi, en sinua itseäsi, veljeni. Mutta sinun on otettava vastaan se vastuu, joka lepää harteillasi. Halusit sitä tai et, ole henki, kuolevaisten jumala, ja on sinunkin osanasi pitää huolta, etteivät he karkaa rajojensa ulkopuolelle”, Thanatos muistutti vastuullisesti. Hän yritti vielä viimeisen kerran puhua veljelleen järkeä, mutta tämä kieltäytyi kuuntelemasta. ”Lähden nyt”, kuolema lopulta huokaisi, myöntäen tappionsa. Hän ei pitänyt siitä, mutta Everen oli selvästi tehnyt päätöksensä. Jos tämä ei suostuisi liikkumaan, hän ei voisi raahata tätä mukanaan.

                      Astuessaan metsän ulkopuolelle Aderyn laskeutui kuoleman olalle. Henki ei tuntenut suuren lemmikkinsä painoa, vaan kantoi tätä mukanaan kevyesti. Linnun pitkät pyrstösulat laahasivat maata, säästäen sen tällä kertaa korventumiselta.

”Aderyn, luotettu kumppanini, onneksi olet siinä”, Thanatos totesi. Lintu kiljahti vastaukseksi ja riuhtoi päätään, katsoen taakse jäävään metsään.

”Luuletko todella pystyväsi siihen?” kuolema kysyi. Hän ymmärsi kumppaninsa ajatukset. ”Hyvä on, mene. Odotan sinua, kun tapaamme kaikki jälleen.”

Aderyn kohosi jälleen siivilleen, palaten takaisin metsään. Thanatos katsoi, kuinka hänen tulinen lintunsa nousi metsän ylle, ja laskeutui aukiolle. Sinne, missä Everen oli.

 

 

1. LUKU: HISTORIA YRITTÄÄ TOISTAA ITSEÄÄN

 

Idris seisoi veljensä vierellä, kun tämä nukkui. Luca vääntelehti unissaan, ja Idris näki, kuinka veljen hahmo muuttui hetkeksi sumeammaksi, kunnes tasaantui jälleen. Eripituisia teriä ilmestyi tämän nivelistä, valkoisia ja pitkiä, kuin ihon läpi tunkeutuvia luita. Luca oli ollut unessa jo pitkään, maannut veljensä kodin lattialla, ja Idris valvoi tämän unta uupumatta. Aina toisinaan hän laski lämpimän kätensä veljensä jo kapeiksi käyneille olkapäille. Idris antoi lämpönsä virrata veljeensä, tietäen, ettei se lopulta kuitenkaan helpottanut tämän tuskaa. Mikään ei voisi helpottaa sitä. Idris saattoi vain odottaa veljensä kuolemaa, tuhoa, joka ehkä viimein toisi tälle rauhan.

                      Idris, tulen henki, ja yksi niistä harvoista, jotka olivat eläneet vanhassa maailmassa. Hänen kehonsa oli hiilenmusta, jossa siellä täällä näkyi pieniä rakoja, joiden sisällä kiehui laava. Hänen pitkät kyntensä ja silmänsä olivat kirkkaita kuin lasi, ja tulenpunaisia. Lyhyet hiukset olivat kuin leirituli, rätisten villisti. Sieltä täältä näkyi kuitenkin punainen tai valkea hiussuortuva liekkien keskeltä. Korvat olivat suipot, ulottuen miltei yhtä korkealle kuin hänen hiuksensa. Idrisin kasvot olivat kuitenkin voimakkaat, ja tämän ruumis oli lihaksikas. Hän istui alasti tulivuoren onkalon kuumalla lattialla. Hänen lihaksikkaat jalkansa oli ristitty hänen alleen, kun henki laski suuren kätensä veljensä otsalle, ja silitti tämän hiuksia. Idriksin pitkät sormet koskettivat Lucan sulavia hiuksia, kun pitkä terä lävisti hänen kätensä. Idris katseli sitä hiljaa, ja terän vetäytyessä takaisin veljensä ruumiiseen, Idriksen iho parantui, kuin se ei olisi koskaan haavoittunutkaan.

                      Luca, metallin henki, makasi veljensä edessä. Tämä oli syvässä unessa, joka oli jatkunut jo vuosikausia. Idris oli lahjoittanut kuolevaisille elementtinsä lahjan, tiedon tulesta, että voisi olla veljensä vierellä. Luca oli täysi vastakohta voimakkaaseen veljeensä. Hän oli vaalea, lähes valkoinen, pitkä ja hoikka. Hänen tuskansa oli saanut hengen riutumaan, hänen voimansa epävakaiksi. Ennen niin elinvoimaisen hengen hiukset olivat olleet kuin sulaa hopeaa ja platinaa, sileät ja suorat, peittäen kokonaan tämän selän. Luca oli suosinut ihmismäistä olomuotoa, vaikkakin oli normaalia miestä pidempi ja solakampi. Idris muisti, kuinka kauniit Lucan silmät olivat aikoinaan olleet, raudanharmaat, joissa oli syvänkultainen reunus. Kylmät ja tarkkaavaiset, laskelmoivat. Luca oli ollut myös äärettömän hienopiirteinen, elegantti. Tämän kuitenkin ennen niin kauniin siisti olemus oli nyt pölyn peitossa. Vanhat vaatteet, jotka olivat ennen olleet siistin asialliset, olivat nyt repeilleet ja ryppyjen peitossa. Vaalea kauluspaita oli reikäinen ja niin harmaa, ettei sitä varmaan enää puhtaaksi saisikaan, ja mustien housujen lahkeet olivat repaleiset. Hengellä ei enää ollut kenkiä tai sukkia peittämään tämän vaaleita jalkoja.

Lucan unien maailma oli hengelle helvetti. Hän eli uudestaan rakkautensa, ja tämän menetyksen, jonka oli aiheuttanut omaa ajattelematonta itsekkyyttään. Hän oli kokenut jotain, jota yhdenkään hengen ei olisi pitänyt pystyä tuntemaan. Rakkauden. Hengillä ei ollut tunteita, vain persoonansa ja vaistonsa. Myös Luca oli elänyt niiden varassa kauan, ennen kuin hän oli tavannut Saffronin, nuoren ihmistytön.

 

Kun Luca oli tavannut tytön ensimmäisen kerran, tämä oli ollut nuori ja eksyksissä. Lapsi oli eksynyt leikkiessään ystäviensä kanssa, ja mennyt sadetta pakoon pieneen kallionkoloon, jossa Luca oli pitänyt majaansa. Tuolloin kuolevaisia välttelevä henki oli jäänyt jumiin kivisen seinän ja ihmislapsen väliin. Hän olisi voinut rikkoa kallioon reiän, ja lähteä, mutta se olisi voinut helposti kaataa koko heikon rakennelman, ja tappaa lapsen. Silloinen kuolema oli hyvin ankara henkien aiheuttamista kuolemantapauksista, eikä sallinut yhtäkään lipsahdusta. Lapsi oli itkenyt niin paljon, että henkeä oli alkanut ärsyttää, ja tämä oli näyttäytynyt tytölle.

                      Vastoin Lucan odotuksia, tämä ei ollut pelännyt häntä. Toisaalta, Luca näytti aivan tavalliselta mieheltä, ehkä hieman turhan hienosti pukeutuneelta asuakseen kallion kolossa, mutta muuten täysin normaalilta. Lapsi oli heti uskonut, että häntä oli tultu etsimään, ja hän pelastuisi, joten tämä tarttui tiukasti edessään olevaan mieheen kiinni, kuin tämä olisi voinut kadota muuten. Ja niin Luca olisi varmaan tehnytkin.

”Päästä irti minusta, ihminen”, henki oli määrännyt ankarasti.

”Eikä, minä haluan kotiin”, lapsi oli sanonut vastaan, tiukentaen otettaan vain entisestään.

”Minä en osaa viedä sinua kotiisi. En tunne sinua tai vanhempiasi, enkä tiedä missä he asuvat”, Luca oli yrittänyt puhua järkeä, mutta täysin turhaan. Lapsi ei päästänyt irti, ja sade ulkona vain paheni.

                      Sade ei häirinnyt Lucaa, joka vain istui kaikessa rauhassa paikoillaan. Lapsi nyyhkytti hiljaa pelkoaan, mikä ärsytti miehen hahmon ottanutta henkeä.

”Pelottaako sinua?” henki kysyi lopulta, ärtyneenä. Jos lapsen ongelma olisi ratkaistavissa poistamalla tämän pelon, hän saattaisi kyetä siihen.

”Minä… Ei, minua ei pelota”, tyttö yritti sanoa rohkeasti, mutta tämän valhe oli läpinäkyvä.

”Mitä sinä pelkäät? Se on vain vettä ulkona, eikä se sinua satuta. Mene kotiisi”, Luca sanoi, yrittäen häätää lasta kohti ulos johtavaa aukkoa.

”Minä en pelkää”, lapsi kuitenkin kivahti takaisin, kyynelten raidoittaessa tämän punaisia kasvoja.

”Minä en ymmärrä. Mikset sitten vain palaa kotiisi?”

”Minä… Minä en tiedä, missä koti on.”

”Olet eksynyt?”

”Enkä ole! …Ehkä.”

Luca vilkaisi lasta ja kohotti toista kulmaansa. Ihmiset olivat omituisia. He valehtelivat paljon, vaikka uskoivat varmasti itsekin, ettei kukaan uskonut heidän sanojaan. Ei kukaan voisi uskoa noin ilmiselvää valhetta.

”Milloin sade loppuu?” lapsi kysyi hetken päästä, ja Luca vilkaisi taivaalle. Synkät pilvet eivät näyttäneet merkkejä siirtymisestä, eikä ilma oli paikoillaan.

”En usko, että enää tänään”, Luca vastasi rehellisesti, ja lapsi alkoi itkeä jälleen. Tämä tarrautui Lucan mustan takin liepeeseen, ja upotti kasvonsa hengen kylkeen.

”Ei sade ikuisesti kestä.”

”Mutta entä jos isä ja äiti eivät löydä minua? He suuttuvat.”

”Jos he eivät löydä sinua, he eivät voi suuttua sinulle kasvotusten. Et koskaan tiedä, ovatko he vihaisia”, Luca vastasi, yrittäen lohduttaa, mutta epäonnistuen täydellisesti. Lapsen itku muuttui äänekkäämmäksi.

                      Sade lakkasi yön aikana, mutta tyttö oli jo nukahtanut Lucaa vasten. Henki ei tiennyt, miksei hän herättänyt lasta. Ehkä hän ei vain halunnut, että häntä pidettäisiin vastuussa tämän kuolemaan. Monet saalistajat liikkuivat öisin, ja yksinäinen lapsi olisi näille helppo saalis. Kuolema tulisi pitämään häntä vastuussa, ja siitä seuraisi vain lisää rasituksia hänelle. Vasta raikkaan aamun noustessa ja auringon ensisäteiden osuessa maahan, Luca alkoi ravistella lasta hereille.

”Onko nyt parempi? Näet ainakin eteesi, kun lähdet”, Luca sanoi, kun lapsi raotti hitaasti silmiään.

”Lähden? Lähden minne?” tyttö kysyi unisesti, ja nousi silmiään hieroen. Oliko tämä unohtanut, että hän oli eksynyt? Kuitenkin tilanne valaistui lapselle nopeasti, ja tämän ilme muuttui jälleen surumielisesti.

”Älä tuhlaa päivänvaloa. Löydät helpommin kotiin, mitä aikaisemmin lähdet etsimään.”

”Etkö sinä viekään minua kotiin?” lapsi kysyi, selvästi pettyneenä.

”Miksi veisin? Se ei ole minun tehtäväni. En ole vastuussa sinusta, eikä kohtalosi kiinnosta minua.”

”S-sinä olet ilkeä”, lapsi sanoi, kyyneleiden alkaessa muodostua tämän silmiin jälleen, ”Sinähän tulit etsimään minua, tulit viemään minut kotiin. Miksi sinä sanot noin? Tyhmä!”

Luca katseli, kuinka tyttö juoksi ulos, itkien. Henkeä ei kiinnostanut tämän kohtalo. Tilanne olisi todennäköisesti mennyt melko samalla tavalla, olisi hän ollut paikalla tai sitten ei. Nyt lapsella olisi vain kerrottavanaan tarina, jota kukaan ei uskoisi.

                      Luca ei odottanut lapsen palaavan muutaman päivän jälkeen. Hän oli yllättynyt, kun tyttö, tällä kertaa kesäisessä kukkamekossaan asteli kallion luokse. Tämän ruskeat hiukset oli sidottu kiinni sivuille, ja ne hypähtelivät iloisesti lapsen liikkeiden mukana. Siniset silmät tarkkailivat ympäristöään uteliaina, selvästi etsien jotain.

”Oletko taas eksynyt, lapsi?” Luca kysyi, kun tyttö oli kiertänyt kallion ympäristöä hyvän tovin.

”Täällä sinä siis olet! Tulin vain kiittämään”, lapsi sanoi iloisesti, kömpien hengen viereen tämän kiviseen piilopaikkaan.

”En ole avustanut sinua mitenkään, en ansaitse, saati tarvitse kiitoksiasi.”

”Koti olikin lähellä. Sinä tiesit sen koko ajan, vai mitä? Sinä pidit minusta huolta yön ajan. Toin tämän kiitokseksi”, lapsi sanoi ja avasi pienen laukun, jonka oli ottanut mukaansa. Hän kaivoi sieltä kolme keksiä, ojentaen niitä Lucaa kohti.

”En ymmärrä”, henki sanoi, tuijottaen ensin lasta, sitten keksejä ja nostaen jälleen hämmästelevän katseensa tähän.

”Sinä olet hassu”, tyttö sanoi, ja työnsi nopeasti yhden keksin voimakkaasti Lucan suuta vasten. Hauras keksi mureni hieman, mutta kun lapsi ei liikauttanut kättään, henki antoi tämän syöttää keksin itselleen.

”En tarvitse ruokaa, miksi sinä siis toit nämä?” hän kysyi, vetäytyen hieman kauemmaksi.

”Etkö sinä pidä kekseistä?” lapsi kysyi, selvästi hämillään. Tämä ei käsittänyt, kuinka joku ei voisi pitää makeista herkuista.

”Kyse ei ole siitä, pidänkö niistä vai en. En tarvitse niitä. Miksi siis toit ne minulle? Miksi tulit etsimään minua?”

”Minähän kerroin, että halusin kiittää. Sinä olet ihan hassu. Kuka sinä muuten edes olet?” lapsi kysyi, kun asia tuli vihdoin ensimmäistä kertaa hänen mieleensä.

”Minulla ei ole nimeä, mutta sallin muiden kutsua minua Lucaksi”, henki vastasi.

”Hassu tapa esittäytyä. Minä olen Saffron”, tyttö esitteli itsensä, ojentaen kätensä. Vilkaisten pientä kättä, Luca tarttui lopulta siihen, ja lapsi tervehti tätä topakasti.

                      Luca ei käsittänyt, miksi Saffron alkoi vierailla hänen luonaan. Kysyessään tämä vain kertoi, että tykkäsi pitää huolta hengestä. Hän oli aina pyytänyt vanhemmiltaan lemmikkiä, mutta nämä eivät uskoneet lapsen olevan tarpeeksi vastuullinen. Topakasti Saffron kertoi, että hän oli jo viiden, ja aloittaisi seuraavana vuonna koulun. Se kuulemma merkitsi, että hän oli jo aivan tarpeeksi vastuullinen saadakseen kissan tai koiran.

”Vertaatko sinä minua alhaiseen eläimeen?” Luca kysyi.

”No, sinä et osaa pitää huolta itsestäsi. Sinulla ei ole täällä mitään, ei yhtään mitään. Kun olet valmis, niin voit varmasti kertoa isälle ja äidille, että minä olen vastuullinen”, Saffron vastasi. Jostain syystä tytön vastaus ärsytti henkeä. Hän ei ollut avuton, hän vain ei tarvinnut samoja asioita kuin kuolevaiset selvitäkseen.

”Älä vertaa minua sinuun.”

”Minä selvisin. Minä löysin kotiin. Ah, oletko sinä eksyksissä?”

”En ole. Olen voimallisempi kuin osaat kuvitellakaan, enkä tarvitse lasta pitämään minusta huolta. Olen elänyt tuhansia vuosia, enemmänkin, ja selvinnyt sellaisista asioista, joita et voi rajallisessa mielessäsi kuvitellakaan.”

Aluksi Saffron näytti yllättyneeltä Lucan yllättävän pitkästä puheesta, mutta lopulta päättyi nauramaan.

”Hupsu, ei kukaan elä niin pitkään. En minä tyhmä sentään ole.”

”Kuolevainen, älä loukkaa minua. Jos niin tahdon, niin katoat tästä maailmasta hetkessä.”

”Hetkinen, oletko sinä menninkäinen? Mutta minä luulin, että menninkäisten vaatteet on tehty sammalesta ja kukista?” Saffron kysyi yllättäen.

”Menninkäinen?”

”Tiedäthän, vähän kuin metsän henki. Äiti aina joskus puhuu niistä, ja kyselee, olenko nähnyt yhtään täällä käydessäni.”

”Minä… No, voisi kai sanoa, että olen menninkäinen, mutta metsä ei ole voimieni lähde. Hallitsen metalleja, kultaa, hopeaa, kuparia, rautaa… En puita ja kukkasia.”

”Entä pronssia?”

”Pronssi ei ole metallia, vaan metallisekoitusta. Joten kyllä, voin hallita sitä.” Luca selitti hämmentyneenä. Hän ei ollut varma, miksi kertoi totuuden lapselle, joka ei tehnyt tiedolla mitään. Tämä vain kyseli niin paljon, ettei henki voinut vain jättää vastaamatta. Sanat vain tulivat ulos.

”Näytä sitten. Minä haluan nähdä”, Saffron sanoi, nojautuen lähemmäksi, vain muutaman sentin päähän Lucan kasvoista. Hämillään henki räpytti silmiään, ja työnsi lopulta tytön kauemmaksi. Hän nosti kättään, kämmenpuoli ylöspäin, ja pian ihon läpi alkoi työntyä nestemäistä metallia, puhdasta keltaista kultaa. Neste tärisi hetken, alkaen ottaa muotoaan ohueksi ketjuksi, ja lopulta koru oli valmis. Yksinkertainen ketju hohti puhtaana, ja Saffron tuijotti sitä ihastuneena, silmät suurina.

”Pidä hyvänäsi”, Luca totesi, ojentaen korua lasta kohti. Hän ei tekisi sillä yhtään mitään.

”Oletko ihan varma? Tämän täytyy olla todella kallis?” Saffron kysyi arkaillen, yrittäen parhaansa mukaan olla vaatimaton. Kuitenkin halu näkyi lapsen silmissä selkeästi. Hän oli ihastunut yksinkertaiseen kaulaketjuun ensisilmäyksellä.

”Näit itsekin, miten helppoa sen tekeminen oli minulle. En menetä mitään, vaikka annankin sen sinulle. Tee sillä mitä lystäät.”

Saffron ilahtui entisestään, ja sitoi ketjun kaulaansa. Hän tunsi olonsa prinsessaksi niin tehdessään, ja ihaili ketjun hohtoa sormiensa välissä. Luca ei ymmärtänyt silloin, miksi pieni lahja sai tytön niin onnelliseksi, ja hämmästeli tämän käytöstä mielessään.

”Joko nyt ymmärrät, mikä minä olen?” henki kysyi. Jos lapsi nyt ymmärtäisi pelätä, ja jättää hänet rauhaan.

”Ymmärrän”, Saffron kuitenkin ilmoitti iloisesti, ilman pelkoa.

”Miksi sinä sitten vielä olet siinä? Etkö lähde pois?”

”En tietenkään, hassu.”

Luca hämmästyi vielä enemmän, kun Saffron alkoi innoissaan kertomaan tälle lisää, hieman kaikesta. Tyttö arvuutteli omia syitään, miksi Luca asui kallionkolossa, ja mitä tämä ylipäätänsä teki metsässä. Lisäksi lapsi tykkäsi kertoa enemmän omasta elämästään, olettaen, ettei Luca tiennyt mitään maailmasta pienen piilopaikkansa ulkopuolella. Henki sai tietää paljon asioita tytön arjesta, ja tämän perheestä ja ystävistä.

                      Vuodet kuluivat, ja ajan kanssa Saffron kävi entistä harvemmin Lucan luona. Henki oletti, että lapsi kasvaessaan unohtaisi hänet, kuten kuolevaiset usein tekivätkin, tai uskoisi hänen olleen vain lapsuutensa mielikuvituksen tuote. Hän katseli pientä kotiaan, jossa oli asunut vuosikausia, nauttien oman maailmansa tuomasta hiljaisuudesta. Siksi hän oli juuri poistunutkin kuolevaisten joukosta, päästäkseen omaan rauhaan. Mitä nämä muka voisivat keksiä, mikä huolestuttaisi henkeä, tai saisi pakotettua hengen ulos piilostaan.

                      Kuitenkin, vuosien saatossa, Luca päätti, että voisi katsoa maailmaa jälleen. Ei häntä niinkään kiinnostanut, eikä hänen vaistonsa pakottanut häntä liikkeelle. Henki oli vain kyllästynyt elämäänsä metsässä, pienen kallion sisällä. Hän oli nähnyt kaiken, kuinka sää ja vuodenajat vaihtuivat. Kuinka elämä jatkui, ja metsän eläimet siirtyivät sukupolvista seuraaviin. Kaikki oli tuttua, ja seurasi samaa vanhaa kaavaa. Oli aika siirtää sijaintia.

                      Luca ei ollut odottanut, kuinka paljon maailma oli muuttunut hänen poistumisensa jälkeen. Ihmiset olivat tehneet laumoja, ja vallanneet aina enemmän tilaa itselleen. Nämä olivat julistaneet itsensä maailman haltijoiksi, määräsivät asioista, jotka eivät heille kuuluneet. Asustivat tiukasti vieri vieressä, hakien suojaa toisistaan, ja siltikin ollen toistensa pahimpia vihollisia. Luca ei ymmärtänyt tätä. Mutta muutos toisaalta myös huvitti häntä. Kuolevaiset kuvittelivat, että heillä oli mukamas paljon valtaa, vaikka he vain seurasivat vahvimpien asettamia sääntöjä kuin nämä olisivat heidän elämänsä tärkeimpiä asioita. He olivat jakaneet maailman hyvään ja pahaan, ja hyviä asioita kuului tehdä, ja pahoja kuului välttää. Jos joku poikkesi tästä, häntä rangaistiin. Uusi yhteiskunta oli Lucalle yhtä vaikeaselkoinen kuin se oli huvittavakin.

                      Henki käveli ihmisten joukossa, maastoutuen nopeasti näiden sekaan. Kiireiset kuolevaiset eivät edes kiinnittäneet häneen huomiota, heille oli tärkeintä he itse. Eikä Lucakaan yrittänyt hakea yhteyttä näihin hölmöihin, ylimielisiin olentoihin. Hän katseli ympärilleen, huomaten, kuinka kuolevaiset olivat ottaneet hänen elementtinsä käyttöönsä, uskoen hallitsevansa sitä ja kaikkia sen olomuotoja. Kuin he tietäisivät, mitä metalli oli, pohjimmiltaan. He käyttivät sitä niin hyötyesineissä kuin itsensä koristelussakin. Uteliaisuus heräsi hengessä, mitä hän saisikaan aikaan, jos hän paljastaisi kuolevaisille näiden hölmöyden? Ei se ollut häneltä kiellettyä, henget olivat joskus aikoinaan olleet hyvinkin tiukasti tekemisissä kuolevaisten kanssa. Ei tämä olisi kuin historian kertaamista, ja henki saisi nauraa lopputuloksille. Hän antoi voimansa valua kädestään, kun hän seisoi hämärässä kulmassa, muotoilleen itselleen sopivan kävelykepin. Hän muotoili kahvan koreaksi, mieluisakseen. Luca piti siististä, sileästä pinnasta, ja lopputulos oli jotain, mihin hän ei uskonut kenenkään ihmisen pystyvän. Hohtavan musta keppi oli ohut, ja sen pääty oli vaaleaa hopeaa. Kädensija sopi täydellisesti hänen omaan kämmeneensä, ja sormensa kiertyivät helposti nupin ympärille. Luca olisi voinut tietenkin muuttaa oman kätensä ulkomuotoa, mutta miksi hänen tarvitsisi, kun hän voisi pakottaa elementtinsä mukautumaan omiin tarpeisiinsa. Vilkaisten vielä kuolevaisten täyttämää kiireistä katua henki sujahti näiden sekaan, sulautuen massaan ja muuttuen yhdeksi heistä, kadoten kuin pisara mereen.

                      Kuten Luca oli arvellutkin, häntä ei huomattu. Hengen fyysinen olomuoto muistutti ihmistä, mutta uteliaisuuttaan hän oli jättänyt pieniä vihjeitä, ettei ollut sitä miltä näytti. Hän antoi ruumiinsa hohtaa kevyesti luontaista energiaansa, kiiltäen sileänä. Yksinkertaiset vaatteet hänen päällään olivat pölyisiä ja ryppyisiä, mutta aivan omalla tavallaan elegantteja ja ajattomia. Lucan askeleet soljuivat eteenpäin, ja hänen jalkansa hädin tuskin koskettivat kivistä maata. Henki kulki täysin omaan rytmiinsä, erillisenä muista.

                      Kuitenkin joku oli huomannut hänet. Luca ei huomannut yksittäistä katsetta muiden joukossa, joka seurasi hänen jokaista liikettään, vaikuttuneesti ihaillen. Varjon käsi nousi tämän kaulalle, hipelöiden varovasti kaunista kultaketjua. Tämä ei uskaltanut liikahtaakaan, antoi vain katseensa seurata tuota majesteetillista olemusta, joka kulki eteenpäin olemuksessaan erilaista voimaa, kuin kukaan ihminen saattoi osoittaa.

                      Luca tunsi, kuinka jokin kiiri hänen selkärankaansa pitkin. Epämiellyttävä tunne. Jokin, jonka ei olisi pitänyt olla siellä. Vaisto sanoi hengelle, ettei hänen olisi pitänyt olla siellä, että hän oli vaarassa. Mutta kuka häntä olisi saalistanut? Mikä voisi olla häntä voimakkaampaa, mikä voisi uhata ikuista olentoa, jonka voimat ylittivät inhimillisen ymmärryksen? Kopeasti Luca nosti leukansa pystyyn, kulkien eteenpäin määrätietoisesti, pelottomasti. Tunne voimistui, ja henki olisi voinut olla varma, että se hipaisi häntä. Kiireisellä kadulla ei kuitenkaan voinut kulkea eteenpäin ja välttyä kosketukselta, pieneltä tahattomalta tönäistyltä jatkuvasti. Ja sitten tunne alkoikin jo haihtua. Kuin se olisi vain mennyt ohi, eikä edes huomannut henkeä. Luca ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella asiasta, joten hän päätti antaa sen olla. Unohtaa, että tunne oli edes tullut hänelle. Vaisto, joka oli varoittanut häntä vaarasta, jota ei edes ollut. Sehän olisi ollut täysin hölmöä. Ei Lucalla ollut vaaraa.

                      Ilta hämärtyi, eikä kukaan ollut huomannut voimakasta henkeä, joka kulki ihmisten seassa. Typerykset olivat tuskin nostaneet katsettaan maasta, tai olivat niin keskittyneitä kiirehtimään päämääräänsä, etteivät kiinnittäneet ympäristöönsä huomiota. Mutta hiljaisuuden mukana myös kuolevaiset tulivat tarkkaavaisemmiksi. Osa kiirehti katsellen hermostuneena ympärilleen, kun taas toiset näyttivät saalistavan näitä hermostuneita lajitovereitaan. Naurettavaa. Nämä olennot mieluummin ottivat toisensa, itseään heikommat yksilöt, kohteikseen, kuin saalistivat joukossa, kuten heidät oli luotu tekemään. Ihmiset kuvittelivat olevansa niin yleviä, niin muiden kuin toistensa yläpuolella. Itsekästä, ajatteli Luca, kun hän jatkoi hiljaisen rauhallisena eteenpäin, kunnes kuolevainen käsi tarttui hänen olkapäähänsä.

”Jatka matkaasi, sinä heikko surkimus”, Luca sanoi kylmästi, kääntämättä edes katsettaan.

”Mitä sinä sanoit? Haluatko toistaa tuon?” kuului ilkeä, ärtynyt vastaus.

”Jatka matkaasi, sinä heikko surkimus”, henki toisti, kuten häntä oli pyydetty tekemään. Oliko tämä olento yhtä kuuro kuin oli typeräkin.

”Sinä senkin”, vihainen ääni sanoi, riuhtaisten ja kääntäen välinpitämättömän hengen häntä itseään päin. Luca mittaili katseellaan ihmistä, joka kuvitteli olevansa uhkaava, voimakas. Tämän lauma kerääntyi johtajansa taakse, lähemmäksi.

”Mitä sinä haluat? Sano asiasi, ja lähde matkoihisi”, Luca sanoi ylevästi, katsellen lyhempää kuolevaista kopeasti nenänvarttaan pitkin.

”Tuota sinä kadut. Ajattelin, ensin, että saat antaa keppisi ja painua matkoihisi, mutta muutin mieleni. Tästä et selviä ilman selkäsaunaa”, ihminen ärjäisi, heittäen nyrkkinsä kohti Lucaa.

”Siinäkö se? Haluat keppini, ja lyödä minua kasvoihin? Ajat ovat muuttuneet…” Luca totesi välinpitämättömästi. Hän oli antanut kuolevaisen lyödä itseään, se ei ollut sattunut. Hänen kovat, kylmät kasvonsa pysyivät virheettöminä, kun ihminen veti kätensä takaisin.

”Mitä sinä horiset…?” ihminen kysyi, puoliksi yllättyneenä, puoliksi kauhuissaan. Tämä ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan, seisoi vain jähmettyneenä, kuin hänen jalkansa olisivat muuttuneet osaksi maata.

”Niin paljon, kuin uhoilusi minua huvittaakin, typeryytesi tasaa sen, enkä näe, miksi sinä olisit merkityksellinen. Miksi minun tulisi tuhlata aikaani sinuun?”

”Älä puhu pomosta noin!” joku huudahti ihmislauman johtajan takaa. Tämä näytti uhmakkaalta ja uhosi ja puhkui minkä ehti. Hän ei nähnyt johtajansa kauhistunutta ilmettä, ja saattoi sen vuoksi luulla vielä, että he hallitsivat tilannetta.

”Pomo? Sekö sinun nimesi on, kuolevainen?” Luca kysyi. Häntä ei todellisuudessa kiinnostanut tietää ihmisen nimeä, mutta saattoi kysyä sitä varmistukseksi.

”Se on Andreas”, ihminen sanoi, hieman hämillään. Kauhu ei kuitenkaan kaikonnut tämän silmistä, ja Andreas muuttui epävarmaksi.

”Lopettakaa!” kuului huuto syrjemmältä, ja hieman pelokkaasti nuori nainen asteli varjoista valoon. Tällä oli pieni rasia kädessään, ja piti siitä kiinni tärisevällä kädellään. ”Olen soittanut poliisit, ja he ovat täällä hetkessä!”

”Poliisit? Älä puutu tähän”, toinen Andreaksen seuralaisista kivahti, mutta ääni tuli hieman liian korkealta. Tämä Poliisit-henkilö vaikutti olevan vielä näitä ja Andreasta ylempänä. Montako luokkaa ihmiset olivat keksineet jaotellakseen toisiaan?

”No, ilmeisesti hän on jo matkalla. Aiotteko jäädä tänne kertomaan, kuinka epäonnistuitte ryöstämään minut, te kurjat?” Luca kysyi halveksivasti. Poliisin maininta oli kääntänyt tilanteen täysin ympäri. Uhkauksia huudellen lauma kääntyi ja palasi takaisin kadun varjoihin, naisen astellessa varovasti Lucan luokse.

”Tuota, olethan kunnossa?” tämä kysyi varovaisesti.

”He eivät olleet minulle vaaraksi. Vaivaiset kuolevaiset eivät voi minua vahingoittaa”, Luca vastasi rauhallisesti, naisen alkaessa nauramaan.

”Ei voi olla totta, se todella olet sinä”, nainen naurahti, ”Tuosta puhetavasta ei voi erehtyä.”

                      Luca yllättyi hieman, kun Saffron esitteli itsensä ja kertoi heidän yhteisistä ajoistaan hänen ollessaan vielä lapsi. Kuten henki oli kuvitellutkin, Saffron oli päätynyt uskomaan, että Luca oli vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Vielä nykyisinkin hänen vanhempansa muistuttivat, kuinka hän oli tavannut metsässä asuvan hengen, joka oli antanut tälle kultaisen kaulaketjun.

”En tiedä, mikä sen teki, mutta huomasin sinut päivällä. Olemuksesi oli niin… erilainen. Kuin olisin katsellut jotain toisesta maailmasta saapunutta. Ajattelin olevani hölmö, kun seurasin sinua. Ettei se voisi olla mitenkään totta, mutta… Vau”, Saffron selitti innokkaana. Tämä oli kasvanut, mutta säilyttänyt puheliaan luontonsa, ja puhui paljon nopeammin kuin lapsena. Luca katsoi, kun nainen kumartui vetämään henkeä.

”Minä olen totta”, Luca vastasi lyhyesti, Saffronin naurahtaessa.

”Aina yhtä asiallinen. Sanot aina vain sen, mitä tarvitsee, etkä mitään muuta.”

”Miksi minun pitäisi sanoa mitään muuta?”

”Pitääksesi yllä keskustelua, senkin hölmö.”

Luca katsoi Saffronia hieman hämillään. Miksi hänen pitäisi keskustella alhaisempien olentojen kanssa? Mutta Saffronin seura ei ollut varsinaisesti epämiellyttävää, se oli vain… erilaista, kuin mihin hän oli tottunut. Luca ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut kuolevaisista, eikä varsinkaan ihmisistä.

                      Luca sai kuulla, miten paljon maailma oli muuttunut sen jälkeen, kun hän oli poistunut ihmisten keskuudesta. Ei häntä kiinnostanut, mihin suuntaan tulevaisuus meni, hänelle se oli samantekevää. Kuitenkin Saffron vaati, että Lucan oli katsottava ympärilleen. Nuori nainen oli ilmeisesti päättänyt ottaa tehtäväkseen tuoda hengen nykyaikaan, vaikka Luca tiesi, ettei hän aikonut jäädä sitä katsomaan. Saffronin kuoleman jälkeen hän voisi siirtyä taas syrjään, etsiä paikan, missä saattoi olla rauhassa. Ei maailma häntä tarvinnut, eikä Lucaa kiinnostanut osallistua siihen. Nykymaailma ei edes tiennyt henkien olemassaolosta, eikä varmastikaan välittäisi, vaikka tietäisikin.

                      Luca päätti jäädä. Hän jäi Saffronin mieliksi maailmaan hetkeksi, antaen nyt jo naiseksi kasvaneen ihmisen johdattaa itseään. Tämä ilahdutti Saffronia, joka veti mahtavaa henkeä mukanaan kuin lasta. Luca yllättyi, kun se ei ärsyttänytkään häntä niin paljon kuin henki olisi alkuun kuvitellut. Ajan kanssa, kuin varkain, hän alkoi jopa pitämään ajasta, jonka vietti nuoren naisen seurassa. Tämä oli yksinkertainen, suora. Saffron nauroi ilosta ja itki surusta. Hän ei salannut mitään Lucalta, eikä yrittänyt turhaan huijata tätä. Hän tiesi hengen mahdin, ymmärsi tämän voimat tavalla, jolla yksikään muu ei voinut ymmärtää. Lucan veljet ja sisaret jakoivat saman täyden hallinnan omista elementeistään, tunsivat omansa ja toistensa kyvyt. Tavan kuolevaiset taas eivät edes tienneet henkien olemassaolosta. Saffron kuitenkin tiesi, ja hän ymmärsi olevansa heikko, voimaton verrattuna mahtavaan seuralaiseensa. Hän ei ehkä tuntenut kaikkien hengen voimien salaisuuksia, ymmärtänyt täysin, kuinka kauas se ylsi, ja ehkä juuri siksi kunnioittikin Lucaa lähes enemmän kuin yhtäkään jumalaa. Luca oli läsnä, siinä hänen edessään, kaikessa mahdissaan, ja nuori nainen oli lumottu.

                      Aina toisinaan Luca tunsi kuitenkin sen oudon tunteen, kuin jokin saalistaja olisi ollut hänen lähellään. Hän ei tiennyt, mikä se oli, ja mikä olisi voinut saada sellaisen tunteen aikaan hänellä, joka oli kuolematon, vahvempi kuin kukaan muu. Hän tiesi, ettei hänen veljensä ja sisarensa uhanneet häntä. Nämä eivät edes olleet lähistöllä, eikä yhdelläkään ollut syytä kantaa kaunaa Lucaa vastaan. Ja aina, yhtä nopeasti kuin tunne tuli, se oli poissa. Luca mietti, tällaistako se oli, kun kuolevaiset epäilivät itseään ja omia aistejaan ja muistojaan. Hengen ymmärrys ei riittänyt kietoutumaan asian ympärille. Uhka, jollaista ei olisi pitänyt olla, jahtasi häntä.

                      Sitten, eräänä iltana, Lucaa tuli tapaamaan hänen veljensä, Idris. Tulen henki oli hänelle läheisin, sillä he olivat syntyneet lähes yhtä aikaa, samassa paikassa. Idris oli ollut ensimmäinen, joka oli tervehtinyt Lucaa tämän syntyessä. Vierailu oli täysi yllätys, Luca oli hädin tuskin aistinut veljensä saapuvan. Idriksen kasvot olivat kuin maski, joka peitti hänen tunteensa, mutta Luca pystyi silti lukemaan tämän energiaa. Idristä vaivasi jokin.

”Veljeni…”, Idris sanoi, kun Luca asteli hänen eteensä. Metallin henki nyökkäsi tervehdykseksi, odottaen hiljaa veljensä jatkavan. Kertovan, miksi tämä oli tullut hänen luokseen.

”Luca… Mitä sinulle tapahtuu?”

”Mitä tarkoitat? Ei minulle ole tapahtunut mitään. Tulin vain uteliaaksi, kuinka maailma on muuttunut leponi aikana, ja nyt ajattelin katsoa hetken, minkä suunnan se ottaa seuraavaksi.”

”Sinä olet muuttunut, veljeni. Tai muuttumassa. Minä huomaan sen, ja se häiritsee minua. Luca, kerro, mikä on saanut sinut tekemään tämän päätöksen. Kuolema tulee jahtaamaan sinua, mikäli muutos jatkuu.”

”Kuolemalla ei ole syytä jahdata minua, en ole tehnyt mitään väärää. En ymmärrä, mistä sinä puhut”, Luca ilmoitti. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Idris häneltä kysyi.

”Jos tutkiskelet itseäsi, huomaat varmaan, että jokin on muuttunut. Tunnut… etäisemmältä kuin yleensä. Kuin olisit voimakkaampi, mutta jossain kaukana.”

Luca ei ymmärtänyt veljensä sanoja. Hän kuitenkin päätti kuunnella tämän neuvoa, ja keskittyi omaan ytimeensä, siinä, Idrisin edessä. Luca huomasi, että hänen voimansa olivat voimistuneet. Hän tunsi yhteyden elementtiinsä olevan voimakkaampi, kuin metalli, joka sulana virtasi hänen viileän sileän ihonsa alla, hehkui kuumempana. Sykki takovammin. Ja… Luca piti siitä. Ja tutkiessa itseään hän myös tunsi, kuinka olisi ollut lähempänä itseään kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi tuntenut itsensä, tiennyt syyn, miksi hän oli olemassa, vaikkei osannutkaan sitä pukea sanoiksi.

Sitten jokin loksahti. Luca oli aina tiennyt, miksi oli olemassa. Hän oli henki, joka oli syntynyt luomaan maailman ja pitämään sen elossa. Mutta nyt hänellä oli enemmän syytä. Hänen oli oltava täällä. Hänellä oli merkitystä, jollaista ei muilla ollut. Tai ehkä olikin, mutta he eivät olleet vielä huomanneet sitä. Saffron oli herättänyt hänessä tunteita. Tunteita, joita hengillä ei olisi pitänyt olla. Luca oli aina kuvitellut, kuten varmasti toisetkin, että vaikka heillä oli omat persoonansa, tunteet kuuluivat kuolevaisille. Hengillä ei sopinut olla mitään, mikä olisi voinut häiritä heitä. Estää heitä keskittymästä siihen, mitä varten he olivat olemassa. Mutta Luca oli olemassa Saffronia varten. Hän oli tavannut tytön tämän ollessa vielä lapsi, viettänyt yön tätä suojellen ja vastapalveluksena tyttö oli tuonut hänet lähemmäksi maailmaa. Ja nyt, kun he olivat tavanneet vuosia myöhemmin uudestaan, hän opetti Lucaa ymmärtämään, mitä hän oli veljiensä ja sisartensa kanssa luonut. Kohtalo oli antanut Saffronin Lucalle. Hän oli syntynyt tavatakseen tämän tytön, naisen, joka toisi hänet osaksi maailmaa. Antaisi hänelle merkityksen.

”Luca?” Idris kysyi, kun Luca viimein avasi silmänsä, valaistuneen näköisenä.

”Minä ymmärrän. Mutta kannat minusta turhaan huolta, veljeni. Minä ymmärrän nyt”, Luca vastasi. Hän mietti, olisiko hänen pitänyt kertoa havainnoistaan Idrikselle, mutta päätti, että tulen hengen olisi hyvä huomata asia itse. Löytää itse se, jota varten hän oli olemassa.

”Sinä ymmärrät… Mitä? Metallia?” Idris kysyi, hämillään.

”Sinäkin ymmärrät se, joskus… Ainakin toivon niin”, Luca sanoi, ja hymyili. Hän ei ollut ikinä ennen hymyillyt, mutta nyt se tuntui yllättävän hyvältä. Idris otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin.

”Nyt sinä huolestutat minua vain enemmän. Minä en halua sitä ymmärrystä, joka tekee lähimmästä veljestäni vieraan.”

”Et käsitä sitä vielä, mutta kun sen aika tulee, älä taistele sitä vastaan.”

”Taistele mitä vastaan?”

”Sille ei ole sanoja, Idris. Mutta huomaat sen, muutoksen. Miten meidän on kuljettava eteenpäin. Kehityttävä, samoin kuten maailma ympärillämme kehittyy.”

”Maailma? Sekö sinut on tehnyt tällaiseksi? Millaiseksi meidän tulisi sinusta kehittyä?”

”Ymmärrät vielä. Minä odotan sinua, älä siis pelkää.”

”En pelkää omasta puolestani, vaan sinun. En käsitä, mikä saa sinut sanomaan noin. Olet veljeni, ja haluan sinun pysyvän sellaisena. Mutta nyt, se joka olet edessäni… En tunne sinua. Aistin vain voimasi, mutta en läsnäoloasi. Aistin kaaosta, mutta mikään ei paina harteitani. En ymmärrä.”

”Olet turhaan huolissasi. Luota minuun.”

                      Idris lähti, kun huomasi, ettei voinut puhua Lucalle siitä, mitä tälle tapahtui. Idris ei ymmärtänyt, ja se oli täysin luonnollista. Ei Luca itsekään olisi ymmärtänyt, jos ei olisi tavannut Saffronia. Ja hän olisi varmaankin reagoinut samoin, jos tilanne olisi ollut toisin päin, jos Idris olisikin se, joka olisi muuttunut. Mutta Lucasta tuntui, kuin ymmärrys olisi iskostunut häneen, johdattanut häntä eteenpäin. Hänen tehtävänsä ei ollut opastaa veljiään, mutta olla vastassa, kun nämä liittyisivät häneen. Löytäisivät oman merkityksensä, ja se selittäisi heille lopulta kaiken.

”Luca, millaiselta maailma näytti ennen?” Saffron kysyi, kun he astelivat katua pitkin vierekkäin.

”Se oli… erilainen. Maailmoja on ollut jo monia, kutsumme niitä vanhoiksi maailmoiksi. Jokainen erilainen, omalla tavallaan… ainutlaatuinen. Synnyin maailmaan ennen tätä. Tähdelle, jolla oli aina vaaleanpunainen taivas”, Luca kertoi. Hän mietti kaikkia niitä vuosia, jotka oli jo elänyt, lyhyitä ja pitkiä, mutta kaikki tähän asti yhtä yksitoikkoisia. Vasta nyt hän saattoi kutsua elämäänsä elämäksi.

”Kuulostaa romanttiselta”, nuori nainen hengen vierellä naurahti, punastuen kevyesti. Aurinko oli alkanut laskemaan, ja taivas oli saanut pienen violetin vivahduksen sineensä. Taivaalla hitaasti eteenpäin liikkuvat pilvet punersivat kevyesti, kuin hattara.

”Mutta ilma oli siellä myrkyllistä. Tai ainakin sinun lajillesi myrkyllistä. Et olisi voinut elää siellä. Mutta olet oikeassa, näky oli siellä hyvin… kaunis”, Luca lausui varovasti sanan, jota ei ollut ennen päästänyt karkaamaan huuliltaan.

”Olisin silti mielelläni halunnut nähdä sen. Maailman, jossa sinä synnyit vaaleanpunaisen taivaan alla. Se oli täytynyt olla taianomaista.”

”Sinun silmissäsi minun koko olemukseni on pelkkää taikaa. Vaikka se on oikeasti vain voimaa. Siinä on ero. Minun voimani on mahtia, missä taas taikuus on pelkästään tapa selviytyä, elää mahdollisimman pitkään.”

”Mutta tässä maailmassa ei ole taikuutta. Ei todellista taikaa…” Saffron kuiskasi hiljaa surullisena.

”On täällä. Te vain selitätte sen, etsitte taikuudellenne sanat, ja kutsutte sitä tieteeksi. Opettelette meidän voimiamme, pyritte hallitsemaan niitä tahtonne mukaan.”

”Ei tiede ole taikuutta. Se on vain seurauksia muutoksista, joita alkutilanteelle tehdään.”

”Eikö taikuuskin ole sitä. Etsiä tapa muuttaa jotain, joka ei ole alussa toiveiden mukaista?” Luca kysyi, saaden naisen vierellään nauramaan.

”Kun sinä sanot sen, se todella kuulostaa ihmeelliseltä. Sinä saat kaiken kuulostamaan ihmeelliseltä, Luca.”

Luca kuuli, kuinka Saffronin ääni muuttui hieman, kun tämä lausui hänen nimensä. Se oli… miellyttävää.

”Sitä paitsi, minäkin olen tuntenut taikuuden kosketuksen. Sinun ansiostasi”, Luca myönsi varovaisesti. Hänen äänensä oli vakaa, mutta mielensä oli koko ajan valmis ottamaan askeleen takaisin, mikäli hän säikäyttäisi toisen.

”Minun ansiostani? Mitä minä muka olen tehnyt?” Saffron nauroi heleästi, mutta pieni puna tämän poskilla tummeni pari astetta. Luca katsoi tätä syvälle silmiin, eikä vastannut. Sen sijaan hän varovasti tarttui naisen käteen, kun he astelivat rauhassa eteenpäin. Ensin tämä ei näyttänyt ymmärtävän, mutta pian Saffronin kasvoille nousi varovainen, onnellinen hymy, ja Luca oli saanut vastauksensa.

                      Elämästä tuli vähän kerrallaan aina vain mieluisampaa Lucalle, hän kiintyi maailmaan tavalla, jota ei ollut ennen osannut ymmärtää. Saffron haki aina ollessaan hengen vierellä tämän kättä omaansa, ja Luca vastasi lämpimällä puristuksella, peittäen naisen pienen käden omaansa lähes täysin. Se oli yksi hänen luontaisista kyvyistään henkenä. Hänellä ei ollut varsinaista fyysistä olomuotoa, ja sai siis muotoilla ruumistaan miten halusi. Ei ollut temppu tai mikään vetää Saffronia lämpimään ja suojelevaan halaukseen. Luca rakasti, kuinka nainen nojautui häneen luottavaisesti, ja nukahti siihen, hengittäen hitaasti. Hän kuunteli, kuinka nainen aina toisinaan mumisi jotain epämääräistä, mutta tunnistaen aina oman nimensä, kun tämä kutsui henkeä. Aina silloin Luca puristi Saffronia hetken tiukemmin, ja saattoi nähdä nopeasti, kuinka nukkuvan huulet nousivat hymyyn.

                      He kävelivät usein ulkona, kulkien sinne, minne jalat heidät veivät, unohtaen maailman ulkopuolellaan. Usein Luca sai tuoda heidät kotiin, kun Saffron nauroi, ettei tiennyt, minne he olivat tulleet. Luca hymyili naisen vuoksi enemmän, ja joka kerta nainen hymyili hänelle rakastavasti takaisin. Kuinka henki oli oikein elänyt ennen, Luca ei tiennyt. Hän ei muistanut, muttei juuri välittänyt yrittääkään. Hän vain seurasi hiljaa, minne Saffron häntä vei, pitäen naista kiinni tämän kädestä.

”Saukot pitävät toisiaan kädestä, etteivät ajelehtisi erilleen toisistaan”, Luca totesi itsekseen, Saffronin naurahtaessa hänen vierellään.

”Olemmeko me siis saukkoja?” nainen kysyi, tiukentaen otettaan hengen kädestä.

”Emme, mutta emme myöskään ole niin kovin erilaisia niistä”, henki vastasi. Saffronia huvitti, kuinka Luca sanoi rauhallisen asiallisesti, nolostumatta.

”Jos olisin saukko, pitäisin siltikin sinua kiinni kädestä.”

”Niin minäkin”, Luca myönsi. Sen sanominen ääneen ei ollut enää läheskään yhtä outoa kuin aluksi. Se oli luonnollista. Juuri niin Luca oli luotu sanomaan. Juuri nuo sanat hän oli syntynyt kertomaan, tuomaan niille ääni, ja juuri Saffronille.

                      Onni ei kuitenkaan ollut ikuista. Jos Luca olisi vain voinut tehdä jotain, hän olisi tehnyt sen. Mutta kaikki tapahtui täysin yllättäen. Ketjukolari. Luca oli odottanut Saffronia heidän yhteisessä kodissaan, kun kuuli uutisen. Hän oli oppinut, kuinka viestit kulkivat nykymaailmassa. Hän tiesi, milloin niihin saattoi luottaa, ja milloin ne olivat vain tarinaa. Lisäksi henki tunsi kuoleman läsnäolon. Hänen veljensä, joka saattoi kuolevaisten sielut eteenpäin, pois tästä maailmasta tuntemattomaan. Huoli nousi hengen sisällä, kun hänen mieleensä nousi kuva Saffronista, avuttomana hänen veljensä edessään, kunnes… Ei, Luca ei saanut ajatella niin. Käyttäen kaikki voimansa hän kiiruhti, etsi rakastettunsa räjähdysherkän käärmeen sisältä. Hänen oli löydettävä Saffron, vietävä hänet pois, turvaan. Jo kaukaa Luca tunsi kuoleman, haistoi vaaran hajun, mutta hän kiiruhti eteenpäin. Hän ei välittänyt katseista, jotka tuijottivat häntä joka puolelta. Vain Saffronilla oli merkitystä. Kunhan nainen oli hengissä, se oli tärkeintä.

”Saffron”, Luca kuiskasi. Hän ei halunnut huutaa. Hänestä tuntui, kuin jokin tukehduttaisi häntä, ja hengen ääni tuli ulos vain käheänä kuiskauksena.

”Luca, veljeni”, kuoleman ääni vastasi kaiken metalliromun seasta. Tämä seisoi paikoillaan, kuin musta varjo katastrofin yllä. Luca käänsi nopeasti katseensa kuolemaan, mutta repi sen yhtä pian pois. Hän astui lähimmän metallinpalan luokse, haki yhteyttä elementtiinsä, ja tunsi.

”Saffron…” Luca kuiskasi uudelleen. Hän tiesi, missä nainen oli, takertuen viimeisiin elämänrippeisiinsä. ”Saffron!” Henki liikkui metallin seassa, kuin valon välähdys niiden pinnalla, kadoten savun sekaan. Jostain tiputteli öljyä maahan.

                      Ja sitten Luca oli naisen luona. Tämä oli jäänyt jumiin tyynyn ja penkin väliin, hädin tuskin tajuissaan. Rikkoutunut ikkuna oli ampunut lasinsirpaleita naisen kasvoille, värittäen sen punaisilla juovilla vuotavista haavoista. Naisen silmät värisivät heikosti, ja tämä onnistui lopulta kääntämään katseensa Lucaan, jonka kasvot olivat vääntyneet täysin uuteen ilmeeseen. Huolestuneeseen, hermostuneeseen… pelokkaaseen.

”L… L-Luca…” Saffron kuiskasi, tuskin kuuluvalla äänellä, kun käänsi päätään, nähdäkseen hengen paremmin.

”Saffron… Ei, älä yritä liikkua, minä saan sinut kyllä pois siitä”, Luca sanoi, laskien toisen kätensä naisen poskelle lempeästi, alkaen työntämään toisella romua tämän ympäriltä kauemmaksi.

”Luca, takanasi…” Saffron kuiskasi, hädin tuskin tajuissaan, ja vihdoin Luca huomasi, mitä tämän silmistä heijastui, kuka hänen takanaan seisoi. Siellä oli hänen veljensä, kuolema.

”Luca, olen ollutkin huolissani sinusta”, kuolema sanoi viileän rauhallisesti. ”En suunnitellut tapaavani sinua näin, mutta hyvä, että tiemme kohtasivat nyt.”

”Niin, Idris kertoi, että olen muuttunut”, Luca sanoi, siirtyen suojelevaisesti veljensä ja rakastamansa naisen väliin.

”Niin… Ja muutos ei ole päättynyt. Olen huolissani. Mutta sitä ennen minulla on töitä. Olen tullut tänne suorittamaan omaa tehtävääni, kuten varmasti näet itsekin”, kuolema sanoi, viitaten heidän ympärillään olevaan tuhoon. ”Ja sinä seisot yhden heistä edessä.”

”Ei”, Luca sanoi tiukasti, siirtyen lähemmäksi Saffronia. Hän ei nähnyt naista, mutta toivoi tämän olevan tajuton. Hän ei halunnut tämän pelkäävän, ja metallin henki oli oppinut, kuinka paljon kuolevaiset kauhistelivat ajatusta elämän loppumisesta.

”Veljeni, ei ole sinun tehtäväsi tulla tielleni näin. Väisty”, kuolema sanoi, nyt jo paljon vaativammin.

”Ei!”

”Väisty.”

”En ikinä!” Luca lopulta huudahti vihaisena, antaen oman elementtinsä kiertyä suojaavaksi kilveksi Saffronin ympärille.

”Et voi estää minua tekemästä työtäni, veli”, kuolema sanoi, ja tämän kosketuksesta metallinen suojakuori naisen ympärillä alkoi ruostua ja heiketä.

                      Luca ei antanut kuitenkaan periksi. Kuolema ei ollut ehtinyt painamaan kädellään vielä reikää metalliin, kun henki hyökkäsi. Luca tiesi kyllä olevansa tasavertainen kuoleman kanssa, mutta se ei häntä pysäyttänyt. Hänen ruumiinsa muutti muotoaan suuremmaksi, ja ihonsa sai hohtavan pinnan. Hänen raajoistaan kasvoi silmänräpäyksessä teräviä piikkejä, jokainen tähdäten tarkasti kohti kuolemaa. Kuolema antoi muutaman niistä repäistä ihoaan, joka revetessään peittyi hetkeksi, mustan savun pulpahtaessa haavasta, kunnes hälvetessään siihen jäi vain särö, kuin posliininuken kasvoihin.

”Tämä on turhaa, Luca, tiedät sen. Et voi estää minua tekemästä tehtävääni. Sinun ei kuuluisi edes käydä minua vastaan”, kuolema sanoi katsoen kylmästi veljeään.

”En estäkään sinua. En kiellä sinua tekemästä tehtävääsi, mutta Saffronia en anna sinun saada”, Luca vastasi.

”Tyttö on kuollut, Luca. Hänen sielunsa on koko ajan valmiina repeämään irti ruumiistaan. Älä pakota häntä muuttumaan ruumiittomaksi sieluksi, se on luonnotonta, Luca. Hän ei voi elää niin. Muut hänen kaltaisensa vain menettävät järkensä jäädessään tähän maailmaan, pyrkien kaikin tavoin satuttamaan eläviä. En usko sinunkaan haluavan tytölle samaa kohtaloa.”

”Saffron ei kuole! Minä en anna hänen kuolla”, Luca sanoi. Hänen äänensä pysyi vakaana, mutta siinä kuului pieni epätoivon sävähdys. Luca ei suostunut myöntämään sitä itselleen, mutta vielä enemmän kuin henki pelkäsi Saffronin pelkäävän kohtaloaan, hän pelkäsi omaa tulevaisuuttaan ilman tätä.

”Et voi estää väistämätöntä. Vaikka hän jäisikin henkiin, kuolevaiset eivät elä ikuisesti. Anna hänen toteuttaa kohtalonsa, Luca, ja anna minun johdattaa hänet eteenpäin”, kuolema yritti puhua järkeä veljelleen. Metallin henki kuitenkin hyökkäsi entistäkin väkivaltaisemmin, ja pian kuolema huomasi, kuinka Lucan voimat ylittivät hänen omansa. Ne olivat karkaamassa hallinnasta, syöden haltijaansa.

”Luca, lopeta!” kuolema huusi, hätääntyen pienesti. Hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Tämä oli jotain ennen kuulumatonta. ”Jotain on vialla! Pahasti vialla!”

Luca ei kuitenkaan kuullut kuoleman sanoja. Hän ei halunnut kuulla. Hänen oli puolustettava Saffronia, yritettävä karkottaa veljensä, ja pelastettava nainen.

”Luca!” kuoleman huudot eivät kuitenkaan tehonneet henkeen. Hädissään tämän oli pakko puolustautua. Yleensä kuolema ei käyttänyt voimiaan veljiään ja sisariaan vastaan, siitä seurasi hänelle itselleenkin suunnatonta kipua ja tuskaa, mutta nyt hänelle ei jäänyt muita vaihtoehtoja.

                      Alkaen aktiivisesti väistelemään Lucan tarkkoja hyökkäyksiä kuolema siirtyi itsekin hyökkäyskannalle. Hän antoi voimiensa saada aseen muodon, pitkän ja kuluneen keihään, joka näytti valmiilta halkeamaan kahtia, mutta oli voimakkaampi kuin miltä näytti. Keihäs saattoi työntää Lucan iskut syrjään, vaikka ei edelleenkään kyennyt leikkaamaan vaaleaa metallia. Ase iskeytyi voimakkaasti Lucan metallipiikkejä vasten, ja iskusta lähti voimakas sihinä, kuin happoa.

”Luca, sinun on lopetettava! Jos tytön henki on sinulle noin tärkeä, voimme yrittää löytää kompromissin! En halua taistella sinua vastaan, veljeni!” kuolema lopulta huudahti epätoivoisena. Hänen oma ruumiinsa muuttui hetkeksi jäykäksi, ja jokin inhottava tunne nousi hänen sisuksiinsa. Kuolema yllättyi tuntiessaan ruumiinsa värähtävän, ja se tuntui niin väärältä.

”Minä en hyväksy kompromissia! Lähde, ’veljeni’”, Lucan sanat tulivat ilkeinä loukkauksina. Hänen silmänsä hohtivat raivosta, hulluudesta.

”Lähden, jos kuulet sanani”, kuolema yritti huudahtaa vastaan. Hän oli alitajuisesti siirtynyt jälleen puolustautumaan. Kuitenkin vihdoin hänen sanansa tuntuivat saavuttavan Lucan, joka pysähtyi kuin seinään. Muutama tämän piikeistä kuitenkin oli läpäissyt kuoleman, ja työntyi irvokkaina tämän selästä läpi, valuen mustaa, tahmeaa nestettä.

”Sano sanasi. Kuulen ne, ja häädän sinut sitten luotani. Saffronia sinä et vie”, Luca sanoi kylmästi. Vaikka vammat eivät vaivanneet kuolemaa, hän tiesi, että metallin henki kykenisi tällä hetkellä helposti häätämään hänet. Luca oli saanut jostain enemmän voimaa, kuin tällä kuului olla, kuin hulluksi tullut härkä. Ajatus sai kuoleman vavahtamaan jälleen.

”Tyttösi kuolee aivan pian, vaikutin minä asiaan tai en. Tulin tuomaan vain rauhan tänään täällä kuolleiden sieluille. Tyttösi aika on ohitse. Hän kärsii, veljeni, mutta minä voin auttaa häntä siinä.”

”Sinä viet kuolevaisten ajan. Sinulla siis pitäisi olla kyky myös jakaa sitä heille. Pelasta Saffron, ja kutsun sinua jatkossakin veljekseni”, Luca ilmoitti ehtonsa.

”Se on luonnotonta, veljeni, kuten ovat uudet voimasikin. Tämän ei pitäisi olla mahdollista, kaikkien meidän kuuluu olla tasavertaisia, mutta sinä ylität tuon rajan.”

”Älä yritä vaihtaa aihetta”, Luca kivahti, ja kuoleman ruumiin läpi menevät piikit kasvattivat sekunnissa oksia, lävistäen tämän nyt myös raajoista ja pään lävitse.

”En jaa aikaa, veljeni, ja tiedät sen. Mutta olet oikeassa yhdessä asiassa. Mikäli kykyni seuraavat samaa kaavaa, kuin teidän muidenkin, minun pitäisi olla kykeneväinen pelastamaan tyttösi henki. Sitoa hänet tähän elämään vielä määräämäkseni ajaksi.”

”Tee siis se”, Luca käski vihaisena.

”Mutta onko se oikein? Ratkaiseeko se ongelman? Oletko tuon määräämäni ajan jälkeen valmis luopumaan hänestä? Kuolevaisten ei tule elää ikuisesti, se koituisi lopulta ruumiin ja mielen tuhoksi”, kuolema kysyi. Hän ei halunnut mennä luontoaan vastaan, mutta pelkäsi, ettei hänellä ollut enää paljoa mahdollisuuksia.

”Kaikki hyvä on oikein. Ja Saffron on hyvä, hän ansaitsee elää. Sinulla ei ole oikeutta tuomita häntä katoamaan, varsinkin kun hän on vain viaton sivu-uhri”, Luca huomautti.

”Olet oikeassa, tyttösi ei tuottanut tätä katastrofia lajitovereilleen. Hän on siinä suhteessa kieltämättä viaton. Mutta sielujen siirtyminen eteenpäin ei tarkoita näiden katoamista. Vain heidän muistinsa ja persoonansa katoavat, ja sielut muotoutuvat uudelleen, sekoittuen ja syntyen uudestaan--”

”En tahdo kuulla tyhjiä selityksiäsi. Pelasta Saffron ja lähde, siinä ovat vaatimukseni. Sitä enempää en pyydä sinulta, ja sallin sinun olla jälleen veljeni. Kykenen sen jälkeen rakastamaan ja kunnioittamaan sinua jälleen. Mutta jos viet Saffronin minulta…”’

”Ymmärrän. Tyttösi on sinulle tärkeämpi, kuin veljesi”, kuolema sanoi. Hän ei ymmärtänyt, mitä Luca tarkoitti sanoessaan rakastavansa veljeään, mutta sillä ei ollut väliä. Kunhan vain tämä saataisiin päätökseen, niin kaikki palaisi ennalleen, niin hän ainakin toivoi.

”Joten otatko vastaan tarjoukseni? Vähempään en suostu”, Luca ilmoitti, saaden vihdoin takaisin rauhallisen luonteensa, mutta tämän sanat tulivat edelleen ulos uhkaavina.

”Kymmenen vuotta. Riittääkö se sinulle? Hän elää laina-ajalla, joten enemmän tarjoaminen voisi aiheuttaa seurauksia, joita emme toivo. Jo nyt hänen pitäisi olla kuollut, mutta sitoisin hänen sielunsa ruumiiseen. Hän olisi kuin ne henget, joita en ole kerännyt mukaani, elävä kuollut, tosin hänellä olisi ruumis asuinpaikkanaan. Tätä tarjoan, veljeni, enempään en pysty”, kuolema kertoi. Sanat korvensivat hänen sisintään lausuessaan ne, mutta muutakaan ei tuntunut olevan tehtävissä. Luca katsahti kohti suojaa, jonka sisällä Saffron kärsi, odottaen kuolemaansa.

”Hyvä on. Kymmenen vuotta. Suostun tarjoukseesi”, Luca lopulta myöntyi. Aika tuntui liian lyhyeltä, mutta oli sekin jotain. Lisäksi, jos Saffronin sielu irtoaisi ruumiista ja siirtyisi itse eteenpäin, edes kuolema ei välttämättä voisi häntä enää palauttaa takaisin. Repäisten piikkinsä irti veljensä ruumiista Luca siirtyi luomansa suojakilven eteen, ja tämä siirtyi pois edestä, sulaen ympäristöönsä lammikoksi. Vain ruostunut osa putosi paikaltaan maahan kolahtaen kevyesti, kuolleen ruskeana.

                      Kuolema siirtyi Saffronin eteen, ja Luca tuli naisen vierelle. Metallin henki tarttui tämän käteen ja hymyili rohkaisevasti rakastetulleen.

”Kaikki on hyvin”, hän kuiskasi, ja Saffron vastasi hymyyn omalla verisellä versiollaan.

”Sidon sielusi takaisin ruumiiseesi, tyttö. Mutta kymmenen vuoden päästä palaan, ja irrotan sidokseni. Silloin sielusi on vapaa palaamaan sinne, minne se kuuluukin”, kuolema vastasi. Hän laski kätensä raskaasti hengittävän naisen runnellulle rinnalle, ja pian Saffron veti terävästi henkeä takaisin keuhkoihinsa. Se sattui suunnattomasti, mutta hän oli sentään hengissä. Naisen näkökenttä terävöityi jälleen, ja kuoleman kasvot kaikkosivat kauemmaksi, lopulta kadoten taustaansa kuin sumuun. Saffron alkoi kuulla ääntä ympäriltään, ja ymmärsi olevansa hengissä. Joka paikkaan sattui, mutta hän oli hengissä. Ja Luca oli hänen vierellään.

 

Sitten alkoi painajainen. Luca ei koskaan saanut luvattua kymmentä vuottaan. Hän sai vain vajaan vuoden, ennen kuin loppu saapui. Hän ei ollut osannut aavistaa, mitä hänen pyyntönsä oli saanut aikaan. Hän oli pakottanut kuoleman toimimaan vastoin tehtäviään, ja niin istuttanut ensimmäisen korruption siemenen tähän. Luca ei ollut tiennyt, hän ei ollut osannut arvata, mitä heidän välinen keskustelunsa sai aikaan. Kuolema oli kuullut veljensä sanat usein ennenkin, kuolevaisten suusta, kun sielut näkivät hänen saapuvan. Kuolema kyseenalaisti, mikä oli hänelle antanut oikeuden jakaa tuomioita kuolevaisten keskuudessa. Aina kuullessaan kysymyksiä hän näki veljensä kasvot, kuin Luca olisi seisonut siinä, hänen edessään. Ja joka päivä korruptio söi enemmän kuolemaa, vieden tältä voimat ja järjen. Aina toisinaan hän tunsi, kuin joku olisi koskettanut hänen olkapäätänsä lohduttavasti, ja hän menetti päättäväisyytensä. Myötätunto vei tilaa kuoleman sielussa, teki tuhojaan tuomalla hengen sieluun tunteita, jotka eivät sinne kuuluneet. Ja niin maailma alkoi horjua, valmiina kaatumaan.

                      Kuoleman heikkous salli useampien kuolevaisten sielujen kulkea maassa, joko ruumiissaan tai irrallisina. Horjunta tuntui henkien harteilla voimakkaana, painaen heitä alleen. He tunsivat, kuinka maailma keikahteli holtittomasti, heidän yrittäessä epätoivoisesti lieventää sen vaikutuksia. Jopa kuolevaiset huomasivat sen, alkaen paniikissa puhumaan maailmanlopusta, ja yrittäen kehittää selviytymissuunnitelmia. Mutta mikään ei tehonnut. Kuolema oli pian muuttunut lähes tunnistamattomaksi, heikoksi ja hauraaksi. Hänen voimansa valuivat maahan, tappaen kasvillisuuden, kuivattaen veden ja sammuttaen tulen, murentaen rakennukset ja seisauttaen tuulen. Elämä alkoi tuhota itse itseään.

                      Muuta ei ollut tehtävissä. Kuoleman ollessa itsekin jo lähes tomua henkien oli toimittava. Heidän oli tehtävä päätös, jonka he olivat tehneet aikaisemminkin, mutta joka teki reiän heidän ytimeensä, riisti sieltä jotain. Heidän oli tuhottava se, minkä he olivat luoneet. Heidän oli mentävä vaistoaan vastaan, ja rikkoa luomansa. Heidän oli hajotettava maailma.

                      Luca oli saanut vain vuoden, ennen kuin tämä tapahtui. Hän tiesi, että niin oli tehtävä. Saffron ei voinut elää maailmassa, joka rakoili vaarallisesti, kuoli hänen jalkojensa alta ja katosi ympäriltään. Luca tunsi, kuinka naisen käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen takaapäin, kun Luca otti paikkansa veljiensä ja siskojensa joukossa, iskien kuoleman olemattomiin, jotta uusi voisi syntyä. Ja sen jälkeen he riistivät elementtinsä maailmasta takaisin itselleen. Silmänräpäyksessä maailmaa ei enää ollut, ja henget leijuivat tyhjiössä. Heidän luomuksensa oli poissa. Mutta Luca ei välittänyt siitä. Käsivarret hänen ympäriltään olivat poissa.

 

Idris havahtui tuntiessaan Thanatoksen lähestyvän vuorta, jonka hän ja Luca jakoivat. Paikka oli turvallinen murtuneelle hengelle, jota uudelleensyntymä ei ollut vielä ottanut vastaan. Oliko Luca liian likainen, liian korruptoitunut, jatkamaan?

”Luca, herää”, Idris kuiskasi, ”Meitä on tultu tapaamaan.”

”Tervehdys, veljeni”, Thanatos sanoi, astuen sisälle tulivuoressa olevaan luolastoon, jossa Idris ja Luca olivat. Nämä eivät onneksi olleet piilottaneet kuolemalta läsnäoloaan.

”Thanatos, mikä tuo sinut luoksemme? Kutsuiko Luca sinut?” Idris kysyi. Tietenkin hän tiesi, ettei Luca olisi voinut kommunikoida kuoleman kanssa hänen tietämättään, tulen henki tarkoitti, oliko hänen läheisimmän veljensä vointi heikennyt. Thanatos vilkaisi Lucaan, joka makasi edelleen luolan lattialla tajuttomuuteen uppoutuneena. Keihäät pistivät esiin epäsäännöllisesti, kuin sykkien. Toiset olivat pidempiä kuin toiset, toiset taas paksumpia. Joistakin haarautui oksia. Ja monet niistä lävistivät Idrisiä toistuvasti.

”Hänen vointinsa on selvästi heikentynyt. Mutta ei, en tullut tänne hänen vuokseen”, Thanatos ilmoitti. Idris käänsi katseensa yllättyneenä kuolemaan. ”Herätä hänet, myös Lucan on otettava roolinsa vastaan, oli hän missä kunnossa hyvänsä.”

                      Idrisin ilme tiukentui, kun tämä huolestui lisää. Luca ei ollut siinä kunnossa, että voisi tehdä paljoa. Kuitenkin hän päätti herättää veljensä, jonka hengitys rahisi epätasaisesti. Idris paransi otettaan Lucan olkapäästä, upottaen sormensa veljeensä kuin aikoisi lävistää tämän. Kuumuus virtasi tulen hengestä nukkuvaan, ja etäisesti Luca aisti, että Idris kutsui häntä. Metallin henki oli aikeissa kääntää tälle selkänsä, mutta kuumuus koveni, korventaen häntä. Hän kuuli veljensä kutsuvan häntä, kertovan, kuinka hänellä oli tärkeää asiaa. Kuinka Lucan oli herättävä, oli se hänelle kuinka tuskaista tahansa. Ja että Idris korvaisi sen hänelle myöhemmin, mikäli tämä oli vain ajanhukkaa. Luca heräsi tuhahtaen. Mitä Idris voisi hänelle muka antaa? Kaikki, mitä henki halusi, oli menetetty kauan sitten.

”Luca, olet hereillä”, Idris kuiskasi, surullinen hymy huulillaan. Luca ei liikahtanut, vaan antoi katseensa kiertää luolassa, kunnes hänen silmänsä osuivat Thanatokseen.

”Sinä… Halusit puhua minulle”, Luca lausui hitaasti. Sanat tulivat tunteettomina ulos, mutta henki mulkoili veljeään vihaisesti.

”Halusin puhua teille molemmille. Teidän on tietävä, mitä tapahtuu”, Thanatos ilmoitti, ”Olen yllättynyt, ettette ole kumpikaan huomanneet mitään.”

”Minä en enää tunne mitään”, Luca ilmoitti viileästi. Se oli totta, hänen kykynsä aistia maailman tapahtumia ja muiden henkien läsnäolo oli heikentynyt. Tai oikeammin hän ei välittänyt hakea yhteyttä.

”Minulla ei ole varsinaisesti ollut aikaa kuunnella”, Idris jakoi Lucan ilmoituksen. Hän oli käyttänyt kaiken aikansa ja voimansa veljensä pitämiseen vakaana, ettei tämän elementti karkaisi täysin hallinnasta. Se oli kuin passiivista, hiljaista kamppailua.

”Maailma horjuu”, Thanatos ilmoitti. Idris järkyttyi uutisesta, kun taas Luca näytti kuin ei olisi kuullutkaan kuoleman sanoja. ”Kaksi veljistämme ovat menettäneet voimansa, Gaan ja Rane.”

”Menettäneet voimansa?” Idris kysyi hämillään, ”Kuolleet?”

”He ovat hengissä. Mutta he ovat menettäneet yhteyden elementtiinsä. Maa ei kuule Gaania, eikä salamat tottele Ranea enää. Ja kaiken takana on yksi korruption lapsista.”

”Ei se ole mahdollista. Kuolevaisilla ei pitäisi olla sellaisia kykyjä. Heidän kykynsä imitoida voimiamme ovat rajalliset”, Idris sanoi.

”Ei heitä imitoida. Heidän voimansa on viety. He eivät löydä yhteyttä, ja heidän voimansa eivät enää ole yhteydessä heidän läsnäoloonsa”, Thanatos selvensi.

”Kuinka se on mahdollista? Ei, mitä sinä haluat meidän tekevän asialle? Mitä Luca edes voisi tehdä?” Idris kysyi. Hänen huolensa siirtyi takaisin poissaolevaiseen veljeensä, jonkun pitäisi olla Lucan vierellä kaiken aikaa, jos tämä lähtisi jonnekin. Turvallisempaa oli, jos tämä pysyi Idrisin seurassa, yhdessä luolaan piiloutuneena.

”Tämän takana on kuolevainen, Rane vahvisti sen. Mutta tuolla kuolevaisella on nyt kahden hengen voimat. Meidän on toimittava, ja pysäytettävä tämä, ennen kuin katastrofi iskee”, Thanatos sanoi tiukasti.

”Katastrofi?” Luca sylkäisi sanan ilmoille kuin myrkyllisen loukkauksen, ”Mikäli maailma yrittää tuhota itsensä kuolevaisen avulla, antaa sen tehdä niin.”

”Me olemme maailma. Tämän takana oleva kuolevainen pitää meitä pilkkanaan, kylpien voimissamme ja niitä himoiten. Emme ole antaneet hänelle siihen oikeutta.”

”Oikeus… Siitä onkin aikaa, kun kuulin tuon sanan viimeksi. Olet samanlainen kuin edeltäjäsi, jakaen oikeutta oman tahtosi mukaan.”

”Hyökkäätkö sinä minua vastaan, Luca? Saatan jakaa sieluni ytimen edeltäjäni kanssa, mutta en ole hän. Vihasi kohde on kuollut, ja sinä seuraat häntä pian.”

”En minä sinua vihaa, Thanatos, olet hölmö, jos uskot niin”, Luca sanoi pilkallisesti, ”Olet veljeni.”

”Ja veljesi sanoo, että hän tarvitsee voimiasi. Me kaikki tarvitsemme. Tämä maailma tarvitsee.”

”Tämä maailma ottaa sen mitä tarvitsee, se ei ole meidän päätettävissämme.”

”Maailma on meidän vastuullamme. Ja jo olemuksemme on päättänyt aikojen alusta, että meidän tehtävämme on löytää voimillemme käyttökohde, tarkoitus. Ja nyt joku uhkaa tuota tarkoitusta.”

”Luca, jos olisit oma itsesi, olisit samaa mieltä. Olisit itse etsimässä ratkaisua, valmistautumassa taisteluun”, Idris muistutti. Hän kaipasi veljeä, joka oli kylmä mutta luotettava. Luca oli ollut hänen tukipilarinsa, samoin kuin hän itsekin oli ollut tämän. ”Luca, tutki ydintäsi. Sinun vaivaksesi on jätetty tunteet, joten tarkkaile niitä. Mitä ne sanovat sinulle?”

”Ne sanovat, että antaa maailman olla ja tehdä mitä haluaa”, Luca sylkäisi.

”Hyvä on, mitä ne sanoisivat, jos et olisi menettänyt itseäsi?”

”Idris, tunteet muuttavat kaiken. Jos haluat yrittää vedota niihin kuin kuolevaisten kanssa, teet turhaa työtä.”

”Thanatos, voit luottaa meidän tapaavan jälleen.”

”Lucaa ei voi jättää yksin”, Thanatos sanoi, kääntäen huomionsa maassa edelleen luolan lattialla makaavaan henkeen. Oli jopa hieman ihailtavaa, kuinka uhkaavalta tämä siinä näytti, likaisena ja pölyisenä. Thanatos paransi otettaan viikatteestaan, ja sen terä heräsi henkiin.

”Henkeni tuho olisi minulle siunaus. Anna tulla”, Luca yllytti, mutta Idris nousi veljiensä väliin.

”Te molemmat tiedätte, ettei hengen sovi kuolla toisen käden kautta. Se vain vahingoittaisi sinua, Thanatos, ja tarvitsemme tällä hetkellä kaikkien meidän voimamme”, tulen henki ilmoitti, ja kääntyi sitten Lucan puoleen. Metallin henki arvasi veljensä sanat jo ennen kuin tämä lausui ne ääneen. ”Kaikkien voimat. Myös sinun, Luca.”

Hiljaisuus valtasi luolan. Thanatos yritti olemuksellaan painostaa Lucaa, joka kuitenkin näytti välittävän kuolemasta yhtä paljon kuin maailman kohtalosta. Ei siis yhtään. Kuitenkin metallin henki oli Idrisille paljon velkaa. Tämä piti hänet järjissään, ja Luca ei pitänyt tunteesta, jonka ajatus kiittämättömyydestä sai hänessä.

”…Me tapaamme vielä”, Luca lopulta myöntyi vastahakoisesti. Thanatos tiesi, ettei hänellä ollut osaa hengen päätökseen, mutta ei välittänyt. Sen sijaan kuolema vain poistui, ennen kuin Luca ehtisi muuttaa mielensä ja keksiä sille perustelut.

                     

Thanatos asteli ulos luolasta, jättäen tulen ja metallin henget keskenään. Luca todennäköisesti tarvitsi vielä Idrisiä avukseen, että pääsisi edes liikkeelle. Tämä oli ollut paljon huonommassa kunnossa, kuin viimeksi kuoleman nähdessä tämän. Vaikka Thanatos ei juuri vieraillut näiden luona, hänellä ei juuri ollut työnsä ohella aikaa, hän oli silti yllättynyt Lucan tilasta. Metallin henki heikkeni nopeammin kuin hän oli arvannut, eikä kuolema kyennyt edes ymmärtämään, kuinka se oli mahdollista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt korruption tulokset niin läheltä. Mutta mikäli hän eläisi pitkään, hän saattaisi päätyä näkemään saman useamminkin. Kuoleman henki ei kuitenkaan kovin usein syntynyt uudestaan. Hän tiesi sen, sillä vaikka Thanatoksella ei ollut suoraa yhteyttä edeltäjiinsä, hän tiesi kuitenkin, mitä nimitystä nämä olivat itsestään käyttäneet, ja kuinka monta näitä oli häntä ennen ollut. Tosin kukaan ei ikinä ollut antanut korruption jatkua yhtä pahaksi kuin Lucan kohdalla. Usein henget siinä tilassa hakivat aktiivisesti kuolemaa ja uudelleensyntymää. Luca kuitenkin oli toisenlainen. Hän oli sitoutunut elämäänsä tiukemmin kuin kukaan ennen, ja nykyisin, vaikka metallin henki haaveilikin jättävänsä tämän versionsa taakseen, hän kieltäytyi jatkamasta eteenpäin hänelle määrätyssä suunnassa.

                      Thanatos veti viileää ilmaa sisäänsä päästessään ulos tulivuoresta. Se helpotti hänen oloaan, sillä vaikka kuumuus ei häntä vahingoittanutkaan, se ei suoranaisesti ollut hänestä miellyttävääkään. Hän piti sitä itsekin hieman hassuna, mutta raikas ja virkistävä ilma oli kuoleman mielestä parasta.

”Tuuli, vie viestini valtiattarellesi. Tuo Celeste luokseni, minulla on hänelle asiaa”, Thanatos lausui rauhallisesti. Kevyt tuulenvire puhalsi hänen ohitseen, mutta ei osoittanut mitään merkkiä tottelevansa. Ei se lopulta ollut ihmekään, tuulet kuuluivat hänen sisarelleen, Celestelle. Päättäen seurata sitä, Thanatos lähti kulkemaan tuulen suunnan mukaisesti, antaen tämän näyttää tietä. Kuitenkin, kuten hän oli pelännyt, tuuli ei vienyt häntä sisarensa luokse. Se vain kulki vapaasti aukeiden poikki, välillä henkäisten metsäänkin päin. Tuohtuneena Thanatos antoi kävelykeppinä käyttämänsä viikatteen terän valuttaa ilmaan myrkkyään, hiljentäen kevyen huminan. Ilma sai happaman ja kuivan hajun, mutta sekään ei silti kutsunut tuulen henkeä kuoleman luokse.

”Celeste, kutsun sinua! Saavu luokseni!” Thanatos ilmoitti jo paljon vaativammin, mutta hiljaisuus hänen ympärillään säilyi muuttumattomana.

                      Yrittäessään aistia sisarensa olinpaikkaa Thanatos huomasi, kuinka tämä liikkui tuulen mukana eteenpäin, pysähtymättä. Liikkeet olivat arvaamattomia, ja Celeste vaihtoi suuntaansa täysin odottamattomasti aina, kun Thanatos kuvitteli arvanneensa tämän määränpään. Hän oli raivoissaan, ettei Aderyn ollut palannut hänen luokseen. Lintu oli edelleen Everenin metsässä, todennäköisesti yrittäen edelleen suostutella kuoleman itsepäistä nuorempaa veljeä. Hän ei voinut kutsua lintua luokseen, tai Everen voisi hyvinkin päättää jättää tulematta, Celesten persoonallisuus oli paljon helpommin käsiteltävissä. Thanatos uskoi voivansa ylipuhua tämän, tai ehkä jopa tuulen henki tarjoutuisi itse auttamaan. Jos siis tämä suostuisi pysähtymään paikoilleen ja tulemaan löydetyksi. Thanatoksella ei ollut aikaa leikkiä piilosta sisarensa kanssa.

Hänellä oli päättymätön työ saattaa kuolevaisten sielut eteenpäin tiellään, kun nämä olivat päässeet elämänsä päähän. Thanatos tunsi jatkuvaa vetoa kohti näitä sieluja, jotka myöskin tietämättään kutsuivat häntä luokseen. Jossain lähellä vanha muori nukkui yksin mökissään, tuskissaan, ja huolehti jo aikuiseksi kasvaneesta lapsestaan. Typerä olento ei ilmeisesti haluaisi päästää elämästään irti, kun tämän aika koittaisi. Juuri tuon tapaiset sielut yleensä olivat niitä, joiden kanssa Thanatos oli tekemisissä. Lisäksi monet väkivaltaisesti kuolleet kaipasivat hänen ohjaustaan. Ne, ja sellaiset, jotka uskoivat elämäntyönsä jääneen kesken. Kuolevaiset eivät ymmärtäneet, ettei heillä ollut mitään elämäntyötä. Heidän tehtävänsä oli antaa Thanatoksen olemassaololle tarkoitus, hänen voimilleen merkitys.

 

Luca makasi nyt selällään luolan lattialla, tuijottaen kattoa lasittunein silmin. Idris istui hänen vierellään.

”Miksi haluat minun liikkuvan?” Luca esitti kysymyksen veljelleen, ”En ole liikkunut vuosiin.”

”Haluan jatkaa olemassaoloani, Luca. Olla tarvittu samalla tavoin kuin aina. Me loimme maailman tällaiseksi, ja niin sen on kuuluva ollakin”, Idris vastasi, ja Luca käänsi päätään väsyneesti veljeään kohti. Silmät eivät kuitenkaan tuntuneet siltikään heijastavan tulen hengen mahtavaa olomuotoa.

”Merkityksellä ei ole väliä. Ei ainakaan minulle enää.”

”Mutta silti takerrut elämään. Et anna itsesi syntyä uudelleen.”

”Se ei tuottaisi minulle helpotusta. En tapaisi häntä kuitenkaan. Sieluni, ytimeni, on erilainen kuin kuolevaisten.”

”Mutta syntyessäsi uudelleen muistot eivät enää kiduttaisi sinua.”

”Muistot eivät minua kiduta. Mahdollisuus, että menetän ne, se minua kiduttaa.”

Idris ei ymmärtänyt. Hän tuijotti veljeään hämillään.

”Saffron ei olisi halunnut tulla unohdetuksi. Jos minä en häntä muista, häntä ei enää ole. Ei missään muodossa. Tiedän, ettet sinä kantaisi mukanasi hänen muistoaan. Jos olisit minun paikallani, valmiina jatkamaan eteenpäin, valitsisit syntyä uudelleen. Ei, sinä olisit jo syntynyt uudelleen. Et jatkaisi samaan tilaan, kuin missä olen nyt.”

”Olet oikeassa. En väitä, että kantaisin tyttösi muistoa. Kantaisin sinun muistoasi. Hyväksyisin menetykseni, ja toivottaisin sinut takaisin, kun palaisit. En tiedä, kertoisinko edes tästä elämästäsi, ja kuinka se päättyi.”

”Ja minä en usko, että kykenisin itse sen muistamaan. Tietäisin vain, että minua ennen oli Luca. Henki, joka korruptoitui, ja kärsi kauemmin kuin kukaan ennen…”

”Mutta miksi? Mikset anna niin vain tapahtua?” Idris kysyi. Hän oli kysynyt saman kysymyksen lukemattomia kertoja aikaisemmin, muttei koskaan ollut ymmärtänyt veljensä vastausta.

”Koska niin ei kuulu olla.” Ja kuten aina ennenkin, Idris ei ymmärtänyt Lucan vastausta. Surkea naurahdus pääsi metallin hengen kurkusta.

”En ymmärrä, mikä sinusta tässä on hauskaa”, Idris huomautti.

”Ei se olekaan. Mutta kuvittele, että niinkin mahtavat olennot, kuin me, maailman luojat, emme pysty pelastamaan yhtä kuolevaista. Opimme rakastamaan heitä, ja silti teemme heidän eliniästään niin katoavaisen lyhyen.”

”Meidän ei kuulu osata rakastaa, Luca. Tunteet kuuluvat kuolevaisille. Ja he eivät siltikään osaa käyttää niitä. He antavat tunteiden viedä itseään, ja tuhoavat kaiken ympäriltään. Siksi tunteita ei pitäisi ollakaan, kaikista vähiten meillä, veljeni.”

”Olet väärässä. Tunteet kasvattavat meitä. Koska minä en kuitenkaan osannut niiden kanssa elää, te muut pelkäätte niitä. Tunteet vievät meidät kehityksessämme eteenpäin.”

”Meillä ei ole kehitystä. Emme muutu kuten kuolevaiset. Meidän ei ole tarkoitus muuttua. Luca, ymmärrätkö, millainen kaaos siitä seuraisi?”

”Ei, Idris. Se olet sinä, joka ei ymmärrä. Et ole nähnyt, et ole kokenut, mitä me voisimme olla. Mutta en syytä sinua siitä. Se on koettava ensin, ennen kuin sen voi hyväksyä”, Luca sanoi, ja käänsi huomionsa jälleen luolan kattoon.

”Ajatellaan sitten asiaa näin, nyt kahden veljemme voimat ovat kuolevaisen käsissä. Hän hallitsee niitä. Korruption koskettama lapsi, kuolevainen olento. Etkö tunne, kuinka maailma horjuu jo? Etkö tunne sen painoa harteillasi?”

”Kuolevaisen ruumis ja mieli ei ole luotu kestämään voimiamme.”

”Kuten ei ole meidän kehomme ja sielummekaan luotu kestämään tunteita.”

”Meitä ei ole luotu, Idris. Me luomme. Synnyimme luomaan.”

”Puheissasi ei ole järkeä”, Idris sanoi surullisesti.

”Kuten sanoin, et voi ymmärtää.”

                      He lähtivät tulivuoren sisältä hitaasti, päivien päästä Thanatoksen vierailusta. Lucan fyysinen ruumis oli heikko, vaikka voimat raivosivat hänen sisällään. He kulkivat eteenpäin vaistoonsa luottaen. Sinne, missä heidän veljensä ja sisarensa tulisivat odottamaan. Vaikka paikkaa ei oltu koskaan sanottu ääneen, kaikki lähestyisivät toisiaan. Kun heidän tiensä vihdoin kohtaisivat, silloin olisi aika tehdä suunnitelmat.

”Hae elementistäsi voimaa”, Idris pyysi, ja vastentahtoisesti Luca otti yhteyden metalleihin, jotka asuivat syvällä maassa. Luca sai niistä voimaa liikkua, mutta myös hänen sisäinen myrskynsä voimistui.

”Tätäkö sinä pyysit?” Luca kysyi, antaen päänsä retkahtaa taaksepäin ja ojentaen käsivartensa kohti taivasta. Paksut metallipylväät nousivat korkeuksiin hänen kämmenistään, ja vetäytyivät saman tien takaisin.

”Tahdon elementtisi puhdistavan sielusi”, Idris vastasi.

”Rauta, kerro minulle, miksei hän ymmärrä?” Luca kysyi, kun harmaa aina kaivautui oksamaisesti ylös hengen nilkkojen ympärille, nousten syvältä maan alta. Metalli tuntui tutulta ja mukavalta. Se oli edelleen lämmin, levättyään vuosia maan alla.

”Mitä rauta sinulle kertoo?” Idris kysyi, vaikka tiesikin vastauksen. Hän oli saanut vastauksen omalta elementiltään, kun oli kysynyt tältä saman kysymyksen.

”Rauta ymmärtää suruni. Se haluaa lohduttaa ja tuntea kosketukseni”, Luca vastasi.

”Se haluaa kuitenkin myös varmasti saada takaisin sen siteen, joka välillänne oli.”

”Siteeni on nykyisin vahvempi, tiedät sen itsekin.”

”Tuo ’side’ on vain metallin valtaama ruumiisi. Sinä et ole siinä läsnä.”

”Olen läsnä syvemmällä kuin kykenet aistimaan, veljeni.”

”Olisitpa vain läsnä myös meille muillekin…”

”Kuulostat miltei siltä, kuin omaisit tunteet”, Luca naurahti.

”Vaistoni kaipaa veljeäni. Tämä maailma sitoo meidät yhteen, mutta se ei ole täydellinen, kun olet poissa, kaukana saavuttamattomissani.”

”Idris, olet aina oleva läheisin veljeni. Olet ollut sitä aina alusta asti. Muistan, kuinka olit ensimmäinen asia, jonka näin. Liekki, joka lämmitti minut, ja pehmitti raajani joustaviksi. Jo silloin tiesin, että tieni tulee aina olemaan sidottuna eniten kanssasi. Mutta tuo tietoisuus syntyi vasta, kun tapasin Saffronin. Sen jälkeen olen aina tiennyt, että siteemme veljeksinä on voimakkaampi kuin muut.”

Lucan sanat saivat Idrisin olon kiusalliseksi, epämiellyttäväksi. Hänelle kaikki heidän veljensä ja sisarensa olivat tasavertaisia, vaikka hän olikin aina eniten viettänyt aikaansa Lucan vierellä. Heidän elementtinsä sopivat hyvin yhteen, täydensivät toisiaan tavalla, joka yllätti muut. Luca toi Idrisin liekeille uuden, eloisan värin, ja Idris sulatti Lucan, jotta tämä saattoi muotoutua sulavasti juuri sellaiseksi, kun oli tarvetta. Oli Idris aikoinaan jopa taistellut käyttäen veljeään miekkanaan, mikä oli ollut ehkä oudoin kokemus ikinä. Mutta nuo ajat olivat nyt poissa. Luca oli jossain kaukana, minne Idris ei nähnyt. Mitä hän ei ehkä tulisi koskaan ymmärtämään.

 

 

2. LUKU: JUMALTEN ÄÄNI

 

Shilan askeleet olivat väsyneet, kun hän palasi myöhään illalla takaisin luostariin, hyvä ystävänsä Adane vierellään. Adane oli kuin sisko, joka huolehti aina hänestä, vahva nuori nainen, joka oli pitkään yrittänyt alkaa sotilaaksi, mutta joutunut hyväksymään tosiasian, ettei armeija huolinut naisia. Shilan mielestä se oli tosin varsin hölmöä. Adane oli voimakasrakenteinen ja lihaksikas. Hänen ruosteenpunaiset hiuksensa oli lyhyet ja sotkuiset, ja tumman ruskeissa silmissä vahva katse. Ne olivat varsin synkän näköiset usein, ollen harvinaisen syvällä nuoren naisen kasvoilla, ja tuuheat kulmakarvat olivat melkein kasvaneet yhteen. Adane ei välittänyt miellyttää miehiä ulkonäöllään, hän näki elämälleen arvokkaampiakin tarkoitusperiä. Nainen oli myös hieman normaalia pidempi, ja käsivarret olivat kuin reidet, puhdasta lihasta. Ruskettunut iho paistoi tämän hihattoman paidan alta, ja käsivarsien aukot tarjosivat pienen vilahduksen Adanen muutenkin varsin maltillisten rintojen sivustasta. Nainen pukeutui housuihin, vastustaen odotuksia, joiden mukaan hänen olisi pitänyt olla naisellisesti hameessa. Hän oli tunkenut kuluneiden housujensa lahkeet polvenkorkuisiin peurannahkasaappaisiin. Pöly oli tarttunut vaatteisiin päivän mittaan, mutta se ei Adanea häirinnyt. Moni ei olisi uskonut tämän naisen olevan aatelinen, kaupunginjohtajan tytär, mutta silti Adane kantoi itseään arvokkaasti pää pystystä, muiden kuiskauksista välittämättä.

                      Shila taas oli ystävänsä täydellinen vastakohta. Hänen hiuksensa, jotka ylettyivät hieman olkapäiden alapuolelle, olivat tummanvaaleat, ja hieman ohuen puoleiset. Se kuitenkin helpotti pitämään ne siisteinä, eikä liukkaisiin suortuviin juuri tarttunut lika. Shilan silmissä oli sävyjä sekä vihreästä että ruskeasta sekaisin, ja niiden yllä oli ohuet, vaaleat ripset. Kulmat melkein katosivat nuoren papittaren ulkona auringon ruskettamiin kasvoihin. Hänen lapsenomainen, pieni ruumiinsa peittyi ruskeaan kaapumekkoon, ja kangastossut katosivat pitkän helman alle. Shila sai aina varoa, ettei vahingossa astunut helman päälle ja kompastunut. Vaate oli kuitenkin muuten mukava, ja se peitti hänen olemattomat muotonsa. Shila oli laiha, sillä luostari eli almuilla, ja suurin osa sen asukkaista oli eritasoisesti nälkiintyneitä. Shila kuitenkin oli terveemmästä päästä, kiitos Adanen. Hänelle ei kuitenkaan ollut siunaantunut paljoa pituutta, ja parikymppinen nainen näytti lapselta. Vain leveä lantio kuiski, ettei nunna suinkaan ollut niin lapsi, kuin miltä tämä ensisilmäykseltä näytti.

”Adane, pääsen kyllä luostariin itsekin”, Shila ilmoitti lempeästi. Hänen ystävänsä ei kuitenkaan kuunnellut, vaan käveli mitään sanomatta eteenpäin.

”Ihan totta, ei sinun tarvitse joka ilta saattaa minua. Tänään vaikuttaisi olevan aivan rauhallista.”

”Niin ne haluavat sinun uskovan”, Adane lopulta vastasi kylmän viileästi takaisin. Nainen tarkoitti sanoillaan tavallisia humalaisia miehiä, jotka hänen mukaansa halusivat nylkyttää kaikkea liikkuvaa kuin koirat.

”Vaikka olisitkin oikeassa, minut nähdessään he ajattelisivat varmasti vain lapsia kotonaan.”

”Kuinka tämän kylän naiset edes sellaisille miehille lapsia synnyttävät on minulle käsittämätöntä.”

”Sinulle on käsittämätöntä, kuinka yksikään nainen haluaisi olla miehen kanssa”, Shila naurahti kiusoitellen.

”Ei ole totta. Jos kunniakas mies olisi olemassa, olisin kyllä suostuvainen vaimoksi. Ehkä äidiksikin, jos niin on ollakseen.”

Shila ei uskonut ystävänsä sanoja. Adane oli tiukka kunniasta, ja hänen määritelmänsä kunnollisesta miehestä oli lähes mahdottoman korkea.

”Luostarin isä on kunniakas”, Shila ehdotti kiusoitellen. Luostarissa oli miehille ja naisille omat tilansa, mutta kylän köyhyyden vuoksi he jakoivat saman palveluspaikan. Palvoivathan kummatkin kuitenkin samaa jumalaa, joten ei siinä lopulta suurta vahinkoa ollut sattunut. Apotti ja abbedissa olivat molemmat äärimmäisen tiukkoja siitä, etteivät nuoret saisi viettää toisen sukupuolen kanssa liikaa aikaa.

”Ehkä, mutta hän on vanha, ja hänellä on lupauksensa jumalattarelle”, Adane huomautti. Niin, Vocanen palvelukselle sielunsa ja ruumiinsa vannonut ei saanut jakaa niitä kenenkään toisen kanssa.

”Luulin, että kunniakkuus riitti sinulle”, Shila naurahti, Adanen mulkaistessa varoittavasti ystäväänsä.

”Hyvä on, kunniakkuus ja naimakelpoinen. Eli myöskin sopivan ikäinen, eikä jumalattarelle itseään luvannut. Joku, joka voi mennä naimisiin”, Adane tarkensi. Hän tiesi Shilan kyllä vain kiusoittelevan, mutta apotin ehdottaminen puolisoksi oli mennyt hieman liian pitkälle.

                      Keskustelun aikana, kuin huomaamatta, he saapuivat luostarin etuportille. Abbedissa oli heitä vastassa, ja harmaantunut nainen toivotti molemmat jäykästi tervetulleiksi. Kohteliaasti Adane kieltäytyi, sillä hän oli jo ollut varsin myöhään ulkona. Vanhempi nainen nyökkäsi, ja antoi tälle luvan lähteä, ja saattoi sitten Shilan sisälle.

”Tervetuloa takaisin kotiin, lapsonen”, nainen ilmoitti jäykästi, kun molemmat astelivat luostariin sisälle.

”Kiitos, nyt olen kotona”, Shila vastasi, ja ojensi päivän aikana keräämänsä almut synkälle abbedissalle. Tumman kaavun ja päähineen alta näkyi naisesta tuskin mitään, eikä hämärä kiviluostari juuri helpottanut asiaa. Toisaalta vanhassa, harmahtavassa naisessa ei ollut muutenkaan paljoa katsottavaa. Tämän hiukset oli tiukasti peitetty, ja harmahtavat kasvot olivat ryppyjen peitossa. Shila olisi voinut lyödä vetoa, että abbedissan rypyilläkin oli ryppyjä, niin vanhalta tämä näytti.

”Rukoile vielä nopeasti, ja mene sitten nukkumaan”, nainen käski, kuulostaen etäiseltä. Hieman surumielisesti hymyillen Shila nyökkäsi, ja abbedissa häipyi sivuhuoneeseen, almut mukanaan. Siellä nainen säilöisi ne luostarin säästölippaaseen, jolla he ruokkivat orpoja tai yrittivät säästää luostarin korjaukseen. Vanha kivirakennus oli lähes aina kylmä, ja sen lähellä olevat puiset leporakennukset nunnille ja munkeille vuotivat katosta. Shila oli ollut niin myöhään ulkona, että epäili saavansa paikan vain suurikokoisen aukon alta, kun menisi nukkumaan. Sitä ennen kuitenkin hänen oli vielä nopeasti rukoiltava.

                      Shila asteli alttarin eteen, sytyttäen vaalean kynttilän. Sitten hän polvistui ja laski päänsä ja sulki silmänsä. Yksinkertainen rukous, jossa hän pyysi jumalattarelta voimia ja hyvää onnea läheisilleen ja luostarilleen. Nuoren naisen herkkä ääni kaikui kiviseinistä, kuulostaen paljon voimakkaammalta kuin normaalisti.

”Kuulen kyllä, ei tarvitse huutaa”, leikkisän tuohtunut ääni vastasi kattoparrujen päältä. ”En vain käsitä, miksi kuvittelette minun voivan vaikuttaa asiaan, saati olevan kiinnostunut. Jos haluatte parempaa satoa pelloillenne, eikö parempiakin vaihtoehtoja olisi?”

Shila hätkähti pystyyn kuullessaan tuntemattoman äänen. Hän kiljaisi, ja ääni kaikui ikävästi jälleen seinistä. Hän käänteli päätään ympäriinsä, yrittäen paikantaa äänen lähteen, ymmärtämättä katsoa ylöspäin.

”Kutsutte minua ’äidiksi’, ja silti kun kerrankin päätän vastata, saan tällaista kohtelua? Ei ole hääviä touhua…” ääni jatkoi, kuuluen nyt Shilan takaa, ja nunna käännähti nopeasti ympäri, menettäen melkein tasapainonsa.

”K-kuka…?”

”Kutsuit juuri minua, muttet tunnista? Se olen minä, ’äitisi’ Vocane, äänen ja laulun jumalatar”, henki esittäytyi. Shila katsoi henkeä ymmällään. Tämän olomuoto ei todellakaan ollut ihmisen, mutta oliko kyseessä oikeasti itse jumalatar? Siitä hän ei ollut varma.

                      Lukuisten kynttilöiden valossa oleva henki näytti hohtavan, kuin tämän sisältä olisi loistanut merkillinen, lämpöinen energia, joka valaisi tämän yliluonnollisesti. Tämän hahmo oli kuitenkin hieman utuinen, kuin ruumiin viivat olisivat sulautuneet ympäristöönsä, ja valo pyyhkinyt niitä entistäkin hämärämmiksi. Vaaleat värisävyt leikittelivät tämän ruumiilla, joka muistutti naista, äitihahmoa, jota Shila ei ollut koskaan tuntenut. Kuin aave. Vocanen katse oli lempeä, ja tämän silmissä oli meripihkan ja lämpimän liekin sävyjä. Pähkinänruskeat hiukset laskeutuivat paksuina laineina aina pitkän hengen polvitaipeisiin saakka. Tämä oli pukeutunut vain pitkään, kermanvaaleaan hartiahuiviin, joka roikkui vapaasti hengen käsivarsilla.

”O-oletko todella…?” Shila kysyi hämillään. Hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakaan tapaavansa jumalatarta, jota palvoi.

”Kysymyksesi loukkaa minua, kuolevainen”, Vocane vastasi, mutta naurahti huomatessaan nunnan järkyttyneen ilmeen. ”Mutta olen anteeksiantavainen.”

”Olen pahoillani, jumalatar, en vain… En koskaan uskonut, että… Tämä on niin ihmeellistä, kaikkien unelmieni täyttymys!”

”Minun tapaamiseni on unelmiesi täyttymys? Kuolevaisten mielet ovat niin yksinkertaisia. Jos olisit viisas, ymmärtäisit, että olen aina ja kaikkialla”, henki huomautti.

”Anelen ymmärrystänne, olen vasta nuori”, Shila vastasi nolostuneena. Hänen oli vaikea olla jumalattarensa seurassa, jota oli palvonut koko ikänsä, ja johon oli katsonut aina ylöspäin.

”Ymmärrykseni ei ole tarpeen. Halusin vain tulla katsomaan, millaisia palvojani ovat, ja myönnän olevani pettynyt… Olen nähnyt kuolevaisten rakentavan toisilleenkin hienompia rakennuksia”, Vocane sanoi, katsellen arvostelevasti ympärilleen.

”Luostari on kovin köyhä, jumalatar. Mikäli toivotte, voimme yrittää korjata tämän paikan vastaamaan enemmän mieltymyksiänne. Olen varma, että kaikki ovat enemmän kuin innokkaita toteuttamaan äitimme tahtoa!”

”’Äiti’… Siinä toinen sana, mitä en ymmärrä, miksi käytätte”, Vocane lausui, ääni madaltuen soljuvasti. Kun hän kääntyi uudelleen Shilan puoleen, hengen hahmo oli muuttanut sukupuoltaan. Pyöreiden rintojen tilalla oli veistoksellisen lihaksikas ja litteä rintakehä ja lantion muodot olivat suoristuneet huomaamatta. Shila kiljaisi ja peitti nopeasti silmänsä. Hän ei ollut eläessään nähnyt alastonta miestä.

”Reaktiosi miellyttää minua, nuori ja viaton lapsukainen”, Vocane naurahti matalasti, kävellen hitaasti nunnan luokse ja tarttuen tämän leukaan pakottaen nuoren naisen katsomaan itseään silmiin.

”P-pyydän, mikäli todella olette äiti Vocane, rakastettu jumalattareni, niin ette kiusaisi minua näin. T-tämä on… hävytöntä”, Shila sopersi nolostuneena, puristaen silmänsä tiukasti kiinni, ettei näkisi yhtään enempää.

”Sinä vielä jaksat epäillä? Luuletko todella, että sinulla on valta tehdä niin?” Vocane lausui ääni voimistuen. Kuitenkaan se ei sattunut jostain syystä Shilan korviin, vaan ääniaallot kulkivat hänen lävitseen kuin hän olisi ollut vain ilmaa, mutta sitten hän kuuli, kuinka luostarin kattoikkunat helisivät ja särkyivät. Järkyttyneenä nunna yritti kiljua, mutta hänen kurkustaan tuli vain hiljaisuutta.

”Olenko tehnyt voimani selväksi sinulle, hölmö kuolevainen? Epäiletkö vielä sanaani? Vai oletko valmis ottamaan vastaan tehtävän, jonka tulin sinulle antamaan?”

Shila avasi varovasti silmänsä, ja huomasi olevansa edelleen kasvotusten hengen miespuolisen version kanssa. Pelokkaasti nielaisten hän nyökkäsi. Hän ei ollut varma, oliko tämä todella Vocane, hänen jumalattarensa, mutta hän oli selvästi aivan liian heikko vastustaakseen olentoa. Oi, äiti, jos hän vain esittää sinua, tule pelastamaan minut. Hän häpäisee tämän vaatimattoman luostarisi.

”Mikä tehtävä?” Shila kysyi, kun henki antoi hänen äänensä jälleen kuulua. Henki otti muutaman askeleen kauemmaksi, vapauttaen nunnan otteestaan, jotta he saattoivat olla kasvotusten, nähdä toisensa kokonaan. Shila kuitenkin piti tiukasti katseensa hengen kasvoissa.

”Niin… Minä, kuten kaikki veljeni ja sisareni, olemme tulleet kohdanneeksi vaaran, joka saattaa teidänkin maailmanne kaaokseen. Joku teistä, korruption koskettamista lapsista, on syyllinen. Haluan, että otatte vastuun omistanne, ja sinä saat johtaa heitä. Kerätä mukaasi joukot, joiden avulla korjaat virheen, jonka olette lajina tekemässä.”

”En ymmärrä, jumalatar”, Shila vastasi hämillään.

”Joku teistä on löytänyt tavan, jolla voi ottaa voimamme haltuunsa. Joku teistä luulee voivansa nousta meidän rinnallemme, ottaa valtamme omakseen. Sen ei kuitenkaan ole tarkoitettu käyvän, ja olen tullut antamaan sinulle johtajan roolin. Kerää joukkosi, ja pakota tuo kuolevainen takaisin omaan asemaansa. Kuolevaiseksi. Mieltäni ei sureta, vaikka tappaisitkin hänet nimissäni. Itse asiassa, olisin kiitollinen jos tekisit niin.”

Shila oli ällikällä lyöty. Uutinen järkytti häntä. Nunnana, muiden auttajana Vocanen nimissä, hän oli oppinut, että elämän vieminen kuului toisen jumalan, Thanatoksen, kannattajille. Opit, joita hän oli tottunut kertomaan jumalattarestaan, tuntuivat nyt vääriltä.

”Tappamaan? Teidän nimissänne? Kuinka… Mikä tämän on aiheuttanut?” nunna kysyi peloissaan.

”Korruption koskettama kuolevainen. Ota tehtäväni vastaan, ihmislapsi, ja annan sinulle sen, mitä tarvitset matkallesi. Mitä nopeammin myönnyt, sitä aikaisemmin kaikki on ohi.”

Shila oli edelleen epäileväinen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta käydä jumalatartaan vastaan.

”K-kuinka tiedän, mitä minun tulee tehdä? Kuinka löydän hänet, joka minun on löydettävä?”

”Seuraa tietä, jonka voimani sinulle näyttävät. Älä pelkää mennä sinne, minne voima kutsuu, vaan suuntaa heidän luokseen. Uskon, että näin tehdessäsi, tulet kohtaamaan sen, joka tämän kaiken on aiheuttanut. Lahjasi tulee oleva kiitokseni.”

”E-entä miksi juuri minä?” Shila kysyi välttelevästi. Hän oli peloissaan, ja olisi mielellään sysännyt tehtävän jonkun toisen niskoille. Adane olisi ollut paljon parempi valinta, mutta tämä ei ollut yhtä vannoutunut Vocanen palvelija, kuin Shila itse.

”Sinulla oli vain onnea. Tai epäonnea. Aikaisemmin näkemäni vanha nainen oli liian vanha tähän tehtävään. Hänen ruumiinsa ei olisi jaksanut. Kun saavuin, sinä olit seuraava, jonka näin. Jos haluat siis jotain syyttää tästä, syytä omaa typeryyttäsi. Tai sitten kohtaloa, jota myöskin te kuolevaiset tunnutte pitävän käyttää selityksenä.”

”Minä…” Shila aloitti, mutta ei saanut sanoja tulemaan. Hän ei ollut varma, mitä edes sanoisi.

”En suostu hyväksymään kieltäytymistäsi, kuolevainen. Aikani ei ole niin halpaa, että voisin lahjoittaa sitä sinulle loputtomasti. Jos et pysty tuomaan eteeni nyt toista, joka kykenee ottamaan tehtäväni vastaan, saat kantaa sen itse.”

”Minä… Suostun”, nunna lopulta myöntyi pelokkaasti. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Henki sulki muutamalla askeleella välimatkan heidän välillään, ja painoi huulensa nunnan yllättyneille. Shila tunsi, kuinka jokin lämmin, lähes polttava, energia kulki hänen nieluunsa, asettuen kurkkuunsa palaksi, joka ei suostunut liikkumaan eteenpäin. Se korvensi nunnaa, mutta toisaalta myös tuntui herättävän hänet aivan uudella tavalla. Hän tunsi olonsa terveeksi, nälkä ja kylmä eivät vaivanneet häntä, vaikka aikaisemmin pelko oli tuntunut jäädyttävän hänen sormensa ja varpaansa liikkumattomiksi. Nyt tuo samainen lämpö, vaikka ilmeisesti pysyvästi jäänyt hänen kurkun seutuvilleen, levisi muualle ruumiiseen kihelmöivänä, mutta miellyttävänä. Shilan sormet värähtivät voimasta levottomina. Vasta kun Vocane, joka oli jälleen ottanut naisen hahmon, astui kauemmaksi, Shila veti viileää ilmaa keuhkoihinsa. Tunkkainen mutta viileä ilma tuntui helpottavalta, mutta kuumalta.

”M-mitä…?”

”Nyt osa voimistani on sinun käytettävissäsi. Mutta älä erehdy luulemaan, että olet yhtä voimallinen kuin minä tai sisarukseni. Sinun voimasi vaikuttaa vain kuolevaisiin, ja niiden ansiosta veljeni ja sisareni tunnistavat sinut väliaikaiseksi seuraajakseni. Olet minun soturini nyt, lapsi, ja taistelet nimissäni, toteuttaen käskyni. Kerää ympärillesi niin paljon omiasi, kuin näet tarpeelliseksi. Jos kohtaamisemme on vielä tuleva, nähkäämme silloin. Muutoin toivotan onnea tehtävääsi, sillä sitä sinä tulet tarvitsemaan.”

Shila ei kunnolla havainnut, kuinka Vocanen hahmo alkoi haihtua hänen edestään hengen sanojen myötä. Hän kuuli ne aivan erilaisella tavalla kuin minkään äänen ennen. Hän kuuli paremmin, kauemmaksi. Vaikka sanat eivät jääneet hänen mieleensä, hänen sielunsa, sisimpänsä, tuntui muistavan ne. Hän tunsi tehtävänsä. Oliko Vocane jakanut voimiensa kanssa myös muistin käskystä? Nunna ei tiennyt. Pelkkä paikallaan seisominen tuntui yhtäkkiä kuluttavan hänen kaikki voimansa, ja hän kaatui lattialle tajuttomana.

 

Shila heräsi vasta aamulla, kun abbedissa ja apotti löysivät hänet alttarin edestä. Abbedissa oli selvästi ärtynyt löytäessään nunnan, ja huomatessaan seiniä reunustavat lasinsirpaleet, vanhan apotin ollessa enemmän huolissaan Shilan hyvinvoinnista.

”Mitä täällä oikein tapahtui?” kalju ja laiha vanhus kysyi, auttaen nunnan istuvaan asentoon.

”Jumalatar… Hän kävi täällä viime yönä… Minä… Minä tapasin hänet”, Shila kertoi. Jotenkin hän nyt uskoi enemmän, että Vocane oli todella käynyt hänen luonaan.

”Puhu totta, lapsi. Kuinka tuollainen muka voisi olla mahdollista?” abbedissa kysyi vihaisena, seisoen ja luoden synkän varjon nunnan ylle.

”Minä puhunkin. Hän… Hän antoi minulle tehtävän”, Shila yritti selittää, muttei ollut varma, kuinka paljon hänen oli lupa puhua. Toisaalta Vocane oli käskenyt häntä keräämään joukkoja tuekseen, mutta ei ollut selittänyt tarkemmin, tarkoittiko hän jumalattaren palvelijoita vai sotilaita?

”Tyttö on lyönyt kaatuessaan päänsä pahemmin lattiaan, kuin miltä näyttää. Ehkä jopa vilustunutkin. Miksi jumalatar luottaisi lapsen näköiseen nunnaan ja antaisi tälle tehtävän?” nainen kysyi.

”Hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa etsiä ketään toistakaan. Hän huomasi teidätkin, abbedissa, mutta arvioi, ettei ruumiinne jaksaisi matkaa”, Shila sanoi, toivoen lepyttävänsä naista kertomalla jumattaren maininneen tämän.

”Lapsi, sinä olet kyllä hieman lämmin”, apotti ilmoitti väliin, kokeillen Shilan otsaa.

”Jumalatar jakoi voimiaan. Minä… Tunnen oloni varsin hyväksi.”

”Ilmiselvää hourailua. Ei vain antanut jumalattaremme hänelle tehtävää, vaan nyt jo voimiakin. Varmasti jumalatar valitsisi jostain suuremmasta ja rikkaammasta kirkosta itselleen seuraajan. Ja sellaisen, jolla on myös vaikutusvaltaa. Ole nyt järkevä, Shila, äläkä keksi omiasi”, nainen huokaisi, ja niin sanottuna hänen puheensa kuulostikin järkevältä. Kuitenkin nunna tiesi, mitä oli nähnyt, mitä oli kokenut.

”Puhun totta. Hän käski minua lähtemään. Etsimään muita vierelleni suorittamaan tehtäväänsä”, Shila yritti parhaansa mukaan selittää. Kuitenkin sanat tuntuivat menevän täysin ohi vanhuksilta, ei väliä kuinka hän tarinansa kertoi.

Kun apotti yritti nostaa Shilaa tämän käsivarsista viedäkseen tämän lepäämään, Shila lopulta nousi jaloilleen, jotka aluksi tuntuivat hieman horjuvilta, mutta löydettyään tasapainon hän huomasi itsensä vakaaksi ja voimalliseksi.

”Kuulkaa, minä en ole sairas”, nuori nunna sanoi voimakkaasti, ja tunsi kuinka jumalattaren, Vocanen, voima liittyi siihen. Molemmat apotti ja abbedissa jähmettyivät paikalleen yllättyneinä, hieman jopa säikähtäneinä.

”Jumalattaremme Vocane on antanut minulle tehtävän. Hän jakoi voimansa, jotta voin sitä seurata. Minä en ole sairas, enkä houraile. Tämä on totuus, ja minun on lähdettävä.”

Shilan sanat kaikuivat kivisistä seinistä. Niiden varmuus oli lopullista, ja kertoi, ettei hän aikonut pysähtyä.

”Minun on lähdettävä, etsittävä jumalattaren palvelijoita, ja löydettävä heidät. On tehtäväni löytää muut jumalat, ja tavata heidät. Tehtäväni on liittyä heihin, kerättävä kuolevaisten joukot yhteen, ja johdattaa heitä tekemään oikein.”

”Shila, minä… kuulen sinut”, abbedissa sai lopulta sanottua järkyttyneenä. Hän oli kuin toinen ihminen, ja katsoi nunnaa uudella tavalla. Siinä yhtyi ihailu ja pelko. Mitä nunna oli juuri tehnyt? Mitä tämä oli sanonut?

”Päästätte siis minut lähtemään?” Shila kysyi, nyt varovaisemmin.

”Lähde, lapsi. Tee, kuten jumalatar on sinun käskenyt”, apotti sanoi, ja tämän kasvoille levisi lempeä hymy. Miehen käsi kuitenkin tärisi, kielien pelosta, kun hän laski sen Shilan olkapäälle.

”Kiitos, isä. Saisinko kuitenkin pyytää, että saisin äidin siunauksen?”

”Sinä et tarvitse sitä, lapsi”, apotti vastasi, ”Itse jumalattaremme on siunannut sinut. Hän on antanut sinulle tehtäväsi, ja huomioimalla vaivaista ihmistä puhumalla tälle, siunannut sinut. Suojelkoot hän siis sinua matkallasi, lapsonen. Suurempaa siunausta et voi saada.”

Shila katsoi apottiin, joka hymyili hänelle kuin oikea isä. Valansa vuoksi miehellä ei ollut omia lapsiaan, mutta tämä oli aina suhtautunut jokaiseen luostarin asukkaaseen sellaisella lempeydellä, etteivät nämä muuta muistaneet edes kaivata.

”Kiitos. Tämä merkitsee minulle niin paljon enemmän kuin voin sanoin ilmaista”, Shila lausui, ja käänsi uudestaan katseensa abbedissaan. Tämä oli siirtynyt istumaan penkille, pidellen hengästyneenä rintaansa. Häneen nunnan sanat, jotka jumalattaren voima oli vahvistanut kieltämättömäksi käskyksi, olivat vaikuttaneet paljon rajummin. Se saattoi hyvinkin johtua tämän aikaisemmasta vastahakoisuudesta myöntää nunnan sanat todeksi.

”Äiti? Kuuletteko minua?” Shila kysyi varovasti, astellen naisen eteen ja polvistuen. Abbedissa hätkähti säikähtäen, ja katsoi nunnaa kauhun vallassa.

”K-kuulen kyllä. Mitä haluat sanoa, lapsi? Shila? Oletko sinä enää Shila?”

”Olen kyllä, minä olen edelleen se sama lapsi, jonka noudit orpokodista vuosia sitten. Muistan, kuinka sinä annoit minulle nimeni ja toit minut tänne.”

”Aivan… Minä toin sinut silloin tänne, tähän luostariin… Annoin nimesi… Shila…”

”Ja kun saavuimme, oli pilvinen päivä. Pelkäsimme koko ajan myrskyä, ja siksi jouduimme kiirehtimään. Kuitenkin jumalat olivat armollisia, ja myrsky alkoi vasta, kun olimme luostarin suojassa”, Shila jatkoi, hymyillen varovasti.

”Myrsky… Niin, silloin oli myrsky… Ukkonen… Tuuli… Niin paljon salamoita…”

”Minä pelkäsin, ja sinä nostit minut syliisi. Olit lempeä ja lohdutit minua. Kuin oikea äiti”, Shila jatkoi. Siinä kohtaa hän joutui hieman valehtelemaan. Abbedissa oli vain käskenyt lasta olemaan itkemättä, sillä Vocane, heidän jumalattarensa, laulun äiti, ei ollut vastuussa säästä. Shila oli pikemminkin itkuisena kiivennyt naisen syliin, kuin tämä olisi nostanut lapsen siihen vapaaehtoisesti.

”Oikea… äiti…”

”Niin, ja tahtoisin siunauksesi, äiti. Vaikka jumalatar on minulle omansa antanut, en haluaisi lähteä peläten olleeni kiittämätön kaikista näistä vuosista. En halua sinun tuntevan, että olet kasvattanut kiittämättömän tyttären”, Shila pyysi.

Käsi täristen abbedissa nosti kätensä nuoren naisen pään päälle, ja silitti muutaman kerran tämän hiuksia.

”Saat siunaukseni, Shila. Lähde matkaan rauhaisin sieluin, ja tee, mitä jumalattaremme on sinun käskenyt tehdä”, nainen sanoi ääni väristen pelosta.

Shila kiitti ja hymyili surullisesti. Häntä pelotti. Oliko hän vahingossa käyttänyt jumalattaren voimia, ja siten vahingoittanut abbedissaa? Vanhan naisen liikkeet, jotka olivat ennen olleet niin teräviä ja itsevarmoja, olivat nyt jäykkiä ja pelokkaita. Oliko nunna tahtomattaan rikkonut tuon vahvan naisen?

                      Ulkona hän huomasi selvemmin sanojensa vaikutukset. Ne olivat kiirineet ulos rikkinäisistä ikkunoista, ja jokainen lähistöllä ollut oli ne kuullut, ja joutunut niiden valtaan. Vaikutukset eivät tosin olleet yhtä pelottavia, kuin abbedissan kohdalla. Ihmiset kumarsivat hänelle, ja toivottivat hyvää matkaa. Jotkin nuorukaiset jopa tarjoutuivat tulemaan mukaan, halukkaina suojelemaan jumalattaren valittua. Kaikki se huomio kuitenkin teki Shilan nopeasti kiusaantuneeksi. Hän ei tiennyt, kuinka olisi vastannut näille. Keitä jumalatar oli tarkoittanut, kun oli käskenyt häntä kasaamaan kuolevaisten joukot yhdeksi armeijaksi? Nunna toivoi, ettei sillä olisi väliä, että hän saisi itse arvioida, kuka oli sopiva ja kuka ei. Kuitenkin oli yksi, jonka hän halusi välttämättä mukaansa tälle matkalle. Pelokkaana mutta määrätietoisen näköisenä Shila suuntasi kohti ystävänsä Adanen kotia, pientä kartanoa kylän reunalla.

                      Vapaaherran kartano oli pienen ja nukkavierun kylän reunassa, ja näytti täysin sopimattomalta maalaismaisemaan. Rautaportit olivat miehen korkuiset, ja niitä vartioi yksinäinen vanha ritari. Mies oli todennäköisesti ollut tehtävässään jo koko ikänsä, niin tiukasti tämä tuntui olevan paikoilleen jumittunut. Mies oli myös ehkä maalaiskylän vanhin asukas, kukaan ei enää tiennyt, kuinka vanha tämä oli, tuskin edes vapaaherra itsekään. Kuitenkin tämä tunsi Shilan, ja tiesi tämän olevan tullut tapaamaan todennäköisesti nuorta vapaaherran tytärtä. Hiljaisena, sanaakaan sanomatta, tervehtimättä ja kyselemättä, mies päästi tämän portin sisäpuolelle.

                      Kartanon etupiha oli siististi hoidettu ruohokenttä, jonka jokainen ruohonkorsi näytti olevan tarkkaan mitattu. Punaisen, kaksikerroksisen rakennuksen juurella kasvoi kesytettyjä villiruusuja, jotka eivät enää kukkineet. Kuitenkin pensaiden piikit olivat varmasti aivan yhtä teräviä ja kohtalokkaita, kuin terävin veitsi. Shila epäili, että jo ajatus noista piikeistä saattaisi puhkaista hänen ohuen ihonsa. Ne peittivät seinän aina ikkunoiden puhtaanvalkoisille reunoille saakka. Hän seurasi kivilaatoista tehtyä polkua aina kartanon eteen. Nunna nousi kolme harmaata porrasta suurien pariovien luokse, ja varovasti nosti painavaa kolkutinta. Päästäessään tämän putoamaan ovea vasten ääni kaikui voimakkaana, ja nolostuneena hän mietti, kuuluiko ääni aina kylään asti. Hän sai odottaa hetken, kun kivikasvoinen palvelija avasi oven, tervehti jäykästi ja päästi nunnan sisään, luvaten kiiruhtaa hakemaan Adane-neitiä.

                      Shila istuutui puiselle eteisen sohvapenkille, jonka istuinta päällysti viininpunainen sametti. Hän oli aina ajatellut, kuinka jokaisen kartanon palvelijan, sekä vapaaherran itse, täytyi olla oikeasti henkiin heränneitä patsaita. Nämä kaikki olivat niin kylmiä sanoissaan ja käytöksessään. Shila oli onnellinen, että vaikka Adane käyttäytyikin etäisen viileästi, hänen ystävänsä oli oikeasti lämminsydäminen sisältäpäin. Vapaaherratar taas oli kuollut kauan sitten, ennen kuin Shila oli ehtinyt edes tuntea naista. Tämän oli täytynyt olla itse pyhyys, eläen tällaisessa talossa, ja silti pystyen synnyttämään vapaaherralle tyttären.

                      Adane saapui paikalle kiiruhtaen, vetäen liiviä päälleen. Tämä oli jälleen pukeutunut kuluneisiin polvihousuihin ja löysään paitaan. Värit olivat maanläheisiä, kermanvaaleaa ja ruskeaa, jotka olivat kuluessa harmaantuneet. Shila kuvitteli näkevänsä tämän perässä tulevan palvelijan kasvoilla nopean paheksunnasta kertovan ilmeen, muttei voinut sanoa varmaksi.

”Shila, oletko kunnossa?” Adane kysyi, istuessaan nunnan viereen. Ilmeisesti huoli ja epävarmuus olivat sittenkin löytäneet tiensä tämän kasvoille.

”Olen kyllä, ei syytä huoleen, ystäväni”, Shila sanoi ja hymyili väsyneesti. Mistä tämä uupumus oikein tuli?

”Mutta… Näytät jotenkin… erilaiselta”, Adane sanoi huolestuneena, pyyhkäisten lainehtivan hiussuortuvan nunnan kasvoilta tämän korvan taakse. Shila hymyili varovaisesti, yrittäen vakuuttaa huolestuneen ystävänsä.

”Viime yönä tapahtui… jotain. Olen siitä itsekin hämmentynyt.”

”Jotain? Mitä tarkoitat? Kävelin kanssasi aina luostarille saakka”, Adane sanoi ja ryppy ilmestyi tämän kulmien väliin.

”Minua odotettiin siellä. Et usko tätä, mutta itse laulun äiti Vocane odotti minua.”

”Jumalatar? Mutta kuinka sellainen on mahdollista? Ei yksikään jumala tai jumalatar esiinny vapaaehtoisesti kuolevaisten edessä. Onko sinusta tullut profeetta?”

”Yksi kysymys kerrallaan, pyytäisin. Adane, en ole vielä itsekään täysin sisäistänyt kaikkea, mitä tuolloin tapahtui. Mutta totuus on, että tapasin kyllä jumalattaren. Tai ainakin jonkun toisen yhtä voimallisen. Uskon sen kuitenkin olleen itse laulun äiti.”

”Mitä jumalatar sitten sanoi sinulle? Miksi hän etsi sinua?”

”Kun kysyin samaa, hän sanoi minun olleen vain onnekas. Tai onneton. Hän antoi minulle tehtävän. Adane, minun on lähdettävä täältä. Hän käski minun lähteä, ja kerätä kuolevaisista joukko, ymmärtääkseni juurikin sotajoukko. Jokin paha on lähtenyt meistä liikkeelle, Adane, ja tuo jokin uhkaa jumalia. En käsitä, kuinka se on mahdollista. Saisin kuulemma lisää tietoa etsimällä hänen sisarensa ja veljensä. Minun sisälläni on jokin… Tahto… Tieto…  Tieto siitä, missä he ovat.”

”Aiot mennä etsimään jumalia? Yksinkö?” Adane kysyi, ja tämän kasvot näyttivät selvästi, ettei nuori nainen ollut ilahtunut uutisista.

”Niin… Tai ei, en tiedä. Mutta siksi juuri tulin luoksesi. Tiedän pyytäväni paljon, mutta… Adane, toivoisin sinun lähtevän mukaani. Olit ensimmäinen, jota mietin, kun jumalatar antoi tehtävänsä.”

”Tietenkin! Älä edes kuvittele lähteväsi ilman minua!”

”Mutta… Mitä isäsi sanoo? Eikö vapaaherra olisi sitä vastaan? Jo nyt moni kylässä tarjoutui auttamaan minua. En tiedä, kuinka he saivat kuulla tehtävästäni, mutta näin he sanoivat.”

”Älä sinä huolehdi isästäni. En voi antaa sinun lähteä yksin matkalle ties minne. Anna anteeksi, mutta olet niin heikko ja hyväuskoinen, että matkasta tulisi vaarallinen ilman minua. Pidän sinut turvassa sekä muilta että itseltäsi. Omalta kiltteydeltäsi.”

”Jumalatar jakoi minulle voimiaan, en ole puolustuskyvytön…” Shila vastasi hieman loukkaantuneena. ”Enkä läheskään yhtä sinisilmäinen, kuin millaisena minua pidät…”

”Shila, sinä et voi lähteä ilman minua”, Adane sanoi painokkaasti, tarttuen ystävänsä käsiin. ”En saisi koskaan sielulleni rauhaa, jos sinulle tapahtuisi matkallasi jotain, enkä minä olisi siellä suojelemassa sinua.”

                      Täysin yllättäen nuorten keskustelu keskeytettiin, kun vapaaherra itse asteli portaita alas eteiseen. Ilmeisesti palvelija oli jäänyt kuuntelemaan nunnan ja nuoren neidin keskustelua, ja käynyt kertomassa huolestuttavasta aiheesta isännälleen.

”Adane, mitä tämä merkitsee?” vapaaherra kysyi. Mies oli luisen laiha ja pukeutunut tummaan pukuun, ja tämän harmaat hahtuvat olivat tarttuneet tämän olkapäiden kankaaseen. Kylmät, jäänsiniset silmät mulkoilivat kaksikkoa, kuin yrittäen jäädyttää nämä siihen paikoilleen.

”Isä, mitä tarkoitatte?” Adane kysyi, kääntymättä edes mieheen päin.

”Adane, älä käyttäydy epäkunnioittavasti minua kohtaan. Aiotko taas lähteä nunnan mukaan, pojaksi pukeutuneena, kerjäämään?” mies kysyi. Hän ei yleensä ehtinyt estämään tytärtään, mutta tällä kertaa palvelija oli herättänyt vapaaherran ajoissa.

”Jos Shila tarvitsee minua, olen hänen turvanaan. Tarvitsi hän minua sitten mukaansa kaupungille, tai muualle”, Adane vastasi, kieltäytyen edelleen katsomasta isäänsä.

”’Muualle’? Mitä tarkoitat sanomalla ’muualle’?” vapaaherra kysyi.

”Tarkoitan, mitä sanoinkin. Jos Shila tarvitsee minua muualla, tulen olemaan aina hänen vierellään, tukemassa ja auttamassa”, Adane sanoi rauhallisesti, vihdoin kääntyen ja vastaten isänsä katseeseen samanlaisella voimalla.

”Adane, tyttäreni, jos puhut noin, alan epäillä ystävyytenne luonnetta. En haluaisi puhua pahaa jumalattaren palvelijasta, mutta jos hän antaa minun ymmärtää, että yrittää vietellä sinut sopimattomille teille, tekemään jotain, mitä en hyväksy… En epäile kahdesti lukitsevani sinut huoneeseesi”, vapaaherra lausui uhkauksensa.

”Uhkauksesi ei minua säikäytä, isä”, Adane vastasi jyrkästi, ja vapaaherran ilme synkkeni entisestään. Kuinka hänen oma tyttärensä oli kasvanutkaan noin röyhkeäksi?

”Adane, jos isäsi on sitä vastaan, niin--”

”Ei, minä en anna sinun matkustaa yksin, Shila. Sinun, hentoisen kukkaseni, kävisi kalpaten”, Adane sanoi, kääntyen nopeasti ystävänsä puoleen. Hänen puristi tämän käsiä omissaan, ja silmissään suurta lempeyttä.

”Adane, tämä ei tule käymään päinsä. En tule hyväksymään asiaa”, vapaaherra ilmiotti. Shila vilkaisi mieheen kauhuissaan. Hän oli varma, että mikäli tilanne paisuisi äärimmilleen, niin vapaaherran tahto voittaisi hänen ystävänsä. Adane oli älykäs ja vahva, mutta talo oli hänen isänsä, ja tämän käytössä oli myös talon henkilökunta.

”Adane, en ole lähdössä vielä minnekään, en vielä tänään. Halusin vain… Ajattelin, josko olisit tullut suojakseni, mutta mikäli se on mahdotonta—Ei, anna minun jatkaa loppuun, mikäli se on mahdotonta, haluan ainakin sinun tietävän, minne menin. Haluan sanoa kunnolla hyvästit sinulle, parhaalle ystävälleni.”

Adane tuijotti Shilaan järkyttyneenä. Hän ei olisi uskonut todeksi, miten varmalta nuori nunna kuulosti. Kuitenkin siinä hän istui, rauhallisen varmana.

”Kuule nunnan sanoja, tyttäreni. Hän itsekin ymmärtää jo, kuinka mahdoton hänen pyyntönsä on. Adane, en salli sinun lähtevän. En, vaikka jumalatar itse niin määräisi.”

”Mutta juuri jumalatar on se, joka on antanut määräyksensä”, Adane kivahti, nousten lopulta täyteen pituuteensa ja kävellessään isäänsä vastaan. ”Jumalatar itse on tullut luoksemme, ja siunannut Shilan. Hän on suoraan antanut tehtävän hänelle, ja minä olen päättänyt seisoa hänen rinnallaan. Jo se, että Shila tuli pyytämään minua mukaansa, pitäisi olla suuri kunnia, ja minä aion ottaa tuon kutsun vastaan. Aion tehdä sen, mikä on oikein.” Adane seisoi paikoillaan, horjumattomana. Vapaaherra tuijotti tytärtään tiukasti takaisin.

”Ei”, mies kuitenkin lopulta päätti, antaen tuomionsa. ”En hyväksy tätä, etkä sinä lähde hänen mukaansa. Arvon nunna saa etsiä jostain muualta matkakumppaninsa.”

 

Lopulta Adane voitti vain sen taistelun, että vapaaherra salli tyttärensä viettää päivänsä nunnan seurassa. Hiljaisina kaksikko käveli vieritysten katua pitkin, ja aina toisinaan kyläläiset, jotka olivat kuulleet Shilan äänen tulevan luostarista, heittäytyivät heidän eteensä, siunaten tulevaa matkaa tai tarjoten apuaan. Tien päättyessä kaksikko suuntasi kohti mäkiä, jotka kiersivät sikin sokin kylää ympäri. Niiden välissä oli pieniä niittyjä, jotka kuitenkin näyttivät hieman kärsineiltä. Hauraat ruohonkorret yrittivät katsoa kohti aurinkoa, mutta monet niistä olivat sortuneet, ja kasvoivat vaakasuunnassa, jos enää kasvoivatkaan. Muutama yksittäinen puu yritti kasvaa mäkien sivulla, toisten onnistuessa paremmin tehtävässään kuin toiset. Niittyjen ja mäkien takana taas seisoi pienet maatilat ja näiden pellot, jotka tuottivat suurimman osan kylän ruokavaroista. Joku maajussi oli tuonut eläimensä, hevosensa ja lehmänsä laitumelle. Kaksikko näki tämän tuovan torille tuotteitaan myymään kahden härän vetämissä vaunuissa.

”Kun lähden, niin näitä näkymiä minun tulee ikävä”, Shila lausui, antaen katseensa kiertää ympärillään.

”Niin minullekin”, Adane vastasi, ”Mutta ainakin meillä on toisemme seuranamme, ja muistona Lumariasta.”

”Isäsi sanoi, ettei hän aio päästää sinua lähtemään”, Shila muistutti, ”Mielestäsi sinun ei pitäisi taistella niin paljon häntä vastaan. Hän on vain huolissaan ainoasta tyttärestään.”

”Hän on huolissaan vain ainoasta perillisestään. Perillisestä, jota häpeää. Ei, on myöskin minulle parempi, jos lähden. Ja olisin paljon onnellisempi, jos saisin lähteä sinun kanssasi. Saisin suojella sinua”, Adane sanoi lempeästi.

”Olet aivan liian ystävällinen”, Shila naurahti, mutta nopeasti hänen hymynsä muuttui surumieliseksi, ja kyyneleet muodostuivat nunnan silmäkulmiin. Itkien hän hypähti ystävänsä syliin.

”Shila, ei sinun tarvitse minua kaivata. Minä lupaan, että lähden täältä mukaasi, joko isäni siunauksen kanssa tai ilman. Hän ei voi pitää minua vankinaan täällä. Ja jos myöhästyn lähdöstäsi hänen takiaan, seuraan sinua, ja otan kiinni. Sitten jatkamme eteenpäin yhdessä.”

Shila ynähti vastaukseksi. Se ei ollut myöntävä, mutta ei myöskään kieltävä. Hän vain tulisi kaipaamaan kotiaan ja ystäväänsä. Nunna ei uskonut, että Adane pääsisi lähtemään ilman vapaaherran suostumusta. Kunnes lopulta ajatus tuli hänen mieleensä. Pelottava ajatus. Mutta se saattaisi toimia.

”A-Adane”, Shila nyyhkäisi. Hän ei uskaltanut sanoa ehdotustaan ääneen, sillä ei ollut varma, toimisiko hän niin tehdessään oikein.

”Niin, Shila?” toinen kysyi lempeästi. Hän antoi nunnan irrottautua itsestään sen verran, että he saattoivat olla kasvotusten.

”E-ehkä… Ehkä on olemassa… Mahdollisuus… Tapa, jolla sinä pääsisit mukaani. Jolla voisin ottaa sinut mukaani. Mutta se ei ole mielestäni oikein. E-en usko, että minun tulisi käyttää voimiani niin…” Shilasta tuntui, kuin sanat olisivat takertuneet hänen kurkkuunsa, haluttomina tulla sanotuiksi.

”Voimiasi? Niitä, jotka jumalatar jakoi sinulle? Pystytkö määräämään niillä muita? Pystyisitkö määräämään isääni?” Adane kysyi, selvästi innostuneempana aikeesta.

”L-luulen niin. En tiedä, kuinka se tarkalleen toimii, mutta sen pitäisi olla mahdollista. Kun puhuin aikaisemmin apotin ja abbedissan kanssa, ja he eivät uskoneet minua, jotain tapahtui. He eivät olisi antaneet minun lähteä, sanoivat minun olevan sekaisin kuumeesta. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en itsekään ymmärrä. Puheeni tuli määräyksinä ja... Kuinka sanoisin tämän häpeämättä sitä…”

”Taidan voida jo arvata, Shila. Kun annoit määräyksen, jumalattaren voima pakotti heidät tottelemaan. Kuuliko joku ulkopuolinenkin sen? Siksikö niin monet kyläläisistä tulivat tiellesi?”

”Jumalatar särki ikkunat, kun loukkasin häntä. Häpeän sanoa tämän, mutta ymmärräthän, että minun oli vaikea uskoa, mitä tapahtui. Mitä silmäni näkivät, oli todella totta. Luulen silloin joidenkin viattomien ohikulkijoiden kuulleen sanani, ja tulleen tuon saman voiman orjiksi. Adane, älä ajattele sitä, mitä luulen sinun ajattelevan. Se ei olisi oikein. Minusta tuntuu, kuin se ei olisi oikein.”

”Mutta sinun on käytettävä noita voimiasi siltikin. Sinun on käytettävä niitä isääni, pakotettava hänet suostumaan, ehkä jopa lähettämään minut mukaasi. Shila, olet ehkä saanut jumalattaren voimat käyttöösi, mutta olet siltikin ruumiiltasi heikko. Tarvitset jonkun suojelemaan sinua, pitämään sinusta huolta. Jonkun, joka voi hoitaa raskaat taakat puolestasi. Ja kuuntele minua ystäväni, ja usko kun kerron, että tuo joku olen minä.”

”Adane, sinä et voi vaatia minua tekemään niin. Mitä tapahtui aikaisemmin, se oli vahinko, onnettomuus. Minun olisi pitänyt puhua apotin ja abbedissan kanssa rauhallisesti, minun itseni. Jos määrään muita tekemään kaiken puolestani, enkö silloin olisi yhtä kuin rikollinen?”

”Olet liian lempeä luonteeltasi, Shila. Juuri siksi sinun on otettava minut mukaasi. Minä olen sanasi, kun kukaan ei kuuntele sinua. Minä olen käsivartesi, kun sinun pitää kantaa jotain, mitä et yksin jaksa. Minä olen korvat, jotka kuulevat pelkosi, ja kädet, jotka silittävät selkääsi, karkottaen nuo samaiset pelot.”

”Adane, kuulostat jo miltei rakastajalta, etkä ystävältä”, Shila naurahti kyyneltensä keskeltä, ”Mutta arvostan sanojasi. Et tiedäkään, kuinka paljon ne merkitsevät minulle.”

”Luulen tietäväni, vaikka sanotkin noin. Ja jos minun on oltava rakastajasi, että saan kyyneleet poistumaan kasvoiltasi, niin sitä olen.”

”Lopeta jo”, Shila nauroi, ja Adanekin hymyili pienesti.

”Mutta muista, etten anna sinun lähteä yksin. Jos en onnistu kääntämään isäni päätä, minun on pyydettävä sinua käyttämään jumalattaren määräysvaltaa häneenkin. Tai sitten karkaan. Laskeudun huoneeni ikkunasta yöllä, sidon sänkyni lakanan köydeksi…”

”Adane, oletko aivan varma, että se on oikein? En haluaisi loukata jumalten meille suomaa vapaata tahtoa.”

”Jumalatar antoi sinulle voiman, jolla rikkoa tuo vapaa tahto, mikäli joku tekee väärin. Voit määrätä varkaat palauttamaan varastamansa, käskeä murhaajat unohtamaan vihansa, laittaa rikkaat auttamaan kerjäläisiä. Voisit tehdä voimillasi paljon hyvää. Minä pyydän vain sinua, että salli minun tulla mukaasi suojelijaksesi. Ja jos isäni ei sitä salli, käske häntä. Se olisi oikein, olen varma siitä.”

”Mutta en tiedä, minne matkani vie minut. Adane, voisin saattaa sinut äärimmäiseen vaaraan, joka voi koitua kohtaloksesi. Sitä en sallisi, en koskaan. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos pakotan isäsi päästämään sinut tälle matkalle mukaan, ja sen vuoksi menetät henkesi. En voi menettää parasta ystävääni. Täällä tietäisin sinun ainakin olevan turvassa.”

”Mutta silloin sinä kiroaisit minut kärsimään tuota tiedottomuutta. En koskaan tietäisi, missä olet, oletko edes kunnossa tai hengissä. Shila, minä lähtisin perääsi, vaikka mikä olisi.”

”Adane, entä jos määrään sinua jäämään?” Shila lopulta kysyi, ja näki kauhun nopeasti vilahtavan ystävänsä katseessa.

”Silloin tekisit väärin. Estäisit hyvyyttä tapahtumasta. Kenet muka ottaisit tilalleni?”

”Koko kylä on valmis lähtemään, jos niin pyydän.”

”Pyydä sitten koko kylää. Silloinhan olisin mukanasi.”

”Adane, sinä teet tuon tahallasi. Omatuntoni ei ikinä sallisi minua käyttämään voimaani muokkaamaan toisten mieltä.”

”Jos seuraat ehdotustani, niin silloin joutuisit käyttämään voimaasi kaikista vähiten. On mahdollista, että jumalatar antoi tämän tehtävän sinulle juuri sitä varten, että testaisi tässä kylässä sielusi voimaa. Uskaltaisitko käyttää hänen lahjaansa säästäväisesti ja hyvään. Jos muokkaat isäni tahtoa, sinun on vaikutettava vain yhteen. Jos taas haluat jonkun muun mukaasi, sinun olisi taivutettava heidät tahtoosi, ja sen jälkeen määrätä minua jäämään. Siinä olisi jo kaksi.”

”Tai sitten valitsisin yhden niistä, jotka ovat jo kuulleet käskyni. Tai ehkä joku haluaisi lähteä vapaaehtoisesti avukseni.”

”Silloin joutuisit muokkaamaan jälleen minun tahtoani. Siinä olisi edelleen yksi. Muokkaisitko mieluummin sydämettömän isäni tahtoa, vai minun, joka olen aina ollut ystäväsi, ja haluan auttaa?”

Shila tuijotti Adanea kauhuissaan. Hänestä tuntui, kuin Adane olisi kiristänyt häntä. Tietenkin hän halusi mieluummin tehdä ystävänsä tahdon mukaan, mutta jumalattaren voimien käyttö kauhistutti häntä.

”Shila, sinä tarvitset apuani matkallasi. Et selviä siitä yksin, jos jo tämä päätös aiheuttaa sinulle näin paljon murhetta”, Adane sanoi, nyt jo paljon lempeämmin.

”Et tiedä, mitä pyydät minulta”, Shila sanoi ja tunsi kuinka kyyneleet alkoivat täyttää hänen silmänsä jälleen lähes sokeuden partaalle.

”Luulenpa, että tiedän ehkä jopa paremmin kuin sinä itse”, Adane vastasi hiljaa ja halasi ystäväänsä. Hitaasti hän silitti Shilan vaaleita hiuksia, kun tämä nojasi häneen voimattomana. ”Jumalatar ei todisti, ettei tunne sinua, kun valitsi sinut voimiensa kantajaksi. Enkä sano tätä loukatakseni sinua, olet lempein ja ihanin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. On väärin vaatia sinua toimimaan vastoin tahtoasi ja loukkaamaan toisten vapaata tahtoa. Mutta siltikin tuo tehtävä on langennut näille hennoille harteille. Ja niillä sinun on kannettava suuri vastuu, ja johdettava taistelua tuntematonta vihollista vastaan. Murha ei sovi sinulle, Shila, sinulle ei sovi mikään, mikä vahingoittaisi toisia. Jumalattaren olisi pitänyt valita joku toinen. Joku, joka kykenee valitsemaan pienemmän pahan. Joka osaa valita tien, jossa mahdollisimman harvat joutuvat kärsimään, mutta ei horju tositilanteen edessä. Sinä, Shila, et halua kenenkään kärsivän. Et kykene valitsemaan vaihtoehtoa, jossa yhteenkään sattuisi. Mutta juuri nuo saattavat päätyä olemaan ainoita vaihtoehtojasi, kun lähdet matkallesi.”

Shila tärisi jo pelkästä ajatuksesta, ja alkoi itkeä entistä vuolaammin. Adane oli oikeassa sanoessaan, ettei hän voisi valita tietä, jossa joku loukkaantuisi, kuka ties kuolisi. Hän ei kestänyt ajatusta johtaa armeijaa sotaan. Eihän hän ollut edes johtajatyyppiä muutenkaan. Adane oli aina ollut pitämässä häntä kädestä, pienimmissäkin päätöksissä.

”Shila, jos haluat… Jos suostut ottamaan minut mukaasi, tiedät, että seisoisin rinnallasi, ja auttaisin sinua tekemään päätökset, joihin sinä et kykenisi. Ole kiltti. En kestäisi jäädä tänne odottamaan paluutasi… Peläten, palaisitko ollenkaan.”

”Adane, sinäkö… pelkäät?” Shila kysyi hieman hämillään.

”Enemmän kuin mitään muuta. Tämä kylä ei tarjoa minulle mitään. Päätyisin vain elämään, kuten isäni toivoo. Kasvattaisin hiukseni, menisin naimisiin jonkun pikkuaatelisen kanssa, ja eläisin onnettomana kotirouvana loppuikäni. Miehen vaimona, jota en rakastaisi, keskellä ihmisiä, joita en edes haluaisi oppia tuntemaan. En enää kulkisi niiden typerien porttien ulkopuolella, kuten nyt. En tiedä, päästettäisiinkö minua edes nousemaan hevosen selkään. Olisin vain isäni nukke, jonka hän koristelisi mieluisakseen ja möisi eniten tarjoavalle. Mutta kun minulla on sinut, Shila, voin tehdäkin jotain. Voin leikata hiukseni, kieltäytyä naimakaupoista päin isäni naamaa, ja ratsastaa porttien ulkopuolella. Vain, jotta pystyn huolehtimaan sinusta, joka on jumalattaren palvelija, ja nykyisin myös hänen sanansa lähetti.”

”Mikset sitten vain ottaisi jotakuta toista siipiesi suojaan?” Shila kysyi. Hän ei todellisuudessa halunnut kuulla vastausta, mutta tunsi sen olevan viimeinen velvollisuutensa.

”Luuletko, että isäni päästäisi minua enää luostariin lähtösi jälkeen? Ei, hän vangitsisi minut kotiini.”

”Mutta sanoithan karkaavasi minunkin vuokseni?”

”On eri asia karata jonkun puolesta, josta välittää, kuin karata etsiäkseen tuolle ainutlaatuiselle ihmiselle halpa korvike. Saatat olla oikeassa, ehkä joku toinenkin luostarissa saisi minut tuntemaan näin. Saisi minut haluamaan suojella heitä kuin pientä linnunpoikasta. Mutta sinutkin tapasin aikoinaan vain sattumalta. Jos niin ei olisi käynyt, saattaisin olla jo nyt myyty nukke.”

Shila kuunteli hieman hämillään ystävänsä yllättävän runollista kuvausta heidän suhteestaan. Varovainen, surullinen hymy nousi nunnan huulille. Adane todella oli hänelle kuin äiti, enemmän kuin abbedissa oli koskaan ollutkaan, vaikka hän vanhaa naista äidiksi kutsuikin.

”Shila, ole kiltti, ja käytä voimiasi isääni. Silloin tietäisit hänen elävän ainakin rauhassa sen sijaan, että kantaisi vihaa sinua vastaan. Muuten karkaan, ja etsin sinua aina niin pitkään, kunnes löydän. Ole kiltti…”

Shila ei osannut vastata ystävänsä pyyntöön. Keskustelun jälkeen hänestä ajatus vapaaherran tahdon muokkaamisesta ei tuntunut enää niin hirveältä, vaikkakin edelleen väärältä. Hän ymmärsi nyt, mitä Adane tarkoitti, kun sanoi hänen valitsevan pienemmän pahan. Olisi helpompaa, jos Adane pääsisi lähtemään hänen mukaansa omasta tahdostaan. Vapaaherra tietäisi, minne hänen tyttärensä olisi lähtenyt, ja ettei tämä välttämättä enää palaisi. Hän tietäisi, ettei näkisi Adanea enää koskaan. Mutta isän ja tyttären välit olivat muutenkin jo varsin kireät. Ehkä… Ehkä Shila voisi käyttää voimiaan siihenkin, että antaisi molemmille rauhan? Ajatus sai suunnitelman tuntumaan paljon helpommalta, aina siihen asti, kunnes nunna muisti, ettei hallinnut voimiaan yhtään. Hän ei edes tiennyt, kuinka oli alun perin saanut ne tulemaan esiin.

”En… En tiedä, osaanko”, Shila myönsi hiljaa. Hän nosti kätensä kurkulleen, jonka muisti lämmenneen, kun hän käytti voimiaan. Kyyneleet lakkasivat hitaasti, ja hän nosti katseensa ystävänsä kasvoihin. ”En tiedä, kuinka käytän näitä voimia.”

 

Koko illan Adane yritti parhaansa mukaan auttaa Shilaa keksimään, kuinka jumalattaren voimat toimivat. Shila yritti käskeä puissa istuvia lintuja laskeutumaan hänen kädelleen, mutta voiman tunne ei kuitenkaan palannut. Hän puhui lempeästi, yritti Adanen pyynnöstä käskeäkin eläimiä, mutta nämä eivät kuitenkaan kaikista yrityksistä huolimatta totelleet. Sen sijaan pienimmät jopa lähtivät karkuun.

”Ehkä he aistivat, että yrität vaikuttaa heihin? Arkailet liikaa, jopa silloin, kun yrität antaa käskyn. Kukaan ei uskalla luovuttaa itseään aran johtajan haltuun.”

”Sinä uskallat”, Shila naurahti varovasti.

”Sinun kanssasi olemme tasavertaisia, oli sinulla jumalattaren voimat tai ei. Me jaamme johtajan roolin, mutta jumalattaren tahdosta se olet sinä, joka joutuu lausumaan käskyt. Kokeile uudestaan”, Adane yllytti, vetäen Shilaa kädestä lähemmäksi suurta tammea, jossa oli pesä täynnä lentokyvyttömiä poikasia. Vaikka poikasten emo lensi aina välillä kauemmaksi Shilasta tämän yrittäessä antaa määräyksiä linnulle, se ei jättänyt pesäänsä pitkäksi aikaa yksin.

”Laskeudu kädelleni”, Shila sanoi, yrittäen kuulostaa käskevältä, ojentaen kättään lintua kohden. Tämä ei tullut kuitenkaan edelleenkään nunnan luokse, seurasi vain nuorta naista ihmeissään katseellaan.

”Sinun pitää olla määrätietoisempi. Ajattele, että huomaat haukan lähestyvän. Et voi pelastaa poikasia, mutta emon voit. Pelasta emo”, Adane kannusti parhaansa mukaan.

”Sinun on laskeuduttava, haukka lähestyy”, Shila sanoi, nyt pikemminkin pyytäen kuin käskien.

”Se on varastanut sinulta langanpätkän erehtyen luulemaan sitä madoksi ja yrittää syöttää sitä poikasilleen.”

”Ei, älkää syökö sitä!”

”On ukkosmyrsky ja yrität viedä linnun sisälle turvaan.”

”Ole kiltti, lennä tänne!”

”Toivotonta”, Adane huokaisi. ”Olet edelleen aivan liian kiltti.”

”O-olen pahoillani”, Shila sanoi varovasti. Hän ei tiennyt, kuinka saisi kerättyä sen saman varmuuden, kuin oli onnistunut puhuessaan apotin ja abbedissan kanssa. He olivat epäilleet hänen sanojaan, ja jotenkin tilanne oli saanut nuoren nunnan hermostumaan. Hänen oli päästävä lähtemään, ja luostarin johtajat pitivät häntä houreisena.

”…Tiedätkös, kohta minäkin luulen, että olet keksinyt kaiken”, Adane kokeili. Shila vilkaisi häntä, ja vaikka naisen katse ja ääni olivat vakaita, hän tiesi, mihin tämä tähtäsi. ”Et saa yhtä lintua laskeutumaan kämmenellesi, et pystyisi ikinä antamaan abbedissalle määräyksiä.”

”Adane, tiedän että tarkoitat hyvää, mutta tuo hieman loukkaa minua”, Shila sanoi varovasti.

”Miksei lintu sitten laskeudu? Kokeile vaikka suuttua sille, niinhän sinä teit aikaisemminkin. Mutta et voi suuttua, koska et voi todellisuudessa käskeä. Halusit vain minun uskovan ja kunnioittavan sinua, pitävän sinua itsenäisempänä kuin oletkaan.”

”T-tuo oli jo ilkeää!”

”Todista sitten, että todella pystyt käskemään muita. Käske lintua!”

”Tule!” Shila kiljahti, puoliksi itkien, ja nosti kämmenensä suoraan kohti taivasta. Tuntui, kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt, ja sitten Shila tunsi jonkin ohuen kiertyvän sormiensa ympärille. Hän avasi varovasti silmänsä, ja nosti katseensa. Lintu sirkutti kerran, ja kallisti päätään, ennen kuin lensi takaisin puuhun. Varovasti Shila naurahti, katsoen pesässään olevaa lintua ja sitten omaa kämmentään. Uusi hermostunut naurahdus. Shilan kurkkua poltteli hieman, kuin hän olisi syönyt jotain karvasta.

”Sinä teit sen”, Adane hymyili, ja tuli halaamaan ystäväänsä. ”Sinä todella teit sen. Minähän tiesin.”

”Minä todella tein sen”, Shila toisti, ääni täristen. Hänellä oli hieman heikko olo, mutta onni pyyhki väsymyksen yli, pitäen hänet hereillä.

”Palaa lepäämään tältä päivää, puhutaan isäni kanssa huomenna”, Adane kuiskasi ilosta tärisevälle ystävälleen. Ilosta täristen nyyhkytellen Shila nyökkäsi.

 

©2018 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com