Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

//Osa 2... Joskus ennen kuin tarkemmin asiaa pohdin olin ajatellut että Calderin synttäreiden olivan syksyllä... Tarkkaavaiset voivat huomata huvittavan yksityiskohdan tuolla tarinan seassa tähän liittyen jos pitävät silmänsä auki >: 3 (mutta päädyin luopumaan tästä ajatuksesta ja prinssin synttärit on alkukesällä ^^')

 

 

Palatsissa ihmeteltiin prinssin yllättävää masennusta. Tämä ei juuri vaikuttanut välittävän mistään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jopa Douglas oli hämillään, mutta ei kuitenkaan pahoillaan tapahtuneesta muutoksesta. "Arvon prinssi, kuunteletteko te edes, mitä minä juuri sanoin?" pojan kotiopettaja kysyi huolestuneena. Normaalisti hän olisi ollut vihainen, mutta prinssin apaattinen käytös oli jotain, mitä hän ei ollut ennen nähnyt. "Joo", poika mutisi, vaikka ei todellakaan ollut kuunnellut. Hän ei edes tiennyt, mistä aiheesta oli ollut kyse viimesen tunnin tai parin aikana. "Teidän korkeutenne, mikä teillä oikein on? Ette keskity yhtään mihinkään", vanhahko nainen kuitenkin jatkoi kyselyään. "Ei mikään, olen vain vähän väsynyt", Calder totesi. Väsymys kuitenkin oli siitä hyvä selitys, että sitä saattoi käyttää milloin tahansa. "Olette olleet 'väsynyt' jo ties kuinka kauan. Anteeksi puuttumiseni asiaan, mutta mielestäni palatsiin pitäisi kutsua joku ammattitaitoinen parantaja tarkistamaan vointisi." Palatsin henkilökunta tiesi kyllä kuinka toimia sairastilanteissa, mutta opettaja oli alkanut epäillä näiden pätevyyttä, kun Calder oli yllättäen muuttunut hiljaisemmaksi, eikä ottanut piristyäkseen. Nainen ei voinut kuvitellakaan mitään muuta selitystä, kuin että prinssi olisi kipeä, mutta ei vain halunnut jostain syystä tuoda asiaa esille.


 

Lucianin kuoleman jälkeen Titusta ei hyvään hetkeen näkynyt kaupungin kaduilla. Calder ei juuri halunnut tehdä muuta, kuin vain maata sängynpohjalla, mutta kiltisti hän teki kaiken, mitä häneltä pyydettiin. Jopa osa niistä, jotka olivat aikaisemmin vihanneet prinssin tapaa kujeilla, alkoivat miettiä, että se oli ollut parempi. Ainakin silloin poika oli ollut selvästi eloisampi. Tämä sama käytös näkyi myös Tituksessa, joka ei juuri enää halunnut olla muiden kanssa tekemisissä. Mieluummin hän halusi vain juoda itseltään muistin pois. Hän alkoi vältellä paikkoja, joissa oli ollut aikaisemmin asiakkaana, ja päätyi istumaan iltojaan syrjäisissä ränsistyneissä kapakoissa muiden elämään kyllästyneiden ihmisten seurassa.


 

"Ohoh, täällähän on nuorta verta tänään", eräs vanhempi mies sanoi, istuen Tituksen kanssa samaan pöytään. Hiljaa poika vain kohautti harteitaan, häntä ei kiinnostanut jutella, kuten ei monia muitakaan asiakkaita samaisessa juottolassa. "Elämä kolhinut pahemmin viime aikoina vai? Kaipa sitä nuoretkin tosiaan kokee toisinaan sellaista", mies sen sijaan jatkoi. "Kuule, etkö voisi vain lähteä siitä", Titus lopulta sanoi. Hän halusi vain olla yksin. "No jos olen hiljaa, niin häirisenkö sitten?" mies kuitenkin pyysi. Kun Titus vain kohtautti olkiaan jälleen, mies uskoi tämän olevan myöntävä vastaus ja hiljeni. Hetken kuluttua mies alkoi kaivelemaan taskujaan, ottaen pienen rasian ja piipun esille. Vilkaisten ukon puuhia Titus hiljaa katsoi, kun tämä alkoi polttamaan piippuaan. Makea kukkaistuoksu ympäröi miehen nopeasti. Opiumia. Huume oli laiton, mutta siltikin toiset polttivat sitä, sillä aineen sanottiin rauhoittavan mieltä ja auttavan unohtamaan huolet. Aikaisemmin poika oli suorastaan halveksinut ainetta, se oli vain helppo reitti karkuun ongelmiaan, mutta nyt tuo hänen vieressään istuvan miehen rauhaisan onnellinen ilme sai hänet miettimään asiaa uudelta kantilta. Mies huomasi pian pojan tuijotuksen, kääntyen jälleen tämän puoleen. "Kuulehan, tämä on varsin tujua tavaraa", ukko kertoi, mutta tämän ääni varsinaisesti ollut toruva, enemmän toteava. "Ei sillä ole väliä", Titus sanoi hiljaa, ojentaen kättään piippua kohden pyytäen miestä jakamaan huumeensa.


 

Opium oli tasan niin tehokasta, kuin mitä siitä oli kerrottu. Kohta Titus huomasi voivansa unohtaa huolensa, ja hänelle tuli utuinen olo, mutta se tuntui oikeastaan aika hyvältä. Jakaessaan piipun tuntemattoman miehen kanssa poika alkoi pikku hiljaa juttelemaan tälle niitä näitä. Hän ei edes tiennyt, mitä sanoi, eikä muistanut yhtäkään vastausta, joita kuuli. Titukselle tärkeintä oli, että hän pystyi jälleen olemaan rauhassa alitajuntansa kummituksilta, ja hänellä oli vihdoin jälleen hyvä olla. Sitten ajatus tuli hänen mieleensä. Hänen oli pakko saada tietää eräs asia. "Kuule... Mistä minä voin löytää tätä?" poika kysyi. Hän sai kerätä kaiken keskittymisensä, että kuulisi ja muistaisi miehen vastauksen. "Tuota, tiedätkö sen kapakan siellä sen yhden tien päässä... sen...", mies alkoi sopertamaan. Tämähän näytti lupaavalta. "Kuule, mitä jos minä vain näyttäisin sinulle. Siellä on eräs kaveri, joka tietääkseni on aina siellä", tämä jatkoi ja hieman horjahtaen nousi seisomaan. Tuhti humala opiumin kanssa näytti äkkiä varsin hurjalta yhdistelmältä, mutta se ei miestä hidastanut paljoa. Kohta hän jo oli ulkona ja ohjasi Titusta kohti kapakkaa, jossa opium-myyjä ilmeisesti vietti iltansa.


 

Palatessaan palatsiin Calder meni ensimmäisenä parvekkeelle piipun kanssa. Piipun käyttö ei ollut hänelle uutta, mutta ei hän juuri poltellut. Joskus aikoinaan hän oli vain ostanut piipun Nilamin kiusaksi, sillä mies inhosi, kun prinssi puhalsi savut tämän kasvoille. Nyt moinen ilkeä kiusanteko tuntui arvokkaalta muistolta, ja prinssi olisi antanut melkein mitä tahanssa päästäkseen takaisin tuohon aikaan. Mutta sen sijaan hän sytytti pienen määrän opiumia piipussa palamaan ja hengitti makeaa savua keuhkoihinsa. Jotenkin opium tuntui yksin siinä parvekkeella poltellessa toimivan paremmin kuin hämyisessä kapakassa, mutta nyt hän sai toisaalta olla myös täysin rauhassa. Sphintus, joka oli aluksi lentänyt isäntänsä seuraksi, lensi nyt kauemmaksi. Matelija ei pitänyt pojan makean hengityksen hajusta, vaan sen sijaan lensi takaisin sisälle. Hieman surkeasti hymyillen Calder vilkaisi eläimen perään, mutta jäi kuitenkin itse vielä parvekkeelle. Kaikessa rauhassa hän nautti huumeen tuomasta hyvästä olosta samalla kun katseli, kuinka tuuli toi pilviä hiljalleen kuun eteen ja sitten puhalsi ne pois.


 

Opiumilla kuitenkin oli haittapuolensa. Huumeen vaikutuksen päätyttyä prinssin huolet eivät olleet kadonneet mihinkään, vaan tuntuivat pikemminkin iskevän entistä pahemmin päälle. Hän saattoi voida päivisin pahoin, ja ruokahalu katosi lähes kokonaan. Poika kärsi myös välillä itseinhosta, jollaista ei ollut ennen kokenut. Toki hän oli vihanut itseään Nilamin kuoleman jälkeen, mutta sen kanssa hän oli pystynyt elämään kun Lilian oli antanut hänelle anteeksi. Nyt prinssi taas oli tuhonnut lähes kaikki tärkeät siteensä hänelle läheisiin ihmisiin, kaikki vain yhden huijarin vuoksi, ja lohtua löytääkseen hän oli alkanut muuttumaan juuri sellaiseksi ihmiseksi, jota vihasi.


 

Titus liikkui ulkona enää vain myöhään yöllä, ja vain hakeakseen lisää opiumia. Hän ei halunnut olla ihmisten ilmoilla yhtään enempää kuin mitä oli pakko, joten oli vähintäänkin pieni ihme, kun Laucian onnistui näkemään pojan. Ensin varas mietti, pitäisikö hänen edes mennä pojan puheille, mutta toisaalta tämä näytti niin surkealta ja pieneltä, että hän halusi edes tietää, oliko toinen yhtään enempää kuin kävelevä ja vaatetettu varjo. Kuitenkin päästessään lähemmäksi, hän saattoi huomata selvästi, että vaatteet enemmänkin roikkuivat pojan laihtuneen luurangon päällä. Luulisi nyt sentään prinssillä olevan rahaa ruokaan, mutta näky nälkiintyvästä nuoresta kertoi omaa tarinaansa. Tuskin tätä palatsissa riudutettiin, mutta Titus tarvitsi ruokaa. Ihmetellen, miten hän aina päätyi katsomaan pojan perään Laucian otti tämän kiinni muutamalla juoksuaskeleella. "Tulepa vähän käymään täällä", mies sanoi, kaapaten tahdottomasti seuraavan Tituksen mukaansa.


 

"Syö", Laucian käski kun tarjoilija toi täyden lautasen Tituksen eteen. "...Miksi?" Titus kysyi hiljaa. Hän tuijotti lautasta, ja alkoi hiljalleen tökkiä ruokaa sen päästä toiseen. "Satun tietämään, millaista on nähdä nälkää. Nyt lopeta se kysely ja syö", mies käski uudestaan. Ehkä se johtui siitä, että hän oli tuntenut Tituksen jo tämän lapsuudesta asti, Laucian ei ollut itsekään täysin varma. Tai sitten hän ei vain halunnut nähdä Sheilahin lasten kärsivän, sillä nämä kaksi muistuttivat häntä joka päivä naisesta. Sitä paitsi, hän halusi nähdä kapinallisarmeijan voittavan, ja Tituksen vihdoin tuovan oikeuden äitinsä muistolle. Ja silloin Liliankin saisi vihdoin elää vapaasti. Mutta tilanteessa oli yksi hyvin ratkaiseva ongelma. Titus ei halunnut syödä. Tämä ei ollut edes maistanut ruokaa, tuijottanut sitä vain lähes elottomasti. "Ei se ruoka siitä lautaselta tuijottamalla katoa", mies muistutti. "En minä edes pyytänyt sinulta mitään", Titus mutisi, mutta ei edelleenkään tehnyt elettäkään syödäkseen. "Kuules nyt, et takuulla tuhlaa ruokaa." "No syö sitten itse, ei minulla ole nälkä", poika vastasi, työntäen lautasta varasta kohti. "Hyvä on sitten", Laucian totesi, ja katsoi kun Titus nousi paikaltaan. Mies pohti, vieläkö tuo jaksoi kylpeä masennuksessaan Lucianin petoksen vuoksi? Toki hän ymmärsi sen olleen kova kolaus, mutta ei hän nyt sentään odottanut tapauksen ihan pojan elämänhalua vievän. Muistiko tämä edes, mitä varten hän oli alunperinkään perustanut kapinallisarmeijan? Ehkä miehen pitäisi vielä uudestaan yrittää puhua Titukselle, mutta silloin hän muistaisi kyllä jättää turhat ystävälliset eleet pois.


 

Titus asteli ulos tavernasta katse maahan lukittuneena. Hänellä ei ollut mitään syytä jäädä kaupungille, vaan sen sijaan poika päätti vain suunnistaa palatsiin takaisin ja mennä vain nukkumaan. Tai ehkä hän jälleen polttelisi vain piippuaan parvekkeella, ken tietäisi. Kovin pitkälle Titus ei kuitenkaan ehtinyt tavernalta kulkea, kun törmäsi pariin kapinallisarmeijan mieheen, jotka olivat selvästikin vähemmän tyytyväisiä pojan viimeaikaisiin päätöksiin. "Taas päätit sitten lähteä epäonnistumisesi jälkeen piiloon? Ei onnistu, nuori mies", toinen näistä sanoi, pysäyttäen Tituksen. "Minusta sinä olet selityksen velkaa. Mitä tämä ihmisten uhraus viime päivinä oikein tarkoittaa?" Titus tuijotti vain hiljaa maahan. Hän ei tiennyt, mitä osaisi sanoa puolustuksekseen. Ei hänellä ollut mitään puolustusta. Hän olisi voinut kertoa miehille, että Lucian oli tehnyt suunnitelmat, mutta toisaalta poika itse oli hyväksynyt ne lopussa. Hän oli aivan yhtä syyllinen miehen rikoksiin, ellei jopa pahempi. "Vastaa jotain", toinen miehistä ärähti tönäisten poikaa niin rajusti, että tämä melkein kaatui suorilta jaloilta. "Missä on se kaikki itsevarmuus, jolla sinä lupasit tuoda totuuden esille kuningattaren kuolemasta? Vai oliko sekin vain jotain jännityksen hakemista?" mies kysyi, alkaen käydä entistäkin vihaisemmaksi. Titus tiesi, mitä tästä seuraisi. Hiljaisena  hän otti nyrkiniskut vastaan syrjäisemmällä kujalla, antaen miesten, entisten kannattajiensa, hakata itsensä lähes henkihieveriin. Sillä ei kuitenkaan olisi ollut mitään väliä, vaikka hän olisi siihen kuollutkin.


 

Kun kapinalliset olivat saaneet tarpeekseen Tituksen kurittamisesta, miehet lähtivät vihaisesti keskustellen paikalta. He eivät ainakaan enää halunneet olla missään tekemisissä kapinallisarmeijan kanssa, ellei joko komentaja vaihtuisi tai poika itse kasvaisi aikuiseksi. Titus sen sijaan ei enää jaksanut liikkua. Hän tiesi kyllä, että hänen olisi parempi palata takaisin palatsiin ennen aamua, mutta jokainen pienikin liike tuntui kivuliaalta. Sen sijaan hän päätti kaivaa piippunsa esille, joka oli säilynyt kuin ihmeen kaupalla ehjänä. Ei kukaan häntä siinä syrjäkujalla huomaisi. Vähän matkan päässä makasi kuollut harmaaraitainen kissanpentu. Tuijottaen kuollutta eläintä Tituksesta näytti äkkiä, että tämä olisi mahdollisesti kuollut nälkään. Jos hän ei liikkuisi siitä, päätyisikö hän lopulta samanlaiseen tilaan? Kuolisi siihen, yksin ja nälkiintyneenä. Tosin poikaa moinen kohtalo ei sillä hetkellä olisi haitannut ollenkaan. Hiljaisena hän alkoi polttamaan aikaisemmin sinä iltana ostamaansa opiumia, ja katseli kuinka vaalea savu nousi hitaasti kohti taivasta.


 

Laucian poistui tavernasta saatuaan ruuan syötyä. Vaikka hän ymmärsikin, mistä Tituksen käytös johtui, pojan kiittämättömyys kävi siltikin hänen hermoilleen. Ulos tullessaan mies kiersi rakennuksen taakse, kiivetäkseen sen katolle. Hän oli suunnitellut jälleen kerran ryöstökeikan, ja pääsisi nopeammin liikkumaan katoilla kuin ihmisten seassa. Varkaalla ei olisi vielä näin alkuillasta mitään kiirettä, joten hän kulki katoilla kaikessa rauhassa katsellen ihmisiä alapuolellaan. Huomaten vaalean, ohuen savukiehkuran nousevan sen rakennuksen vierestä, jonka katolla mies oli, hän vilkaisi alapuolelleen. Taas joku typerys oli etsimässä aikaista kuolemaa. Katsoen tarkemmin hän tunnisti Tituksen. Näinkö alas pentu todella oli vajonnut, että turvautui opiumiin? Edes varkaiden kilta ei hyväksynyt huumeen käyttöä, vaikka rikollisia olivatkin ja lähes jokainen näistä oli kurjemmista oloista kotoisin. Tämä kuitenkin selitti pojan osalta hyvin paljon, kuten tämän nykyisen ulkonäön ja ruokahaluttomuuden. Myös muita oireita olisi todennäköisesti luvassa ennemmin tai myöhemmin. Mahdollisimman hiljaa Laucian laskeutui katolta. "Tuolla tavalla vain tapatat itsesi etuajassa", mies huomautti kävellen pojan eteen. "Älä jaksa", Titus mutisi hiljaa, "Ei sillä mitään väliä ole muutenkaan." "Oliko se mies todella kaiken tämän arvoinen?" Laucian jatkoi kyselyään kuitenkin. Hän yrittäisi vielä tämän yhden kerran puhua pojalle järkeä, mutta jos tämä ei kuuntelisi, niin ei varas aikoisi koko loppuelämäänsä toiseen tuhlata. "Mene pois", Titus kuitenkin vastasi. "Tätä minä en olisi odottanut edes sinulta", Laucian totesi, "Tiedätkös, olen nähnyt monen kuolevan tuohon aineeseen. Lopeta vielä kun ehdit." Hitaasti poika nousi vihdoin seisomaan, mutta kohottaessaan katseensa tämä oli erittäin ärtyinen. "Ja mitä se sinuun vaikuttaa?" Titus kysyi, ja puhalsi makean savun suoraan Laucian kasvoille. Löyhytellen savua pois, mies kääntyi lähteäkseen. "Ei se vaikutakaan, mutta yritinpähän vain varoittaa. Tee mitä haluat", varas sanoi ja lähti, jättäen pojan taakseen nauttimaan hitaasta itsemurhastaan.


 

Lilianin näkeminen oli Laucianille nyt hieman hankalampaa, miehen annettua periksi tytön isoveljen suhteen. Kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään, mikäli poika ei olisi valmis muuttamaan asiaa itse. Nähdessään kuitenkin Lilianin kadulla muutama ilta sen jälkeen, kun oli tavannut Tituksen viimeksi, tyttö näytti erittäin eksyneeltä. Vai etsikö tämä jotakuta? Ajatellen, ettei kysymisessä mitään ongelmaa olisi, Laucian asteli Lilianin luokse. "Etsitkö sinä jotakuta?" mies kysyi, ja tyttö suorastaan hätkähti varkaan yllättävää ilmestymistä. "En varsinaisesti. Titus vain ei ole viime aikoina tullut käymään. Lucian lupasi ylipuhua hänet, että näyttäisi muutamia temppuja Vin-- eräällä jännällä aseella", Lilian vastasi korjaten sanansa viime tippassa. Tyttö siis yritti etsiä veljeään. Tai mahdollisesti Luciania. "En usko Tituksen olevan tulossa ihan heti", Laucian vastasi. "Häh? Onko jotain sattunut?" Lilian kysyi hämmentyneenä. Niin, kukaan ei ollut pitänyt tyttöä viime aikojen tapahtumista ajan tasalla, eikä mies itsekään ollut tiennyt Tituksen opiumin käytöstä kuin vasta muutama päivä sitten. "Niinkin voisi sanoa", mies vastasi, Lilianin osatessa napata vihje lauseesta. "Eli asiasta ei siis kannata puhua julkisesti?" tämä kuitenkin varmisti, Laucianin nyökätessä. "Ehditkö tulla myöhemmin käymään Madamen luona?" tyttö jatkoi huolestuneena, miehen nyökätessä jälleen. "Selvä, odottelen sinua sitten", Lilian kuiskasi hiljaa. Tyttö oli hieman peloissaan, mitä uutisia Laucian hänelle kertoisi, sillä hän osasi arvata, ettei kyseessä ollut ainakaan mitään hyvää.


 

Kun Laucian tuli illalla tapaamaan Liliania, hän ei suuresti yllättynyt Alyan olevan myöskin paikalla. "Mitä se nulikka on nyt saanut aikaan?" nainen kysyi melkein heti. Lilianin oli täytynyt mainita, että Laucian tiesi, missä poika oli. Hiljaa Laucian vilkaisi ympärilleen, ettei kuuloetäisyydellä ollut ketään ylimääräistä, ennen kuin huokaisi raskaasti. "Pentu on sotkeentunut opiumiin", mies vastasi. Hetken Lilian ja Alya vain tuijottivat miestä epäuskoisena, kunnes molemmat aloittivat omat kyselytulvansa. Alya oli enemmän vihainen, siinä missä Lilian lähes itki huolesta. "Yksi asia kerrallaan", Laucian käski. Hän ei voisi vastata molempien kysymyksiin yhtä aikaa. "M-mutta miksi? Tietääkö Lucian? Eikö hän voisi yrittää tehdä jotain? Puhua Titukselle?" Lilian kysyi huolestuneena. Varas vilkaisi tyttöä, tämä ei vieläkään tiennyt, että Lucian oli kuollut. "Lucian on--", Laucian aloitti, mutta tuli heti Alyan hiljentämäksi. "Ei sanaakaan, Laucian", nainen ärähti. Lilian säikähti naisen vihaista äänensävyä, kavahtaen kauemmaksi. "Jos Lilian haluaa tietää, minusta hän saa tietää", Laucian sanoi rauhallisesti, mutta Alya jälleen kielsi. Nainen ei halunnut nähdä Liliania surullisena, eikä kestänyt ajatusta, jos tämä tietäisi, että hänen veljensä oli tappanut miehen, johon tyttö oli alkanut tykästyä, mahdollisesti ehkä jopa ihastua. Lilian sen sijaan vain katseli hiljaa aikuisten keskustelua vierestä. Näiden reaktioista tyttö saattoi arvata jotain, mutta hänellä ei silti tullut tilanteesta kokonaista kuvaa. Päättäen, ettei hän halunnut kuitenkaan katsoa riitaa enää yhtään pidempään, hän astui kaksikon väliin. "Selvä. Enköhän minä ole ymmärtänyt tarpeeksi. Jos minun on parempi olla tietämättä, niin en kysy enää. Mutta voinko olettaa, että Lucian ei ainakaan ole tulossa enää takaisin?" Lilian kysyi. Tituksen paluuseen hän kuitenkin halusi uskoa, tämä kuitenkin oli hänen veljensä, vaikka tällä oli ilmiselvästi juuri nyt vaikeaa. "Lucian ei tulee enää takaisin", Laucian sanoi, ja Alya mulkaisi miestä varoittavasti, ettei tämä saisi sanoa enää yhtään enempää. "Selvä. Ymmärrän", Lilian sanoi suunnaten katseensa lattiaan. Laucian oli hieman huolissaan, hän ei halunnut tytön reagoivan samoin kuin veljensä. Kuitenkin pian Lilian nosti katseensa ja kääntyi tuijottamaan huoneen päässä olevaa tanssilavaa, jossa muutamat nuoret naiset esittivät näyttäviä tansseja. "Kai minun on sitten löydettävä jotain muuta tekemistä, kun odotan Tituksen paluuta", tyttö vihdoin sanoi, peittäen surunsa päättäväisen katseen taakse. Kummallakaan, Alyalla tai Laucianilla, ei ollut enää sydäntä sanoa epäilyksen sanaa. Lilian kuitenkin aikoi todistaa, että hän oli henkisesti selvästi veljeään vahvempi, ja kun Titus vihdoin palaisi, olisi hänen vuoronsa olla veljensä tukena.


 

Titus pysytteli pääosin poissa paikoista, joissa hän oli ennen liikkunut. Häntä ei näkynyt täysissä tavernoissa, tai punaisten lyhtyjen kadulla. Sen sijaan poika viihtyi paremmin syrjäisissä, konkurssin partaalla olevissa kuppiloissa. Ränsistynyt ilmapiiri vain tuntui sopivan hänelle paljon paremmin. Kukaan ei tullut hänelle puhumaan, eikä hänen tarvinnut puhua kenellekään. Tarjoilija toi mitään kyselemättä hänen eteensä lisää juomaa, jos poika vain nosti kätensä. Se olikin usein pienien kapakoiden ainoa temppu, jolla nämä saivat asiakkaita, nopea palvelu nimittäin. Kukaan ei välittänyt edes, vaikka Titus poltteli nurkkapöydässä piippuaan.


 

"No niin, alkakaahan lähteä siitä. Minun pitää laittaa paikka kiinni", nuori naisääni kuulutti. Titus ei nostanut katsettaan, ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Nainen nalkutti vielä jollekin toiselle asiakkaalle, joten ei poika todellakaan ollut ainoa, jota ei vielä kiinnostanut lähteä minnekään. "Kuulehan, minä kerron vaimollesi missä vietät yösi, jos et nyt kerää niitä luitasi ja painu ulos." "Selene, kulta, älä viitsi." Nainen riiteli yksi kerrallaan jokaisen asiakkaan ulos, kunnes saapui Tituksen kohdalle. "Sinä kans. Hus siitä, liikettä", nainen käski. Titus ei edelleenkään suostunut edes vilkaisemaan tätä, vaan rojahti väsyneenä pöydälle. "Vielä yksi. Kyllä minä maksan", poika sammalsi. "Kyllä kyllä, huomenna sitten. Mutta nyt ulos", nainen tokaisi ja alkoi nostamaan Titusta hartioista. Pojan ruumiissa ei kuitenkaan ollut mitään voimaa, vaan tämä nojasi kaikella painollaan naiseen, ja molemmat kaatuivat lattialle. "Jestas, etkö sinä oikeasti pääse liikkeelle?" nainen tokaisi. "En. Joten anna minun vain jäädä tähän", Titus mumisi enää tuskin selvästi. Hän oli sammumispisteen rajoilla, eikä enää hallinnut ollenkaan ruumistaan ajatuksen kulun ollessa vähintäänkin yhtä hankalaa. "Hetkinen, minähän tunnen sinut...", nainen pohti, kääntäen pojan selälleen lattialle. Tituksen näkö taas tuntui sumealta, eikä hän erottanut kunnolla naisen piirteitä. Kuka tämä sitten oikein oli? Mutta eipä asia tuntunut sillä hetkellä kovin tärkeältä. Naisen ääni tuntui kuuluvan aina vain kauempaa, kunnes lopulta katosi kokonaan.


 

Seuraavana aamuna Titus heräsi, huonoon oloon ja kun joku kaatoi hänen päälleen kylmää vettä. "Herätys", totesi tympiintynyt naisääni. Tokkuraisena Titus yritti nousta pystympään, mutta päästyään käsiensä varaan, oksensi saman tien. "Taas?" ääni kysyi, Tituksen yrittäessä hieroa silmiään auki. Hän oli sotkuinen, ja pojan etumus oli täysin oksennuksen peitossa. Haju sai hänet voimaan saman tien uudestaan pahoin, kun kädet työnsivät hänet selälleen. "Tai makaa vielä hetki." Titukseen koski joka paikkaan, mutta hän käänsi katseensa hänelle puhuvaan naiseen. "Sinä todella olet Titus", nainen tokaisi, nähden pojan nyt kunnolla. Tituksella sen sijaan oli vaikeuksia nähdä. Hänen oikean silmänsä päällä oleva silmälappu tuntui olevan paikallaan. "Tunnistatko sinä minua?" nainen kysyi, ja poika pudisti hitaasti päätään. Liike tuntui aivan hirveältä. "Etpä tietenkään. Minä se olen, Selene. Olet muuten nyt palveluksen velkaa, kakara." "Kuka...?" Titus kysyi hiljaisella äänellä. Hän ei saanut päähänsä millään, kuka kumma Selene oli. "Sinä senkin...", nainen murahti ja sen suurempia odottamatta läimäisi poikaa poskelle. "Aiheutat ensin sisällissodan, sitten katoat ja aiheutat minulle ongelmia, vaikka olemme riidelleet vaikka kuinka monesti ja nyt et edes muista minua? Senkin sika!" Vaikka nainen sanoikin noin, Titus ei silti osannut yhdistää nimeä keneenkään. "Vai niin", poika vain mutisi hiljaa, "Sori sitten." Hitaasti tämä yritti jälleen nousta istumaan, mutta huono olo puski edelleen päälle. "Lepää vain itsesi selväksi", Selene huokaisi. "Sinä... sanoit ettei me tulla toimeen... Miksi siis...?" Titus kysyi vilkaisten väsyneenä naista. "Aina toisinaan sinunlaisia tapauksia tulee käymään. En minä nyt voinut vain jättää sinua oven taakse kuolemaankaan", nainen vastasi, "Ihan totta, yritä nukkua vähän. Minä tuon sinulle vettä. Ja lupaan, etten tällä kertaa kippaa sitä sinun päällesi. En vain osannut arvata sinulla olevan noin heikko olo."


 

Vasta iltapäivällä Titus vihdoin onnistui kampeamaan itsensä ylös sängystä. Normaalisti häntä olisi iljettänyt, kuinka sotkuinen hän oli, mutta poika ei jaksanut enää välittää. Sen sijaan hän käveli huoneen päässä olevan pienen ikkunan luokse ja avasi sen, alkaen polttamaan piippuaan. Ei hän aikonut jäädä taloon, mutta hänellä oli aivan liian hermostunut olo. Pojan oli saatava rauhoittua ennen kuin hän lähtisi minnekään. "Joko sinä olet herännyt?" kuului Selenen kysymys oven takaa ja hitaasti nainen raotti huoneen ovea, vilkaisten sisään. "Hyvä, mikä on-- Mitä tuo on?" nainen huudahti huomaten piipun pojan kädessä ja siitä nousevan vaalean savun. "Joo joo, lähden kyllä", Titus huokaisi, lähtien kävelemään ovea kohti. "Minä kysyin, mitä tuo on, mitä sinä poltat?" Selene toisti vihaisena kysymyksensä, kieltäytyen päästämästä poikaa ohitseen. "Onko sillä väliä?" Titus kysyi välinpitämättömästi. Kun tämä seisoi siinä naisen edessä, Selene saattoi haistaa opiumin makean kukkaistuoksun. "Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?" nainen huudahti raivoissaan, riuhtaisten piipun pojalta. "Ei kuulu sinulle. Anna se tänne", Titus sähähti, yrittäen napata piippuaan takaisin, mutta nainen piti sitä selkänsä takana ja työnsi samalla toisella kädellään poikaa kauemmaksi. "Tajuatko sinä edes, mitä opium tekee sinulle?" Selene huusi vihaisena. "Tajuatko sinä, että asia ei kuulu sinulle?" poika vastasi vähintäänkin yhtä raivoissaan. "Ehkä ei, mutta minun edessäni sinä et takuulla polta! Nyt keräät peiton ja lakanan tuosta sängyltä ja heität nuo vaatteesi pois. Minä tuon jotain puhdasta vaatetta sinulle sillä välin", nainen ärjäisi ja löi oven kiinni pojan nenän edestä. Kuullen, kuinka nainen laittoi oven toiselta puolen säppiin, Titus yritti hakata ovea kaikin voimin. Kuitenkin yritys oli täysin turha, puinen ovi piti, ja ikkuna, josta hän oli aikaisemmin poltellut piippuaan, oli aivan liian pieni pakenemista varten.


 

Kun Selene palasi, Titus ei ollut enää ollenkaan yhteistyöhaluinen. Hän ei puhunut naiselle, vaan seisoi ovella käsi ojossa haluten piippunsa ja huumeensa takaisin. Lisäksi Selene kielsi poikaa lähtemästä minnekään. Naisen onneksi Titus oli tarpeeksi heikossa kunnossa, ollen koko päivän syömättä ja hädin tuskin juoden vettä. "Nämä on veljeni vaatteita. Jospa ne sopisivat jotenkin", Selene totesi, antaen pojalle yksityisyytensä vaihtaa vaatteensa. "Ja tuo kätesi. Oletko loukannut sen pahastikin?" nainen kysyi, viitaten pojan vasempaan käteen, jossa oli side. Mulkoillen vain naista poika vei kätensä selkänsä taakse. Jos nainen katsoisi siteen alle, tämä saisi heti tietää Tituksen olevan todellisuudessa Calder. "Kiukuttele minkä haluat, mutta vastaa ensin. Tarvitseeko tuo kätesi hoitoa. Voin kysyä, mikäli eräs tuttavani ehtii katsomaan sitä." Saaden edelleen vain hiljaisuutta vastaukseksi, Selene huokaisi kyllästyneesti. "En salli sinun kuolevan tänne vain jonkun hoitamattoman haavan takia, joten sano nyt. Mikä tuossa sinun kädessäsi on vikana?" "Mikset vain itse tunge siihenkin nokkaasi, kun se näyttää olevan sinulle jonkinlainen harrastus muutenkin?" Titus lopulta vastasi. "Jos kiinnostaa tietää, niin ihan vain siksi, etten voi sietää veren ja sairauksien näkemistä." "No siinä tapauksessa siitä on iho kuoriutunut irti ja siinä on paiseita ja rakkoja ja kuolio." "Selvä, eli kätesi on tarpeeksi kunnossa, ettei siitä tarvitse huolehtia", Selene huokaisi kyllästyneenä. "Osaat varmasti itse laittaa uuden lakanan paikalleen, nähdään huomenna, kiukkupussi."


 

Selene oli tosin arvioinut väärin. Titus ei tiennyt alkuunkaan, kuinka lakana toimi. Tai tiesi hän sen teorissa, mutta ei ollut ikinä kokeillut käytännössä. Se oli palvelijoiden hommaa. Aluksi poika ei ollut aikeissakaan laittaa lakanaa paikalleen, mutta sängyssä olevan patjan pinta oli erittäin karhea ja epämukava, joten lopulta hänen oli annettava periksi. Hän ei halunnut tehdä, kuten Selene käski, mutta mukavuudenhalu voitti sillä kertaa. Lakanan laittaminen ei kuitenkaan toiminut aivan kuten poika oli kuvitellut. Lakana päätyi vain olemaan melkein pöytäliinamaisesti patjan päällä, ja liikkui ympäriinsä jos Titus sattui sängyllä maatessaan kääntämään kylkeään. Poika ei kuitenkaan välittänyt tarpeeksi korjatakseen asiaa, vaan kääntyili levottomasti sängyllä, lopulta ollen itse kääriytyneenä lakanaan.


 

Selene sen sijaan päätti lähteä ottamaan selvää, mitä ihmettä pojalle oli tapahtunut kapinallisarmeijan puolelta. Miten siellä oltiin edes sallittu, että heidän keulakuvansa sortui opiumiin? Mutta naisella ei ollut mitään hajua, kuinka hän tavoittaisi jäseniä, kuin vain kysellä ohikulkijoilta. Allawin onnistui ohikuulla, kun Selene kyseli muutamalta ohikulkijalta kapinallisarmeijan jäsenistä. "Mihin sinä heitä etsit?" Allawi kysyi, kun nainen sai kieltävän vastauksen toiselta ohikulkijalta etsinnöissään. "Minulla olisi kana kynittävänä heidän kanssaan", Selene ilmoitti tiukasti. Nainen ei pelännyt ajatusta, että Allawi olisi kapinallinen, sillä päiväsaikaan hänen olisi helppoa herättää ohikulkijoiden huomio ja saada näiltä apua. Lisäksi Allawi ei edes näyttänyt vaaralliselta. "Minä tiedän kyllä muutaman heistä, jotka tunnistaa helposti, kunhan vain tietää näiden olevan osa kapinnallisarmeijaa", Allawi hymyili. Mies ei halunnut joutua Selenen kanssa ongelmiin, naisesta kuitenkin huokui sen verran tiukka aura. "Jaa, oletko sinäkin sitten yksi heistä?" "En kovin tärkeä henkilö", Allawi valehteli hymyillen viattomasti. Selene ei ollut varma, uskoiko tätä, mutta päätti antaa miehen kuitenkin jatkaa. "Laucian ainakin on melko korkealla heidän hierarkiassaan. Helposti tunnistettava kaveri, vaalea ja pitkä kuin mikä", Allawi selitti. No sellainen henkilö olisi kyllä todellakin helppoa löytää, sillä vaaleaihoista kansaa oli varsin vähän Amirmoezissa.


 

"Hei, sinä siellä", Selene huudahti, kun näki aikaisemmin tapaamansa miehen antamaa kuvausta vastaavan henkilön. Laucian kääntyi katsomaan, kenestä oli kyse, ja oli hieman yllättynyt tuntemattoman naisen kävellessä häntä kohti tuima ilme kasvoillaan. "Sinä, kuulutko kapinallisarmeijaan?" nainen kysyi päästyään puhe-etäisyydelle. "Mahdollisesti?" Laucian vastasi varautuneesti. "Siinä tapauksessa haluan hieman vastauksia", Selene sanoi, ja asteli hieman syrjemmälle, katsoen kuitenkin, että Laucian seuraisi perässä. "Mitä helvettiä aikuiset miehet kuvittelee, laittaa teinipoika armeijan johtoon ja sitten jättää tämä käyttämään huumeita vapaa-ajallaan?" nainen kysyi suoraan. Oli Laucian odottanut mitä tahansa, niin ei ainakaan tätä. Luuliko nainen, että kapinalliset käyttivät Titusta vain jonkinlaisena suojakilpenä, joka ottaisi kaikki syyt niskoilleen kun muut suunnittelivat pahojaan? "Pentu sotki itse elämänsä, eikä siihen ole kukaan muu syypää", Laucian kuitenkin huomautti, mikä ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän Seleneä. "Sinä senkin...", nainen oli aikeissa läimäyttää Lauciania, mutta varas oli nopeampi. Hän tarttui tätä ranteesta ja työnsi seinää vasten, estäen Seleneä lyömästä. "Älä sinä kuule ala minulle mitään maskuliinista dominanssia tyrkyttää", nainen sihahti, ja Laucian tiukensi otettaan. "Jos minä mitään sellaista yrittäisin, sinä makaisit jo maassa", mies huomautti, "Ja mitä Titukseen tulee, poika on itse syyllinen omaan tilaansa. Minä yritin kertoa hänelle, ettei opiumiin kannata sekaantua, ja hän itse päätti olla kuuntelematta." "No korjaisitte sitten asian. Teidän porukkaannehan hän kuuluu", nainen ärähti. Hän oli liian vihainen tunteakseen pelkoa Lauciania kohtaan. "Minulla ei ole aikaa vahtia sitä poikaa vuorokauden ympäri. Sitä paitsi, hän ei edes ole minun vastuullani. Tässä kuviossa on kuule paljon enemmän puolia, kuin tiedätkään", Laucian yritti vielä kerran. "Vai ei ole aikaa? Kummasti sitä aikaa kuitenkin on riehua ja pistää koko kaupunki ylösalaisin milloin huvittaa. Mutta tee kuten haluat, minä katson sitten pojan perään. Mutta te kapinalliset ette sitten sotkeennu siihen. Voitte pitää salaisuutenne täysin ominanne, mutta minä katson, että Titus lopettaa moiset rikolliset leikit, tuliko selväksi", Selene julisti. Laucian oli varsin epäuskoinen, mutta itsepähän nainen tekisi mitä halusi. Todeten tämän ääneen hän päästi vihdoin naisen menemään.


 

Selene ei suostunut hätkähtämään työn määrästä, mitä Titus tulisi hänelle tuottamaan, naisella oli varsin selkeä kuva kuinka hankalaa pojan vieroittaminen opiumista tulisi olemaan. Hän ei ollut ennen yrittänyt, mutta oli kuitenkin nähnyt paljon, mitä huume sai aikaan, ja kuinka haluttomia sen uhrit olivat parantumaan. Lisäksi tämän vastuulla oli setänsä huonokuntoinen taverna, jota vanha ja masentunut mies ei jaksanut itse pyörittää enää. Kova työ ja vastuun ottaminen olivat siis täysin tuttuja asioita Selenelle. Titukseen hän taas oli kiinnittänyt huomiota pojan iän vuoksi. Tämä oli kuitenkin vielä niin nuori, eikä nainen halunnut nähdä itseään nuoremman pojan piilaavan elämäänsä. Jos pojan oma lähipiiri ei tämän kunnosta välittänyt, niin ainakin hän voisi yrittää.


 

"Miten minä en ole yllättynyt", Selene huokaisi astellessaan huoneeseen, jossa Titus oli. "Pelleiletkö sinä minulle?" nainen sanoi astellen lähemmäksi, ravistaen hieman lakanarullan sisällä olevaa poikaa. "Ei ole minun vika, että lakana ei pysy paikoillaan, jos sitä tarkoitat", Titus murahti. Hän oli huonolla tuulella joutuessaan olemaan yksin lukittuna huoneeseen, ja hänellä oli edelleen hyvin heikko olo. "Tarkoitin enemmän, että pelleiletkö, kun et suostu laittamaan lakanaa kunnolla. Tarkoitatko siis sanoa, että sinä et osaa laittaa sitä oikein?" Selene kysyi, yrittäen hillitä nauruaan. Ilmeisesti joko pojan äiti oli hemmotellut tätä kunnolla tai sitten tämä oli oikeasti joku aatelinen. "Pää kiinni", Titus mutisi hiljaa. "Yritä ymmärtää, että tämä on vain sinun omaksi parhaaksi", Selene huokaisi. "Ai lukita minut tänne koko päiväksi?" Titus kysyi sarkastisesti, nousten vihdoin istumaan sängyllä. "Mitä minä olen nähnyt opiumin käyttäjiä, niin kyllä. Älä pidä minua niin tyhmänä, että uskon sinun lopettavan jos vain pääset menemään", Selene vastasi. "Ja mitä se sinua liikuttaa, mitä minä teen?" "Haluatko tietää, mitä se liikuttaa? Ihan kuule vain sitä, että tiedän, ettei tuolla ulkona ole teinipoika kuolemassa, ja minä olisin voinut tehdä jotain asialle." Selenen ääni muuttui sana sanalta vihaisemmaksi. Hän ei voinut ymmärtää, miten Titus saattoi välittää niin vähän omasta elämästään. "Ei se ole mikään syy", poika murahti. "Se on kuule ihan tarpeeksi hyvä syy." "Et sinä edes tunne minua! Mitä väliä sillä on, mitä minä teen?" Sillä hetkellä Selene sai vihdoin tarpeekseen, läimäisten poikaa avokämmenellä kasvoille. Hetken Titus oli yllättynyt, kunnes käänsi halveksuvan katseensa naiseen. "Tuntuuko nyt paremmalta?" hän kysyi, irvistäen ilkeästi. Pojan tarkoitus oli loukata Seleneä, niin että nainen heittäisi hänet ulos, ja hän pääsisi menemään minne halusi.


 

Sinä yönä Selene nukkui huonosti viereisessä huoneessa. Hän ei ollut päästänyt Titusta menemään, sillä oli helposti arvannut pojan aikeet. Hän luuli olleensa tottunut siihen, että törmäsi useammin laitapuolen kulkijoihin kuin moni muu, mutta aina toisinaan tilanne osasi yllättää naisen. Hänen setänsä oli luovuttanut kuppilansa suhteen, ja Selene oli ainoa perheestä, joka enää jaksoi edes yrittää. Mies oli alkoholisoitunut, ja asui viereisessä talossa, hyvin harvoin edes tullen ulos talostaan. Pitääkseen kapakan pystyssä Selene oli muuttanut yrityksen yläkertaan, aina toisinaan tarjoten viereisen huoneen asiakkaille, jotka olivat liian humalassa lähteäkseen itse kotiin. Monta kertaa nainen oli yritetty ryöstää temppua hyväksykäyttämällä, joten hänen oli pitänyt maksaa omista vähäisistä varoistaan, että oven saisi säppiin ulkopuolelta. Toisinaan, kuten sinä yönä, Selene mietti, tekikö hän lopulta turhaa työtä, yrittäessään auttaa setäänsä ja niitä harvoja asiakkaita, jotka vielä paikassa kävivät. Hän ei halunnut antaa periksi, mutta oli vaikeaa auttaa ihmisiä, jotka olivat jo päättäneet, ettei heillä olisi mitään jäljellä.


 

Seuraavana iltana kuitenkin ensimmäiset vieroitusoireet iskivät Tituksella. Hänellä alkoi olla heikko ja väsynyt olo jatkuvasti, ja poika tiesi, että hänen oli saatava opiumia. Se olisi ainoa aine, joka rauhoittaisi häntä, mutta Selene ei suostunut antamaan pojalle tämän piippua takaisin. Vastavuoroisesti Titus kieltäytyi edelleen syömästä mitään, mitä nainen hänelle tarjosi. "Yritä syödä edes jotain", nainen maanitteli. Oli kuin hän olisi puhunut itsepäiselle lapselle, joka ei halunnut syödä vihanneksiaan. Pienesti värisevällä äänellä poika vain haistatutti tällä pitkät ja käski naista lähtemään. Vaikka Titus tiesi, että Selene ei ollut syypää hänen sen hetkiseen oloonsa, hän silti syytti naista. Poika tarvitsi kipeästi jonkun kohteen kiukulleen, eikä nainen suostunut päästämään häntä lähtemään. Titus ei jaksanut edes uskoa tämän sanoja siitä, että kaikki oli pojan itsensä hyväksi, vaikka normaalisti sen olisi nähnyt sokeakin.


 

Is this the moment where I look you in the eye? / Forgive my broken promise that you'll never see me cry / And everything, it will surely change even if I tell you I won't go / away today

Will you think that you're all alone / When no one's there to hold your hand? / And all you know seems so far away / And everything is temporary, rest your head / I'm permanent

Siitä eteenpäin kaikki tuntui menevän vain alamäkeä. Tituksen vointi huononi päivä päivältä, kun tämä ei suostunut syömään mitään, hädin tuskin puhuen Selenellekään. Hiljaisena nainen katsoi vierestä, kun poika hiljaa kuihdutti itseään. Silti nainen töidensä jälkeen tuli joka yö vahtimaan poikaa, tapa jonka hän oli hyvin nopeasti oppinut, kun Titus alkoi kärsiä kouristuksista ja kivuista. Pidellen öisin poikaa tämä tuntui niin hauraalta, kuin olisi voinut särkyä, mikäli Selene olisi pitänyt tästä kiinni yhtään liian tiukasti. Hiljaisena hän vain pyyhki toisen tuskan hikeä, kun tämä tärisi.

I know he's living in hell every single day / And so I ask oh God is there some way for me to take his place? / And when they say it's all touch and go I wish I could make it go away / But still you say

Will you think that you're all alone / When no one's there to hold your hand? / And all you know seems so far away / And everything is temporary, rest your head / I'm permanent / I'm permanent

Kaiken sen keskellä Selene yritti hieman auttaa poikaa juomaa, kostuttamalla tämän huulia. Tämä kuitenkin sai aikaan vain yökkäysreaktion, jolloin nainen laski lasin takaisin yöpöydälle, alkaen silittämään Tituksen hiuksia. "Ole kiltti ja tapa minut", poika pyysi hiljaisella, nikottelevalla äänellä. Selene järkyttyi sekä pojan sanoista, että siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Titus pyysi jotain. Ääni ei ollut enää ilkeä tai vaativa, enemmänkin rikkinäinen ja aneleva.

Is this the moment where I look you in the eye? / Forgive my promise that you'll never see me cry

"Se menee ohi. Kaikki tulee olemaan vielä hyvin", Selene hiljaa lupasi. Vaikka hän ei voinutkaan tehdä muuta kuin istua pojan tukena aina siihen asti kunnes tämä väsytti itsensä totaalisesti ja nukahti, hän aikoi olla siinä. "Kaikki tulee vielä muuttumaan hyväksi."


 

Joka ilta Selene toivoi pahimman vihdoin olevan ohi Tituksen osalta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän enää jaksaisi katsoa toisen tuskaa. "Selene, missä se olut viipyy?" yksi asiakkaista raivosi. Nainen oli keskittynyt miettimään yläkerrassa nukkuvaa poikaa, että melkein unohti työnsäkin. "Tulossa, malta vain hetki", nainen huudahti. Ilta ei ollut yhtään normaalia kiireisempi, Selenellä itsellä oli hankaluuksia keskittyä. "Älä ala lepsuilla, nainen", vihainen miesasiakas tokaisi, napaten kolpakon tarjottimelta. "Jospa vain rauhoittuisit nyt, ihan tavallista olutta se vain on", Selene huokaisi, yrittäen rauhoitella tätä. "Typerä nainen", tämä kuitenkin mutisi ja päätään pudistellen nainen palasi takaisin tiskin taakse. Vilkaisten hämärän kapakan seinällä olevaa puista kelloa nainen päätteli, että voisi alkaa järjestelemään jo paikkoja, sillä kohta paikka olisi aika sulkea muutenkin. Alkaen laittaa tuoleja pöydille aikaisempi huonolla tuulella ollut mies avasi jälleen suunsa. "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" tämä ärähti. "Paikka menee ihan juuri kiinni, eikä tänne enää kukaan asiakas eksy. Sinäkin saisit alkaa lähteä", nainen selitti rauhallisesti, vaikka olikin vihainen asiakkaalle tämän huonosta käytöksestä. "Sinä et sulje yhtään mitään, minä haluan vielä yhden oluen", mies kuitenkin julisti, hörpäten nopeasti edellisen kolpakkonsa tyhjäksi. "Ei enää tälle iltaa", Selene kuitenkin vaati, ja alkoi viittoa miestä ovelle päin. Mitä nainen ei kuitenkaan odottanut, oli että vihainen asiakas tuli suoraan hänen luokseen ja löi naista poskelle. "Uusi olut, nyt. Minä olen maksava asiakas, ja tämä paikka tarvitsee jokaisen säälipenninsä pysyäkseen pystyssä." Vihaisesti Selene mulkaisi miestä. Hän tiesi kapakan olevan jatkuvasti konkurssin partaalla, mutta ei tämän olisi tarvinnut olla noin ilkeä asiasta. Lisäksi hän ei suostunut hyväksymään miehen väkivaltaista käytöstä. Mitään vastaamatta nainen käveli tiskin taakse, ja siinä missä mies jäi odottamaan uutta juomaansa, Selene tulikin luudan kanssa. "Nyt, ala kalppia", nainen käski vihaisesti, uhaten luudalla. Hetken hän sai häätää humalaista, ennen kuin tämä lähti, muiden asiakkaiden säikähtäessä tarpeeksi, etteivät he enää aiheuttaneet ongelmia.


 

"...Mitä sinulle on tapahtunut?" Titus kysyi uupuneena kun Selene astui pojan huoneeseen. "Onko sinulla parempi olo?" nainen sen sijaan kysyi takaisin. Ei hänellä niin väliä ollut, mutta näytti siltä, että pahin saattaisi olla Tituksen kohdalla nyt ohi. Hiljaa poika vain kohautti olkiaan, kun Selene tuli istumaan siihen hänen viereensä sängylle. "Ainakin olet saanut juotua hieman", nainen jatkoi hymyillen, "Mutta ruoka taitaa olla vielä liikaa toivottu?" Viime päivinä Selene ei ollut edes vaivautunut tekemään ruokaa, kun Titus ei sitä kuitenkaan halunnut syödä. Ynähtäen Titus nyökkäsi, ja yritti nousta istumaan. "Mutta mitä sinulle on käynyt?" poika kysyi ja osoitti naisen poskea, joka oli alkanut punoittaa kipeän näköisesti. "Sinähän olet uteliaalla tuulella", Selene naurahti, "Vai haluatko vain vaihtaa aiheen pois itsestäsi?" Hiljaisena Titus kohautti vain olkiaan. Päätellen, että poika tarkoitti toisen vaihtoehdon osuneen oikeaan, nainen selitti hiljaa, mitä oli tapahtunut. "Sitä sattuu aina toisinaan. Erimielisyyksiä asiakkaiden kanssa. Varsinkin, kun he ovat humalassa, niin joillakin on tapana yrittää saada nyrkeillä tahtonsa läpi. Heille pitää vain olla tiukka, eikä saa antaa periksi." Selene yritti näyttää parhaansa mukaan pirteältä, vaikka olikin oikeasti kuolemanväsynyt. "Sattuuko siihen?" Tituksen viattoman kuuloinen kysymys sai hymyn nousemaan naisen kasvoille. Poika vihdoin puhui hänelle, ja jopa varsin mukavaan sävyyn. Ei tämä vielä ystävällinen ollut, mutta ilmeisesti kipujen alkaessa olla ohi tämä muuttui vähemmän hankalaksi. "Ainahan se hieman kirpaisee, kun tulee lyödyksi", nainen myönsi. Titus vaikutti hieman poissaolevalta, kuin hän ei olisi vielä täysin tässä maailmassa, mutta poika oli kuitenkin jo selvästi parempaan päin. "Yritä levätä tämä yö. Jos huomenna jaksat, haluaisin vähän puhua kanssasi", Selene sanoi, Tituksen nostaessa katseensa naiseen. Naista huvitti ajatella, säikähtikö poika sitä, vai pelkäsikö mistä nainen halusi hänelle jutella. "Ei se ole mitenkään iso juttu. Haluaisin vain kysyä muutamaa asiaa", nainen sanoi, nousten lähteäkseen. Vielä ovella hän kääntyi katsomaan, kuinka poika käpertyi lakanan ja peiton sekasotkuun mahdollisimman pieneksi sängyn keskelle.


 

Seuraavana päivänä Selene tuli käymään jälleen Tituksen luona. "Joko olet hereillä?" nainen kysyi tökkien peiton ja lakanan sekamelskassa nukkuvaa poikaa. Hiljalleen kasa alkoi kuitenkin liikkua, ja Titus nousi väsyneenä sen keskeltä. "Haluatko auttaa minua laittamaan lakanan paikalleen? Sain myös ne oksennuksen kuorruttamat vaatteesi pestyä", nainen sanoi osoittaen mukanaan tuomia pyykkejä. Hämillään Titus seurasi naisen kättä, kunnes tuijotti tätä uudestaan hämmentyneenä. "Taidat olla hidas heräämään?" Selene naurahti, pörröttäen pojan jo valmiiksi joka suuntaan sojottavia hiuksia, "Mutta ihan totta, nouse nyt ylös, niin saat auttaa minua tuon lakanan kanssa. Oppisitpahan ainakin sen tekemään itsekin." Nainen sai jonkun aikaa houkutella, ennen kuin tokkurainen Titus suostui edes nousemaan pois sängystä. Jotenkin poika meinasi onnistua säheltämään lakanan vaihdon kanssa jopa Selenen yrittäessä selittää, mitä tämän piti tehdä. "Sinä olet ihan toivoton", nainen naurahti, kun heti lakanan vaihdon jälkeen poika vain rojahti takaisin sängylle. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä muminaa, josta ei saanut mitään selvää.


 

"Kuule, eikö sinun kotona ihmetellä yhtään, minne olet kadonnut? Olet ollut täällä kohta jo viikon, etkä ole ottanut asiaa puheeksi missään vaiheessa?" Selene kysyi istuen sängylle Tituksen viereen. "Ehkä korkeintaan palvelusväki miettii, mitä tehdä jos palkka ei juokse", poika vastasi, kääntäen katseensa jonnekin huoneen nurkkaan. "Melkoinen ajattelutapa sinulla. Eikö vanhempasi ole yhtään huolissaan?" nainen jatkoi kyselyään kuitenkin. Nämä asiat olivat kuitenkin nopeasti alkaneet vaivaamaan hänen mieltään, mutta juuri kun hän oli ollut aikeissa kysyä, Titus oli alkanut kärsiä vieroitusoireista samana iltana. "Olisi vain tyytyväinen, jos häviäisin lopullisesti", poika kuitenkin vastasi. "Miten niin? Millaiset vanhemmat sellaista muka haluaisivat?" Selene kuitenkin kysyi ihmeissään. Nainen ei voinut, eikä edes halunnut yrittää kuvitella moista tilannetta. "Sellainen isä vain on. Häntä ei kiinnosta. Äitiä minulla taas ei ole ollut vuosiin." Titus puhui hiljaisella äänellä, eikä Selene tiennyt, uskaltaisiko kysellä enää enempää. Kuitenkin naisesta tuntui, että hänen oli pakko. "Eikö sinulla oikeasti ole ketään, kuka välittäisi?" "Ei kai... En ainakaan usko, että enää on ketään. Mä oon aiheuttanu jo kaikille niille, joita saattaisi kiinnostaa, tarpeeksi harmia. Jos ei aikaisemmin, niin nyt he varmastikin ajattelevat, että olisin parempi kuolleena." "Nyt lopetat tuon ajattelun heti", nainen käski vihaisena, "Kuolemassa ei ole mitään hienoa. Vain elävät voivat muuttaa tulevaa, ja sitähän sinä olet kaiken tämän aikaa halunnut tehdä? Nyt näytä, että sinulla todella on selkärankaa, äläkä anna periksi", Selene ärähti. Hän ei voinut sietää sitä, että joku ajatteli kuoleman olevan ratkaisu ongelmiin. "Haluatko sinä minut pois täältä, siksikö sinä kyselet?" Titus kuitenkin kysyi samaan apaattiseen äänensävyyn. "En. Itse asiassa, katsoisin mielelläni, että et uudelleen sorru opiumiin, mutta en vain voi uskoa, ettei kukaan ihmettele, missä sinä olet. Ettei kukaan olisi yhtään huolissaan." "Ei kukaan ole", poika kuitenkin väitti. "Älä väitä, ettei kukaan kysyisi, missä sinä olet ollut. Sitä minä en usko", Selene kuitenkin sanoi, pitäytyen vahvasti omassa mielipiteessään. "Kyllä ne kyselee, mutta--" "No niin, myönnät sen siis itsekin. Tiedätkös, ihmiset kyselevät juuri siksi, että he välittävät. Nyt pää pystyyn, ja käy näyttämässä heille, ettei Titus enää käytä opiumia", nainen rohkaisi hymyillen iloisesti, "Saat tulla sitten kertomaan minulle, kuinka olin oikeassa."


 

Molemmat Selene ja Calder olivat osittain olleet oikeassa. Calder oli tiennyt, ettei hänen isänsä ollut kaivannut tätä, juuri ja juuri huomannut pojan olevan edes poissa. Mutta palatsin palvelusväki sen sijaan oli ollut enemmän kuin huolissaan prinssin yllättävästä katoamisesta. Eikä heidän huoltaan ollut ainakaan helpottanut, kuinka masentunut poika oli ollut ennen lähtöään. "Missä ihmeessä olette oikein olleet viimeisen viikon? Ja miksi edes katositte?" Calderin kotiopettaja, vanhemman puoleinen naishenkilö kysyi, kun pakotti prinssin syömään edes jotain. Hiljaisena poika nopeasti mietti jonkun valheen, moinen kun ei ollut pojalle onneksi erityisen vaikeaa. "Nukahdin vankkureihin, enkä tiennyt minne ne olivat menossa", prinssi vastasi. Nopeasti hän ei keksinyt mitään parempaakaan selitystä. "Ja kävelitte takaisin? Minne ihmeeseen edes jouduitte ja miksi ette vain ottaneet vankkureita takaisin?" "Ajattelin sen olevan hauskempaa... Jonnekin pohjoiseen päin luulisin päätyneeni ja eksyin pari kertaa matkalla." Opetteja katsoi Calderia epäuskoisena. Toisaalta prinssi oli sellainen, joka saattaisi tehdä juuri niin ihan vain huvin vuoksi, mutta tämä ei ollut ollut oma itsensä viime aikoina, eikä nytkään vaikuttanut olevan täysin kunnossa. Vielä jonkun aikaa opettaja kuulusteli Calderia tämän matkasta, kunnes lopulta päätti passittaa prinssin lepäämään. Naista huolestutti, kuinka helposti poika häntä totteli, mutta toisaalta ymmärsi tämän olevan väsynyt. Sinä päivänä nainen ei edes ajatellut pitää tälle oppituntia, hän oli vain iloinen, että prinssi oli palannut elävänä takaisin

 

Douglas sen sijaan ei uskonut sanaakaan poikansa tarinasta. Kuitenkaan tällä ei ollut myöskään mitään, millä epäillä avoimesti prinssin kertomusta, joten kuningas ei voinut kuin nyökätä hiljaa. Calderia isänsä epäilyt eivät kuitenkaan jaksaneet häiritä. Vaikka poika yritti kovasti sitä esittää, hän ei ollut läheskään parantunut sielultaan. Hän ei ollut päässyt yli Lucianin petoksesta, pohtien, olisiko mies kertonut hänelle jotain, joka olisi muuttanut tilanteen täysin, mikäli hän olisi pysähtynyt kysymään. Sen lisäksi opium tuntui edelleen houkuttelevan Calderia, joka halusi mieluusti kokea uudestaan sen saman rentouttavan tunteen, jossa koko ulkopuolinen maailma vain katosi hänen mielestään. Hän ei jaksanut edes taiteilla valheellista hymyä kasvoilleen, vaikka palvelijat kyselivät hänen vointiaan. Hiljaisena poika vain väitti kaikille olevansa kunnossa, että kaikki olisi hyvin, eikä hänen mieltään painanut mikään muu kuin väsymys. Se oli kuitenkin onneksi sellainen selitys, jonka kanssa kukaan ei voinut alkaa kiistelemään.

 

Muutaman seuraavan yön ajan vartijat vahtivat prinssin oven ulkopuolella, ettei tämä lähtisi enää yöllä minnekään. Kuitenkaan Calderia ei edes huvittanut lähteä. Vaikka hänellä ei ollut palatsissa opiumia, häntä ei kiinnostanut lähteä etsimään huumetta syrjäkujilta. Sphintus sen sijaan oli enemmän kuin tyytyväinen, kun hänen isäntänsä hengitys ei enää tuoksunut makean kukkaiselta. Tyytyväisenä käärme kietoutui kerälle isäntänsä pään viereen tyynylle, Calderin nojatessa poskensa matelijan tuttuun ja turvalliseen suomuiseen pintaan. "Harmi ettei sinun myrkky tehoa minuun, Sphinks... Olet ainoa, johon voisin luottaa enää, etkä sinäkään voi auttaa", poika kuiskasi hiljaa, alkaen silittää käärmeen selkää. Hämillään matelija nosti päätään, ymmärtämättä isäntänsä eleitä, mutta aistien kuitenkin tämän surullisen mielen. Eläin ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä, joten käärme vain nosti päänsä pojan hiuksiin ja jäi siihen torkkumaan. Calderille käärmeen teko kuitenkin tuntui lohdulliselta, ja sulkien silmänsä prinssi yritti saada edes hieman nukuttua sinä yönä.

 

Kuitenkin yöt olivat prinssille pahinta aikaa. Opium oli auttanut häntä nukahtamaan, ja olemaan näkemättä unia, mutta nyt poikaa tuntuivat ahdistelevan jatkuvat painajaiset ja hän heräili vähän väliä öisin kylmän hien peitossa. Toki hän olisi voinut pyytää huoneeseensa rauhoittavia suitsukkeita, mutta Sphintus ei olisi todennäköisesti arvostanut moista. Käärme piti huoneesta juuri sellaisena kuin se oli, hänen ja hänen isäntänsä yhteisenä paikkana, jossa vallitsi tuttu hajumaailma. Miettien, että ainakin Selene saattaisi pitää hänelle seuraa, tai jos ei, niin voisipahan hän ainakin juoda muistinsa pois, poika päätti lähteä jälleen ulos.

 

"Ai, tulithan sinä vihdoin", Selene naurahti iloisesti synkässä kapakassa kun Titus asteli ovesta sisälle. Päästessään tiskille nainen veti pojan tämän takin kauluksesta lähelle, ja Titus melkein menetti tasapainonsa saaden viime tingassa kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä ettei rymähtänyt naama edellä tiskiin. "Hyvä, en haista opiumia sinusta enää", Selene hymyili, "Ehdin jo huolestua kun sinua ei kuulunut. Vai jouduitko sinä vielä tuossa iässä kotiarestiin kun katosit?" "Jotain sellaista", Titus vastasi kohauttaen olkiaan. Surullisesti hymyillen nainen päästi irti, jotta poika saattoi istua tiskin edessä olevalle jakkaralle. "Anna kun arvaan, vahvinta mitä talosta löytyy?" Selene jatkoi, Tituksen mutistessa myöntävästi ja lukiten katseensa pöydän pintaan. "Tämä tulee ehkä hieman tyhjästä sinulle, mutta haluaisitko auttaa minua tänään? Minun on helpompi pysyä tiskin takana ja kaataa juomat kun sinä kannat ne pöytiin?" nainen ehdotti kun ojensi tuopin Titukselle. Hämmästyneenä poika nosti katseensa, tietämättä mitä sanoa. "Eihän se paljoa muuta asiaa, mutta helpottaa minua hieman. Usko tai älä, mutta nämä juomat osaavat käydä painaviksi kun pitää enemmän kantaa yhteen pöytään", nainen jatkoi, nojaten itsekin nyt tiskiin laiskasti. "...Miksi?" Titus sai lopulta muodostettua kysymyksensä. Hän ei ymmärtänyt, miksi Selene halusi yhtäkkiä pistää hänet töihin. "Ole kiltti? Saat vaikka illan päätteeksi ilmaisen tuopin palkaksi", nainen ehdotti, ja tajuamatta täysin mihin juuri suostui, Titus nyökytti päätään. "Hienoa", Selene naurahti iloisesti, alkaen jälleen seuraamaan muidenkin pöytien tilannetta tiskin takaa.

 

"No niin, tämä todella sitten on painava, joten ole varovainen", Selene sanoi, ojentaessaan tarjotinta tiskin yli Titukselle. Ilta oli hiljainen, joten oli kulunut tovi, ennen kuin pojan täytyi alkaa töihin. Ottaen tarjottimen vastaan poika melkein heti kaatoi sen, vaikka Selene oli juuri varoittanut häntä painosta. "Minähän sanoin", nainen naurahti, saaden juuri ja juuri pelastettua tilanteen, ennen kuin oluet ja viinit olivat pöydällä. Hiljaa Titus vain nyökkäsi, ottaen tällä kertaa tukevamman otteen tarjottimesta. Hän ei edelleenkään täysin käsittänyt, kuinka oli tilanteeseen päätynyt, mutta työ oli helppoa, joten mikäpä siinä. Saaden kuulla muutaman hämmästyneen kommentin pöydästä, kun asiakkaat kyselivät milloin Selene oli palkannut pojan, Titus vain laski juomat pöytään ja palasi hiljaisena takaisin tiskille. "Saa nähdä, milloin ensimmäiset kysyy, miten juuri Titus on minulla apulaisena täällä", nainen nauroi, "Tosin sitä ennen sinun pitää vähän piristyä ennen kuin kukaan edes tunnistaa sinua." "Ihan sama", poika vain mutisi, mutta todellisuudessa hän mieluummin pysyisi tunnistamattomana.

 

Selenen suljettua kuppilan Titus istui edelleen tiskillä, naisen vaatimuksesta. Poikaa ei juuri innostanut jäädä, eikä hän ollut lopulta niin kiinnostunut enää edes ylimääräisestä viinilasillisesta, joka tälle oli luvattu. "Lupaus on lupaus. Vaikka sinulle ei enää maistuisi, niin en ala ottamaan ylös, kuinka paljon olen sinulle velkaa", Selene vain nauroi. Kaataen juotavaa itselleenkin hän lopulta istui Tituksen viereen tiskin ääreen. "Tiesitkös, voit kertoa minulle, miten kaikki on kääntynyt päälaelleen. Saan kuulla vaikka minkälaisia tarinoita aina toisinaan, enkä usko sinunkaan olevan maailman loppu, kunhan vain saisit sen sanottua", nainen hymyili lempeästi. "Miksi sinä niin haluaisit tehdä? Sitä paitsi, en edelleenkään muista tapelleeni sinun kanssa, mutta jos niin on, niin eikö sinun pitäisi nimenomaan toivoa minulle mahdollisimman paljon epäonnea?" "Saatoin ilmaista sen osan ehkä hieman hassusti", Selene naurahti, "Ei me olla pitkään aikaan edes tavattu. Mutta silloin kun kapinallisarmeija oli vasta lapsenkengissään, ja sinä itse puhuit ihmisiä puolellesi, silloin kyllä otimme yhteen aina toisinaan." Hetken Titus sai miettiä naisen sanoja. Hän ei ollut pitkään aikaan itse ollut kutsumassa ketään kapinallisarmeijaan, se oli ollut Nilamin kuoleman jälkeen pitkälti Alyan työtä. Titus saattoi liittyä mukaan jos sattui olemaan paikalla tai sitten tuopillisen ääressä puhua vierustovereilleen. Mutta samaan tapaan julkisesti hän ei enää puhunut ihmisille, ei ollut puhunut pitkään aikaan. Jostain muistinsa syövereistä hän alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muistaa naisen, jonka kohtasi aina toisinaan, ja joka aina oli eri mieltä hänen kanssaan. Oliko se ollut Selene? Mutta Titus ei kyennyt keksimään ketään muutakaan, joten sen oli oltava niin. "Mutta se, että meillä on erilainen mielipide kuninkaasta, ei tarkoita että haluaisin sinun kärsivän. Ei maailma ole niin mustavalkoinen", Selene hymyili hieman surullisesti, "Jos jotain, niin toivoisin sinun pikemminkin vain näkevän, ettei kapinassa ole mitään järkeä, kun asiat ovat hyvin. Mutta jos kapinoinnin vastakohta on sinulle opium, niin... En tiedä, mitä oikein sanoisin siihen. Kumpikaan ei kuitenkaan johda muuhun kuin hankaluuksiin ja suruun." "Sinä puhut kuin joku vanhus", Titus sanoi hiljaa. "Älähän nyt, en minä ole vanha", Selene nauroi, läpsäisten kevyesti poikaa, "Miten vanha sinä muuten olet? Et kovin vanha ainakaan, kun olet vielä noin avuton lakanan kanssa." "17", poika vastasi hiljaa. "Eli sinä olet muuten vain avuton kakara." "Jaa", Titusta ei juuri huvittanut jutella, saati sitten kuunnella naisen kiusoittelua, mutta kaipa hänen oli edes yritettävä keksiä jotain sanottavaa takaisin, ettei tilanne muuttuisi epämukavaksi. "Kuinka vanha sinä sitten olet?" "Eikö kukaan ole opettanut sinulle, ettei ole soveliasta kysyä naisen ikää?" "Älä sitten vastaa", poika mutisi. Ei häntä edes kiinnostanut toisen vastaus. "24", Selene kuitenkin sanoi hymyillen, paljastaen ikänsä. "Eli vanha", Titus huokaisi, saaden jälleen kerran kevyen läimäyksen.

 

Aluksi se oli vaikeaa, mutta pikku hiljaa Titus alkoi viettää yönsä, joina ei pystynyt monista yrityksistä huolimatta nukkumaan, Selenen sedän kapakassa. Aluksi se oli vain kerran tai pari viikossa, mutta hän kuitenkin kävi. Nainen ei vaatinut häneltä selityksiä, ei kysellyt enää pojasta mitään. Sen sijaan hän tarjosi hiljaisen vaihtoehdon, että poika saisi puhua hänelle, mikäli tästä vain tuntuisi siltä. Selene teki selväksi lempeällä olemuksellaan, että hän tulisi olemaan aina Tituksen tukena. Naiseen oli myös helpompi luottaa, kun poika näki kuinka tämä kohteli muita asiakkaita. Jos nämä eivät aiheuttaneet ongelmia, Selene tarjosi näille kuuntelijaa ja neuvojaa itsestään. Aina toisinaan Titus sai kuulla myös Selenen sedästä, joka omisti kapakan. Mies ei juuri tullut kotoaan ulos, mutta silti nainen jaksoi auttaa tätä niin hyvin kuin pystyi. Jos ei muuta, niin ainakin tämä oli hengissä veljentyttärensä ansiosta.

 

"Etkö ikinä ajattele, että olisi vain helpompaa antaa periksi?" Titus kysyi yhtenä iltana hämillään kun Selene puhdisti pöytiä. Nainen antoi pojan jäädä aina toisinaan hieman pidemmäksi aikaa, varsinkin silloin kun se oli Titus, joka aloitti keskustelun. "Ehkäpä. Mutta olen tehnyt tätä hommaa jo niin pitkään, ettei lopettaminen ole enää helppoa", nainen vastasi hymyillen, "Itse asiassa tämä kapakka oli aluksi perheyritys. Mutta kun setäni menetti oman elämänsä hallinnan vaimonsa kuoltua, hän masentui. Jonkun aikaa isäni yritti pitää paikkaa pystyssä ja auttaa häntä, mutta lopulta kaikki se paine päätyi osoittautumaan liian suureksi. Hän auttaa kyllä edelleen setääni rahallisesti, mutta yrittää saada antamaan periksi tämän paikan suhteen. Hassu juttu on, että setä on liian itsepäinen luopuakseen kapakasta, mutta liian syvällä omassa surussaan pitääkseen paikan pystyssä. Kai tuo itsepäisyys kulkee sitten suvussa, sillä en itsekään halua antaa periksi tämän kapakan suhteen. Kuitenkin tämä on ollut pystyssä koko lapsuuteni, tämä on omalla tavallaan vähän kuin minun kotini."

 

Vähän kerrallaan Titus sai kuulla lisää Selenestä. Nainen oli rehellinen, eikä piilotellut mitään. Tällä ei ollut tarvetta piilotteluun. Selene oli oppinut vanhemmiltaan perheen merkityksen, ja kuinka muista tuli pitää huolta. Se oli lopulta päätynyt leviämään kaikkiin naisen ympärillä, eikä tämä kestänyt katsoa ihmisten heittävän elämäänsä menemään. Hän kuitenkin ymmärsi, ettei voinut tehdä paljoa aikuisten miesten suhteen, mutta Titus oli vielä niin nuori, niin Selene halusi edes  yrittää auttaa pojan takaisin jaloilleen. Naisella oli myös isoveli, joka auttoi enemmän omia vanhempiaan, ja joka oli paljon realistisempi mitä toisten auttamiseen tuli. Selene oli nauranut, että hänen veljensä oli kuin järjen ääni hänelle, mutta tällä hetkellä tämä ei asunut tarpeeksi lähellä, jotta voisi kommentoida pikkusiskonsa toimia. "Kieltäisikö hän sinua puhumasta minulle?" Titus kysyi hieman yllättyneenä. "Pikemminkin hän sanoisi, etten saisi antaa toisten uuvuttaa minua täysin huolehtimalla heistä", nainen hymyili hieman kiusaantuneesti. "Olenko minä vaivaksi?" "Et niin suureksi, että sinun tarvitsisi siitä huolehtia. Tosin olet kuitenkin pitkäaikaisin hoidettavani tähän mennessä." "Tähän mennessä?" "Se huone, jossa olit kun yritin vieroittaa sinua opiumista, siellä on ollut muitakin aina toisinaan. Yleensä jos joku asiakas on ollut liian huonossa kunnossa mennäkseen kotiin, tai jos heillä ei ole ollut hetkeen paikkaa minne mennä." Hiljaisena Titus vain nyökkäsi. "Usko tai älä, siellä on muutaman kerran ollut minulla hoidossa jopa kulkukissoja. Ne eivät kuitenkaan kovin kauaa ikinä viihtyneet ja karkasivat nopeasti ikkunasta. Kai se johtuu siitä, että ne on kasvaneet vapaina, joten yksi huone on liian vähän tilaa." "Kai sinä tiedät, ettet pysty pelastamaan koko maailmaa?" Titus kysyi lopulta. "Tiedän toki, mutta se auttaa minua nukkumaan paremmin öisin. Tietäen, että ulkona on ainakin yksi vähemmän kuolemassa kylmyyteen."

 

"Mikset sinä enää toimi kapinallisarmeijassa?" Selene lopulta kysyi eräänä iltana. Titus hätkähti hieman kuullessaan kysymyksen, vaikka oli osannut odottaa sen tulevan ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin myöhemmin, jos koskaan. "Mä mokasin. Pahasti", poika mutisi hiljaa. Keskeyttäen kapakan siivoamisen nainen tuli istumaan pojan viereen, nostaen toisen kätensä tämän olkapäälle. "Olen kyllä iloinen, ettei kahakoita enää nouse ympäri kaupunkia satunnaisina öinä, mutta... Kyse ei taida olla siitä, että sinä katuisit kapinallisarmeijan perustamista vai mitä?" Hiljaa Titus pudisti päätään. Hän tiesi, ettei hänen ollut pakko puhua naiselle, mutta jotenkin tämän seura oli alkanut tuntua rauhoittavalta, eikä tämä muutenkaan vaikuttanut tuomitsevalta ihmiseltä. Todeten, että pojan omien muistojen piti olla se ongelma, joka teki asiasta puhumisesta vaikeaa, Titus päätti hiljaisella äänellä yrittää hieman kilistellä menneisyytensä kahleita.

 

"Mua huijattiin...", Titus kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti. "Mitä sanoit?" Selene kysyi, nojautuen hieman lähemmäksi. Pojan ääni oli ollut ensin vain muminaa, kunnes tämä iski nyrkillä pöytään, äänen alkaen nopeasti voimistua. "Minua huijattiin, ja minä nielin sen kaiken. Uskoin jokaisen sokerikoristeisen valheen, kuin mikäkin idiootti. Ja annoin sen... sen... hirviön ohjata jokaista tekoani. Jokaista sanaa, jonka sanoin. Enkä edes pistänyt vastaan, vaikka niin moni minulle siitä sanoikin--" "Titus, rauh--" "Ja tyhmyyskö muka ei ole synti? Entä kaikki se, mitä minä sillä samalla tyhmyydellä sain aikaan? Ihan vain minun takiani viattomia istuu vankilassa, joutuu elämään piilossa... Jumalauta, jotkut ovat jopa menettäneet henkensä vain, koska minä olen olemassa!" "Titus--" "Ei... Minä se olen... Minä olen se hirviö... Minä sain tämän kaiken aikaan", Titus lopulta alkoi puhumaan rauhallisemmin, täristen. Hiljaisena poika tuijotti olutta, josta heijastui hänen oma kuvajaisensa. "Ainoa ero hirviön ja ihmisen välillä kuitenkin on vain ulkonäkö..." "Ja kyky katua", Selene sanoi pojan vierestä. Hätkähtäen Titus kääntyi naisen puoleen. Hän oli jo unohtanut tämän olevan siinä, hänen vieressään. "Mä olen niin tyhmä", poika kuiskasi lopulta hiljaa, Selenen vetäessä tämän halaukseen. "Sinä olet humalassa", tämä vastasi, silittäen toisen selkää. Titus tärisi, mutta ei itkenyt. Pojan olisi kyllä tehnyt mieli päästää kyyneleet vapaiksi, mutta jokin esti häntä. Hän ei tuntenut oikeudekseen itkeä, varsinkin kun hän oli saanut niin paljon pahaa aikaan.

 

Selene ei ollut varma, halusiko hän sinä iltana päästää Titusta lähtemään. Hän oli huolissaan, että tämä lähtisi jälleen hakemaan opiumista tukea ongelmiensa käsittelyyn. Mutta nainen tiesi, että hänen oli kyettävä luottamaan poikaan, ennen kuin tämä edes kykenisi parantumaan. "Muista vain, että se olit sinä, jota vahingoitettiin. Ei sinun siitä tarvitse itseäsi rangaista, että halusit uskoa toisiin." Hetkeksi Titus hiljeni hämmentyneenä naisen sanoista, mutta lopulta nyökkäsi.

 

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

You told me my darling / Without me you're nothing / You taught me to look in your eyes / And fed me your sweet lies

Suddenly someone will stare in the window / Looking outside at the sky that had never been blue / Oh there's a world without you / I see the light / Living in a world without you / Oh there's hope to guide me / I will survive / Living in a world without you

Selenen sanat jäivät vielä Tituksen lähdettyäkin pyörimään pojan päässä. Nainen oli oikeassa siinä, että Titus todella katui typeryyttään ja että häneen sattui muistella, kuinka hän oli uskonut Luciania sokeasti koko ajan. Muistot miehestä tuntuivat nyt enää vain myrkyltä, joka poltteli häntä sisältäpäin.

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

You put me together / Then trashed me for pleasure / You used me again and again / Abused me, confused me

Suddenly naked I run through your garden / Right through the gates of the past and I'm free / Oh there's a world without you / I see the light / Living in a world without you / Oh there's hope to guide me / I will survive / Living in a world without you

Titus ei ollut varma, tai oikeastaan hän ei uskonut ollenkaan, että voisi ikinä päästää Lucianista irti. Mies oli onnistunut pääsemään syvälle pojan ihon alle, ja vaikka tämä oli kuollut, Titus uskoi, että Lucian oli onnistunut muokkaamaan hänestä juuri sellaisen kuin oli halunnutkin. Miehelle uskollisen ja muistoihinsa loukkuun jääneen ihmisnuken. Kuitenkin Selenen sanoissa oli toivoa, johon Titus halusi uskoa. Hän ei tiennyt, oliko vielä läheskään valmis, mutta ainakin hän toivoi joskus olevansa.

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

Oh there's a world without you / I see the light / Living in a world without you / Oh there's hope beside me / I will survive / Living in a world without you / Living in a world without you / Living in a world without you / Living in a world without you / Living in a wolrd without you

 

Titus oli hiljainen, kun seuraavana iltana palasi kapakkaan. Häntä nolotti heikkoutensa, ja se, että Selene oli nähnyt tämän. Nainen oli kuin ei olisi huomannutkaan pojan välttelevän katsekontaktia, arvaten helposti, mistä tämän käytös johtui. Sulkemisaikaan poika yritti karata mahdollisimman huomaamattomasti, mutta ennen kuin tämä ehti ovesta ulos, Selene tarttui poikaa käsivarresta. "Hidasta vähän, sankari. Minulla olisi sinulle pieni yllätys." Hieman epävarmana Titus vilkaisi naista, jonka hymyä ei osannut sillä hetkellä tulkita. "Älä viitsi, minä haluan vain unohtaa, mitä eilen--" "Eilen? Mitä silloin tapahtui?" Selene hymyili, kuin ei tietäisi, mistä poika puhui. Helpottuneena huokaisten Titus istui lähinpään pöytään. Hänen onnekseen nainen oli päättänyt olla kiusaamatta häntä eilisestä, ja sen sijaan oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

 

"No, ihan kuinka vaan, minun piti kysyä sinulta mikäli... jos sinä siis... Vieläkö sinun tekee mieli opiumia?" Selene kysyi hiljaisella äänellä. Titus hätkähti naisen kysymystä, ja kun tämä nosti tiukan katseensa poikaa kohden, se teki valehtelusta entistäkin vaikeampaa. "Vastaa. En minä suutu, vaikka joskus vielä miettisitkin opiumin käyttöä. Minusta tuntuu, että saatan jopa... hieman ymmärtää nyt." "A-aina... välillä", Titus lopulta myönsi, upottaen katseensa puiseen pöytään. "Niin minä vähän epäilinkin. Odota hetki siinä", Selene sanoi hymyillen hieman surullisesti. Hiljaa Titus seurasi, kuinka nainen käveli tiskin alla olevalle kaapille, ja kyyristyi ottamaan sieltä jotain. Pian tämä palasikin istumaan pojan viereen pöydän ääreen, pieni metallinen rasia käsissään. "Mikä se on?" Titus kysyi hämmentyneenä, naisen ojentaessa pojalle rasian. Hetken tämä vain pyöritteli sitä käsissään, avaten lopulta ja huomaten jotain tummaa rasian pohjalla. "Kuivattua tupakkaa. Isäni polttaa sitä aina piipussaan, kun tulee käymään setäni luona. Ne vierailut ovat aina hänelle varsin uuvuttavia, ja hän sanoo tämän aina rauhoittavan häntä. En itse tiedä tarkemmin, mutta hän on poltellut tätä jo vuosia, joten ei tämä voi olla yhtä pahaksi sinulle kuin opium. Ja kauppalaivat tuovat sitä ihan laillisesti", nainen selitti. "... Ja sinä haluat antaa tämän minulle?" Titus kysyi ihmeissään. "Jos se helpottaa oloasi, niin ota vain. En minä sillä mitään itsekään tee." "Mutta entä isä--" "Hän selviää kyllä ilmankin, tai jos ei, niin uskon hänen tietävän mistä ostaa lisää. Ei hän tule edes kaipaamaan tätä", Selene hymyili. Hämmentyneenä Titus nyökkäsi, Selenen noustessa hakemaan liinan, johon poika voisi rasian kääriä, ettei se herättäisi huomiota yössä. "Tuota... Minä maksan sinulle kyllä tästä seuraavalla kerralla", poika mutisi, tietäen tuhlanneensa jo rahansa sille iltaa. "Ainoa maksu, mitä minä haluan tästä, on että jos sinun ikinä tekee mieli opiumia, korvaat sen tällä", nainen hymyili, "No niin, alahan mennä nukkumaan siitä." Nauraen Selene hätisteli Tituksen matkoihinsa.

 

Palattuaan takaisin palatsiin Calder meni huoneessaan parvekkeelle, Sphintus seuranaan, ja otti rasian jälleen esille. Hiljaa hän vain tuijotti rasian sisältöä. Selene oli sanonut, että hyväksyisi pojalta, että tämä käyttäisi tupakkaa opiumin korvikkeena aina vaikeina hetkinään. Calder ei ollut varma, oliko hänen sallittua siis polttaa joka yö, kuten oli tehnyt opiumin kanssa. "Mitä sanot, Sphinks?" prinssi kysyi ja vilkaisi käärmettä, ottaen povitaskustaan piippunsa esille. Sähähtäen käärme lennähti kauemmaksi, odottaen, että pian makea savu ilmestyisi jälleen hänen isäntänsä ympärille. "Ehkä olet oikeassa", Calder huokaisi hymyillen hieman surkeasti, laittaen piipun takaisin taskuunsa ja sulkien rasian. Selene halusi hänen pääsevän yli opiumista, ei vain vaihtavan sitä toiseen. Ja Sphintuksen reaktiosta päätellen prinssi uskoi lemmikkinsä olevan täysin samaa mieltä. Eihän hän vielä tiennyt, millaista tupakka olisi, ja auttaisiko se edes häntä, mutta ehkä olisi parempi kuitenkin säästää rasia siihen hetkeen, kun hän ei enää kestäisi yksin.

 

Huomaten, että hänen isäntänsä ei enää ollut aikeissa ottaa piippuaan esille, Sphintus palasi takaisin prinssin kaulan ympärille lepäämään. "Anteeksi, Sphintus, sinä olet saanut jäädä aivan liian vähälle huomiolle viime päivinä minun takiani", Calder puhui käärmeelle hiljaa, silitellen sen suomuista päätä. Jutellen käärmeelle aina muutaman lauseen kerrallaan prinssi tuijotti pilvetöntä yötaivasta.

 

"Teidän korkeutenne, kuunteletteko te edes?" vanha kotiopettaja kysyi prinssiltä turhautuneena. Calder oli koko oppitunnin vain tuijotellut ikkunasta ulos, uppoutuneena täysin omiin ajatuksiinsa. Hän ei edes kuullut vanhan naisen närkästyneitä kysymyksiä, ja hätkähti suuresti tämän iskiessä kätensä pöytään prinssin edessä. "Kysyin teiltä, kuunteletteko te?" nainen toisti kysymyksensä, tietäen kyllä vastauksen. "En kai...", prinssi mutisi ja käänsi jälleen katseensa ikkunaan. "Päiväsaikaan taivaalla ei näy tähdenlentoja", nainen huomautti tympiintyneenä, kävellen ikkunan eteen. "Ei sillä väliä, näin viime yönä varmaan viisi", Calder mutisi vastaukseksi tylsiintyneenä. "Jaahas, ja tarkoitatteko tällä, että valvoitte koko viime yön ja siksi ette nyt pysty keskittymään?" "Niin kai sitten..." Huokaisten kotiopettaja vain pudisteli päätään. "Kiinnostaisiko teitä sitten enemmän tähtitiede? Toiset pystyvät jopa ennustamaan tulevaa tähdistä, joten en näe syytä, miksi minun tulisi kieltää aihetta teiltä, mikäli se teitä kiinnostaa." Prinssi kohautti vain harteitaan vastaukseksi, ja kotiopettaja kääntyi suuren kirjahyllyn puoleen. Hetken nainen antoi sormiensa vilistä erikokoisten kirjojen selkämyksiä pitkin, kunnes veti paksun kirjan muiden joukosta ja kävi hakemassa suuren tähtikartan, avaten sen pöydälle. Vilkaisten koko pöydän peittävää karttaa Calder totesi, että se näytti pikemminkin vain mustalta paperilta täynnä pisteitä. Tähtitaivasta se muistutti kyllä, mutta miten kukaan muka osaisi sanoa, mikä kartan tähdistä lopulta oli se sama taivaalla. Muutamien läpi kulki viivoja, jotka muodostivat kuviot karttaan, mutta yksikään ei lopulta näyttänyt yhtään miltään prinssin mielestä. "Teidän on parempi osoittaa nyt edes jotain kiinnostusta, kun teemme toiveidenne mukaan. En todellakaan ala käymään näin työlästä aihetta läpi kanssanne, mikäli aiotte vain tuijottaa ikkunasta ulos."

 

Vanha opettaja ei ollut valehdellut, kertoessaan tähtitieteen olevan varsin hankalaa. Aluksi prinssille tuotti hankaluuksia tunnistaa tähtikuvioita, jotka eivät muistuttaneet ollenkaan sitä, mitä niiden kuului. Vasta kun naisen onnistui löytää kirjasta kuvia, joissa tähtikuvion päälle oli piirretty kuva olennoista, alkoi kuviot hahmottua Calderillekin. "Kuka sokea hölmö nämä on nimennyt", prinssi mutisi katsoen vihdoin kiinnostuneemmin tähtikarttaa. Vilkaisten hieman paheksuen poikaa opettaja jätti tämän huomautuksen omaan arvoonsa. "Olkaa tyytyväinen, että näillä kaikilla on nimet. Se helpottaa myös esimerkiksi matkustamisessa, kun tietää mitä etsiä, jos pilvet eivät peitä yötaivasta. Sen lisäksi osa tähdistä näkyy vain tiettyyn vuodenaikaan, mikä helpottaa paikantamaan, missä suunnilla itse liikutte suurin piirtein. Varmaa tietoa tähdistä ei voi katsoa, mutta ne voivat olla odottamattoman tarkkoja osaavan katsojan silmissä." "Kuinka tarkkoja?" "Parhaimmat sanovat, että eivät edes tarvitse karttaa tai kompassia löytääkseen tiensä. Epäilen tosin itse heidän puheitaan, sillä miten he muuten voisivat valita sopivan reitin itselleen."

 

Yöllä Calder istui palatsin pihamaalla yhdessä opettajansa kanssa. Vanha nainen oli ehdottanut, että he voisivat siirtää oppitunnin yöaikaan, jolloin prinssi voisi itse yrittää tunnistaa tähtiä taivaalta. Tuuli puhalsi kevyesti kuljettaen ohuita pilvenhattaroita taivaan ohi, mutta se ei kuitenkaan opiskelua häirinnyt. Sphintus liiteli hieman hämillään kaksikon yllä. "Sphinks, tänne", Calder kutsui käärmettä. Hän oli varannut pienen yllätyksen lemmikilleen, suurikokoisen rotan raadon, joita aina toisinaan tuotiin palatsiin kuninkaallisten lemmikkikäärmeiden ruuaksi. Vanha nainen irvisti inhosta prinssin heittäessä raadon ilmaan, Sphintuksen napatessa ruokansa ilmasta ja lentäen läheiseen puuhun nauttimaan ruuastaan. "Huomaan, että olette vihdoin muistaneet lemmikkiänne, mutta teidän ei kuuluisi käsitellä kuolleita eläimiä, varsinkaan rottia, paljain käsin", opettaja huomautti. "Ei kuollut eläin minua voi purra", Calder sanoi huolettomasti. "Siitä huolimatta... Tai en jaksa riidellä asiasta nyt, käykäämme takaisin karttojen pariin", nainen sanoi ja asetti lyhdyn kartan reunaan valaisemaan.

 

"Gildomeran elementtiaseet... Nehän tulivat tähdistä?" Calder kysyi tuijotellen taivaalle. "Koittakaa keskittyä aiheeseen. Olisimme voineet käydä läpi Gildomeran historiaa aivan hyvin päivälläkin. Mutta olette oikeassa, Gilmarin laaksoon pudonneesta tähdestä taottiin elementtejä hallitsevat taika-aseet, yksi jokaiselle valtakunnalle. Näitä aseita käytettiin puolustamaan Gildomeraa vuorten yli ja mereltä tulleilta valloittajilta, jonka jälkeen alkoi kolmas aika, jota me nyt elämme." "Selvä..." prinssi totesi, jääden tuijottamaan taivasta hetken aikaa hieman kiinnostuneempana. Tarina oli Calderin mielestä kyllä mielenkiintoinen, mutta opettaja oli sitä mieltä, ettei heidän kuulunut nyt käydä tuttua tarinaa läpi uudestaan. "En usko, että uusi tähti putoaa aivan heti, vaikka kuinka katsoisitte taivaalle", nainen muistutti, yrittäen saada prinssin huomion, "sen sijaan voisitte yrittää osoittaa minulle jonkun tähtikuvion taivaalta, jonka tunnistatte, mikä vain kelpaa näin aluksi."

 

Aluksi opiskelusta ei meinannut tulla yhtään mitään. Calder tuskin tiesi, mitä hän yritti etsiä taivaalta. Hän ei muistanut kovin hyvin eri kuvioita ulkoa, ja joutui tarkistelemaan kartasta vähän väliä, miten tähdet olivat asettuneet. Kun opettaja vihdoin esitteli muutaman yksinkertaisemman kuvion ja prinssin onnistui tunnistaa ne taivaalta, hän yllättyi hieman, kuinka suuria tähtikuviot olivat hänen odotuksiinsa verrattuna. Ei hän tietenkään ollut uskonut niiden olevan samankokoisia kuin paperilla, mutta kuitenkin todellisuutta selvästi pienempiä. Ilmaistessaan tämän ihmetyksensä vanha nainen vihdoin saattoi naurahtaa hieman.

 

"Olen iloinen, että olette vihdoin alkaneet muistuttaa jälleen omaa itseänne", nainen kommentoi lopulta. "Mitä tuo nyt tarkoitti?" Calder kysyi hämmästyneenä. "Olitte vain apea niin kovin pitkään. Vaikka en tiedä, mikä teitä tarkalleen vaivasi, on hyvä nähdä teidän palaavan vähän kerrallaan takaisin entisellenne." Naisen kommentti yllätti prinssin totaalisesti. Oliko hän oma itsensä? Ei, ei hän ollut. Mutta ehkä nainen saattoi olla jonkin verran oikeassakin. Calderilla ei ollut hyvä olla, mutta parempi kuitenkin kuin aikaisemmin. "Palautumisenne todennäköisesti kuitenkin vie vielä hyvän aikaa ja pelkään pahoin fyysisen kuntonne kärsineen viime aikoina." Eihän prinssi mikään lihaskimppu ollut ollut ennenkään, mutta tämä oli laihtunut huomattavasti, muutamien luiden uhkaavan alkaa törröttää ikävästi. Ruokahalu pojalla ei ollut vielä täysin kohdillaan, mutta ainakaan hän ei ollut enää laihtunut enempää, mutta opettaja oli oikeassa siinä, ettei prinssi jaksanutkaan tehdä paljoa. "Tuota..." Calder ei tiennyt täysin, mitä sanoisi opettajalleen. Hän ei ollut odottanut tämän olevan näin huolissaan hänestä. Hän oli oikeastaan jopa unohtanut huonoimpina päivinä muiden ihmisten olemassaolon tyystin. "Olen tuntenut teidät jo lapsesta pitäen. Tottakai olen huolissani, mikäli voitte huonosti", nainen sanoi lempeästi. "...Minä luulin sinun vihaavan minua", prinssi sanoi hämmentyneenä. "Vihasin, ja vihaan edelleenkin, kepposianne ja haluttomuuttanne oppia, mutta en teitä itseänne", nainen huomautti, pojan mennessä täysin sanattomaksi.

 

Seuraavana päivänä Calderin annettiin kerrankin nukkua pitkään, sillä prinssin oppitunti oli kestänyt lähes koko yön. Pojan opettaja oli yllättynyt, kun prinssi vihdoin alkoi löytää tähtikuvioita, tämä ei ollutkaan halunnut lopettaa. Yleensä prinssiä oli vaikea motivoida opiskelemaan uutta, mutta raikkaassa öisessä ulkoilmassa Calder jopa näytti haluavan tietää enemmän. Kun iltapäivällä opettaja tapasi uudelleen prinssin, ja otti asian puheeksi, poika ei ollutkaan läheskään yhtä yllättynyt. "Eipähän ainakaan tarvitse vain istua hiljaa paikallaan", poika oli sen sijaan todennut kuin ohimennen.

 

Vaikka Calder osoitti enemmän keskittymiskykyä opiskellessaan ulkona, suurin osa oppitunneista toteutettiin silti neljän seinän sisällä. Selitys tähän oli yksinkertaisesti vain se, että lisämateriaali oli lähellä, mutta avonaisesta ikkunasta tuleva tuuli ei ollut silti tarpeeksi piristämään prinssiä, että tämä jaksaisi keskittyä. Kaiken lisäksi ne harvat aiheet, jotka jaksoivat pitää edes hetken aikaa prinssin kiinnostuksen, eivät olleet opettajan mielestä sellaista tietoa, jota prinssi tarvitsisi välttämättä. Calderin mielestä sen sijaan hänelle olisi riittänyt, että hän osasi lukea, laskea ja kirjoittaa, kaikki muu oli pojalle täysin samantekevää. Opettaja pohti, että ehkä juuri siitä syystä prinssiä kiinnosti enemmän aihepiirit, joilla ei ollut suurta merkitystä, kuten esimerkiksi tarustot. Politiikka tai historia taas eivät saaneet Calderia edes vilkaisemaan kirjan sivuja. Toisinaan opettaja jopa mietti, että prinssin olisi ollut parempi syntyä tavan kansalaiseksi, jolloin tämän mielenkiinnon kohteet ja todellisuus olisivat voineet kohdata.

 

"Sinä se tykkäät katoilla vähän väliä", Selene naurahti kun Titus jälleen viikon päästä tuli käymään naisen luona. "...Sori", poika mutisi, tietämättä täysin, mitä hänen olisi kuulunut siinä tilanteessa sanoa. "Ei siinä mitään, mutta sinua ei näe päivisin edes torilla. Aatelispojilla taitaa olla päivät aika kiireisiä?" "Jotain sinne päin..." Seleneä ei juuri haitannut lyhyet vastaukset. Hän osasi kyllä arvata niistä suurin piirtein, mitä poika tarkoitti. Titus oli tietyllä tapaa etäinen, mutta tämä kuitenkin oli selvästi palannut takaisin elävien kirjoihin. Eikä Selenen tarvinnut tietää enempää, hän saattoi nähdä hitaasti tapahtuvan muutoksen parempaan päin. Ilmeisesti Titus ei ollut ehtinyt sotkeutua opiumin käyttöön pitkäksi aikaa, joten tämän oli nopeampaa ja helpompaa päästä siitä myös eroon. Poika ei tiennytkään, kuinka onnekas oli ollut, moni muu oli joutunut kokemaan pahempaakin. Vaikka Titus oli asiakas, Selenestä oli hauskaa laittaa poika tekemään pieniä palveluksia, joista hän palkitsi tämän halvemmalla hinnalla.

 

"Mikset palkkaa tänne jotain apulaista ihan oikeasti?" Titus kysyi kun Selenellä oli hetki aikaa hengähtää. "Ei minulla ole siihen oikeastaan varaa. Paikka pysyy auki vakioasiakkaiden ansiosta, mutta tuotto ei ole kovin suurta." "Mutta sinä haluat minun silti auttavan?" "Koska sinä olet kiltti poika, joka tottelee. En minä sinua missään välissä pakottanut ole", nainen muistutti naurahtaen ja pörrötti pojan hiuksia. Hetken Tituksen mielessä kävi, oliko hän todella niin lapsellinen, että muista oli hauska kohdella häntä kuin lasta, mutta ennen kuin hän ehti kysyä asiasta ääneen, toinen asiakas huusi jo Seleneä jälleen luokseen.

 

"No, kerrohan mitä olet tehnyt, kun et ole käynyt tervehtimässä minua?" Selene kysyi kun oli saanut kapakan suljettua. Muutamat asiakkaat olivat valittaneet, kuinka nainen salli Tituksen jäädä vielä sulkemisajan jälkeenkin, mutta naista ei moinen hetkauttanut. Hän oli vain yksinkertaisesti todennut, että se oli pojan oikeus, kun tämä auttoi häntä töissä aina silloin tällöin. Humalasta väsyneet miehet selitys onnistui juuri ja juuri vakuuttamaan, mistä Selene oli onneissaan. Toiset olisivat saattaneet aiheuttaa enemmän ongelmia samassa tilanteessa. "Oletko ollut kiltisti kotona ja nukkunut yöt, kuten kilttien poikien kuuluukin?" "Itse asiassa... Olen saanut vähän opiskella tähtikuvioita ja niiden takana olevia legendoja", Titus sanoi hieman nolostuneena. Jotenkin ääneen sanottuna moinen kuulosti hänestä paljon hölmömmältä, mutta hän piti aiheesta. "Mitä, ihan todella?" Selene kuitenkin innostui. "Häh? Tuota... joo?" poika nyökkäsi hämillään. "Sinun on kerrottava minulle lisää, ala tulla", nainen lähti vetämään tätä perässään ulos, aina talon takana oleville tikapuille, joita pitkin pääsi kiipeämään katolle.

 

"... Ja lopulta koirat ja tytär kuolivat. Vasta myöhemmin selvisi, ettei se viini ollut myrkytettyä, mutta myöhäistähän se oli", Titus lopetti tarinan karhunvartijan ja ajokoirien tähdistöistä. "Surullinen kohtalo. No, minä voin luvata sinulle, ettei minun viinini ole myrkytettyjä", Selene totesi tarinan päätteeksi. "Toisen version mukaan Bootes taas ajaa koiriensa kanssa takaa karhuja pohjantähden ympäri." "Mutta onko se oikeasti sama, Ikarius ja Bootes?" "Molemmilla on ainakin koirat mukana", Titus tokaisi, saaden Selenen nauramaan. Päättäen laskeutua selälleen harjakatolla Titus hivuttautui varovasti alaspäin. Hänellä oli alkanut sattua niskaan jatkuva ylöspäin tuijottaminen. "Äläkä sitten tipu siitä", Selene huomautti, pojan kohauttaessa vain harteitaan vastaukseksi. Ei tämä pudotukseen kuolisi, mutta todennäköisesti loukkaisi itsensä ja pahasti.

 

Hetken aikaa Titus sai lepuuttaa niskojaan, ja etsiä uusia tähtikuvioita, mistä kertoisi, kunnes kuuli alapuoleltaan kovaäänisen rysähdyksen. Pojan toinen käsi oli juuri sillä hetkellä osoittamassa taivasta kohden, näyttäen missä Skorpioni sijaitsi. Hätkähtäen yllättyneenä Titus oli pudota, mutta Selene ehti juuri viime tipassa tarttua pojan ojennettuun käteen, vetäen tämän takaisin katolle, viereensä. Hetken kaksikko vain tuijotti alas hiljaisina, kunnes Selene repesi huvittuneeseen nauruun. "Minähän varoitin sinua", nainen kihersi nojaten Titukseen, "Mutta olisitpa vain nähnyt ilmeesi." "Mieluummin en", poika vastasi, mutta hymyili kuitenkin itsekin hieman huvittuneena, kunnes lopulta yhtyi naisen nauruun. Naisen seurassa oli vain niin helppoa nauraa siinä katolla, tämä tuntui olevan vain niin avoin ja vilpitön. "Varmaan vain joku kissa onnistui kaatamaan roskiksen", Selene pohti, onnistuttuaan rauhoittumaan, "Mutta takaisin aiheeseen, sinä olit kertomassa, miten Skorpioni on helppoa löytää?" "Niin, tuo punertava tähti, Antares, on Skorpionin sydän", Titus vastasi.

 

Vielä hetken aikaa kaksikko vain istui katolla, tuijotellen taivasta hiljaisina. Yö oli melko lämmin ja hiljainen, sitä yhtä kissaa ja roskista lukuunottamatta. Ääni oli hyvinkin saattanut pelotella muut kuljeksijat lähipiiristä, joten Titus ja Selene saivat olla ihan rauhassa. Lopulta naisen haukotellessa Titus tuli miettineeksi, kuinka kauan he olivat jo olleet katolla. "Ehkä minun pitäisi mennä..." poika sanoi hiljaa. "Ehkäpä. Minäkin voisin ihan hyvin painua jo nukkumaan", nainen vastasi hymyillen.

 

Vaikka sinä yönä Calder ei ehtinyt saada paljoa unta, hän tunsi olonsa silti pitkästä aikaa harvinaisen levänneeksi. Kuitenkin päivän mittaan prinssiä alkoi väsyttää, mutta siitä huolimatta hän päätti pitkästä aikaa yrittää harjoitella Vinemarin elementtiaseella. Kirves tuntui painavammalta kuin mitä hän oli muistanut, joten ilmeisesti opettaja oli ollut oikeassa, että pojan fyysinen kunto oli myös heikentynyt. Kuitenkaan kirveen käyttö ei ollut unohtunut Calderilta, ja palauttaen kaiken oppimansa mieleensä hän alkoi hiljalleen leikkiä aseen voimilla. Hän muisti, kuinka oli joskus lapsena kyennyt äitinsä avustuksella muotoilemaan vettä, ja tökkäsi eteensä nostattamaansa vesipylvästä. Vettä tippui hieman hänen syliinsä, mutta reikä, minkä hän oli pylvääseen tökännyt, pysyi. Sen reunat meinasivat koko ajan sortua, mutta Calderin onnistui pitämään pylväs pystyssä. Paljoa enempää hänen ei kuitenkaan onnistunut tehdä, ennen kuin vesipylväs sortui, mutta silti pojasta tuntui, kuin hän olisi juuri oppinut jotain uutta. Päättäen alkaa harjoittamaan tätä taitoaan paremmin hän pystytti uuden pylvään, yrittäen uudestaan, mitä saisi aikaan.

 

Douglas katsoi ikkunasta pihamaalla olevaa poikaansa. Kuningas oli jälleen huonolla tuulella. Häntä suututti nähdä Calder elementtiaseen kanssa. Se oli kuulunut hänen vaimolleen, eikä tuolla kirotulla hirviöllä olisi pitänyt olla lupaa edes katsoa kirvestä, joka kuvasti Vinemarin valtakuntaa. Kuitenkin siellä pihamaalla tämä käytti aseen voimia, kuin olisi omistanut sen. Hän oli myös huomannut prinssin viime aikaisen kummallisen käytöksen. "Mitä sinä oikein juonittelet", Douglas kuiskasi hiljaa itsekseen. Hän oli varma, että Calderilla täytyi olla jotain pahaa mielessään, ei tämä muuten olisi kiinnostunut kirveestä. Mutta kuninkaalla ei ollut mitään, mihin vedota saadakseen kirves pois poikansa ulottuvilta.

 

"Mitä sanoisit jos keksittäisiin jotain hauskaa tänne", Selene kysyi illalla kun Titus saapui jälleen kapakkaan. "Mitä sinulla on mielessä?" poika kysyi hieman varautuneena. "En minä tiedä", nainen hymyili vain iloisesti. "Sinä et tiedä mikä on hauskaa?" "Hölmö. Ei aina tarvitse tehdä mitään hauskaa pitääkseen hauskaa. Mutta mietin, että tämän paikan ilmapiiriä voisi olla mukava hieman piristää jotenkin. Ei mitään suurta muutosta, ettei asiakkaat säikähdä pois, ymmärrätkö?" Selene kysyi tarkkaillen kapakkaa. Paikka oli normaalisti siistissä kunnossa, joskin varsin synkeä ilmapiiriltään ja hämärä valaistukseltaan. "Haluatko sinä tänne sitten jotain... lisävaloa?" Titus kysyi ihmeissään. "Ei välttämättä. Alkoholi ja tuli ei ole kovin hyvä yhdistelmä, jos kynttilöitä mietit. Eikä näin etelässä takallekaan ole mitään käyttöä." "Takka olisi aika iso muutos. Ja kallis", Titus muistutti, Selenen nauraessa. Nainen halusi vain ideoita, rahaa voisi miettiä sen jälkeen. "Siihen kuluu enemmän rahaa, jos minä ostan jokaisen idean ja sitten alan miettiä mikä olisi hyvä." "Tuossa ei ollut nyt mitään järkeä." "Suu kiinni", Selene naurahti, pörröttäen jälleen pojan hiuksia. "Onko tuo kivaa?" "Niin mikä?" "Kohdella minua kuin lasta", Titus sai lopulta kysyttyä. Hetken nainen tuijotti poikaa, unohtaen kätensä tämän hiuksiin, ennen kuin tämän ilme kirkastui. "Siinä se, sehän täältä puuttui!" nainen huudahti iloisesti, ja kiersi tiskin ympäri halatakseen poikaa. "Loistava idea, eikä edes maksa mitään!" "Mitä ihmettä sinä keksit? Tai minä keksin? Kumpi keksi mitä?" "Minä hommaan tänne maskotin!"

 

Titus oli kuin pölkyllä päähän lyöty. Mistä nainen oli sellaisen idean keksinyt? Ja mikä ajatusketju edes oli johtanut tuohon? "Sinä näytät vain niin suloiselta hiukset sekaisin", Selene selitti, "Kuin joku eksynyt pieni eläin." Titus hiljeni tyystin. Hän oli järkyttynyt. Näyttikö hän pieneltä eläimeltä? "Miten niin eksyneeltä?" poika sai kysyttyä yllätyksen keskeltä. "Suttuiselta ja tiedäthän, no... suloiselta. Ehkä siksi, koska olet vielä niin nuori", Selene pohti itsekseen. "Kuullostaapa hyvin...", poika ei tuntunut löytävän sanoja. "Ei miehekkyys sinulle varmaan edes sopikaan", nainen kiusoitteli, pörröttäen pojan hiuksia vielä vähän lisää. Tituksen olisi tehnyt mieli inttää vastaan, mutta hän tiesi, ettei olisi kovinkaan vakuuttava. Tällä hetkellä hän saattoi hyvinkin olla Seleneä heikompi, sillä opium oli vienyt lähes kaiken lihan luiden ympäriltä. Mutta jokin lapsellinen itsepäisyys kuitenkin iski poikaan. Ehkei vielä, mutta hän halusi tulla vahvemmaksi, ja todistaa naisen olevan väärässä.

 

"Teidän korkeutenne, pidätte jälleen miekkaa väärässä kädessä", Calderin miekkailun opettaja huusi pojalle turhautuneena. Prinssi oli vasenkätinen, mutta kukaan palatsissa ei tuntunut hyväksyvän asiaa. Siitä oli pitkä aika, kun Calder oli viimeksi harjoitellut kunnolla palatsissa miekan käyttöä, ja aikaisemmin se oli ollut Nilam, joka häntä oli opettanut. Miehen kuoleman jälkeen prinssi ei ollut suostunut harjoittelemaan palatsissa, ja pinnasi siitäkin samalla tavalla kuin kaikesta muustakin. Vaihtaen harjoitusmiekan toiseen käteensä Calder iski muutaman kerran ilmaa. Tuntui omituiselta pitää miekkaa heikommassa kädessä, vaikka se jotenkuten onnistuikin. "No niin, ja nyt minä hyökkään, koittakaa vain puolustautua, älkääkä enää pelleilkö." Prinssi puolustautui parhaansa mukaan miekkailunopettajansa hyökkäyksiltä, mutta liikkeet tuntuivat silti erittäin oudoilta ja jossain määrin jopa luonnottomilta, vaikka hän tiesikin tekevänsä juuri niin kuin käskettiin. Kuitenkin hyökkäysten muuttuessa vahvemmiksi Calder huomaamattaan vaihtoi jälleen miekan toiseen käteensä. "Te teitte sen taas. Teidän täytyy keskittyä, prinssini. Miekkaa ei ole soveliasta käyttää väärin." Vilkaisten turhautuneena opettajaansa prinssi päätti yrittää näpäyttää tätä, hyökkäämällä itse täysin yllättäen - käyttäen vasenta kättään. Opettaja ehti viime tippaan torjua, mutta hyökätessään uudestaan prinssi huomasi, että miehellä oli selvästi ongelmia käsitellä tämän hyökkäyksiä. Onnistuen ajamaan toisen selkä seinää vasten, Calder lopulta laski miekkansa. "Miksi sitten minä pystyn voittamaan sinut helpommin vasemmalla?" hän kysyi ja katsoi kuinka vanhemman miehen kasvot punehtuivat joko nolostuksesta tai ärtymyksestä, hyvin mahdollisesti molemmista. "Kumpi meistä on opettaja, minä vai te?" tämä sen sijaan kysyi takaisin. "Rehellisesti sanottuna, en ole enää varma. Nilam opetti minut puolustautumaan oikealta tulevia hyökkäyksiä vastaan, vaikka hän oli täysin samaa mieltä kuin sinä. Mutta jos minun pitää hyökätä, oikealla kädellä pysyn juuri ja juuri perässä, kun taas vasemmalla saan ajattua sinut nurkkaan. Mitä luulet, mitä se kaikki minulle sanoo?" "Minulle se sanoo, että olette oppineet käyttämään miekkaanne täysin päin puuta. Kukaan tapaamani normaali ihminen ei pidä miekkaa vasemmassa kädessään." "Tarkoitatko, että Nilam opetti minua väärin?" "Ei missään nimessä, Nilam-herra oli hieno mies ja erinomainen sotilas. Mutta en usko hänen koskaan käskeneen teitä käsittelemään miekkaa väärinpäin." Huokaisten Calder kääntyi lähteäkseen. Hän saattoi jo nähdä, ettei keskustelu ottanut edetäkseen. Palaten takaisin paikalleen prinssi jälleen kerran vaihtoi miekan oikeaan käteensä, vaikka tiesikin, ettei se siinä kovin kauaa tulisi pysymään.

 

Miekkailun lisäksi Calder päätti pitkästä aikaa nousta satulaan. Midi ei juuri pitänyt prinssistä selässään, eikä tämä ollut tottunut Sphintukseenkaan, joka lensi pojan ympärillä, vaikka palatsin pihamaalla hevonen oli nähnyt käärmeen useamminkin. Uteliaana prinssi kysyi, miten Raye suhtautui palatsin lemmikkeihin, kuullen tallipojilta nuoren tamman olevan hermostunut, mutta tottumaan päin. Käärmeistä tykkäämään hevonen kuitenkaan tuskin tulisi oppimaan, mikä oli täysin odotettavissa. Midin kanssa ratsastaminen osoittautui kuitenkin pitkän tauon jälkeen todelliseksi sodaksi pojan ja hevosen välillä. Tamman onnistui useampaan otteeseen pudottaa prinssi satulastaan, mutta Calder nousi aina entistä päättäväisemmin uudestaan sen selkään. Kun ilta saapui, prinssi oli täysin uuvuksissa ja ruhjeilla, näyttäen enemmän gladiaattorilta kuin kruununperijältä.

 

Seuraava aamu koitti Calderille yhtenä kamalimmista. Prinssi ei ollut taaskaan ajatellut asioita loppuun, ja häpesi myöntää jo itselleenkin, ettei ollut ajatellut hienoa ideaansa läpikotaisin. Jokainen lihas tuntui kipeältä, ja poika löysi jopa täysin uusia lihaksia kehostaan, joiden olemassaolosta ei ollut tiennytkään. Palvelusväen yrittäessä saada Calderia ylös sängystään prinssin oli pakko myöntää, että liikkuminen oli siltä päivää täysin mahdotonta, eikä tämä tulisi nousemaan sängystään koko päivänä. Opettajat, jotka oli palkattu kouluttamaan prinssistä ajan saatossa kunnollinen kruununperillinen, tulivat katsomaan poikaa yksi kerrallaan, jokainen moittien tämän hölmöilyä. "Ei kukaan täysjärkinen rääkkää itseään noin paljoa, varsinkaan ollessaan noin huonossa kunnossa heti alkuunsa." "Mikä sai teidät kuvittelemaan, että jaksaisitte kaiken tuon rasituksen?" "Yritättekö saada itsenne hengiltä?" Jokainen huomautus  kirpaisi entistä syvemmältä prinssin ylpeyttä.

 

"Ainakaan sinä et tuomitse minua, vai mitä Sphintus?" Calder kysyi lemmikiltään muiden jätettyä tämän viimein rauhaan. Käärme lepäsi tuttuun tapaansa pojan kaulan ympärillä, ja nostaen päätään prinssin kutitellessa eläintä tämän leuan alta. Napaten pöydältä viinipikarin poika alkoi hiljakseen siemailla juomaa nojaten sängyn päässä olevaan valtavaan tyynyvuoreen. Miksi hän todellakin päätti yhtäkkiä alkaa harjoittamaan lihaskuntoaan? Toki, hän ei pitänyt yhtään siitä, kuinka heikko hänestä oli viime aikoina tullut, mutta ei se ollut vielä jonkun aikaa sitten häntä vaivannut. Calder ei halunnut myöntää Selenen sanoilla olevan mitään tekemistä asian kanssa, ei ainakaan tarpeeksi, että se saisi pojan muuttamaan päivittäisiä rutiinejaan. Naisen sanat olivat vain sattuneet osumaan samaan ajankohtaan. Mutta mikä se sitten oli, joka sai prinssin haluamaan tulla vahvemmaksi? Hänellä ei kuitenkaan ollut enää mitään syytä siihen. Kapinallisarmeija oli tuhoutunut, kukaan ei enää haluaisi nähdä Titusta. Turhautuneena Calder iski koko kehonsa painon tyynyille, Sphintuksen sähähtäessä vihaisesti. Prinssi ei ollut yhtään tajunnut, että osa käärmeen pitkästä ruumiista litistyi hänen alleen. "Anteeksi, Sphintus", poika pahoitteli nolona. Mitä hän oikein teki elämällään?

 

Kun muutaman päivän päästä Calder tunsi pääsevänsä jälleen liikkumaan, hän osasi ottaa jo rauhallisemmin. Vaikka prinssi halusi tulla vahvemmaksi, vaikka sitten ilman mitään syytä, vuodelepo liian kipeiden lihaksien takia oli ollut karvas oppitunti. "Mikä vimma teihin nyt on iskenyt?" eräs nuorempi vartija kysyi kuin ohimennen. Kysymys sai prinssin hämilleen, sillä hän ei itsekään oikein tiennyt vastausta. Toki, hän halusi todistaa Selenen olleen väärässä, että hän pystyi tulemaan vahvaksi, mutta ei kai hän todella halunnut nähdä kaikkea tätä vaivaa yhden typerän kommentin takia. "Onko kyse mahdollisesti jostain naisesta?" vartija jatkoi kyselyään virnistäen kiusoittelevasti. "Ei todellakaan", Calder kielsi hieman liian nopeasti kuullostaakseen uskottavalta. Vartija virnisti tietäväisesti, ja prinssi huomasi tämän ilmeestä, ettei toinen uskonut häntä ollenkaan. "Ihan totta", poika huokaisi, "Ei tässä ole kyse mistään sellaisesta ole." "Eipä tietenkään", vartija kiusoitteli, ja jatkoi matkaansa. Prinssi katseli hetken vartijan perään. Mikä tämän oli saanut epäilemään, että hän haluaisi muka miellyttää jotakuta?

 

Illalla, kuin varmistaakseen omat tunteensa, Titus suuntasi jälleen samaan kapakkaan, jossa oli viettänyt suurimman osan illoistaan. Tällä kertaa hän kuitenkin tarkkaili Seleneä tarkemmin, kun nainen teki työtään. Ei nainen mitenkään ruma ollut, tämä oli varsin nätti itse asiassa, muttei mitenkään silmiin pistävästi. Ehkä hieman lyhyen puoleinen tämä saattoi olla, mutta tällä oli aikuisen naisen muodot. Nainen oli myös yllättävän vahva, jaksaen pitää kapakan yksin pystyssä, ja tarvittaessa rauhoitella humalaisia, itseään suurikokoisempia miehiä, tosin yleensä luudan avulla. Selene myös jaksoi yrittää olla aina positiivinen, mutta myös realistinen. Hän tunsi asiakkaansa ja osasi pitää näistä huolen, katsoa milloin joku oli juonut tarpeeksi, tai jos joku tarvitsi juttuseuraa. Titus osasi arvostaa kyllä näitä kaikkia piirteitä Selenessä, mutta ei kuitenkaan tuntenut omasta mielestään mitään suurempaa vetoa naista kohtaan. Tunne muistutti enemmän... Titus ei tiennyt mitä, mutta ei se mitenkään romanttista ollut. Selene oli auttanut hänet yli opiumista ja kuunteli häntä, mutta nainen oli muutenkin hyvin huolehtivainen persoona. Ei tässä voinut mitään sen ihmeellisempää olla... Eihän?

 

"Onko mulla naamassa jotain vai miksi sinä noin tiiviisti seuraat jokaista liikettäni?" Selene oli yllättäen aivan Tituksen kasvojen edessä. "En minä... Siis, tuota...", poika sopersi. Hän ei ollut huomannut naisen ilmestyvän suoraan eteensä, vaikka olikin seurannut tätä koko ajan katseellaan. Hän oli ollut liian syvällä omissa ajatuksissaan. "Vai niin, no ihan kuinka vaan", Selene nauroi ja pörrötti jälleen Tituksen hiuksia, "Noin, nyt on parempi." "Miten niin muka?" poika nurisi ja vilkaisi naista silmille laskeutuneiden hiusten alta. "Näytät enemmän itseltäsi", nainen vain naurahti ja jatkoi töitään nauraen itsekseen.

 

Seuraavalla viikolla Tituksen astuessa jälleen Selenen pieneen kapakkaan, poikaa odotti yllätys, kun kirkasvärinen lintu lennähti häntä vastaan. "Mitä pirua", poika huudahti säikähtäneenä, Selenen nauraessa tiskin takana. "Ivy, takaisin", nainen huudahti ja lintu lehahti istumaan tämän olkapäälle. Hämillään Titus käveli pöydän ääreen, mutta sen sijaan, että olisi tilannut yhtään mitään, hän vain tuijotti lintua hämmentyneenä. "Minähän sanoin, että tänne pitäisi saada maskotti. Mitäs sanot, komea lintu vai mitä", Selene naurahti iloisesti tarjoten linnulle muutaman pähkinän. "Niin kai sitten", poika mutisi edelleen hieman kummastuneena, "Tämänkö takia paikka on ollut nyt muutaman päivän kiinni?" "Juuri tämän takia. En halunnut, että Ivy karkaa heti kun ovi avautuu, mutta itse asiassa hän on aika tottelevainen", nainen vastasi vilkaisten lintua ylpeänä.

 

"Linnun nimi on siis Ivy", Titus totesi hetken kuluttua tuijottaen mietteliäästi Selenen perässä lentävää lintua, joka aina välillä vaati saada lisää pähkinöitä. "Söpö nimi, vai mitä", nainen hymyili iloisesti. "Tiedäthän sinä, että Ivy on tytön nimi?" "Tiedän kyllä." "Tuo lintu on selvästi poika", Titus töksäytti. "Miten niin muka?" Selene kysyi, vilkaisten lemmikkiään hämmentyneenä. "Se tykkää sinusta aivan liian paljon. Ei kukaan normaali tyttölintu viihdy naisen olkapäällä noin innokkaasti", poika totesi, saaden Selenen nauramaan niin yllättäen, että Ivy lennähti hetkeksi kattoparrujen päälle turvaan. "Mitä sinä höpötät? Älä väitä olevasi mustis linnulle", nainen kiusoitteli naurun seasta. "Sinusta? En todellakaan", poika totesi, "Mutta ihan totta, tuo lintu on ihan varmasti poika." Vastauksen sijaan Selene nauroi entistä kovempaa. Ivy vilkuili alapuolelleen hämmentyneenä, alkaen vaatia jälleen pähkinöitä. "Ehkä sinun olisi pitänyt nimetä tuo rääkyvä lintu Pähkinäksi. Se kuullostaa vähemmän tytöltä."

 

Ivy ei kuitenkaan saanut kaikilta asiakkailta yhtä positiivista vastaanottoa. Toisten mielestä lintu oli ärsyttävä, ja nämä alkoivat käydä levottomammiksi humaltuessaan. "Selele! Teurasta tuo typerä varis", eräs hankalimmista vakioasikkaista huudahti, kun lintu lensi liian matalalla tämän mielestä. "Sehän paskoo kohta juomiin!" "Anna sen olla, ei Ivy sinun juomalle tee yhtään mitään. Eihän lintu edes halua tulla tarpeeksi lähelle sinua", nainen vastasi pyyhkien huolettomasti viereistä pöytää. Nainen oli oikeassa, ettei Ivy juuri halunnut asiakkaiden lähelle tulla, mutta lintu kuitenkin sai lentää vapaana sisällä. "Hei, Pähkinä, tänne", Titus kutsui lintua, joka lensi heti pojan luokseen kuultuaan sanan 'pähkinä'. "Älä opeta Ivylle tuota sinun typerää nimeä, tai se luulee kohta oikeasti olevansa Pähkinä", Selene huudahti pojalle, muttei kuitenkaan erityisen vihaisesti, tietäen tämän yrittävän vain auttaa häntä. Kuitenkaan linnusta valittava asiakas ei pitänyt siitä, että hänet unohdettiin.

 

"Typerä likka, älä kuvittele voivasi tehdä mitä haluat", mies ärähti ja nousi seisomaan kaataen tuolin, jolla oli istunut. "Istu alas, ei tässä mitään ole edes tapahtunut", Selene yritti rauhoitella, mutta tämän sanoilla ei tuntunut olevan mitään tehoa. "Ei, kun nyt sinä kuuntelet", mies uhosi, tarttuen naista tämän hiuksista, ja vetäen kasvonsa lähelle, "Sinä hommaudut tuosta typerästä linnusta eroon, etkä enää keksi mitään hölmöä. Ja korvaat tämän ilmaisella viinillä, tuliko selväksi?" "Näpit irti", Selene kuitenkin sähähti, nyt selvästi vihaisena. Selene yritti saada miehen otteen irti upottamalla kyntensä miehen ranteeseen, mutta tämä oli kuin ei olisi huomannut, vaan riuhtaisi vielä kovempaa. "Älä sinä väitä minulle vastaan, nainen", tämä ärjäisi vihaisesti. Muutamat asiakkaista yrittivät tulla rauhoittamaan tilannetta, mutta näiden yrittäessä repiä kaksikkoa erilleen toisistaan, Selene kiljaisi kivusta. Tämä sai suurimman osan enemmän hämilleen, tietämättä täysin, kuinka saisivat tilanteen rauhoitettua, mutta samalla vahingossa loivat muurin kaksikon ympärille, jonka läpi ei muita päässyt.

 

Titus oli myös yksi näiden joukosta, jotka eivät päässeet Selenen ja riehuvan asiakkaan lähelle. Vaikka poika kuinka yritti, hän ei päässyt aikuisten miesten ohi, jotka vain tönäisivät heidän lävitseen yrittävän pojan kauemmaksi. Tituksen lihakset eivät vielä olleet tottuneet kovempaan harjoitteluun, eikä juuri vahvistaneet häntä fyysisesti, ja tuskastuneena poika yritti nähdä muiden läpi, miten tilanne kehittyi. Kiukustuneen asiakkaan uhkauksista päätellen, ja Selenen kiljaistessa, Titus saattoi arvata, ettei ainakaan hyvään suuntaan oltu menossa.

 

Kului hyvä hetki, kun kapakan ulkopuolelta alkoi kuulua meteliä, ja pian pari vartijaa asteli sisälle. Tajuten, että jonkun asiakkaista oli täytynyt säikähtää ja hälyttää paikalle apua, Titus siirtyi sivummalle, yrittäen maastoutua muiden ihmisten joukkoon. Hän kuitenkin oli edelleen etsintäkuulutettu, mutta ei kuitenkaan halunnut paljastaa todellista henkilöllisyyttäänkään. Vartijat saivat vihdoin riehuneeseen asiakkaaseen sen verran tolkkua, että tämä päästi irti Selenestä. Parin vartijan raahatessa kiukkuista ja rimpuilevaa asiakasta ulos viimeinen käski loppujakin lähtemään, kääntyen heti Selenen puoleen kyselemään, mikäli naisella oli kaikki kunnossa. Vartijan ollessa selin Titus kuitenkin päätti yrittää piiloutua kapakan sisäpuolelle. Idea oli täysin typerä, hän aiheuttaisi vain itselleen ongelmia jos jäisi kiinni, mutta hän halusi kuitenkin olla varma, että Selene oli kunnossa. Suurin osa asiakkaista lähti rauhallisesti, muutaman kuitenkin jäädessä uteliaina katsomaan Selenen ja vartijan perään. Tällä välin Tituksella oli onneksi aikaa piiloutua nurkkapöydän alle. Yrittäen vetää tummaa viittaansa paremmin itsensä peitoksi hän toivoi mielessään, ettei vartija katsoisi hänen suuntaansa.

 

"Oletteko kunnossa, neiti?" vartija kysyi Seleneltä, kun oli häätänyt loputkin asiakkaat paikalta. "Kyllä, kiitos paljon", nainen sanoi värisevällä äänellä, yrittäen parhaansa kuullostaa vahvalta. Tämä kuitenkin tärisi edelleen voimakkaasti, ja vartijan piti taluttaa tämä pöydän ääreen istumaan. "En haluaisi epäillä kykyjänne puolustaa itseänne, mutta kapakan pitäminen on yksinäiselle naiselle hyvin vaarallista puuhaa", vartija sanoi lopulta, "Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun näin kävi?" "Ei hän ensimmäinen hankala asiakas ollut, on niitä ollut ennenkin. Tänään vain hän pääsi yllättämään minut selän takaa, niin en ehtinyt tehdä mitään", Selene hymyili. Samassa Ivy lennähti alas kattoparrujen päältä, huomaten tilanteen rauhoittuneen, ja laskeutuen pöydälle Selenen eteen vaatien pähkinöitä.

 

"Teillä on varsin viihdyttävä lemmikki, neiti", vartija naurahti linnulle tämän kävellessä ympäri pöytää. "Itse asiassa... Ivy oli syy, miksi se asiakas suuttui. Hän ei pitänyt siitä, että olen hommannut linnun maskotiksi kapakkaan... Toisaalta, tämä samainen asiakas tykkää valittaa kaikesta, mitä vain keksii", Selene selitti, hymyillen itsekin linnulle, joka vaati kovaan ääneen pähkinöitä. "En haluaisi olla ilkeä, mutta ehkä teidän kannattaisi hommautua siitä eroon, jos lintu tuottaa teille vaivaa." "Ei todellakaan. Kuten sanoin, kyseinen asiakas valittaa mistä tahansa. Huomenna hän ei enää muista tapahtunutta ja viikon päästä ei edes huomaa koko lintua", nainen vakuutteli. "Kuten sanotte. Hän saa kuitenkin asianmukaisen rangaistuksen tämäniltaisesta käytöksestään. Olisinko voinut olla muuten avuksi?" "Ei minulla ole hätää. Olen vain hieman väsynyt ja haluaisin päästä nukkumaan, jos sopii." Selene saatteli vartijan ovelle ja hyvästeli tämän, mutta saatuaan oven kiinni perässään jäi nojaamaan siihen hengittäen raskaasti ja upottaen kasvonsa käsiinsä.

 

"Ei sinun tarvitse erota Päh-- Ivysta", Titus sanoi, seisoen nyt pöydän vieressä ja kävellessään Selenen luokse. "Mistä sinä--" "Minä... Kun vartijat tulivat, menin piiloon pöydän alle...", poika vastasi hieman nolona. Selene naurahti hieman surkeasti, mutta hymyili kuitenkin pojalle. "Pöydän alle? Ihan tosissaan?" "He olisivat voineet ottaa samalla minutkin mukaansa ja... No, halusin vain nähdä, onko sinulla kaikki hyvin", poika myönsi. "On minulla", nainen sanoi, ja halasi Titusta. Poika huomasi tämän tärisevän edelleen, joten yrittäen olla edes hieman lohduksi kiersi kätensä naisen ympärille halaten tätä takaisin. "Tuota, jos sinun tekee mieli itkeä...", Titus aloitti hieman kiusaantuneena. Hän ei todellisuudessa halunnut naisen itkevän, mutta ymmärsi kyllä, mikäli tämä olisi edelleen säikähtänyt. "Ei, ihan totta. Tämä riittää", nainen sanoi hiljaa. Hetken he vain seisoivat hiljaa paikoillaan, kunnes Titus vetäisi naista kevyesti hieman lähemmäksi omistushaluisesti. "Anteeksi, minä lupaan tulla vahvemmaksi, ettei sinun tarvitse enää uudestaan kestää mitään tuollaista", Titus lopulta sanoi. Pojan sanat eivät kuitenkaan saaneet tämän odottamaa reaktiota, Selenen naurahtaessa tälle. "Älä sinä minusta huolehdi. Sinä oot vielä niin nuori poikakulta. Kyllä aikuiset selviää pienistä vastoinkäymisistäkin", nainen hymyili katsoen vihdoin Titusta kunnolla. Hän pörrötti hieman pojan hiuksia, ennen kuin kääntyi takaisin kapakan puoleen. "Sinä voit mennä jo kotiin, minä siivoan vain täällä nopeasti ja menen sitten itsekin nukkumaan", nainen sanoi, arvioiden minkä verran hänellä olisi työtä. "Mene sinä nukkumaan. Kyllä minä saan täällä paikat järjestykseen", Titus vastasi, Selenen kääntyessä hämillään pojan puoleen. "Mutta--" "Ihan totta. Sinä huolehdit minusta silloin aikaisemmin...", Titus ei vielä kyennyt puhumaan kunnolla opiumin käytöstään ääneen, mutta nainen ymmärsi kyllä, "Joten... ajattele tästä vaikka vastapalveluksena." "...Mutta ethän sinä osannut edes laittaa lakanaa", Selene muistutti hieman hämillään. "Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, minä oon nähny sun siivoovan paikat aikaisemminkin. Ei luudan käyttö nyt niin hankalaa voi olla."

 

Saatuaan paikan edes jotenkin järjestykseen Titus asteli hiljaa yläkertaan. Hän ajatteli, että voisi ainakin mainita Selenelle lähtevänsä nyt, ja varmistaa vielä viimeisen kerran, että naisella oli kaikki kunnossa eikä tämä tarvinnut mitään. Kuitenkin ovella poika pysähtyi. Hän kuuli hiljaista nyyhkytystä oven toiselta puolelta, ja saattoi arvata Selenen itkevän, joko hereillä tai unissaan. Ja mitä nainen oli puhunut vartijan kanssa, niin tämä ei ollut varsinaisesti täysin uusi yllätys hänelle, vaikkakin epämieluisa kokemus. Titus päätti, että koska nainen ei ollut itkenyt vartijan tai hänen edessään, tämä tuskin halusi pojan tulevan nyt huoneeseensa. Todennäköisesti Selene halusi näyttää vahvalta muiden silmissä, etteivät nämä epäilisi hänen kykyjään pitää paikkaa pystyssä yksin. Hän halusi todistaa kykenevänsä selviämään. Tätä päätöstä kunnioittaen poika kääntyi ovelta, ja poistui hiljaa yöhön. Syksy alkoi olla lopuillaan, vaikka se ei juuri suuresti vaikuttanut eteläiseen valtioon. Ulkona Titus vilkaisi kirkasta yötaivasta, huomaten tähdenlennon. Ja tällä kertaa hänellä oli toive. Hän halusi tulla vahvemmaksi, tarpeeksi vahvaksi voidakseen suojella Seleneä.

 

Uusi vuosi teki tuloaan. Selene oli päättänyt pitää kapakkansa kiinni uutena vuotena, sillä nainen halusi itsekin nauttia juhlasta. Naisen vanhemmat ja isoveli myös olivat tulossa käymään kaupungissa tämän luona. "Heistä tulee olemaan vain ongelmia", Selene naurahti jutellessaan asiasta Tituksen kanssa. "Kuinka niin?" "Heillä on aina joku heilaehdokas mielessä minulle, selviän siitä vain, jos olen itse löytänyt itselleni jonkun", nainen naurahti ja poika oli tukehtua juomaansa. "No oletko?" Titus kysyi, vaikka ei ollut varma, halusiko tietää vastausta. Eihän se hänen asiansa ollut, mutta jotenkin se olisi silti häirinnyt häntä, jos Selenellä olisi joku mies. "Höpsö, en minä voi tuohon vastata. Jos sanon kyllä, sinä tulet mustikseksi", nainen kiusoitteli. "Mitä tuo nyt tarkoitti?" poika tuhahti tyytymättömänä. "Se tarkoittaa, että ei, en ole löytänyt ketään kilpailemaan vanhempieni heilaehdokkaan kanssa. Tosin en usko, että he ovat ketään sopivaa löytäneetkään, vanhemmillani on täysin eri mielipide siitä, millainen mies olisi sopiva", Selene nauroi jo melkein kaksinkerroin, "Mutta jos haluat tietää, he haluavat minulle jonkun, joka ottaisi tämän kapakan hoitoonsa. Mutta minä haluan itse olla ohjaksissa täällä, tämä on minun paikkani, eikä kukaan tule viemään sitä minulta." "Ihan sama", Titus mutisi itsekseen. Hän ei tiennyt, mitä mieltä olisi ollut uudesta tiedosta.

 

Uuteen vuoteen mennessä Calderin oli onnistunut saada lihasmassansa takaisin, jonka hän oli menettänyt opiumille. Pojasta tuntui, kuin kaikki olisi ollut jälleen uutta ja ihmeellistä, kun hän jaksoi tehdä asioita. Oli, kuin hän olisi herännyt pitkästä ja pahasta painajaisesta. Siitä kaikesta hänen oli kiittäminen Seleneä. Prinssi ei edelleenkään tiennyt, mitkä hänen tarkat tunteensa naista kohtaan olivat, mutta ymmärsi kuitenkin, ettei kyse ollut pelkästä normaalista ystävyydestä. Siinä oli jotain muutakin, mutta Calder ei osannut sanoa, mitä. Lucian oli kuitenkin ainoa, johon hän saattoi kunnolla verrata, ja hänen tunteensa miestä kohtaan aikoinaan oli ollut täynnä jännitystä ja kipinää. Selenen kanssa poika saattoi taas olla rauhassa. Naisen edessä hän ei ollut prinssi, eikä juuri enää kapinallisarmeijansa komentajakaan. Tunne oli jotenkin rauhaisa, ja pojasta tuntui, kuin hän olisi halunnut vain jäädä siihen, kuin hänen olisi kuulunut aina olla siinä. Hänellä oli oikeus olla Selenen luona, ja se tuntui vain jotenkin... oikealta.

 

"Ootko miettinyt, mitä ajattelit toivoa?" Titus kysyi, kun hän istui yhdessä Selenen kanssa naisen kapakan katolla odottaen uutta vuotta. Jotkut uskoivat, että uuden vuoden yönä saattoi toivoa mitä tahansa, ja se toteutuisi seuraavan vuoden aikana. "Ei se toteudu, jos minä sanon", nainen naurahti hänen vierestään ja katseli taivaalle. Titus oli unohtanut kokonaan sen yksityiskohdan, vaikka nainen oli täysin oikeassa. "Minä kysyinkin, oletko miettinyt, en kysynyt mitä aiot toivoa", poika kuitenkin yritti uudestaan. "Olen", Selene sanoi ja vilkaisi Titusta naurahtaen, "Mutta älä edes harkitse kysyväsi mitä, sitä minä en aio kertoa." "Ei käynyt mielessäkään", poika väitti, vaikka oikeasti hän oli todella utelias. "No, oletko sinä sitten miettinyt toiveesi valmiiksi?" Selene kysyi takaisin. "Tietysti olen." "Muistakin sitten olla möläyttämättä sitä minulle tai kenellekään muullekaan." Titus vilkaisi vieressään nauravaa naista pohtien, eikö tätä kiinnostanut ollenkaan, mitä hän aikoisi toivoa.

 

Ilotulitteiden alkaessa paukkua taivaalla keskiyön merkiksi Titus mietti toivettaan. Hän tunsi olonsa hieman hölmöksi, sillä vaikka hän uskoikin jumaliin ja pelkäsi kuollakseen kaikenlaisia aaveita, silti hän halusi toiveensa toteutuvan. Monena vuonna äitinsä kuoleman jälkeen Titus oli toivonut äitiään takaisin, ei väliä, kuinka järjetön ajatus olikin ollut. Todennäköisesti hän olisi silloin päätynyt pelkäämään äitiään aaveena, mutta lapsena se oli ollut Tituksen jokavuotinen toive uuden vuoden öinä. Oli röyhkeää toivoa Hadeksen luopuvan hänen äitinsä sielusta vain koska pojalla oli ikävä tätä. Mutta tänä vuonna hän toivoi jotain muuta. Jotain, mitä ei ollut koskaan ennen toivonut, ja jonka toteutuminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista tällä kertaa.

 

Kaksikko nauroi yhdessä katolla, kunnes täysin odottamatta heidän lähellään räjähti suunnastaan eksynyt raketti. Heidän onnekseen se jäi kuitenkin tarpeeksi kauaksi, ettei vahingoittanut kumpaakaan, mutta kiljahtaen Selene menetti tasapainonsa katolla. Nainen olisi pudonnut, ellei Titus olisi tällä kertaa onnistunut pelastamaan tätä viime tipassa, ja hetken molemmat vain tuijottivat toisiaan hämmentyneinä, mitä juuri oli tapahtunut, ennen kuin repesivät nauruun. "No niin, vedätkö sinä minut nyt ylös?" Selene kysyi rauhoituttuaan. Hänen jalkansa olivat katon reunan yli, ettei tämä voinut itse kiivetä takaisin. Hetkeen Titus ei vastannut, miettien että nyt jos koskaan hänellä olisi täydellinen mahdollisuus ottaa selvää omista tunteistaan naista kohtaan. "Toki, jos sinä suutelet minua", poika virnisti ilkikurisesti. Hetken nainen vain tuijotti tätä hämmästyneenä, kunnes repesi nauramaan. "En minäkään vaatinut sinulta viimeksi mitään", hän muistutti. "Mutta minä en olekaan sinä", Titus vastasi loihtien kasvoilleen mahdollisimman viattoman ilmeen. Selene kuitenkin nauroi vain entistä enemmän. Hän tiesi, ettei Titus aikonut antaa hänen pudota, ja poika tiesi sen itsekin. "Selvä", nainen kuitenkin naurahti, ja poika veti tämän voitonriemuisesti takaisin katolle.

 

Päästyään takaisin katolle Selene kuitenkin heti tyrmäsi Tituksen yrityksen lähestyä tätä. "Et koskaan sanonut, milloin minun pitäisi sinua suudella", nainen huomautti huvittuneena. "Normaali ihminen maksaisi velkansa heti kun pystyy", poika vastasi esittäen samalla mököttävänsä. Selene kuitenkin nauroi tälle entistä enemmän. "En minä ole koskaan väittänyt meneväni normaalien sääntöjen mukaan", hän huomautti, eikä poika voinut kieltääkään asiaa, "Mutta älä huoli, kyllä sinä saat palkintosi tämän vuoden puolella." "Sehän muuttaakin asian heti", Titus vastasi sarkastisesti. Vuosi oli jo vaihtunut, tai ainakin niin hän uskoi. Selene kuitenkin vain naurahti hänen vierellään, eikä poika voinut olla pitkään tälle vihainen.

 

Titus oli päättänyt antaa asian olla, mutta juuri ennen kuin Selene päätti olevansa liian väsynyt jatkamaan iltaa, nainen veti pojan kasvot lähelleen suudellen tätä. Titus oli hämmentynyt, mutta aivan yhtä yllättäen kuin suudelma oli alkanutkin, se oli ohi. Yrittäen vetää naisen kasvot takaisin lähelleen tämä vain vei sormensa pojan huulille. "Puhe oli vain yhdestä suudelmasta", nainen muistutti kuisoittelevasti, mutta päättäväisesti. Titus oli ällikällä lyöty, eikä tiennyt miten reagoida tilanteeseen, ja samassa Selene olikin jo laskeutumassa takaisin maankamaralle katolta. Hämmästyneenä poika seurasi, mitä hän yksinkään katolla olisi tehnyt. Vielä ennen kuin sulki oven heidän välissään, nainen soi pojalle kiusoittelevan hymyn.

 

Titukselle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin palata palatsiin. Hän otti silmälapun pois, ettei joutuisi ongelmiin vartijoiden kanssa, mutta sillä hetkellä asialla ei olisi loppujen lopuksi ollut edes paljoa väliä. Hän oli vihdoin saanut vastauksen kysymykseensä. Prinssi oli todella rakastunut Seleneen. Naisen seurassa kipinät eivät ehkä lentäneet jatkuvasti ympäriinsä, vaan ne tulivat juuri oikealla hetkellä, ja nainen osasi ohjata tilanteen siihen pisteeseen niin halutessaan. Jotenkin Calderista tuntui, kuin nainen olisi ollut tietoinen pojan tunteista ennen kuin tämä oli itsekään ehtinyt niitä ymmärtää. Toisaalta asia ärsytti poikaa, mutta toisaalta sillä ei ollut lopulta väliä. Nyt hän vain halusi tietää, oliko tunne molemminpuolinen.

 

Kuitenkaan vaikka aikaa kului, Titus ei saanut aikaiseksi kysyä Seleneltä tämän tunteista. Sen sijaan nainen tuntui nauttivan pojan kiusaamisesta, kieltäen tätä etenemästä nopeasti, mutta aina ennen illan päätöstä antaen pojalle sen huomion, mitä tämä tahtoi. Nainen leikki hankalasti tavoiteltavaa, mutta aina toisinaan tämän kasvoilla näkyi huvittunut ilme, kun Titus yritti hakea enemmän huomiota. Vastavuoroisesti poika kieltäytyi ottamasta käskymuotoisempia huomautuksia vastaan. Siltikin näytti siltä, kuin Selene olisi osannut ohjata poikaa. Hän oli huomannut, että Titus haki yhteyttä, kun sitä ei tuntunut löytyvän, mutta jos nainen huomioi tätä liian helposti, poika kyllästyi nopeasti.

 

"Se poika on niin teini, kuin vain voi olla", Selene naurahti eräälle asiakkaalleen, joka kysyi kaksikon kissa-hiiri-leikistä, "Itse asiassa Titus kiinnittää varsin paljon asioihin huomiota silloin kun kukaan ei katso." "Mutta mitä mieltä sinä itse olet hänestä?" Tituksen onnistui kuulla asiakkaan kysymys muutaman penkin päästä. Pojan huomio oli ollut kiinnittynyt näihin heti, kun hän oli kuullut Selenen mainitsevan hänet nimeltä. "Jaa-a, se on minun salaisuuteni", nainen nauroi, vilkaisten sivusilmällä poikaan, joka yritti esittää, ettei olisi kuullutkaan mitään.

 

Kun Selene viimein sulki pienen kapakkansa, Tituksen onnistui houkutella nainen seurakseen katolle. Ehkä hän voisi yrittää ottaa sattumalta saman aiheen puheeksi, kuin mitä nainen oli aikaisemmin toisen asiakkaan kanssa keskustellut. "Toiko sun vanhemmat minkälaisen miehen mukanaan tänä vuonna?" poika kysyi kuin ohimennen heidän istuessa vierekkäin katolla. "Kyllä sinä tiedät, millaisia he tuppaavat tuomaan, olen kertonut sinulle sen jo aikaisemmin", nainen muistutti, yrittäen vaikuttaa mahdollisimman välinpitämättömältä aiheeseen, vaikka todellisuudessa hänen teki mieli nauraa. Tituksen ajatukset olivat aivan liian helposti luettavissa. "Niin, mutta mietin vain, piditkö hänestä?" poika kuitenkin jatkoi kyselyään, yrittäen itsekin kuullostaa siltä, kuin asia ei olisi juuri liikuttanut häntä. "Ei hän hullumpi tapaus ollut", Selene lopulta sanoi, päättäen hieman kiusata poikaa, "Perus komea mies, joka vaikutti myös hyvin vastuulliselta ja ahkeralta." "Paremman näköinen kuin minä?" Titus möläytti kysymyksen, tajuten melkein heti sanoneensa liikaa. Selene vastauksen sijaan vain tuijotti poikaa ilmeettömästi pitkähkön tovin, saaden pojan nopeasti ottamaan kysymykseksä takaisin ja käskien naista unohtaa tämän sanoneen mitään.

 

Nousten seisomaan Titus käveli katon reunalle, katsellen alas hiljaiselle kadulle. Hän yritti keksiä nopeasti jotain muuta aihetta, josta voisi keskustella Selenen kanssa tuomatta omia tunteitaan liiaksi julki. "Mitä luulet, kuolisinko minä, jos tippuisin nyt?" poika kysyi ensimmäisen asian, joka hänen mieleensä pälkähti. Täysin typerä kysymys, mutta sillä hänen oli nyt mentävä. "En minä tiedä, rakastatko sinä ketään?" Selene sen sijaan esitti vastakysymyksen. Titus oli horjahtaa alas katolta kysymyksen yllättävyyden vuoksi. "Ehkä?", hän vastasi punastuen lievästi, myöntämättä tai kieltämättä mitään. "Jos rakastat, kuolet. Jos taas et, niin selviät. Vain ne, joilla on jotain menetettävää kuolevat", nainen vastasi. Yleensä monet traagiset sankarit kohtasivat kohtalonsa juuri kun heillä oli kaikki elämässään täydellistä. "Sehän oli dramaattinen vastaus", Titus kommentoi hieman kiusaantuneena. "Sinulla on dramaattiset kysymykset", Selene kuitenkin vastasi takaisin, hymyillen kuitenkin lopulta huvittuneesti pojan istahtaessa jälleen hänen vierelleen katolla.

 

Tituksen ja Selenen välit alkoivat kehittyä varsin nopeasti. Vaikka kumpikaan ei virallisesti myöntänyt asiaa kenellekään, naisen kapakan asiakkaat alkoivat pitää kaksikkoa pariskuntana. Titus puuttui usein nopeasti tilanteeseen, jos joku asiakkaista humaltui liikaa ja edes yritti uhkailla Seleneä. Poika oli erittäin suojelevainen, ja nainen palkitsi tämän ohimennen suukolla, jättäen Tituksen usein häkeltyneenä katsomaan peräänsä. Kuitenkin edelleen Selene tykkäsi kiusoitella poikaa väistelemällä liukkaasti läheisempää kontaktia.

 

Ivy seurasi Seleneä, kun nainen kulki ympäri kapakkaa palvelemassa asiakkaita. Lintu ei enää vastannut nimeensä yhtä hyvin kuin aikaisemmin, alkaen välillä luulla olevansa Pähkinä, kuten Titus tätä kutsui. Välillä nainen myös mietti, luuliko lintu olevansa myös omaa ruokaansa. Samassa hänen huomionsa kuitenkin siirtyi ovelle, kun poika talutti jo valmiiksi hyvässä humalassa olevan miehen sisälle. Vaikka Selene hieman mietti, kannattiko miestä juottaa enää yhtään enempää, hän kuitenkin tuttuun tapaan täytti tälle kolpakon. "Mistä sinä tämän löysit?" Selene kysyi ihmeissään hädin tuskin hereillä olevan miehen vieressä istuvalta Titukselta. "Hän harhaili ja yritti päästä sisälle seinän läpi", poika vastasi huvittuneena, vilkaisten vieruskaveriaan. "Seinän läpi? Todellako?" "Tai no oikeastaan takaseinään hän käveli pahki. Sen jälkeen hän yritti lähteä kiipeämään katolle. Katolle, voitko kuvitella?" poika nauroi, ja tämän vieressä istuva mies kääntyi pojan puoleen hämillään. Hän ei näyttänyt edes ymmärtävän, että hänestä puhuttiin sillä hetkellä. "Kuinka kukaan voi kuvitella pääsevänsä sisälle kapakkaan katon kautta?" "Itse asiassa olen kuullut sinun tekevän niin aikaisemmin", Selene huomautti. Hän oli kuullut jotain sen tapaista aikoinaan. "Ai, kuinka minä sitten onnistuin?" "Kuulemani mukaan tipuit suoraan naamallesi", nainen nauroi. Vihdoin Titus ymmärsi, kuinka pahasti juorut saattoivat levitä, ja kosketti kevyesti nenänsä yli kulkevaa arpea. "Se oli kauan sitten", poika puolustautui. "Ihan kuinka vain haluat uskoa", Selene naurahti, antaen nopean suukon pojan otsalle ja pörrötti tämän hiuksia, ennen kuin lähti jatkamaan töitään.

 

Seuraavana päivänä Calder pitkästä aikaa päätti ottaa omaa lomaa palatsista. Hän tunsi pitkästä aikaa olevansa kunnolla hyvällä tuulella. Menneisyyden möröt eivät enää häirinneet häntä niin paljoa kuin ennen, nyt kun hänellä oli Selene. Eihän heidän välillään virallisesti mitään ollut, kumpikin kielsi mahdollisen suhteen, niin Titus kuin Selenekin.

 

Torilla oli tungosta, kun satamaan saapuneet kauppalaivat toivat tuotteensa esille kansalaisille. Muutama tuttu torikauppias naurahti huomatessaan prinssin, tarjoten tälle apua vartijoilta pakoilusta, jotka olisivat vain kantaneet pojan takaisin palatsiin kotiopettajan luokse. "Milloin sinäkin kasvat aikuiseksi?" kauppias kysyi nauraen, kun kierroksellaan oleva vartija oli kävellyt ohi. Calder oli piiloutunut teltan katosta roikkuvien silkkiasujen sekaan, ja kauppias mietti, kuinka tämä oli onnistunut jäämään huomaamatta. "Katsotaan joku toinen päivä, ei tänään kiitos", prinssi virnisti poikamaisesti. "Muissa valtakunnissa sinun ikäluokkasi ihailee lapsenlapsiaan valtaistuimella, ennen kuin sinä maltat edes harkita valtaistuinta", kauppias pohti, Calderin pian joutuen myöntämään tämän olevan todennäköisesti oikeassa. "Ainakin jos minä saan päättää. Sitä paitsi, palatsissa ei näe juuri ikinä näin hienoja silkkejä sateenkaaren jokaisessa värissä", poika yritti mielistellä kauppiasta, joka vain nauroi. "Jos asia on noin, niin sittenhän kruunu pitää minut aina eläkkeelle asti töissä, tämähän on hyvä uutinen."

 

Kuitenkaan hauskuus ei jatkunut loputtomiin. Selene oli nimittäin myös torilla. Eikä siinä olisi itsessään ollut mitään ongelmaa, mutta nainen oli Calderille tuntemattoman miehen seurassa. Tämä piti kättään naisen olkapäiden ympärillä, kun kaksikko käveli torilla. Myös kauppias, jonka kanssa prinssi oli vitsaillut, huomasi pojan yllättävän hiljenemisen. "Mikä on vialla, teidän korkeutenne?" mies kysyi hämillään, yrittäen nähdä, mikä oli vienyt prinssin huomion. Mutta tietenkään tämä ei voinut tietää, ei hän tiennyt Calderin olevan Titus, tai että kapinallisarmeijan entisellä johtajalla olisi ollut tunteita tavallista kapakanpitäjää kohtaan. Calder ehti vielä nähdä, kuinka Selene naurahti jollekin seuralaisensa sanomiselle, ennen kuin käsi huitoi hänen edessään hakien pojan huomiota. "Prinssi, menitte aivan hiljaiseksi, onko jokin vialla?" "On", poika totesi nopeasti, ja lähti suuntaamaan takaisin kohti palatsia. Hänen oli erotettava Selene tuosta miehestä, mutta onnistui keräämään vielä sen verran järkeään, että ymmärsi, ettei voinut tehdä niin omana itsenään. Hänen olisi haettava Tituksen silmälappu palatsista, ja nopeasti.

 

Kuitenkaan prinssin suunnitelmat eivät menneet aivan niin kuin tämä oli toivonut. Palatsissa hän jäi heti kiinni oppitunneiltaan pinnaamisesta, ja opettajan mukaan Calder oli jo valmiiksi opinnoissaan jäljessä. "Pinnaatte niin paljon, etten tiedä riittääkö ikuisuuskaan siihen, että saan päähänne kaiken tiedon, mikä sinne pitäisi laittaa", nainen sähähti kun prinssi vihdoin istui hänen edessään pöydän ääressä. "On maailmassa tärkeämpiäkin asioita", Calder tuhahti tympääntyneenä ja katseli ulos ikkunasta. Hän halusi heti mennä selvittämään, miksi oli nähnyt Selenen niin läheisissä väleissä jonkun miehen kanssa. Toki hän ymmärsi Vinemarin oman kulttuurin suvaitsevan läheiset välit jopa naapureiden välille, ja Selene oli aikuinen ja vapaa nainen, joka sai tehdä mitä halusi. "Ai on vai? Valaiskaa toki minuakin. Mikä on arvon prinssin mielestä tärkeämpää, kuin valmistautua tulevaisuuteensa valtaistuimella opiskelemalla?" "Ei tuollainen vanha eukko kuitenkaan ymmärtäisi", prinssi mutisi tuskin kuuluvalla äänellä, mutta opettaja kuitenkin kuuli jokaisen sanan hiljaisessa huoneessa. "Ensinnäkin, tuollainen kielenkäyttö ei ole suvaittavaa teidän arvoasteikolla. Toiseksi, jos ette osaa kertoa minulle hyvää syytä, miksi teidän ei tarvitse opiskella kaikkea välttämätöntä, en voi hyväksyä myöskään tapaanne pinnata oppitunneilta." Calder ei kuitenkaan edes kuunnellut naisen sanoja, vaan tuijotti edelleen ulos ikkunasta. Tämä sai moittia poikaa kuinka pitkään halusikin, eikä prinssi edes tuntunut huomaavan mitään.

 

Sinä yönä Calder pysytteli palatsissa. Hänen olisi tehnyt kyllä mieli mennä kysymään Seleneltä kenen kanssa tämä oli ollut päivällä, mutta jokin esti häntä. Prinssi ei halunnut mennä kapakkaan syyttäen naista, hän halusi saada tämän kiinni itse teosta. Poika pelkäsi olevansa jälleen itseään vanhempien lelu, jotain joka on vain hetken huvia, ja joka lopulta joutuu jälleen pettymään. "Tähän asti pidin kotimaassani siitä, kuinka vapaata täällä on moneen muuhun kulttuuriin verrattuna... Se antoi minulle vapautta, jota en olisi voinut kokea muualla, mutta nyt... Nyt jos vain saisin sitoa hänet kiinni, paikoilleen", Calder myönsi Sphintukselle, joka lepäsi tyynyllä pojan pään vieressä. Mietteliäänä prinssi tuijotti käärmeen kultaisiin silmiin, käärme oli yksi niistä harvoista, joille hän saattoi kertoa kaiken. Ja yksi vielä harvemmista tapauksista, jotka olivat vielä hengissä. Vaikka eläin oli kuuro, ja prinssi kyllä tiesi sen, tämä tuntui kuuntelevan aina eräällä tietyllä tapaa, jolla kukaan ihminen ei ollut häntä koskaan kuunnellut. "Miksi kaiken pitää muuttua hankalaksi heti kun kaikki tuntui menevän hyvin?" prinssi murahti, mutta silloin Sphintus nosti päänsä tämän vierestä. Hetken aikaa käärme vain katseli isäntäänsä, kunnes laski lopulta päänsä tämän rintakehän päälle. Huokaisten Calder alkoi hajamielisesti silittämään matelijan suomuista päätä, yrittäen rauhoittaa pikku hiljaa itsensä uneen.

 

Seuraavana aamuna prinssi osasi varautua. Hän ei kuitenkaan heti vetänyt silmälappua päähänsä, vaan piti sen taskussa, odottaen näkisikö Selenen uudestaan. Titus kuitenkin päätyisi helpommin suurempiin vaikeuksiin kuin prinssi itse. Sen sijaan poika vain pyöritteli silmälappua taskussaan, varmistaen koko ajan, että se oli hänellä mukana. Mitä ihmettä hän oikein teki? Kun prinssi ei onnitunut heti paikantamaan Seleneä, hän alkoi tuntea varsin pian olonsa typeräksi. Mutta vaikka hän kuinka yritti sanoa itselleen, että nainen sai tehdä mitä halusi silloin kun Titus ei ollut paikalla, ja myös tämän läsnäollessa, mikään ei tuntunut auttavan. Prinssi yksinkertaisesti kieltäytyi mielessään palaamasta palatsiin odottamaan yön laskemista. Aikaa, jolloin hän ja Selene normaalisti näkivät toisiaan. Vastentahtoisesti Calder kuitenkin oli lähtemässä toiselle laidalle toria, kunnes tuttu nauru kantautui hänen korviinsa ei kovinkaan kaukaa hänen takaansa.

 

Calder puristi taskussaan olevaa silmälappua tiukemmin nyrkkiinsä. Hän tiesi, ettei voinut heti vain kääntyä ja lähestyä Seleneä, joten kiiruhtaen ihmisjoukon ohitse prinssi etsi nopeasti tyhjän syrjäisen kujan ja sitoi silmälapun paikoilleen. Kuitenkin pitkästä aikaa poika tunsi, kuinka yksinkertainen hänen valeasunsa lopulta oikeasti oli. Hänen oli onnistunut huijata ihmisiä vain sillä, että silmälappu vei nopeasti huomion hänen kasvoistaan. Yhtäkään tuttua henkilöä hän ei ollut lopulta onnistunut huijaamaan kovin pitkään. Hiljaa Titus vilkaisi sidottua kättään, joka piilotti kuningassuvun polttomerkin. Hän tunsi valeasunsa olevan suorastaan surkea. Miksei hän ollut aikoinaan miettinyt valeasuaan yhtään tarkemmin? Mutta sillä hetkellä hänellä ei ollut aikaa murehtia sitä, miten ajattelematon hän osasi toisinaan olla. Hänen oli löydettävä Selene, sitä varten hän oli tänään poistunutkin palatsista.

 

Selene oli onneksi helppoa löytää uudelleen torilta. Nainen oli pysähtynyt jonkun kojun eteen tarkkailemaan sen tuotteita, ja tällä oli seuranaan sama mies kuin edelllisenä päivänä. Tarkkaillessaan kaksikkoa Titus huomasi, kuinka Selene kohteli toista edelleen lämpimän tuttavallisesti ja nauroi tämän kanssa. Mustasukkaisuuden pistos tuntui epämiellyttävältä, mutta kieltäytyen myöntämästä edes itselleen tuntemasta moista hölmöä tunnetta Titus päätti omin päin, että kyseessä oli jotain hämärää. Jotain, mitä Selene ei olisi hänelle kertonut itse, ellei poika olisi nähnyt kaikkea omin silmin. Huomatessaan tuntemattoman miehen kietovan jälleen käsivartensa naisen olkapäiden ympärille Titus ei enää onnistunut pitämään itseään paikoillaan, vaan suuntasi kaksikon luokse ripein, kiukkuisin askelin.

 

Titus mulkaisi ilkeästi toista miestä, kun repäisi tämän käsivarren irti Selenestä. Molemmat kääntyivät hämillään pojan puoleen, ja nopeasti naisen kasvoilla kävi jokin uusi ilme, kuin tämä olisi säikähtänyt, mikä vain suututti Titusta entistä enemmän. "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" Tuntematon mies kysyi pojalta selvästi vähemmän iloisena tämän ilmestymisestä. "Samaa voisi kysyä sinulta", Titus vastasi, kiertäen itse oman kätensä tällä kertaa Selenen ympärille, mutta hänen hämmästyksekseen nainen kieltäytyi olemasta hiljaa, saati sitten tulemaan kohdelluksi kuin olisi pojan omaisuutta. "Minäkin haluaisin tietää, mistä tuo käytös tulee", nainen sen sijaan ilmoitti. "Kuka tuo tyyppi edes on? Et sinä minusta ole kenestäkään hänenlaisestaan ennen puhunut", Titus sen sijaan sylkäisi oman kysymyksensä. Hämillään mies vilkaisi Seleneä, joka pyöräytti päätään huokaisten turhautuneesti. "Tapahtuuko tämä ihan tosissaan?" nainen kysyi itsekseen, mikä kuitenkin vain suututti Titusta entisestään. Kääntäen katseensa naisesta takaisin tämän seuralaiseen poika alkoi selvästi haastaa riitaa. Vihaisesti tämä tönäisi toista, mutta tämäkään ei suostunut vain ottamaan töykeää käytöstä hiljaisena vastaan.

 

Titus ei välittänyt siitä, että he alkoivat kerätä sivullisten huomiota puoleensa. Pian kuitenkin jostain ilmestyi käsiä erottamaan riitapukareita toisistaan. Kojun pitäjä ei halunnut välikohtausta kauppatelttansa eteen, vaikka se houkuttelikin uteliaita sivustakatsojia lähemmäksi. Titus ei kuullut, kuinka Selene käski häntä rauhoittumaan, hän näki edessään vain vihollisen, jonka halusi mukiloida muusiksi. Poika ei edes muistanut naisen olemassaoloa, ennen kuin tämä tarttui häntä kipeästi korvanlehdestä repien kauemmaksi. "Nyt sinä tuittupää kuuntelet minua", Selene ärähti vihaisena. Vastaamatta sanallakaan Titus yritti kääntyä takaisin tappelukaverinsa puoleen, mutta naisen itsepäisyys voitti. Tämä riuhtaisi poikaa korvasta entistäkin tiukemmin, ja Titus joutui perääntymään muutaman askeleen vihollisestaan. "Ala tulla, meillä taitaa olla hieman puhuttavaa." Kiukkuisena Titus kääntyi naiseen päin. "Niin todella taitaa olla", poika tokaisi ja soi vielä nopean mulkaisun mieheen, joka sentään osasi suhtautua asiaan aikuismaisemmin. "Jutellaan me lisää myöhemmin. Tai huomenna. Katsotaan, kuinka saan tämän yhden kiukkuisen pedon rauhoiteltua", Selene vielä huikkasi miehelle, ja Tituksen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli palata takaisin tappelun pariin. Kuitenkin nainen lähti viemään häntä mukanaan, jättäen hämmentyneen ja ehkä osin myös pettyneen ihmisjoukon taakseen.

 

"Mitä tuo sinun käytös juuri äsken oli?" Selene kysyi, kun he olivat melkein naisen omistaman kapakan luona. Itsevarmasti nainen suunnisti kotiinsa, se kuitenkin oli todennäköisesti sellainen paikka, jossa he saisivat keskustella rauhassa. "Ei se mitään ollut", Titus tiuskaisi takaisin, kieltäytyen lapsellisesti edes katsomasta naiseen. Hän kuuli naisen huokaisevan raskaasti, ja sitten tunsi kirvelyä poskessaan. Selene oli läimäissyt häntä. "Ei ole todellista, en koskaan kuvitellut sinun kaikista ihmisistä alentuvan tähän", nainen moitti vihaisena ja hieman... pettyneenä? "Jaa, ja mihin minä muka olen alentunut?" Titus kysyi kiukkuisena. "Tappeluun. Ja kaiken huipuksi mustasukkaisuudesta", Selene tokaisi ja pudisti päätään. "Väitätkö sinä, että minä olisin muka mustasukkainen?" poika älähti. Ei hän todellakaan ollut mustasukkainen! Eihän? "No mikä syy sinulla sitten oli?" Titus ei osannut vastata naisen kysymykseen. Hiljaisena ja vihaisena hän käänsi katseensa jonnekin alaviistoon. "Eli minä olen siis oikeassa", Selene totesi huokaisten. "Etpäs!" "No et sinä näytä osaavan keksiä parempaakaan selitystä tuolle käytökselle."

 

Loppupäivän kaksikko vietti yhdessä Selenen kapakassa, ja nainen selitti Titukselle, kuka tämän seurassa oleva mies oli. "Muistatko, kun ehdotin, että haluaisin hieman piristää tätä paikkaa? Se mies on töissä kauppalaivalla, ja hän auttaa minua hieman uudistamaan valikoimaa", hän kertoi, ja Titus tunsi olonsa typeräksi suuttuessaan aikaisemmin. "Mutta hän... Te olitte niin läheisiä, ja sanoit veljesi olevan vanhempiesi luona niin ajattelin, ettei se ainakaan hän voi olla..." "Totta. Veljeni on edelleen vanhempieni luona. He lähtivät varsin pian vuoden vaihduttua. En odottanut sinun tulleen tuotakin miettineeksi", Selene naurahti lempeästi. "En ajatellutkaan. Muistin sen vasta nyt..." Titus myönsi hiljaa, ja hymyillen nainen pörrötti jälleen pojan hiuksia. "Tiedätkös, kauppalaivoille ei kovin usein oteta naisia töihin, ja siksi merimiehet osaavat olla välillä varsin... suorasukaisia käytökseltään. En nähnyt syytä olla jatkuvasti pyristelemässä häntä kauemmaksi, eikä mitään sitä paitsi edes tapahtunut." "Sinä nauroit hänen jutuilleen." "Ai nytkö en saa enää pitää ketään hauskanakaan?" Selene kysyi yllättyneenä, mutta nauroi jo kuitenkin. Nolostuneena Titus käänsi kasvonsa pois päin naisesta. "En tiedä, mitä kaikkea sinä tuossa päässäsi olet mennyt kuvittelemaan, mutta en minä sinua ole minnekään hylkäämässä. Olet aina tervetullut tänne. Sitähän sinä taisit pelätä, vai olenko aivan väärässä?" nainen kysyi, kääntäen hellästi pojan kasvot takaisin keskusteluun. "...Et kai täysin", Titus myönsi. Hän ei voinut kieltää asiaa, mutta ei hän olisi sitä halunnut myöntääkään.

 

"Otatko juotavaa?" Selene lopulta kysyi vaihtaen puheenaihetta. Titus oli hetken täysin ymmällään, mutta keräsi itsensä nopeasti. "Mitä sinä olet löytänyt valikoimaan?" poika sen sijaan kysyi, ja hymyillen nainen lähti esittelemään hyllyn uusia tulokkaita. Ensimmäistä maistaessaan Titus ei voinut muuta kuin yskiä juoman omituisen maun vuoksi. "Mitä myrkkyä sinä olet ostanut?" "Se tulee jostain kauempaa. Odotas, on minulla täällä jossain lapulla kaikki ylhäällä." "Älä vaivaudu. Pidä vain huoli, ettet ikinä tuota juota kenellekään", poika nurisi työntäen kuppiaan kauemmaksi. "Asiakkaille nämä kaikki menee. Saisit olla kiitollinen, etten veloita sinua." "Sinun pitäisi pikemminkin maksaa minulle, minä koejuon nämä litkut sinulle." Nauraen Selene heitti poikaa märällä tiskirätillä päin näköä. "Tästäkö sinä minun kuppiin sen juoman väänsit?" "En, mutta jos et lopeta valittamista, seuraava juoma tulee todellakin olemaan likaista tiskivettä." "En minä ainakaan huomaa maussa mitään eroa."

 

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

 

Päivä kului nopeasti, kun kaksikon välit rentoutuivat. Nämä eivät edes huomanneet päivän vaihtuneen iltaan he laiskottelivat yhdessä Selenen huoneessa. "Tämä sänky on aivan liian iso yhdelle, varsinkin kun sinä olet jo valmiiksi noin pieni", Titus kommentoi rojahtaessaan sänkyyn päivän päätteeksi ja iski leikkisästi silmää Selenelle. Nainen yritti tuijottaa poikaa moittivasti, mutta huvittunut virne pilasi kokonaisuuden, kun nainen asteli sängyn viereen. "Varo sanojasi, tai sinä olet siinä liian iso", tämä vastasi, ja onnistui kuin onnistuikin työntämään Tituksen laidan yli lattialle. Kun poika yritti nousta istumaan lattialla, Selene heitti huvittuneena tyynyn tätä kohti, onnistuen kaatamaan yllättyneen pojan takaisin lattialle. "Hei, älä nyt väkivaltaiseksi ala", Titus nauroi. "Kuulehan, tuhma poika, naisen sänkyyn ei kiivetä noin vain ilman lupaa", Selene moitti, ja kuin pitäytyäkseen mielipiteessään, ei päästänyt Titusta enää uudestaan sängylleen. Poika joutui tyytymään paikkaansa lattialla sängyn vieressä, nojaten sen reunaan. "Mitä sinulla oikein oli sitten mielessä?" Titus kysyi mahdollisimman viattomasti. "Ei minulla mitään ollut, mutta tiedän kyllä mitä sinulla oli", nainen vastasi tökäten poikaa hellästi otsaan. "Pervo vanha eukko", poika huomautti huvittuneena. "Sinä tämän leikin aloitit", Selene puolustautui, eikä Tituksella ollut enää siihen mitään takaisin sanottavaa. Sen sijaan poika vain kohautti harteitaan, mutta pieni virne tämän kasvoilta ei kadonnut minnekään.

 

I believe it's meant to be, darlin' / I watch you when you are sleeping / You belong with me / Do you feel the same / Am I only dreaming / Or is this burning an eternal flame

Say my name / Sun shines through the rain / A whole life so lonely / And then come and ease the pain / I don't want to lose this feeling, oh

"Whoah", Titus tuumasi täysin yllättäen, "Sinulla on mukavat näkymät täältä." Hämmästyneenä Selene kääntyi, ja huomasi auringon alkavan laskemaan ulkona. "Joo, ikkuna osoittaa länteen, niin näen aina jos meinaan unohtaa avata kapakan." "Kuinka niin?" "Tai no oikeastaan näen, että jos aurinko on laskenut, niin sitten olen myöhässä", nainen naurahti ja käveli ikkunan luokse.

Say my name / Sun shines through the rain / A whole life so lonely / And then come and ease the pain / I don't want to lose this feeling, oh

Close your eyes, give me your hand / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Or is this burning an eternal flame

Hiljaisena Titus seurasi Seleneä ikkunalle. Näky oli varsin kaunis, eikä poika ollut ikinä ennen edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Selenellä taas ei ollut lähes ikinä aikaa, sillä huomatessaan päivän olevan lähelläkään päätöstään, hän pyrki kiirehtimään avaamaan kapakan. Paikka kuitenkin tarvitsi rahaa pysyäkseen pystyssä.

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

Kuin huomaamatta Selene nojasi Titukseen. Tänään hänellä ei ollut kiire. Nainen ei yrittänyt kuunnella, joko vakioasiakkaat koputtelivat kapakan ovelle, se ei tuntunut juuri nyt tärkeältä. Kokeillen Titus kiersi kätensä naisen ympärille kevyeen halaukseen, ja tällä kertaa Selene ei tönäissyt häntä kiusoitellen kauemmaksi. Sillä hetkellä kumpikaan heistä ei tarvinnut mitään muuta.

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

Close your eyes, give me your hand, darlin'

 

Palatsista omasta sängystä herääminen ei ollut pitkään aikaan ollut Calderille yhtä turhauttavaa. Edellinen ilta ei ollut johtanut mihinkään syvempään hänen ja Selenen välillään, tunnelma saati ajoitus ei ollut tuntunut oikealta. Eikä se ollut asia, joka prinssiä häiritsi. Hän olisi vain mieluummin herännyt Selenen luota, vaikka edes vierashuoneesta. Mutta toisaalta näin oli ehkä parempi. Nainen tulisi käyttämään päivisin aikansa kapakan tuotevalikoiman rikastuttamiseen, eikä poika todennäköisesti kestäisi tämän merimiesystävänsä läsnäoloa kovinkaan pitkään. Kiltisti Calder päätti siis jäädä vaihteeksi palatsiin.

 

Päivä kului pojalta varsin hitaasti, eikä hän juuri jaksanut keskittyä mihinkään. Myös Selene huomasi päivällä, ettei Titusta jälleen näkynyt missään. Nainen nauroi ajatellessaan, missä poika saattoi olla ja taisteliko tämä itsensä kanssa siitä, tulisiko käymään sinä päivänä torilla. "Mikä leidiäni noin huvittaa?" hänen seurassaan oleva mies kysyi, jälleen käsivarsi naisen olkapäiden ympärillä. "Monikin asia", Selene myönsi, ja työnsi miehen kauemmaksi. Jos Titus päättäisikin ilmestyä uudelleen tyhjästä, nainen ei antaisi tälle syytä järjestää uutta välikohtausta. "Kuka se eilinen nulikka edes oli?" "Eräs hyvin helposti mustasukkaiseksi tuleva poikakulta." "No se tuli kyllä huomatuksi..." "Mutta osaa sellainen käytös olla toisinaan varsin suloistakin. Ja sinulle voisi ehkä olla parempi kiusaamatta häntä", Selene nauroi, ja työnsi merimiehen käden kauemmaksi, kun tämä yritti jälleen kiertää sen naisen ympärille.

 

Laucian kirosi hiljaa mielessään juostessaan Vinemarin kattoja pitkin vartijoita karkuun. Tämän ryöstökeikan piti olla täysin normaali, samanlainen kuin kaikkien muidenkin hänen historiassaan. Siitä huolimatta hän oli syyllistynyt amatöörimäiseen virheeseen, ja herättänyt vartijoiden huomion. Yrittäessään pitää kiinni saaliistaan ja samalla karistaa vartijat perästään miehen oli pitänyt vaihtaa maan kamaralta katoille, mutta sekään ei tuntunut lopulta tepsivän. Harvinaisen suuri ryöstösaalis hidasti miestä, ja hän oli nähnyt paljon vaivaa sen saamiseen, eikä siksi halunnut luopua hilustakaan. Kun äänet hänen alapuolellaan käskivät pysähtymään, Laucian kiristi tahtiaan entisestään.

 

Titus oli tyytyväinen sen iltaiseen saavutukseensa. Hän oli saanut suostuteltua Selenen jättämään yhdeksi yöksi kapakan kiinni, luvaten korvata naisen ajan mikäli tämä tulisi hänen mukaansa. Ei poika ollut mitään erityistä sille iltaa suunnitellut, kunhan vain halusi muuten vain hemmotella naista, antaa tämän kerrankin rentoutua viinipikarin ääressä. Selene oli kuitenkin yllättänyt tämän, kun kaksikko oli poistunut tavernasta. Sen sijaan, että olisi hätistellyt pojan kotiinsa, nainen vetikin tämän perässään syrjäiselle kujalle. Innokkaasti Titus seurasi tätä, hän ei halunnut menettää näin harvinaislaatuista mahdollisuutta. "Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Selenelle?" Titus virnisti työntäen naisen kevyesti seinää vasten. "Kuulehan nyt kakara, jos nainen haluaa viettää hauskaa iltaa, sinä et kyseenalaista asiaa kesken kaiken", Selene vastasi vähintäänkin yhtä vihjaileva ilme kasvoillaan, vetäen pojan lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

 

Päivä oli ollut sateinen, ja talojen katot olivat vielä liukkaita. Laucian oli onnistunut hieman pidentämään välimatkaa häntä jahtaaviin vartijoihin, mutta nämä olivat kuitenkin vielä hänen jäljessään. Miehen askeleet kaikuivat raskaina tämän omasta ja saaliinsa painosta. Toki hän olisi voinut pysähtyä ja surmata vartijat ruoskaksi muuttuvalla kepillään, mutta arvioiden sen olevan liian riskialtista Laucian jatkoi juoksuaan. Kuitenkaan hän ei voinut estää itseään liukastumasta katolla, ja ennen kuin mies ehti huomatakaan, hän tippui katolta syrjäiselle kujalle, kaikista mahdollisista juuri sille, josssa Titus ja Selene olivat.

 

Varkaan tippuminen katolta säikäytti ja erotti toisiinsa aikaisemmin keskittyneen kaksikon toisistaan. Laucian varmisti nopeasti toisella kädellään, että hänen kasvoillaan oleva huivi oli pysynyt paikoillaan, kaikista vähiten hän tarvitsi silminnäkijöitä. Selene kiljaisi yllättyneenä, Tituksen yrittäessä miettiä, mitä hän voisi siinä vaiheessa tehdä. Poika ei tiennyt itsekään, mikä häneen iski, mutta ensimmäinen asia joka hänen mieleensä tuli oli piilottaa katolta pudonnut mies. Vetäen miehen viittansa alle suojaan ja Selenen aivan itseensä kiinni Titus yritti piilottaa kolmannen osapuolen, ennen kuin vartijat tulisivat paikalle. "Titus--", Selene kuiskasi huolissaan, ja peläten joutuvansa itse hankaluuksiin poika veti silmälapun nopeasti kasvoiltaan, siirtäen samalla enimpiä hiuksia korvan taakse ja toivoen, ettei häntä kiireessä tunnistettaisi.

 

Vartijat olivat paikalla melkein heti, kun Calder kääntyi katsomaan näitä. Hän ei edes huomannut, kuinka Selene katsoi poikaa järkyttyneenä sanattomaksi. "On tapahtunut ryöstö, näittekö jonkun tulevan katolta alas?" toinen vartijoista kysyi kiiruhtaen. Hetkeäkään miettimättä Calder osoitti eteenpäin katua. "Tuohon suuntaan", hän ilmoitti, pitäen Seleneä tiukasti lähellään, piilottaen heidän takanaan olevan miehen. "Ja teidän korkeutenne... Teidän ei pitäisi olla liikkeellä näin myöhään ilman vartijoita. Suosittelen, että palaatte takaisin palatsiin mahdollisimman nopeasti, yöt eivät ole teille turvallista aikaa olla ulkona omin päin", toinen vartijoista, joka työskenteli aina toisinaan prinssin henkivartijana, huomautti tunnistaessaan pojan. "Keskity sinä vain tekemään työsi, tai varas pääsee karkuun", Calder sen sijaan hoputti, ja nopeasti nyökäten vartijat jatkoivat matkaa. Prinssi katsoi näiden perään, kunnes vartijat hajaantuivat kadun päässä, molemmat lähtien etsimään varasta omasta suunnastaan.

 

"Mistä on kyse?" Selene vihdoin kysyi vihaisena, saaden äänensä takaisin. Nainen tönäisi Calderin kauemmaksi, tuijottaen poikaa tiiviisti kasvoihin. Ja todellakin, ihan kenellä vain ei ollut yhtä kummallisen värisiä silmiä, mutta kuin lisätodisteita kaivaten nainen tarttui pojan vasempaan ranteeseen. Lähes väkivaltaisesti hän repi siteen tämän kädestä, ja tuijotti kämmenselässä olevaa kuningassuvun polttomerkkiä. "Se on pitkä juttu...", Calder yritti aloittaa selitystään kiusallisena, mutta nainen ei ollut kiinnostunut kuulemaan häntä. "Sinä siis... Senkin valehtelija! Saastainen kiero paskiainen!" Selene huusi. Hän oli suunniltaan raivosta. Kuinka Titus-- ei, itse Vinemarin prinssi Calder, saattoi valehdella hänelle noin? Eikä vain hänelle, vaan koko Vinemarin kansalle! "Selene, kuuntele--", poika yritti rauhoitella, mutta se oli täysin turhaa. Sen sijaan Selene vain läimäisi tätä kasvoille kaikin voimin, ennen kuin kääntyi vihaisena ja lähti kotiin. Se siitä vapaaillasta.

 

Laucian vääntäytyi kauemmaksi riitelevästä pariskunnasta. Hän ei juuri kuunnellut näitä, mutta sai kuitenkin selville, kuka hänen nahkansa oli pelastanut. Kuitenkaan miestä ei sillä hetkellä kiinnostanut jäädä kyselemään prinssiltä kuulumisia pitkästä aikaa, poika ei tiennyt hänen olevan rikollinen, ja olisi parempi, jos tämä ei saisi tietääkään. Arvioiden nopeasti, että muutama kylkiluu oli saattanut ottaa kovempaa osumaa pudotuksessa, mutta kaikki neljä raajaa olivat kunnossa, Laucian yritti saada itsensä nopeasti ylös ja kadota paikalta. Hässäkässä hänen ryöstösaaliinsa oli levinnyt kujalle, mutta vartijoita oli kiinnostanut enemmän saada hänet kiinni, joten he eivät olleet jääneet keräämään varoja talteen. Kaipa he olettivat Calderin hälyttävän lisäapua. Kuitenkin miehen kävelykeppi oli valitettavasti onnistunut tippumaan tien puolelle, ja ilman sitä Laucian ei lähtisi minnekään. Se oli varsin omaperäinen tyyliltään, mutta myöskin lähes elintärkeä varkaalle. Naisen lähtiessä paikalta Calder kääntyi Laucianiin päin.

 

"No niin, aika kai sitten selvittää, kuka on minulle palveluksen velkaa. En todellakaan aio hyväksyä, että paljastin henkilöllisyyteni täysin turhan takia", Calder totesi virnistäen pahaenteisesti varkaalle. Laucian ei pitänyt pojan äänensävystä, mutta pakotti itsensä pysymään rauhallisena. "Eikö sinun kannattaisi pikemminkin mennä daamisi perään?" mies kysyi, yrittäen saada prinssin poistumaan paikalta. "Mitä turhia, ei Selene minua nyt kuuntele", poika totesi, ja vilkaisi rennosti kadulle, jonne nainen oli kadonnut, samalla huomaten maassa makaavan kävelykepin. Tuollaisen kävelykepin omistajia hän tunsi vain yhden.

 

Laucianin kompuroidessa seinää vasten jaloilleen Calder käveli hakemaan kepin. Hän pyöritteli sitä hetken käsissään, kuin varmistaakseen epäilyksensä siitä, että se kuului hänen vanhalle ystävälleen. Ei hän jokaista yksityiskohtaa muistanut, mutta oli kuitenkin melko varma arvauksestaan. "Pitkästä aikaa, Laucian", Calder totesi ja kääntyi takaisin varkaaseen päin. "En usko tietäväni, kenestä puhutte", Laucian vastasi vakaasti, mutta hänen silmänsä kapenivat ja mies valmistautui parhaansa mukaan siihen, mitä olisi tulossa. "Niinkö? No siinä tapauksessa", prinssi tuumi, pyöritellen keppiä käsissään, "sinua ei varmaankaan haittaa, että palautan kadonneen esineen omistajalleen." "Anna nyt vain se keppi tänne", Laucian sanoi ojentaen kättään keppiä kohden. "Uskoisin nähneeni tällaisia vain yhden, ja tunnen kyllä sen omistajan..." "Keppi tänne, älä pakota minua hakemaan sitä, pentu", Laucian varoitti, edelleen käsi ojennettuna keppiä kohden. Hämmästyneenä Calder nosti katseensa varkaaseen, kunnes virnisti huvittuneena. Laucian haki edelleen tukea seinästä, tämä ei olisi yksin prinssille minkäänlainen uhka, kun ei voisi mätkiä poikaa edes kävelykepillään.

 

Käyttäen viimeisetkin voimansa saadakseen kävelykeppinsä takaisin Laucian hyökkäsi. Vahingoittuneena hänestä ei kuitenkaan ollut vastusta prinssille, joka oli parin viime kuukauden aikana saanut kerättyä enemmän lihasmassaa, ja joka oli täysissä voimissaan. Poika oli selvästi nopeampi kuin varas, ja pian Laucian huomasikin makaavansa maassa, Calderin pitävän keppiä hänen kurkullaan. "Jos minä kerta olen väärässä, niin otetaanpas sitten selvää, kenen kanssa puhun", prinssi totesi, ja veti huivin varkaan kasvoilta. Omahyväinen virne nousi Calderin kasvoille, kun Laucian katsoi häntä takaisin. "Oletko nyt tyytyväinen?" mies kysyi, ja tarttui jälleen keppiinsä, nyt kun se oli hänen kätensä ulottuvilla. "Tottakai", poika sanoi, ja nousi ylös tarjoten jopa kättään varkaalle. Päästyään seisomaan Laucian hetken aikaa tuijotti poikaa hiljaisena, tämä oli todella muuttunut paljon sitten viime näkemän. "Niin mukavaa kuin olisikin jäädä vaihtamaan kuulumisia, luulen murtaneeni muutaman kylkiluun", varas totesi. "Selvä, jutellaan lisää sitten myöhemmin", prinssi totesi, ja heilauttaen kättään lähti kujalta. Laucian sen sijaan haki takkinsa syövereistä heittoveistä, jonka aikoi viskata pojan käännetylle selälle, mutta pysähtyi. Calder kuitenkin oli valehdellut vartijoille, ja nyt päästi hänet menemään, ei poika voinut niin tyhmä olla, etteikö olisi arvannut vartijoiden etsivän juuri Lauciania. "Älä laita minua katumaan tätä, pentu", mies kuiskasi hiljaa, vaikka tiesikin, ettei Calder voinut enää kuulla häntä. Kääntyen itse toiseen suuntaan hän mietti, ettei enää ikinä tutustuisi ihmisiin, jotka ensitöikseen putosivat kattojen läpi. Nämä vain hämmentäisivät hänen omia suunnitelmiaan ja aiheuttaisivat vuosisadan päänsäryn.

 

Seuraavana aamuna Calder ei olisi halunnut herätä. Hän muisti, kuinka Selene oli edelleen hänelle vihainen, eikä hän täysin tiennyt miten suhtautua Laucianiin, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hekään kun eivät olleet turhan hyvissä väleissä tavanneet ennen eilistä. "Teidän korkeutenne...", toinen eilisistä vartijoista aloitti, kun prinssi sai itsensä raahattua ulos huoneestaan. "Saitteko eilen kiinni sen, ketä jahtasitte?" Täysin turha kysymys. Ellei Laucian ollut jäänyt myöhemmin kiinni, tämän pitäisi olla edelleen vapaalla jalalla. "Emme, olen pahoillani. Mutta prinssi, mitä ihmettä te teitte niin myöhään palatsin ulkopuolella?" vartija kysyi. "Sokeako sinä olet? Vai etkö muista, että minulla sattui juuri silloin olemaan naisseuraa?" "Tietenkin, olen pahoillani", vartija kumarsi hieman kiusaantuneena, "Tarkoitin kysyä, miksi ette olleet palatsissa? Teidän olisi pitänyt olla jo lepäämässä eikä juosta kaupungilla naisten perässä." "Ei nukuttanut", Calder totesi tympääntyneenä. Nytkö hänen omat vartijansa aikoivat alkaa hänen lapsenvahdikseen? "Ette silti saisi karkailla keskellä yötä palatsista." "Saat luvan vaihtaa puheenaihetta ihan milloin haluat", prinssi nurisi. Hän ei halunnut kuulla vartijan saarnaa. "Jos niin toivotte, prinssi", mies totesi, "Eilisestä varkaasta puheen ollen, suurin osa hänen ryöstösaaliistaan saatiin takaisin. Hän ei ehtinyt ottaa paljoa kujalta mukaansa juostessaan karkuun ja kaikki on palautettu oikealle omistajalleen." "Sehän mukavaa."

 

Päivän aikana Calder alkoi enemmän pohtia edellistä iltaa ja huomasi, kuinka vähän hän oikeastaan tiesi Laucianista. Edes silloin kun he olivat olleet enemmän tekemisissä keskenään, hän ei ollut kuullut miehestä paljoa. Hän tiesi tämän olevan vanhempi kuin miltä näytti, ja ammatiltaan kauppias, vaikkakin hieman hämärän puoleinen sellainen. Mutta prinssi ei muistanut miehen koskaan maininneen olevansa varas. Ja kun hän pohti asiaa enemmän, hän ei muistanut nähneensä Lauciania juuri torilla myymässä mitään, ja luulisi sellaisella ulkonäöllä miehen jäävän helposti mieleen. Toki saattoi olla, ettei Calder vain koskaan aikaisemmin ollut tullut kiinnittäneeksi asiaan huomiota, mutta jotenkin hän ei saanut karistettua tunnetta, että hän ei tiennyt jotain. Eikä Laucian varsinaisesti ollut velvollinen kertomaan kaikkea elämästään, mutta prinssi ei voinut mitään uteliaisuudelleen.

 

Illalla Titus kuitenkin oli jälleen liikkeellä. Hän aikoi ainakin yrittää selvittää välinsä Selenen kanssa, mutta tiesi naisen työntävän hänet luotaan, mikäli poika ajoittaisi saapumisensa väärin. Hänen paras mahdollisuutensa olisi ennen kapakan sulkemisaikaa, tai niin poika itsekseen laskelmoi. Ainakaan silloin nainen ei saisi yhtä suurta yleisöä sille, kun hän potkisi Tituksen pihalle. Rohkaisuryypyn tarpeessa Titus lähti sen sijaan etsimään Lauciania. Hän tiesi, että illasta tulisi hänelle jo muutenkin hankala, joten miksi ei ratkoa kaikkia asioita kerralla?

 

Laucian oli tuttuun tapaansa pelaamassa korttia vakiopaikassaan nurkkapöydässä, kun Titus asteli sisälle. Ilmeisesti sillä hetkellä mies oli todella rahan tarpeessa, varsinkin menetettyään ryöstösaaliinsa edellisenä iltana. Huomatessaan Tituksen Laucian nousi keppinsä avulla pöydästä, tämä oli kuitenkin sen verran satuttanut itseään, että keppi vaihteeksi sai hoitaa oikeaa hommaansa. Hän arvasi, että poika halusi puhua eilisestä, mutta ei kuitenkaan halunnut pelitovereidensa kuulevan, ja esitti siksi vain lähteneensä hakemaan lisää juotavaa. Titus asteli varkaan viereen tiskille, eikä täysin ensialkuun tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. "Kysy jos aiot kysyä", Laucian totesi rauhallisesti ja hörppäsi tuopistaan. "Mietin vain... Oletko sinä kauppias ollenkaan?" Titus kysyi saadessaan äänensä takaisin. "Harvemmin. Jos sattuu olemaan jotain, mitä en tarvitse, niin sama se on vaihtaa muutamaan kolikkoon." "Eli eilinen on siis sinun... kokopäivätyö?" "...Kuta kuinkin." "Miten siinä niin kävi?" Calder kysyi, ennen kuin ehti estää itseään. Laucian vilkaisi poikaa, joka katsoi miestä odottavasti. "Voit sinä sanoa, en minä aio vartijoita sinun kimppuun lähettää. Jos aikoisin tehdä niin, olisit jo matkalla kohti tyrmää. Enkä minäkään kaikista puhtain pulmunen ole, jos muistat? Kapinointi ja kaikki?" Hiljaa Laucian nyökkäsi. Ei hänen menneisyytensä ollut mikään salaisuus, ja nyt kun Titus tiesi hänen olevan rikollinen, miehellä ei ollut syytä olla kertomatta kun toinen kysyi.

 

"Miten sinulla kävi sitten lopulta eilen sen naisesi kanssa?" Laucian kysyi vaihtaen aihetta. "Sehän se onkin, ajattelin yrittää selvittää tänään koko sotkun", Titus naurahti kiusaantuneena. "Itse sinä tuon näytelmäsi aloitit", rikollinen kuitenkin muistutti. "Silloin minun oli pakko", poika muistutti, "Mutta nyt... Asia on pikemminkin niin, etten pääse eroon 'Tituksesta' vaikka haluaisinkin. Eikä me lopulta edes olla niin erilaisia, en minä käyttäydy tämän paremmin palatsissakaan." Laucian hillitsi yllätyksensä, mutta kohotti toista kulmaansa. Hänen mielikuvansa aatelistosta, ja varsinkin kruunupäistä oli hyvin erilainen. Toki hän tiesi millainen Titus oli, mutta ei odottanut Calderin olevan lähellekään samanlainen. Lapsena prinssi taas oli ollut juuri sitä, lapsi, mutta kaipa maailman moniin kuningaskuntiin mahtui yksi hieman kummallisempikin kruunupää.

 

Selenen kanssa keskustelu osoittautui kuitenkin vaikeammaksi kuin Titus oli osannut arvioida. Jo heti kun poika astui kapakkaan sisälle, nainen päätti sulkea paikan saman tien. Kuitenkin Titus oli tehnyt päätöksensä, ja viivytteli aina viimeiseen asti, kunnes nainen oli saanut häädettyä kaikki muut asiakkaat pois ja kääntyi vihdoin pojan puoleen. "Sinä myös, ulos", nainen julisti seisoen oven pielessä. Titus läheni ovea, mutta sen sijaan että olisi kävellyt ulos, paiskasi oven kiinni naisen puolesta. "Ensin minä haluan sinun kuuntelevan, mitä minulla on sanottavaa", poika sanoi hakien rauhallista äänensävyä. "Valitettavasti minua ei satu kiinnostamaan, sanoit mitä hyvänsä", Selene sen sijaan ilmoitti kylmästi, ja yritti avata uudelleen ovea, mutta poika astui sen eteen. "Siirry. Pytinki on kiinni, ja se tarkoittaa, että myös sinä saat luvan painua pihalle!" nainen ärähti, yrittäen päästä ovelle. Yrittäessään pitää tilanteen hallinnassa Titus kuitenkin hermostui hetki hetkeltä aina enemmän. Lopulta, tietämättä enää mitä muutakaan tehdä, hän riuhtaisi silmälapun pois, veti syvään henkeä ja seisoi selkä suorassa. "Prinssinäsi, minä määrään sinua kuuntelemaan", Calder sanoi, hakien mahdollisimman auktoriteettista ääntä. Se oli kuitenkin ollut virheliike pojan osalta. Selene kyllä hiljeni ja otti muutaman askeleen kauemmaksi, mutta ei siksi, että olisi totellut. Samassa nainen sylkäisi suoraan päin prinssin kasvoja. Kun Calder nosti kätensä pyyhkiäkseen kasvojaan, Selenen ääni koveni ja pian nainen jo huusikin hänelle täyttä kurkkua. "Kuinka... Kuinka sinä kehtaat? Miten julkeat tulla takaisin tänne kaiken sen valehtelun jälkeen? Ja kaiken huipuksi kuvittelet voivasi määräillä minua miten huvittaa? Oliko se hauskaa? Saitko hyvät naurut siitä, kuinka paljon luotin sinuun? Kuinka uskoin kaiken sen roskan, mitä selostit? Ja kaiken tämän aikaa sinä olet vain nauranut minulle selkäni takana! Mutta älä kuvittele minun olevan niin hölmö, että olisin kiinnostunut tanssimaan pillisi mukaan enää yhtään enempää! Senkin saastainen sika, minä vihaan sinua!"

 

Calderille ei jäänyt aikaa puolustautua Selenen syytöksiä vastaan. "Olkaa hyvä, teidän korkeutenne", nainen sanoi, vääntäen sanaa teidän erittäin halveksuvasti, "ja poistukaa. Prinssi, Titus, aivan sama, mutta lähteää kaikessa mahdissanne. Älkääkä turhia vaivautuko palaamaan." Calder tuijotti naista hetken yllättyneenä, kuinka tämä oli palavasta raivosta mennyt sekunneissa jäätävän puolelle. "Selene, minä... Minä en lähde minnekään, ennen kuin olen saanut puhua kanssasi", prinssi ilmoitti, hakien rauhallista äänensävyä. Hänen teki mieli huutaa naiselle, tämäkin oli huutanut hänelle, mutta huomattuaan kuinka hänen yrityksensä käyttää valta-asemaansa hyväkseen oli toiminut, päätti hillitä itseään. "Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa", Selene sen sijaan vastasi kylmästi, ja kääntyi lähteäkseen omaan huoneeseensa. Jos Calder ei suostunut lähtemään ovelta, naisella ei ollut mitään mahdollisuutta työntää poikaa ulos.

 

Päättäen, ettei luovuttaisi niin helpolla Calder seurasi naista yläkertaan, ja ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka nainen paukaisi huoneensa oven kiinni. "Selene, anna mun ees yrittää selittää?" prinssi pyysi. Hän ei ollut tottunut anomaan tällä tavalla, mutta hän ei myöskään halunnut menettää naista. Tästä oli tullut aivan liian tärkeä pojalle. "Sinulla on ollut aikaa selittää jo ties kuinka kauan. Siitä asti, kun aloit käymään täällä, mahdollisuuksia on ollut monia. Olisit hyvin voinut kertoa totuuden milloin tahansa", vihainen ääni kuului oven toiselta puolelta. "Ei se ole niin helppoa..." "Miten vaikeaa kuvittelet sitten olevan unohtaa tuollaista?" "Juuri siksi totuuden kertominen olikin niin vaikeaa! Arvasin, että suuttuisit! Mutta sinun on uskottava, että minä todella aioin kertoa. En ehkä ihan lähipäivinä, mutta aioin. Kaikista vähiten olisin halunnut käyvän kuten eilen..." Calder inhosi, kuinka hänen äänensä alkoi kuulostaa epätoivoiselta. "...Tiesikö kukaan kapinallisarmeijassa?" Selene kysyi hiljaa. Calder yritti miettiä, mikä olisi oikea vastaus kysymykseen. Suuttuisiko nainen lisää, jos hän kieltäisi asian? Vai pitäisikö hänen myöntää? Paremman puutteessa hän päätti kertoa totuuden. "Vain pari ihmistä tietää. Ja toinen heistäkin sai asian selville vahingossa." "Vai niin." Selenen ääni tuli hiljaisena, eikä siitä voinut päätellä, miten nainen otti uutisen vastaan. "Aluksi kyse oli siitä, että silloinen henkivartijani suositteli minua pitämään henkilöllisyyteni salassa. Sen jälkeen en koskaan kyseenalaistanut asiaa." "Kysyinkö minä asiasta?" "Et... Anteeksi." Hiljaisuus laskeutui jälleen kaksikon välille. Calder pohti paniikissa, mitä Selene ajatteli hänestä, kun nainen oven toisella puolella yritti epätoivoisesti onnistua pitämään itsensä kasassa.

 

"Mikset sinä voi vain lähteä?" Selene lopulta kysyi. Hän halusi Calderin lähtevän, nyt heti. "Ainoa asia, mistä ikinä valehtelin, oli nimeni. Muuten olen ollut sinulle aina rehellinen", poika vastasi. Ei hän varsinaisesti valehdellut nimestäänkään, mutta nyt ei ollut oikea hetki alkaa halkomaan hiuksia. "Onko sillä enää väliä?" nainen kysyi, ja Calder hätkähti oven takana. "On sillä!" Calder huudahti, ja nyt kaikin voimin riuhtaisi oven auki. Yllättävä liike sai vanhan, jo pahasti ruostuneen pienen lukon repeämään, hyvä että saranat kestivät. Säikähtäen Selene nosti katseensa poikaan, joka veti naisen saman tien tiukkaan halaukseen. Hän yritti heikosti rimpuilla irti, mutta Calderin ote piti, ja mikäli mahdollista, tiukkeni epätoivosta. "Sä oot ihan hirveä", Selene lopulta kuiskasi, kun ei enää voinut pidätellä kyyneleitään. Järkyttyneenä sanoista poika kevensi hieman otettaan, mutta hämmentyi täysin naisen yllättäen kiertäessä omat kätensä tämän ympärille. "Anteeksi, Selene", Calder kuiskasi. Hän ei tiennyt enää mitään muuta mitä sanoa. "Anteeksi."

 

"Eikö sinun pitäisi palata takaisin palatsiin?" Selene kysyi aamulla. Calder oli alkanut itsepäiseksi, eikä ollut suostunut lähtemään. "Olen minä ennenkin karkaillut sieltä ja jättänyt tulematta takaisin", prinssi vastasi. "Vaan eikö kukaan odota sinua siellä? Eikö kuningas huolestu, kun hänen ainoa poikansa on kadonnut yön aikana?" "Selene... Juuri kuninkaan vuoksi tämä kaikki alkoi. Titus, kapinallisarmeija... kaikki." Hetken nainen katsoi poikaa hämillään, kunnes nyökkäsi. "Ai niin... Aivan, kapina... Mutta miksi? Oletko sinä todella niin ahne kruunulle, että haluat saada sen heti kun mahdollista?" "En. Asia on oikeastaan päinvastoin." "Mitä sinä tuolla tarkoitat?" "Selene, sinun on uskottava minua. Äitini kuoli sen vuoksi, ettei kuningas sietänyt minua silmissään. Se vuosi, jolloin olimme poissa, se ei ollut maanpetoksen vuoksi. Hän vain halusi suojella minua", Calder yritti selittää parhaansa mukaan. Kuitenkaan hän ei uskaltanut kertoa Lilianista, vaikka kuinka halusi. "Jos näin on, miksi te sitten tulitte takaisin?" Selene jatkoi kyselyään. "Äitini kai ymmärsi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Maanpako olisi luettu heti maanpetokseksi, eikä kuningas olisi lopettanut etsintöjään ennen kuin meidät olisi löydetty." Hiljaisena Selene nyökkäsi. "Olin itse vielä niin nuori, etten täysin ymmärtänyt mistä oli kyse. Ja seuraava asia minkä tiesin oli, että kuningas oli leikannut äitini pään irti." "Puhut hänestä kuninkaana?" "Se mies ei ole ollut isä minulle aikoihin. Jos koskaan."

 

Calder suostui viimein lähtemään, kun Selene ei enää ollut avoimesti vihainen hänelle. Ei heidän välinsä täysin kunnossa olleet, mutta jollain tasolla prinssi oli tyytyväinen, että nainen tiesi nyt totuuden. Aikaa se tulisi viemään, mutta hän aikoi voittaa Selenen luottamuksen takaisin. Ainoa asia, mitä hän saattoi sillä välin tehdä, oli vastata naisen kysymyksiin ja odottaa. Selene sen sijaan oli omien tunteidensa kanssa täysin sekaisin. Hän ei voinut täysin vihata Calderia, vaikka tämä olikin piilotellut häneltä ehkä suurinta mahdollista asiaa, mitä ihminen saattoi salailla. Tunteet, jotka olivat syntyneet heidän välilleen, eivät olleet niin kevyitä, että katoaisivat tuosta vain, ja se suututti naista. Olisi ollut niin paljon helpompaa vain vihata poikaa, mutta kuunneltuaan tämän selitykset hän jollain tapaa sääli toista. Eihän prinssi ollut salaillut asiaa häneltä täysin omaa itsekkyyttään. Kaikelle oli syy, joihin poika ei ollut voinut vaikuttaa. Lisäksi tämä oli kulkenut salaisen identiteettinsä alla jo niin pitkään, että se oli jo osa häntä.

 

Todellisuuden alkaessa hiljalleen hahmottua Selenelle siitä, mitä palatsissa todella tapahtui hämmensi naista. Hän oli nähnyt, kuinka Douglas oli toiminut kuninkaana, ja tämä todella oli hyvä kuningas. Naisen oli vaikeaa hyväksyä, että tämä oli aina vihannut poikaansa. "Ei hän julkisissa tilanteissa anna itsestään sellaista kuvaa", Selene tuumi kun he olivat kahden Calderin kanssa kaupungin ulkopuolella. Pojan oli onnistunut pitkän suostuttelun jälkeen saada nainen jälleen päiväksi seurakseen. Julkisesti hän esitti edelleen Titusta, mutta heidän ollessaan kahden prinssi saattoi olla oma itsensä. "Monet ihmiset on erilaisia siviilissä", poika totesi makoillen maassa laiskasti ja tuijotellen taivaalle. Nainen istui hänen vieressään ja halasi polviaan. "Totta..." Selene myönsi hitaasti. "Mutta minä en ole", prinssi kiirehti lisäämään. Hämmentyneenä nainen kääntyi tämän puoleen. "Ihan totta. Kysy keneltä haluat, niin kaikki sanoo minun olevan laiska." "Ja itsekäs?" "Ja erittäin hyvännäköinen." Selene repesi nauramaan. Hänen teki mieli lisätä itserakas listaan, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. "Tyhmä", tämä sen sijaan tuumi itsekseen. "Kiitos." "Se ei ollut kehu." "Ei se loukkauskaan jos se pitää paikkansa." Virnistäen Calder vilkaisi ylöspäin vierellään olevaa naista, joka pudisti päätään epäuskoisena. "En osaa ikinä sanoa oletko sinä sitä mitä oletin prinssin olevan vai et", nainen lopulta myönsi. "Millainen sinä sitten oletit prinssin olevan?" poika kysyi uteliaana. "En tiedä, ehkä hemmoteltu kakara?" "Olen otettu, että et pidä minua sellaisena." "Ei, sitä sinä kyllä olet. Mutta en kai odottanut, että prinssi liikkuu tavan kansan keskellä miten huvittaa." "Haluan vain nauttia vapaudesta vielä kun kaikkea vastuuta ei ole sysätty niskaani." Selene vilkaisi Calderia tarkemmin, ja sillä hetkellä hän saattoi vannoa, ettei hänen vieressään ollut mikään prinssi. Tämä oli sillä hetkellä vain tavallinen teinipoika. "Huolestutat vain palvelusväen siinä sivussa palatsissa", nainen muistutti, yrittäen palauttaa takaisin vastuullisen aikuisen roolinsa.

 

"Mä osaan muuten taikoa", Calder ilmoitti. "Jos ajattelit taikoa aiheenvaihdoksen, niin varsin kömpelö temppu", Selene huomautti nauraen. Hän arvasi, ettei prinssi halunnut saada naiselta luentoa siitä, kuinka hänen ei pitäisi karkailla palatsista. "No joo, tai siis ei... Mutta totta se on", poika virnisti. "Joopa joo, kuninkaallisilla ei ole vain taika-aseita vaan nyt he itsekin osaavat taikoa", nainen vastasi, selvästikin epäuskoisena. Olisihan se teorissa tietenkin mahdollista, mutta hän uskoi Calderin olevan aivan liian laiska opiskellakseen magiaa. "Jep, ja minä olen luonnonlahjakkuus", prinssi nauroi. "Voi, kuinka nöyrä te olette, teidän korkeutenne", Selene kihersi. Tietyllä tapaa pojan itserakkaan kuuloinen huumori oli naisen mielestä erittäin huvittavaa ja söpöä. "Voin minä sen todistaakin, onko sinulla kolikkoa?" Calder hymyili. "Etkö sinä voisi vain taikoa sellaista tyhjästä, jos osaat?" "Minä osaan vain kadottaa ne." "Niinpä tietenkin", nainen nauroi, "Taidankin tietää miten tämä sinun taikuutesi toimii." "Älä heti epäile, en minä valehtele", prinssi sanoi ja nousi kontalleen naisen eteen, "Katso minua silmiin, niin uskot, en minä valehtele." Huvittuneena Selene tarttui pojan kasvoihin ja katsoi tätä silmiin.

 

Päivän valossa Selene saattoi nähdä Calderin kasvot selkeästi. Se oli varsin harvinainen tilanne, sillä yleensä he näkivät toisiaan vain hämärän kapakan heikossa valossa. Keskittyen pojan silmiin nainen huomasi jotain, mitä ei ollut  aikaisemmin huomannut, ja tämän ilme muuttui huvittuneesta yllättyneeksi. "Mitä?" Calder kysyi, huomaten itsekin muutoksen. "Pysy hetki paikallasi", nainen sanoi, ja tarkkaili lähemmin pojan silmiä. Toinen oli erittäin vaalea, ja toinen taas hyvin tumma. Mutta nyt kun hän katsoi lähemmin, hän saattoi huomata pienen sävyeron, huomaten, ettei pojan silmät olleetkaan sen väriset, mitä hän oli aikaisemmin luullut. "Ne on siniset", Selene totesi yllättäen. "Häh?" "Sinun silmät, ne onkin oikeasti siniset." Prinssi oli ällikällä lyöty. "Aluksi luulin, että toinen on harmaa ja toinen musta mutta..." "Eikö ne sitten ole?" "Ei, sävyt ovat vain hyvin ääripäissä, että niistä erehtyy helposti." Calder ei ollut ikinä tullut edes ajatelleeksi asiaa. "...Oletko nyt aivan varma, ettet ole tullut värisokeaksi", prinssi naurahti. "En ole. Etkö sinä edes omaa silmien väriäsi tiedä?" "Ilmeisesti en." "No, jonkun täytyy kertoa sinulle totuus joskus, ja nähtävästi se olen minä. Pakko myöntää, etten ajatellut sinun itse olevan tietämätön asiasta", Selene nauroi. "Hei, sinä itsekin sanoit, että väristä erehtyy helposti", Calder yritti puolustautua, mutta nainen vain nauroi tälle huvittuneena.

 

"No niin, siinä on sinulle kolikko", Selene sanoi, kun kaksikko palasi naisen kapakkaan, "Muistakin palauttaa se." "Palkintoa vastaan?" Calder ehdotti lapsekkaasti ja kallisti päätään. "Mitä sinä nyt sitten haluat?" nainen nauroi. "Jäädä yöksi." "Onko kaikki kuninkaalliset yhtä pervoja?" "En tiedä, mutta yhtä itsekkäitä ainakin." "Nyt sinä valehtelet." Calder ei vastannut mitään, mutta loi naiseen mahdollisimman viattoman katseen. "Ehei, et sinä tuolla tavalla onnistu. Palaapa nyt siihen taikatemppuusi", Selene hoputti. "Entä se palkinto?" "Katsotaan sitten."

 

Calder kuitenkin, vastoin Selenen odotuksia, onnistui kadottamaan kolikon, eikä suinkaan tuhlaamalla sitä. Naisesta näytti, kuin poika olisi haihduttanut sen ilmaan, ja käänteli tämän käsiä omissaan. "Mitä ihmettä sinä teit?" "Se vain... hävisi?" prinssi ehdotti viattomasti ja sai Selenen jälleen nauramaan. "Hyvä on, todistit temppusi. Kerrohan nyt seuraavaksi, minne se kolikko 'hävisi', niin ehkä saatkin sen palkintosi." Leikkisästi prinssi esitti, kuin löytäisi sen naisen korvan takaa, tämän pudistellessa päätään. "No tuon tempun sentään minäkin tiedän, oletko sinä joku vanha ukko tai jotain?" "Hei, mitä tuo nyt on? Sinä aina moitit minun käytöstä, mutta onko tuollainen puhuttelu sopivaa prinssistä?" "Aikuisten etuuksia", Selene nauroi, "huomauttele lisää niin menetät vielä palkintosi." "Ei se niin mene. En minä vielä ole palauttanut tätä", Calder muistutti, pitäen kolikkoa kädessään, "Jos en saa palkintoa oikeasti niin sitten minä maksan tällä yhden yön majoituksesta." "Minunhan pitäisi sitten menestyä, kun on näin naurettavan halvat hinnat", nainen naurahti ja otti kolikkonsa takaisin.

 

"Ylös siitä, laiskuri", Selene tokaisi, kun yritti ravistella Calderia hereille. Prinssi oli saanut tahtonsa läpi, ja viettänyt yönsä naisen luona, jälleen kerran. "Ei vielä", poika nurisi ja käänsi kylkeään. Samalla hän tarttui naista toisesta kädestä, vetäen tämän päälleen. "Näin on paljon kivempi." "Senkin hemmoteltu kakara", Selene huokaisi, muttei kuitenkaan yrittänyt irrottautua. "Sinä se minua hemmottelet, joten älä valita", Calder totesi unisesti vastaukseksi. "Pukisit edes päällesi", nainen huomautti, sillä hän ei voinut kieltää olevansa ainakin osasyyllinen pojan hemmotteluun. "Pue sinä minut", prinssi pyysi unisena. "Kutsun vartijat tänne pukemaan sinut kohta", Selene vain nauroi, ja veti nurisevan Calderin istumaan. "Eilen sinä olit paljon mukavampi. Minne se mukava Selene meni?" "Häpeämään nurkkaan, että oli aivan liian mukava sinulle ja vannomaan, ettei sama toistu." "Minun tulee häntä ikävä..." "Ole kunnolla, ja luoja varjele pue päällesi, niin ehkä hän joskus tuleekin takaisin", nainen sanoi nousten sängystä ja astellen ovelle, iskien kuitenkin vielä silmää ennen kuin sulki oven perässään. Itsekseen virnuillen Calder rojahti takaisin sänkyyn jatkamaan uniaan.

 

Selene sai tosissaan potkia prinssin pihalle, ennen kuin tämä suostui lähtemään. Poika leikki pahemmin hemmoteltua kuin ikinä, ja nainen saattoi kieltämättä olla osittain syyllinen siihen. Hän oli aina vain vähemmän ja vähemmän ankara prinssille, joka häpeilemättä otti asiasta kaiken ilon irti. Nainen piti itseään hieman hölmönä, kun antoi teinipojan aina toisinaan vetää itseään kuin pässiä narussa, mutta ehkei se ollut lopulta niin paha asia.

 

"Missä sinä viime yön oikein olit?" Douglas kysyi pojaltaan kun tämä saapui takaisin palatsiin. Kuningas ei ollut tyytyväinen, ettei poika ollut illalla palannut takaisin palatsiin, vaan sen sijaan vasta puolilta päivin. "Missä lienen, ei tullut otettua karttaa mukaan, niin en tiedä", Calder vastasi huolettomasti ja vältteli isänsä katsetta. Hän tiesi kyllä, ettei kuningas ollut niinkään huolissaan hänen turvallisuudestaan, vaan pikemminkin siitä, mitä hän oli tehnyt harharetkellään. "Älä leiki kanssani, poika. Se ei ole kannaltasi järkevää." Laiskasti prinssi käänsi katseensa kuninkaaseen, jonka silmät kapenivat ärtymyksestä. "Olen pahoillani, isä, yritän muistaa olla toistamatta virhettäni", Calder vastasi virnistäen, ja oli täysin ilmiselvää, ettei poika tarkoittanut ollenkaan sanojaan.

 

Päivä oli raskas Douglasille. Hän oli huolissaan siitä, mitä Calder suunnitteli. Missä poika oli ollut koko viime yön, ja ennen kaikkea mitä tekemässä? Tituksestakaan ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan, mikä myöskin omalla tavallaan huolestutti miestä. Kuningas ei suinkaan ollut unohtanut kapinallisarmeijaa, joka oli viime vuonna aiheuttanut hänelle vielä runsaasti ongelmia, ja joka oli yhtäkkiä kadonnut kuin tuhka tuuleen. Douglas kuitenkin tiesi, että kapinan jyvät oli kylvetty kansan keskuuteen, ja häntä huolestutti, milloin nämä alkaisivat itämään. Lisäksi toinen ongelma asiassa oli, ettei kukaan voinut sanoa, ketkä kannattivat tai olivat kannattaneet kapinaa. Jokainen kielsi osallisuutensa, mutta ei ihmiset vaan ilmestyneet tyhjästä ja sitten kadonneet. Douglas voisi kirjoittaa Edgarille ongelmistaan, mutta hän ei halunnut tuoda veljeään ja tämän perhettä kaiken vaaran keskelle. Mutta kuitenkin kuninkaasta tuntui, kuin hän tarvitsisi jonkun viisaamman opastusta.

 

"Tiedän, että seinieni sisällä asustaa pahuutta, mutten voi karkottaa sitä", Douglas kertoi oraakkelille. Hädän hetkellä hän ei keksinyt enää muuta ratkaisua kuin turvautua jumaliin. "Kuulen huolenne, kuningas. Tämä pahuus, ette voi surmata sitä, mutta se vaivaa mieltänne öin ja päivin." "Juuri niin, oraakkeli. Mutta en voi antaa tuon pahuuden satuttaa Vinemaria. Olen kuningas, on minun tehtäväni puolustaa kansaani uhkia vastaan, ottivatpa ne sitten minkä ikinä muodon hyväänsä." "Olette viisas kuningas. Todistatte sen myös sillä, ettette yritä taistella yksin suurempaa vihollista vastaan, jolle teistä ei ole vastusta. Jumalat ovat kuulleet hätänne, ja tulevat olemaan suojananne hädän hetkellä", oraakkeli sanoi. Sanoista huolimatta Douglas ei ollut täysin vakuuttunut. Hän luotti jumaliin, mutta pelkäsi, olisiko jumalistakaan enää hyötyä hänen oman poikansa pahuutta vastaan. Pahuutta, joka asui hänen kattonsa alla ja söi hänen pöydästään. Pahuutta, joka oli riistänyt häneltä vaimonsa. "Poseidon, Zeus, Hades, pyydän suojelustanne", kuningas ruokoili hiljaa, kun asteli ulos oraakkelin temppelistä.

 

"Pähkinää", Ivy rääkyi kun Titus astui illalla kapakan ovesta sisään ja lensi poikaa päin. "Moi taas, Pähkinä", poika nauroi. "Hei, älä opeta sille tuota nimeä", Selene huudahti pöytien keskeltä. "En minä mitään ole opettanut", poika yritti esittää viatonta ja nainen pudisteli päätään. "Jos lupaat olla kiltisti, niin en kaada mitään kummallista sinun juomaasi", nainen muistutti, ja sai kuin saikin Tituksen värähtämään. Tämä ei edelleenkään pitänyt naisen ostamista erikoisemmista alkoholijuomista. Niissä maistui hänen mielestään jokin outo sivumaku. Nauraen Selene lähti kaatamaan pojalle olutta. "Mitä sinä minulle tätä mehua tarjoat?" Titus nurisi saadessaan mukin eteensä. "Kosto se on pienikin kosto. Et saa tämän pahempaa jos osaat olla hiljaa", Selene hymyili viattomasti. "Juoko kukaan edes niitä sinun ostamia myrkkyjä?" poika kysyi vaihtaen puheenaihetta. "Olen saanut muutaman näistä lurjuksista maistamaan, mutta suosiota ne ei ole vielä saavuttaneet", nainen huokaisi, "Ja minä maksoin niistä kuitenkin melko pitkän pennin..." "Auts, anteeksi että kysyin", Titus sanoi ja alkoi juomaan oluttaan vältelläkseen puhumista. "Sinä hukutat ittes siihen, jos juot noin nopeasti", Selene nauroi. "Ei minulla hätää ole, sinähän kuitenkin pelastat minut", poika hymyili viattomasti saaden naisen pyörittelemään päätään.

 

"Millä minä oikein saan sinut takaisin ruotuun?" Selene kysyi kun poika ei halunnut lähteä kapakan sulkemisen jälkeenkään takaisin kotiinsa. "Olemalla kiva minulle?" Calder ehdotti viattomasti tiskin ääreltä ja syötti Ivylle pähkinöitä. Lintu viihtyi pojan seurassa, sillä tämä ruokki eläintä aina kun pystyi. "Tarkoitat hemmottelemalla sinua. Mutta eikös se ole juuri päinvastaista mitä kysyin?" "Ei välttämättä." "Tarkoititko nyt, että minun pitää alkaa tarjoamaan palkintoja aina kun teet jotain kunnolla? Pikkulapsia kasvatetaan palkinnoilla, ja sinä et näytä minusta lapselta, vaikka käytöksen puolesta voisi asiaa kyseenalaistaakin." "Oliko tuo nyt kehu vai ei?" Calder kysyi nauraen. "Miten sinä tuosta kehun väännät?" "Sanoit, etten näytä lapselta. Olenko minä sitten miehekkään näköinen sinusta?" Kysymyksen kuullessaan Selene repesi nauruun. "Sinusta ei saa miestä varmastikaan ikinä, yrittipä kuinka paljon." "Hei! Mikä minussa ei muka ole miehekästä?" "Tuo käytös." "Me puhuttiin minun ulkonäöstä, ihan sama mitä minä teen!" Selene kuitenkin nauroi vain entistä kovempaa. "Sinun käytöstä on vain niin vaikea unohtaa." Leikkien dramaattista Calder iski päänsä pöytään, mutta hieman liian kovaa. Kuului vain älähdys, ennen kuin prinssi alkoi valittamaan kipeää otsaansa, Selenen nauraessa pojalle vielä hieman lisää.

 

"Eikö kukaan ikinä katso, oletko sinä nukkumassa?" Selene kysyi kerran, kun Titus oli kulkenut hänen kapakassaan viikon ajan jokaisena iltana. "Ei. Sinä taidat olla ainut, joka pitää minua lapsena", Titus totesi. "Ei ole todellista. Jos minä saisin päättää, sinun perään pitäisi katsoa enemmän kuin keskiverto kymmenkesäisen kakaran, ja varsinkin yöaikaan." "Älä unohda, että minä olen myös asiakas sinulle. Hieman lisätuloa, joten sinuna en valittaisi", poika virnisti, Selenen huokaistessa suurieleisesti. "Minusta tuntuu melkein kuin juottaisin lasta, ja pitäisi olla siitä iloinen? Kaikkea sitä kuulee." "Älähän nyt, tiedän kyllä, että pidät siitä, kun minä olen täällä." "Pidän siitä, kun rahapussisi on täällä", nainen totesi.

 

"Selene, missä se viini on, jonka juuri tilasin?" yksi pahiten juopuneista asiakkaista alkoi räyhätä. "Ei ole minun vikani, että joit sen liian pian. Hain juuri tyhjän kupin edestäsi, jos et muista", nainen vastasi kyllästyneenä. Jotkut eivät sitten ikinä oppineet, milloin heidän pitäisi lopettaa. "Valetta! Tuopas, piika, nyt se juoma pöytään", mies elämöi ja hakkasi kämmenellään pöytää. "Sinä juoppo et minua komentele", Selene huomautti tiukasti, "Ja maksat sen juoman, ennen kuin tarjoilen sinulle yhtään mitään." Usein tiukka asenne toimikin, mutta ei sillä kertaa. "Kuulehan, pikkuneiti, minä olen maksava asiakas, ja sinä teet mitä minä käsken!" "Sinä olet maksava asiakas vasta, kun lyöt rahaa pöytään. Muussa tapauksessa olet vain kiukutteleva häirikkö", nainen sanoi, yrittäen piilottaa sanoihinsa muistutuksen, että miehen oli maksettava ensiksi. Kuitenkin tämä oli aivan liian juopunut ymmärtääkseen moista, ja lähti uhkaavasti kävelemään Seleneä kohti. "Sinä nainen et täällä määrää!"

 

Humalaisen asiakkaan lähestyessä Seleneä Titus päätti, että hänen oli puututtava asiaan. Hän oli ennenkin nähnyt naisen joutuvan väkivallan kohteeksi hankalien asiakkaiden toimesta, mutta tällä kertaa homma tulisi menemään toisin. Poika ei aikonut vain istua ja katsoa tällä kertaa avuttomana vierestä. "Askelkin vielä, niin ilta päättyy", Titus sanoi matalalla äänellä tarttuen miestä olkapäästä ja astuen tämän eteen. "Häivy siitä, pirun kakara", humalainen ärähti, ja yritti työntää pojan pois tieltään, mutta turhaan. "Haastatko sinä riitaa?" mies jatkoi, kun Titus ei suostunut päästämään tästä irti. "Se riippuu sinusta. Aiheutatko ongelmia vai lähdetkö suosiolla?" "Molemmat, nyt lopetatte ennen kuin ehditte aloittaa", Selene käski, yrittäen tulla kaksikon väliin. Hän ei halunnut tappelua pieneen kuppilaansa heikentämään sen mainetta, vaikka suurin osa asiakkaista oli vakioasiakkaita, tapahtuipa iltaisin mitä hyvänsä. "Sinä se tämän kaiken aloitit", mies ärähti, muistaen olleensa alun perin vihainen naiselle, ja kävi tähän molemmin käsin kiinni. Samalla kun miehen kädet tarttuivat Seleneä tämän asun rintamuksesta kiinni, Titus tarttui tiukasti tätä toisesta ranteesta ja vei toisen kätensä miehen kurkulle, valmiina puristamaan. "Päästä. Irti. Selenestä." Tituksen uhkaus tuli matalalla, selkeällä äänellä, saaden jopa Selenen säikähtämään. Kuitenkaan humalainen mies ei tehnyt mitään, tuijottaen poikaa enemmän shokissa, ja Titus tiukensi pienesti otettaan. "Nyt. Minä en varoita kahdesti." 

 

Miehen ote todellakin irtosi Selenestä, mutta tämä ei suinkaan ollut aikeissa antaa teinipojan uhkailla itseään. Sen sijaan mies heilautti vapaata kättään ja iski poikaa nyrkillä poskeen. Muutaman sekunnin koko kapakka oli hiljaa, kunnes Titus vastasi hyökkäykseen. Poika työnsi humalaisen pöytää kohti, pitäen edelleen tätä kurkusta kiinni. Vasta miehen mätkähtäessä pöydälle selälleen Tituksen kädestä loppui pituus, ja tämä päästi irti. Tyytyväisenä päästessään vapaaksi uhkaavasta otteesta mies hyökkäsi ilomielin Tituksen kimppuun, aloittaen tappelun. Vaikka miehen motoriikka ei toiminut täysin tämän kohtalaisen vahvan humalatilan vuoksi, tämä tuntui osaavan tapella. Luultavasti kokemus oli siirtynyt lihasmuistiin monien baaritappeluiden myötä, ja lähes selvänäkin poika sai hieman katsoa, missä miehen nyrkit heiluivat. Iskuja jaettiin molemmin puolin, ja ympärillä olevat asiakkaat huusivat tappelun sekaan. Toiset yrittivät käskeä kaksikkoa rauhoittumaan, toiset taas yllyttivät tappelemaan kovemmin. Kauempana olevat asiakkaat taas eivät juuri välittäneet, vilkaisivat korkeintaan kerran pari pöydästään ennen kuin keskittyivät omiin juomiinsa.

 

Tappelu kuitenkin keskeytyi, kun riitapukareiden päälle lennähti ämpärillinen kylmää vettä. Selene oli päättänyt rauhoittaa tilanteen omalla tavallaan. Kun molemmat riitapukareista käänsivät katseensa naiseen, tämä mäjäytti toista luudalla kovaa päähän. Isku osui humaltunutta miestä ohimoon, ja horjahtaen tämä kaatui lattialle, menettäen tajuntansa. Raskaasti huohottaen Selene ja Titus vilkaisivat toisiaan. "Pitääkö minun rauhoittaa sinutkin?" nainen kysyi, puristaen luutaa. Hämmentyneenä poika vilkaisi maassa makaavaa miestä, ja hänen olisi kyllä tehnyt mieli vielä potkaista tätä, mutta siirtyi kuitenkin kauemmaksi. "Hyvä. Jos vielä viitsit auttaa minua kantamaan hänet yläkertaan vierashuoneeseen", nainen sanoi, ja vilkaisi itsekin miestä, vaikkakin erittäin vihaisesti. "Sinä aiot antaa hänen yöpyä täällä?" Titus kysyi yllättyneenä. "Ei hän tuohonkaan voi jäädä, ja kyllä sinä tiedät, etten pidä ajatuksesta jättää humalaisia paleltumaan yöhön oven pieleen." "Edes tämän yhden kerran?" "Ei. Tai jos haluat kutsua vartijat hakemaan hänet pois, niin se on toinen vaihtoehto." Kiukkuisena Titus vilkaisi miestä, hänen mielestään tämä ei ansainnut naisen ystävällisyyttä, vaikka kävikin varsin usein kapakassa juomassa. "...Minä haen vartijat", poika totesi, yllättäen Selenen. "Mutta... Hehän pitävät sinua rikollisena?" "Mieluummin niin, kuin että tuo nukkuu täällä", Titus sanoi ja lähti.

 

Ei kestänyt kauaa, kun vartijat tulivat hakemaan pyörtyneen humalaisen miehen pois kapakan lattialta. Titus ei kuitenkaan ollut näiden mukana, arvatenkin hän oli puhunut vartijoille omana itsenään ja välttääkseen sekaannusta jättäytynyt itse jonnekin muualle. Tai näin Selene ainakin oletti. Kun Titus vihdoin palasi takaisin juuri ennen kapakan sulkemista, tämä oli hiljainen. "En minä ihan noin pitkälle ajatellut. En vain halunnut nähdä sen miehen naamaa, tai olisin aivan varmasti hakannut tämän hengiltä", poika myönsi hiljaa. "Miten sinä niin pahasti edes raivostuit?" Selene kysyi. "Liian monta kertaa olen joutunut katsomaan vierestä kun muut kärsii ja minä itse olen selvinnyt naarmuitta." "No nyt et selvinnyt. Aamulla sinua todennäköisesti odottaa muutama mustelma, vai oletko sinä edes sellaista saanut ennen?" Selene kysyi yrittäen hieman keventää tunnelmaa. "En minä nyt niin tyhmä ole, ettenkö tietäisi mikä mustelma on. Ja kyllä, olen myös saanut itse sellaisia aikaisemmin. Miten sinä oikein kuvittelet minun eläneen jos olen saanut läjäpäin arpia mutten yhtään mustelmaa?" "Itse sanoit selvinneesi naarmuitta." Tituksen mielessä kävi kaikki ne kerrat, kun niin oli käynyt. Hän oli aikaisemmin ollut voimaton puolustamaan Seleneä kun tämän asiakkaat kävivät hänen kimppuunsa. Nilam oli pelastanut hänet kuolemalta kun hän oli hyökännyt ensimmäistä kertaa palatsiin kapinallisarmeijan kansa. Hänen äitinsä oli kuollut, ja ihan vain siksi että hän oli syntynyt. Muistot synkensivät pojan kasvot, kun hän tuijotti puisen tiskin pintaa. "...No, olit sinä ehkä hieman miehekäs", Selene sanoi ja hymyili hieman saaaden Tituksen vihdoin nostamaan jälleen katseensa naiseen, "Ainakin yhtä tollo."

 

Selenen sanat eivät täysin rekisteröityneet Tituksen mieleen ensimmäisellä kerralla. Kuitenkin synkän mielen mentyä ohi, pojasta oli erittäin hauskaa muistuttaa naista, kuinka tämä oli sanonut hänen olleen miehekäs. "Vihdoin sinä siis myönsit sen", poika virnuili kun Selene oli torilla ostoksilla tämän kanssa. "Tollolla tavalla", nainen huomautti. "Miten niin tollolla? Mitä tolloa on olla miehekäs?" Titus kysyi, "...senkin ilonpilaaja..." "Ensinnäkin, en ole mikään ilonpilaaja. Toiseksi, aloitit melkein tappelun täällä. Entä sitten, jos muut olisivat innostuneet liittymään mukaan painiin?" "Minä pelastin sinut." "Erittäin herttaista, mutta mietitkö yhtään, mitä siinä olisi voinut sinulle käydä?" Selene kääntyi katsomaan Titusta tiukasti, "Minua hän olisi ehkä läimäissyt kerran tai pari, ja se olisi ollut sillä selvä." "Mutta kun minä tulin väliin, hän ei läimäissyt sinua kertaakaan." "Ei, mutta sinua hän löi sen sijaan huomattavasti useammin." "Nytkö sinä lasket nyrkiniskuja? Etkö voisi vain olla kiitollinen, ettei sinulle käynyt mitään?" Pudistellen päätään nainen vain huokaisi. "No vaikka sitten niin."

 

"Sinä olit aikeissa antaa hänen nukkua täällä", Calder kiukutteli kun hän ja Selene astuivat sisälle naisen kapakkaan. "En minä nyt tajutonta miestä uloskaan voi heittää", nainen ärähti, "Sinä tiedät sen itsekin varsin hyvin." "Miten niin et muka? Hän yritti hyökätä sinun kimppuusi, ei sellaisia ihmisiä majoiteta hyvää hyvyyttään!" "En minäkään asiasta innoissani ollut, ellet muista!" "No enpä tiedä siitä. Kukaan normaali ihminen ei edes harkitsisi asiaa tuossa vaiheessa", Calder murahti ja alkoi kävellä edestakaisin. "Jos minä olisin sellainen, niin en olisi ikinä sinuakaan ottanut hoidettavaksi", Selene muistutti. "Se ja tämä ovat täysin eri asioita!" "No joo, sinä et halunnut hakata minua seuraavaan viikkoon, mutta ei meidän välit varsinaisesti lämpimätkään olleet." "Lopeta menneistä jauhaminen, se ei liity asiaan mitenkään! Mikset sinä vain voi olla tyytyväinen, ettei sinuun sattunut minun ansiostani ja antaa asian olla? Onko sinun pakko olla noin kiittämätön?" "Kiittämätön? Minä olin huolissani! Tajuatko sinä yhtään, mitä siinä olisi voinut käydä!" "...Häh?" Hetkeksi Calder hiljeni, hän ei enää ollut täysin varma, mitä Selene tarkoitti. Tämä oli ollut... huolissaan hänestä? "Sinä itsekin sanoit, ettet tykkää katsoa vain vierestä kun muut kärsii. Mitä luulet minun tunteneen siinä tilanteessa?" "Mutta... Minä kestän iskuja paljon paremmin kuin sinä!" "Sinä olet 17! Ja vielä prinssi kaupan päälle!" "Itse asiassa kesällä 18." "Sillä ei ole nyt mitään väliä!"

 

Saatuaan huudettua äänensä käheiksi molemmat vain huohottivat. Kumpikaan ei ollut muistanut hengittää turhan paljoa riidan aikana, ja heiltä alkoi happi loppua. "Pähkinä?" Ivy raakaisi, rikkoen hiljaisuuden. Lintu oli säikähtänyt meteliä ja lentänyt kattoparruille turvaan, mutta nyt katseli kaksikkoa ihmeissään. Ivyn ääni oli lopulta tarpeeksi rauhoittamaan kireän ilmapiirin, molempien Calderin ja Selenen hymyillessä linnulle pienesti. "Silti, älä huolestuta minua noin. Osa asiakkaista vaikutti, että he saattaisivat innostua liittymään painiotteluun", nainen sanoi ja kaivoi kaapista linnulle ruokaa.

 

"Onko sun pakko lähteä?" Calder nurisi, kun Selene kertoi muutaman viikon päästä lähtevänsä tapaamaan vanhempiaan. "Ei minun mikään pakko ole, mutta muuten he tulevat tänne. Vai haluatko yrittää selittää heille, miksi arvon prinssi tulee joka yö ränsistyneeseen kuppilaan ja silti tämä paikka ei menesty?" Selene naurahti. "Paitsi jos tulen Tituksena." "Vielä parempi. He potkivat sinut pihalle rikollisena ja saat ikuisen porttikiellon." "No sitten..." "Mitäpä jos vain unohdat kaikki lapselliset valeasut. En minä ole muuttamassa maalle tai mitään, kunhan käyn tapaamassa heitä, kuten kuka tahansa tytär, jonka vanhemmat asuvat kauempana." "Mutta minulle tulee tylsää..." "Tylsää, vai ikävä?" nainen kiusoitteli. "Ehkä hieman jälkimmäistäkin..." Calder myönsi, ottaen muutaman askeleen lähemmäksi Seleneä. "Mitä minun oikein pitäisi sinun kanssa oikein tehdä? Sinähän olet ihan mahdoton", nainen sanoi ja pudisti päätään, mutta sai hädin tuskin pidäteltyä nauruaan. "Kyllä minulla siihen ratkaisu löytyy", prinssi virnuili, ja Selenen oli lähes mahdotonta pitää pokerinaama. "Että jään tänne sinun kanssasi?" "Ajattelin pikemminkin tulisiaisia, mutta sinun ehdotus on paljon parempi", prinssi totesi leikkien viatonta. "Kaikkea kanssa. Tuon sinulle tuliaisiksi pullon pahinta viiniä, mitä löydän."

 

Melkein heti saavuttuaan vanhempiensa luokse Selene kuitenkin sairastui. Hän oli hyvin uupunut ja oksenteli. "Selene, miksi sinä sairaana päätit matkustaa?" naisen äiti kyseli tämän vuoteen vierellä, kun hänen tyttärensä heräsi päiväunilta. "En minä ollut sairas lähtiessäni", Selene vakuutti parhaansa mukaan. "Kai sinulla jotain oireita ennen lähtöä oli? Vai sairastuitko sinä matkan aikana?" "Äiti, älä nyt liikaa huolehdi. Tämä on vain pientä pahoinvointia." "Mutta sinä olet niin mahdottoman väsynytkin", Selenen äiti intti. Hän tiesi tyttärensä olevan touhukas, eikä tämä malttanut pysyä paikoillaan. "Ja minä kun olisin halunnut esitellä sinut eräälle erittäin mukavalle nuorelle miehelle. En minä nyt voi häntä kutsua käymään..." "Äiti! En tullut tänne tapaamaan sinun ja isän löytämiä sulhasehdokkaita, tulin tapaamaan teitä", Selene muistutti. "Mutta sinäkin olet kohta jo 25, ei siinä iässä naisen ole hyvä olla enää yksineläjä. Setäsikö sinut on noin saanut uskomaan? Se on vanhojen juopuneiden miesten kohdalla asia erikseen." "Äiti, usko jo. Onko Yoshuallakaan tyttöystävää mukamas?" "Älä vertaa itseäsi veljeesi nyt", vanhempi nainen sanoi, yrittäen vältellä aihetta. "Eli siis ei", Selene sanoi, arvaten vastauksen äitinsä kasvoilta. "Te molemmat olette aivan yhtä hankalia, mitä perheen perustamiseen tulee... Miksi minulle kaikista ihmisistä suotiin lapset, jotka eivät kiinnostu muista ihmisistä?" Huokaisten Selene pudisteli päätään. Voi, jos hänen äitinsä tietäisi, mitä tämän tyttärellä oli meneillään Amirmoezissa, ja kaikista maailman ihmisistä vieläpä prinssin kanssa. 

 

"Löysin parantajan, hän lupasi tulla illalla käymään", Yoshua, Selenen vanhempi veli ilmoitti astuessaan huoneeseen. Hän vilkaisi huolestuneena pikkusiskoaan, joka makasi sängyllä ja haukoitteli. "Ei muutosta?" nuori mies kysyi äidiltään, joka vain pudisti päätään. "En minä nyt kuolemassa ole, ei tarvitse olla noin allapäin", Selene tuhahti nousten istumaan. Sillä hetkellä hänellä oli itse asiassa varsin hyvä olo, sillä hän oli juuri saanut levätä eikä häntä oksettanut enää. "Mitä minä teidän kanssa oikein teen", vanhempi nainen huokaisi, pohtien edelleen lastensa parisuhde-elämää. Vaihtaen katseen Yoshua kääntyi ovella lähteäkseen. Hän arvasi siskonsa ilmeestä, mikä heidän äitinsä mieltä oikeasti painoi. "Yoshua, sama asia koskee sinuakin. Etkö ole jutellut mitään sen tytön kanssa, jonka tapasimme markkinoilla muutama päivä sitten? Hän vaikutti erittäin herttaiselta." "Äiti..." Yoshua huokaisi, pysähtyen niille sijoilleen ja kääntyen hitaasti naista kohti. "Minulle ei ole kerrottu mitään, kenestä on kyse?" Selene kiirehti kysymään. Hän halusi päästä itse pois valokeilasta, vaikka sitten veljensä mukavuuden kustannuksella. "Ei kenestäkään. Joku matkusteleva kauppias taisi olla..." "Se tyttö on tullut tänne oppilaaksi ompelijalle", kaksikon äiti kuitenkin kiirehti kertomaan. Selene vilkaisi veljeään virnistäen. Yoshua ei tulisi hetkeen pääsemään eroon äitinsä yrityksistä parittaa tämä kyseiselle neidolle.

 

"Iltaa, neiti...?" "Selene." Parantaja nyökkäsi astellessaan Selenen sängyn viereen. Parantaja oli vanhempi nainen, jolla oli lempeä katse ja harmaat hiukset. "Selene, mikä on vointisi?" "Tällä hetkellä ei oikeastaan kovinkaan huono. Äitini ylireagoi, kutsuessaan sinut tänne, olen vain ollut hieman väsynyt. Varmaankin pitkästä matkasta, tai sitten olen ollut enemmän loman tarpeessa kuin kuvittelinkaan", Selene naurahti, parantajan nyökätessä. "Äitisi kertoi sinun olevan erittäin huonovointinen?" "Eilen ja tänään oksensin aamulla, totta, mutta ei se kovin paha ollut, ihan totta." Jälleen parantaja vain nyökkäsi. "Voisinko kysyä yhtä henkilökohtaisempaa asiaa, neiti?" nainen lopulta kysyi kumartuen lähemmäksi, "Ihan vain varmuuden vuoksi, jos asia sattuisikin olemaan erittäin yksinkertainen." Hämillään Selene nyökkäsi. "Milloin olet viimeksi vuotanut?" Kysymys sai punan nousemaan Selenen kasvoille. Hän ei ollut odottanut parantajan olevan noin suorasukainen. "Vastaa vain. Pohdin tässä mahdollisuutta, josko olisit raskaana." "Tuota..." "Kuullostat siltä, kuin voisit itsekin olla kanssani samaa mieltä? Olenko oikeassa?" Nolona Selene nyökkäsi. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi yhtään mahdollisuutta raskaudesta, ja jo ajatus hänen äidilleen kertomisesta tuntui kiusalliselta. "Sallitko...?" Hetken parantaja paineli Selenen vatsaa, kuin varmistaakseen raskauden. "Osaat varmastikin arvata itsekin, mutta olen melko varma, että olet raskaana", parantaja lopulta kertoi diagnoosinsa.

 

Selenen ollessa poissa kaupungista Calderin päivät muuttuivat kertaiskusta rankemmiksi. Varsinkin prinssin opettaja päätti ottaa tiukemman asenteen pojan kanssa, nyt kun tämä ei kadonnut heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. "Miten oikein kuvittelette, että teistä voisi tulla kunniallista kuningasta, jos ette ole ikinä paikalla?" vanha nainen torui. "Ehkä kansasta olisi mukavampaa, ettei heidän hallitsijansa olisi tuollainen tiukkapipo kuin sinä?" Calder tokaisi vastaukseksi, ja käänsi katseensa ikkunaan. "Minun ei tarvitsisi olla tiukka, jos vastuullani oleva prinssi ei sattuisi olemaan historian hankalin oppilas", nainen muistutti happamasti. Hän ei ollut nähnyt poikaa oppitunneillaan viime aikoina kovinkaan paljoa, ja kun tämä vihdoin istui siinä pöydän ääressä, pojan suusta tuli vain röyhkeitä letkautuksia. "Miten minun pitäisi sinua opettaa, että suostuisit edes kuuntelemaan?" nainen ärähti ja löi kätensä pöytään, mutta prinssi ei vaikuttanut enää edes huomaavan opettajansa läsnäoloa.

 

Päästyään ulos palatsista hetkeksi Calder vain kierteli toria. Hän oli ottanut Sphintuksen mukaan pitämään itselleen seuraa, mutta käärme ei juuri viihtynyt suuren ja vilkkaan ihmisjoukon keskellä seuraten isäntäänsä yläilmoista. Sattumanvaraisesti prinssi valitsi kojun, jonka tarjontaa alkoi tarkastelemaan. Ei hän varsinaisesti mitään halunnut saati tarvinnut, muuta kuin vähemmän tunteja vuorokausiinsa. "Tervehdys, nuori mies, ostamassa korua jollekin onnekkaalle neitokaiselle otaksun?" iloinen miesmyyjän ääni kuului prinssin yläpuolelta, kun tämä oli kumartunut katsomaan tarkemmin pöydällä olevia tuotteita. "Niin... No, miksipä ei", Calder vastasi nostaen katseensa myyjään. "Teidän korkeutenne, tämä on kunnia", myyjä henkäisi yllättyneenä ja kumarsi nopeaan. Vino hymy kasvoillaan Calder katsoi, kuinka myyjä yritti mielistellä häntä, toivoen kaiketi pojan ostavan miehen kojun tyhjäksi. "Jokainen koru on tehty suurella rakkaudella. Pahoittelen näiden olevan suurimmaksi osaksi naisille, mutta varmastikin teillä oli joku kaunis neitokainen mielessänne, kun tulitte kojulleni?" "Eipä juurikaan", prinssi totesi, mutta kuva Selenestä tuli heti hänen mieleensä. Hän oli varma, että nainen ilahtuisi pienestä yllätyslahjasta palatessaan, vaikka se ei kovin eksoottinen olisikaan. "Ehkäpä voisin auttaa teitä valitsemaan jotain, mistä mielitiettynne pitäisi?" Hartioitaan kohauttaen Calder antoi myyjän johtaa tilannetta, mutta prinssi ei osannut aavistaa, kuinka hyvä työssään torimyyjä olikaan. Pojan ei tarvinnut paljoa sanoa, ja mies oli hetkessä kerännyt hänen eteensä tusinan koruja, joiden ajatteli olevan sopivia. "Kultaa vai hopeaa... Kultaa se on olla pitää, vain parasta naiselle, joka on arvon prinssin silmät ja sydämen vienyt." Myyjän dramaattiset puheet viihdyttivät poikaa. Mies oli kuin luotu torimyyjäksi, mutta mikäli tämä tie ei osoittautuisi tuottoisaksi, tällä olisi varmastikin hyvä ura teatterissakin.

 

Katsellessaan myyjän hänen eteensä keräämiä koruja Calderin katse karkasi hetkeksi jalokivi vuoren viereen, jossa oli näytillä toinen toistaan taidokkaammin tehtyjä sormuksia. "Oi, olen erittäin pahoillani", myyjä henkäisi dramaattisesti, "Miten saatoin aliarvioida tunteitanne. Tottakai, tietenkin. Kuinka en ymmärtänyt, että mielenne tekee antaa neidollenne sormus." Hätkähtäen Calder nosti katseensa takaisin myyjään hätäisenä, mutta mies oli alkanut jo valikoida sormuksia, joista uskoi prinssin pitävän. "Mitä luulette, pitäisikö daaminne enemmän klassisesta timantista sormuskivenään, vaiko ehkäpä jotain hieman omaperäisempää? Ehkäpä ametisti?" "Ametisti?" Calder kysyi. Hän tiesi kyllä korukivet, tai ainakin tunnetuimmat niistä, ja oli käyttänyt tätä tietoutta ennen pääosin naisten viettelyyn. Hän ei tiennyt kuitenkaan, oliko kivillä jotain syvällisempiäkin merkityksiä tai tulkintatapoja. "Loistava valinta", myyjä kuitenkin jatkoi innostuneena, "Ametistin sanoma kivien kielellä ei ole vain romanttinen, vaan myös hellä. 'Jokainen puoli minusta kuvastaa rakkautta ja parannusta.' Ja kuka ei haluaisi rakkaidensa pysyvän terveinä."

 

Hämmentyneenä Calder päätyi ostamaan sormuksen. "Älä katso minua noin, se myyjä osasi hommansa ja minä vain menin lankaan", prinssi totesi kun pääsi ihmisjoukon ohi ja Sphintus laskeutui pojan olkapäälle. "...En edes tiedä, onko tämä oikean kokoinen. Nolaan vain itseni, jos tämä ei sovikaan", prinssi jatkoi pohdintojaan ja pyöritteli sormusta. Ametistin pinta oli hiottu sileäksi, ja auringon valo heijastui siitä kimallellen. Calder oli varma, että Selene ihastuisi siihen heti. Mutta hetkinen, aikoiko hän todella antaa naiselle sormuksen? Ja vielä sellaisen, jolla oli niin imelä merkitys? "Kas kun en saman tien ostanut ruusupuskaa, vai mitä Sphinks? Tosin... Sormuksella taitaa olla enemmän merkitystä kuin kukilla." Hiljaa Calder tuijotti sormusta ja mietti. Jo pelkkä ajatus sormuksen antamisesta Selenelle tuntui suurelta sitoutumiselta, mutta omaksi yllätyksekseen se ei  juuri haitannut poikaa. Itse asiassa, jos se tarkoitti sitä, ettei kukaan muu voisi koskaan viedä naista häneltä, kosiminen ei kuullostanut ollenkaan pahalta. Pirut jostain pikkujutuista kuten kihlautumisesta, hän halusi Selenen omakseen, varmasti ja nyt. Ehkei impulsiivinen ostos ja kauppiaan myyntipuheeseen lankeaminen ollutkaan lopulta yhtään hullumpi asia.

 

Kuin ihmeen kaupalla Selenen onnistui väistellä perheensä, ja etenkin äitinsä, kysymyksiä lapsensa isästä. Jo pelkkä ajatus tunnustaa suhteensa prinssiin tuntui kiusalliselta, eikä hän halunnut pistää poikaa kestämään vanhempiensa painostusta avioliitosta tai vastaavaa. Lisäksi Selene oli huolissaan Calderin reaktiosta. Poika kuitenkin oli vielä nuori, vaikka kovin toista yrittikin esittää. Olisiko tämä edes valmis sitoutumaan lapseen? Naisen mielialat vaihtelivat suuresti pelon ja ilon välillä. Hän saattoi pelätä Calderin reaktiota, mutta oli kuitenkin iloinen, että hänen sisällään kasvoi elämää.

 

Calder oli enemmän kuin iloinen saadessaan huomata Selenen palanneen. Nainen nauroi prinssin nähdessään, kun tämä ilmestyi hänen ovelleen melkein kuin tilauksesta. "Miten sinä jo nyt täällä olet?" hän kysyi huvittuneena. "Sattumalta?" Calder vastasi, yrittäen kuullostaa uskottavalta, vaikkakin ajoitus oli aivan liian täydellinen, "Sinä lupasit tuliaisia." "Miten lapsi sinä oikein olet? Minä saavuin juuri kotiin ja heti ollaan kädet ojossa tavaraa vailla", Selene huokaisi ja pyöritti päätään. "Sinä lupasit viiniä." "Selvä, et ole lapsi. Olet alkoholisti." Esittäen järkyttynyttä prinssi henkäisi, kuin häntä vastaan olisi esitetty pahempikin loukkaus. Hänen ostamansa sormus tuntui painavalta ja poltteli pojan taskussa. Ei yhden sormuksen antamisen pitäisi olla vaikeaa, sen jälkeen hän vain sanoisi oman osansa ja kaikki olisi sillä selvä.

 

"Calder, itse asiassa meidän pitäisi hieman puhua", Selene lopulta sanoi, istuen pöydän ääreen. Hänen äitinsä oli vannottanut tyttärensä kertomaan raskaudesta heti kun mahdollista lapsen isälle, ja Selenen itsekin oli täysin samaa mieltä. Kieltäytyen huomaamasta naisen hieman varautuneempaa sävyä äänessä Calder istui naista vastapäätä. "Kun saavuin vanhempieni luokse, minä... no, sairastuin", nainen aloitti, saaden prinssin heti huolestumaan. "Mitä oikein tapahtui?" poika kysyi, ja nojautui pöydän yli nähdäkseen Selenen kasvot paremmin. "Ei, mitään hätää, ei se vakavaa ollut. Mutta äitini kutsui silti paikallisen parantajan käymään, ja... No, minulle selvisi jotain", nainen kertoi, ja veti syvään henkeä. Hän oli aloittanut, ja nyt hänen olisi sanottava oma asiansa loppuun. "Hän kertoi minulle, että olen raskaana."

 

Calder ei halunnut uskoa kuulemaansa. Hän tuijotti Seleneä hiljaisena, kuin odottaen naisen kertovan pilailevansa ja sanovan jotain muuta, ihan mitä tahansa muuta. Mutta Selenen katse pysyi vakaana, kun hän tuijotti poikaa silmiin. "M-miten se on mahdollista?" prinssi kysyi ensimmäisenä, epäuskoisena. "Jos hieman mietit, ei se ole ollenkaan mahdotonta", nainen muistutti häntä. "Ei... ei ei ei... Ei näin voi käydä", Calder alkoi manata itsekseen ja nousi pöydästä. Poika käveli ympyrää, pudistellen päätään. Ei Selene ollut odottanut tämän nyt hyppivän riemusta, mutta jotenkin tilanne vaikutti paljon pahemmalta, kuin mitä hän oli osannut aavistaakaan. "Calder? Rauhoitu nyt hetkeksi", Selene sanoi, ja asteli pojan viereen, nostaen kätensä tämän olkapäille. "Ei asia niin vakava ole kuin miltä se näyttää." "Miten niin ei ole vakava? Ei näin voi käydä, ei vain voi!" prinssi ärähti hätäisesti. "Mitä sinä tarkoitat tuolla?" "En minä voi alkaa isäksi, en vain voi. Selene, sinun on hommaudutta siitä lapsesta eroon. Ei väliä miten, sinun on pakko", Calder huudahti hätäisesti, ja säikähtäen nainen otti muutaman askeleen kauemmaksi. Kun sanat vihdoin porautuivat naisen aivoihin, raivo kiehahti hänen sisällään. "Anteeksi kuinka? Hommauduttava eroon?" hän huudahti vihaisena, "Omasta lapsestani? Kuinka sinä kehtaat edes ehdottaa moista?" "Sinun on pakko, Selene, pakko!" "Eihän ole! Minun ei ole mikään pakko tehdä, mitä sinä sanot! Minun ei ole pakko edes kuunnella sinua, jos en halua!" nainen huusi jo täyttä kurkkua. Hän oli tunteellinen raskaudestaan, ja päättänyt jo etukäteen, että tulisi pitämään lapsensa.

 

Riita oli kaksikon pahin ikinä. Calder ei ollut valmis isäksi, jo pelkkä ajatuskin pelotti poikaa. Kaikki se vastuu, jonka lisäksi hän ei ollut ikinä saanut hyvää isän mallia omalta isältään. Selene taas raivostui, kuinka prinssi halusi abortoida lapsen hänen sisällään, eikä pojan hätiköidyt sanavalinnat parantaneet tilannetta mitenkään. "Häivy!" Selene lopulta huusi naama punaisena kiukusta. Calderia ei tarvinnut tällä kertaa kahdesti käskeä, vaan prinssi poistui ovet paukkuen. Vasta kun ovi oli sulkeutunut pojan perässä, Selene vajosi takaisin tuolilleen. Vaikka hän ei ollut koskaan myöntänyt kenellekään seurustelevansa Calderin kanssa, hän tiesi tämän riidan voivan hyvinkin tarkoittaa heidän erooaan. Yoshua oli luvannut tulla auttamaan häntä kapakan kanssa muutaman päivän päästä, mutta sillä hetkellä Selene toivoi, että hänen veljensä olisi ollut jo siellä.

 

Yoshua oli raivoissaan kuullessaan siskonsa tarinan tämän lapsen isästä. "Millainen mies se oikein on? Jättää sinut yksin vain siksi, ettei ole valmis isäksi?" mies mesosi. "Hän ei ole vielä mies..." Selene yritti puolustaa väliin. Odottaessaan veljensä saapumista nainen oli saanut aikaa miettiä, ja hänestä tuntui, kuin hän hieman alkaisi ymmärtää, miksi Calder oli reagoinut niin pahasti. "No ei selvästikään. Mies ei jättäisi naista tällaisella hetkellä. Hän ei edes koskaan tullut esittäytymään minulle ja vanhemmille." "Ihan totta, Yoshua, hän on vasta 17." Sen sanoessaan Yoshua kääntyi siskonsa puoleen, ja miehen ilme oli hämmästynyt. "17? Miten se on mahdollista? Kuinka-- Miksi sinä niin nuoreen--?" "Se vain tapahtui. Tapasimme, kun hänellä oli heikko hetki elämässä, ja sitten me vain... Tutustuimme ja, no rakastuimme ja näin siinä kävi. Ja nyt pelkään, etten tapaa häntä enää ikinä." Yoshua oli ihmeissään siskonsa sanoista. Toki hän tunsi Selenen luonteen ja tämän tavan auttaa kaikkia, joita pystyi, mutta että se koskaan johtaisi tällaiseen oli täysin ollut odotusten ulkopuolella. "En vieläkään käsitä... Ja ymmärsinkö nyt oikein, kaipaatko sinä häntä vielä?" "Hän on vielä nuori. En aio luopua lapsesta, mutta ymmärrän ehkä hieman, miltä hänestä tuntuu. Ei kukaan niin nuori ole valmis isäksi." "Siinä saatat olla oikeassa, mutta hän itse oli vastuuton ja--" "Minä olin aivan yhtä vastuuton. Syy ei ole hänen yksin. Jos hän palaa--" "Palaa? Et kai sinä vain aio tuhlata elämääsi odottamalla jotain keskenkasvuista idioottia?" "Ei, kuuntele nyt. Jos hän palaa, niin haluan keskustella kaiken rauhassa läpi. Mutta älä huoli, en minä ikuisesti aio odottaa. Hänen pitäisi olla rauhoittunut kohta, mutta jos en kuule hänestä mitään... Sanotaan vaikka viikkoon, niin sitten lupaan sinulle, että kaikki on ohi." Hiljaisena Yoshua nyökkäsi. Hän oli huolissaan siskostaan, mutta Selene oli tehnyt päätöksensä. "Mutta tapahtui mitä tapahtui, minä pysyn nyt täällä. Minä olen tukenasi." "Kiitos, Yoshua."

 

Calderilla kesti aikaa rauhoittua, mutta paluu arkeen palatsissa auttoi siinä. Iltaisin hän sai miettiä rauhassa, mitä hänen ja Selenen välillä oli tapahtunut. Hän ei halunnut erota riidoissa, mutta toisaalta poika tiesi, ettei hän ollut valmis isäksi. Kun hän katsoi peiliin, hän saattoi nähdä oman isänsä katsovan peilistä takaisin. Prinssi oli kuin nuorempi kopio kuninkaasta, eikä hän ollut ylpeä siitä. Calderia pelotti, että jos hän olisi isä, hänestä tulisi samanlainen. Että hän satuttaisi Seleneä ja lasta. Farrah ja Azrael olivat kaukana, heitä hän tuskin tapaisi koskaan uudelleen, ja hänen ensimmäinen poikansa tuskin edes tunnistaisi prinssiä biologiseksi isäkseen. Mutta Selene asui Amirmoezissa, pääkaupungissa ja hänen lähellään. Mitä jos hän olisi samanlainen hirviö kuin isänsä, ja ei kykenisi suojelemaan rakastamaansa naista itseltään. Prinssistä tuntui, että hänen oli pakko saatava puhua naiselle. Selenen oli ymmärrettävä, ja ehkä hän voisi vielä jotenkin korvata asian. Laittaen kätensä taskuunsa Calder tunsi pohjalla olevan sormuksen. Hän oli aikonut kosia Seleneä, mutta tämä oli ehtinyt kertoa raskaudestaan ensin. Päättäen antaa heille vielä yhden viimeisen mahdollisuuden, prinssi veti tumman viitan päälleen.

 

Say something, I'm giving up on you / I'll be the one, if you want me to / Anywhere, I would have followed you / Say something, I'm giving up on you

Selene odotti ulkona, katsoen sateeseen ja toivoen näkevänsä Calder, tai Tituksen tulevan. Sää oli huono, joten todennäköisyys oli varsin pieni, mutta nainen halusi takertua pieneen toivonkipinään, jota piti yksin tahdonvoimalla yllä. "Jäädyt, jos aiot odottaa siinä ovella koko yön", Yoshua sanoi huolestuneena ovelta.

And I am feeling so small / It was over my head / I know nothing at all

And I will stumble and fall / I'm still learning to love / Just starting to crawl

Say something, I'm giving up on you / I'll be the one, if you want me to / Anywhere, I would have followed you / Say something, I'm giving up on you

Calder katsoi hiljaa, kun Selene seisoi siinä katoksen alla. Hän ei tiennyt, miksi nainen niin teki, hänenhän pitäisi olla sulkemassa kapakkaa. Vai oliko Selene tehnyt sen jo? Epävarmuus piteli prinssiä paikallaan, kun hän katsoi yksinäistä naista. Juuri, kun poika oli aikeissa ottaa sen ratkaisevan askeleen, joka toisi hänet naisen näköpiiriin, sisältä asteli ulos mies, jota hän ei tuntenut. Mies kiersi kätensä Selenen ympärille ja halasi tätä, antaen suukon naisen otsalle. Hiljaisen Calder katsoi, kun mies johdatti Selenen sisälle. Siinäkö se nyt sitten oli? Hänellä ei ollut enää paikkaa naisen vieressä, mutta poika ei voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään.

And I will swallow my pride / You're the one that I love / And I'm saying goodbye

Say something, I'm giving up on you / I'll be the one, if you want me to / Anywhere, I would have followed you / Oh, oh, oh, oh, say something, I'm giving up on you

Say something, I'm giving up on you / Say something

 

Calder tunsi olonsa tyhjäksi kävellessään pitkin Amirmoezin katuja ilman päämäärää. Hän oli päästänyt viimeisen ihmisen, joka oli hänen hyvinvoinnistaan välittänyt, lähtemään elämästään. Selene oli tavannut prinssin tämän huonoimpana hetkenä, ja nostanut takaisin jaloilleen, siinä missä moni muu olisi vain potkaissut ojassa makaavaa ihmisraatoa kauemmaksi. Pojasta tuntui, että kaikki mihin hän kiintyi, katosi tavalla tai toisella hänen oman tyhmyytensä vuoksi.

 

Syrjäsilmällä Calder kuvitteli nähneensä vilauksen Lilianista, mutta huomasi nopeasti erehtyneensä. Hän ei ollut ajatellut siskoaan pitkään aikaan, eikä tyttö varmastikaan halunnut nähdä häntä enää. Antaen katseensa valua muihin ihmisiin prinssi koetti löytää tuttuja kasvoja. Muutaman ohikulkijan hän kuvitteli joskus kuuluneen hänen kapinallisarmeijaansa, kun taas joku muu oli ollut töissä tavernassa, jossa hän oli joskus viihtynyt. Ihmisiä oli yllättävän paljon liikkeellä, vaikka sää oli huono, mutta harvoin kiireisimmät kadut hiljaisia olivatkaan. Punaisten lyhtyjen katu oli ihan nurkan takana, ja jos Calder menisi sinne, siellä olisi luultavasti vielä lisääkin ihmisiä. Toisaalta prinssi halusi vain kadota ihmisten sekaan ja muuttua tuntemattomaksi, mutta toisaalta hän halusi kauas pois. Hän ei tiennyt enää, mikä hänen tehtävänsä oli, mikä oli hänen päämääränsä. Joskus se oli ollut kosto ja Lilianin pitäminen turvassa, vielä muutama päivä sitten Selene, mutta nyt hänellä ei ollut mitään.

 

"Aiotko sinä mennä sisälle vai et?" ääni kysyi Calderin takana. Hän oli huomaamattaan liittynyt ihmisten sekaan ja antanut valtavirran viedä itseään. Ilmeisesti hän oli pysähtynyt jonkun tavernan eteen, ja nyt joku asiakkaista ihmetteli häntä. "Pentu? Mitä sinä täällä teet?" Laucian ei ollut ensin tunnistaa prinssiä, kun poika oli ollut katse maassa, ja hän oli muutenkin tottunut näkemään tätä enemmän Tituksena. "En minä tiedä", Calder myönsi osittain hämillään, osittain eksyneenä. "No älä nyt siihen ainakaan jää sitten seisomaan", varas totesi. Prinssi ei tiennyt, tarkoittiko Laucian, että hänen tulisi painua jonnekin muualle lorvimaan, vai oliko se kutsu sisälle seuraksi. Ovi oli kuitenkin suoraan pojan edessä, ja sade jatkui edelleen, joten päättäen jäädä ainakin hetkeksi kuivattelemaan itseään hän käveli sisälle.

 

Laucian tarkkaili Calderia, kun tämä istui häntä vastapäätä pöydän ääreen. Poika oli hiljainen, eikä näyttänyt olevan muutenkaan juttelutuulella. Kun Calder kaivoi taskustaan sormuksen ja alkoi pyörittämään sitä käsissään, Laucian päätti aloittaa keskustelun. "Mikä sormus se oikein on?" mies kysyi kuin ohimennen, ja hörppäsi juomastaan. "Minä aioin kosia Seleneä", Calder vastasi hiljaa, ja sai varkaan melkein tukehtumaan juomaansa. Laucianin köhiminen sai prinssin nostamaan katseensa ja hän huomasi miehen yllättyneen ja ehkä hieman epäuskoisen ilmeen palaavan nopeasti normaaliksi. "Laucian?" "En vain odottanut tuota vastausta", varas myönsi, "Ei tainnut mennä homma ihan niin kuin ajattelit?" "Ei. En edes ehtinyt sanoa sitä, ja nyt kaikki on jo ohi." Lauciania ei todellakaan olisi kiinnostanut alkaa kuunnella Calderin valitusta rakkauselämästään. "Vai niin, ja mitä sinä nyt aiot tehdä?" "En todellakaan tiedä. Ehkä heitän tämän vain mereen. Sinne se kuuluukin." "Tai voit antaa sen minulle", Laucian ehdotti, saaden Calderin nostamaan ihmeissään katseensa varkaaseen. "Jos sinä et sitä halua, niin minä voisin ottaa sen. Tuhlausta se sinun olisi heittää mereen. Minä voisin saada siitä varsin hyvän hinnan myymällä." Hetken prinssi ajatteli, että haluaisi siltikin heittää sormukseen mereen, ja päättää olla rakastumatta enää keneenkään. Kuitenkin kun Laucian ojensi kätensä sormusta kohden, Calder antoi sen miehelle. Hetken varas tarkkaili sormusta, mittaillen sen arvoa mielessään. "Kyllä minä tästä ihan mukavan summan saan käärittyä", mies lopulta totesi. "Se on sitten sinun. Pidä hyvänäsi", prinssi vastasi, ja Laucian pisti sormuksen taskuunsa.

 

"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" Laucian kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Häntä huolestutti, että nyt kun Calder oli eronnut Selenestä, tämä sortuisi takaisin opiumiin, kuten Lucianinkin kohdalla oli käynyt. "En todellakaan tiedä", prinssi sanoi hiljaa. "Tiedätkös, Lilian on ollut huolissaan sinusta", varas jatkoi. Ehkä siskon mainitseminen saisi tämän harkitsemaan seuraavaa siirtoaan. "Huolissaan?" "Hän kysyi, ja minä kerroin sinun opiumin käytöstäsi." Häpeillen Calder siirsi katseensa jonnekin alaviistoon, mutta samalla hän oli hieman iloinen. Lilian oli ollut huolissaan hänestä, minkä täytyi tarkoittaa, ettei tyttö ainakaan täysin vihannut häntä. Mutta oliko jo liian myöhäistä? "Selene auttoi minut irti. Se oli ihan hirveää", Calder lopulta sanoi, muistellen vieroitusoireitaan. "Älä sitten tee samaa virhettä uudestaan, pentu."

 

Kun sade oli lakannut, Calder palasi palatsiin. Aamuun ei olisi enää kauaa, mutta prinssiä ei kuitenkaan nukuttanut. Hän vain makasi sängyllään, eikä tiennyt mitä tekisi. Tuntui oudolta tavata Laucian jälleen, mutta miehen kanssa puhuminen oli osoittanut hyväksi asiaksi, sillä Calder oli saanut kuulla Lilianista pitkästä aikaa. Hänen oli ikävä siskoaan, jota oli vältellyt häpeissään. Prinssi oli ollut varma, että hänen siskonsa vihasi häntä, eikä ikinä uskoisi totuutta Lucianista. Calder ei tiennyt, oliko joku kertonut Lilianille totuuden. Osittain hän toivoi, että oli, jolloin tyttö tietäisi totuuden, mutta toisaalta ei, ettei tämän tarvitsisi kärsiä surua petetyksi tulemisesta.

 

Seuraavana päivänä Calder sai luistaa päivän tehtävistään, kun hänet herättämään tullut palvelija huomasi, ettei poika ollut nukkunut viime yönä. "Onko teillä jotain huolia?" palvelija kysyi, kun tuli tuomaan prinssille lounasta. Calder halusi vaihteeksi passuuttaa palvelusväkeä, mikä ei juuri ilahduttanut näitä. "Kuinka niin?" "Kun valvoitte koko yön. Jos voin mitenkään olla avuksi, niin olkaa hyvä ja kertokaa." Prinssi naurahti hieman. "Kyllä minä valitettavaa voin keksiä, jos sitä haluat", poika sanoi hymyillen. "Pyydän, ettette aiheuttaisi tahallanne ongelmia ja huolta." "Enhän minä ikinä." "Siitä voimme olla montaa mieltä. Katoilette miten haluatte ja teette usein vain oman päänne mukaan. Pyytäisin teitä hieman miettimään, ennen kuin lisäätte palvelusväen työmäärää päähänpistojenne vuoksi." "Olen pahoillani", Calder sanoi, vaikka tiesi, että tulisi aiheuttamaan aina ongelmia ja lisätöitä. 

 

Illalla Calder oli virkeä, saatuaan nukkua koko päivän. Kuitenkin hän oli hermostunut. Hän oli päättänyt etsiä sinä iltana siskonsa Lilianin, ja pyytää anteeksi. "Sphintus, mitä minä oikein sanon?" prinssi kysyi käärmeeltään, joka vain torkkui tyynyllä. "Tuo ei oikein auta", poika jatkoi, ja alkoi tökkiä käärmettä kevyesti. Tyytymättömästi sähähtäen Sphintus nousi lentoon, siirtyen lipaston päälle. Kova puu ei ollut yhtä mieluisa makuupaikka, mutta sitä Sphintuksen ei tarvinnut kauaa kestää. Calder yritti saada käärmeeltä jotain selkeämpää vastausta, jahdaten eläintä ympäri huonetta. "Missä välissä minä olen sinusta noin kurittoman elikon kasvattanut? Kuuntele, kun puhun sinulle", Calder torui käärmettä. Kyllä hän tiesi, ettei käärmeellä ollut korvia, joilla olisi voinut kuulla isäntänsä sanat, mutta prinssi päätti itsepäisesti unohtaa seikan. "Sphintus! Tule alas sieltä", prinssi huudahti kun käärme viimein lennähti verhotangon päälle ja jäi sinne. "Teidän korkeutenne, mitä te täällä metelöitte?" huoneen ohi kulkeva vartija kysyi, avaten prinssin huoneen oven. "Ei mitään", Calder huokaisi, ja vilkaisi katonrajassa olevaa käärmettä. "Jos teillä ei ole hätää, pyytäisin teitä välttämään huutamista." "Pidetään mielessä", prinssi vastasi, ja tarttui verhoihin, yrittäen herättää käärmeen niitä heiluttamalla. "Älkää viitsikö riehua, teidän korkeutenne, ette ole enää lapsi." "En en, voit mennä nyt", Calder huokaisi lähettäen vartijan pois. "Ensin sinä pirun mölyapina hälytät vartijat tänne ja nyt vielä laitat kaiken minun syyksi? Milloin sinusta on tullut noin itsekäs?"

 

Miettien, että hänen olisi parempi mennä tapaamaan siskoaan Tituksena, Calder kaivoi esiin silmälappunsa. Samalla hänen katseensa osui vanhaan metallirasiaan, jonka Selene oli kauan sitten hänelle antanut. Kädet kevyesti täristen prinssi otti rasian käsiinsä, ja avasi sen, nähden kuivatun tupakan sen sisällä. Hän muisti, kuinka nainen oli kertonut, että hänen isänsä poltti sitä, ja kuinka pojan tuli käyttää sitä, mikäli hänen ikinä tekisi mieli opiumia. Hän muisteli naisen myös sanoneen, että se auttoi hänen isäänsä rauhoittumaan, ja rauhoittumista prinssi sillä hetkellä tarvitsikin. "Sinä pidät minusta huolta, vaikka et olekaan enää vierelläni", Calder kuiskasi hiljaa. Napaten piippunsa ja rasian prinssi meni ulos. Ehkä hän tästä saisi kerättyä rohkeutensa tavata jälleen Lilian.

 

Kuten niin usein aikaisemminkin, Titus suuntasi ensimmäisenä Madamen bordelliin. Madame ei ensin ollut tunnistaa poikaa, ennen kuin tämä tuli naisen puheille. "Tuota... Pitkästä aikaa?" Titus aloitti hieman kiusaantuneena. "Pitkästä aikaa todellakin, sinähän olet muuttunut paljon", nainen sanoi halatessaan poikaa. "En nyt niin paljoa", poika naurahti. Lämmin vastaanotto sai hänet nauramaan. "Et ehkä persoonaltasi, mutta ulkonäöstäsi minä puhuinkin, lemmikkini. Sinähän olet kasvanut pojasta mieheksi", Madame kehui ja laski kätensä pojan hauikselle kiusoittelevasti. "Missä sinä edes olet piileskellyt? Ei naista sovi hylätä noin yllättäen, vaikka myönnän, että odottamaton paluusi valaisi päiväni." "Sanotaanko vaikka niin, että olin opettelemassa elämistä?" "No, osaatko sinä nyt elää, kuten miehen pitää?" "Ainakin toivon niin." "Kysy vain, jos jokin on epävarmaa. Kyllä minä sinua mielelläni opetan", nainen sanoi ja kääntyi lähteäkseen. "Madame, halusin kysyä sinulta... Mistä löytäisin Lilin? Minun... pitäisi varmaan puhua hieman hänen kanssaan..." "Pikkuinen Lilianini onkin odottanut sinua, mutta oletko sinä menettänyt näkösi vai etkö vain tunnista häntä?" nainen kysyi, osoittaen huoneen perällä olevalle lavalle.

 

Titus hämmentyi ja lähti kävelemään lavaa kohden. Aluksi hän ei ollut tunnistaa Liliania, joka tanssi taustalla, mutta sai lopulta hillitä itsensä, ettei itse ryntäisi lavalle siskonsa luokse. Lilian sen sijaan tunnisti veljensä paljon nopeammin, ja yllätys kävi hänen kasvoillaan, mutta tytön oli sillä hetkellä keskityttävä tanssimiseen. Muut tanssitytöt olivat opettaneet hänelle, ettei tanssin aikana saanut harhautua ajattelemaan mitään muuta kuin esitystä. Tottuneesti ja iloisesti hymyillen Lilian liikkui musiikin mukana, kuin luonnostaan. Kuitenkin jotkut yleisössä miettivät, oliko tytön hymy tällä kertaa aidompi ja kirkkaampi.

 

Kun laulu viimein päättyi, Lilian juoksi heti värikkäät silkit ja korut ympärillään heiluen. Lavalta hitaammin poistuvat tanssijat naurahtivat hyväntahtoisesti tytön rynnätessä Tituksen luokse. Lilian halasi veljeään tiukasti, eikä poika tiennyt oikein miten hänen kuuluisi reagoida. Kuitenkin yhtä yllättäen kuin halaus, hän sai myös läimäisyn. Hämmentyneesti älähtäen hän tuijotti tyttöä. "Älä enää ikinä huolestuta minua tuolla tavalla", Lilian tiuskaisi, mutta hymyili lopulta samalla kun ilon kyyneleet alkoivat kimmeltää hänen silmissään. "Lilian?" Titus kysyi hitaasti, kuin olisi vasta nyt tunnistanut siskonsa. Huokaisten Lilian pudisti päätään. "Tyhmä, tyhmä Titus..."

 

"Lilian, olen pahoillani... Kaikesta", Titus aloitti kun Lilian etsi heille huoneen, jossa jutella. "Sietää ollakin. Luulin menettäväni sinutkin, kun kuulin Laucianilta opiumista. En koskaan saanut tavata äitiäni, olen jo menettänyt isäni, en voi menettää vielä sinuakin jollekin typerälle opiumille", Lilian sanoi rauhallisesti, mutta tiukasti. "Tiedän. Olin vain niin hukassa itseni kanssa ja... Ajattelin, että vihaat minua." "Vihainen minä olen sinulle nytkin. Mutta en minä sinua vihaa. Pelkäsin vain, että petät lupauksesi. Sanoit, ettei minun tarvitse olla enää ikinä yksin, kun isä kuoli ja veit minut tapaamaan äitiä." "Tiedän, olen pahoillani", Titus toisti. "Mummi ja ukki, hekin ovat olleet huolissaan sinusta. Me kaikki olemme. Mitä sanottavaa sinulla on siihen?" "Olen paho--" "Sen sinä sanoit jo. Ja minä uskon kyllä, että olet pahoillasi, et sinä muuten olisi tullut takaisin. Mitä minä tarvitsen nyt, on varmuus siitä, ettet enää katoa. Pystytkö sinä lupaamaan sen minulle?" Lilian kysyi huolissaan. "Minä lupaan."

 

Sisarusten välit alkoivat hitaasti palata tutuille raiteilleen, kun he keskustelivat, mitä molemmille oli tapahtunut sitten Tituksen katoamisen jälkeen. Lilian halusi kuulla kaiken Selenestä, kun sai tietää naisen auttaneen hänen veljensä yli opiumista. "Miksi te sitten erositte?" tyttö kysyi, saaden veljensä hiljenemään. "...Selene tuli raskaaksi... Enkä minä ole valmis isäksi. Ei minulla ole paikkaa siellä." Lilian nyökkäsi, ymmärtäen kyllä hänen veljensä kannan, vaikkei täysin siitä samaa mieltä ollutkaan. "Entä sinä? Kuinka sinä olet lavalle päätynyt?" Titus kysyi vastavuoroisesti. "Kyllähän sinä tiesit, että olen aina pitänyt tanssijoiden asuista? Jonkun aikaa sen jälkeen kun katosit, Madame antoi minun aloittaa harjoittelemaan heidän kanssaan ja... Hetkinen", Lilian keskeytti itsensä. "Mitä?" "Normaalisti sinä sanoisit, että minulla ei ole rytmitajua tanssijaksi tai muuta." "Minä näin sinut tuolla lavalla, ja ihan hyvältä se näytti. Vaikka voisit kyllä pukeutua vähän peittävämmin minusta..." "Tämä on esiintymisasu! Kaikilla on samanlaiset, jos et sattunut vilkaisemaan." "Mutta nähdä oma siskoni noin on..." "Älä edes aloita!"

 

"Mutta yhdestä asiasta et ole ikinä puhunut, mistä haluaisin kuulla", Lilian lopulta kertoi. Titus loi siskoonsa kysyvän katseen, mitä tämä arkaili? "Äidistä." Pojan mieli synkkeni heti. Hän ei ehkä muistanut paljoa, mutta tarpeeksi, että muistot sattuivat. "Titus, hän on minunkin äitini, enkä koskaan saanut edes tavata häntä. Aikaisemmin en välittänyt, mutta sinä näytit minulle hänen hautansa. Ja sen jälkeen en ole halunnut mitään muuta enemmän, kuin tuntea hänet. Tietää niin paljon kuin mahdollista." "Lili..." Titus tuijotti siskoaan, jonka päättäväisyys suorastaan säteili tästä. Sitten poika katsoi ympärilleen huoneessa, etsien peiliä. Se ei ollut onneksi mitenkään hankalaa. "Pidä tuo ilmeesi, ja tule tänne", poika sanoi, ohjaten Lilianin peilin eteen. "Sinusta kasvaa hyvin paljon äidin näköinen. Hän oli vahva nainen. Ei ehkä niinkään lihasten suhteen, mutta muistan hänen olleen lujempi luonteeltaan kuin kukaan." "Laucian on kertonut minulle samaa." "Mutta äiti oli myös hyvin lempeä. Kun hän kertoi minulle ensimmäisen kerran, millainen isä oikeasti on, hän valvoi koko yön vierelläni..."

 

Lilianin luottamuksen palauttaminen ei ollut helppoa, mutta ei myöskään läheskään yhtä vaikeaa, kuin Calder oli odottanut. Hän vietti monta iltaa siskonsa luona, ja he puhuivat kaikesta, mutta pääosin Sheilahista. Lopulta Lilian ei enää voinut olla vain hiljaa, vaan otti esille asian, joka häntä oli kaikista pahiten häirinnyt hänen veljensä katoamisen jälkeen. "Mitä sinä aiot nyt tehdä? Aiotko rakentaa kapinallisarmeijan uudestaan?" "Lilian...?" "Äidin vuoksi. Sinä perustit sen tuodaksesi oikeutta hänen muistolleen, mutta nyt... Sait elää rauhassa Selenen kanssa, tarkoittaako tämä, että haluat jatkaa sitä elämää?" Sanattomana Titus tuijotti lattiaa. Hän ei ollut miettinyt kapinallisia pitkään aikaan, ja ajatus kaiken sen vastuun unohtamisesta houkutteli poikaa. Ei hän aikaisimmiinkaan ollut ottanut läheskään tarpeeksi vastuuta, mutta hän tiesi, että jos hän palaisi, asiaan oli tultava muutos. "Haluatko sinä, että palautan kapinallisarmeijan?" poika lopulta kysyi. Hiljaa, mutta päättäväisesti Lilian nyökkäsi. "Jos sinä et sitä tee, niin sitten minä rakennan kaiken uudelleen. Nyt kun tiedän totuuden, en vain voi antaa kaiken vääryyden jäädä historiaan. Haluan puhdistaa äitini nimen, ja pitää huolen, ettei isäsi tapa sinua." Hätkähtäen Titus käänsi katseensa Lilianiin. Tytöstä oli kasvanut päättäväisempi hänen poissaollessaan, kuin mitä hän oli osannut odottaakaan. "Olet oikeassa. Mutta en voi antaa sinun ottaa niin vaarallista tehtävää harteillesi. Isoveljien ei kuulu piilotella pikkusiskojensa takana." "Tarkoitatko sinä...?" "Kyllä. Tulen tarvitsemaan apuasi nyt enemmän kuin ikinä, mutta minä tuon kapinallisarmeijan takaisin."

 

"Onko kaikki ennallaan?" Titus kysyi, päättäen aloittaa suunnittelun keräämällä ensimmäisenä pääporukan kasaan. Häntä hermostutti ajatus tavata jälleen muut jäsenet sen jälkeen, kun hän oli lähes täysin jättänyt huomiotta heidän neuvonsa. "Jos tarkoitat löydätkö kaikki samoista paikoista kuin ennen, niin kyllä. Alya työskentelee täällä edelleen Madamelle, ja Allawi on yksi hänen vakioasiakkaistaan. Mustafan talli on pysynyt kaupungin reunalla ja Laucian viihtyy tavernoissa." Titus nyökkäsi, ensimmäinen osuus kapinallisarmeijan palauttamisesta tulisi olemaan helposti toteutettavissa, mutta myös todennäköisesti kaikista vaikeinta. "Haluatko, että lähden etsimään heitä ja pyydän tapaamaan sinut pian?" "Ei. Ehkä parempi, että minä menen heidän luokseen. Minun on vihdoin pakko alkaa ottaa tästä jotain vastuuta, enkä voi odottaa heidän paapovan minua kuin jotain... no, prinssiä", poika sanoi ja hymyili vinosti viimeiselle sanalle. Lilian naurahti hieman, ja tytön teki mieli muistuttaa veljeään, että tämähän oli prinssi. "Siitä puheen ollen... Ehkä minun pitäisi kertoa kaikille totuus. Mustafa tietää, ja Laucian arvasi aikoinaan, mutta en tiedä tietääkö Alya ja Allawi, kuka minä todella olen." "...Oletko aivan varma?" "Kyllä. Jos haluan saada heidän luottamuksensa takaisin, tämä on ensimmäinen askel. Olen minä sentään sen oppinut, että totuus ei pysy ikinä ikuisesti piilossa, ja he ansaitsevat kuulla totuuden minulta." "Haluatko sitten kertoa heille myös... minusta?" Lilian kysyi hieman huolissaan. Tyttö ei ollut varma, mitä mieltä hän oli asiasta. "Sinun ei tarvitse kertoa, ellet halua. Minä kerron vain, kuka minä olen, mutta lupaan pitää sinun salaisuutesi." "...Laucian tietää", Lilian muistutti veljeään. "Ja niin tietää Mustafakin. Kun Nilam liitti hänet joukkoomme, hän kertoi koko totuuden." "Joten Alya ja Allawi ovat ainoat jotka eivät tiedä?" "Niin..." Titus myönsi hiljaa. Häntä alkoi hieman hermostuttaa lisää. "Onnea matkaan, Alya ei tule ilahtumaan tuosta", Lilian naurahti, ja taputti veljeään selkään. Tämä tulisi tarvitsemaan kaiken maailman onnen siinä vaiheessa.

 

Astellessaan alas portaita lähteäkseen, Titus törmäsi järkytyksekseen Alyaan. Nainen tunnisti pojan heti, osittain Lilianin vuoksi. Tyttö ei ollut vielä tarpeeksi vanha ottaakseen asiakkaita viihdytettäväkseen, ja vain yhdellä miespuolisella henkilöllä oli lupa tulla yläkertaan tytön kanssa. "Mitä sinä täällä teet?" Alya sähähti vihaisena. Titus käänsi katseensa häpeissään. Hän halusi kyllä puhua Alyan kanssa asiat selviksi, mutta ei näin yllättäen. "Vastaa!" nainen huusi, ja läimäisi poikaa voimakkaasti poskelle, mutta tämä ei tuntunut edelleenkään saavan sanaa ulos suustaan. "Hän tuli tapaamaan minua", Lilian sanoi, astuen kaksikon väliin. "Mitä? Ja miksi sinä muka kuvittelet, että Lili haluaisi nähdä naamaasi?" "Alya, ole kiltti ja kuuntele", Lilian pyysi. "Anna olla, tämän minä olen ansainnut", Titus lopulta sanoi, työntäen tytön hellästi syrjemmälle. "Totta vietävä olet! Minä en edes voi lyödä sinua niin kovaa, kuin oikeasti ansaitsisit", Alya sylkäsi sanat vihaisena. "Tiedän. Ja minä haluan pyytää sitä kaikkea anteeksi." "Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi? Luuletko todella, että minä tai kukaan haluaa kuulla sinun surkeita anteeksipyytelyjä?" "Hän aikoo tuoda kapinallisarmeijan takaisin", Lilian puuttui jälleen keskusteluun. "Aikoo vai? Tämä nulikka? Hah! Jos hyvä tuuri käy, hän saa itsensä tapetuksi ensimmäisessä taistelussaan." Ensimmäinen taistelu... Se oli ollut aikoinaan Tituksen osalta täysi katastrofi. "En... Minä lupasin Nilamille, etten kuole. Alya, minä todella aion tuoda kapinallisarmeijan takaisin, ja tällä kertaa aion seisoa sen takana loppuun asti, horjumatta." "Sinä todella olet maailman suurin haaveilija. Tarvitaan vain yksi mies, ja sinä horjut ja taivut kuin kaisla." "Mutta tällä kertaa lupaan kaiken olevan toisin. Alya, minä... Olen oppinut läksyni. Enkä todellakaan ole ylpeä, kuinka kauan siihen meni, mutta minun on tehtävä tämä. Jos en saa tukeasi, ymmärrän, mutta en voi vain luovuttaa. Taistelen vaikka yksin, jos on pakko, mutta en enää ikinä aio toistaa virheitäni."

 

Mustafan suostuttelu ei ollut läheskään yhtä helppoa. Mies esitti, kuin hänellä olisi ollut kiire, eikä halunnut kuunnella sanaakaan Titukselta. "Sinä teit päätöksesi. Nyt kannat niistä seuraukset. Minun apuani et enää saa", mies sanoi tiukasti, kun yritti pitää Nagia kauempana pojasta. Hevonen oli kaivannut ihmisystäväänsä, ja tunnisti tämän kyllä valeasunkin läpi. Mustafa ei kuitenkaan halunnut olla missään tekemisissä Tituksen kanssa, ja hän aikoi saada hevosensakin hyväksymään saman kannan. "Olen aikonut kertoa totuuden", Titus kuitenkin muistutti itsepäisesti, "Kaikille." "Siinäpähän kerrot, haluaisimpa nähdä sen ihmisen naaman, joka on valmis kuuntelemaan." Vanhan miehen itsepäisyyden läpi oli lähes mahdotonta päästä, joten Tituksen oli lopulta turvauduttava vähemmän kunnollisiin temppuihin. "Nagi!" hän kutsui hevosta, ja ori riuhtaisi itsensä irti ravaten pojan luokse. Vihaisena Mustafa viimein kääntyi Titukseen päin, ja oli jo aikeissa antaa pojalle kunnon korvatillikan, mutta tämän seuraavat sanat saivat miehen jäätymään paikoilleen. "Haluat tietää, kuka kuuntelee minua? Lilian. Lilian kuuntelee minua. Kyllä, sama Lilian, ystäväsi Nilamin, ja entisen kuningattaresi Sheilahin tytär." "...Pelaat likaista peliä, poika", Mustafa lopulta sanoi vihaisesti. "Tiedän. Mutta minä tarvitsen sinua nyt enemmän kuin koskaan. Olet paras strategisti, jonka tunnen, ja osaat katsoa asioita eri kanteilta." "Etpä ollut tuota mieltä vielä jonkin aikaa sitten." "Ja kadun silloista typeryyttäni joka päivä. Mutta jotta voin tuoda kapinallisarmeijan takaisin, minun pitää aloittaa jostakin." "Ja nytkö sinä haluat minun suunnittelevan ensimmäisen siirtosi?" "Juuri niin." "Sinä itsekäs kakara... Hyvä on. Mutta älä kuvittele, että voit kiristää minua rakkaiden ihmisteni nimillä. Teen tämän yhden palveluksen sinulle heidän muistokseen ja Lilianin turvallisuuden takaamiseksi. Sen jälkeen olet omillasi, poika." "Enempää en pyydäkään."

 

Allawin houkuttelu mukaan sen sijaan osoittautui yllättävän helpoksi. "Minä olin alun perin mukana vain Alyan vuoksi. Jos hän suostuu sinua kuuntelemaan, niin minäkin olen mukana", mies totesi hartioitaan kohauttaen. Titus oli kuin puulla päähän lyöty, ja hän tuijotti Allawia hölmistyneenä. "Luulitko sinä todella, että minä olin mukana sinun tai kuningattaren vuoksi? Ikävää tuottaa pettymys", Allawi virnisti huvittuneena. "No, tällä kertaa tuo taitaa toimia minun hyödykseni. En tiedä olisinko jaksanut enää tälle päivää riidellä. Eilen puhuin Alyalle ja aikaisemmin tänään Mustafalle, ja molemmat antoivat minun kuulla kunniani", Titus kertoi rentoutuneempana. "Mutta en minä silti hyvällä sinun tekojasi katso", mies muistutti vielä, mutta pojan kalvetessa naurahti jälleen. "No, en minä tuomitse miestä yhden virheen vuoksi. Ja nuoruus on virheiden aikaa muutenkin." Taputtaen poikaa tuttavallisesti selkään Allawi antoi Tituksen tuntea hetken aikaa, kuin tällä olisi vielä mahdollisuuksia korjata virheensä ja tuoda oikeus kuningattaren muistolle.

 

"Sinä haluat tehdä mitä?" "Tuoda kapinallisarmeijan takaisin", Titus sanoi. Hän oli kuvitellut Laucianin olevan helpoin saada mukaan, sillä olihan hän jo puhunut muutaman kerran miehen kanssa. "Se ei sinulla juuri viimeksi onnistunut", Laucian muistutti. "Tiedän, olen kuullut tuon jo kaikilta muiltakin", Titus huokaisi. "Sitten varmaan osaat itsekin arvata, että et pettänyt vain meitä, petit monen muunkin luottamuksen." "Tiedän, ja olen päättänyt voittaa sen takaisin totuudella. Aion kertoa muillekin, kuka todella olen." Huokaisten Laucian pudisti päätään. "Oletko mukana?" Titus kysyi, huolestuen hieman, mitä mies aikoisi seuraavaksi sanoa. "Äitisi oli hyvä ystäväni. Hän ei ollut petturi, ja mielestäni kuningas kyllä ansaitsee rangaistuksensa." "Hienoa. Ja sitten minulla olisi pieni pyyntö sinulle. Uskon sinun voivan paremmin järjestää jonkun paikan, jossa voimme puhua rauhassa. Me viisi ja Lilian, hänkin halusi olla mukana paikalla." "Yritätkö sinä määräillä minua, pentu?" "Kutsu sitä mieluummin resurssien hyödyntämiseksi", Titus lopulta virnisti iloisesti.

 

"Vielä yksi asia", Titus sanoi, pysäyttäen Laucianin ennen kuin varas ehtisi lähteä. "Mietin, josko olisit halukas kertomaan muille todellisesta ammatistasi?" poika ehdotti. "En pitäisi sitä kovin hyvänä vaihtoehtona. Jos et sattunut tietämään, niin tästä työstä ei puhuta noin vain ohimennen", Laucian vastasi. "Ymmärrän, mutta Mustafan olisi ehkä helpompi tehdä suunnitelmia, jos hän tietäisi todelliset kykysi." Pojan sanoissa oli kyllä oma järkensä, mutta siltikään varas ei osoittanut taipumisen merkkejä. "Minä kyllä takaan selustasi." "Enpä tiedä haluanko luottaa selustaani teinipojalle", mies totesi. "Entäpä prinssille? Totta, Tituksella ei ole valtaa, mutta Calderilla sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Jos minä sanon, Mustafa tai kukaan muukaan ei voi heittää sinua vankilaan." "Katsotaan", Laucian huokaisi lopulta. Hän ei luvannut mitään, mutta harkitsisi ehkä asiaa ja tekisi lopullisen päätöksen sitten kun sen aika tulisi.

 

Kun kaikki vihdoin ja viimein kokoontuivat, kaikki eivät olleet hyvällä tuulella asiasta. Alya ja Mustafa olivat edelleen vihaisia Titukselle, Laucian taas seurasi tilannetta sivusta epäilevänä, Allawi ei suuremmin näyttänyt välittävän, ja Titus ja Lilian olivat hermostuneempia kuin koskaan ennen. "No, haluatko sanoa, mitä varten halusit tavata meidät kaikki kerralla?" Alya aloitti. Titus veti muutaman kerran syvään henkeä, mutta se ei auttanut. Hänen oli vain saatava asiansa sanottua, muuta vaihtoehtoa ei ollut. "Olen päättänyt tuoda kapinallisarmeijan takaisin." "Sen sinä olet jo kertonut meille kaikille", Mustafa muistutti piikikkäästi. "Ja uskon tarvitsevani siihen teidän kaikkien apua. Edes sen verran, että pääsen alkuun. Haluan teidän auttavan minua suunnittelemaan, mikä tulisi olla ensimmäinen siirtoni ja neuvoa, kuinka saisin ihmiset jälleen uskomaan minuun." "Vaadit mahdottomia", Mustafa totesi, Alyan nyökytellessä. "Antakaa pojan yrittää", odottamaton kommentti tuli nurkasta, ja kaikki kääntyivät vilkaisemaan Allawia. "Sanoin vain, että antakaa pojan yrittää. Yksin hän ei saa mitään aikaiseksi, mutta jo muutama tönäisy oikeaan suuntaan saattaa tehdä ihmeitä." "Kiitos, Allawi", Titus huokaisi helpottuneena. "Tämän enempää en sinua auta. Lopun suostuttelun saat hoitaa itse." "Typerä mies", Alya murahti kiukkuisena Allawille, joka vain kohautti harteitaan. "Miten sinä voit kuvitella kenenkään lutotavan sinuun enää?" nainen jatkoi, kääntäen tällä kertaa katseensa poikaan. Nyt se sitten oli käsillä, totuuden hetki.

 

"Minun olisi pitänyt kertoa tästä teille jo aikaisemmin, tiedän sen", Titus aloitti ja alkoi riisua käärettä vasemmasta kädestään. "Sille on syy, miksei kukaan lainvartija ikinä löytänyt minua. Se johtuu siitä, että 'Titusta' ei ole koskaan ollut olemassa, ei omana itsenään. Titus on vain toinen nimeni, jota kukaan ei käytä." "Mitä helvettiä sinä nyt selität?" Alya kivahti vihaisena ja Mustafan katse tiukentui. Allawi sen sijaan asteli hämillään lähemmäksi. "Todellinen ihminen tämän kaiken takana... Se olen minä, Calder Titus Vinemar. Edesmenneen kuningatas Sheilahin poika", prinssi lopulta sanoi, ottaen silmälapun pois päästään. Hän kohtasi hiljaisena muiden ällistyneet ja yllättyneet ilmeet. "Mikä typerä vitsi tämä on?" Alya kysyi vihdoin vihaisena. "Se ei ole vitsi", Mustafa sanoi, ja nainen kääntyi vihaisena tämän puoleen, käskien miestä selittämään. "Aluksi kyse oli prinssin turvallisuudesta. Nilam ei halunnut saattaa Calderia epäsuosioon asettamalla poikaa avoimesti isäänsä vastaan. Mutta uskoisin myös, että Tituksesta kasvoi sen verran tunnettu, ettei maskin pois ottaminen enää ollut mahdollista." "Olet osittain oikeassa. Mutta maskin pois ottaminen on mahdollista. Näet sen nyt ja tässä. Ja tulet näkemään sen uudestaan, sillä kapinallisarmeija, jonka aion nostaa haudastaan, sitä ei johda Titus, vaan minä."

 

"Aiotko sinä, typerys, todella paljastaa koko kansalle olevasi Titus?" Mustafa älähti. Hetken ajan hän oli jopa huolissaan prinssistä. "Aion. Jos te kaikki ette tule enää tämän jälkeen olemaan rinnallani isääni vastaan, minun on löydettävä muita keinoja. Ja tein tämän päätöksen jo ennen kuin kutsuin teidät kaikki tänne", Calder selitti, ja pojan ilmeestä saattoi nähdä, että tämä oli tosissaan. "Nythän sinä ison kortin iskit pöytään", Allawi naurahti lopulta, särkien huoneen hiljaisuuden. "Olen aina tykännyt pelata suurilla panoksilla", prinssi virnisti vastaukseksi, saaden huoneen kuitenkin jälleen hiljenemään. "Muistan hyvin. Lucian", Mustafa totesi, saaden pojan hätkähtämään. Calder ei ollut ikinä kuvitellut, että tuo nimi vainoaisi häntä vielä näin suuresti. "Älä sano sitä nimeä. Se tuo huonoa onnea", prinssi vastasi hiljaa. "Älä yritä pyyhkiä virhettäsi maton alle", Alya sähähti, "Lucianin vuoksi sinä olit valmis hylkäämään kaikki!" "Tiedän! Älä vain... Älä sano sitä nimeä. Pyydän. Ei enää ikinä", Calder toisteli. Hänen itseluottamuksensa tuntui alkavan rapisemaan, vaikka poika sitä kuinka yritti pitää kasassa.

 

"Tuota... Muistat kai, että Laucianin nimi eroaa hänestä vain yhdellä kirjaimella?" Allawi totesi, saaden kaikkien katseet kääntymään varkaaseen. "Älkää edes yrittäkö vetää minua tähän", Laucian sanoi tympääntyneenä. Hän ei halunnut olla mitenkään liitettävissä Lucianiin, ei edes yhdellä kirjaimella. Kuitenkaan nimelleen mies ei voinut mitään. "Lau...", Calder aloitti, mutta huomasi, ettei voinut sanoa miehen nimeä loppuun. Hän ei ollut aikaisemmin tullut miettineeksikään asiaa, ja yhdellä kommentilla Allawi oli saanut prinssin lähes menettämään puhekykynsä. Hän ei saanut murentua nyt, tämä oli vain miehen tapa testata häntä. Mutta jos hän ei voisi kutsua Lauciania nimeltä niin, mitä sitten. "Cin", prinssi sanoi, ja tuijotti Lauciania, ja mies vastasi hänen katseeseensa hämmästyneneä. "Anteeksi mitä?" "Cin. Tunnemme muutenkin jo toisemme pitkältä ajalta, niin mitä vikaa lempinimen kehittämisessä on?" "...Ja sinä keksit, että minun nimeni pitäisi olla Cin? Et sen parempaan pystynyt?" "Hei, Minua hän kutsuu Liliksi", Lilian puuttui puheeseen, "On Cin siihen verrattuna paljon erityisempi." "Alatteko te nyt ruoskimaan minun kykyäni keksiä teille lempinimet?" Calder parkaisi. Lopulta kaikille päädyttiin keksimään lempinimet, suurimmaksi osaksi Lilianin yllytyksestä. Kukaan ei kuitenkaan heti alkuun pitänyt nimistään, ja huomauttivat, että tuskin kovin pian tulisivat niihin reagoimaan. Alya sai lempinimen Ally, Allawista tuli Law, ja Mustafan uusi nimitys oli Musty.

 

"...Tuota, ehkä minunkin pitäisi kertoa jotain", Lilian sanoi, kun nimiasia oli saatu setvittyä. Kuinka he edes olivat siihen taas päätyneetkään? "Lilian?" Alya kysyi ihmeissään, muidenkin kääntäessään katseensa tyttöön. "Lilian, ei sinun ole pakko", Calder yritti keskeyttää tytön. "Ei, kyllä minun on. Sinäkin kerroit, ja minusta kaikkien on hyvä tietää, mitä kaikkea pelissä todella on", tyttö sanoi kuitenkin päättäväisesti. "Pikku prinsessallakinko on salaisuus?" Allawi kysyi. Hän oli antanut tytölle lempinimen huomattuaan Alyan suhtautuvan tyttöön erittäin suojelevaisesti, vaikka ei tiennytkään miksi. "Kyllä, minulla on myös salaisuus", Lilian hymyili hieman kiusaantuneena. Calder pudisteli edelleen päätään, epäuskoisena, että tämä hetki koitti siinä hänen silmiensä edessä. "Calder on isoveljeni", tyttö tokaisi sanat suustaan. Mustafa käänsi katseensa pois, häveten kuningassuvun perillisten typeryyttä. "Ai pikku prinsessa onkin siis todellinen prinsessa?" Allawi nauroi, kykenemettä vielä uskomaan. "Kyllä. En tiennyt siitä itsekään moneen vuoteen, mutta näin kuulema on. Polttomerkki minulla on niskassani", Lilian selitti, ja veti hiukset pois edestä näyttäen polttomerkkinsä muille. Alya riuhtaisi Calderin siihen viereen ja alkoi vertailla prinssin kädessä olevaa polttomerkkiä Lilianin niskassa olevaan. "Ne todella ovat samanlaiset..." nainen mutisi hiljaa. "Tiesin kyllä sinussa olevan jotain erityistä. Vaikka Madame kuinka yritti kohdella sinua samoin kuten muita ottolapsiaan, sinä olit aina hieman erityinen. En itsekään huomannut sitä ensin, mutta tunnen Madamen jo pitkältä ajalta... Hänkin tietää, vai mitä?" "Madame tietää", Lilian vahvisti. "Ja sinä tiesit tästä?" Alya kivahti Mustafalle. "Tiesin. En vain odottanut tiedon tulevan ilmi vielä vuosiin." "Entä sinä?" naisen katse suuntautui seuraavaksi Allawiin, joka hiljaisena pudisti päätään, ollen selvästi itsekin yllättynyt. Kun naisen katse kohtasi Laucianin, mies pysyi hiljaa. Calder kohotti myös katseensa varkaaseen. Tämä voisi nyt kertoa totuuden jos halusi. Prinssi nyökkäsi, muistuttaen varasta, että hän tulisi pitämään kyllä miehen puolia.

 

"Kyllä. Minä tiesin", Laucian lopulta sanoi, saaden myös Mustafan kääntymään häneen hämmästellen. "Kuulun varkaiden kiltaan, ja kun Nilam etsi piilopaikkaa Sheilahille raskauden ajaksi, hän otti meihin yhteyttä", varas selitti. Huoneeseen syntyi jälleen hämmentynyt hiljaisuus. "Sinä olet siis... kuinka vanha?" Mustafa kysyi hämillään. "Vanhempi kuin miltä näytän", Laucian myönsi. "...Ja rikollinen?" "Kyllä." "Mustafa, sinä et enää toimi vartijana, sinä kasvatat hevosia", Calder muistutti. "Ja sinäkö olet täysin sinut asian kanssa?" Mustafa käänsi katseensa prinssiin. "Minä luottan Laucianiin. Hän pelasti minut ja äitini tämän hädän hetkellä, vaikka olisi aivan hyvin voinut myydä meidät kuninkaalle." Pieni huvittunut hymy nousi Laucianin kasvoille. Sheilahin lapset olivat yhtä kummallisia kruunupäitä kuin nainen itsekin oli ollut.

 

"Mikä sinun salaisuutesi sitten on?" Alya kääntyi vihaisena Allawiin. Hän huomasi, että mies oli ainoa, joka ei ollut yllättynyt Laucianin paljastuksesta. "Mitä, etkö ole ikinä kuullut kapteeni Puujalasta?" mies kysyi nauraen. Ajatellen, ettei hänellä olisi enää syytä salailla mitään, kun muutkin paljastelivat kaapeissaan piileskelevät luurangot. "Pikemminkin kapteeni Puupää", nainen kivahti vihaisena, läimäisten miestä poskelle. "Oletko sinäkin sitten joku varas?" Mustafa kysyi haluten tarkennusta. Kapteeni ei kuitenkaan vielä tarkoittanut, että joku oli rikollinen, mutta Allawista oli vaikea sanoa, milloin tämä vitsaili ja milloin oli tosissaan. Ehkä mies ei ollut kapteeni ollenkaan? "No, entinen merellä liikkuva sellainen. Ilman kättä minä vielä pärjäsin, mutta ilman jalkaa homma alkoi käydä jo aika hankalaksi. Kyllä minä aina toisinaan saatan käydä paikan jos toisenkin tyhjentämässä, jos taskut alkavat käydä liian tyhjän tuntoisiksi." "Kaikkea porukkaa se sinäkin keräät ympärillesi", Mustafa tokaisi lopulta Calderille. "Hei, en minäkään tiennyt mitään Lawin ammatista", prinssi puolustautui nopeasti. "Siltikin. Ja tarkoittaako tuo, että tiesit Laucianista?" "Vasta viime aikoina." Huokaisten mies pudisti päätään.

 

"Musty, mikä sinun salaisuutesi sitten on?" Lilian tuli kysymään mieheltä, kun tämä osoitti selvää pettymystä porukkaan. "Mikä salaisuus? Minä olen rehellinen mies, eikä minulla ole mitään salaisuuksia", Mustafa kertoi. Lilianille hän kuitenkin yritti puhua pehmeämmällä äänensävyllä, tyttö kuitenkin oli kaikista vähiten syyllinen mihinkään. "Varmasti sinulla jotakin on, mitä et ole koskaan kertonut kenellekään", tyttö intti, ja hymyili viattomasti. "Ei sinun sellaisia pitäisi miettiä", mies yritti vielä kerran saada Lilianin luopumaan, mutta tämä kasvoi vain entistä uteliaammaksi. "Musty, kerro minulle. Prinsessasi pyytää", Lilian sanoi nauraen. Oliko Calderin huonot tavat käyttää valtaansa väärin alkaneet tarttua jo tämän siskoonkin. "Hyvä on, mutta sinun on luvattava, ettet kerro asiasta sitten kenellekään", mies lopulta taipui "Jos totta puhutaan, en ole ikinä pitänyt kitkeristä juomista. Juon aina teeni sokerin kanssa", Mustafa kuiskasi tytölle, saaden tämän nauramaan. "Ihan totta?" Lilian kysyi, miehen nyökätessä vähemmän innostuneena. Ei hän niinkään hävennyt asiaa, mies ei vain pitänyt aina ihmisten reaktioista siihen. Hän itsekin ajatteli sokerin ja hunajan käytön teessä olevan enemmän lasten juttu. "Pidäkin sitten huolta, ettet kerro tuota eteenpäin", Mustafa muistutti. "Minä lupaan", Lilian hymyili iloisesti.

 

"Mutta ehkä meidän on hyvä myös puhua, miksi me kaikki tulimme tänne", Mustafa palasi takaisin alkuperäiseen aiheeseen. "Kyllä. Olen tähän asti selvinnyt vain tuurilla ja muiden uhrauksilla, minun on joko odotettava, että tuurini loppuu tai ottaa itse vastuu", Calder myönsi. "Sinun olisi pitänyt ottaa vastuu jo kauan sitten", Mustafa muistutti. "Mutta juuri siksi tarvitsenkin teidän kaikkien apua. Kunhan pääsen alkuun, voin edes yrittää selvitä itsekin." "Hyvä. Minä en nimittäin aio enää sotkea käsiäni sinun hölmöilyjesi korjaamiseen." Edes Lilianin aneleva katse ei hetkauttanut Mustafaa. "Veljesi käyttäytyi typerämmin, kuin yhdellä anteeksipyynnöllä voi korjata. Jos hän haluaa apuani, hänen on osoitettava, että hän on sen ansainnut." "Tarkoitatko, ettei kaikki ole vielä menetetty?" Calder kysyi toiveikkaasti. "Älä odota liikoja. Saat todella tehdä töitä todistaaksesi, että sinuun voi vielä luottaa. Ja tällä kertaa haluan sinun tekevän kaiken juuri niin kuin käsken. Ei mitään ulkopuolisten mielipiteitä sotkemaan." "Ei huolta. Olen päättänyt, että kukaan muu ei tule sotkemaan käsiään kuninkaan vereen, kuin minä", Calder julisti, saaden kaikki jälleen hiljaisiksi. "...Oletko nyt aivan varma?" Mustafa kysyi lopulta. "Olen. Mutta en voi vain murhata kuningasta hänen nukkuessaan. En aio olla vain ahne vallananastaja. Minun on todistettava kansalle, että tekoni on oikeutettu, ja ettei Douglas ole heidän oikea hallitsijansa." "...Ainakin sinä puhut kuin mies, mutta tulemme vielä näkemään, osaatko elää kuten mies."

 

Kun muut alkoivat olla lähdössä, Alya pysäytti vielä Calderin. "Mitä nyt?" prinssi kysyi hämillään, kun nainen mitään sanomatta sitoi ohuen nahkahihnan pojan kaulan ympärille. "Mikä ihme tämä on?" "Se on siltä varalta, että voin helpommin repiä sinut takaisin, jos meinaat karata taas käsistä", nainen sanoi, kiskaisten hihnan päästä terävästi. "Eikö tämä ole vähän liikaa?" Calder kysyi kiusaantuneena. Nainenhan kohteli häntä kuin jotain koiraa. "Älä edes yritä irrottaa sitä. Saat pitää pantaasi niin kauan, kunnes voin taas luottaa sinuun", nainen muistutti. "Älä kuitenkaan liikaa kiinny siihen", Allawi huomautti sivummalta. Hämillään prinssi käänsi katseensa mieheen, ja sitten takaisin Alyaan. "He ovat nykyisin pari", Lilian naurahti veljensä vierestä. "Lilian, älä sinäkään puhu nyt ohi suusi", Alya sanoi vilkaisten tyttöön, joka virnistellen sulki suunsa. "Vai niin, että tällaistakin on tapahtunut, eikä kukaan sanonut minulle mitään", Calder totesi virnuillen. "Sinä myös. Vain koska te kaksi satutte olemaan kruunupäitä ei tarkoita, että sietäisin teidän kummankaan kettuiluja", Alya sähähti, riuhtaisten jälleen hihnasta.

 

"Kannattiko minun sittenkään tulla mukaan?" Lilian kysyi, kun he muutaman päivän päästä menivät kahdestaan Calderin aikoinaan Nagin kanssa löytämälle lammelle. Prinssi ei ollut ikinä tuonut sinne muuta kuin siskonsa, ja sellaisena asia sai hänen mielestään pysyä. "Sinä halusit harjoitella kirveellä. Ja minunkin olisi varmaan ihan hyvä hieman kertailla, en tiedä kuinka ruosteessa olen", Calder hymyili rohkaisevasti. Siitä Lilian olikin juuri huolissaan. Hän pelkäsi veljensä tarvitsevan enemmän harjoittelua, tämä kuitenkin oli kruununperillinen. "Sitä paitsi, en tunne itseäni niin surkeaksi jos sinulta jokin menee pieleen", prinssi jatkoi kiusoittelevasti. "Kiitos kovasti", Lilian tuhahti, ja riuhtaisi kirveen veljensä kädestä, huomaten kuitenkin nopeasti sen painon. Jo muutaman askeleen otettuaan tyttö kaatui pehmeään ruohikkoon kirves sylissään. "Hyvin alkaa", Calder virnuili. "Jos vain osaisin, saisit kasan jäätä juuri nyt päin naamaasi", Lilian uhkasi. "No niin, juuri noin puhuu hyvä oppilas. Ilmaisee selkeästi halunsa oppia."

 

Calderille oli helpompaa opettaa Liliania, ja se todella auttoi prinssiä ymmärtämään asetta paremmin. Vaikka tyttö ei ehkä hallinnut jäätä kovinkaan hyvin, prinssi saattoi tämän harjoittelussa nähdä, mitä hän mahdollisesti itse teki väärin veden suhteen. "Yritä rentoutua, ja keskittyä siihen mitä haluat jään tekevän, älä sen kylmyyteen." "Helppoa sinun on sanoa, kun omat sormesi ei ole jäätymässä tähän kirveeseen kiinni", Lilian tiuskaisi. "No yritä käskeä sitä sitten pois sinun sormilta. Koita vaikka jäädyttää kirveen pinta", Calder yritti opastaa. "Miten minä sen muka oikein teen?" tyttö parkaisi. "Helpompaa se olisi ehkä, jos sietäisit kylmää paremmin. Luuletko, että osaisit työntää jäätä kauemmaksi kun se koskettaa ihoa?" "En. Mikset sinä kokeile nyt vaihteeksi jotain? Olet vain koko ajan sanonut mitä minun pitäisi tehdä, mutta et itse tehnyt mitään!" "Selvä, anna tänne", Calder tokaisi jo itsevarmemmin. Hän uskoi nähneensä Lilianin tekemät virheet, ja osaisi näin vältellä itse samoja.

 

Sen sijaan, että olisi mennyt lampeen, kuten usein ennen, prinssi pysytteli tällä kertaa kuivalla maalla. Hän ojensi kirveen lampea kohti, ja päätti yrittää kutsua vettä luokseen. Temppu ei kuitenkaan halunnut ottaa toimiakseen. Lilian kikatti hieman taustalla, kun prinssi lopulta joutui itse astumaan lähemmäksi lampea, mutta kirveen terän osuessa lammen pintaan vesi alkoi totella poikaa paljon paremmin. Päättäen kostaa siskolleen tämän kiukuttelun Calder yritti ohjata kirveellä veden lentämään siskonsa päälle. Temppu onnistui vähän liiankin hyvin, ja suuri vesimäärä roiskui ympäriinsä, mutta prinssin tähtäys sai iskun osumaan suureen puuhun tytön sijaan. "Mitä ihmettä sinä oikein yrität tehdä?" Lilian parahti puun takaa, jonne oli juossut suojaan kastumista. "Sen siitä saa kun ei kunnioita opettajaansa", Calder vastasi virnistäen. Vaikka temppu ei ollut toiminut täysin niin kuin hän oli halunnut, se oli kuitenkin säikäyttänyt tyttöä tarpeeksi. Kiukkuisena, ja tietäen ettei voisi tehdä paljoa muuta, Lilian näytti kieltä veljelleen.

 

"Mitä ihmettä te kaksi oikein olitte tekemässä?" Alya kysyi kun Lilian saapui takaisin punaisten lyhtyjen kadulle. "Calder opetti minulle hieman kirveen käyttöä... ja melkein upotti koko paikan siinä samalla", Lilian tuhahti. "Minne te siis tarkalleen ottaen menitte?" "Se on joku Calderin itse löytämä aukio kaupungin pohjoispuolella olevassa metsässä." Calder itse oli palannut palatsiin viedäkseen kirveen takaisin paikoilleen, mutta tulisi myöhemmin takaisin. Toiset olivat keränneet yhden tavernan täyteen Tituksen entisiä kannattajia näkemään ja kuulemaan prinssiä. Mustafa piti ajatusta edelleen typeränä, mutta poika ei ollut suostunut antamaan periksi. Lilian mietti, että se oli jopa saattanut tehdä mieheen pienen vaikutuksen, sillä sen jälkeen Mustafa oli syventynyt jopa entistä enemmän suunnitelmiinsa. "Prinssi on valmis uhraamaan maineensa ja kunnioituksensa. Vaikka en pidäkään siitä, minun on tehtävä suunnitelmat niin, että ne vahingoittaisivat häntä mahdollisimman vähän." Niin mies oli ainakin oli sanonut.

 

Titus ei saanut kovinkaan suurta suosiotaan saapuessaan paikalle, vaikka taverna oli lähes täynnä hänen entisiä kannattajiaan. Monet mulkoilivat poikaa kauempaa, mutta muutama huusi myös loukkauksia ja käski tämän painua sinne minne katosikin, ja jättää mieluusti tulematta takaisin. Baarimikon tiukka käsky käyttäytyä kunnolla kuitenkin toimi vielä varsin hyvin hiljentimenä alkuillasta. "Pahinta mitä talosta löytyy", Titus tilasi tiskiltä. Hän tarvitsi jotain rohkaisua, ennen kuin puhuisi ihmisille. Hän saattoi kuitenkin kuulla, että suurista puheistaan huolimatta poika olisi oikeasti pelkuri, mutta Titus nieli jokaisen sanan hiljaisena. Vielä vähän aikaa, vielä muutama pieni hetki, ennen kuin hänen pitäisi poistaa maskinsa lopullisesti. Kuitenkin tuoppi tyhjeni aivan liian äkkiä, ja tämä oli ainoa, jonka hän oli sallinut itselleen. Se oli nyt sitten menoa.

 

"Hei, mitä sinä oikein teet? Alas siitä", baarimikko huusi kun Titus suurieleisesti nousi tiskille seisomaan. "Tarvitsen hetkeksi teidän kaikkien huomion", Titus kuulutti, saaden monet vähin odotuksin latautuneet katseet itseensä. "No sen sinä sait. Nyt, alas!" baarimikko kuitenkin jatkoi, läpsien poikaa jaloille. "Jos tästä koituu vaivaa, korvaan sen myöhemmin. Mutta nyt, anna minun puhua", Titus sähähti miehelle, joka ei vieläkään ollut tyytyväinen, mutta lopetti häiritsemisen. "Tiedän, etten ansaitse kenenkään teistä läsnäoloa täällä, mutta en voi kiittää tarpeeksi, että tulitte kuitenkin. Teille on kerrottu, kuinka minä haluan korjata virheeni, ja kuinka haluan viedä tehtäväni loppuun. Kuolleen naisen kunnioituksen, joka on odottanut aivan liian kauan oikeuttaan. Mutta minun on kerrottava teille ensin jotain. Minä tunsin tuon naisen. Tunsin Sheilahin, paremmin kuin kukaan teistä osaa kuvitellakaan", Titus puhui kovaan ääneen, ja hitaasti otti koko ajan käärettä pois kädestään. Vain baarimikko huomasi tiskille hiljalleen ilmestyvän siteen, muiden katseiden kiinnittyessä pojan koko olemukseen. Huomaten ensimmäisenä pojan kädessä olevan polttomerkin mies henkäisi yllättyneenä, mutta samassa Calder jo repi silmälappunsa pois. "Hän oli äitini! Kyllä, minä olen Calder, mutta myös Titus, Calder Titus Vinemar, teidän prinssinne!" poika julisti kovaan ääneen, saaden koko baarin kerralla hiljaiseksi. "Minä tiedän, mitä tapahtui vuosia sitten, ja kerron teille, että se ei ollut maanpetos! Mies, jota kutsutte kuninkaaksi, ei ole puoliksikaan sen valtaistuimen arvoinen, jolla hän nyt istuu! Hän pääsi asemaansa avioliiton kautta, mutta surmasi oikean hallitsijanne aivan silmienne edessä! Hän ei hävennyt tai katunut tekoaan, kun julisti julmimman mahdollisen tuomion vaimolleen, jota lupasi rakastaa! Voiko kukaan teistä kunnioittaa sellaista miestä? Kumartaa sellaisen miehen edessä? Eikä hänen pahuutensa pääty kuningattareen, hän ei ole kohdellut minua poikanaan kertaakaan! Minut pelasti äitini, joka uhrasi henkensä suojellakseen minua! Hänen jälkeensä hänen uskollisimmat sotilaansa kasvattivat minut siksi mieheksi, jonka te nyt näette edessänne! Kuinka monen kanssa olen jakanut pöytäni? Kuinka moni on voinut puhua minulle kuin veljelleen? Tekeekö kuningas teille niin? Lupaan nousta kansani, teidän kuninkaaksenne, ja kuulla teidän äänenne kuten aina ennenkin, jos vielä kerran suostutte seisomaan rinnallani, ja tuomaan oikeuden äitini sielulle, jonka hän ansaitsee!"

 

Moni oli enemmän hämmentynyt prinssin esityksestä. He eivät tienneet, mitä heidän kuuluisi ajatella. Heidän edessään seisoi valtion oma prinssi, joka oli kaiken tämän aikaa piilotellut henkilöllisyyttään, mutta nyt tämä samainen nuori mies paljasti heille koko suuren totuuden. "Hyvä on, näen kyllä että olette hämmästyneet", Calder myönsi lopulta. "Mutta se ei tarkoita, etteikö prinssinne voisi antaa teille vielä jotain lisääkin. No niin, te mykäksi muuttuneet ruojat, katsotaan onko teistä tyhjentämään valtion kassa!" prinssi julisti yllättäen, "Tänä yönä saatte kaikki juoda minun maksuuni!" Tämä sai vihdoin ja viimein äänen palaamaan tavernan asiakkaille. Vaikka kaikilla oli vielä sulatettavana Calderin tarina, juoma näille kelpasi, ja moni huusi ja hurrasi innoissaan. "Todellako, voitat kansan puolellesi alkoholilla?" Mustafa kysyi, kun Calder liittyi hänen ja muiden seuraan. "Annetaan ihmisille yhden yön ajan jotain mitä he haluavat. He ovat ansainneet sen", prinssi sanoi, ja hymyili katsellessaan kiireiseksi muuttunutta tiskiä.

 

When the darkness closed in all around / It didn't bring us down / It only made us stronger for those days / When they turned our dreams to distant thoughts / The embers still burned hot / And now the flames will blaze

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

 

Kapinallisarmeijan palaaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Vaikka Calder sai vihdoin kannattajansa takaisin, hän halusi paluunsa olevan täydellinen, eikä halunnut heittää yhdenkään ihmisen panosta hukkaan. "Milloin sinä olet noin vaativaksi alkanut?" Mustafa kysyi, kun koko porukka jälleen oli kaupungin kartan ääressä miettimässä. "Haluan tämän vain olevan täydellinen", Calder vastasi, yrittäen samalla keksiä jotain, "Mutta sen on oltava myös jotain sellaista, mikä tulee jäämään ikuisesti Vinemarin historiaan. Kuninkaan rikokset tulee saada tuotua julkisuuteen, ja minä pidän huolen, että kenellekään ei jää epäilystä, kuka on todellinen paha." "Meillä on myös yllätys puolellamme", Allawi muistutti, "Kukaan ei odota Tituksen paluuta, saati sitten, että Titus olisikin prinssi." "En minä pahakseni näyttävyyttä pistäisi", Calder myönsi naurahtaen. "Ota tämä tosissasi, poika", Mustafa ärähti vihaisena. "Otan tietenkin. Mutta Lawin sanoissa on järkeä. Ehkä jos teemme tästä kunnon näytöksen, ihmiset todella näkevät, millainen kuningas todella on."

 

When oppression came here from all sides / We didn't take their lies / We saw a revolution rising / When they asked us why we're not the same / We wouldn't play their game / We are the voices crying

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

 

"Minäkin tulen mukaan", Lilian julisti täysin yllättäen. Tyttö oli ollut salakuuntelemassa oven ulkopuolella, eikä hän todellakaan pitänyt ajatuksesta, että hänen veljensä joutuisi vaaraan. "Lili, minä käskin sinun pysyä poissa", Calder muistutti tiukasti. "Minäkin voin taistella. Olen aina joutunut odottamaan turvassa, että taistelu on ohi, edes Alya ei anna minun olla mukana parantamassa haavoittuneita. En minä pelkää, että joku näkee ja tunnistaa minut kapinalliseksi", tyttö sanoi rohkeasti. "Lilian. Sinä olet prinsessa, jonka henkilöllisyys ei saa paljastua siltä varalta, että minulle käy jotain", prinssi kuitenkin jatkoi. "Sinä et voi päättää elämääni puolestani!" "Olen lipsunut jo enemmän kuin tarpeeksi, mitä sinun turvallisuuteesi tulee. Nyt, tottele", Calder määräsi, mutta sen sijaan Lilian hyökkäsikin. Kaikki jähmettyivät yllätyksestä paikalleen, mutta prinssin oli pidettävä kasvonsa neutraaleina. Tytön isältä perimänsä tikarin terä kosketti Calderin kaulaa, mutta tämä ei hätkähtänytkään. "Lilian, jos sinä haluat mukaan, sinun on kyettävä leikkaamaan kurkkuni auki. Ainoa keinosi on ottaa minun paikkani, en tule ikinä sallimaan sinun astuvan taistelukentälle", prinssi sanoi rauhallisesti. Tikarin terä viilsi pienen haavan tämän kaulaan, ja punainen veri alkoi hitaasti työntyä ulos. "No, Lilian? Miten on?" hän kysyi rauhallisesti, mutta äänen alta kuului myös pieni haaste. Ajatus veljensä tappamisesta kuitenkin pelotti Liliania. Tyttö ei halunnut menettää tätä, ei uudestaan. Hän oli luullut menettäneensä Calderin opiumille. Hitaasti tyttö vetäytyi kauemmaksi, tuijottaen haavaa veljensä kaulalla. "Olen ylpeä sinusta, Lilian. Kiitos", prinssi sanoi hymyillen, "Lupaa minulle, että pysyt turvassa."

 

But no the battle isn't won / The war has only just begun / And we'll keep fighting, keep building, a better place for us / And if they strike us down tonight / We'll sear the darkness with the light / It's revolution time, and you're on our side

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

 

"...En voi uskoa, että annan sinun toimia tällä suunnitelmalla", Mustafa huokaisi pettyneenä. "Ei se niin huono ole", Calder väitti kuitenkin huvittuneena. "Se olit sinä, joka halusi kaiken olevan täydellistä. Tämä suunnitelma--" "On juurikin sitä." Allawi nauroi sivummalla, ja jopa Laucian vaikutti tyytyväiseltä. "Musty, koska sinä kuitenkin myönnyt tähän mukaan, tiedän suunnitelman olevan hyvä", prinssi yritti piristää miestä, joka kuitenkin vain huitaisi tämän suuntaan kädellään. "Kai minun on taivuttava prinssin tahtoon. Mutta tuohon lempinimeen en taivu ikinä."

 

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattared / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

So let them burn (So we'll let them) / They set the fire (Burn tonight) / Now we can see (Watch the flames light) / How they conspire (Up the sky) / But they've been shattered (Shattared like a) / Like broken glass (Broken glass) / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

Now they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes, the ashes of the past

 

"Tuota, teidän korkeutenne?" kuului ääni Tituksen takaa kun tämä pelasi korttia tavernassa. "Mikä ihmeen 'teidän korkeutenne'?" nuori mies kysyi ja kääntyi huvittuneena äänen suuntaan. Kyseessä oli nuorehko mies, joka ilmeestä päätellen ei itsekään ollut täysin varma, kuinka hänen pitäisi puhutella edessään olevaa valeasuista prinssiä. "O-olen pahoillani... Halusin vain kysyä, miksi kuningas satuttaisi vaimoaan tai haluaisi pahaa teille? Hän kuitenkin on kansalle hyvä kuningas?"  Titus oli osannut odottaa tätä kysymystä jo hyvän aikaa, ja olikin hieman ihmeissään, että kuuli sen vasta nyt ensimmäistä kertaa. "Ensinnäkin, älä ole yhtään pahoillasi. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt loukkaantua", nuori mies vastasi ja vaihtoi muutaman kortin. Hänellä oli sillä hetkellä hyvä käsi, eikä aikonut luovuttaa yhden häiriötekijän vuoksi. "Toisekseen, en valitettavasti tiedä vastausta kysymykseesi. Niin on ollut aina syntymästäni lähtien, ja kun aikoinaan itse kysyin äidiltäni, hänkään ei osannut vastata minulle. Kuninkaan käytöksen syy on aina ollut minulle mysteeri, mutta pelkään pahoin, etten tule saamaan siihen koskaan järkevää vastausta." Kyselemään tullut nuori mies ei selvästikään ollut tyytyväinen saamaansa vastaukseen. "Tuota... Teidän ei olisi kannattanut vaihtaa niitä kortteja", tämä kuitenkin sanoi. Hämmästyneenä Titus tuijotti miestä, ennen kuin käänsi katseensa pöytään. Muut odottivat, että nuori mies paljastaisi korttinsa, ja vilkaistessaan omaa kättään prinssi huomasi hävinneensä jälleen.

 

Vielä palatessaan palatsiin nukkumaan ja odottamaan seuraavaa päivää, Hadeksen juhlaa, häneltä tavernassa kysytty kysymys pyöri prinssin mielessä. Miksi hänen isänsä niin vihasi häntä? Calder oli lapsena miettinyt sitä viimeksi, eikä löytänyt silloin ratkaisua. Hän oli yrittänyt tehdä kaikkensa ollakseen kuninkaalle mieliksi, mutta mikään ei ikinä saanut miestä lämpenemään pojalleen. Vasta äitinsä kuoltua prinssi oli vihdoin päättänyt vastata tämän odotuksiin juuri sillä tavalla, kun kuningas oli häneltä odottanutkin. Minkä niin suuren rikoksen lapsi olisi ikinä voinut tehdä ansaitakseen kaiken sen vihan? Hän tiesi, ettei voinut olla toisen miehen lapsi, hänen ulkonäkönsä oli kuin kopio isästään. Calder ei osannut keksiä muuta, kuin että hänen isänsä oli oikeasti vain niin vallanahne, ettei kestänyt antaa kruunua edes omalle pojalleen. Mutta eihän mies ollut edes syntynyt kantamaan kruunua, tämä oli päässyt valtaan käsiksi vasta naituaan hänen äitinsä. Mutta vaikka asia hämmensi Calderia kuinka, hän tiesi, ettei voinut enää palata. Hän ei ollut valmis antamaan anteeksi isälleen kaikkea sitä, mitä tämä oli tehnyt. Hän ei voisi elää ollen isälleen mieliksi, kun kuningas ei häntä halunnut muutenkaan.

 

Douglas tuijotti ulos huoneensa ikkunasta, kuten usein iltaisin ennen nukkumaan menoaan. Oli alkusyksy, ja huomenna koittaisi Hadeksen juhla, synkin Vinemarin kaikista mahdollisista juhlallisuuksista. Kuoleman jumalan juhliminen oli kuitenkin tärkeää, sillä tätä ei olisi suotavaa suututtaa, joten joka vuosi kansa juhli samoin myös kolmatta pääjumalaa, kuten muitakin. Mutta miksi hän oli tänä vuonna niin hermostunut? Hän oli saanut olla rauhassa kapinallisilta, ja huominen juhla tulisi olemaan, kuten kaikki aikaisemmatkin. "Oi, kuolleiden sielujen isäntä. Pyydän, että olette minulle ja kansalleni armollinen huomisen juhlanne kunniaksi", mies lausui yksinkertaisen rukouksensa hiljaa. Tyyni taivas rauhoitti hieman kuninkaan mieltä, ehkä hän murehti sittenkin aivan turhaan.

 

"En koskaan kuvitellut avustavani rikollista pääsemään sisälle palatsiin", Mustafa huokaisi kun hän odotti Laucianin kanssa palatsin porttien aukeamista. Kuninkaan ja Calderin lähtiessä kaupungille entisen vartijan oli tarkoitus opastaa Laucian asevarastoon ja auttaa tätä viemään valtakunnan elementtiase. "En koskaan odottanut saavani apua keikalle entiseltä vartijalta", Laucian vastasi takaisin. Sivusilmällä Mustafa mulkaisi varasta. Hänen omatuntonsa oli tehtävää vastaan, mutta suunnitelma oli yksinkertaisesti niin odottamaton, että se saattaisi toimia. "Ole kiltti, äläkä muistuta minua siitä. Jos tämä päivä onnistuu kuten toivomme, aion juoda niin paljon, että unohdan viimeiset viisi vuotta elämästäni." Varas virnisti nopeasti, vaikkakin epäili, että Mustafa saattaisi hyvinkin toteuttaa uhkauksensa.

 

Kuninkaan ja Calderin poistuessa palatsista vartijasaattueessa oli seuraavaksi Allawin vuoro. Miehen tehtävänä oli saada houkuteltua palatsi niin tyhjäksi kuin mahdollista, ja mies odotti kiltisti omassa piilossaan, että kruununpäät olivat päässeet hänen ohitseen. "No niin, katsotaanpas mitä vanha kettu saa aikaan", mies totesi itsekseen. Hän katsoi ympärilleen, huomaten palatsin lähellä olevan suurehkon tallin. Hevoset laitumella saattoivat hyvinkin olla vartijoiden ratsuja, joille ei ollut tilaa muurien sisäpuolella. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, kenen hevosia ne olivat, jos hän saisi jotenkin lauman riehaantumaan ja karkaamaan, siinä luulisi useammankin vartijan lähtevän hetkeksi paikoiltaan. "Pahoittelen, mutta arvon ratsuväelle tuli nyt kiireellisempää tekemistä", mies virnisti pahaenteisesti.

 

Kuului kova vain yksi kova paukaus, ja pian palatsin ohi laukkasi lauma hevosia. "Kehtaakin, mokoma... Haluaisin kyllä mielelläni kuulla, miten hän on selvinnyt tähän asti hengissä", Mustafa totesi hiljaa itsekseen. Mies oli kiitollinen, että hänen oma pieni tallinsa oli täysin toisessa suunnassa kaupunkia. "Sitä et saa kuulla, jos juot itseltäsi muistot koko hänen olemassaolostaan", Laucian vastasi miehen vierestä. "En kai niin. Mutta nyt, liikettä", Mustafa kuiskasi ja veti tumman huivin kasvojensa peitoksi samalla kun portilla olleet vartijat lähtivät hakemaan apua hevosten kiinni ottamiseksi.

 

Can you hear the sirens? / We're coming for your crown / There's fire on the horizon / Your walls are crashing down / We came to break the silence / We're knocking at your door / Cause for every broken promise / Is a desperate cry for war

Surrender the throne / Surrender the throne / Surrender the throne / Surrender the throne

 

Juhlaväen onneksi karanneet hevoset välttelivät torin kaltaisia vilkkaita paikkoja, ja suurimman osan kansalaisista ollessa siellä juhlimassa säästyttiin henkilövahingoilta. Kuitenkin kapinallisarmeijan väkeä oli myös soluttautunut ihmisten sekaan, ja osa näistä oli hermostuneita odotellessaan prinssinsä merkkiä, milloin heidän tulisi toimia. "Teidän korkeutenne, kansalaisten joukossa esiintyy pientä levottomuutta", eräs kiertävä vartija tuli kertomaan Douglasille ja Calderille. Prinssi pysytteli tiukasti isänsä lähettyvillä, ollakseen valmis hetkenä minä hyvänsä, kun suunnitelma pääsisi alkamaan. "Levottomuutta?" Douglas kysyi, selvästikin huolestuneena. Tätäkö hänen aikaisempi aavistuksensa ennusti? "Muutamat kansalaisista vaikuttavat käyttäytyvän hieman oudosti. Haluatteko, että poistan heidät?" "Ovatko he sitten tehneet mitään väärää?" Calder puuttui keskusteluun. "Ei, mutta--" "Sitten en näkisi syytä hermostuttaa muitakin. Tänään on kuitenkin Hadeksen juhla. Tietenkin pitää aina olla joku, jota odottaa myrskyä." "Mutta taivas on tänään niin kirkas?" vartija kysyi hämmästyneenä ja katseli taivaalle. Edes pilviä ei näkynyt kuin muutama vaalea haihtuva. "Kai tämä on sitä, mitä kutsutaan tyyneksi myrskyn edellä", prinssi totesi hymyillen, "Mutta antaa heidän olla, turha asiasta on numeroa tehdä. Kansa rentoutuu kyllä kun saa hieman viiniä juodakseen." "Kuten toivotte, teidän korkeutenne", vartija kumarsi nopeaan ja poistui. Douglas vilkaisi epäileväisesti Calderiin. "Tyyntä myrskyn edellä..."

 

Surrender the throne / Surrender the throne

Are you in the shadows / Denial's chasing you / The truth is hard to swallow / But only for the fools / So look inside the mirror / And tell me what you see / A picture perfect hero / But you're no god to me

Surrender the throne / Surrender the throne

 

Mustafan ja Laucianin oli loppujen lopuksi helppoa murtautua palatsiin, kun suurin osa vartijoista oli lähtenyt hevosten perään. Ne muutamat, jotka olivat jääneet, eivät tuottaneet ongelmia entiselle kouluttajalle ja varkaalle. Päästyään sisälle Mustafa antoi nopeat ohjeet, kuinka Laucian löytäisi asevarastolle, ja kertoi, että varas kyllä tunnistaisi kirveen heti. Mustafa itse aikoi hakea talleilta hevosen, sillä ratsun avulla he pääsisivät nopeammin prinssin lähelle tuomaan kirveen. "Oletko ratsastanut ennen?" Mustafa kysyi, kun tapasi varkaan jälleen asevaraston edessä. Laucianin antaessa kieltävän vastauksensa, Mustafa veti mahdollisimman nopeasti miehen hevosen selkään taakseen. "Ensimmäinen oppitunti, pidä vain tiukasti kiinni", mies sanoi ja iski kantapäät hevosen kylkiin.

 

Surrender the throne / Surrender the throne

 

Ihmiset ratsukon edessä juoksivat yllättyneinä karkuun, kukaan ei halunnut jäädä suurikokoisen hevosen alle. Selässä olevat Mustafa ja Laucian olivat peittäneet kasvonsa, jälkimmäisen enemmän roikkuessa ensimmäisessä kiinni henkensä edestä. Molemmat yrittivät paikantaa Calderin mahdollisimman nopeasti, jotta voisivat antaa kirveen prinssille. "Oikealle", Laucian huudahti takaa, ja kääntäen katseensa Mustafakin erotti prinssin ja kuninkaan. Ratsastaen pojan luokse Mustafa pysäytti hevosen kuin seinään Laucianin liukuessa alas ja ojentaessa kirveen Calderille. "Eikä hetkeäkään liian aikaisin", prinssi virnisti, otti itselleen hieman lisää tilaa, ja hyökkäsi kuninkaan kimppuun.

 

Throne / Surrender the throne / Surrender the throne

 

Douglas ei ollut varsinaisesti varautunut hyökkäykseen, mutta miehen onneksi hänen asuunsa kuului koristeellinen miekka, jolla hän pystyi puolustautumaan. "Mitä helvettiä sinä teet?" mies murahti ja tuijotti tuimasti poikaansa silmiin, kun heidän aseensa osuivat yhteen. "Ajattelin vain antaa pienen lahjan juhlasankarille", Calder virnisti pahaenteisesti. "Senkin piru, minä tiesin", Douglas kuiskasi vähemmän huvittuneena.

 

Surrender the throne / Surrender the throne / Back down / Surrender the throne / Back down

 

Kaaos alkoi heti Calderin hyökätessä. Mustafa ja Laucian yrittivät pitää huolta, ettei kuninkaallisten taistelua häirittäisi, ja muut kapinallisarmeijan jäsenet ymmärsivät, että oli heidän hetki toimia. Moni aloitti taistelun vartijoiden kanssa, jotta prinssillä olisi aikaa paljastaa isänsä todelliset kasvot kansalle. Osa siivileistä ei tiennyt, kuinka reagoida, ja jäivät paikoilleen suurimman osan kuitenkin juostessa ympäriinsä paniikissa. Pian joka puolella Amirmoezia alkoi kuulua aseiden kalinaa.

 

"Minä tiesin aina sinun olevan paholainen, poika", Douglas sanoi vihaisena, hyökäten itsekin voimakkaammin, "Sinä veit vaimoni ja nyt yrität tappaa minutkin." "Sinä se olit, joka äidin kaulan katkaisi", Calder muistutti vihaisena, yrittäen työntää isänsä hyökkäystä taaksepäin. Prinssi tiesi kyllä kuninkaan sotilasurasta ennen syntymäänsä, mutta oli kuitenkin selvää, että hän oli aliarvioinut miehen taidot. Hän oli aina luullut isänsä vain pyörittelevän papereita, mutta tämä oli edelleen täydellisessä taistelukunnossa.

 

Taistelu otti käänteen huonompaan Calderin osalta, kun Douglasin onnistui tarttumaan kirveen pitkään varteen. Nyt molemmat enemmän taistelivat siitä, kumpi saisi aseen käteensä. Douglasin miekka makasi maassa miehen jalkojen juuressa, eikä tämä näyttänyt enää välittävän siitä. Kuitenkaan koristeellista miekkaa ei oltu suunniteltu taisteluun, joten se oli tylsä, eikä mies sillä kuitenkaan voisi voittaa poikansa maagista asetta.

 

Molempien vihaisten tunteiden imeytyessä kirveeseen alkoi pikku hiljaa tummia pilviä kertyä taivaalle. Muutamassa minuutissa tyyni ja kirkas taivas peittyi kokonaan, ja suuret, kylmät vesipisarat alkoivat hakata ihmisiä alapuolellaan. "Sinä paholainen, et vain halua minun henkeäni, vaan pilkkaat myös jumalia", Douglas syytti. Calderin kaikki voima kuitenkin meni vain pitämään oma otteensa kiinni kirveessä, ettei hän kyennyt vastaamaan isänsä syytteisiin. Vihaisena hän kuitenkin mulkaisi miestä, jonka katse oli vähintäänkin yhtä raivostunut. Kumpikaan ei kuullut ympäriltään tulevia taistelun ääniä ja huutoja, heidän keskittyessä vain toisiinsa.

 

Calder yritti epätoivoisesti kutsua itselleen apua sateesta. Mutta vaikka vettä oli joka puolella, sateen voimakkuus ja kuninkaan kanssa taistelu häiritsivät häntä liikaa, että nuori mies saattoi keskittyä kirveen voimiin. Kirveen pinta kuitenkin muuttui nopeasti liukkaammaksi, ja molempien, Calderin ja Douglasin, oli pidettävä varansa, ettei ase vain luisuisi vahingossa toiselle. Tämä kaikki kuitenkin alkoi nopeasti osoittua prinssille liian vaikeaksi. Hän tunsi, kuinka ensin hänen käsiään alkoi palelemaan, ja siitä kylmyys levisi nopeasti muuallekin pojan kehoon. Calderin alkoi olla vaikeaa pysyä tajuissaan, kunnes kaikki pimeni.

 

Jotain lämmintä koski prinssin poskea. Hän oli uupunut, mutta silti avasi silmänsä. "Teidän korkeutenne?" nuoren palvelijattaren ääni kysyi. Epämääräisesti Calder ynähti vastaukseksi olevansa hereillä. Hänen päähänsä koski ja lihakset tuntuivat jäykiltä. Kesti hetken, ennen kuin nuori mies ymmärsi olevansa vankisellissä, ja hän oli ranteistaan kiinni seinässä. "Mitä ihmettä tapahtui?" hän kysyi hämillään. "Hyökkäsitte kuninkaan kimppuun Hadeksen juhlassa", palvelijatar muistutti. "Joo, sen minä vielä muistan, mutta kuinka...?" "Kesken taistelun te menetitte tajuntanne. Olisitte kuolleet, jos vartijat eivät olisi ehtineet tulla teidän ja kuninkaan väliin. Sitten huomasimme teidän olevan aivan jäässä. Kuningas määräsi teidät vangittavaksi ja lisäsi, että tulette kohtaamaan kuolemantuomion, ellette kuole ennen sitä selliinne." "Vai sillä tavalla", Calder totesi naurahtaen ilottomasti. "Teidän korkeutenne, mitä teille oikein tapahtui? Miksi hyökkäsitte kuninkaan kimppuun, ja sen jälkeen olitte aivan kylmä?" palvelijatar kysyi, ilmeisesti haluten uskoa kaiken takana olevan järkevän selityksen. "Kuningas on petturi", prinssi kuitenkin totesi kylmästi, "Hän on aina ollut vallanahne petturi." "Ei, sitä en usko", nuori nainen kuitenkin huudahti nousten seisomaan. "Sinäkin siis uskot hänen olevan hyvä kuningas?" prinssi kuitenkin kysyi, kohottaen katseensa palvelijattareen. "Tietenkin hän on hyvä kuningas. Hän pitää huolen kaikista valtakunnan asioista kuten pitääkin sillä välin kun te juoksentelette ties missä." Ilottomasti naurahtaen Calder pudisti päätään. Hänestä huolta pitänyt palvelijatar oli selvästikin hänen isänsä kannattaja.

 

Jäätyään yksin selliinsä Calder sai aikaa miettiä tilannettaan, mikä ei vaikuttanut kovin hyvälle hänen itsensä osalta. Hän oli säästynyt hengissä, mutta odotti nyt omaa teloitustaan. Prinssi saattoi vain toivoa, että edes joku oli nähnyt ja alkanut miettimään, kuinka armottomasti kuningas kohteli poikaansa. Että kansan keskuudessa heräisi kysymyksiä siitä, miksi nuori mies oli päättänyt hyökätä kuninkaan kimppuun Hadeksen juhlassa. Lisäksi Calderista huolta pitävä palvelija oli hänen isänsä puolellaan, joten tästä tuskin olisi paljoa apua hänelle. Ehkä ainoa positiivinen puoli hänen tilassaan oli se, että nyt prinssi tunsi aseensa paremmin kuin ennen. Hän tiesi nyt mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi ylittää rajojaan varomattomasti. Nyt nuori mies vain toivoi enää, että saattaisi vielä jonakin päivänä käyttää tätä tietoa hyväkseen.

 

"Kuule, miksi minä olen kiinni seinässä?" Calder kysyi kun palvelijatar tuli tarkastamaan prinssin vointia ja toi tälle illallista. "Kuningas on määritellyt teidät vaaralliseksi rikolliseksi, ja teitä kohdellaan sen mukaan", nainen vastasi kylmästi. Tätä selvästi ärsytti puhua kohteliaaseen sävyyn prinssille. "Selvä. Mennään sitten hänen säännöillään, vaikka täällä minä varsinkin olen täysin vaaraton." Palvelija mulkaisi prinssiä kiukkuisesti, ja tämä näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti kuitenkin sanomatta. "Milloin teloitukseni tulee olemaan? Eikö minua edes kuulustella?" "Kapinallisia jäi kiinni, ja he tunnustivat lopulta, että te rakensitte kapinallisarmeijan toista nimeänne käyttämällä. Kuningas näkee sen maanpetoksena, ja silminnäkijöitä on enemmän kuin tarpeeksi. Koko kaupunki. Mitä teloituksenne ajankohtaan tulee, se järjestetään sitten, kun voitte paremmin, isänne armosta." Calderin teki mieli väittää vastaan, mutta hillitsi itsensä. Hän ei saisi suututtaa naista, sillä prinssillä oli eräs pyyntö, jonka toivoi palvelijattaren kertovan eteenpäin. "Neiti, jos voisin pyytää sinulta pientä palvelusta?" nuori mies kysyi, "Haluaisin puhua isäni kanssa, kun hänellä on aikaa. Voitko viedä viestini hänelle?" Palvelijatar ei selvästikään olisi halunnut tehdä, kuten petturiksi julistettu prinssi pyysi, mutta tämä kuitenkin oli vielä nimellisesti hänen yläpuolellaan. "Kuten toivotte, teidän korkeutenne."

 

 

// Tarinassa käytetyt laulun sanat:

David Cook - Permanent

The Rasmus - Living in a world without you

The Bangles - Eternal flame

A Great Big World feat Christina Aguilera - Say something (I'm giving up on you)

Aviators - Building better worlds (Acoustic version)

Krewella - Surrender the throne

©2018 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com