Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

//Osa 2

 

 

Palatsissa ihmeteltiin prinssin yllättävää masennusta. Tämä ei juuri vaikuttanut välittävän mistään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jopa Douglas oli hämillään, mutta ei kuitenkaan pahoillaan tapahtuneesta muutoksesta. "Arvon prinssi, kuunteletteko te edes, mitä minä juuri sanoin?" pojan kotiopettaja kysyi huolestuneena. Normaalisti hän olisi ollut vihainen, mutta prinssin apaattinen käytös oli jotain, mitä hän ei ollut ennen nähnyt. "Joo", poika mutisi, vaikka ei todellakaan ollut kuunnellut. Hän ei edes tiennyt, mistä aiheesta oli ollut kyse viimesen tunnin tai parin aikana. "Teidän korkeutenne, mikä teillä oikein on? Ette keskity yhtään mihinkään", vanhahko nainen kuitenkin jatkoi kyselyään. "Ei mikään, olen vain vähän väsynyt", Calder totesi. Väsymys kuitenkin oli siitä hyvä selitys, että sitä saattoi käyttää milloin tahansa. "Olette olleet 'väsynyt' jo ties kuinka kauan. Anteeksi puuttumiseni asiaan, mutta mielestäni palatsiin pitäisi kutsua joku ammattitaitoinen parantaja tarkistamaan vointisi." Palatsin henkilökunta tiesi kyllä kuinka toimia sairastilanteissa, mutta opettaja oli alkanut epäillä näiden pätevyyttä, kun Calder oli yllättäen muuttunut hiljaisemmaksi, eikä ottanut piristyäkseen. Nainen ei voinut kuvitellakaan mitään muuta selitystä, kuin että prinssi olisi kipeä, mutta ei vain halunnut jostain syystä tuoda asiaa esille.


 

Lucianin kuoleman jälkeen Titusta ei hyvään hetkeen näkynyt kaupungin kaduilla. Calder ei juuri halunnut tehdä muuta, kuin vain maata sängynpohjalla, mutta kiltisti hän teki kaiken, mitä häneltä pyydettiin. Jopa osa niistä, jotka olivat aikaisemmin vihanneet prinssin tapaa kujeilla, alkoivat miettiä, että se oli ollut parempi. Ainakin silloin poika oli ollut selvästi eloisampi. Tämä sama käytös näkyi myös Tituksessa, joka ei juuri enää halunnut olla muiden kanssa tekemisissä. Mieluummin hän halusi vain juoda itseltään muistin pois. Hän alkoi vältellä paikkoja, joissa oli ollut aikaisemmin asiakkaana, ja päätyi istumaan iltojaan syrjäisissä ränsistyneissä kapakoissa muiden elämään kyllästyneiden ihmisten seurassa.


 

"Ohoh, täällähän on nuorta verta tänään", eräs vanhempi mies sanoi, istuen Tituksen kanssa samaan pöytään. Hiljaa poika vain kohautti harteitaan, häntä ei kiinnostanut jutella, kuten ei monia muitakaan asiakkaita samaisessa juottolassa. "Elämä kolhinut pahemmin viime aikoina vai? Kaipa sitä nuoretkin tosiaan kokee toisinaan sellaista", mies sen sijaan jatkoi. "Kuule, etkö voisi vain lähteä siitä", Titus lopulta sanoi. Hän halusi vain olla yksin. "No jos olen hiljaa, niin häirisenkö sitten?" mies kuitenkin pyysi. Kun Titus vain kohtautti olkiaan jälleen, mies uskoi tämän olevan myöntävä vastaus ja hiljeni. Hetken kuluttua mies alkoi kaivelemaan taskujaan, ottaen pienen rasian ja piipun esille. Vilkaisten ukon puuhia Titus hiljaa katsoi, kun tämä alkoi polttamaan piippuaan. Makea kukkaistuoksu ympäröi miehen nopeasti. Oopiumia. Huume oli laiton, mutta siltikin toiset polttivat sitä, sillä aineen sanottiin rauhoittavan mieltä ja auttavan unohtamaan huolet. Aikaisemmin poika oli suorastaan halveksinut ainetta, se oli vain helppo reitti karkuun ongelmiaan, mutta nyt tuo hänen vieressään istuvan miehen rauhaisan onnellinen ilme sai hänet miettimään asiaa uudelta kantilta. Mies huomasi pian pojan tuijotuksen, kääntyen jälleen tämän puoleen. "Kuulehan, tämä on varsin tujua tavaraa", ukko kertoi, mutta tämän ääni varsinaisesti ollut toruva, enemmän toteava. "Ei sillä ole väliä", Titus sanoi hiljaa, ojentaen kättään piippua kohden pyytäen miestä jakamaan huumeensa.


 

Oopium oli tasan niin tehokasta, kuin mitä siitä oli kerrottu. Kohta Titus huomasi voivansa unohtaa huolensa, ja hänelle tuli utuinen olo, mutta se tuntui oikeastaan aika hyvältä. Jakaessaan piipun tuntemattoman miehen kanssa poika alkoi pikku hiljaa juttelemaan tälle niitä näitä. Hän ei edes tiennyt, mitä sanoi, eikä muistanut yhtäkään vastausta, joita kuuli. Titukselle tärkeintä oli, että hän pystyi jälleen olemaan rauhassa alitajuntansa kummituksilta, ja hänellä oli vihdoin jälleen hyvä olla. Sitten ajatus tuli hänen mieleensä. Hänen oli pakko saada tietää eräs asia. "Kuule... Mistä minä voin löytää tätä?" poika kysyi. Hän sai kerätä kaiken keskittymisensä, että kuulisi ja muistaisi miehen vastauksen. "Tuota, tiedätkö sen kapakan siellä sen yhden tien päässä... sen...", mies alkoi sopertamaan. Tämähän näytti lupaavalta. "Kuule, mitä jos minä vain näyttäisin sinulle. Siellä on eräs kaveri, joka tietääkseni on aina siellä", tämä jatkoi ja hieman horjahtaen nousi seisomaan. Tuhti humala oopiumin kanssa näytti äkkiä varsin hurjalta yhdistelmältä, mutta se ei miestä hidastanut paljoa. Kohta hän jo oli ulkona ja ohjasi Titusta kohti kapakkaa, jossa oopium-myyjä ilmeisesti vietti iltansa.


 

Palatessaan palatsiin Calder meni ensimmäisenä parvekkeelle piipun kanssa. Piipun käyttö ei ollut hänelle uutta, mutta ei hän juuri poltellut. Joskus aikoinaan hän oli vain ostanut piipun Nilamin kiusaksi, sillä mies inhosi, kun prinssi puhalsi savut tämän kasvoille. Nyt moinen ilkeä kiusanteko tuntui arvokkaalta muistolta, ja prinssi olisi antanut melkein mitä tahanssa päästäkseen takaisin tuohon aikaan. Mutta sen sijaan hän sytytti pienen määrän oopiumia piipussa palamaan ja hengitti makeaa savua keuhkoihinsa. Jotenkin oopium tuntui yksin siinä parvekkeella poltellessa toimivan paremmin kuin hämyisessä kapakassa, mutta nyt hän sai toisaalta olla myös täysin rauhassa. Sphintus, joka oli aluksi lentänyt isäntänsä seuraksi, lensi nyt kauemmaksi. Matelija ei pitänyt pojan makean hengityksen hajusta, vaan sen sijaan lensi takaisin sisälle. Hieman surkeasti hymyillen Calder vilkaisi eläimen perään, mutta jäi kuitenkin itse vielä parvekkeelle. Kaikessa rauhassa hän nautti huumeen tuomasta hyvästä olosta samalla kun katseli, kuinka tuuli toi pilviä hiljalleen kuun eteen ja sitten puhalsi ne pois.


 

Oopiumilla kuitenkin oli haittapuolensa. Huumeen vaikutuksen päätyttyä prinssin huolet eivät olleet kadonneet mihinkään, vaan tuntuivat pikemminkin iskevän entistä pahemmin päälle. Hän saattoi voida päivisin pahoin, ja ruokahalu katosi lähes kokonaan. Poika kärsi myös välillä itseinhosta, jollaista ei ollut ennen kokenut. Toki hän oli vihanut itseään Nilamin kuoleman jälkeen, mutta sen kanssa hän oli pystynyt elämään kun Lilian oli antanut hänelle anteeksi. Nyt prinssi taas oli tuhonnut lähes kaikki tärkeät siteensä hänelle läheisiin ihmisiin, kaikki vain yhden huijarin vuoksi, ja lohtua löytääkseen hän oli alkanut muuttumaan juuri sellaiseksi ihmiseksi, jota vihasi.


 

Titus liikkui ulkona enää vain myöhään yöllä, ja vain hakeakseen lisää oopiumia. Hän ei halunnut olla ihmisten ilmoilla yhtään enempää kuin mitä oli pakko, joten oli vähintäänkin pieni ihme, kun Laucian onnistui näkemään pojan. Ensin varas mietti, pitäisikö hänen edes mennä pojan puheille, mutta toisaalta tämä näytti niin surkealta ja pieneltä, että hän halusi edes tietää, oliko toinen yhtään enempää kuin kävelevä ja vaatetettu varjo. Kuitenkin päästessään lähemmäksi, hän saattoi huomata selvästi, että vaatteet enemmänkin roikkuivat pojan laihtuneen luurangon päällä. Luulisi nyt sentään prinssillä olevan rahaa ruokaan, mutta näky nälkiintyvästä nuoresta kertoi omaa tarinaansa. Tuskin tätä palatsissa riudutettiin, mutta Titus tarvitsi ruokaa. Ihmetellen, miten hän aina päätyi katsomaan pojan perään Laucian otti tämän kiinni muutamalla juoksuaskeleella. "Tulepa vähän käymään täällä", mies sanoi, kaapaten tahdottomasti seuraavan Tituksen mukaansa.


 

"Syö", Laucian käski kun tarjoilija toi täyden lautasen Tituksen eteen. "...Miksi?" Titus kysyi hiljaa. Hän tuijotti lautasta, ja alkoi hiljalleen tökkiä ruokaa sen päästä toiseen. "Satun tietämään, millaista on nähdä nälkää. Nyt lopeta se kysely ja syö", mies käski uudestaan. Ehkä se johtui siitä, että hän oli tuntenut Tituksen jo tämän lapsuudesta asti, Laucian ei ollut itsekään täysin varma. Tai sitten hän ei vain halunnut nähdä Sheilahin lasten kärsivän, sillä nämä kaksi muistuttivat häntä joka päivä naisesta. Sitä paitsi, hän halusi nähdä kapinallisarmeijan voittavan, ja Tituksen vihdoin tuovan oikeuden äitinsä muistolle. Ja silloin Liliankin saisi vihdoin elää vapaasti. Mutta tilanteessa oli yksi hyvin ratkaiseva ongelma. Titus ei halunnut syödä. Tämä ei ollut edes maistanut ruokaa, tuijottanut sitä vain lähes elottomasti. "Ei se ruoka siitä lautaselta tuijottamalla katoa", mies muistutti. "En minä edes pyytänyt sinulta mitään", Titus mutisi, mutta ei edelleenkään tehnyt elettäkään syödäkseen. "Kuules nyt, et takuulla tuhlaa ruokaa." "No syö sitten itse, ei minulla ole nälkä", poika vastasi, työntäen lautasta varasta kohti. "Hyvä on sitten", Laucian totesi, ja katsoi kun Titus nousi paikaltaan. Mies pohti, vieläkö tuo jaksoi kylpeä masennuksessaan Lucianin petoksen vuoksi? Toki hän ymmärsi sen olleen kova kolaus, mutta ei hän nyt sentään odottanut tapauksen ihan pojan elämänhalua vievän. Muistiko tämä edes, mitä varten hän oli alunperinkään perustanut kapinallisarmeijan? Ehkä miehen pitäisi vielä uudestaan yrittää puhua Titukselle, mutta silloin hän muistaisi kyllä jättää turhat ystävälliset eleet pois.


 

Titus asteli ulos tavernasta katse maahan lukittuneena. Hänellä ei ollut mitään syytä jäädä kaupungille, vaan sen sijaan poika päätti vain suunnistaa palatsiin takaisin ja mennä vain nukkumaan. Tai ehkä hän jälleen polttelisi vain piippuaan parvekkeella, ken tietäisi. Kovin pitkälle Titus ei kuitenkaan ehtinyt tavernalta kulkea, kun törmäsi pariin kapinallisarmeijan mieheen, jotka olivat selvästikin vähemmän tyytyväisiä pojan viimeaikaisiin päätöksiin. "Taas päätit sitten lähteä epäonnistumisesi jälkeen piiloon? Ei onnistu, nuori mies", toinen näistä sanoi, pysäyttäen Tituksen. "Minusta sinä olet selityksen velkaa. Mitä tämä ihmisten uhraus viime päivinä oikein tarkoittaa?" Titus tuijotti vain hiljaa maahan. Hän ei tiennyt, mitä osaisi sanoa puolustuksekseen. Ei hänellä ollut mitään puolustusta. Hän olisi voinut kertoa miehille, että Lucian oli tehnyt suunnitelmat, mutta toisaalta poika itse oli hyväksynyt ne lopussa. Hän oli aivan yhtä syyllinen miehen rikoksiin, ellei jopa pahempi. "Vastaa jotain", toinen miehistä ärähti tönäisten poikaa niin rajusti, että tämä melkein kaatui suorilta jaloilta. "Missä on se kaikki itsevarmuus, jolla sinä lupasit tuoda totuuden esille kuningattaren kuolemasta? Vai oliko sekin vain jotain jännityksen hakemista?" mies kysyi, alkaen käydä entistäkin vihaisemmaksi. Titus tiesi, mitä tästä seuraisi. Hiljaisena  hän otti nyrkiniskut vastaan syrjäisemmällä kujalla, antaen miesten, entisten kannattajiensa, hakata itsensä lähes henkihieveriin. Sillä ei kuitenkaan olisi ollut mitään väliä, vaikka hän olisi siihen kuollutkin.


 

Kun kapinalliset olivat saaneet tarpeekseen Tituksen kurittamisesta, miehet lähtivät vihaisesti keskustellen paikalta. He eivät ainakaan enää halunneet olla missään tekemisissä kapinallisarmeijan kanssa, ellei joko komentaja vaihtuisi tai poika itse kasvaisi aikuiseksi. Titus sen sijaan ei enää jaksanut liikkua. Hän tiesi kyllä, että hänen olisi parempi palata takaisin palatsiin ennen aamua, mutta jokainen pienikin liike tuntui kivuliaalta. Sen sijaan hän päätti kaivaa piippunsa esille, joka oli säilynyt kuin ihmeen kaupalla ehjänä. Ei kukaan häntä siinä syrjäkujalla huomaisi. Vähän matkan päässä makasi kuollut harmaaraitainen kissanpentu. Tuijottaen kuollutta eläintä Tituksesta näytti äkkiä, että tämä olisi mahdollisesti kuollut nälkään. Jos hän ei liikkuisi siitä, päätyisikö hän lopulta samanlaiseen tilaan? Kuolisi siihen, yksin ja nälkiintyneenä. Tosin poikaa moinen kohtalo ei sillä hetkellä olisi haitannut ollenkaan. Hiljaisena hän alkoi polttamaan aikaisemmin sinä iltana ostamaansa oopiumia, ja katseli kuinka vaalea savu nousi hitaasti kohti taivasta.


 

Laucian poistui tavernasta saatuaan ruuan syötyä. Vaikka hän ymmärsikin, mistä Tituksen käytös johtui, pojan kiittämättömyys kävi siltikin hänen hermoilleen. Ulos tullessaan mies kiersi rakennuksen taakse, kiivetäkseen sen katolle. Hän oli suunnitellut jälleen kerran ryöstökeikan, ja pääsisi nopeammin liikkumaan katoilla kuin ihmisten seassa. Varkaalla ei olisi vielä näin alkuillasta mitään kiirettä, joten hän kulki katoilla kaikessa rauhassa katsellen ihmisiä alapuolellaan. Huomaten vaalean, ohuen savukiehkuran nousevan sen rakennuksen vierestä, jonka katolla mies oli, hän vilkaisi alapuolelleen. Taas joku typerys oli etsimässä aikaista kuolemaa. Katsoen tarkemmin hän tunnisti Tituksen. Näinkö alas pentu todella oli vajonnut, että turvautui oopiumiin? Edes varkaiden kilta ei hyväksynyt huumeen käyttöä, vaikka rikollisia olivatkin ja lähes jokainen näistä oli kurjemmista oloista kotoisin. Tämä kuitenkin selitti pojan osalta hyvin paljon, kuten tämän nykyisen ulkonäön ja ruokahaluttomuuden. Myös muita oireita olisi todennäköisesti luvassa ennemmin tai myöhemmin. Mahdollisimman hiljaa Laucian laskeutui katolta. "Tuolla tavalla vain tapatat itsesi etuajassa", mies huomautti kävellen pojan eteen. "Älä jaksa", Titus mutisi hiljaa, "Ei sillä mitään väliä ole muutenkaan." "Oliko se mies todella kaiken tämän arvoinen?" Laucian jatkoi kyselyään kuitenkin. Hän yrittäisi vielä tämän yhden kerran puhua pojalle järkeä, mutta jos tämä ei kuuntelisi, niin ei varas aikoisi koko loppuelämäänsä toiseen tuhlata. "Mene pois", Titus kuitenkin vastasi. "Tätä minä en olisi odottanut edes sinulta", Laucian totesi, "Tiedätkös, olen nähnyt monen kuolevan tuohon aineeseen. Lopeta vielä kun ehdit." Hitaasti poika nousi vihdoin seisomaan, mutta kohottaessaan katseensa tämä oli erittäin ärtyinen. "Ja mitä se sinuun vaikuttaa?" Titus kysyi, ja puhalsi makean savun suoraan Laucian kasvoille. Löyhytellen savua pois, mies kääntyi lähteäkseen. "Ei se vaikutakaan, mutta yritinpähän vain varoittaa. Tee mitä haluat", varas sanoi ja lähti, jättäen pojan taakseen nauttimaan hitaasta itsemurhastaan.


 

Lilianin näkeminen oli Laucianille nyt hieman hankalampaa, miehen annettua periksi tytön isoveljen suhteen. Kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään, mikäli poika ei olisi valmis muuttamaan asiaa itse. Nähdessään kuitenkin Lilianin kadulla muutama ilta sen jälkeen, kun oli tavannut Tituksen viimeksi, tyttö näytti erittäin eksyneeltä. Vai etsikö tämä jotakuta? Ajatellen, ettei kysymisessä mitään ongelmaa olisi, Laucian asteli Lilianin luokse. "Etsitkö sinä jotakuta?" mies kysyi, ja tyttö suorastaan hätkähti varkaan yllättävää ilmestymistä. "En varsinaisesti. Titus vain ei ole viime aikoina tullut käymään. Lucian lupasi ylipuhua hänet, että näyttäisi muutamia temppuja Vin-- eräällä jännällä aseella", Lilian vastasi korjaten sanansa viime tippassa. Tyttö siis yritti etsiä veljeään. Tai mahdollisesti Luciania. "En usko Tituksen olevan tulossa ihan heti", Laucian vastasi. "Häh? Onko jotain sattunut?" Lilian kysyi hämmentyneenä. Niin, kukaan ei ollut pitänyt tyttöä viime aikojen tapahtumista ajan tasalla, eikä mies itsekään ollut tiennyt Tituksen oopiumin käytöstä kuin vasta muutama päivä sitten. "Niinkin voisi sanoa", mies vastasi, Lilianin osatessa napata vihje lauseesta. "Eli asiasta ei siis kannata puhua julkisesti?" tämä kuitenkin varmisti, Laucianin nyökätessä. "Ehditkö tulla myöhemmin käymään Madamen luona?" tyttö jatkoi huolestuneena, miehen nyökätessä jälleen. "Selvä, odottelen sinua sitten", Lilian kuiskasi hiljaa. Tyttö oli hieman peloissaan, mitä uutisia Laucian hänelle kertoisi, sillä hän osasi arvata, ettei kyseessä ollut ainakaan mitään hyvää.


 

Kun Laucian tuli illalla tapaamaan Liliania, hän ei suuresti yllättynyt Alyan olevan myöskin paikalla. "Mitä se nulikka on nyt saanut aikaan?" nainen kysyi melkein heti. Lilianin oli täytynyt mainita, että Laucian tiesi, missä poika oli. Hiljaa Laucian vilkaisi ympärilleen, ettei kuuloetäisyydellä ollut ketään ylimääräistä, ennen kuin huokaisi raskaasti. "Pentu on sotkeentunut oopiumiin", mies vastasi. Hetken Lilian ja Alya vain tuijottivat miestä epäuskoisena, kunnes molemmat aloittivat omat kyselytulvansa. Alya oli enemmän vihainen, siinä missä Lilian lähes itki huolesta. "Yksi asia kerrallaan", Laucian käski. Hän ei voisi vastata molempien kysymyksiin yhtä aikaa. "M-mutta miksi? Tietääkö Lucian? Eikö hän voisi yrittää tehdä jotain? Puhua Titukselle?" Lilian kysyi huolestuneena. Varas vilkaisi tyttöä, tämä ei vieläkään tiennyt, että Lucian oli kuollut. "Lucian on--", Laucian aloitti, mutta tuli heti Alyan hiljentämäksi. "Ei sanaakaan, Laucian", nainen ärähti. Lilian säikähti naisen vihaista äänensävyä, kavahtaen kauemmaksi. "Jos Lilian haluaa tietää, minusta hän saa tietää", Laucian sanoi rauhallisesti, mutta Alya jälleen kielsi. Nainen ei halunnut nähdä Liliania surullisena, eikä kestänyt ajatusta, jos tämä tietäisi, että hänen veljensä oli tappanut miehen, johon tyttö oli alkanut tykästyä, mahdollisesti ehkä jopa ihastua. Lilian sen sijaan vain katseli hiljaa aikuisten keskustelua vierestä. Näiden reaktioista tyttö saattoi arvata jotain, mutta hänellä ei silti tullut tilanteesta kokonaista kuvaa. Päättäen, ettei hän halunnut kuitenkaan katsoa riitaa enää yhtään pidempään, hän astui kaksikon väliin. "Selvä. Enköhän minä ole ymmärtänyt tarpeeksi. Jos minun on parempi olla tietämättä, niin en kysy enää. Mutta voinko olettaa, että Lucian ei ainakaan ole tulossa enää takaisin?" Lilian kysyi. Tituksen paluuseen hän kuitenkin halusi uskoa, tämä kuitenkin oli hänen veljensä, vaikka tällä oli ilmiselvästi juuri nyt vaikeaa. "Lucian ei tulee enää takaisin", Laucian sanoi, ja Alya mulkaisi miestä varoittavasti, ettei tämä saisi sanoa enää yhtään enempää. "Selvä. Ymmärrän", Lilian sanoi suunnaten katseensa lattiaan. Laucian oli hieman huolissaan, hän ei halunnut tytön reagoivan samoin kuin veljensä. Kuitenkin pian Lilian nosti katseensa ja kääntyi tuijottamaan huoneen päässä olevaa tanssilavaa, jossa muutamat nuoret naiset esittivät näyttäviä tansseja. "Kai minun on sitten löydettävä jotain muuta tekemistä, kun odotan Tituksen paluuta", tyttö vihdoin sanoi, peittäen surunsa päättäväisen katseen taakse. Kummallakaan, Alyalla tai Laucianilla, ei ollut enää sydäntä sanoa epäilyksen sanaa. Lilian kuitenkin aikoi todistaa, että hän oli henkisesti selvästi veljeään vahvempi, ja kun Titus vihdoin palaisi, olisi hänen vuoronsa olla veljensä tukena.


 

Titus pysytteli pääosin poissa paikoista, joissa hän oli ennen liikkunut. Häntä ei näkynyt täysissä tavernoissa, tai punaisten lyhtyjen kadulla. Sen sijaan poika viihtyi paremmin syrjäisissä, konkurssin partaalla olevissa kuppiloissa. Ränsistynyt ilmapiiri vain tuntui sopivan hänelle paljon paremmin. Kukaan ei tullut hänelle puhumaan, eikä hänen tarvinnut puhua kenellekään. Tarjoilija toi mitään kyselemättä hänen eteensä lisää juomaa, jos poika vain nosti kätensä. Se olikin usein pienien kapakoiden ainoa temppu, jolla nämä saivat asiakkaita, nopea palvelu nimittäin. Kukaan ei välittänyt edes, vaikka Titus poltteli nurkkapöydässä piippuaan.


 

"No niin, alkakaahan lähteä siitä. Minun pitää laittaa paikka kiinni", nuori naisääni kuulutti. Titus ei nostanut katsettaan, ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Nainen nalkutti vielä jollekin toiselle asiakkaalle, joten ei poika todellakaan ollut ainoa, jota ei vielä kiinnostanut lähteä minnekään. "Kuulehan, minä kerron vaimollesi missä vietät yösi, jos et nyt kerää niitä luitasi ja painu ulos." "Selene, kulta, älä viitsi." Nainen riiteli yksi kerrallaan jokaisen asiakkaan ulos, kunnes saapui Tituksen kohdalle. "Sinä kans. Hus siitä, liikettä", nainen käski. Titus ei edelleenkään suostunut edes vilkaisemaan tätä, vaan rojahti väsyneenä pöydälle. "Vielä yksi. Kyllä minä maksan", poika sammalsi. "Kyllä kyllä, huomenna sitten. Mutta nyt ulos", nainen tokaisi ja alkoi nostamaan Titusta hartioista. Pojan ruumiissa ei kuitenkaan ollut mitään voimaa, vaan tämä nojasi kaikella painollaan naiseen, ja molemmat kaatuivat lattialle. "Jestas, etkö sinä oikeasti pääse liikkeelle?" nainen tokaisi. "En. Joten anna minun vain jäädä tähän", Titus mumisi enää tuskin selvästi. Hän oli sammumispisteen rajoilla, eikä enää hallinnut ollenkaan ruumistaan ajatuksen kulun ollessa vähintäänkin yhtä hankalaa. "Hetkinen, minähän tunnen sinut...", nainen pohti, kääntäen pojan selälleen lattialle. Tituksen näkö taas tuntui sumealta, eikä hän erottanut kunnolla naisen piirteitä. Kuka tämä sitten oikein oli? Mutta eipä asia tuntunut sillä hetkellä kovin tärkeältä. Naisen ääni tuntui kuuluvan aina vain kauempaa, kunnes lopulta katosi kokonaan.


 

Seuraavana aamuna Titus heräsi, huonoon oloon ja kun joku kaatoi hänen päälleen kylmää vettä. "Herätys", totesi tympiintynyt naisääni. Tokkuraisena Titus yritti nousta pystympään, mutta päästyään käsiensä varaan, oksensi saman tien. "Taas?" ääni kysyi, Tituksen yrittäessä hieroa silmiään auki. Hän oli sotkuinen, ja pojan etumus oli täysin oksennuksen peitossa. Haju sai hänet voimaan saman tien uudestaan pahoin, kun kädet työnsivät hänet selälleen. "Tai makaa vielä hetki." Titukseen koski joka paikkaan, mutta hän käänsi katseensa hänelle puhuvaan naiseen. "Sinä todella olet Titus", nainen tokaisi, nähden pojan nyt kunnolla. Tituksella sen sijaan oli vaikeuksia nähdä. Hänen oikean silmänsä päällä oleva silmälappu tuntui olevan paikallaan. "Tunnistatko sinä minua?" nainen kysyi, ja poika pudisti hitaasti päätään. Liike tuntui aivan hirveältä. "Etpä tietenkään. Minä se olen, Selene. Olet muuten nyt palveluksen velkaa, kakara." "Kuka...?" Titus kysyi hiljaisella äänellä. Hän ei saanut päähänsä millään, kuka kumma Selene oli. "Sinä senkin...", nainen murahti ja sen suurempia odottamatta läimäisi poikaa poskelle. "Aiheutat ensin sisällissodan, sitten katoat ja aiheutat minulle ongelmia, vaikka olemme riidelleet vaikka kuinka monesti ja nyt et edes muista minua? Senkin sika!" Vaikka nainen sanoikin noin, Titus ei silti osannut yhdistää nimeä keneenkään. "Vai niin", poika vain mutisi hiljaa, "Sori sitten." Hitaasti tämä yritti jälleen nousta istumaan, mutta huono olo puski edelleen päälle. "Lepää vain itsesi selväksi", Selene huokaisi. "Sinä... sanoit ettei me tulla toimeen... Miksi siis...?" Titus kysyi vilkaisten väsyneenä naista. "Aina toisinaan sinunlaisia tapauksia tulee käymään. En minä nyt voinut vain jättää sinua oven taakse kuolemaankaan", nainen vastasi, "Ihan totta, yritä nukkua vähän. Minä tuon sinulle vettä. Ja lupaan, etten tällä kertaa kippaa sitä sinun päällesi. En vain osannut arvata sinulla olevan noin heikko olo."


 

Vasta iltapäivällä Titus vihdoin onnistui kampeamaan itsensä ylös sängystä. Normaalisti häntä olisi iljettänyt, kuinka sotkuinen hän oli, mutta poika ei jaksanut enää välittää. Sen sijaan hän käveli huoneen päässä olevan pienen ikkunan luokse ja avasi sen, alkaen polttamaan piippuaan. Ei hän aikonut jäädä taloon, mutta hänellä oli aivan liian hermostunut olo. Pojan oli saatava rauhoittua ennen kuin hän lähtisi minnekään. "Joko sinä olet herännyt?" kuului Selenen kysymys oven takaa ja hitaasti nainen raotti huoneen ovea, vilkaisten sisään. "Hyvä, mikä on-- Mitä tuo on?" nainen huudahti huomaten piipun pojan kädessä ja siitä nousevan vaalean savun. "Joo joo, lähden kyllä", Titus huokaisi, lähtien kävelemään ovea kohti. "Minä kysyin, mitä tuo on, mitä sinä poltat?" Selene toisti vihaisena kysymyksensä, kieltäytyen päästämästä poikaa ohitseen. "Onko sillä väliä?" Titus kysyi välinpitämättömästi. Kun tämä seisoi siinä naisen edessä, Selene saattoi haistaa oopiumin makean kukkaistuoksun. "Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?" nainen huudahti raivoissaan, riuhtaisten piipun pojalta. "Ei kuulu sinulle. Anna se tänne", Titus sähähti, yrittäen napata piippuaan takaisin, mutta nainen piti sitä selkänsä takana ja työnsi samalla toisella kädellään poikaa kauemmaksi. "Tajuatko sinä edes, mitä oopium tekee sinulle?" Selene huusi vihaisena. "Tajuatko sinä, että asia ei kuulu sinulle?" poika vastasi vähintäänkin yhtä raivoissaan. "Ehkä ei, mutta minun edessäni sinä et takuulla polta! Nyt keräät peiton ja lakanan tuosta sängyltä ja heität nuo vaatteesi pois. Minä tuon jotain puhdasta vaatetta sinulle sillä välin", nainen ärjäisi ja löi oven kiinni pojan nenän edestä. Kuullen, kuinka nainen laittoi oven toiselta puolen säppiin, Titus yritti hakata ovea kaikin voimin. Kuitenkin yritys oli täysin turha, puinen ovi piti, ja ikkuna, josta hän oli aikaisemmin poltellut piippuaan, oli aivan liian pieni pakenemista varten.


 

Kun Selene palasi, Titus ei ollut enää ollenkaan yhteistyöhaluinen. Hän ei puhunut naiselle, vaan seisoi ovella käsi ojossa haluten piippunsa ja huumeensa takaisin. Lisäksi Selene kielsi poikaa lähtemästä minnekään. Naisen onneksi Titus oli tarpeeksi heikossa kunnossa, ollen koko päivän syömättä ja hädin tuskin juoden vettä. "Nämä on veljeni vaatteita. Jospa ne sopisivat jotenkin", Selene totesi, antaen pojalle yksityisyytensä vaihtaa vaatteensa. "Ja tuo kätesi. Oletko loukannut sen pahastikin?" nainen kysyi, viitaten pojan vasempaan käteen, jossa oli side. Mulkoillen vain naista poika vei kätensä selkänsä taakse. Jos nainen katsoisi siteen alle, tämä saisi heti tietää Tituksen olevan todellisuudessa Calder. "Kiukuttele minkä haluat, mutta vastaa ensin. Tarvitseeko tuo kätesi hoitoa. Voin kysyä, mikäli eräs tuttavani ehtii katsomaan sitä." Saaden edelleen vain hiljaisuutta vastaukseksi, Selene huokaisi kyllästyneesti. "En salli sinun kuolevan tänne vain jonkun hoitamattoman haavan takia, joten sano nyt. Mikä tuossa sinun kädessäsi on vikana?" "Mikset vain itse tunge siihenkin nokkaasi, kun se näyttää olevan sinulle jonkinlainen harrastus muutenkin?" Titus lopulta vastasi. "Jos kiinnostaa tietää, niin ihan vain siksi, etten voi sietää veren ja sairauksien näkemistä." "No siinä tapauksessa siitä on iho kuoritunut irti ja siinä on paiseita ja rakkoja ja kuolio." "Selvä, eli kätesi on tarpeeksi kunnossa, ettei siitä tarvitse huolehtia", Selene huokaisi kyllästyneenä. "Osaat varmasti itse laittaa uuden lakanan paikalleen, nähdään huomenna, kiukkupussi."


 

Selene oli tosin arvioinut väärin. Titus ei tiennyt alkuunkaan, kuinka lakana toimi. Tai tiesi hän sen teorissa, mutta ei ollut ikinä kokeillut käytännössä. Se oli palvelijoiden hommaa. Aluksi poika ei ollut aikeissakaan laittaa lakanaa paikalleen, mutta sängyssä olevan patjan pinta oli erittäin karhea ja epämukava, joten lopulta hänen oli annettava periksi. Hän ei halunnut tehdä, kuten Selene käski, mutta mukavuudenhalu voitti sillä kertaa. Lakanan laittaminen ei kuitenkaan toiminut aivan kuten poika oli kuvitellut. Lakana päätyi vain olemaan melkein pöytäliinamaisesti patjan päällä, ja liikkui ympäriinsä jos Titus sattui sängyllä maatessaan kääntämään kylkeään. Poika ei kuitenkaan välittänyt tarpeeksi korjatakseen asiaa, vaan kääntyili levottomasti sängyllä, lopulta ollen itse kääriytyneenä lakanaan.


 

Selene sen sijaan päätti lähteä ottamaan selvää, mitä ihmettä pojalle oli tapahtunut kapinallisarmeijan puolelta. Miten siellä oltiin edes sallittu, että heidän keulakuvansa sortui oopiumiin? Mutta naisella ei ollut mitään hajua, kuinka hän tavoittaisi jäseniä, kuin vain kysellä ohikulkijoilta. Allawin onnistui ohikuulla, kun Selene kyseli muutamalta ohikulkijalta kapinallisarmeijan jäsenistä. "Mihin sinä heitä etsit?" Allawi kysyi, kun nainen sai kieltävän vastauksen toiselta ohikulkijalta etsinnöissään. "Minulla olisi kana kynittävänä heidän kanssaan", Selene ilmoitti tiukasti. Nainen ei pelännyt ajatusta, että Allawi olisi kapinallinen, sillä päiväsaikaan hänen olisi helppoa herättää ohikulkijoiden huomio ja saada näiltä apua. Lisäksi Allawi ei edes näyttänyt vaaralliselta. "Minä tiedän kyllä muutaman heistä, jotka tunnistaa helposti, kunhan vain tietää näiden olevan osa kapinnallisarmeijaa", Allawi hymyili. Mies ei halunnut joutua Selenen kanssa ongelmiin, naisesta kuitenkin huokui sen verran tiukka aura. "Jaa, oletko sinäkin sitten yksi heistä?" "En kovin tärkeä henkilö", Allawi valehteli hymyillen viattomasti. Selene ei ollut varma, uskoiko tätä, mutta päätti antaa miehen kuitenkin jatkaa. "Laucian ainakin on melko korkealla heidän hierarkiassaan. Helposti tunnistettava kaveri, vaalea ja pitkä kuin mikä", Allawi selitti. No sellainen henkilö olisi kyllä todellakin helppoa löytää, sillä vaaleaihoista kansaa oli varsin vähän Amirmoezissa.


 

"Hei, sinä siellä", Selene huudahti, kun näki aikaisemmin tapaamansa miehen antamaa kuvausta vastaavan henkilön. Laucian kääntyi katsomaan, kenestä oli kyse, ja oli hieman yllättynyt tuntemattoman naisen kävellessä häntä kohti tuima ilme kasvoillaan. "Sinä, kuulutko kapinallisarmeijaan?" nainen kysyi päästyään puhe-etäisyydelle. "Mahdollisesti?" Laucian vastasi varautuneesti. "Siinä tapauksessa haluan hieman vastauksia", Selene sanoi, ja asteli hieman syrjemmälle, katsoen kuitenkin, että Laucian seuraisi perässä. "Mitä helvettiä aikuiset miehet kuvittelee, laittaa teinipoika armeijan johtoon ja sitten jättää tämä käyttämään huumeita vapaa-ajallaan?" nainen kysyi suoraan. Oli Laucian odottanut mitä tahansa, niin ei ainakaan tätä. Luuliko nainen, että kapinalliset käyttivät Titusta vain jonkinlaisena suojakilpenä, joka ottaisi kaikki syyt niskoilleen kun muut suunnittelivat pahojaan? "Pentu sotki itse elämänsä, eikä siihen ole kukaan muu syypää", Laucian kuitenkin huomautti, mikä ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän Seleneä. "Sinä senkin...", nainen oli aikeissa läimäyttää Lauciania, mutta varas oli nopeampi. Hän tarttui tätä ranteesta ja työnsi seinää vasten, estäen Seleneä lyömästä. "Älä sinä kuule ala minulle mitään maskuliinista dominanssia tyrkyttää", nainen sihahti, ja Laucian tiukensi otettaan. "Jos minä mitään sellaista yrittäisin, sinä makaisit jo maassa", mies huomautti, "Ja mitä Titukseen tulee, poika on itse syyllinen omaan tilaansa. Minä yritin kertoa hänelle, ettei oopiumiin kannata sekaantua, ja hän itse päätti olla kuuntelematta." "No korjaisitte sitten asian. Teidän porukkaannehan hän kuuluu", nainen ärähti. Hän oli liian vihainen tunteakseen pelkoa Lauciania kohtaan. "Minulla ei ole aikaa vahtia sitä poikaa vuorokauden ympäri. Sitä paitsi, hän ei edes ole minun vastuullani. Tässä kuviossa on kuule paljon enemmän puolia, kuin tiedätkään", Laucian yritti vielä kerran. "Vai ei ole aikaa? Kummasti sitä aikaa kuitenkin on riehua ja pistää koko kaupunki ylösalaisin milloin huvittaa. Mutta tee kuten haluat, minä katson sitten pojan perään. Mutta te kapinalliset ette sitten sotkeennu siihen. Voitte pitää salaisuutenne täysin ominanne, mutta minä katson, että Titus lopettaa moiset rikolliset leikit, tuliko selväksi", Selene julisti. Laucian oli varsin epäuskoinen, mutta itsepähän nainen tekisi mitä halusi. Todeten tämän ääneen hän päästi vihdoin naisen menemään.


 

Selene ei suostunut hätkähtämään työn määrästä, mitä Titus tulisi hänelle tuottamaan, naisella oli varsin selkeä kuva kuinka hankalaa pojan vieroittaminen oopiumista tulisi olemaan. Hän ei ollut ennen yrittänyt, mutta oli kuitenkin nähnyt paljon, mitä huume sai aikaan, ja kuinka haluttomia sen uhrit olivat parantumaan. Lisäksi tämän vastuulla oli setänsä huonokuntoinen taverna, jota vanha ja masentunut mies ei jaksanut itse pyörittää enää. Kova työ ja vastuun ottaminen olivat siis täysin tuttuja asioita Selenelle. Titukseen hän taas oli kiinnittänyt huomiota pojan iän vuoksi. Tämä oli kuitenkin vielä niin nuori, eikä nainen halunnut nähdä itseään nuoremman pojan piilaavan elämäänsä. Jos pojan oma lähipiiri ei tämän kunnosta välittänyt, niin ainakin hän voisi yrittää.


 

"Miten minä en ole yllättynyt", Selene huokaisi astellessaan huoneeseen, jossa Titus oli. "Pelleiletkö sinä minulle?" nainen sanoi astellen lähemmäksi, ravistaen hieman lakanarullan sisällä olevaa poikaa. "Ei ole minun vika, että lakana ei pysy paikoillaan, jos sitä tarkoitat", Titus murahti. Hän oli huonolla tuulella joutuessaan olemaan yksin lukittuna huoneeseen, ja hänellä oli edelleen hyvin heikko olo. "Tarkoitin enemmän, että pelleiletkö, kun et suostu laittamaan lakanaa kunnolla. Tarkoitatko siis sanoa, että sinä et osaa laittaa sitä oikein?" Selene kysyi, yrittäen hillitä nauruaan. Ilmeisesti joko pojan äiti oli hemmotellut tätä kunnolla tai sitten tämä oli oikeasti joku aatelinen. "Pää kiinni", Titus mutisi hiljaa. "Yritä ymmärtää, että tämä on vain sinun omaksi parhaaksi", Selene huokaisi. "Ai lukita minut tänne koko päiväksi?" Titus kysyi sarkastisesti, nousten vihdoin istumaan sängyllä. "Mitä minä olen nähnyt oopiumin käyttäjiä, niin kyllä. Älä pidä minua niin tyhmänä, että uskon sinun lopettavan jos vain pääset menemään", Selene vastasi. "Ja mitä se sinua liikuttaa, mitä minä teen?" "Haluatko tietää, mitä se liikuttaa? Ihan kuule vain sitä, että tiedän, ettei tuolla ulkona ole teinipoika kuolemassa, ja minä olisin voinut tehdä jotain asialle." Selenen ääni muuttui sana sanalta vihaisemmaksi. Hän ei voinut ymmärtää, miten Titus saattoi välittää niin vähän omasta elämästään. "Ei se ole mikään syy", poika murahti. "Se on kuule ihan tarpeeksi hyvä syy." "Et sinä edes tunne minua! Mitä väliä sillä on, mitä minä teen?" Sillä hetkellä Selene sai vihdoin tarpeekseen, läimäisten poikaa avokämmenellä kasvoille. Hetken Titus oli yllättynyt, kunnes käänsi halveksuvan katseensa naiseen. "Tuntuuko nyt paremmalta?" hän kysyi, irvistäen ilkeästi. Pojan tarkoitus oli loukata Seleneä, niin että nainen heittäisi hänet ulos, ja hän pääsisi menemään minne halusi.


 

Sinä yönä Selene nukkui huonosti viereisessä huoneessa. Hän ei ollut päästänyt Titusta menemään, sillä oli helposti arvannut pojan aikeet. Hän luuli olleensa tottunut siihen, että törmäsi useammin laitapuolen kulkijoihin kuin moni muu, mutta aina toisinaan tilanne osasi yllättää naisen. Hänen setänsä oli luovuttanut kuppilansa suhteen, ja Selene oli ainoa perheestä, joka enää jaksoi edes yrittää. Mies oli alkoholisoitunut, ja asui viereisessä talossa, hyvin harvoin edes tullen ulos talostaan. Pitääkseen kapakan pystyssä Selene oli muuttanut yrityksen yläkertaan, aina toisinaan tarjoten viereisen huoneen asiakkaille, jotka olivat liian humalassa lähteäkseen itse kotiin. Monta kertaa nainen oli yritetty ryöstää temppua hyväksykäyttämällä, joten hänen oli pitänyt maksaa omista vähäisistä varoistaan, että oven saisi säppiin ulkopuolelta. Toisinaan, kuten sinä yönä, Selene mietti, tekikö hän lopulta turhaa työtä, yrittäessään auttaa setäänsä ja niitä harvoja asiakkaita, jotka vielä paikassa kävivät. Hän ei halunnut antaa periksi, mutta oli vaikeaa auttaa ihmisiä, jotka olivat jo päättäneet, ettei heillä olisi mitään jäljellä.


 

Seuraavana iltana kuitenkin ensimmäiset vieroitusoireet iskivät Tituksella. Hänellä alkoi olla heikko ja väsynyt olo jatkuvasti, ja poika tiesi, että hänen oli saatava oopiumia. Se olisi ainoa aine, joka rauhoittaisi häntä, mutta Selene ei suostunut antamaan pojalle tämän piippua takaisin. Vastavuoroisesti Titus kieltäytyi edelleen syömästä mitään, mitä nainen hänelle tarjosi. "Yritä syödä edes jotain", nainen maanitteli. Oli kuin hän olisi puhunut itsepäiselle lapselle, joka ei halunnut syödä vihanneksiaan. Pienesti värisevällä äänellä poika vain haistatutti tällä pitkät ja käski naista lähtemään. Vaikka Titus tiesi, että Selene ei ollut syypää hänen sen hetkiseen oloonsa, hän silti syytti naista. Poika tarvitsi kipeästi jonkun kohteen kiukulleen, eikä nainen suostunut päästämään häntä lähtemään. Titus ei jaksanut edes uskoa tämän sanoja siitä, että kaikki oli pojan itsensä hyväksi, vaikka normaalisti sen olisi nähnyt sokeakin.


 

Is this the moment where I look you in the eye? / Forgive my broken promise that you'll never see me cry / And everything, it will surely change even if I tell you I won't go / away today

Will you think that you're all alone / When no one's there to hold your hand? / And all you know seems so far away / And everything is temporary, rest your head / I'm permanent

Siitä eteenpäin kaikki tuntui menevän vain alamäkeä. Tituksen vointi huononi päivä päivältä, kun tämä ei suostunut syömään mitään, hädin tuskin puhuen Selenellekään. Hiljaisena nainen katsoi vierestä, kun poika hiljaa kuihdutti itseään. Silti nainen töidensä jälkeen tuli joka yö vahtimaan poikaa, tapa jonka hän oli hyvin nopeasti oppinut, kun Titus alkoi kärsiä kouristuksista ja kivuista. Pidellen öisin poikaa tämä tuntui niin hauraalta, kuin olisi voinut särkyä, mikäli Selene olisi pitänyt tästä kiinni yhtään liian tiukasti. Hiljaisena hän vain pyyhki toisen tuskan hikeä, kun tämä tärisi.

I know he's living in hell every single day / And so I ask oh God is there some way for me to take his place? / And when they say it's all touch and go I wish I could make it go away / But still you say

Will you think that you're all alone / When no one's there to hold your hand? / And all you know seems so far away / And everything is temporary, rest your head / I'm permanent / I'm permanent

Kaiken sen keskellä Selene yritti hieman auttaa poikaa juomaa, kostuttamalla tämän huulia. Tämä kuitenkin sai aikaan vain yökkäysreaktion, jolloin nainen laski lasin takaisin yöpöydälle, alkaen silittämään Tituksen hiuksia. "Ole kiltti ja tapa minut", poika pyysi hiljaisella, nikottelevalla äänellä. Selene järkyttyi sekä pojan sanoista, että siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Titus pyysi jotain. Ääni ei ollut enää ilkeä tai vaativa, enemmänkin rikkinäinen ja aneleva.

Is this the moment where I look you in the eye? / Forgive my promise that you'll never see me cry

"Se menee ohi. Kaikki tulee olemaan vielä hyvin", Selene hiljaa lupasi. Vaikka hän ei voinutkaan tehdä muuta kuin istua pojan tukena aina siihen asti kunnes tämä väsytti itsensä totaalisesti ja nukahti, hän aikoi olla siinä. "Kaikki tulee vielä muuttumaan hyväksi."


 

Joka ilta Selene toivoi pahimman vihdoin olevan ohi Tituksen osalta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän enää jaksaisi katsoa toisen tuskaa. "Selene, missä se olut viipyy?" yksi asiakkaista raivosi. Nainen oli keskittynyt miettimään yläkerrassa nukkuvaa poikaa, että melkein unohti työnsäkin. "Tulossa, malta vain hetki", nainen huudahti. Ilta ei ollut yhtään normaalia kiireisempi, Selenellä itsellä oli hankaluuksia keskittyä. "Älä ala lepsuilla, nainen", vihainen miesasiakas tokaisi, napaten kolpakon tarjottimelta. "Jospa vain rauhoittuisit nyt, ihan tavallista olutta se vain on", Selene huokaisi, yrittäen rauhoitella tätä. "Typerä nainen", tämä kuitenkin mutisi ja päätään pudistellen nainen palasi takaisin tiskin taakse. Vilkaisten hämärän kapakan seinällä olevaa puista kelloa nainen päätteli, että voisi alkaa järjestelemään jo paikkoja, sillä kohta paikka olisi aika sulkea muutenkin. Alkaen laittaa tuoleja pöydille aikaisempi huonolla tuulella ollut mies avasi jälleen suunsa. "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" tämä ärähti. "Paikka menee ihan juuri kiinni, eikä tänne enää kukaan asiakas eksy. Sinäkin saisit alkaa lähteä", nainen selitti rauhallisesti, vaikka olikin vihainen asiakkaalle tämän huonosta käytöksestä. "Sinä et sulje yhtään mitään, minä haluan vielä yhden oluen", mies kuitenkin julisti, hörpäten nopeasti edellisen kolpakkonsa tyhjäksi. "Ei enää tälle iltaa", Selene kuitenkin vaati, ja alkoi viittoa miestä ovelle päin. Mitä nainen ei kuitenkaan odottanut, oli että vihainen asiakas tuli suoraan hänen luokseen ja löi naista poskelle. "Uusi olut, nyt. Minä olen maksava asiakas, ja tämä paikka tarvitsee jokaisen säälipenninsä pysyäkseen pystyssä." Vihaisesti Selene mulkaisi miestä. Hän tiesi kapakan olevan jatkuvasti konkurssin partaalla, mutta ei tämän olisi tarvinnut olla noin ilkeä asiasta. Lisäksi hän ei suostunut hyväksymään miehen väkivaltaista käytöstä. Mitään vastaamatta nainen käveli tiskin taakse, ja siinä missä mies jäi odottamaan uutta juomaansa, Selene tulikin luudan kanssa. "Nyt, ala kalppia", nainen käski vihaisesti, uhaten luudalla. Hetken hän sai häätää humalaista, ennen kuin tämä lähti, muiden asiakkaiden säikähtäessä tarpeeksi, etteivät he enää aiheuttaneet ongelmia.


 

"...Mitä sinulle on tapahtunut?" Titus kysyi uupuneena kun Selene astui pojan huoneeseen. "Onko sinulla parempi olo?" nainen sen sijaan kysyi takaisin. Ei hänellä niin väliä ollut, mutta näytti siltä, että pahin saattaisi olla Tituksen kohdalla nyt ohi. Hiljaa poika vain kohautti olkiaan, kun Selene tuli istumaan siihen hänen viereensä sängylle. "Ainakin olet saanut juotua hieman", nainen jatkoi hymyillen, "Mutta ruoka taitaa olla vielä liikaa toivottu?" Viime päivinä Selene ei ollut edes vaivautunut tekemään ruokaa, kun Titus ei sitä kuitenkaan halunnut syödä. Ynähtäen Titus nyökkäsi, ja yritti nousta istumaan. "Mutta mitä sinulle on käynyt?" poika kysyi ja osoitti naisen poskea, joka oli alkanut punoittaa kipeän näköisesti. "Sinähän olet uteliaalla tuulella", Selene naurahti, "Vai haluatko vain vaihtaa aiheen pois itsestäsi?" Hiljaisena Titus kohautti vain olkiaan. Päätellen, että poika tarkoitti toisen vaihtoehdon osuneen oikeaan, nainen selitti hiljaa, mitä oli tapahtunut. "Sitä sattuu aina toisinaan. Erimielisyyksiä asiakkaiden kanssa. Varsinkin, kun he ovat humalassa, niin joillakin on tapana yrittää saada nyrkeillä tahtonsa läpi. Heille pitää vain olla tiukka, eikä saa antaa periksi." Selene yritti näyttää parhaansa mukaan pirteältä, vaikka olikin oikeasti kuolemanväsynyt. "Sattuuko siihen?" Tituksen viattoman kuuloinen kysymys sai hymyn nousemaan naisen kasvoille. Poika vihdoin puhui hänelle, ja jopa varsin mukavaan sävyyn. Ei tämä vielä ystävällinen ollut, mutta ilmeisesti kipujen alkaessa olla ohi tämä muuttui vähemmän hankalaksi. "Ainahan se hieman kirpaisee, kun tulee lyödyksi", nainen myönsi. Titus vaikutti hieman poissaolevalta, kuin hän ei olisi vielä täysin tässä maailmassa, mutta poika oli kuitenkin jo selvästi parempaan päin. "Yritä levätä tämä yö. Jos huomenna jaksat, haluaisin vähän puhua kanssasi", Selene sanoi, Tituksen nostaessa katseensa naiseen. Naista huvitti ajatella, säikähtikö poika sitä, vai pelkäsikö mistä nainen halusi hänelle jutella. "Ei se ole mitenkään iso juttu. Haluaisin vain kysyä muutamaa asiaa", nainen sanoi, nousten lähteäkseen. Vielä ovella hän kääntyi katsomaan, kuinka poika käpertyi lakanan ja peiton sekasotkuun mahdollisimman pieneksi sängyn keskelle.


 

Seuraavana päivänä Selene tuli käymään jälleen Tituksen luona. "Joko olet hereillä?" nainen kysyi tökkien peiton ja lakanan sekamelskassa nukkuvaa poikaa. Hiljalleen kasa alkoi kuitenkin liikkua, ja Titus nousi väsyneenä sen keskeltä. "Haluatko auttaa minua laittamaan lakanan paikalleen? Sain myös ne oksennuksen kuorruttamat vaatteesi pestyä", nainen sanoi osoittaen mukanaan tuomia pyykkejä. Hämillään Titus seurasi naisen kättä, kunnes tuijotti tätä uudestaan hämmentyneenä. "Taidat olla hidas heräämään?" Selene naurahti, pörröttäen pojan jo valmiiksi joka suuntaan sojottavia hiuksia, "Mutta ihan totta, nouse nyt ylös, niin saat auttaa minua tuon lakanan kanssa. Oppisitpahan ainakin sen tekemään itsekin." Nainen sai jonkun aikaa houkutella, ennen kuin tokkurainen Titus suostui edes nousemaan pois sängystä. Jotenkin poika meinasi onnistua säheltämään lakanan vaihdon kanssa jopa Selenen yrittäessä selittää, mitä tämän piti tehdä. "Sinä olet ihan toivoton", nainen naurahti, kun heti lakanan vaihdon jälkeen poika vain rojahti takaisin sängylle. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä muminaa, josta ei saanut mitään selvää.


 

"Kuule, eikö sinun kotona ihmetellä yhtään, minne olet kadonnut? Olet ollut täällä kohta jo viikon, etkä ole ottanut asiaa puheeksi missään vaiheessa?" Selene kysyi istuen sängylle Tituksen viereen. "Ehkä korkeintaan palvelusväki miettii, mitä tehdä jos palkka ei juokse", poika vastasi, kääntäen katseensa jonnekin huoneen nurkkaan. "Melkoinen ajattelutapa sinulla. Eikö vanhempasi ole yhtään huolissaan?" nainen jatkoi kyselyään kuitenkin. Nämä asiat olivat kuitenkin nopeasti alkaneet vaivaamaan hänen mieltään, mutta juuri kun hän oli ollut aikeissa kysyä, Titus oli alkanut kärsiä vieroitusoireista samana iltana. "Olisi vain tyytyväinen, jos häviäisin lopullisesti", poika kuitenkin vastasi. "Miten niin? Millaiset vanhemmat sellaista muka haluaisivat?" Selene kuitenkin kysyi ihmeissään. Nainen ei voinut, eikä edes halunnut yrittää kuvitella moista tilannetta. "Sellainen isä vain on. Häntä ei kiinnosta. Äitiä minulla taas ei ole ollut vuosiin." Titus puhui hiljaisella äänellä, eikä Selene tiennyt, uskaltaisiko kysellä enää enempää. Kuitenkin naisesta tuntui, että hänen oli pakko. "Eikö sinulla oikeasti ole ketään, kuka välittäisi?" "Ei kai... En ainakaan usko, että enää on ketään. Mä oon aiheuttanu jo kaikille niille, joita saattaisi kiinnostaa, tarpeeksi harmia. Jos ei aikaisemmin, niin nyt he varmastikin ajattelevat, että olisin parempi kuolleena." "Nyt lopetat tuon ajattelun heti", nainen käski vihaisena, "Kuolemassa ei ole mitään hienoa. Vain elävät voivat muuttaa tulevaa, ja sitähän sinä olet kaiken tämän aikaa halunnut tehdä? Nyt näytä, että sinulla todella on selkärankaa, äläkä anna periksi", Selene ärähti. Hän ei voinut sietää sitä, että joku ajatteli kuoleman olevan ratkaisu ongelmiin. "Haluatko sinä minut pois täältä, siksikö sinä kyselet?" Titus kuitenkin kysyi samaan apaattiseen äänensävyyn. "En. Itse asiassa, katsoisin mielelläni, että et uudelleen sorru oopiumiin, mutta en vain voi uskoa, ettei kukaan ihmettele, missä sinä olet. Ettei kukaan olisi yhtään huolissaan." "Ei kukaan ole", poika kuitenkin väitti. "Älä väitä, ettei kukaan kysyisi, missä sinä olet ollut. Sitä minä en usko", Selene kuitenkin sanoi, pitäytyen vahvasti omassa mielipiteessään. "Kyllä ne kyselee, mutta--" "No niin, myönnät sen siis itsekin. Tiedätkös, ihmiset kyselevät juuri siksi, että he välittävät. Nyt pää pystyyn, ja käy näyttämässä heille, ettei Titus enää käytä oopiumia", nainen rohkaisi hymyillen iloisesti, "Saat tulla sitten kertomaan minulle, kuinka olin oikeassa."


 

Molemmat Selene ja Calder olivat osittain olleet oikeassa. Calder oli tiennyt, ettei hänen isänsä ollut kaivannut tätä, juuri ja juuri huomannut pojan olevan edes poissa. Mutta palatsin palvelusväki sen sijaan oli ollut enemmän kuin huolissaan prinssin yllättävästä katoamisesta. Eikä heidän huoltaan ollut ainakaan helpottanut, kuinka masentunut poika oli ollut ennen lähtöään. "Missä ihmeessä olette oikein olleet viimeisen viikon? Ja miksi edes katositte?" Calderin kotiopettaja, vanhemman puoleinen naishenkilö kysyi, kun pakotti prinssin syömään edes jotain. Hiljaisena poika nopeasti mietti jonkun valheen, moinen kun ei ollut pojalle onneksi erityisen vaikeaa. "Nukahdin vankkureihin, enkä tiennyt minne ne olivat menossa", prinssi vastasi. Nopeasti hän ei keksinyt mitään parempaakaan selitystä. "Ja kävelitte takaisin? Minne ihmeeseen edes jouduitte ja miksi ette vain ottaneet vankkureita takaisin?" "Ajattelin sen olevan hauskempaa... Jonnekin pohjoiseen päin luulisin päätyneeni ja eksyin pari kertaa matkalla." Opetteja katsoi Calderia epäuskoisena. Toisaalta prinssi oli sellainen, joka saattaisi tehdä juuri niin ihan vain huvin vuoksi, mutta tämä ei ollut ollut oma itsensä viime aikoina, eikä nytkään vaikuttanut olevan täysin kunnossa. Vielä jonkun aikaa opettaja kuulusteli Calderia tämän matkasta, kunnes lopulta päätti passittaa prinssin lepäämään. Naista huolestutti, kuinka helposti poika häntä totteli, mutta toisaalta ymmärsi tämän olevan väsynyt. Sinä päivänä nainen ei edes ajatellut pitää tälle oppituntia, hän oli vain iloinen, että prinssi oli palannut elävänä takaisin

 

Douglas sen sijaan ei uskonut sanaakaan poikansa tarinasta. Kuitenkaan tällä ei ollut myöskään mitään, millä epäillä avoimesti prinssin kertomusta, joten kuningas ei voinut kuin nyökätä hiljaa. Calderia isänsä epäilyt eivät kuitenkaan jaksaneet häiritä. Vaikka poika yritti kovasti sitä esittää, hän ei ollut läheskään parantunut sielultaan. Hän ei ollut päässyt yli Lucianin petoksesta, pohtien, olisiko mies kertonut hänelle jotain, joka olisi muuttanut tilanteen täysin, mikäli hän olisi pysähtynyt kysymään. Sen lisäksi oopium tuntui edelleen houkuttelevan Calderia, joka halusi mieluusti kokea uudestaan sen saman rentouttavan tunteen, jossa koko ulkopuolinen maailma vain katosi hänen mielestään. Hän ei jaksanut edes taiteilla valheellista hymyä kasvoilleen, vaikka palvelijay kyselivät hänen vointiaan. Hiljaisena poika vain väitti kaikille olevansa kunnossa, että kaikki olisi hyvin, eikä hänen mieltään painanut mikään muu kuin väsymys. Se oli kuitenkin onneksi sellainen selitys, jonka kanssa kukaan ei voinut alkaa kiistelemään.

 

Muutaman seuraavan yön ajan vartijat vahtivat prinssin oven ulkopuolella, ettei tämä lähtisi enää yöllä minnekään. Kuitenkaan Calderia ei edes huvittanut lähteä. Vaikka hänellä ei ollut palatsissa oopiumia, häntä ei kiinnostanut lähteä etsimään huumetta syrjäkujilta. Sphintus sen sijaan oli enemmän kuin tyytyväinen, kun hänen isäntänsä hengitys ei enää tuoksunut makean kukkaiselta. Tyytyväisenä käärme kietoutui kerälle isäntänsä pään viereen tyynylle, Calderin nojatessa poskensa matelijan tuttuun ja turvalliseen suomuiseen pintaan. "Harmi ettei sinun myrkky tehoa minuun, Sphinks... Olet ainoa, johon voisin luottaa enää, etkä sinäkään voi auttaa", poika kuiskasi hiljaa, alkaen silittää käärmeen selkää. Hämillään matelija nosti päätään, ymmärtämättä isäntänsä eleitä, mutta aistien kuitenkin tämän surullisen mielen. Eläin ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä, joten käärme vain nosti päänsä pojan hiuksiin ja jäi siihen torkkumaan. Calderille käärmeen teko kuitenkin tuntui lohdulliselta, ja sulkien silmänsä prinssi yritti saada edes hieman nukuttua sinä yönä.

 

Kuitenkin yöt olivat prinssille pahinta aikaa. Oopium oli auttanut häntä nukahtamaan, ja olemaan näkemättä unia, mutta nyt poikaa tuntuivat ahdistelevan jatkuvat painajaiset ja hän heräili vähän väliä öisin kylmän hien peitossa. Toki hän olisi voinut pyytää huoneeseensa rauhoittavia suitsukkeita, mutta Sphintus ei olisi todennäköisesti arvostanut moista. Käärme piti huoneesta juuri sellaisena kuin se oli, hänen ja hänen isäntänsä yhteisenä paikkana, jossa vallitsi tuttu hajumaailma. Miettien, että ainakin Selene saattaisi pitää hänelle seuraa, tai jos ei, niin voisipahan hän ainakin juoda muistinsa pois, poika päätti lähteä jälleen ulos.

 

"Ai, tulithan sinä vihdoin", Selene naurahti iloisesti synkässä kapakassa kun Titus asteli ovesta sisälle. Päästessään tiskille nainen veti pojan tämän takin kauluksesta lähelle, ja Titus melkein menetti tasapainonsa saaden viime tingassa kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä ettei rymähtänyt naama edellä tiskiin. "Hyvä, en haista oopiumia sinusta enää", Selene hymyili, "Ehdin jo huolestua kun sinua ei kuulunut. Vai jouduitko sinä vielä tuossa iässä kotiarestiin kun katosit?" "Jotain sellaista", Titus vastasi kohauttaen olkiaan. Surullisesti hymyillen nainen päästi irti, jotta poika saattoi istua tiskin edessä olevalle jakkaralle. "Anna kun arvaan, vahvinta mitä talosta löytyy?" Selene jatkoi, Tituksen mutistessa myöntävästi ja lukiten katseensa pöydän pintaan. "Tämä tulee ehkä hieman tyhjästä sinulle, mutta haluaisitko auttaa minua tänään? Minun on helpompi pysyä tiskin takana ja kaataa juomat kun sinä kannat ne pöytiin?" nainen ehdotti kun ojensi tuopin Titukselle. Hämmästyneenä poika nosti katseensa, tietämättä mitä sanoa. "Eihän se paljoa muuta asiaa, mutta helpottaa minua hieman. Usko tai älä, mutta nämä juomat osaavat käydä painaviksi kun pitää enemmän kantaa yhteen pöytään", nainen jatkoi, nojaten itsekin nyt tiskiin laiskasti. "...Miksi?" Titus sai lopulta muodostettua kysymyksensä. Hän ei ymmärtänyt, miksi Selene halusi yhtäkkiä pistää hänet töihin. "Ole kiltti? Saat vaikka illan päätteeksi ilmaisen tuopin palkaksi", nainen ehdotti, ja tajuamatta täysin mihin juuri suostui, Titus nyökytti päätään. "Hienoa", Selene naurahti iloisesti, alkaen jälleen seuraamaan muidenkin pöytien tilannetta tiskin takaa.

 

"No niin, tämä todella sittten on painava, joten ole varovainen", Selene sanoi, ojentaessaan tarjotinta tiskin yli Titukselle. Ilta oli hiljainen, joten oli kulunut tovi, ennen kuin pojan täytyi alkaa töihin. Ottaen tarjottimen vastaan poika melkein heti kaatoi sen, vaikka Selene oli juuri varoittanut häntä painosta. "Minähän sanoin", nainen naurahti, saaden juuri ja juuri pelastettua tilanteen, ennen kuin oluet ja viinit olivat pöydällä. Hiljaa Titus vain nyökkäsi, ottaen tällä kertaa tukevamman otteen tarjottimesta. Hän ei edelleenkään täysin käsittänyt, kuinka oli tilanteeseen päätynyt, mutta työ oli helppoa, joten mikäpä siinä. Saaden kuulla muutaman hämmästyneen kommentin pöydästä, kun asiakkaat kyselivät milloin Selene oli palkannut pojan, Titus vain laski juomat pöytään ja palasi hiljaisena takaisin tiskille. "Saa nähdä, milloin ensimmäiset kysyy, miten juuri Titus on minulla apulaisena täällä", nainen nauroi, "Tosin sitä ennen sinun pitää vähän piristyä ennen kuin kukaan edes tunnistaa sinua." "Ihan sama", poika vain mutisi, mutta todellisuudessa hän mieluummin pysyisi tunnistamattomana.

 

Selenen suljettua kuppilan Titus istui edelleen tiskillä, naisen vaatimuksesta. Poikaa ei juuri innostanut jäädä, eikä hän ollut lopulta niin kiinnostunut enää edes ylimääräisestä viinilasillisesta, joka tälle oli luvattu. "Lupaus on lupaus. Vaikka sinulle ei enää maistuisi, niin en ala ottamaan ylös, kuinka paljon olen sinulle velkaa", Selene vain nauroi. Kaataen juotavaa itselleenkin hän lopulta istui Tituksen viereen tiskin ääreen. "Tiesitkös, voit kertoa minulle, miten kaikki on kääntynyt päälaelleen. Saan kuulla vaikka minkälaisia tarinoita aina toisinaan, enkä usko sinunkaan olevan maailman loppu, kunhan vain saisit sen sanottua", nainen hymyili lempeästi. "Miksi sinä niin haluaisit tehdä? Sitä paitsi, en edelleenkään muista tapelleeni sinun kanssa, mutta jos niin on, niin eikö sinun pitäisi nimenomaan toivoa minulle mahdollisimman paljon epäonnea?" "Saatoin ilmaista sen osan ehkä hieman hassusti", Selene naurahti, "Ei me olla pitkään aikaan edes tavattu. Mutta silloin kun kapinallisarmeija oli vasta lapsenkengissään, ja sinä itse puhuit ihmisiä puolellesi, silloin kyllä otimme yhteen aina toisinaan." Hetken Titus sai miettiä naisen sanoja. Hän ei ollut pitkään aikaan itse ollut kutsumassa ketään kapinallisarmeijaan, se oli ollut Nilamin kuoleman jälkeen pitkälti Alyan työtä. Titus saattoi liittyä mukaan jos sattui olemaan paikalla tai sitten tuopillisen ääressä puhua vierustovereilleen. Mutta samaan tapaan julkisesti hän ei enää puhunut ihmisille, ei ollut puhunut pitkään aikaan. Jostain muistinsa syövereistä hän alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muistaa naisen, jonka kohtasi aina toisinaan, ja joka aina oli eri mieltä hänen kanssaan. Oliko se ollut Selene? Mutta Titus ei kyennyt keksimään ketään muutakaan, joten sen oli oltava niin. "Mutta se, että meillä on erilainen mielipide kuninkaasta, ei tarkoita että haluaisin sinun kärsivän. Ei maailma ole niin mustavalkoinen", Selene hymyili hieman surullisesti, "Jos jotain, niin toivoisin sinun pikemminkin vain näkevän, ettei kapinassa ole mitään järkeä, kun asiat ovat hyvin. Mutta jos kapinoinnin vastakohta on sinulle oopium, niin... En tiedä, mitä oikein sanoisin siihen. Kumpikaan ei kuitenkaan johda muuhun kuin hankaluuksiin ja suruun." "Sinä puhut kuin joku vanhus", Titus sanoi hiljaa. "Älähän nyt, en minä ole vanha", Selene nauroi, läpsäisten kevyesti poikaa, "Miten vanha sinä muuten olet? Et kovin vanha ainakaan, kun olet vielä noin avuton lakanan kanssa." "17", poika vastasi hiljaa. "Eli sinä olet muuten vain avuton kakara." "Jaa", Titusta ei juuri huvittanut jutella, saati sitten kuunnella naisen kiusoittelua, mutta kaipa hänen oli edes yritettävä keksiä jotain sanottavaa takaisin, ettei tilanne muuttuisi epämukavaksi. "Kuinka vanha sinä sitten olet?" "Eikö kukaan ole opettanut sinulle, ettei ole soveliasta kysyä naisen ikää?" "Älä sitten vastaa", poika mutisi. Ei häntä edes kiinnostanut toisen vastaus. "24", Selene kuitenkin sanoi hymyillen, paljastaen ikänsä. "Eli vanha", Titus huokaisi, saaden jälleen kerran kevyen läimäyksen.

 

 

 


 

// Tarinassa käytetyt laulun sanat:

David Cook - Permanent

©2017 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com