Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

//Osa 2... Joskus ennen kuin tarkemmin asiaa pohdin olin ajatellut että Calderin synttäreiden olivan syksyllä... Tarkkaavaiset voivat huomata huvittavan yksityiskohdan tuolla tarinan seassa tähän liittyen jos pitävät silmänsä auki >: 3 (mutta päädyin luopumaan tästä ajatuksesta ja prinssin synttärit on alkukesällä ^^')

 

 

Palatsissa ihmeteltiin prinssin yllättävää masennusta. Tämä ei juuri vaikuttanut välittävän mistään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jopa Douglas oli hämillään, mutta ei kuitenkaan pahoillaan tapahtuneesta muutoksesta. "Arvon prinssi, kuunteletteko te edes, mitä minä juuri sanoin?" pojan kotiopettaja kysyi huolestuneena. Normaalisti hän olisi ollut vihainen, mutta prinssin apaattinen käytös oli jotain, mitä hän ei ollut ennen nähnyt. "Joo", poika mutisi, vaikka ei todellakaan ollut kuunnellut. Hän ei edes tiennyt, mistä aiheesta oli ollut kyse viimesen tunnin tai parin aikana. "Teidän korkeutenne, mikä teillä oikein on? Ette keskity yhtään mihinkään", vanhahko nainen kuitenkin jatkoi kyselyään. "Ei mikään, olen vain vähän väsynyt", Calder totesi. Väsymys kuitenkin oli siitä hyvä selitys, että sitä saattoi käyttää milloin tahansa. "Olette olleet 'väsynyt' jo ties kuinka kauan. Anteeksi puuttumiseni asiaan, mutta mielestäni palatsiin pitäisi kutsua joku ammattitaitoinen parantaja tarkistamaan vointisi." Palatsin henkilökunta tiesi kyllä kuinka toimia sairastilanteissa, mutta opettaja oli alkanut epäillä näiden pätevyyttä, kun Calder oli yllättäen muuttunut hiljaisemmaksi, eikä ottanut piristyäkseen. Nainen ei voinut kuvitellakaan mitään muuta selitystä, kuin että prinssi olisi kipeä, mutta ei vain halunnut jostain syystä tuoda asiaa esille.


 

Lucianin kuoleman jälkeen Titusta ei hyvään hetkeen näkynyt kaupungin kaduilla. Calder ei juuri halunnut tehdä muuta, kuin vain maata sängynpohjalla, mutta kiltisti hän teki kaiken, mitä häneltä pyydettiin. Jopa osa niistä, jotka olivat aikaisemmin vihanneet prinssin tapaa kujeilla, alkoivat miettiä, että se oli ollut parempi. Ainakin silloin poika oli ollut selvästi eloisampi. Tämä sama käytös näkyi myös Tituksessa, joka ei juuri enää halunnut olla muiden kanssa tekemisissä. Mieluummin hän halusi vain juoda itseltään muistin pois. Hän alkoi vältellä paikkoja, joissa oli ollut aikaisemmin asiakkaana, ja päätyi istumaan iltojaan syrjäisissä ränsistyneissä kapakoissa muiden elämään kyllästyneiden ihmisten seurassa.


 

"Ohoh, täällähän on nuorta verta tänään", eräs vanhempi mies sanoi, istuen Tituksen kanssa samaan pöytään. Hiljaa poika vain kohautti harteitaan, häntä ei kiinnostanut jutella, kuten ei monia muitakaan asiakkaita samaisessa juottolassa. "Elämä kolhinut pahemmin viime aikoina vai? Kaipa sitä nuoretkin tosiaan kokee toisinaan sellaista", mies sen sijaan jatkoi. "Kuule, etkö voisi vain lähteä siitä", Titus lopulta sanoi. Hän halusi vain olla yksin. "No jos olen hiljaa, niin häirisenkö sitten?" mies kuitenkin pyysi. Kun Titus vain kohtautti olkiaan jälleen, mies uskoi tämän olevan myöntävä vastaus ja hiljeni. Hetken kuluttua mies alkoi kaivelemaan taskujaan, ottaen pienen rasian ja piipun esille. Vilkaisten ukon puuhia Titus hiljaa katsoi, kun tämä alkoi polttamaan piippuaan. Makea kukkaistuoksu ympäröi miehen nopeasti. Opiumia. Huume oli laiton, mutta siltikin toiset polttivat sitä, sillä aineen sanottiin rauhoittavan mieltä ja auttavan unohtamaan huolet. Aikaisemmin poika oli suorastaan halveksinut ainetta, se oli vain helppo reitti karkuun ongelmiaan, mutta nyt tuo hänen vieressään istuvan miehen rauhaisan onnellinen ilme sai hänet miettimään asiaa uudelta kantilta. Mies huomasi pian pojan tuijotuksen, kääntyen jälleen tämän puoleen. "Kuulehan, tämä on varsin tujua tavaraa", ukko kertoi, mutta tämän ääni varsinaisesti ollut toruva, enemmän toteava. "Ei sillä ole väliä", Titus sanoi hiljaa, ojentaen kättään piippua kohden pyytäen miestä jakamaan huumeensa.


 

Opium oli tasan niin tehokasta, kuin mitä siitä oli kerrottu. Kohta Titus huomasi voivansa unohtaa huolensa, ja hänelle tuli utuinen olo, mutta se tuntui oikeastaan aika hyvältä. Jakaessaan piipun tuntemattoman miehen kanssa poika alkoi pikku hiljaa juttelemaan tälle niitä näitä. Hän ei edes tiennyt, mitä sanoi, eikä muistanut yhtäkään vastausta, joita kuuli. Titukselle tärkeintä oli, että hän pystyi jälleen olemaan rauhassa alitajuntansa kummituksilta, ja hänellä oli vihdoin jälleen hyvä olla. Sitten ajatus tuli hänen mieleensä. Hänen oli pakko saada tietää eräs asia. "Kuule... Mistä minä voin löytää tätä?" poika kysyi. Hän sai kerätä kaiken keskittymisensä, että kuulisi ja muistaisi miehen vastauksen. "Tuota, tiedätkö sen kapakan siellä sen yhden tien päässä... sen...", mies alkoi sopertamaan. Tämähän näytti lupaavalta. "Kuule, mitä jos minä vain näyttäisin sinulle. Siellä on eräs kaveri, joka tietääkseni on aina siellä", tämä jatkoi ja hieman horjahtaen nousi seisomaan. Tuhti humala opiumin kanssa näytti äkkiä varsin hurjalta yhdistelmältä, mutta se ei miestä hidastanut paljoa. Kohta hän jo oli ulkona ja ohjasi Titusta kohti kapakkaa, jossa opium-myyjä ilmeisesti vietti iltansa.


 

Palatessaan palatsiin Calder meni ensimmäisenä parvekkeelle piipun kanssa. Piipun käyttö ei ollut hänelle uutta, mutta ei hän juuri poltellut. Joskus aikoinaan hän oli vain ostanut piipun Nilamin kiusaksi, sillä mies inhosi, kun prinssi puhalsi savut tämän kasvoille. Nyt moinen ilkeä kiusanteko tuntui arvokkaalta muistolta, ja prinssi olisi antanut melkein mitä tahanssa päästäkseen takaisin tuohon aikaan. Mutta sen sijaan hän sytytti pienen määrän opiumia piipussa palamaan ja hengitti makeaa savua keuhkoihinsa. Jotenkin opium tuntui yksin siinä parvekkeella poltellessa toimivan paremmin kuin hämyisessä kapakassa, mutta nyt hän sai toisaalta olla myös täysin rauhassa. Sphintus, joka oli aluksi lentänyt isäntänsä seuraksi, lensi nyt kauemmaksi. Matelija ei pitänyt pojan makean hengityksen hajusta, vaan sen sijaan lensi takaisin sisälle. Hieman surkeasti hymyillen Calder vilkaisi eläimen perään, mutta jäi kuitenkin itse vielä parvekkeelle. Kaikessa rauhassa hän nautti huumeen tuomasta hyvästä olosta samalla kun katseli, kuinka tuuli toi pilviä hiljalleen kuun eteen ja sitten puhalsi ne pois.


 

Opiumilla kuitenkin oli haittapuolensa. Huumeen vaikutuksen päätyttyä prinssin huolet eivät olleet kadonneet mihinkään, vaan tuntuivat pikemminkin iskevän entistä pahemmin päälle. Hän saattoi voida päivisin pahoin, ja ruokahalu katosi lähes kokonaan. Poika kärsi myös välillä itseinhosta, jollaista ei ollut ennen kokenut. Toki hän oli vihanut itseään Nilamin kuoleman jälkeen, mutta sen kanssa hän oli pystynyt elämään kun Lilian oli antanut hänelle anteeksi. Nyt prinssi taas oli tuhonnut lähes kaikki tärkeät siteensä hänelle läheisiin ihmisiin, kaikki vain yhden huijarin vuoksi, ja lohtua löytääkseen hän oli alkanut muuttumaan juuri sellaiseksi ihmiseksi, jota vihasi.


 

Titus liikkui ulkona enää vain myöhään yöllä, ja vain hakeakseen lisää opiumia. Hän ei halunnut olla ihmisten ilmoilla yhtään enempää kuin mitä oli pakko, joten oli vähintäänkin pieni ihme, kun Laucian onnistui näkemään pojan. Ensin varas mietti, pitäisikö hänen edes mennä pojan puheille, mutta toisaalta tämä näytti niin surkealta ja pieneltä, että hän halusi edes tietää, oliko toinen yhtään enempää kuin kävelevä ja vaatetettu varjo. Kuitenkin päästessään lähemmäksi, hän saattoi huomata selvästi, että vaatteet enemmänkin roikkuivat pojan laihtuneen luurangon päällä. Luulisi nyt sentään prinssillä olevan rahaa ruokaan, mutta näky nälkiintyvästä nuoresta kertoi omaa tarinaansa. Tuskin tätä palatsissa riudutettiin, mutta Titus tarvitsi ruokaa. Ihmetellen, miten hän aina päätyi katsomaan pojan perään Laucian otti tämän kiinni muutamalla juoksuaskeleella. "Tulepa vähän käymään täällä", mies sanoi, kaapaten tahdottomasti seuraavan Tituksen mukaansa.


 

"Syö", Laucian käski kun tarjoilija toi täyden lautasen Tituksen eteen. "...Miksi?" Titus kysyi hiljaa. Hän tuijotti lautasta, ja alkoi hiljalleen tökkiä ruokaa sen päästä toiseen. "Satun tietämään, millaista on nähdä nälkää. Nyt lopeta se kysely ja syö", mies käski uudestaan. Ehkä se johtui siitä, että hän oli tuntenut Tituksen jo tämän lapsuudesta asti, Laucian ei ollut itsekään täysin varma. Tai sitten hän ei vain halunnut nähdä Sheilahin lasten kärsivän, sillä nämä kaksi muistuttivat häntä joka päivä naisesta. Sitä paitsi, hän halusi nähdä kapinallisarmeijan voittavan, ja Tituksen vihdoin tuovan oikeuden äitinsä muistolle. Ja silloin Liliankin saisi vihdoin elää vapaasti. Mutta tilanteessa oli yksi hyvin ratkaiseva ongelma. Titus ei halunnut syödä. Tämä ei ollut edes maistanut ruokaa, tuijottanut sitä vain lähes elottomasti. "Ei se ruoka siitä lautaselta tuijottamalla katoa", mies muistutti. "En minä edes pyytänyt sinulta mitään", Titus mutisi, mutta ei edelleenkään tehnyt elettäkään syödäkseen. "Kuules nyt, et takuulla tuhlaa ruokaa." "No syö sitten itse, ei minulla ole nälkä", poika vastasi, työntäen lautasta varasta kohti. "Hyvä on sitten", Laucian totesi, ja katsoi kun Titus nousi paikaltaan. Mies pohti, vieläkö tuo jaksoi kylpeä masennuksessaan Lucianin petoksen vuoksi? Toki hän ymmärsi sen olleen kova kolaus, mutta ei hän nyt sentään odottanut tapauksen ihan pojan elämänhalua vievän. Muistiko tämä edes, mitä varten hän oli alunperinkään perustanut kapinallisarmeijan? Ehkä miehen pitäisi vielä uudestaan yrittää puhua Titukselle, mutta silloin hän muistaisi kyllä jättää turhat ystävälliset eleet pois.


 

Titus asteli ulos tavernasta katse maahan lukittuneena. Hänellä ei ollut mitään syytä jäädä kaupungille, vaan sen sijaan poika päätti vain suunnistaa palatsiin takaisin ja mennä vain nukkumaan. Tai ehkä hän jälleen polttelisi vain piippuaan parvekkeella, ken tietäisi. Kovin pitkälle Titus ei kuitenkaan ehtinyt tavernalta kulkea, kun törmäsi pariin kapinallisarmeijan mieheen, jotka olivat selvästikin vähemmän tyytyväisiä pojan viimeaikaisiin päätöksiin. "Taas päätit sitten lähteä epäonnistumisesi jälkeen piiloon? Ei onnistu, nuori mies", toinen näistä sanoi, pysäyttäen Tituksen. "Minusta sinä olet selityksen velkaa. Mitä tämä ihmisten uhraus viime päivinä oikein tarkoittaa?" Titus tuijotti vain hiljaa maahan. Hän ei tiennyt, mitä osaisi sanoa puolustuksekseen. Ei hänellä ollut mitään puolustusta. Hän olisi voinut kertoa miehille, että Lucian oli tehnyt suunnitelmat, mutta toisaalta poika itse oli hyväksynyt ne lopussa. Hän oli aivan yhtä syyllinen miehen rikoksiin, ellei jopa pahempi. "Vastaa jotain", toinen miehistä ärähti tönäisten poikaa niin rajusti, että tämä melkein kaatui suorilta jaloilta. "Missä on se kaikki itsevarmuus, jolla sinä lupasit tuoda totuuden esille kuningattaren kuolemasta? Vai oliko sekin vain jotain jännityksen hakemista?" mies kysyi, alkaen käydä entistäkin vihaisemmaksi. Titus tiesi, mitä tästä seuraisi. Hiljaisena  hän otti nyrkiniskut vastaan syrjäisemmällä kujalla, antaen miesten, entisten kannattajiensa, hakata itsensä lähes henkihieveriin. Sillä ei kuitenkaan olisi ollut mitään väliä, vaikka hän olisi siihen kuollutkin.


 

Kun kapinalliset olivat saaneet tarpeekseen Tituksen kurittamisesta, miehet lähtivät vihaisesti keskustellen paikalta. He eivät ainakaan enää halunneet olla missään tekemisissä kapinallisarmeijan kanssa, ellei joko komentaja vaihtuisi tai poika itse kasvaisi aikuiseksi. Titus sen sijaan ei enää jaksanut liikkua. Hän tiesi kyllä, että hänen olisi parempi palata takaisin palatsiin ennen aamua, mutta jokainen pienikin liike tuntui kivuliaalta. Sen sijaan hän päätti kaivaa piippunsa esille, joka oli säilynyt kuin ihmeen kaupalla ehjänä. Ei kukaan häntä siinä syrjäkujalla huomaisi. Vähän matkan päässä makasi kuollut harmaaraitainen kissanpentu. Tuijottaen kuollutta eläintä Tituksesta näytti äkkiä, että tämä olisi mahdollisesti kuollut nälkään. Jos hän ei liikkuisi siitä, päätyisikö hän lopulta samanlaiseen tilaan? Kuolisi siihen, yksin ja nälkiintyneenä. Tosin poikaa moinen kohtalo ei sillä hetkellä olisi haitannut ollenkaan. Hiljaisena hän alkoi polttamaan aikaisemmin sinä iltana ostamaansa opiumia, ja katseli kuinka vaalea savu nousi hitaasti kohti taivasta.


 

Laucian poistui tavernasta saatuaan ruuan syötyä. Vaikka hän ymmärsikin, mistä Tituksen käytös johtui, pojan kiittämättömyys kävi siltikin hänen hermoilleen. Ulos tullessaan mies kiersi rakennuksen taakse, kiivetäkseen sen katolle. Hän oli suunnitellut jälleen kerran ryöstökeikan, ja pääsisi nopeammin liikkumaan katoilla kuin ihmisten seassa. Varkaalla ei olisi vielä näin alkuillasta mitään kiirettä, joten hän kulki katoilla kaikessa rauhassa katsellen ihmisiä alapuolellaan. Huomaten vaalean, ohuen savukiehkuran nousevan sen rakennuksen vierestä, jonka katolla mies oli, hän vilkaisi alapuolelleen. Taas joku typerys oli etsimässä aikaista kuolemaa. Katsoen tarkemmin hän tunnisti Tituksen. Näinkö alas pentu todella oli vajonnut, että turvautui opiumiin? Edes varkaiden kilta ei hyväksynyt huumeen käyttöä, vaikka rikollisia olivatkin ja lähes jokainen näistä oli kurjemmista oloista kotoisin. Tämä kuitenkin selitti pojan osalta hyvin paljon, kuten tämän nykyisen ulkonäön ja ruokahaluttomuuden. Myös muita oireita olisi todennäköisesti luvassa ennemmin tai myöhemmin. Mahdollisimman hiljaa Laucian laskeutui katolta. "Tuolla tavalla vain tapatat itsesi etuajassa", mies huomautti kävellen pojan eteen. "Älä jaksa", Titus mutisi hiljaa, "Ei sillä mitään väliä ole muutenkaan." "Oliko se mies todella kaiken tämän arvoinen?" Laucian jatkoi kyselyään kuitenkin. Hän yrittäisi vielä tämän yhden kerran puhua pojalle järkeä, mutta jos tämä ei kuuntelisi, niin ei varas aikoisi koko loppuelämäänsä toiseen tuhlata. "Mene pois", Titus kuitenkin vastasi. "Tätä minä en olisi odottanut edes sinulta", Laucian totesi, "Tiedätkös, olen nähnyt monen kuolevan tuohon aineeseen. Lopeta vielä kun ehdit." Hitaasti poika nousi vihdoin seisomaan, mutta kohottaessaan katseensa tämä oli erittäin ärtyinen. "Ja mitä se sinuun vaikuttaa?" Titus kysyi, ja puhalsi makean savun suoraan Laucian kasvoille. Löyhytellen savua pois, mies kääntyi lähteäkseen. "Ei se vaikutakaan, mutta yritinpähän vain varoittaa. Tee mitä haluat", varas sanoi ja lähti, jättäen pojan taakseen nauttimaan hitaasta itsemurhastaan.


 

Lilianin näkeminen oli Laucianille nyt hieman hankalampaa, miehen annettua periksi tytön isoveljen suhteen. Kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään, mikäli poika ei olisi valmis muuttamaan asiaa itse. Nähdessään kuitenkin Lilianin kadulla muutama ilta sen jälkeen, kun oli tavannut Tituksen viimeksi, tyttö näytti erittäin eksyneeltä. Vai etsikö tämä jotakuta? Ajatellen, ettei kysymisessä mitään ongelmaa olisi, Laucian asteli Lilianin luokse. "Etsitkö sinä jotakuta?" mies kysyi, ja tyttö suorastaan hätkähti varkaan yllättävää ilmestymistä. "En varsinaisesti. Titus vain ei ole viime aikoina tullut käymään. Lucian lupasi ylipuhua hänet, että näyttäisi muutamia temppuja Vin-- eräällä jännällä aseella", Lilian vastasi korjaten sanansa viime tippassa. Tyttö siis yritti etsiä veljeään. Tai mahdollisesti Luciania. "En usko Tituksen olevan tulossa ihan heti", Laucian vastasi. "Häh? Onko jotain sattunut?" Lilian kysyi hämmentyneenä. Niin, kukaan ei ollut pitänyt tyttöä viime aikojen tapahtumista ajan tasalla, eikä mies itsekään ollut tiennyt Tituksen opiumin käytöstä kuin vasta muutama päivä sitten. "Niinkin voisi sanoa", mies vastasi, Lilianin osatessa napata vihje lauseesta. "Eli asiasta ei siis kannata puhua julkisesti?" tämä kuitenkin varmisti, Laucianin nyökätessä. "Ehditkö tulla myöhemmin käymään Madamen luona?" tyttö jatkoi huolestuneena, miehen nyökätessä jälleen. "Selvä, odottelen sinua sitten", Lilian kuiskasi hiljaa. Tyttö oli hieman peloissaan, mitä uutisia Laucian hänelle kertoisi, sillä hän osasi arvata, ettei kyseessä ollut ainakaan mitään hyvää.


 

Kun Laucian tuli illalla tapaamaan Liliania, hän ei suuresti yllättynyt Alyan olevan myöskin paikalla. "Mitä se nulikka on nyt saanut aikaan?" nainen kysyi melkein heti. Lilianin oli täytynyt mainita, että Laucian tiesi, missä poika oli. Hiljaa Laucian vilkaisi ympärilleen, ettei kuuloetäisyydellä ollut ketään ylimääräistä, ennen kuin huokaisi raskaasti. "Pentu on sotkeentunut opiumiin", mies vastasi. Hetken Lilian ja Alya vain tuijottivat miestä epäuskoisena, kunnes molemmat aloittivat omat kyselytulvansa. Alya oli enemmän vihainen, siinä missä Lilian lähes itki huolesta. "Yksi asia kerrallaan", Laucian käski. Hän ei voisi vastata molempien kysymyksiin yhtä aikaa. "M-mutta miksi? Tietääkö Lucian? Eikö hän voisi yrittää tehdä jotain? Puhua Titukselle?" Lilian kysyi huolestuneena. Varas vilkaisi tyttöä, tämä ei vieläkään tiennyt, että Lucian oli kuollut. "Lucian on--", Laucian aloitti, mutta tuli heti Alyan hiljentämäksi. "Ei sanaakaan, Laucian", nainen ärähti. Lilian säikähti naisen vihaista äänensävyä, kavahtaen kauemmaksi. "Jos Lilian haluaa tietää, minusta hän saa tietää", Laucian sanoi rauhallisesti, mutta Alya jälleen kielsi. Nainen ei halunnut nähdä Liliania surullisena, eikä kestänyt ajatusta, jos tämä tietäisi, että hänen veljensä oli tappanut miehen, johon tyttö oli alkanut tykästyä, mahdollisesti ehkä jopa ihastua. Lilian sen sijaan vain katseli hiljaa aikuisten keskustelua vierestä. Näiden reaktioista tyttö saattoi arvata jotain, mutta hänellä ei silti tullut tilanteesta kokonaista kuvaa. Päättäen, ettei hän halunnut kuitenkaan katsoa riitaa enää yhtään pidempään, hän astui kaksikon väliin. "Selvä. Enköhän minä ole ymmärtänyt tarpeeksi. Jos minun on parempi olla tietämättä, niin en kysy enää. Mutta voinko olettaa, että Lucian ei ainakaan ole tulossa enää takaisin?" Lilian kysyi. Tituksen paluuseen hän kuitenkin halusi uskoa, tämä kuitenkin oli hänen veljensä, vaikka tällä oli ilmiselvästi juuri nyt vaikeaa. "Lucian ei tulee enää takaisin", Laucian sanoi, ja Alya mulkaisi miestä varoittavasti, ettei tämä saisi sanoa enää yhtään enempää. "Selvä. Ymmärrän", Lilian sanoi suunnaten katseensa lattiaan. Laucian oli hieman huolissaan, hän ei halunnut tytön reagoivan samoin kuin veljensä. Kuitenkin pian Lilian nosti katseensa ja kääntyi tuijottamaan huoneen päässä olevaa tanssilavaa, jossa muutamat nuoret naiset esittivät näyttäviä tansseja. "Kai minun on sitten löydettävä jotain muuta tekemistä, kun odotan Tituksen paluuta", tyttö vihdoin sanoi, peittäen surunsa päättäväisen katseen taakse. Kummallakaan, Alyalla tai Laucianilla, ei ollut enää sydäntä sanoa epäilyksen sanaa. Lilian kuitenkin aikoi todistaa, että hän oli henkisesti selvästi veljeään vahvempi, ja kun Titus vihdoin palaisi, olisi hänen vuoronsa olla veljensä tukena.


 

Titus pysytteli pääosin poissa paikoista, joissa hän oli ennen liikkunut. Häntä ei näkynyt täysissä tavernoissa, tai punaisten lyhtyjen kadulla. Sen sijaan poika viihtyi paremmin syrjäisissä, konkurssin partaalla olevissa kuppiloissa. Ränsistynyt ilmapiiri vain tuntui sopivan hänelle paljon paremmin. Kukaan ei tullut hänelle puhumaan, eikä hänen tarvinnut puhua kenellekään. Tarjoilija toi mitään kyselemättä hänen eteensä lisää juomaa, jos poika vain nosti kätensä. Se olikin usein pienien kapakoiden ainoa temppu, jolla nämä saivat asiakkaita, nopea palvelu nimittäin. Kukaan ei välittänyt edes, vaikka Titus poltteli nurkkapöydässä piippuaan.


 

"No niin, alkakaahan lähteä siitä. Minun pitää laittaa paikka kiinni", nuori naisääni kuulutti. Titus ei nostanut katsettaan, ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Nainen nalkutti vielä jollekin toiselle asiakkaalle, joten ei poika todellakaan ollut ainoa, jota ei vielä kiinnostanut lähteä minnekään. "Kuulehan, minä kerron vaimollesi missä vietät yösi, jos et nyt kerää niitä luitasi ja painu ulos." "Selene, kulta, älä viitsi." Nainen riiteli yksi kerrallaan jokaisen asiakkaan ulos, kunnes saapui Tituksen kohdalle. "Sinä kans. Hus siitä, liikettä", nainen käski. Titus ei edelleenkään suostunut edes vilkaisemaan tätä, vaan rojahti väsyneenä pöydälle. "Vielä yksi. Kyllä minä maksan", poika sammalsi. "Kyllä kyllä, huomenna sitten. Mutta nyt ulos", nainen tokaisi ja alkoi nostamaan Titusta hartioista. Pojan ruumiissa ei kuitenkaan ollut mitään voimaa, vaan tämä nojasi kaikella painollaan naiseen, ja molemmat kaatuivat lattialle. "Jestas, etkö sinä oikeasti pääse liikkeelle?" nainen tokaisi. "En. Joten anna minun vain jäädä tähän", Titus mumisi enää tuskin selvästi. Hän oli sammumispisteen rajoilla, eikä enää hallinnut ollenkaan ruumistaan ajatuksen kulun ollessa vähintäänkin yhtä hankalaa. "Hetkinen, minähän tunnen sinut...", nainen pohti, kääntäen pojan selälleen lattialle. Tituksen näkö taas tuntui sumealta, eikä hän erottanut kunnolla naisen piirteitä. Kuka tämä sitten oikein oli? Mutta eipä asia tuntunut sillä hetkellä kovin tärkeältä. Naisen ääni tuntui kuuluvan aina vain kauempaa, kunnes lopulta katosi kokonaan.


 

Seuraavana aamuna Titus heräsi, huonoon oloon ja kun joku kaatoi hänen päälleen kylmää vettä. "Herätys", totesi tympiintynyt naisääni. Tokkuraisena Titus yritti nousta pystympään, mutta päästyään käsiensä varaan, oksensi saman tien. "Taas?" ääni kysyi, Tituksen yrittäessä hieroa silmiään auki. Hän oli sotkuinen, ja pojan etumus oli täysin oksennuksen peitossa. Haju sai hänet voimaan saman tien uudestaan pahoin, kun kädet työnsivät hänet selälleen. "Tai makaa vielä hetki." Titukseen koski joka paikkaan, mutta hän käänsi katseensa hänelle puhuvaan naiseen. "Sinä todella olet Titus", nainen tokaisi, nähden pojan nyt kunnolla. Tituksella sen sijaan oli vaikeuksia nähdä. Hänen oikean silmänsä päällä oleva silmälappu tuntui olevan paikallaan. "Tunnistatko sinä minua?" nainen kysyi, ja poika pudisti hitaasti päätään. Liike tuntui aivan hirveältä. "Etpä tietenkään. Minä se olen, Selene. Olet muuten nyt palveluksen velkaa, kakara." "Kuka...?" Titus kysyi hiljaisella äänellä. Hän ei saanut päähänsä millään, kuka kumma Selene oli. "Sinä senkin...", nainen murahti ja sen suurempia odottamatta läimäisi poikaa poskelle. "Aiheutat ensin sisällissodan, sitten katoat ja aiheutat minulle ongelmia, vaikka olemme riidelleet vaikka kuinka monesti ja nyt et edes muista minua? Senkin sika!" Vaikka nainen sanoikin noin, Titus ei silti osannut yhdistää nimeä keneenkään. "Vai niin", poika vain mutisi hiljaa, "Sori sitten." Hitaasti tämä yritti jälleen nousta istumaan, mutta huono olo puski edelleen päälle. "Lepää vain itsesi selväksi", Selene huokaisi. "Sinä... sanoit ettei me tulla toimeen... Miksi siis...?" Titus kysyi vilkaisten väsyneenä naista. "Aina toisinaan sinunlaisia tapauksia tulee käymään. En minä nyt voinut vain jättää sinua oven taakse kuolemaankaan", nainen vastasi, "Ihan totta, yritä nukkua vähän. Minä tuon sinulle vettä. Ja lupaan, etten tällä kertaa kippaa sitä sinun päällesi. En vain osannut arvata sinulla olevan noin heikko olo."


 

Vasta iltapäivällä Titus vihdoin onnistui kampeamaan itsensä ylös sängystä. Normaalisti häntä olisi iljettänyt, kuinka sotkuinen hän oli, mutta poika ei jaksanut enää välittää. Sen sijaan hän käveli huoneen päässä olevan pienen ikkunan luokse ja avasi sen, alkaen polttamaan piippuaan. Ei hän aikonut jäädä taloon, mutta hänellä oli aivan liian hermostunut olo. Pojan oli saatava rauhoittua ennen kuin hän lähtisi minnekään. "Joko sinä olet herännyt?" kuului Selenen kysymys oven takaa ja hitaasti nainen raotti huoneen ovea, vilkaisten sisään. "Hyvä, mikä on-- Mitä tuo on?" nainen huudahti huomaten piipun pojan kädessä ja siitä nousevan vaalean savun. "Joo joo, lähden kyllä", Titus huokaisi, lähtien kävelemään ovea kohti. "Minä kysyin, mitä tuo on, mitä sinä poltat?" Selene toisti vihaisena kysymyksensä, kieltäytyen päästämästä poikaa ohitseen. "Onko sillä väliä?" Titus kysyi välinpitämättömästi. Kun tämä seisoi siinä naisen edessä, Selene saattoi haistaa opiumin makean kukkaistuoksun. "Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?" nainen huudahti raivoissaan, riuhtaisten piipun pojalta. "Ei kuulu sinulle. Anna se tänne", Titus sähähti, yrittäen napata piippuaan takaisin, mutta nainen piti sitä selkänsä takana ja työnsi samalla toisella kädellään poikaa kauemmaksi. "Tajuatko sinä edes, mitä opium tekee sinulle?" Selene huusi vihaisena. "Tajuatko sinä, että asia ei kuulu sinulle?" poika vastasi vähintäänkin yhtä raivoissaan. "Ehkä ei, mutta minun edessäni sinä et takuulla polta! Nyt keräät peiton ja lakanan tuosta sängyltä ja heität nuo vaatteesi pois. Minä tuon jotain puhdasta vaatetta sinulle sillä välin", nainen ärjäisi ja löi oven kiinni pojan nenän edestä. Kuullen, kuinka nainen laittoi oven toiselta puolen säppiin, Titus yritti hakata ovea kaikin voimin. Kuitenkin yritys oli täysin turha, puinen ovi piti, ja ikkuna, josta hän oli aikaisemmin poltellut piippuaan, oli aivan liian pieni pakenemista varten.


 

Kun Selene palasi, Titus ei ollut enää ollenkaan yhteistyöhaluinen. Hän ei puhunut naiselle, vaan seisoi ovella käsi ojossa haluten piippunsa ja huumeensa takaisin. Lisäksi Selene kielsi poikaa lähtemästä minnekään. Naisen onneksi Titus oli tarpeeksi heikossa kunnossa, ollen koko päivän syömättä ja hädin tuskin juoden vettä. "Nämä on veljeni vaatteita. Jospa ne sopisivat jotenkin", Selene totesi, antaen pojalle yksityisyytensä vaihtaa vaatteensa. "Ja tuo kätesi. Oletko loukannut sen pahastikin?" nainen kysyi, viitaten pojan vasempaan käteen, jossa oli side. Mulkoillen vain naista poika vei kätensä selkänsä taakse. Jos nainen katsoisi siteen alle, tämä saisi heti tietää Tituksen olevan todellisuudessa Calder. "Kiukuttele minkä haluat, mutta vastaa ensin. Tarvitseeko tuo kätesi hoitoa. Voin kysyä, mikäli eräs tuttavani ehtii katsomaan sitä." Saaden edelleen vain hiljaisuutta vastaukseksi, Selene huokaisi kyllästyneesti. "En salli sinun kuolevan tänne vain jonkun hoitamattoman haavan takia, joten sano nyt. Mikä tuossa sinun kädessäsi on vikana?" "Mikset vain itse tunge siihenkin nokkaasi, kun se näyttää olevan sinulle jonkinlainen harrastus muutenkin?" Titus lopulta vastasi. "Jos kiinnostaa tietää, niin ihan vain siksi, etten voi sietää veren ja sairauksien näkemistä." "No siinä tapauksessa siitä on iho kuoriutunut irti ja siinä on paiseita ja rakkoja ja kuolio." "Selvä, eli kätesi on tarpeeksi kunnossa, ettei siitä tarvitse huolehtia", Selene huokaisi kyllästyneenä. "Osaat varmasti itse laittaa uuden lakanan paikalleen, nähdään huomenna, kiukkupussi."


 

Selene oli tosin arvioinut väärin. Titus ei tiennyt alkuunkaan, kuinka lakana toimi. Tai tiesi hän sen teorissa, mutta ei ollut ikinä kokeillut käytännössä. Se oli palvelijoiden hommaa. Aluksi poika ei ollut aikeissakaan laittaa lakanaa paikalleen, mutta sängyssä olevan patjan pinta oli erittäin karhea ja epämukava, joten lopulta hänen oli annettava periksi. Hän ei halunnut tehdä, kuten Selene käski, mutta mukavuudenhalu voitti sillä kertaa. Lakanan laittaminen ei kuitenkaan toiminut aivan kuten poika oli kuvitellut. Lakana päätyi vain olemaan melkein pöytäliinamaisesti patjan päällä, ja liikkui ympäriinsä jos Titus sattui sängyllä maatessaan kääntämään kylkeään. Poika ei kuitenkaan välittänyt tarpeeksi korjatakseen asiaa, vaan kääntyili levottomasti sängyllä, lopulta ollen itse kääriytyneenä lakanaan.


 

Selene sen sijaan päätti lähteä ottamaan selvää, mitä ihmettä pojalle oli tapahtunut kapinallisarmeijan puolelta. Miten siellä oltiin edes sallittu, että heidän keulakuvansa sortui opiumiin? Mutta naisella ei ollut mitään hajua, kuinka hän tavoittaisi jäseniä, kuin vain kysellä ohikulkijoilta. Allawin onnistui ohikuulla, kun Selene kyseli muutamalta ohikulkijalta kapinallisarmeijan jäsenistä. "Mihin sinä heitä etsit?" Allawi kysyi, kun nainen sai kieltävän vastauksen toiselta ohikulkijalta etsinnöissään. "Minulla olisi kana kynittävänä heidän kanssaan", Selene ilmoitti tiukasti. Nainen ei pelännyt ajatusta, että Allawi olisi kapinallinen, sillä päiväsaikaan hänen olisi helppoa herättää ohikulkijoiden huomio ja saada näiltä apua. Lisäksi Allawi ei edes näyttänyt vaaralliselta. "Minä tiedän kyllä muutaman heistä, jotka tunnistaa helposti, kunhan vain tietää näiden olevan osa kapinnallisarmeijaa", Allawi hymyili. Mies ei halunnut joutua Selenen kanssa ongelmiin, naisesta kuitenkin huokui sen verran tiukka aura. "Jaa, oletko sinäkin sitten yksi heistä?" "En kovin tärkeä henkilö", Allawi valehteli hymyillen viattomasti. Selene ei ollut varma, uskoiko tätä, mutta päätti antaa miehen kuitenkin jatkaa. "Laucian ainakin on melko korkealla heidän hierarkiassaan. Helposti tunnistettava kaveri, vaalea ja pitkä kuin mikä", Allawi selitti. No sellainen henkilö olisi kyllä todellakin helppoa löytää, sillä vaaleaihoista kansaa oli varsin vähän Amirmoezissa.


 

"Hei, sinä siellä", Selene huudahti, kun näki aikaisemmin tapaamansa miehen antamaa kuvausta vastaavan henkilön. Laucian kääntyi katsomaan, kenestä oli kyse, ja oli hieman yllättynyt tuntemattoman naisen kävellessä häntä kohti tuima ilme kasvoillaan. "Sinä, kuulutko kapinallisarmeijaan?" nainen kysyi päästyään puhe-etäisyydelle. "Mahdollisesti?" Laucian vastasi varautuneesti. "Siinä tapauksessa haluan hieman vastauksia", Selene sanoi, ja asteli hieman syrjemmälle, katsoen kuitenkin, että Laucian seuraisi perässä. "Mitä helvettiä aikuiset miehet kuvittelee, laittaa teinipoika armeijan johtoon ja sitten jättää tämä käyttämään huumeita vapaa-ajallaan?" nainen kysyi suoraan. Oli Laucian odottanut mitä tahansa, niin ei ainakaan tätä. Luuliko nainen, että kapinalliset käyttivät Titusta vain jonkinlaisena suojakilpenä, joka ottaisi kaikki syyt niskoilleen kun muut suunnittelivat pahojaan? "Pentu sotki itse elämänsä, eikä siihen ole kukaan muu syypää", Laucian kuitenkin huomautti, mikä ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän Seleneä. "Sinä senkin...", nainen oli aikeissa läimäyttää Lauciania, mutta varas oli nopeampi. Hän tarttui tätä ranteesta ja työnsi seinää vasten, estäen Seleneä lyömästä. "Älä sinä kuule ala minulle mitään maskuliinista dominanssia tyrkyttää", nainen sihahti, ja Laucian tiukensi otettaan. "Jos minä mitään sellaista yrittäisin, sinä makaisit jo maassa", mies huomautti, "Ja mitä Titukseen tulee, poika on itse syyllinen omaan tilaansa. Minä yritin kertoa hänelle, ettei opiumiin kannata sekaantua, ja hän itse päätti olla kuuntelematta." "No korjaisitte sitten asian. Teidän porukkaannehan hän kuuluu", nainen ärähti. Hän oli liian vihainen tunteakseen pelkoa Lauciania kohtaan. "Minulla ei ole aikaa vahtia sitä poikaa vuorokauden ympäri. Sitä paitsi, hän ei edes ole minun vastuullani. Tässä kuviossa on kuule paljon enemmän puolia, kuin tiedätkään", Laucian yritti vielä kerran. "Vai ei ole aikaa? Kummasti sitä aikaa kuitenkin on riehua ja pistää koko kaupunki ylösalaisin milloin huvittaa. Mutta tee kuten haluat, minä katson sitten pojan perään. Mutta te kapinalliset ette sitten sotkeennu siihen. Voitte pitää salaisuutenne täysin ominanne, mutta minä katson, että Titus lopettaa moiset rikolliset leikit, tuliko selväksi", Selene julisti. Laucian oli varsin epäuskoinen, mutta itsepähän nainen tekisi mitä halusi. Todeten tämän ääneen hän päästi vihdoin naisen menemään.


 

Selene ei suostunut hätkähtämään työn määrästä, mitä Titus tulisi hänelle tuottamaan, naisella oli varsin selkeä kuva kuinka hankalaa pojan vieroittaminen opiumista tulisi olemaan. Hän ei ollut ennen yrittänyt, mutta oli kuitenkin nähnyt paljon, mitä huume sai aikaan, ja kuinka haluttomia sen uhrit olivat parantumaan. Lisäksi tämän vastuulla oli setänsä huonokuntoinen taverna, jota vanha ja masentunut mies ei jaksanut itse pyörittää enää. Kova työ ja vastuun ottaminen olivat siis täysin tuttuja asioita Selenelle. Titukseen hän taas oli kiinnittänyt huomiota pojan iän vuoksi. Tämä oli kuitenkin vielä niin nuori, eikä nainen halunnut nähdä itseään nuoremman pojan piilaavan elämäänsä. Jos pojan oma lähipiiri ei tämän kunnosta välittänyt, niin ainakin hän voisi yrittää.


 

"Miten minä en ole yllättynyt", Selene huokaisi astellessaan huoneeseen, jossa Titus oli. "Pelleiletkö sinä minulle?" nainen sanoi astellen lähemmäksi, ravistaen hieman lakanarullan sisällä olevaa poikaa. "Ei ole minun vika, että lakana ei pysy paikoillaan, jos sitä tarkoitat", Titus murahti. Hän oli huonolla tuulella joutuessaan olemaan yksin lukittuna huoneeseen, ja hänellä oli edelleen hyvin heikko olo. "Tarkoitin enemmän, että pelleiletkö, kun et suostu laittamaan lakanaa kunnolla. Tarkoitatko siis sanoa, että sinä et osaa laittaa sitä oikein?" Selene kysyi, yrittäen hillitä nauruaan. Ilmeisesti joko pojan äiti oli hemmotellut tätä kunnolla tai sitten tämä oli oikeasti joku aatelinen. "Pää kiinni", Titus mutisi hiljaa. "Yritä ymmärtää, että tämä on vain sinun omaksi parhaaksi", Selene huokaisi. "Ai lukita minut tänne koko päiväksi?" Titus kysyi sarkastisesti, nousten vihdoin istumaan sängyllä. "Mitä minä olen nähnyt opiumin käyttäjiä, niin kyllä. Älä pidä minua niin tyhmänä, että uskon sinun lopettavan jos vain pääset menemään", Selene vastasi. "Ja mitä se sinua liikuttaa, mitä minä teen?" "Haluatko tietää, mitä se liikuttaa? Ihan kuule vain sitä, että tiedän, ettei tuolla ulkona ole teinipoika kuolemassa, ja minä olisin voinut tehdä jotain asialle." Selenen ääni muuttui sana sanalta vihaisemmaksi. Hän ei voinut ymmärtää, miten Titus saattoi välittää niin vähän omasta elämästään. "Ei se ole mikään syy", poika murahti. "Se on kuule ihan tarpeeksi hyvä syy." "Et sinä edes tunne minua! Mitä väliä sillä on, mitä minä teen?" Sillä hetkellä Selene sai vihdoin tarpeekseen, läimäisten poikaa avokämmenellä kasvoille. Hetken Titus oli yllättynyt, kunnes käänsi halveksuvan katseensa naiseen. "Tuntuuko nyt paremmalta?" hän kysyi, irvistäen ilkeästi. Pojan tarkoitus oli loukata Seleneä, niin että nainen heittäisi hänet ulos, ja hän pääsisi menemään minne halusi.


 

Sinä yönä Selene nukkui huonosti viereisessä huoneessa. Hän ei ollut päästänyt Titusta menemään, sillä oli helposti arvannut pojan aikeet. Hän luuli olleensa tottunut siihen, että törmäsi useammin laitapuolen kulkijoihin kuin moni muu, mutta aina toisinaan tilanne osasi yllättää naisen. Hänen setänsä oli luovuttanut kuppilansa suhteen, ja Selene oli ainoa perheestä, joka enää jaksoi edes yrittää. Mies oli alkoholisoitunut, ja asui viereisessä talossa, hyvin harvoin edes tullen ulos talostaan. Pitääkseen kapakan pystyssä Selene oli muuttanut yrityksen yläkertaan, aina toisinaan tarjoten viereisen huoneen asiakkaille, jotka olivat liian humalassa lähteäkseen itse kotiin. Monta kertaa nainen oli yritetty ryöstää temppua hyväksykäyttämällä, joten hänen oli pitänyt maksaa omista vähäisistä varoistaan, että oven saisi säppiin ulkopuolelta. Toisinaan, kuten sinä yönä, Selene mietti, tekikö hän lopulta turhaa työtä, yrittäessään auttaa setäänsä ja niitä harvoja asiakkaita, jotka vielä paikassa kävivät. Hän ei halunnut antaa periksi, mutta oli vaikeaa auttaa ihmisiä, jotka olivat jo päättäneet, ettei heillä olisi mitään jäljellä.


 

Seuraavana iltana kuitenkin ensimmäiset vieroitusoireet iskivät Tituksella. Hänellä alkoi olla heikko ja väsynyt olo jatkuvasti, ja poika tiesi, että hänen oli saatava opiumia. Se olisi ainoa aine, joka rauhoittaisi häntä, mutta Selene ei suostunut antamaan pojalle tämän piippua takaisin. Vastavuoroisesti Titus kieltäytyi edelleen syömästä mitään, mitä nainen hänelle tarjosi. "Yritä syödä edes jotain", nainen maanitteli. Oli kuin hän olisi puhunut itsepäiselle lapselle, joka ei halunnut syödä vihanneksiaan. Pienesti värisevällä äänellä poika vain haistatutti tällä pitkät ja käski naista lähtemään. Vaikka Titus tiesi, että Selene ei ollut syypää hänen sen hetkiseen oloonsa, hän silti syytti naista. Poika tarvitsi kipeästi jonkun kohteen kiukulleen, eikä nainen suostunut päästämään häntä lähtemään. Titus ei jaksanut edes uskoa tämän sanoja siitä, että kaikki oli pojan itsensä hyväksi, vaikka normaalisti sen olisi nähnyt sokeakin.


 

Is this the moment where I look you in the eye? / Forgive my broken promise that you'll never see me cry / And everything, it will surely change even if I tell you I won't go / away today

Will you think that you're all alone / When no one's there to hold your hand? / And all you know seems so far away / And everything is temporary, rest your head / I'm permanent

Siitä eteenpäin kaikki tuntui menevän vain alamäkeä. Tituksen vointi huononi päivä päivältä, kun tämä ei suostunut syömään mitään, hädin tuskin puhuen Selenellekään. Hiljaisena nainen katsoi vierestä, kun poika hiljaa kuihdutti itseään. Silti nainen töidensä jälkeen tuli joka yö vahtimaan poikaa, tapa jonka hän oli hyvin nopeasti oppinut, kun Titus alkoi kärsiä kouristuksista ja kivuista. Pidellen öisin poikaa tämä tuntui niin hauraalta, kuin olisi voinut särkyä, mikäli Selene olisi pitänyt tästä kiinni yhtään liian tiukasti. Hiljaisena hän vain pyyhki toisen tuskan hikeä, kun tämä tärisi.

I know he's living in hell every single day / And so I ask oh God is there some way for me to take his place? / And when they say it's all touch and go I wish I could make it go away / But still you say

Will you think that you're all alone / When no one's there to hold your hand? / And all you know seems so far away / And everything is temporary, rest your head / I'm permanent / I'm permanent

Kaiken sen keskellä Selene yritti hieman auttaa poikaa juomaa, kostuttamalla tämän huulia. Tämä kuitenkin sai aikaan vain yökkäysreaktion, jolloin nainen laski lasin takaisin yöpöydälle, alkaen silittämään Tituksen hiuksia. "Ole kiltti ja tapa minut", poika pyysi hiljaisella, nikottelevalla äänellä. Selene järkyttyi sekä pojan sanoista, että siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Titus pyysi jotain. Ääni ei ollut enää ilkeä tai vaativa, enemmänkin rikkinäinen ja aneleva.

Is this the moment where I look you in the eye? / Forgive my promise that you'll never see me cry

"Se menee ohi. Kaikki tulee olemaan vielä hyvin", Selene hiljaa lupasi. Vaikka hän ei voinutkaan tehdä muuta kuin istua pojan tukena aina siihen asti kunnes tämä väsytti itsensä totaalisesti ja nukahti, hän aikoi olla siinä. "Kaikki tulee vielä muuttumaan hyväksi."


 

Joka ilta Selene toivoi pahimman vihdoin olevan ohi Tituksen osalta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän enää jaksaisi katsoa toisen tuskaa. "Selene, missä se olut viipyy?" yksi asiakkaista raivosi. Nainen oli keskittynyt miettimään yläkerrassa nukkuvaa poikaa, että melkein unohti työnsäkin. "Tulossa, malta vain hetki", nainen huudahti. Ilta ei ollut yhtään normaalia kiireisempi, Selenellä itsellä oli hankaluuksia keskittyä. "Älä ala lepsuilla, nainen", vihainen miesasiakas tokaisi, napaten kolpakon tarjottimelta. "Jospa vain rauhoittuisit nyt, ihan tavallista olutta se vain on", Selene huokaisi, yrittäen rauhoitella tätä. "Typerä nainen", tämä kuitenkin mutisi ja päätään pudistellen nainen palasi takaisin tiskin taakse. Vilkaisten hämärän kapakan seinällä olevaa puista kelloa nainen päätteli, että voisi alkaa järjestelemään jo paikkoja, sillä kohta paikka olisi aika sulkea muutenkin. Alkaen laittaa tuoleja pöydille aikaisempi huonolla tuulella ollut mies avasi jälleen suunsa. "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" tämä ärähti. "Paikka menee ihan juuri kiinni, eikä tänne enää kukaan asiakas eksy. Sinäkin saisit alkaa lähteä", nainen selitti rauhallisesti, vaikka olikin vihainen asiakkaalle tämän huonosta käytöksestä. "Sinä et sulje yhtään mitään, minä haluan vielä yhden oluen", mies kuitenkin julisti, hörpäten nopeasti edellisen kolpakkonsa tyhjäksi. "Ei enää tälle iltaa", Selene kuitenkin vaati, ja alkoi viittoa miestä ovelle päin. Mitä nainen ei kuitenkaan odottanut, oli että vihainen asiakas tuli suoraan hänen luokseen ja löi naista poskelle. "Uusi olut, nyt. Minä olen maksava asiakas, ja tämä paikka tarvitsee jokaisen säälipenninsä pysyäkseen pystyssä." Vihaisesti Selene mulkaisi miestä. Hän tiesi kapakan olevan jatkuvasti konkurssin partaalla, mutta ei tämän olisi tarvinnut olla noin ilkeä asiasta. Lisäksi hän ei suostunut hyväksymään miehen väkivaltaista käytöstä. Mitään vastaamatta nainen käveli tiskin taakse, ja siinä missä mies jäi odottamaan uutta juomaansa, Selene tulikin luudan kanssa. "Nyt, ala kalppia", nainen käski vihaisesti, uhaten luudalla. Hetken hän sai häätää humalaista, ennen kuin tämä lähti, muiden asiakkaiden säikähtäessä tarpeeksi, etteivät he enää aiheuttaneet ongelmia.


 

"...Mitä sinulle on tapahtunut?" Titus kysyi uupuneena kun Selene astui pojan huoneeseen. "Onko sinulla parempi olo?" nainen sen sijaan kysyi takaisin. Ei hänellä niin väliä ollut, mutta näytti siltä, että pahin saattaisi olla Tituksen kohdalla nyt ohi. Hiljaa poika vain kohautti olkiaan, kun Selene tuli istumaan siihen hänen viereensä sängylle. "Ainakin olet saanut juotua hieman", nainen jatkoi hymyillen, "Mutta ruoka taitaa olla vielä liikaa toivottu?" Viime päivinä Selene ei ollut edes vaivautunut tekemään ruokaa, kun Titus ei sitä kuitenkaan halunnut syödä. Ynähtäen Titus nyökkäsi, ja yritti nousta istumaan. "Mutta mitä sinulle on käynyt?" poika kysyi ja osoitti naisen poskea, joka oli alkanut punoittaa kipeän näköisesti. "Sinähän olet uteliaalla tuulella", Selene naurahti, "Vai haluatko vain vaihtaa aiheen pois itsestäsi?" Hiljaisena Titus kohautti vain olkiaan. Päätellen, että poika tarkoitti toisen vaihtoehdon osuneen oikeaan, nainen selitti hiljaa, mitä oli tapahtunut. "Sitä sattuu aina toisinaan. Erimielisyyksiä asiakkaiden kanssa. Varsinkin, kun he ovat humalassa, niin joillakin on tapana yrittää saada nyrkeillä tahtonsa läpi. Heille pitää vain olla tiukka, eikä saa antaa periksi." Selene yritti näyttää parhaansa mukaan pirteältä, vaikka olikin oikeasti kuolemanväsynyt. "Sattuuko siihen?" Tituksen viattoman kuuloinen kysymys sai hymyn nousemaan naisen kasvoille. Poika vihdoin puhui hänelle, ja jopa varsin mukavaan sävyyn. Ei tämä vielä ystävällinen ollut, mutta ilmeisesti kipujen alkaessa olla ohi tämä muuttui vähemmän hankalaksi. "Ainahan se hieman kirpaisee, kun tulee lyödyksi", nainen myönsi. Titus vaikutti hieman poissaolevalta, kuin hän ei olisi vielä täysin tässä maailmassa, mutta poika oli kuitenkin jo selvästi parempaan päin. "Yritä levätä tämä yö. Jos huomenna jaksat, haluaisin vähän puhua kanssasi", Selene sanoi, Tituksen nostaessa katseensa naiseen. Naista huvitti ajatella, säikähtikö poika sitä, vai pelkäsikö mistä nainen halusi hänelle jutella. "Ei se ole mitenkään iso juttu. Haluaisin vain kysyä muutamaa asiaa", nainen sanoi, nousten lähteäkseen. Vielä ovella hän kääntyi katsomaan, kuinka poika käpertyi lakanan ja peiton sekasotkuun mahdollisimman pieneksi sängyn keskelle.


 

Seuraavana päivänä Selene tuli käymään jälleen Tituksen luona. "Joko olet hereillä?" nainen kysyi tökkien peiton ja lakanan sekamelskassa nukkuvaa poikaa. Hiljalleen kasa alkoi kuitenkin liikkua, ja Titus nousi väsyneenä sen keskeltä. "Haluatko auttaa minua laittamaan lakanan paikalleen? Sain myös ne oksennuksen kuorruttamat vaatteesi pestyä", nainen sanoi osoittaen mukanaan tuomia pyykkejä. Hämillään Titus seurasi naisen kättä, kunnes tuijotti tätä uudestaan hämmentyneenä. "Taidat olla hidas heräämään?" Selene naurahti, pörröttäen pojan jo valmiiksi joka suuntaan sojottavia hiuksia, "Mutta ihan totta, nouse nyt ylös, niin saat auttaa minua tuon lakanan kanssa. Oppisitpahan ainakin sen tekemään itsekin." Nainen sai jonkun aikaa houkutella, ennen kuin tokkurainen Titus suostui edes nousemaan pois sängystä. Jotenkin poika meinasi onnistua säheltämään lakanan vaihdon kanssa jopa Selenen yrittäessä selittää, mitä tämän piti tehdä. "Sinä olet ihan toivoton", nainen naurahti, kun heti lakanan vaihdon jälkeen poika vain rojahti takaisin sängylle. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä muminaa, josta ei saanut mitään selvää.


 

"Kuule, eikö sinun kotona ihmetellä yhtään, minne olet kadonnut? Olet ollut täällä kohta jo viikon, etkä ole ottanut asiaa puheeksi missään vaiheessa?" Selene kysyi istuen sängylle Tituksen viereen. "Ehkä korkeintaan palvelusväki miettii, mitä tehdä jos palkka ei juokse", poika vastasi, kääntäen katseensa jonnekin huoneen nurkkaan. "Melkoinen ajattelutapa sinulla. Eikö vanhempasi ole yhtään huolissaan?" nainen jatkoi kyselyään kuitenkin. Nämä asiat olivat kuitenkin nopeasti alkaneet vaivaamaan hänen mieltään, mutta juuri kun hän oli ollut aikeissa kysyä, Titus oli alkanut kärsiä vieroitusoireista samana iltana. "Olisi vain tyytyväinen, jos häviäisin lopullisesti", poika kuitenkin vastasi. "Miten niin? Millaiset vanhemmat sellaista muka haluaisivat?" Selene kuitenkin kysyi ihmeissään. Nainen ei voinut, eikä edes halunnut yrittää kuvitella moista tilannetta. "Sellainen isä vain on. Häntä ei kiinnosta. Äitiä minulla taas ei ole ollut vuosiin." Titus puhui hiljaisella äänellä, eikä Selene tiennyt, uskaltaisiko kysellä enää enempää. Kuitenkin naisesta tuntui, että hänen oli pakko. "Eikö sinulla oikeasti ole ketään, kuka välittäisi?" "Ei kai... En ainakaan usko, että enää on ketään. Mä oon aiheuttanu jo kaikille niille, joita saattaisi kiinnostaa, tarpeeksi harmia. Jos ei aikaisemmin, niin nyt he varmastikin ajattelevat, että olisin parempi kuolleena." "Nyt lopetat tuon ajattelun heti", nainen käski vihaisena, "Kuolemassa ei ole mitään hienoa. Vain elävät voivat muuttaa tulevaa, ja sitähän sinä olet kaiken tämän aikaa halunnut tehdä? Nyt näytä, että sinulla todella on selkärankaa, äläkä anna periksi", Selene ärähti. Hän ei voinut sietää sitä, että joku ajatteli kuoleman olevan ratkaisu ongelmiin. "Haluatko sinä minut pois täältä, siksikö sinä kyselet?" Titus kuitenkin kysyi samaan apaattiseen äänensävyyn. "En. Itse asiassa, katsoisin mielelläni, että et uudelleen sorru opiumiin, mutta en vain voi uskoa, ettei kukaan ihmettele, missä sinä olet. Ettei kukaan olisi yhtään huolissaan." "Ei kukaan ole", poika kuitenkin väitti. "Älä väitä, ettei kukaan kysyisi, missä sinä olet ollut. Sitä minä en usko", Selene kuitenkin sanoi, pitäytyen vahvasti omassa mielipiteessään. "Kyllä ne kyselee, mutta--" "No niin, myönnät sen siis itsekin. Tiedätkös, ihmiset kyselevät juuri siksi, että he välittävät. Nyt pää pystyyn, ja käy näyttämässä heille, ettei Titus enää käytä opiumia", nainen rohkaisi hymyillen iloisesti, "Saat tulla sitten kertomaan minulle, kuinka olin oikeassa."


 

Molemmat Selene ja Calder olivat osittain olleet oikeassa. Calder oli tiennyt, ettei hänen isänsä ollut kaivannut tätä, juuri ja juuri huomannut pojan olevan edes poissa. Mutta palatsin palvelusväki sen sijaan oli ollut enemmän kuin huolissaan prinssin yllättävästä katoamisesta. Eikä heidän huoltaan ollut ainakaan helpottanut, kuinka masentunut poika oli ollut ennen lähtöään. "Missä ihmeessä olette oikein olleet viimeisen viikon? Ja miksi edes katositte?" Calderin kotiopettaja, vanhemman puoleinen naishenkilö kysyi, kun pakotti prinssin syömään edes jotain. Hiljaisena poika nopeasti mietti jonkun valheen, moinen kun ei ollut pojalle onneksi erityisen vaikeaa. "Nukahdin vankkureihin, enkä tiennyt minne ne olivat menossa", prinssi vastasi. Nopeasti hän ei keksinyt mitään parempaakaan selitystä. "Ja kävelitte takaisin? Minne ihmeeseen edes jouduitte ja miksi ette vain ottaneet vankkureita takaisin?" "Ajattelin sen olevan hauskempaa... Jonnekin pohjoiseen päin luulisin päätyneeni ja eksyin pari kertaa matkalla." Opetteja katsoi Calderia epäuskoisena. Toisaalta prinssi oli sellainen, joka saattaisi tehdä juuri niin ihan vain huvin vuoksi, mutta tämä ei ollut ollut oma itsensä viime aikoina, eikä nytkään vaikuttanut olevan täysin kunnossa. Vielä jonkun aikaa opettaja kuulusteli Calderia tämän matkasta, kunnes lopulta päätti passittaa prinssin lepäämään. Naista huolestutti, kuinka helposti poika häntä totteli, mutta toisaalta ymmärsi tämän olevan väsynyt. Sinä päivänä nainen ei edes ajatellut pitää tälle oppituntia, hän oli vain iloinen, että prinssi oli palannut elävänä takaisin

 

Douglas sen sijaan ei uskonut sanaakaan poikansa tarinasta. Kuitenkaan tällä ei ollut myöskään mitään, millä epäillä avoimesti prinssin kertomusta, joten kuningas ei voinut kuin nyökätä hiljaa. Calderia isänsä epäilyt eivät kuitenkaan jaksaneet häiritä. Vaikka poika yritti kovasti sitä esittää, hän ei ollut läheskään parantunut sielultaan. Hän ei ollut päässyt yli Lucianin petoksesta, pohtien, olisiko mies kertonut hänelle jotain, joka olisi muuttanut tilanteen täysin, mikäli hän olisi pysähtynyt kysymään. Sen lisäksi opium tuntui edelleen houkuttelevan Calderia, joka halusi mieluusti kokea uudestaan sen saman rentouttavan tunteen, jossa koko ulkopuolinen maailma vain katosi hänen mielestään. Hän ei jaksanut edes taiteilla valheellista hymyä kasvoilleen, vaikka palvelijat kyselivät hänen vointiaan. Hiljaisena poika vain väitti kaikille olevansa kunnossa, että kaikki olisi hyvin, eikä hänen mieltään painanut mikään muu kuin väsymys. Se oli kuitenkin onneksi sellainen selitys, jonka kanssa kukaan ei voinut alkaa kiistelemään.

 

Muutaman seuraavan yön ajan vartijat vahtivat prinssin oven ulkopuolella, ettei tämä lähtisi enää yöllä minnekään. Kuitenkaan Calderia ei edes huvittanut lähteä. Vaikka hänellä ei ollut palatsissa opiumia, häntä ei kiinnostanut lähteä etsimään huumetta syrjäkujilta. Sphintus sen sijaan oli enemmän kuin tyytyväinen, kun hänen isäntänsä hengitys ei enää tuoksunut makean kukkaiselta. Tyytyväisenä käärme kietoutui kerälle isäntänsä pään viereen tyynylle, Calderin nojatessa poskensa matelijan tuttuun ja turvalliseen suomuiseen pintaan. "Harmi ettei sinun myrkky tehoa minuun, Sphinks... Olet ainoa, johon voisin luottaa enää, etkä sinäkään voi auttaa", poika kuiskasi hiljaa, alkaen silittää käärmeen selkää. Hämillään matelija nosti päätään, ymmärtämättä isäntänsä eleitä, mutta aistien kuitenkin tämän surullisen mielen. Eläin ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä, joten käärme vain nosti päänsä pojan hiuksiin ja jäi siihen torkkumaan. Calderille käärmeen teko kuitenkin tuntui lohdulliselta, ja sulkien silmänsä prinssi yritti saada edes hieman nukuttua sinä yönä.

 

Kuitenkin yöt olivat prinssille pahinta aikaa. Opium oli auttanut häntä nukahtamaan, ja olemaan näkemättä unia, mutta nyt poikaa tuntuivat ahdistelevan jatkuvat painajaiset ja hän heräili vähän väliä öisin kylmän hien peitossa. Toki hän olisi voinut pyytää huoneeseensa rauhoittavia suitsukkeita, mutta Sphintus ei olisi todennäköisesti arvostanut moista. Käärme piti huoneesta juuri sellaisena kuin se oli, hänen ja hänen isäntänsä yhteisenä paikkana, jossa vallitsi tuttu hajumaailma. Miettien, että ainakin Selene saattaisi pitää hänelle seuraa, tai jos ei, niin voisipahan hän ainakin juoda muistinsa pois, poika päätti lähteä jälleen ulos.

 

"Ai, tulithan sinä vihdoin", Selene naurahti iloisesti synkässä kapakassa kun Titus asteli ovesta sisälle. Päästessään tiskille nainen veti pojan tämän takin kauluksesta lähelle, ja Titus melkein menetti tasapainonsa saaden viime tingassa kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä ettei rymähtänyt naama edellä tiskiin. "Hyvä, en haista opiumia sinusta enää", Selene hymyili, "Ehdin jo huolestua kun sinua ei kuulunut. Vai jouduitko sinä vielä tuossa iässä kotiarestiin kun katosit?" "Jotain sellaista", Titus vastasi kohauttaen olkiaan. Surullisesti hymyillen nainen päästi irti, jotta poika saattoi istua tiskin edessä olevalle jakkaralle. "Anna kun arvaan, vahvinta mitä talosta löytyy?" Selene jatkoi, Tituksen mutistessa myöntävästi ja lukiten katseensa pöydän pintaan. "Tämä tulee ehkä hieman tyhjästä sinulle, mutta haluaisitko auttaa minua tänään? Minun on helpompi pysyä tiskin takana ja kaataa juomat kun sinä kannat ne pöytiin?" nainen ehdotti kun ojensi tuopin Titukselle. Hämmästyneenä poika nosti katseensa, tietämättä mitä sanoa. "Eihän se paljoa muuta asiaa, mutta helpottaa minua hieman. Usko tai älä, mutta nämä juomat osaavat käydä painaviksi kun pitää enemmän kantaa yhteen pöytään", nainen jatkoi, nojaten itsekin nyt tiskiin laiskasti. "...Miksi?" Titus sai lopulta muodostettua kysymyksensä. Hän ei ymmärtänyt, miksi Selene halusi yhtäkkiä pistää hänet töihin. "Ole kiltti? Saat vaikka illan päätteeksi ilmaisen tuopin palkaksi", nainen ehdotti, ja tajuamatta täysin mihin juuri suostui, Titus nyökytti päätään. "Hienoa", Selene naurahti iloisesti, alkaen jälleen seuraamaan muidenkin pöytien tilannetta tiskin takaa.

 

"No niin, tämä todella sitten on painava, joten ole varovainen", Selene sanoi, ojentaessaan tarjotinta tiskin yli Titukselle. Ilta oli hiljainen, joten oli kulunut tovi, ennen kuin pojan täytyi alkaa töihin. Ottaen tarjottimen vastaan poika melkein heti kaatoi sen, vaikka Selene oli juuri varoittanut häntä painosta. "Minähän sanoin", nainen naurahti, saaden juuri ja juuri pelastettua tilanteen, ennen kuin oluet ja viinit olivat pöydällä. Hiljaa Titus vain nyökkäsi, ottaen tällä kertaa tukevamman otteen tarjottimesta. Hän ei edelleenkään täysin käsittänyt, kuinka oli tilanteeseen päätynyt, mutta työ oli helppoa, joten mikäpä siinä. Saaden kuulla muutaman hämmästyneen kommentin pöydästä, kun asiakkaat kyselivät milloin Selene oli palkannut pojan, Titus vain laski juomat pöytään ja palasi hiljaisena takaisin tiskille. "Saa nähdä, milloin ensimmäiset kysyy, miten juuri Titus on minulla apulaisena täällä", nainen nauroi, "Tosin sitä ennen sinun pitää vähän piristyä ennen kuin kukaan edes tunnistaa sinua." "Ihan sama", poika vain mutisi, mutta todellisuudessa hän mieluummin pysyisi tunnistamattomana.

 

Selenen suljettua kuppilan Titus istui edelleen tiskillä, naisen vaatimuksesta. Poikaa ei juuri innostanut jäädä, eikä hän ollut lopulta niin kiinnostunut enää edes ylimääräisestä viinilasillisesta, joka tälle oli luvattu. "Lupaus on lupaus. Vaikka sinulle ei enää maistuisi, niin en ala ottamaan ylös, kuinka paljon olen sinulle velkaa", Selene vain nauroi. Kaataen juotavaa itselleenkin hän lopulta istui Tituksen viereen tiskin ääreen. "Tiesitkös, voit kertoa minulle, miten kaikki on kääntynyt päälaelleen. Saan kuulla vaikka minkälaisia tarinoita aina toisinaan, enkä usko sinunkaan olevan maailman loppu, kunhan vain saisit sen sanottua", nainen hymyili lempeästi. "Miksi sinä niin haluaisit tehdä? Sitä paitsi, en edelleenkään muista tapelleeni sinun kanssa, mutta jos niin on, niin eikö sinun pitäisi nimenomaan toivoa minulle mahdollisimman paljon epäonnea?" "Saatoin ilmaista sen osan ehkä hieman hassusti", Selene naurahti, "Ei me olla pitkään aikaan edes tavattu. Mutta silloin kun kapinallisarmeija oli vasta lapsenkengissään, ja sinä itse puhuit ihmisiä puolellesi, silloin kyllä otimme yhteen aina toisinaan." Hetken Titus sai miettiä naisen sanoja. Hän ei ollut pitkään aikaan itse ollut kutsumassa ketään kapinallisarmeijaan, se oli ollut Nilamin kuoleman jälkeen pitkälti Alyan työtä. Titus saattoi liittyä mukaan jos sattui olemaan paikalla tai sitten tuopillisen ääressä puhua vierustovereilleen. Mutta samaan tapaan julkisesti hän ei enää puhunut ihmisille, ei ollut puhunut pitkään aikaan. Jostain muistinsa syövereistä hän alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muistaa naisen, jonka kohtasi aina toisinaan, ja joka aina oli eri mieltä hänen kanssaan. Oliko se ollut Selene? Mutta Titus ei kyennyt keksimään ketään muutakaan, joten sen oli oltava niin. "Mutta se, että meillä on erilainen mielipide kuninkaasta, ei tarkoita että haluaisin sinun kärsivän. Ei maailma ole niin mustavalkoinen", Selene hymyili hieman surullisesti, "Jos jotain, niin toivoisin sinun pikemminkin vain näkevän, ettei kapinassa ole mitään järkeä, kun asiat ovat hyvin. Mutta jos kapinoinnin vastakohta on sinulle opium, niin... En tiedä, mitä oikein sanoisin siihen. Kumpikaan ei kuitenkaan johda muuhun kuin hankaluuksiin ja suruun." "Sinä puhut kuin joku vanhus", Titus sanoi hiljaa. "Älähän nyt, en minä ole vanha", Selene nauroi, läpsäisten kevyesti poikaa, "Miten vanha sinä muuten olet? Et kovin vanha ainakaan, kun olet vielä noin avuton lakanan kanssa." "17", poika vastasi hiljaa. "Eli sinä olet muuten vain avuton kakara." "Jaa", Titusta ei juuri huvittanut jutella, saati sitten kuunnella naisen kiusoittelua, mutta kaipa hänen oli edes yritettävä keksiä jotain sanottavaa takaisin, ettei tilanne muuttuisi epämukavaksi. "Kuinka vanha sinä sitten olet?" "Eikö kukaan ole opettanut sinulle, ettei ole soveliasta kysyä naisen ikää?" "Älä sitten vastaa", poika mutisi. Ei häntä edes kiinnostanut toisen vastaus. "24", Selene kuitenkin sanoi hymyillen, paljastaen ikänsä. "Eli vanha", Titus huokaisi, saaden jälleen kerran kevyen läimäyksen.

 

Aluksi se oli vaikeaa, mutta pikku hiljaa Titus alkoi viettää yönsä, joina ei pystynyt monista yrityksistä huolimatta nukkumaan, Selenen sedän kapakassa. Aluksi se oli vain kerran tai pari viikossa, mutta hän kuitenkin kävi. Nainen ei vaatinut häneltä selityksiä, ei kysellyt enää pojasta mitään. Sen sijaan hän tarjosi hiljaisen vaihtoehdon, että poika saisi puhua hänelle, mikäli tästä vain tuntuisi siltä. Selene teki selväksi lempeällä olemuksellaan, että hän tulisi olemaan aina Tituksen tukena. Naiseen oli myös helpompi luottaa, kun poika näki kuinka tämä kohteli muita asiakkaita. Jos nämä eivät aiheuttaneet ongelmia, Selene tarjosi näille kuuntelijaa ja neuvojaa itsestään. Aina toisinaan Titus sai kuulla myös Selenen sedästä, joka omisti kapakan. Mies ei juuri tullut kotoaan ulos, mutta silti nainen jaksoi auttaa tätä niin hyvin kuin pystyi. Jos ei muuta, niin ainakin tämä oli hengissä veljentyttärensä ansiosta.

 

"Etkö ikinä ajattele, että olisi vain helpompaa antaa periksi?" Titus kysyi yhtenä iltana hämillään kun Selene puhdisti pöytiä. Nainen antoi pojan jäädä aina toisinaan hieman pidemmäksi aikaa, varsinkin silloin kun se oli Titus, joka aloitti keskustelun. "Ehkäpä. Mutta olen tehnyt tätä hommaa jo niin pitkään, ettei lopettaminen ole enää helppoa", nainen vastasi hymyillen, "Itse asiassa tämä kapakka oli aluksi perheyritys. Mutta kun setäni menetti oman elämänsä hallinnan vaimonsa kuoltua, hän masentui. Jonkun aikaa isäni yritti pitää paikkaa pystyssä ja auttaa häntä, mutta lopulta kaikki se paine päätyi osoittautumaan liian suureksi. Hän auttaa kyllä edelleen setääni rahallisesti, mutta yrittää saada antamaan periksi tämän paikan suhteen. Hassu juttu on, että setä on liian itsepäinen luopuakseen kapakasta, mutta liian syvällä omassa surussaan pitääkseen paikan pystyssä. Kai tuo itsepäisyys kulkee sitten suvussa, sillä en itsekään halua antaa periksi tämän kapakan suhteen. Kuitenkin tämä on ollut pystyssä koko lapsuuteni, tämä on omalla tavallaan vähän kuin minun kotini."

 

Vähän kerrallaan Titus sai kuulla lisää Selenestä. Nainen oli rehellinen, eikä piilotellut mitään. Tällä ei ollut tarvetta piilotteluun. Selene oli oppinut vanhemmiltaan perheen merkityksen, ja kuinka muista tuli pitää huolta. Se oli lopulta päätynyt leviämään kaikkiin naisen ympärillä, eikä tämä kestänyt katsoa ihmisten heittävän elämäänsä menemään. Hän kuitenkin ymmärsi, ettei voinut tehdä paljoa aikuisten miesten suhteen, mutta Titus oli vielä niin nuori, niin Selene halusi edes  yrittää auttaa pojan takaisin jaloilleen. Naisella oli myös isoveli, joka auttoi enemmän omia vanhempiaan, ja joka oli paljon realistisempi mitä toisten auttamiseen tuli. Selene oli nauranut, että hänen veljensä oli kuin järjen ääni hänelle, mutta tällä hetkellä tämä ei asunut tarpeeksi lähellä, jotta voisi kommentoida pikkusiskonsa toimia. "Kieltäisikö hän sinua puhumasta minulle?" Titus kysyi hieman yllättyneenä. "Pikemminkin hän sanoisi, etten saisi antaa toisten uuvuttaa minua täysin huolehtimalla heistä", nainen hymyili hieman kiusaantuneesti. "Olenko minä vaivaksi?" "Et niin suureksi, että sinun tarvitsisi siitä huolehtia. Tosin olet kuitenkin pitkäaikaisin hoidettavani tähän mennessä." "Tähän mennessä?" "Se huone, jossa olit kun yritin vieroittaa sinua opiumista, siellä on ollut muitakin aina toisinaan. Yleensä jos joku asiakas on ollut liian huonossa kunnossa mennäkseen kotiin, tai jos heillä ei ole ollut hetkeen paikkaa minne mennä." Hiljaisena Titus vain nyökkäsi. "Usko tai älä, siellä on muutaman kerran ollut minulla hoidossa jopa kulkukissoja. Ne eivät kuitenkaan kovin kauaa ikinä viihtyneet ja karkasivat nopeasti ikkunasta. Kai se johtuu siitä, että ne on kasvaneet vapaina, joten yksi huone on liian vähän tilaa." "Kai sinä tiedät, ettet pysty pelastamaan koko maailmaa?" Titus kysyi lopulta. "Tiedän toki, mutta se auttaa minua nukkumaan paremmin öisin. Tietäen, että ulkona on ainakin yksi vähemmän kuolemassa kylmyyteen."

 

"Mikset sinä enää toimi kapinallisarmeijassa?" Selene lopulta kysyi eräänä iltana. Titus hätkähti hieman kuullessaan kysymyksen, vaikka oli osannut odottaa sen tulevan ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin myöhemmin, jos koskaan. "Mä mokasin. Pahasti", poika mutisi hiljaa. Keskeyttäen kapakan siivoamisen nainen tuli istumaan pojan viereen, nostaen toisen kätensä tämän olkapäälle. "Olen kyllä iloinen, ettei kahakoita enää nouse ympäri kaupunkia satunnaisina öinä, mutta... Kyse ei taida olla siitä, että sinä katuisit kapinallisarmeijan perustamista vai mitä?" Hiljaa Titus pudisti päätään. Hän tiesi, ettei hänen ollut pakko puhua naiselle, mutta jotenkin tämän seura oli alkanut tuntua rauhoittavalta, eikä tämä muutenkaan vaikuttanut tuomitsevalta ihmiseltä. Todeten, että pojan omien muistojen piti olla se ongelma, joka teki asiasta puhumisesta vaikeaa, Titus päätti hiljaisella äänellä yrittää hieman kilistellä menneisyytensä kahleita.

 

"Mua huijattiin...", Titus kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti. "Mitä sanoit?" Selene kysyi, nojautuen hieman lähemmäksi. Pojan ääni oli ollut ensin vain muminaa, kunnes tämä iski nyrkillä pöytään, äänen alkaen nopeasti voimistua. "Minua huijattiin, ja minä nielin sen kaiken. Uskoin jokaisen sokerikoristeisen valheen, kuin mikäkin idiootti. Ja annoin sen... sen... hirviön ohjata jokaista tekoani. Jokaista sanaa, jonka sanoin. Enkä edes pistänyt vastaan, vaikka niin moni minulle siitä sanoikin--" "Titus, rauh--" "Ja tyhmyyskö muka ei ole synti? Entä kaikki se, mitä minä sillä samalla tyhmyydellä sain aikaan? Ihan vain minun takiani viattomia istuu vankilassa, joutuu elämään piilossa... Jumalauta, jotkut ovat jopa menettäneet henkensä vain, koska minä olen olemassa!" "Titus--" "Ei... Minä se olen... Minä olen se hirviö... Minä sain tämän kaiken aikaan", Titus lopulta alkoi puhumaan rauhallisemmin, täristen. Hiljaisena poika tuijotti olutta, josta heijastui hänen oma kuvajaisensa. "Ainoa ero hirviön ja ihmisen välillä kuitenkin on vain ulkonäkö..." "Ja kyky katua", Selene sanoi pojan vierestä. Hätkähtäen Titus kääntyi naisen puoleen. Hän oli jo unohtanut tämän olevan siinä, hänen vieressään. "Mä olen niin tyhmä", poika kuiskasi lopulta hiljaa, Selenen vetäessä tämän halaukseen. "Sinä olet humalassa", tämä vastasi, silittäen toisen selkää. Titus tärisi, mutta ei itkenyt. Pojan olisi kyllä tehnyt mieli päästää kyyneleet vapaiksi, mutta jokin esti häntä. Hän ei tuntenut oikeudekseen itkeä, varsinkin kun hän oli saanut niin paljon pahaa aikaan.

 

Selene ei ollut varma, halusiko hän sinä iltana päästää Titusta lähtemään. Hän oli huolissaan, että tämä lähtisi jälleen hakemaan opiumista tukea ongelmiensa käsittelyyn. Mutta nainen tiesi, että hänen oli kyettävä luottamaan poikaan, ennen kuin tämä edes kykenisi parantumaan. "Muista vain, että se olit sinä, jota vahingoitettiin. Ei sinun siitä tarvitse itseäsi rangaista, että halusit uskoa toisiin." Hetkeksi Titus hiljeni hämmentyneenä naisen sanoista, mutta lopulta nyökkäsi.

 

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

You told me my darling / Without me you're nothing / You taught me to look in your eyes / And fed me your sweet lies

Suddenly someone will stare in the window / Looking outside at the sky that had never been blue / Oh there's a world without you / I see the light / Living in a world without you / Oh there's hope to guide me / I will survive / Living in a world without you

Selenen sanat jäivät vielä Tituksen lähdettyäkin pyörimään pojan päässä. Nainen oli oikeassa siinä, että Titus todella katui typeryyttään ja että häneen sattui muistella, kuinka hän oli uskonut Luciania sokeasti koko ajan. Muistot miehestä tuntuivat nyt enää vain myrkyltä, joka poltteli häntä sisältäpäin.

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

You put me together / Then trashed me for pleasure / You used me again and again / Abused me, confused me

Suddenly naked I run through your garden / Right through the gates of the past and I'm free / Oh there's a world without you / I see the light / Living in a world without you / Oh there's hope to guide me / I will survive / Living in a world without you

Titus ei ollut varma, tai oikeastaan hän ei uskonut ollenkaan, että voisi ikinä päästää Lucianista irti. Mies oli onnistunut pääsemään syvälle pojan ihon alle, ja vaikka tämä oli kuollut, Titus uskoi, että Lucian oli onnistunut muokkaamaan hänestä juuri sellaisen kuin oli halunnutkin. Miehelle uskollisen ja muistoihinsa loukkuun jääneen ihmisnuken. Kuitenkin Selenen sanoissa oli toivoa, johon Titus halusi uskoa. Hän ei tiennyt, oliko vielä läheskään valmis, mutta ainakin hän toivoi joskus olevansa.

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

It's hard to believe that it came to this / You paralyzed my body with a poison kiss / For 40 days and nights I was chained to your bed / You thought that was the end of the story / Something inside me called freedom came alive / Living in a world without you

Oh there's a world without you / I see the light / Living in a world without you / Oh there's hope beside me / I will survive / Living in a world without you / Living in a world without you / Living in a world without you / Living in a world without you / Living in a wolrd without you

 

Titus oli hiljainen, kun seuraavana iltana palasi kapakkaan. Häntä nolotti heikkoutensa, ja se, että Selene oli nähnyt tämän. Nainen oli kuin ei olisi huomannutkaan pojan välttelevän katsekontaktia, arvaten helposti, mistä tämän käytös johtui. Sulkemisaikaan poika yritti karata mahdollisimman huomaamattomasti, mutta ennen kuin tämä ehti ovesta ulos, Selene tarttui poikaa käsivarresta. "Hidasta vähän, sankari. Minulla olisi sinulle pieni yllätys." Hieman epävarmana Titus vilkaisi naista, jonka hymyä ei osannut sillä hetkellä tulkita. "Älä viitsi, minä haluan vain unohtaa, mitä eilen--" "Eilen? Mitä silloin tapahtui?" Selene hymyili, kuin ei tietäisi, mistä poika puhui. Helpottuneena huokaisten Titus istui lähinpään pöytään. Hänen onnekseen nainen oli päättänyt olla kiusaamatta häntä eilisestä, ja sen sijaan oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

 

"No, ihan kuinka vaan, minun piti kysyä sinulta mikäli... jos sinä siis... Vieläkö sinun tekee mieli opiumia?" Selene kysyi hiljaisella äänellä. Titus hätkähti naisen kysymystä, ja kun tämä nosti tiukan katseensa poikaa kohden, se teki valehtelusta entistäkin vaikeampaa. "Vastaa. En minä suutu, vaikka joskus vielä miettisitkin opiumin käyttöä. Minusta tuntuu, että saatan jopa... hieman ymmärtää nyt." "A-aina... välillä", Titus lopulta myönsi, upottaen katseensa puiseen pöytään. "Niin minä vähän epäilinkin. Odota hetki siinä", Selene sanoi hymyillen hieman surullisesti. Hiljaa Titus seurasi, kuinka nainen käveli tiskin alla olevalle kaapille, ja kyyristyi ottamaan sieltä jotain. Pian tämä palasikin istumaan pojan viereen pöydän ääreen, pieni metallinen rasia käsissään. "Mikä se on?" Titus kysyi hämmentyneenä, naisen ojentaessa pojalle rasian. Hetken tämä vain pyöritteli sitä käsissään, avaten lopulta ja huomaten jotain tummaa rasian pohjalla. "Kuivattua tupakkaa. Isäni polttaa sitä aina piipussaan, kun tulee käymään setäni luona. Ne vierailut ovat aina hänelle varsin uuvuttavia, ja hän sanoo tämän aina rauhoittavan häntä. En itse tiedä tarkemmin, mutta hän on poltellut tätä jo vuosia, joten ei tämä voi olla yhtä pahaksi sinulle kuin opium. Ja kauppalaivat tuovat sitä ihan laillisesti", nainen selitti. "... Ja sinä haluat antaa tämän minulle?" Titus kysyi ihmeissään. "Jos se helpottaa oloasi, niin ota vain. En minä sillä mitään itsekään tee." "Mutta entä isä--" "Hän selviää kyllä ilmankin, tai jos ei, niin uskon hänen tietävän mistä ostaa lisää. Ei hän tule edes kaipaamaan tätä", Selene hymyili. Hämmentyneenä Titus nyökkäsi, Selenen noustessa hakemaan liinan, johon poika voisi rasian kääriä, ettei se herättäisi huomiota yössä. "Tuota... Minä maksan sinulle kyllä tästä seuraavalla kerralla", poika mutisi, tietäen tuhlanneensa jo rahansa sille iltaa. "Ainoa maksu, mitä minä haluan tästä, on että jos sinun ikinä tekee mieli opiumia, korvaat sen tällä", nainen hymyili, "No niin, alahan mennä nukkumaan siitä." Nauraen Selene hätisteli Tituksen matkoihinsa.

 

Palattuaan takaisin palatsiin Calder meni huoneessaan parvekkeelle, Sphintus seuranaan, ja otti rasian jälleen esille. Hiljaa hän vain tuijotti rasian sisältöä. Selene oli sanonut, että hyväksyisi pojalta, että tämä käyttäisi tupakkaa opiumin korvikkeena aina vaikeina hetkinään. Calder ei ollut varma, oliko hänen sallittua siis polttaa joka yö, kuten oli tehnyt opiumin kanssa. "Mitä sanot, Sphinks?" prinssi kysyi ja vilkaisi käärmettä, ottaen povitaskustaan piippunsa esille. Sähähtäen käärme lennähti kauemmaksi, odottaen, että pian makea savu ilmestyisi jälleen hänen isäntänsä ympärille. "Ehkä olet oikeassa", Calder huokaisi hymyillen hieman surkeasti, laittaen piipun takaisin taskuunsa ja sulkien rasian. Selene halusi hänen pääsevän yli opiumista, ei vain vaihtavan sitä toiseen. Ja Sphintuksen reaktiosta päätellen prinssi uskoi lemmikkinsä olevan täysin samaa mieltä. Eihän hän vielä tiennyt, millaista tupakka olisi, ja auttaisiko se edes häntä, mutta ehkä olisi parempi kuitenkin säästää rasia siihen hetkeen, kun hän ei enää kestäisi yksin.

 

Huomaten, että hänen isäntänsä ei enää ollut aikeissa ottaa piippuaan esille, Sphintus palasi takaisin prinssin kaulan ympärille lepäämään. "Anteeksi, Sphintus, sinä olet saanut jäädä aivan liian vähälle huomiolle viime päivinä minun takiani", Calder puhui käärmeelle hiljaa, silitellen sen suomuista päätä. Jutellen käärmeelle aina muutaman lauseen kerrallaan prinssi tuijotti pilvetöntä yötaivasta.

 

"Teidän korkeutenne, kuunteletteko te edes?" vanha kotiopettaja kysyi prinssiltä turhautuneena. Calder oli koko oppitunnin vain tuijotellut ikkunasta ulos, uppoutuneena täysin omiin ajatuksiinsa. Hän ei edes kuullut vanhan naisen närkästyneitä kysymyksiä, ja hätkähti suuresti tämän iskiessä kätensä pöytään prinssin edessä. "Kysyin teiltä, kuunteletteko te?" nainen toisti kysymyksensä, tietäen kyllä vastauksen. "En kai...", prinssi mutisi ja käänsi jälleen katseensa ikkunaan. "Päiväsaikaan taivaalla ei näy tähdenlentoja", nainen huomautti tympiintyneenä, kävellen ikkunan eteen. "Ei sillä väliä, näin viime yönä varmaan viisi", Calder mutisi vastaukseksi tylsiintyneenä. "Jaahas, ja tarkoitatteko tällä, että valvoitte koko viime yön ja siksi ette nyt pysty keskittymään?" "Niin kai sitten..." Huokaisten kotiopettaja vain pudisteli päätään. "Kiinnostaisiko teitä sitten enemmän tähtitiede? Toiset pystyvät jopa ennustamaan tulevaa tähdistä, joten en näe syytä, miksi minun tulisi kieltää aihetta teiltä, mikäli se teitä kiinnostaa." Prinssi kohautti vain harteitaan vastaukseksi, ja kotiopettaja kääntyi suuren kirjahyllyn puoleen. Hetken nainen antoi sormiensa vilistä erikokoisten kirjojen selkämyksiä pitkin, kunnes veti paksun kirjan muiden joukosta ja kävi hakemassa suuren tähtikartan, avaten sen pöydälle. Vilkaisten koko pöydän peittävää karttaa Calder totesi, että se näytti pikemminkin vain mustalta paperilta täynnä pisteitä. Tähtitaivasta se muistutti kyllä, mutta miten kukaan muka osaisi sanoa, mikä kartan tähdistä lopulta oli se sama taivaalla. Muutamien läpi kulki viivoja, jotka muodostivat kuviot karttaan, mutta yksikään ei lopulta näyttänyt yhtään miltään prinssin mielestä. "Teidän on parempi osoittaa nyt edes jotain kiinnostusta, kun teemme toiveidenne mukaan. En todellakaan ala käymään näin työlästä aihetta läpi kanssanne, mikäli aiotte vain tuijottaa ikkunasta ulos."

 

Vanha opettaja ei ollut valehdellut, kertoessaan tähtitieteen olevan varsin hankalaa. Aluksi prinssille tuotti hankaluuksia tunnistaa tähtikuvioita, jotka eivät muistuttaneet ollenkaan sitä, mitä niiden kuului. Vasta kun naisen onnistui löytää kirjasta kuvia, joissa tähtikuvion päälle oli piirretty kuva olennoista, alkoi kuviot hahmottua Calderillekin. "Kuka sokea hölmö nämä on nimennyt", prinssi mutisi katsoen vihdoin kiinnostuneemmin tähtikarttaa. Vilkaisten hieman paheksuen poikaa opettaja jätti tämän huomautuksen omaan arvoonsa. "Olkaa tyytyväinen, että näillä kaikilla on nimet. Se helpottaa myös esimerkiksi matkustamisessa, kun tietää mitä etsiä, jos pilvet eivät peitä yötaivasta. Sen lisäksi osa tähdistä näkyy vain tiettyyn vuodenaikaan, mikä helpottaa paikantamaan, missä suunnilla itse liikutte suurin piirtein. Varmaa tietoa tähdistä ei voi katsoa, mutta ne voivat olla odottamattoman tarkkoja osaavan katsojan silmissä." "Kuinka tarkkoja?" "Parhaimmat sanovat, että eivät edes tarvitse karttaa tai kompassia löytääkseen tiensä. Epäilen tosin itse heidän puheitaan, sillä miten he muuten voisivat valita sopivan reitin itselleen."

 

Yöllä Calder istui palatsin pihamaalla yhdessä opettajansa kanssa. Vanha nainen oli ehdottanut, että he voisivat siirtää oppitunnin yöaikaan, jolloin prinssi voisi itse yrittää tunnistaa tähtiä taivaalta. Tuuli puhalsi kevyesti kuljettaen ohuita pilvenhattaroita taivaan ohi, mutta se ei kuitenkaan opiskelua häirinnyt. Sphintus liiteli hieman hämillään kaksikon yllä. "Sphinks, tänne", Calder kutsui käärmettä. Hän oli varannut pienen yllätyksen lemmikilleen, suurikokoisen rotan raadon, joita aina toisinaan tuotiin palatsiin kuninkaallisten lemmikkikäärmeiden ruuaksi. Vanha nainen irvisti inhosta prinssin heittäessä raadon ilmaan, Sphintuksen napatessa ruokansa ilmasta ja lentäen läheiseen puuhun nauttimaan ruuastaan. "Huomaan, että olette vihdoin muistaneet lemmikkiänne, mutta teidän ei kuuluisi käsitellä kuolleita eläimiä, varsinkaan rottia, paljain käsin", opettaja huomautti. "Ei kuollut eläin minua voi purra", Calder sanoi huolettomasti. "Siitä huolimatta... Tai en jaksa riidellä asiasta nyt, käykäämme takaisin karttojen pariin", nainen sanoi ja asetti lyhdyn kartan reunaan valaisemaan.

 

"Gildomeran elementtiaseet... Nehän tulivat tähdistä?" Calder kysyi tuijotellen taivaalle. "Koittakaa keskittyä aiheeseen. Olisimme voineet käydä läpi Gildomeran historiaa aivan hyvin päivälläkin. Mutta olette oikeassa, Gilmarin laaksoon pudonneesta tähdestä taottiin elementtejä hallitsevat taika-aseet, yksi jokaiselle valtakunnalle. Näitä aseita käytettiin puolustamaan Gildomeraa vuorten yli ja mereltä tulleilta valloittajilta, jonka jälkeen alkoi kolmas aika, jota me nyt elämme." "Selvä..." prinssi totesi, jääden tuijottamaan taivasta hetken aikaa hieman kiinnostuneempana. Tarina oli Calderin mielestä kyllä mielenkiintoinen, mutta opettaja oli sitä mieltä, ettei heidän kuulunut nyt käydä tuttua tarinaa läpi uudestaan. "En usko, että uusi tähti putoaa aivan heti, vaikka kuinka katsoisitte taivaalle", nainen muistutti, yrittäen saada prinssin huomion, "sen sijaan voisitte yrittää osoittaa minulle jonkun tähtikuvion taivaalta, jonka tunnistatte, mikä vain kelpaa näin aluksi."

 

Aluksi opiskelusta ei meinannut tulla yhtään mitään. Calder tuskin tiesi, mitä hän yritti etsiä taivaalta. Hän ei muistanut kovin hyvin eri kuvioita ulkoa, ja joutui tarkistelemaan kartasta vähän väliä, miten tähdet olivat asettuneet. Kun opettaja vihdoin esitteli muutaman yksinkertaisemman kuvion ja prinssin onnistui tunnistaa ne taivaalta, hän yllättyi hieman, kuinka suuria tähtikuviot olivat hänen odotuksiinsa verrattuna. Ei hän tietenkään ollut uskonut niiden olevan samankokoisia kuin paperilla, mutta kuitenkin todellisuutta selvästi pienempiä. Ilmaistessaan tämän ihmetyksensä vanha nainen vihdoin saattoi naurahtaa hieman.

 

"Olen iloinen, että olette vihdoin alkaneet muistuttaa jälleen omaa itseänne", nainen kommentoi lopulta. "Mitä tuo nyt tarkoitti?" Calder kysyi hämmästyneenä. "Olitte vain apea niin kovin pitkään. Vaikka en tiedä, mikä teitä tarkalleen vaivasi, on hyvä nähdä teidän palaavan vähän kerrallaan takaisin entisellenne." Naisen kommentti yllätti prinssin totaalisesti. Oliko hän oma itsensä? Ei, ei hän ollut. Mutta ehkä nainen saattoi olla jonkin verran oikeassakin. Calderilla ei ollut hyvä olla, mutta parempi kuitenkin kuin aikaisemmin. "Palautumisenne todennäköisesti kuitenkin vie vielä hyvän aikaa ja pelkään pahoin fyysisen kuntonne kärsineen viime aikoina." Eihän prinssi mikään lihaskimppu ollut ollut ennenkään, mutta tämä oli laihtunut huomattavasti, muutamien luiden uhkaavan alkaa törröttää ikävästi. Ruokahalu pojalla ei ollut vielä täysin kohdillaan, mutta ainakaan hän ei ollut enää laihtunut enempää, mutta opettaja oli oikeassa siinä, ettei prinssi jaksanutkaan tehdä paljoa. "Tuota..." Calder ei tiennyt täysin, mitä sanoisi opettajalleen. Hän ei ollut odottanut tämän olevan näin huolissaan hänestä. Hän oli oikeastaan jopa unohtanut huonoimpina päivinä muiden ihmisten olemassaolon tyystin. "Olen tuntenut teidät jo lapsesta pitäen. Tottakai olen huolissani, mikäli voitte huonosti", nainen sanoi lempeästi. "...Minä luulin sinun vihaavan minua", prinssi sanoi hämmentyneenä. "Vihasin, ja vihaan edelleenkin, kepposianne ja haluttomuuttanne oppia, mutta en teitä itseänne", nainen huomautti, pojan mennessä täysin sanattomaksi.

 

Seuraavana päivänä Calderin annettiin kerrankin nukkua pitkään, sillä prinssin oppitunti oli kestänyt lähes koko yön. Pojan opettaja oli yllättynyt, kun prinssi vihdoin alkoi löytää tähtikuvioita, tämä ei ollutkaan halunnut lopettaa. Yleensä prinssiä oli vaikea motivoida opiskelemaan uutta, mutta raikkaassa öisessä ulkoilmassa Calder jopa näytti haluavan tietää enemmän. Kun iltapäivällä opettaja tapasi uudelleen prinssin, ja otti asian puheeksi, poika ei ollutkaan läheskään yhtä yllättynyt. "Eipähän ainakaan tarvitse vain istua hiljaa paikallaan", poika oli sen sijaan todennut kuin ohimennen.

 

Vaikka Calder osoitti enemmän keskittymiskykyä opiskellessaan ulkona, suurin osa oppitunneista toteutettiin silti neljän seinän sisällä. Selitys tähän oli yksinkertaisesti vain se, että lisämateriaali oli lähellä, mutta avonaisesta ikkunasta tuleva tuuli ei ollut silti tarpeeksi piristämään prinssiä, että tämä jaksaisi keskittyä. Kaiken lisäksi ne harvat aiheet, jotka jaksoivat pitää edes hetken aikaa prinssin kiinnostuksen, eivät olleet opettajan mielestä sellaista tietoa, jota prinssi tarvitsisi välttämättä. Calderin mielestä sen sijaan hänelle olisi riittänyt, että hän osasi lukea, laskea ja kirjoittaa, kaikki muu oli pojalle täysin samantekevää. Opettaja pohti, että ehkä juuri siitä syystä prinssiä kiinnosti enemmän aihepiirit, joilla ei ollut suurta merkitystä, kuten esimerkiksi tarustot. Politiikka tai historia taas eivät saaneet Calderia edes vilkaisemaan kirjan sivuja. Toisinaan opettaja jopa mietti, että prinssin olisi ollut parempi syntyä tavan kansalaiseksi, jolloin tämän mielenkiinnon kohteet ja todellisuus olisivat voineet kohdata.

 

"Sinä se tykkäät katoilla vähän väliä", Selene naurahti kun Titus jälleen viikon päästä tuli käymään naisen luona. "...Sori", poika mutisi, tietämättä täysin, mitä hänen olisi kuulunut siinä tilanteessa sanoa. "Ei siinä mitään, mutta sinua ei näe päivisin edes torilla. Aatelispojilla taitaa olla päivät aika kiireisiä?" "Jotain sinne päin..." Seleneä ei juuri haitannut lyhyet vastaukset. Hän osasi kyllä arvata niistä suurin piirtein, mitä poika tarkoitti. Titus oli tietyllä tapaa etäinen, mutta tämä kuitenkin oli selvästi palannut takaisin elävien kirjoihin. Eikä Selenen tarvinnut tietää enempää, hän saattoi nähdä hitaasti tapahtuvan muutoksen parempaan päin. Ilmeisesti Titus ei ollut ehtinyt sotkeutua opiumin käyttöön pitkäksi aikaa, joten tämän oli nopeampaa ja helpompaa päästä siitä myös eroon. Poika ei tiennytkään, kuinka onnekas oli ollut, moni muu oli joutunut kokemaan pahempaakin. Vaikka Titus oli asiakas, Selenestä oli hauskaa laittaa poika tekemään pieniä palveluksia, joista hän palkitsi tämän halvemmalla hinnalla.

 

"Mikset palkkaa tänne jotain apulaista ihan oikeasti?" Titus kysyi kun Selenellä oli hetki aikaa hengähtää. "Ei minulla ole siihen oikeastaan varaa. Paikka pysyy auki vakioasiakkaiden ansiosta, mutta tuotto ei ole kovin suurta." "Mutta sinä haluat minun silti auttavan?" "Koska sinä olet kiltti poika, joka tottelee. En minä sinua missään välissä pakottanut ole", nainen muistutti naurahtaen ja pörrötti pojan hiuksia. Hetken Tituksen mielessä kävi, oliko hän todella niin lapsellinen, että muista oli hauska kohdella häntä kuin lasta, mutta ennen kuin hän ehti kysyä asiasta ääneen, toinen asiakas huusi jo Seleneä jälleen luokseen.

 

"No, kerrohan mitä olet tehnyt, kun et ole käynyt tervehtimässä minua?" Selene kysyi kun oli saanut kapakan suljettua. Muutamat asiakkaat olivat valittaneet, kuinka nainen salli Tituksen jäädä vielä sulkemisajan jälkeenkin, mutta naista ei moinen hetkauttanut. Hän oli vain yksinkertaisesti todennut, että se oli pojan oikeus, kun tämä auttoi häntä töissä aina silloin tällöin. Humalasta väsyneet miehet selitys onnistui juuri ja juuri vakuuttamaan, mistä Selene oli onneissaan. Toiset olisivat saattaneet aiheuttaa enemmän ongelmia samassa tilanteessa. "Oletko ollut kiltisti kotona ja nukkunut yöt, kuten kilttien poikien kuuluukin?" "Itse asiassa... Olen saanut vähän opiskella tähtikuvioita ja niiden takana olevia legendoja", Titus sanoi hieman nolostuneena. Jotenkin ääneen sanottuna moinen kuulosti hänestä paljon hölmömmältä, mutta hän piti aiheesta. "Mitä, ihan todella?" Selene kuitenkin innostui. "Häh? Tuota... joo?" poika nyökkäsi hämillään. "Sinun on kerrottava minulle lisää, ala tulla", nainen lähti vetämään tätä perässään ulos, aina talon takana oleville tikapuille, joita pitkin pääsi kiipeämään katolle.

 

"... Ja lopulta koirat ja tytär kuolivat. Vasta myöhemmin selvisi, ettei se viini ollut myrkytettyä, mutta myöhäistähän se oli", Titus lopetti tarinan karhunvartijan ja ajokoirien tähdistöistä. "Surullinen kohtalo. No, minä voin luvata sinulle, ettei minun viinini ole myrkytettyjä", Selene totesi tarinan päätteeksi. "Toisen version mukaan Bootes taas ajaa koiriensa kanssa takaa karhuja pohjantähden ympäri." "Mutta onko se oikeasti sama, Ikarius ja Bootes?" "Molemmilla on ainakin koirat mukana", Titus tokaisi, saaden Selenen nauramaan. Päättäen laskeutua selälleen harjakatolla Titus hivuttautui varovasti alaspäin. Hänellä oli alkanut sattua niskaan jatkuva ylöspäin tuijottaminen. "Äläkä sitten tipu siitä", Selene huomautti, pojan kohauttaessa vain harteitaan vastaukseksi. Ei tämä pudotukseen kuolisi, mutta todennäköisesti loukkaisi itsensä ja pahasti.

 

Hetken aikaa Titus sai lepuuttaa niskojaan, ja etsiä uusia tähtikuvioita, mistä kertoisi, kunnes kuuli alapuoleltaan kovaäänisen rysähdyksen. Pojan toinen käsi oli juuri sillä hetkellä osoittamassa taivasta kohden, näyttäen missä Skorpioni sijaitsi. Hätkähtäen yllättyneenä Titus oli pudota, mutta Selene ehti juuri viime tipassa tarttua pojan ojennettuun käteen, vetäen tämän takaisin katolle, viereensä. Hetken kaksikko vain tuijotti alas hiljaisina, kunnes Selene repesi huvittuneeseen nauruun. "Minähän varoitin sinua", nainen kihersi nojaten Titukseen, "Mutta olisitpa vain nähnyt ilmeesi." "Mieluummin en", poika vastasi, mutta hymyili kuitenkin itsekin hieman huvittuneena, kunnes lopulta yhtyi naisen nauruun. Naisen seurassa oli vain niin helppoa nauraa siinä katolla, tämä tuntui olevan vain niin avoin ja vilpitön. "Varmaan vain joku kissa onnistui kaatamaan roskiksen", Selene pohti, onnistuttuaan rauhoittumaan, "Mutta takaisin aiheeseen, sinä olit kertomassa, miten Skorpioni on helppoa löytää?" "Niin, tuo punertava tähti, Antares, on Skorpionin sydän", Titus vastasi.

 

Vielä hetken aikaa kaksikko vain istui katolla, tuijotellen taivasta hiljaisina. Yö oli melko lämmin ja hiljainen, sitä yhtä kissaa ja roskista lukuunottamatta. Ääni oli hyvinkin saattanut pelotella muut kuljeksijat lähipiiristä, joten Titus ja Selene saivat olla ihan rauhassa. Lopulta naisen haukotellessa Titus tuli miettineeksi, kuinka kauan he olivat jo olleet katolla. "Ehkä minun pitäisi mennä..." poika sanoi hiljaa. "Ehkäpä. Minäkin voisin ihan hyvin painua jo nukkumaan", nainen vastasi hymyillen.

 

Vaikka sinä yönä Calder ei ehtinyt saada paljoa unta, hän tunsi olonsa silti pitkästä aikaa harvinaisen levänneeksi. Kuitenkin päivän mittaan prinssiä alkoi väsyttää, mutta siitä huolimatta hän päätti pitkästä aikaa yrittää harjoitella Vinemarin elementtiaseella. Kirves tuntui painavammalta kuin mitä hän oli muistanut, joten ilmeisesti opettaja oli ollut oikeassa, että pojan fyysinen kunto oli myös heikentynyt. Kuitenkaan kirveen käyttö ei ollut unohtunut Calderilta, ja palauttaen kaiken oppimansa mieleensä hän alkoi hiljalleen leikkiä aseen voimilla. Hän muisti, kuinka oli joskus lapsena kyennyt äitinsä avustuksella muotoilemaan vettä, ja tökkäsi eteensä nostattamaansa vesipylvästä. Vettä tippui hieman hänen syliinsä, mutta reikä, minkä hän oli pylvääseen tökännyt, pysyi. Sen reunat meinasivat koko ajan sortua, mutta Calderin onnistui pitämään pylväs pystyssä. Paljoa enempää hänen ei kuitenkaan onnistunut tehdä, ennen kuin vesipylväs sortui, mutta silti pojasta tuntui, kuin hän olisi juuri oppinut jotain uutta. Päättäen alkaa harjoittamaan tätä taitoaan paremmin hän pystytti uuden pylvään, yrittäen uudestaan, mitä saisi aikaan.

 

Douglas katsoi ikkunasta pihamaalla olevaa poikaansa. Kuningas oli jälleen huonolla tuulella. Häntä suututti nähdä Calder elementtiaseen kanssa. Se oli kuulunut hänen vaimolleen, eikä tuolla kirotulla hirviöllä olisi pitänyt olla lupaa edes katsoa kirvestä, joka kuvasti Vinemarin valtakuntaa. Kuitenkin siellä pihamaalla tämä käytti aseen voimia, kuin olisi omistanut sen. Hän oli myös huomannut prinssin viime aikaisen kummallisen käytöksen. "Mitä sinä oikein juonittelet", Douglas kuiskasi hiljaa itsekseen. Hän oli varma, että Calderilla täytyi olla jotain pahaa mielessään, ei tämä muuten olisi kiinnostunut kirveestä. Mutta kuninkaalla ei ollut mitään, mihin vedota saadakseen kirves pois poikansa ulottuvilta.

 

"Mitä sanoisit jos keksittäisiin jotain hauskaa tänne", Selene kysyi illalla kun Titus saapui jälleen kapakkaan. "Mitä sinulla on mielessä?" poika kysyi hieman varautuneena. "En minä tiedä", nainen hymyili vain iloisesti. "Sinä et tiedä mikä on hauskaa?" "Hölmö. Ei aina tarvitse tehdä mitään hauskaa pitääkseen hauskaa. Mutta mietin, että tämän paikan ilmapiiriä voisi olla mukava hieman piristää jotenkin. Ei mitään suurta muutosta, ettei asiakkaat säikähdä pois, ymmärrätkö?" Selene kysyi tarkkaillen kapakkaa. Paikka oli normaalisti siistissä kunnossa, joskin varsin synkeä ilmapiiriltään ja hämärä valaistukseltaan. "Haluatko sinä tänne sitten jotain... lisävaloa?" Titus kysyi ihmeissään. "Ei välttämättä. Alkoholi ja tuli ei ole kovin hyvä yhdistelmä, jos kynttilöitä mietit. Eikä näin etelässä takallekaan ole mitään käyttöä." "Takka olisi aika iso muutos. Ja kallis", Titus muistutti, Selenen nauraessa. Nainen halusi vain ideoita, rahaa voisi miettiä sen jälkeen. "Siihen kuluu enemmän rahaa, jos minä ostan jokaisen idean ja sitten alan miettiä mikä olisi hyvä." "Tuossa ei ollut nyt mitään järkeä." "Suu kiinni", Selene naurahti, pörröttäen jälleen pojan hiuksia. "Onko tuo kivaa?" "Niin mikä?" "Kohdella minua kuin lasta", Titus sai lopulta kysyttyä. Hetken nainen tuijotti poikaa, unohtaen kätensä tämän hiuksiin, ennen kuin tämän ilme kirkastui. "Siinä se, sehän täältä puuttui!" nainen huudahti iloisesti, ja kiersi tiskin ympäri halatakseen poikaa. "Loistava idea, eikä edes maksa mitään!" "Mitä ihmettä sinä keksit? Tai minä keksin? Kumpi keksi mitä?" "Minä hommaan tänne maskotin!"

 

Titus oli kuin pölkyllä päähän lyöty. Mistä nainen oli sellaisen idean keksinyt? Ja mikä ajatusketju edes oli johtanut tuohon? "Sinä näytät vain niin suloiselta hiukset sekaisin", Selene selitti, "Kuin joku eksynyt pieni eläin." Titus hiljeni tyystin. Hän oli järkyttynyt. Näyttikö hän pieneltä eläimeltä? "Miten niin eksyneeltä?" poika sai kysyttyä yllätyksen keskeltä. "Suttuiselta ja tiedäthän, no... suloiselta. Ehkä siksi, koska olet vielä niin nuori", Selene pohti itsekseen. "Kuullostaapa hyvin...", poika ei tuntunut löytävän sanoja. "Ei miehekkyys sinulle varmaan edes sopikaan", nainen kiusoitteli, pörröttäen pojan hiuksia vielä vähän lisää. Tituksen olisi tehnyt mieli inttää vastaan, mutta hän tiesi, ettei olisi kovinkaan vakuuttava. Tällä hetkellä hän saattoi hyvinkin olla Seleneä heikompi, sillä opium oli vienyt lähes kaiken lihan luiden ympäriltä. Mutta jokin lapsellinen itsepäisyys kuitenkin iski poikaan. Ehkei vielä, mutta hän halusi tulla vahvemmaksi, ja todistaa naisen olevan väärässä.

 

"Teidän korkeutenne, pidätte jälleen miekkaa väärässä kädessä", Calderin miekkailun opettaja huusi pojalle turhautuneena. Prinssi oli vasenkätinen, mutta kukaan palatsissa ei tuntunut hyväksyvän asiaa. Siitä oli pitkä aika, kun Calder oli viimeksi harjoitellut kunnolla palatsissa miekan käyttöä, ja aikaisemmin se oli ollut Nilam, joka häntä oli opettanut. Miehen kuoleman jälkeen prinssi ei ollut suostunut harjoittelemaan palatsissa, ja pinnasi siitäkin samalla tavalla kuin kaikesta muustakin. Vaihtaen harjoitusmiekan toiseen käteensä Calder iski muutaman kerran ilmaa. Tuntui omituiselta pitää miekkaa heikommassa kädessä, vaikka se jotenkuten onnistuikin. "No niin, ja nyt minä hyökkään, koittakaa vain puolustautua, älkääkä enää pelleilkö." Prinssi puolustautui parhaansa mukaan miekkailunopettajansa hyökkäyksiltä, mutta liikkeet tuntuivat silti erittäin oudoilta ja jossain määrin jopa luonnottomilta, vaikka hän tiesikin tekevänsä juuri niin kuin käskettiin. Kuitenkin hyökkäysten muuttuessa vahvemmiksi Calder huomaamattaan vaihtoi jälleen miekan toiseen käteensä. "Te teitte sen taas. Teidän täytyy keskittyä, prinssini. Miekkaa ei ole soveliasta käyttää väärin." Vilkaisten turhautuneena opettajaansa prinssi päätti yrittää näpäyttää tätä, hyökkäämällä itse täysin yllättäen - käyttäen vasenta kättään. Opettaja ehti viime tippaan torjua, mutta hyökätessään uudestaan prinssi huomasi, että miehellä oli selvästi ongelmia käsitellä tämän hyökkäyksiä. Onnistuen ajamaan toisen selkä seinää vasten, Calder lopulta laski miekkansa. "Miksi sitten minä pystyn voittamaan sinut helpommin vasemmalla?" hän kysyi ja katsoi kuinka vanhemman miehen kasvot punehtuivat joko nolostuksesta tai ärtymyksestä, hyvin mahdollisesti molemmista. "Kumpi meistä on opettaja, minä vai te?" tämä sen sijaan kysyi takaisin. "Rehellisesti sanottuna, en ole enää varma. Nilam opetti minut puolustautumaan oikealta tulevia hyökkäyksiä vastaan, vaikka hän oli täysin samaa mieltä kuin sinä. Mutta jos minun pitää hyökätä, oikealla kädellä pysyn juuri ja juuri perässä, kun taas vasemmalla saan ajattua sinut nurkkaan. Mitä luulet, mitä se kaikki minulle sanoo?" "Minulle se sanoo, että olette oppineet käyttämään miekkaanne täysin päin puuta. Kukaan tapaamani normaali ihminen ei pidä miekkaa vasemmassa kädessään." "Tarkoitatko, että Nilam opetti minua väärin?" "Ei missään nimessä, Nilam-herra oli hieno mies ja erinomainen sotilas. Mutta en usko hänen koskaan käskeneen teitä käsittelemään miekkaa väärinpäin." Huokaisten Calder kääntyi lähteäkseen. Hän saattoi jo nähdä, ettei keskustelu ottanut edetäkseen. Palaten takaisin paikalleen prinssi jälleen kerran vaihtoi miekan oikeaan käteensä, vaikka tiesikin, ettei se siinä kovin kauaa tulisi pysymään.

 

Miekkailun lisäksi Calder päätti pitkästä aikaa nousta satulaan. Midi ei juuri pitänyt prinssistä selässään, eikä tämä ollut tottunut Sphintukseenkaan, joka lensi pojan ympärillä, vaikka palatsin pihamaalla hevonen oli nähnyt käärmeen useamminkin. Uteliaana prinssi kysyi, miten Raye suhtautui palatsin lemmikkeihin, kuullen tallipojilta nuoren tamman olevan hermostunut, mutta tottumaan päin. Käärmeistä tykkäämään hevonen kuitenkaan tuskin tulisi oppimaan, mikä oli täysin odotettavissa. Midin kanssa ratsastaminen osoittautui kuitenkin pitkän tauon jälkeen todelliseksi sodaksi pojan ja hevosen välillä. Tamman onnistui useampaan otteeseen pudottaa prinssi satulastaan, mutta Calder nousi aina entistä päättäväisemmin uudestaan sen selkään. Kun ilta saapui, prinssi oli täysin uuvuksissa ja ruhjeilla, näyttäen enemmän gladiaattorilta kuin kruununperijältä.

 

Seuraava aamu koitti Calderille yhtenä kamalimmista. Prinssi ei ollut taaskaan ajatellut asioita loppuun, ja häpesi myöntää jo itselleenkin, ettei ollut ajatellut hienoa ideaansa läpikotaisin. Jokainen lihas tuntui kipeältä, ja poika löysi jopa täysin uusia lihaksia kehostaan, joiden olemassaolosta ei ollut tiennytkään. Palvelusväen yrittäessä saada Calderia ylös sängystään prinssin oli pakko myöntää, että liikkuminen oli siltä päivää täysin mahdotonta, eikä tämä tulisi nousemaan sängystään koko päivänä. Opettajat, jotka oli palkattu kouluttamaan prinssistä ajan saatossa kunnollinen kruununperillinen, tulivat katsomaan poikaa yksi kerrallaan, jokainen moittien tämän hölmöilyä. "Ei kukaan täysjärkinen rääkkää itseään noin paljoa, varsinkaan ollessaan noin huonossa kunnossa heti alkuunsa." "Mikä sai teidät kuvittelemaan, että jaksaisitte kaiken tuon rasituksen?" "Yritättekö saada itsenne hengiltä?" Jokainen huomautus  kirpaisi entistä syvemmältä prinssin ylpeyttä.

 

"Ainakaan sinä et tuomitse minua, vai mitä Sphintus?" Calder kysyi lemmikiltään muiden jätettyä tämän viimein rauhaan. Käärme lepäsi tuttuun tapaansa pojan kaulan ympärillä, ja nostaen päätään prinssin kutitellessa eläintä tämän leuan alta. Napaten pöydältä viinipikarin poika alkoi hiljakseen siemailla juomaa nojaten sängyn päässä olevaan valtavaan tyynyvuoreen. Miksi hän todellakin päätti yhtäkkiä alkaa harjoittamaan lihaskuntoaan? Toki, hän ei pitänyt yhtään siitä, kuinka heikko hänestä oli viime aikoina tullut, mutta ei se ollut vielä jonkun aikaa sitten häntä vaivannut. Calder ei halunnut myöntää Selenen sanoilla olevan mitään tekemistä asian kanssa, ei ainakaan tarpeeksi, että se saisi pojan muuttamaan päivittäisiä rutiinejaan. Naisen sanat olivat vain sattuneet osumaan samaan ajankohtaan. Mutta mikä se sitten oli, joka sai prinssin haluamaan tulla vahvemmaksi? Hänellä ei kuitenkaan ollut enää mitään syytä siihen. Kapinallisarmeija oli tuhoutunut, kukaan ei enää haluaisi nähdä Titusta. Turhautuneena Calder iski koko kehonsa painon tyynyille, Sphintuksen sähähtäessä vihaisesti. Prinssi ei ollut yhtään tajunnut, että osa käärmeen pitkästä ruumiista litistyi hänen alleen. "Anteeksi, Sphintus", poika pahoitteli nolona. Mitä hän oikein teki elämällään?

 

Kun muutaman päivän päästä Calder tunsi pääsevänsä jälleen liikkumaan, hän osasi ottaa jo rauhallisemmin. Vaikka prinssi halusi tulla vahvemmaksi, vaikka sitten ilman mitään syytä, vuodelepo liian kipeiden lihaksien takia oli ollut karvas oppitunti. "Mikä vimma teihin nyt on iskenyt?" eräs nuorempi vartija kysyi kuin ohimennen. Kysymys sai prinssin hämilleen, sillä hän ei itsekään oikein tiennyt vastausta. Toki, hän halusi todistaa Selenen olleen väärässä, että hän pystyi tulemaan vahvaksi, mutta ei kai hän todella halunnut nähdä kaikkea tätä vaivaa yhden typerän kommentin takia. "Onko kyse mahdollisesti jostain naisesta?" vartija jatkoi kyselyään virnistäen kiusoittelevasti. "Ei todellakaan", Calder kielsi hieman liian nopeasti kuullostaakseen uskottavalta. Vartija virnisti tietäväisesti, ja prinssi huomasi tämän ilmeestä, ettei toinen uskonut häntä ollenkaan. "Ihan totta", poika huokaisi, "Ei tässä ole kyse mistään sellaisesta ole." "Eipä tietenkään", vartija kiusoitteli, ja jatkoi matkaansa. Prinssi katseli hetken vartijan perään. Mikä tämän oli saanut epäilemään, että hän haluaisi muka miellyttää jotakuta?

 

Illalla, kuin varmistaakseen omat tunteensa, Titus suuntasi jälleen samaan kapakkaan, jossa oli viettänyt suurimman osan illoistaan. Tällä kertaa hän kuitenkin tarkkaili Seleneä tarkemmin, kun nainen teki työtään. Ei nainen mitenkään ruma ollut, tämä oli varsin nätti itse asiassa, muttei mitenkään silmiin pistävästi. Ehkä hieman lyhyen puoleinen tämä saattoi olla, mutta tällä oli aikuisen naisen muodot. Nainen oli myös yllättävän vahva, jaksaen pitää kapakan yksin pystyssä, ja tarvittaessa rauhoitella humalaisia, itseään suurikokoisempia miehiä, tosin yleensä luudan avulla. Selene myös jaksoi yrittää olla aina positiivinen, mutta myös realistinen. Hän tunsi asiakkaansa ja osasi pitää näistä huolen, katsoa milloin joku oli juonut tarpeeksi, tai jos joku tarvitsi juttuseuraa. Titus osasi arvostaa kyllä näitä kaikkia piirteitä Selenessä, mutta ei kuitenkaan tuntenut omasta mielestään mitään suurempaa vetoa naista kohtaan. Tunne muistutti enemmän... Titus ei tiennyt mitä, mutta ei se mitenkään romanttista ollut. Selene oli auttanut hänet yli opiumista ja kuunteli häntä, mutta nainen oli muutenkin hyvin huolehtivainen persoona. Ei tässä voinut mitään sen ihmeellisempää olla... Eihän?

 

"Onko mulla naamassa jotain vai miksi sinä noin tiiviisti seuraat jokaista liikettäni?" Selene oli yllättäen aivan Tituksen kasvojen edessä. "En minä... Siis, tuota...", poika sopersi. Hän ei ollut huomannut naisen ilmestyvän suoraan eteensä, vaikka olikin seurannut tätä koko ajan katseellaan. Hän oli ollut liian syvällä omissa ajatuksissaan. "Vai niin, no ihan kuinka vaan", Selene nauroi ja pörrötti jälleen Tituksen hiuksia, "Noin, nyt on parempi." "Miten niin muka?" poika nurisi ja vilkaisi naista silmille laskeutuneiden hiusten alta. "Näytät enemmän itseltäsi", nainen vain naurahti ja jatkoi töitään nauraen itsekseen.

 

Seuraavalla viikolla Tituksen astuessa jälleen Selenen pieneen kapakkaan, poikaa odotti yllätys, kun kirkasvärinen lintu lennähti häntä vastaan. "Mitä pirua", poika huudahti säikähtäneenä, Selenen nauraessa tiskin takana. "Ivy, takaisin", nainen huudahti ja lintu lehahti istumaan tämän olkapäälle. Hämillään Titus käveli pöydän ääreen, mutta sen sijaan, että olisi tilannut yhtään mitään, hän vain tuijotti lintua hämmentyneenä. "Minähän sanoin, että tänne pitäisi saada maskotti. Mitäs sanot, komea lintu vai mitä", Selene naurahti iloisesti tarjoten linnulle muutaman pähkinän. "Niin kai sitten", poika mutisi edelleen hieman kummastuneena, "Tämänkö takia paikka on ollut nyt muutaman päivän kiinni?" "Juuri tämän takia. En halunnut, että Ivy karkaa heti kun ovi avautuu, mutta itse asiassa hän on aika tottelevainen", nainen vastasi vilkaisten lintua ylpeänä.

 

"Linnun nimi on siis Ivy", Titus totesi hetken kuluttua tuijottaen mietteliäästi Selenen perässä lentävää lintua, joka aina välillä vaati saada lisää pähkinöitä. "Söpö nimi, vai mitä", nainen hymyili iloisesti. "Tiedäthän sinä, että Ivy on tytön nimi?" "Tiedän kyllä." "Tuo lintu on selvästi poika", Titus töksäytti. "Miten niin muka?" Selene kysyi, vilkaisten lemmikkiään hämmentyneenä. "Se tykkää sinusta aivan liian paljon. Ei kukaan normaali tyttölintu viihdy naisen olkapäällä noin innokkaasti", poika totesi, saaden Selenen nauramaan niin yllättäen, että Ivy lennähti hetkeksi kattoparrujen päälle turvaan. "Mitä sinä höpötät? Älä väitä olevasi mustis linnulle", nainen kiusoitteli naurun seasta. "Sinusta? En todellakaan", poika totesi, "Mutta ihan totta, tuo lintu on ihan varmasti poika." Vastauksen sijaan Selene nauroi entistä kovempaa. Ivy vilkuili alapuolelleen hämmentyneenä, alkaen vaatia jälleen pähkinöitä. "Ehkä sinun olisi pitänyt nimetä tuo rääkyvä lintu Pähkinäksi. Se kuullostaa vähemmän tytöltä."

 

Ivy ei kuitenkaan saanut kaikilta asiakkailta yhtä positiivista vastaanottoa. Toisten mielestä lintu oli ärsyttävä, ja nämä alkoivat käydä levottomammiksi humaltuessaan. "Selele! Teurasta tuo typerä varis", eräs hankalimmista vakioasikkaista huudahti, kun lintu lensi liian matalalla tämän mielestä. "Sehän paskoo kohta juomiin!" "Anna sen olla, ei Ivy sinun juomalle tee yhtään mitään. Eihän lintu edes halua tulla tarpeeksi lähelle sinua", nainen vastasi pyyhkien huolettomasti viereistä pöytää. Nainen oli oikeassa, ettei Ivy juuri halunnut asiakkaiden lähelle tulla, mutta lintu kuitenkin sai lentää vapaana sisällä. "Hei, Pähkinä, tänne", Titus kutsui lintua, joka lensi heti pojan luokseen kuultuaan sanan 'pähkinä'. "Älä opeta Ivylle tuota sinun typerää nimeä, tai se luulee kohta oikeasti olevansa Pähkinä", Selene huudahti pojalle, muttei kuitenkaan erityisen vihaisesti, tietäen tämän yrittävän vain auttaa häntä. Kuitenkaan linnusta valittava asiakas ei pitänyt siitä, että hänet unohdettiin.

 

"Typerä likka, älä kuvittele voivasi tehdä mitä haluat", mies ärähti ja nousi seisomaan kaataen tuolin, jolla oli istunut. "Istu alas, ei tässä mitään ole edes tapahtunut", Selene yritti rauhoitella, mutta tämän sanoilla ei tuntunut olevan mitään tehoa. "Ei, kun nyt sinä kuuntelet", mies uhosi, tarttuen naista tämän hiuksista, ja vetäen kasvonsa lähelle, "Sinä hommaudut tuosta typerästä linnusta eroon, etkä enää keksi mitään hölmöä. Ja korvaat tämän ilmaisella viinillä, tuliko selväksi?" "Näpit irti", Selene kuitenkin sähähti, nyt selvästi vihaisena. Selene yritti saada miehen otteen irti upottamalla kyntensä miehen ranteeseen, mutta tämä oli kuin ei olisi huomannut, vaan riuhtaisi vielä kovempaa. "Älä sinä väitä minulle vastaan, nainen", tämä ärjäisi vihaisesti. Muutamat asiakkaista yrittivät tulla rauhoittamaan tilannetta, mutta näiden yrittäessä repiä kaksikkoa erilleen toisistaan, Selene kiljaisi kivusta. Tämä sai suurimman osan enemmän hämilleen, tietämättä täysin, kuinka saisivat tilanteen rauhoitettua, mutta samalla vahingossa loivat muurin kaksikon ympärille, jonka läpi ei muita päässyt.

 

Titus oli myös yksi näiden joukosta, jotka eivät päässeet Selenen ja riehuvan asiakkaan lähelle. Vaikka poika kuinka yritti, hän ei päässyt aikuisten miesten ohi, jotka vain tönäisivät heidän lävitseen yrittävän pojan kauemmaksi. Tituksen lihakset eivät vielä olleet tottuneet kovempaan harjoitteluun, eikä juuri vahvistaneet häntä fyysisesti, ja tuskastuneena poika yritti nähdä muiden läpi, miten tilanne kehittyi. Kiukustuneen asiakkaan uhkauksista päätellen, ja Selenen kiljaistessa, Titus saattoi arvata, ettei ainakaan hyvään suuntaan oltu menossa.

 

Kului hyvä hetki, kun kapakan ulkopuolelta alkoi kuulua meteliä, ja pian pari vartijaa asteli sisälle. Tajuten, että jonkun asiakkaista oli täytynyt säikähtää ja hälyttää paikalle apua, Titus siirtyi sivummalle, yrittäen maastoutua muiden ihmisten joukkoon. Hän kuitenkin oli edelleen etsintäkuulutettu, mutta ei kuitenkaan halunnut paljastaa todellista henkilöllisyyttäänkään. Vartijat saivat vihdoin riehuneeseen asiakkaaseen sen verran tolkkua, että tämä päästi irti Selenestä. Parin vartijan raahatessa kiukkuista ja rimpuilevaa asiakasta ulos viimeinen käski loppujakin lähtemään, kääntyen heti Selenen puoleen kyselemään, mikäli naisella oli kaikki kunnossa. Vartijan ollessa selin Titus kuitenkin päätti yrittää piiloutua kapakan sisäpuolelle. Idea oli täysin typerä, hän aiheuttaisi vain itselleen ongelmia jos jäisi kiinni, mutta hän halusi kuitenkin olla varma, että Selene oli kunnossa. Suurin osa asiakkaista lähti rauhallisesti, muutaman kuitenkin jäädessä uteliaina katsomaan Selenen ja vartijan perään. Tällä välin Tituksella oli onneksi aikaa piiloutua nurkkapöydän alle. Yrittäen vetää tummaa viittaansa paremmin itsensä peitoksi hän toivoi mielessään, ettei vartija katsoisi hänen suuntaansa.

 

"Oletteko kunnossa, neiti?" vartija kysyi Seleneltä, kun oli häätänyt loputkin asiakkaat paikalta. "Kyllä, kiitos paljon", nainen sanoi värisevällä äänellä, yrittäen parhaansa kuullostaa vahvalta. Tämä kuitenkin tärisi edelleen voimakkaasti, ja vartijan piti taluttaa tämä pöydän ääreen istumaan. "En haluaisi epäillä kykyjänne puolustaa itseänne, mutta kapakan pitäminen on yksinäiselle naiselle hyvin vaarallista puuhaa", vartija sanoi lopulta, "Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun näin kävi?" "Ei hän ensimmäinen hankala asiakas ollut, on niitä ollut ennenkin. Tänään vain hän pääsi yllättämään minut selän takaa, niin en ehtinyt tehdä mitään", Selene hymyili. Samassa Ivy lennähti alas kattoparrujen päältä, huomaten tilanteen rauhoittuneen, ja laskeutuen pöydälle Selenen eteen vaatien pähkinöitä.

 

"Teillä on varsin viihdyttävä lemmikki, neiti", vartija naurahti linnulle tämän kävellessä ympäri pöytää. "Itse asiassa... Ivy oli syy, miksi se asiakas suuttui. Hän ei pitänyt siitä, että olen hommannut linnun maskotiksi kapakkaan... Toisaalta, tämä samainen asiakas tykkää valittaa kaikesta, mitä vain keksii", Selene selitti, hymyillen itsekin linnulle, joka vaati kovaan ääneen pähkinöitä. "En haluaisi olla ilkeä, mutta ehkä teidän kannattaisi hommautua siitä eroon, jos lintu tuottaa teille vaivaa." "Ei todellakaan. Kuten sanoin, kyseinen asiakas valittaa mistä tahansa. Huomenna hän ei enää muista tapahtunutta ja viikon päästä ei edes huomaa koko lintua", nainen vakuutteli. "Kuten sanotte. Hän saa kuitenkin asianmukaisen rangaistuksen tämäniltaisesta käytöksestään. Olisinko voinut olla muuten avuksi?" "Ei minulla ole hätää. Olen vain hieman väsynyt ja haluaisin päästä nukkumaan, jos sopii." Selene saatteli vartijan ovelle ja hyvästeli tämän, mutta saatuaan oven kiinni perässään jäi nojaamaan siihen hengittäen raskaasti ja upottaen kasvonsa käsiinsä.

 

"Ei sinun tarvitse erota Päh-- Ivysta", Titus sanoi, seisoen nyt pöydän vieressä ja kävellessään Selenen luokse. "Mistä sinä--" "Minä... Kun vartijat tulivat, menin piiloon pöydän alle...", poika vastasi hieman nolona. Selene naurahti hieman surkeasti, mutta hymyili kuitenkin pojalle. "Pöydän alle? Ihan tosissaan?" "He olisivat voineet ottaa samalla minutkin mukaansa ja... No, halusin vain nähdä, onko sinulla kaikki hyvin", poika myönsi. "On minulla", nainen sanoi, ja halasi Titusta. Poika huomasi tämän tärisevän edelleen, joten yrittäen olla edes hieman lohduksi kiersi kätensä naisen ympärille halaten tätä takaisin. "Tuota, jos sinun tekee mieli itkeä...", Titus aloitti hieman kiusaantuneena. Hän ei todellisuudessa halunnut naisen itkevän, mutta ymmärsi kyllä, mikäli tämä olisi edelleen säikähtänyt. "Ei, ihan totta. Tämä riittää", nainen sanoi hiljaa. Hetken he vain seisoivat hiljaa paikoillaan, kunnes Titus vetäisi naista kevyesti hieman lähemmäksi omistushaluisesti. "Anteeksi, minä lupaan tulla vahvemmaksi, ettei sinun tarvitse enää uudestaan kestää mitään tuollaista", Titus lopulta sanoi. Pojan sanat eivät kuitenkaan saaneet tämän odottamaa reaktiota, Selenen naurahtaessa tälle. "Älä sinä minusta huolehdi. Sinä oot vielä niin nuori poikakulta. Kyllä aikuiset selviää pienistä vastoinkäymisistäkin", nainen hymyili katsoen vihdoin Titusta kunnolla. Hän pörrötti hieman pojan hiuksia, ennen kuin kääntyi takaisin kapakan puoleen. "Sinä voit mennä jo kotiin, minä siivoan vain täällä nopeasti ja menen sitten itsekin nukkumaan", nainen sanoi, arvioiden minkä verran hänellä olisi työtä. "Mene sinä nukkumaan. Kyllä minä saan täällä paikat järjestykseen", Titus vastasi, Selenen kääntyessä hämillään pojan puoleen. "Mutta--" "Ihan totta. Sinä huolehdit minusta silloin aikaisemmin...", Titus ei vielä kyennyt puhumaan kunnolla opiumin käytöstään ääneen, mutta nainen ymmärsi kyllä, "Joten... ajattele tästä vaikka vastapalveluksena." "...Mutta ethän sinä osannut edes laittaa lakanaa", Selene muistutti hieman hämillään. "Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, minä oon nähny sun siivoovan paikat aikaisemminkin. Ei luudan käyttö nyt niin hankalaa voi olla."

 

Saatuaan paikan edes jotenkin järjestykseen Titus asteli hiljaa yläkertaan. Hän ajatteli, että voisi ainakin mainita Selenelle lähtevänsä nyt, ja varmistaa vielä viimeisen kerran, että naisella oli kaikki kunnossa eikä tämä tarvinnut mitään. Kuitenkin ovella poika pysähtyi. Hän kuuli hiljaista nyyhkytystä oven toiselta puolelta, ja saattoi arvata Selenen itkevän, joko hereillä tai unissaan. Ja mitä nainen oli puhunut vartijan kanssa, niin tämä ei ollut varsinaisesti täysin uusi yllätys hänelle, vaikkakin epämieluisa kokemus. Titus päätti, että koska nainen ei ollut itkenyt vartijan tai hänen edessään, tämä tuskin halusi pojan tulevan nyt huoneeseensa. Todennäköisesti Selene halusi näyttää vahvalta muiden silmissä, etteivät nämä epäilisi hänen kykyjään pitää paikkaa pystyssä yksin. Hän halusi todistaa kykenevänsä selviämään. Tätä päätöstä kunnioittaen poika kääntyi ovelta, ja poistui hiljaa yöhön. Syksy alkoi olla lopuillaan, vaikka se ei juuri suuresti vaikuttanut eteläiseen valtioon. Ulkona Titus vilkaisi kirkasta yötaivasta, huomaten tähdenlennon. Ja tällä kertaa hänellä oli toive. Hän halusi tulla vahvemmaksi, tarpeeksi vahvaksi voidakseen suojella Seleneä.

 

Uusi vuosi teki tuloaan. Selene oli päättänyt pitää kapakkansa kiinni uutena vuotena, sillä nainen halusi itsekin nauttia juhlasta. Naisen vanhemmat ja isoveli myös olivat tulossa käymään kaupungissa tämän luona. "Heistä tulee olemaan vain ongelmia", Selene naurahti jutellessaan asiasta Tituksen kanssa. "Kuinka niin?" "Heillä on aina joku heilaehdokas mielessä minulle, selviän siitä vain, jos olen itse löytänyt itselleni jonkun", nainen naurahti ja poika oli tukehtua juomaansa. "No oletko?" Titus kysyi, vaikka ei ollut varma, halusiko tietää vastausta. Eihän se hänen asiansa ollut, mutta jotenkin se olisi silti häirinnyt häntä, jos Selenellä olisi joku mies. "Höpsö, en minä voi tuohon vastata. Jos sanon kyllä, sinä tulet mustikseksi", nainen kiusoitteli. "Mitä tuo nyt tarkoitti?" poika tuhahti tyytymättömänä. "Se tarkoittaa, että ei, en ole löytänyt ketään kilpailemaan vanhempieni heilaehdokkaan kanssa. Tosin en usko, että he ovat ketään sopivaa löytäneetkään, vanhemmillani on täysin eri mielipide siitä, millainen mies olisi sopiva", Selene nauroi jo melkein kaksinkerroin, "Mutta jos haluat tietää, he haluavat minulle jonkun, joka ottaisi tämän kapakan hoitoonsa. Mutta minä haluan itse olla ohjaksissa täällä, tämä on minun paikkani, eikä kukaan tule viemään sitä minulta." "Ihan sama", Titus mutisi itsekseen. Hän ei tiennyt, mitä mieltä olisi ollut uudesta tiedosta.

 

Uuteen vuoteen mennessä Calderin oli onnistunut saada lihasmassansa takaisin, jonka hän oli menettänyt opiumille. Pojasta tuntui, kuin kaikki olisi ollut jälleen uutta ja ihmeellistä, kun hän jaksoi tehdä asioita. Oli, kuin hän olisi herännyt pitkästä ja pahasta painajaisesta. Siitä kaikesta hänen oli kiittäminen Seleneä. Prinssi ei edelleenkään tiennyt, mitkä hänen tarkat tunteensa naista kohtaan olivat, mutta ymmärsi kuitenkin, ettei kyse ollut pelkästä normaalista ystävyydestä. Siinä oli jotain muutakin, mutta Calder ei osannut sanoa, mitä. Lucian oli kuitenkin ainoa, johon hän saattoi kunnolla verrata, ja hänen tunteensa miestä kohtaan aikoinaan oli ollut täynnä jännitystä ja kipinää. Selenen kanssa poika saattoi taas olla rauhassa. Naisen edessä hän ei ollut prinssi, eikä juuri enää kapinallisarmeijansa komentajakaan. Tunne oli jotenkin rauhaisa, ja pojasta tuntui, kuin hän olisi halunnut vain jäädä siihen, kuin hänen olisi kuulunut aina olla siinä. Hänellä oli oikeus olla Selenen luona, ja se tuntui vain jotenkin... oikealta.

 

"Ootko miettinyt, mitä ajattelit toivoa?" Titus kysyi, kun hän istui yhdessä Selenen kanssa naisen kapakan katolla odottaen uutta vuotta. Jotkut uskoivat, että uuden vuoden yönä saattoi toivoa mitä tahansa, ja se toteutuisi seuraavan vuoden aikana. "Ei se toteudu, jos minä sanon", nainen naurahti hänen vierestään ja katseli taivaalle. Titus oli unohtanut kokonaan sen yksityiskohdan, vaikka nainen oli täysin oikeassa. "Minä kysyinkin, oletko miettinyt, en kysynyt mitä aiot toivoa", poika kuitenkin yritti uudestaan. "Olen", Selene sanoi ja vilkaisi Titusta naurahtaen, "Mutta älä edes harkitse kysyväsi mitä, sitä minä en aio kertoa." "Ei käynyt mielessäkään", poika väitti, vaikka oikeasti hän oli todella utelias. "No, oletko sinä sitten miettinyt toiveesi valmiiksi?" Selene kysyi takaisin. "Tietysti olen." "Muistakin sitten olla möläyttämättä sitä minulle tai kenellekään muullekaan." Titus vilkaisi vieressään nauravaa naista pohtien, eikö tätä kiinnostanut ollenkaan, mitä hän aikoisi toivoa.

 

Ilotulitteiden alkaessa paukkua taivaalla keskiyön merkiksi Titus mietti toivettaan. Hän tunsi olonsa hieman hölmöksi, sillä vaikka hän uskoikin jumaliin ja pelkäsi kuollakseen kaikenlaisia aaveita, silti hän halusi toiveensa toteutuvan. Monena vuonna äitinsä kuoleman jälkeen Titus oli toivonut äitiään takaisin, ei väliä, kuinka järjetön ajatus olikin ollut. Todennäköisesti hän olisi silloin päätynyt pelkäämään äitiään aaveena, mutta lapsena se oli ollut Tituksen jokavuotinen toive uuden vuoden öinä. Oli röyhkeää toivoa Hadeksen luopuvan hänen äitinsä sielusta vain koska pojalla oli ikävä tätä. Mutta tänä vuonna hän toivoi jotain muuta. Jotain, mitä ei ollut koskaan ennen toivonut, ja jonka toteutuminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista tällä kertaa.

 

Kaksikko nauroi yhdessä katolla, kunnes täysin odottamatta heidän lähellään räjähti suunnastaan eksynyt raketti. Heidän onnekseen se jäi kuitenkin tarpeeksi kauaksi, ettei vahingoittanut kumpaakaan, mutta kiljahtaen Selene menetti tasapainonsa katolla. Nainen olisi pudonnut, ellei Titus olisi tällä kertaa onnistunut pelastamaan tätä viime tipassa, ja hetken molemmat vain tuijottivat toisiaan hämmentyneinä, mitä juuri oli tapahtunut, ennen kuin repesivät nauruun. "No niin, vedätkö sinä minut nyt ylös?" Selene kysyi rauhoituttuaan. Hänen jalkansa olivat katon reunan yli, ettei tämä voinut itse kiivetä takaisin. Hetkeen Titus ei vastannut, miettien että nyt jos koskaan hänellä olisi täydellinen mahdollisuus ottaa selvää omista tunteistaan naista kohtaan. "Toki, jos sinä suutelet minua", poika virnisti ilkikurisesti. Hetken nainen vain tuijotti tätä hämmästyneenä, kunnes repesi nauramaan. "En minäkään vaatinut sinulta viimeksi mitään", hän muistutti. "Mutta minä en olekaan sinä", Titus vastasi loihtien kasvoilleen mahdollisimman viattoman ilmeen. Selene kuitenkin nauroi vain entistä enemmän. Hän tiesi, ettei Titus aikonut antaa hänen pudota, ja poika tiesi sen itsekin. "Selvä", nainen kuitenkin naurahti, ja poika veti tämän voitonriemuisesti takaisin katolle.

 

Päästyään takaisin katolle Selene kuitenkin heti tyrmäsi Tituksen yrityksen lähestyä tätä. "Et koskaan sanonut, milloin minun pitäisi sinua suudella", nainen huomautti huvittuneena. "Normaali ihminen maksaisi velkansa heti kun pystyy", poika vastasi esittäen samalla mököttävänsä. Selene kuitenkin nauroi tälle entistä enemmän. "En minä ole koskaan väittänyt meneväni normaalien sääntöjen mukaan", hän huomautti, eikä poika voinut kieltääkään asiaa, "Mutta älä huoli, kyllä sinä saat palkintosi tämän vuoden puolella." "Sehän muuttaakin asian heti", Titus vastasi sarkastisesti. Vuosi oli jo vaihtunut, tai ainakin niin hän uskoi. Selene kuitenkin vain naurahti hänen vierellään, eikä poika voinut olla pitkään tälle vihainen.

 

Titus oli päättänyt antaa asian olla, mutta juuri ennen kuin Selene päätti olevansa liian väsynyt jatkamaan iltaa, nainen veti pojan kasvot lähelleen suudellen tätä. Titus oli hämmentynyt, mutta aivan yhtä yllättäen kuin suudelma oli alkanutkin, se oli ohi. Yrittäen vetää naisen kasvot takaisin lähelleen tämä vain vei sormensa pojan huulille. "Puhe oli vain yhdestä suudelmasta", nainen muistutti kuisoittelevasti, mutta päättäväisesti. Titus oli ällikällä lyöty, eikä tiennyt miten reagoida tilanteeseen, ja samassa Selene olikin jo laskeutumassa takaisin maankamaralle katolta. Hämmästyneenä poika seurasi, mitä hän yksinkään katolla olisi tehnyt. Vielä ennen kuin sulki oven heidän välissään, nainen soi pojalle kiusoittelevan hymyn.

 

Titukselle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin palata palatsiin. Hän otti silmälapun pois, ettei joutuisi ongelmiin vartijoiden kanssa, mutta sillä hetkellä asialla ei olisi loppujen lopuksi ollut edes paljoa väliä. Hän oli vihdoin saanut vastauksen kysymykseensä. Prinssi oli todella rakastunut Seleneen. Naisen seurassa kipinät eivät ehkä lentäneet jatkuvasti ympäriinsä, vaan ne tulivat juuri oikealla hetkellä, ja nainen osasi ohjata tilanteen siihen pisteeseen niin halutessaan. Jotenkin Calderista tuntui, kuin nainen olisi ollut tietoinen pojan tunteista ennen kuin tämä oli itsekään ehtinyt niitä ymmärtää. Toisaalta asia ärsytti poikaa, mutta toisaalta sillä ei ollut lopulta väliä. Nyt hän vain halusi tietää, oliko tunne molemminpuolinen.

 

Kuitenkaan vaikka aikaa kului, Titus ei saanut aikaiseksi kysyä Seleneltä tämän tunteista. Sen sijaan nainen tuntui nauttivan pojan kiusaamisesta, kieltäen tätä etenemästä nopeasti, mutta aina ennen illan päätöstä antaen pojalle sen huomion, mitä tämä tahtoi. Nainen leikki hankalasti tavoiteltavaa, mutta aina toisinaan tämän kasvoilla näkyi huvittunut ilme, kun Titus yritti hakea enemmän huomiota. Vastavuoroisesti poika kieltäytyi ottamasta käskymuotoisempia huomautuksia vastaan. Siltikin näytti siltä, kuin Selene olisi osannut ohjata poikaa. Hän oli huomannut, että Titus haki yhteyttä, kun sitä ei tuntunut löytyvän, mutta jos nainen huomioi tätä liian helposti, poika kyllästyi nopeasti.

 

"Se poika on niin teini, kuin vain voi olla", Selene naurahti eräälle asiakkaalleen, joka kysyi kaksikon kissa-hiiri-leikistä, "Itse asiassa Titus kiinnittää varsin paljon asioihin huomiota silloin kun kukaan ei katso." "Mutta mitä mieltä sinä itse olet hänestä?" Tituksen onnistui kuulla asiakkaan kysymys muutaman penkin päästä. Pojan huomio oli ollut kiinnittynyt näihin heti, kun hän oli kuullut Selenen mainitsevan hänet nimeltä. "Jaa-a, se on minun salaisuuteni", nainen nauroi, vilkaisten sivusilmällä poikaan, joka yritti esittää, ettei olisi kuullutkaan mitään.

 

Kun Selene viimein sulki pienen kapakkansa, Tituksen onnistui houkutella nainen seurakseen katolle. Ehkä hän voisi yrittää ottaa sattumalta saman aiheen puheeksi, kuin mitä nainen oli aikaisemmin toisen asiakkaan kanssa keskustellut. "Toiko sun vanhemmat minkälaisen miehen mukanaan tänä vuonna?" poika kysyi kuin ohimennen heidän istuessa vierekkäin katolla. "Kyllä sinä tiedät, millaisia he tuppaavat tuomaan, olen kertonut sinulle sen jo aikaisemmin", nainen muistutti, yrittäen vaikuttaa mahdollisimman välinpitämättömältä aiheeseen, vaikka todellisuudessa hänen teki mieli nauraa. Tituksen ajatukset olivat aivan liian helposti luettavissa. "Niin, mutta mietin vain, piditkö hänestä?" poika kuitenkin jatkoi kyselyään, yrittäen itsekin kuullostaa siltä, kuin asia ei olisi juuri liikuttanut häntä. "Ei hän hullumpi tapaus ollut", Selene lopulta sanoi, päättäen hieman kiusata poikaa, "Perus komea mies, joka vaikutti myös hyvin vastuulliselta ja ahkeralta." "Paremman näköinen kuin minä?" Titus möläytti kysymyksen, tajuten melkein heti sanoneensa liikaa. Selene vastauksen sijaan vain tuijotti poikaa ilmeettömästi pitkähkön tovin, saaden pojan nopeasti ottamaan kysymykseksä takaisin ja käskien naista unohtaa tämän sanoneen mitään.

 

Nousten seisomaan Titus käveli katon reunalle, katsellen alas hiljaiselle kadulle. Hän yritti keksiä nopeasti jotain muuta aihetta, josta voisi keskustella Selenen kanssa tuomatta omia tunteitaan liiaksi julki. "Mitä luulet, kuolisinko minä, jos tippuisin nyt?" poika kysyi ensimmäisen asian, joka hänen mieleensä pälkähti. Täysin typerä kysymys, mutta sillä hänen oli nyt mentävä. "En minä tiedä, rakastatko sinä ketään?" Selene sen sijaan esitti vastakysymyksen. Titus oli horjahtaa alas katolta kysymyksen yllättävyyden vuoksi. "Ehkä?", hän vastasi punastuen lievästi, myöntämättä tai kieltämättä mitään. "Jos rakastat, kuolet. Jos taas et, niin selviät. Vain ne, joilla on jotain menetettävää kuolevat", nainen vastasi. Yleensä monet traagiset sankarit kohtasivat kohtalonsa juuri kun heillä oli kaikki elämässään täydellistä. "Sehän oli dramaattinen vastaus", Titus kommentoi hieman kiusaantuneena. "Sinulla on dramaattiset kysymykset", Selene kuitenkin vastasi takaisin, hymyillen kuitenkin lopulta huvittuneesti pojan istahtaessa jälleen hänen vierelleen katolla.

 

Tituksen ja Selenen välit alkoivat kehittyä varsin nopeasti. Vaikka kumpikaan ei virallisesti myöntänyt asiaa kenellekään, naisen kapakan asiakkaat alkoivat pitää kaksikkoa pariskuntana. Titus puuttui usein nopeasti tilanteeseen, jos joku asiakkaista humaltui liikaa ja edes yritti uhkailla Seleneä. Poika oli erittäin suojelevainen, ja nainen palkitsi tämän ohimennen suukolla, jättäen Tituksen usein häkeltyneenä katsomaan peräänsä. Kuitenkin edelleen Selene tykkäsi kiusoitella poikaa väistelemällä liukkaasti läheisempää kontaktia.

 

Ivy seurasi Seleneä, kun nainen kulki ympäri kapakkaa palvelemassa asiakkaita. Lintu ei enää vastannut nimeensä yhtä hyvin kuin aikaisemmin, alkaen välillä luulla olevansa Pähkinä, kuten Titus tätä kutsui. Välillä nainen myös mietti, luuliko lintu olevansa myös omaa ruokaansa. Samassa hänen huomionsa kuitenkin siirtyi ovelle, kun poika talutti jo valmiiksi hyvässä humalassa olevan miehen sisälle. Vaikka Selene hieman mietti, kannattiko miestä juottaa enää yhtään enempää, hän kuitenkin tuttuun tapaan täytti tälle kolpakon. "Mistä sinä tämän löysit?" Selene kysyi ihmeissään hädin tuskin hereillä olevan miehen vieressä istuvalta Titukselta. "Hän harhaili ja yritti päästä sisälle seinän läpi", poika vastasi huvittuneena, vilkaisten vieruskaveriaan. "Seinän läpi? Todellako?" "Tai no oikeastaan takaseinään hän käveli pahki. Sen jälkeen hän yritti lähteä kiipeämään katolle. Katolle, voitko kuvitella?" poika nauroi, ja tämän vieressä istuva mies kääntyi pojan puoleen hämillään. Hän ei näyttänyt edes ymmärtävän, että hänestä puhuttiin sillä hetkellä. "Kuinka kukaan voi kuvitella pääsevänsä sisälle kapakkaan katon kautta?" "Itse asiassa olen kuullut sinun tekevän niin aikaisemmin", Selene huomautti. Hän oli kuullut jotain sen tapaista aikoinaan. "Ai, kuinka minä sitten onnistuin?" "Kuulemani mukaan tipuit suoraan naamallesi", nainen nauroi. Vihdoin Titus ymmärsi, kuinka pahasti juorut saattoivat levitä, ja kosketti kevyesti nenänsä yli kulkevaa arpea. "Se oli kauan sitten", poika puolustautui. "Ihan kuinka vain haluat uskoa", Selene naurahti, antaen nopean suukon pojan otsalle ja pörrötti tämän hiuksia, ennen kuin lähti jatkamaan töitään.

 

Seuraavana päivänä Calder pitkästä aikaa päätti ottaa omaa lomaa palatsista. Hän tunsi pitkästä aikaa olevansa kunnolla hyvällä tuulella. Menneisyyden möröt eivät enää häirinneet häntä niin paljoa kuin ennen, nyt kun hänellä oli Selene. Eihän heidän välillään virallisesti mitään ollut, kumpikin kielsi mahdollisen suhteen, niin Titus kuin Selenekin.

 

Torilla oli tungosta, kun satamaan saapuneet kauppalaivat toivat tuotteensa esille kansalaisille. Muutama tuttu torikauppias naurahti huomatessaan prinssin, tarjoten tälle apua vartijoilta pakoilusta, jotka olisivat vain kantaneet pojan takaisin palatsiin kotiopettajan luokse. "Milloin sinäkin kasvat aikuiseksi?" kauppias kysyi nauraen, kun kierroksellaan oleva vartija oli kävellyt ohi. Calder oli piiloutunut teltan katosta roikkuvien silkkiasujen sekaan, ja kauppias mietti, kuinka tämä oli onnistunut jäämään huomaamatta. "Katsotaan joku toinen päivä, ei tänään kiitos", prinssi virnisti poikamaisesti. "Muissa valtakunnissa sinun ikäluokkasi ihailee lapsenlapsiaan valtaistuimella, ennen kuin sinä maltat edes harkita valtaistuinta", kauppias pohti, Calderin pian joutuen myöntämään tämän olevan todennäköisesti oikeassa. "Ainakin jos minä saan päättää. Sitä paitsi, palatsissa ei näe juuri ikinä näin hienoja silkkejä sateenkaaren jokaisessa värissä", poika yritti mielistellä kauppiasta, joka vain nauroi. "Jos asia on noin, niin sittenhän kruunu pitää minut aina eläkkeelle asti töissä, tämähän on hyvä uutinen."

 

Kuitenkaan hauskuus ei jatkunut loputtomiin. Selene oli nimittäin myös torilla. Eikä siinä olisi itsessään ollut mitään ongelmaa, mutta nainen oli Calderille tuntemattoman miehen seurassa. Tämä piti kättään naisen olkapäiden ympärillä, kun kaksikko käveli torilla. Myös kauppias, jonka kanssa prinssi oli vitsaillut, huomasi pojan yllättävän hiljenemisen. "Mikä on vialla, teidän korkeutenne?" mies kysyi hämillään, yrittäen nähdä, mikä oli vienyt prinssin huomion. Mutta tietenkään tämä ei voinut tietää, ei hän tiennyt Calderin olevan Titus, tai että kapinallisarmeijan entisellä johtajalla olisi ollut tunteita tavallista kapakanpitäjää kohtaan. Calder ehti vielä nähdä, kuinka Selene naurahti jollekin seuralaisensa sanomiselle, ennen kuin käsi huitoi hänen edessään hakien pojan huomiota. "Prinssi, menitte aivan hiljaiseksi, onko jokin vialla?" "On", poika totesi nopeasti, ja lähti suuntaamaan takaisin kohti palatsia. Hänen oli erotettava Selene tuosta miehestä, mutta onnistui keräämään vielä sen verran järkeään, että ymmärsi, ettei voinut tehdä niin omana itsenään. Hänen olisi haettava Tituksen silmälappu palatsista, ja nopeasti.

 

Kuitenkaan prinssin suunnitelmat eivät menneet aivan niin kuin tämä oli toivonut. Palatsissa hän jäi heti kiinni oppitunneiltaan pinnaamisesta, ja opettajan mukaan Calder oli jo valmiiksi opinnoissaan jäljessä. "Pinnaatte niin paljon, etten tiedä riittääkö ikuisuuskaan siihen, että saan päähänne kaiken tiedon, mikä sinne pitäisi laittaa", nainen sähähti kun prinssi vihdoin istui hänen edessään pöydän ääressä. "On maailmassa tärkeämpiäkin asioita", Calder tuhahti tympääntyneenä ja katseli ulos ikkunasta. Hän halusi heti mennä selvittämään, miksi oli nähnyt Selenen niin läheisissä väleissä jonkun miehen kanssa. Toki hän ymmärsi Vinemarin oman kulttuurin suvaitsevan läheiset välit jopa naapureiden välille, ja Selene oli aikuinen ja vapaa nainen, joka sai tehdä mitä halusi. "Ai on vai? Valaiskaa toki minuakin. Mikä on arvon prinssin mielestä tärkeämpää, kuin valmistautua tulevaisuuteensa valtaistuimella opiskelemalla?" "Ei tuollainen vanha eukko kuitenkaan ymmärtäisi", prinssi mutisi tuskin kuuluvalla äänellä, mutta opettaja kuitenkin kuuli jokaisen sanan hiljaisessa huoneessa. "Ensinnäkin, tuollainen kielenkäyttö ei ole suvaittavaa teidän arvoasteikolla. Toiseksi, jos ette osaa kertoa minulle hyvää syytä, miksi teidän ei tarvitse opiskella kaikkea välttämätöntä, en voi hyväksyä myöskään tapaanne pinnata oppitunneilta." Calder ei kuitenkaan edes kuunnellut naisen sanoja, vaan tuijotti edelleen ulos ikkunasta. Tämä sai moittia poikaa kuinka pitkään halusikin, eikä prinssi edes tuntunut huomaavan mitään.

 

Sinä yönä Calder pysytteli palatsissa. Hänen olisi tehnyt kyllä mieli mennä kysymään Seleneltä kenen kanssa tämä oli ollut päivällä, mutta jokin esti häntä. Prinssi ei halunnut mennä kapakkaan syyttäen naista, hän halusi saada tämän kiinni itse teosta. Poika pelkäsi olevansa jälleen itseään vanhempien lelu, jotain joka on vain hetken huvia, ja joka lopulta joutuu jälleen pettymään. "Tähän asti pidin kotimaassani siitä, kuinka vapaata täällä on moneen muuhun kulttuuriin verrattuna... Se antoi minulle vapautta, jota en olisi voinut kokea muualla, mutta nyt... Nyt jos vain saisin sitoa hänet kiinni, paikoilleen", Calder myönsi Sphintukselle, joka lepäsi tyynyllä pojan pään vieressä. Mietteliäänä prinssi tuijotti käärmeen kultaisiin silmiin, käärme oli yksi niistä harvoista, joille hän saattoi kertoa kaiken. Ja yksi vielä harvemmista tapauksista, jotka olivat vielä hengissä. Vaikka eläin oli kuuro, ja prinssi kyllä tiesi sen, tämä tuntui kuuntelevan aina eräällä tietyllä tapaa, jolla kukaan ihminen ei ollut häntä koskaan kuunnellut. "Miksi kaiken pitää muuttua hankalaksi heti kun kaikki tuntui menevän hyvin?" prinssi murahti, mutta silloin Sphintus nosti päänsä tämän vierestä. Hetken aikaa käärme vain katseli isäntäänsä, kunnes laski lopulta päänsä tämän rintakehän päälle. Huokaisten Calder alkoi hajamielisesti silittämään matelijan suomuista päätä, yrittäen rauhoittaa pikku hiljaa itsensä uneen.

 

Seuraavana aamuna prinssi osasi varautua. Hän ei kuitenkaan heti vetänyt silmälappua päähänsä, vaan piti sen taskussa, odottaen näkisikö Selenen uudestaan. Titus kuitenkin päätyisi helpommin suurempiin vaikeuksiin kuin prinssi itse. Sen sijaan poika vain pyöritteli silmälappua taskussaan, varmistaen koko ajan, että se oli hänellä mukana. Mitä ihmettä hän oikein teki? Kun prinssi ei onnitunut heti paikantamaan Seleneä, hän alkoi tuntea varsin pian olonsa typeräksi. Mutta vaikka hän kuinka yritti sanoa itselleen, että nainen sai tehdä mitä halusi silloin kun Titus ei ollut paikalla, ja myös tämän läsnäollessa, mikään ei tuntunut auttavan. Prinssi yksinkertaisesti kieltäytyi mielessään palaamasta palatsiin odottamaan yön laskemista. Aikaa, jolloin hän ja Selene normaalisti näkivät toisiaan. Vastentahtoisesti Calder kuitenkin oli lähtemässä toiselle laidalle toria, kunnes tuttu nauru kantautui hänen korviinsa ei kovinkaan kaukaa hänen takaansa.

 

Calder puristi taskussaan olevaa silmälappua tiukemmin nyrkkiinsä. Hän tiesi, ettei voinut heti vain kääntyä ja lähestyä Seleneä, joten kiiruhtaen ihmisjoukon ohitse prinssi etsi nopeasti tyhjän syrjäisen kujan ja sitoi silmälapun paikoilleen. Kuitenkin pitkästä aikaa poika tunsi, kuinka yksinkertainen hänen valeasunsa lopulta oikeasti oli. Hänen oli onnistunut huijata ihmisiä vain sillä, että silmälappu vei nopeasti huomion hänen kasvoistaan. Yhtäkään tuttua henkilöä hän ei ollut lopulta onnistunut huijaamaan kovin pitkään. Hiljaa Titus vilkaisi sidottua kättään, joka piilotti kuningassuvun polttomerkin. Hän tunsi valeasunsa olevan suorastaan surkea. Miksei hän ollut aikoinaan miettinyt valeasuaan yhtään tarkemmin? Mutta sillä hetkellä hänellä ei ollut aikaa murehtia sitä, miten ajattelematon hän osasi toisinaan olla. Hänen oli löydettävä Selene, sitä varten hän oli tänään poistunutkin palatsista.

 

Selene oli onneksi helppoa löytää uudelleen torilta. Nainen oli pysähtynyt jonkun kojun eteen tarkkailemaan sen tuotteita, ja tällä oli seuranaan sama mies kuin edelllisenä päivänä. Tarkkaillessaan kaksikkoa Titus huomasi, kuinka Selene kohteli toista edelleen lämpimän tuttavallisesti ja nauroi tämän kanssa. Mustasukkaisuuden pistos tuntui epämiellyttävältä, mutta kieltäytyen myöntämästä edes itselleen tuntemasta moista hölmöä tunnetta Titus päätti omin päin, että kyseessä oli jotain hämärää. Jotain, mitä Selene ei olisi hänelle kertonut itse, ellei poika olisi nähnyt kaikkea omin silmin. Huomatessaan tuntemattoman miehen kietovan jälleen käsivartensa naisen olkapäiden ympärille Titus ei enää onnistunut pitämään itseään paikoillaan, vaan suuntasi kaksikon luokse ripein, kiukkuisin askelin.

 

Titus mulkaisi ilkeästi toista miestä, kun repäisi tämän käsivarren irti Selenestä. Molemmat kääntyivät hämillään pojan puoleen, ja nopeasti naisen kasvoilla kävi jokin uusi ilme, kuin tämä olisi säikähtänyt, mikä vain suututti Titusta entistä enemmän. "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" Tuntematon mies kysyi pojalta selvästi vähemmän iloisena tämän ilmestymisestä. "Samaa voisi kysyä sinulta", Titus vastasi, kiertäen itse oman kätensä tällä kertaa Selenen ympärille, mutta hänen hämmästyksekseen nainen kieltäytyi olemasta hiljaa, saati sitten tulemaan kohdelluksi kuin olisi pojan omaisuutta. "Minäkin haluaisin tietää, mistä tuo käytös tulee", nainen sen sijaan ilmoitti. "Kuka tuo tyyppi edes on? Et sinä minusta ole kenestäkään hänenlaisestaan ennen puhunut", Titus sen sijaan sylkäisi oman kysymyksensä. Hämillään mies vilkaisi Seleneä, joka pyöräytti päätään huokaisten turhautuneesti. "Tapahtuuko tämä ihan tosissaan?" nainen kysyi itsekseen, mikä kuitenkin vain suututti Titusta entisestään. Kääntäen katseensa naisesta takaisin tämän seuralaiseen poika alkoi selvästi haastaa riitaa. Vihaisesti tämä tönäisi toista, mutta tämäkään ei suostunut vain ottamaan töykeää käytöstä hiljaisena vastaan.

 

Titus ei välittänyt siitä, että he alkoivat kerätä sivullisten huomiota puoleensa. Pian kuitenkin jostain ilmestyi käsiä erottamaan riitapukareita toisistaan. Kojun pitäjä ei halunnut välikohtausta kauppatelttansa eteen, vaikka se houkuttelikin uteliaita sivustakatsojia lähemmäksi. Titus ei kuullut, kuinka Selene käski häntä rauhoittumaan, hän näki edessään vain vihollisen, jonka halusi mukiloida muusiksi. Poika ei edes muistanut naisen olemassaoloa, ennen kuin tämä tarttui häntä kipeästi korvanlehdestä repien kauemmaksi. "Nyt sinä tuittupää kuuntelet minua", Selene ärähti vihaisena. Vastaamatta sanallakaan Titus yritti kääntyä takaisin tappelukaverinsa puoleen, mutta naisen itsepäisyys voitti. Tämä riuhtaisi poikaa korvasta entistäkin tiukemmin, ja Titus joutui perääntymään muutaman askeleen vihollisestaan. "Ala tulla, meillä taitaa olla hieman puhuttavaa." Kiukkuisena Titus kääntyi naiseen päin. "Niin todella taitaa olla", poika tokaisi ja soi vielä nopean mulkaisun mieheen, joka sentään osasi suhtautua asiaan aikuismaisemmin. "Jutellaan me lisää myöhemmin. Tai huomenna. Katsotaan, kuinka saan tämän yhden kiukkuisen pedon rauhoiteltua", Selene vielä huikkasi miehelle, ja Tituksen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli palata takaisin tappelun pariin. Kuitenkin nainen lähti viemään häntä mukanaan, jättäen hämmentyneen ja ehkä osin myös pettyneen ihmisjoukon taakseen.

 

"Mitä tuo sinun käytös juuri äsken oli?" Selene kysyi, kun he olivat melkein naisen omistaman kapakan luona. Itsevarmasti nainen suunnisti kotiinsa, se kuitenkin oli todennäköisesti sellainen paikka, jossa he saisivat keskustella rauhassa. "Ei se mitään ollut", Titus tiuskaisi takaisin, kieltäytyen lapsellisesti edes katsomasta naiseen. Hän kuuli naisen huokaisevan raskaasti, ja sitten tunsi kirvelyä poskessaan. Selene oli läimäissyt häntä. "Ei ole todellista, en koskaan kuvitellut sinun kaikista ihmisistä alentuvan tähän", nainen moitti vihaisena ja hieman... pettyneenä? "Jaa, ja mihin minä muka olen alentunut?" Titus kysyi kiukkuisena. "Tappeluun. Ja kaiken huipuksi mustasukkaisuudesta", Selene tokaisi ja pudisti päätään. "Väitätkö sinä, että minä olisin muka mustasukkainen?" poika älähti. Ei hän todellakaan ollut mustasukkainen! Eihän? "No mikä syy sinulla sitten oli?" Titus ei osannut vastata naisen kysymykseen. Hiljaisena ja vihaisena hän käänsi katseensa jonnekin alaviistoon. "Eli minä olen siis oikeassa", Selene totesi huokaisten. "Etpäs!" "No et sinä näytä osaavan keksiä parempaakaan selitystä tuolle käytökselle."

 

Loppupäivän kaksikko vietti yhdessä Selenen kapakassa, ja nainen selitti Titukselle, kuka tämän seurassa oleva mies oli. "Muistatko, kun ehdotin, että haluaisin hieman piristää tätä paikkaa? Se mies on töissä kauppalaivalla, ja hän auttaa minua hieman uudistamaan valikoimaa", hän kertoi, ja Titus tunsi olonsa typeräksi suuttuessaan aikaisemmin. "Mutta hän... Te olitte niin läheisiä, ja sanoit veljesi olevan vanhempiesi luona niin ajattelin, ettei se ainakaan hän voi olla..." "Totta. Veljeni on edelleen vanhempieni luona. He lähtivät varsin pian vuoden vaihduttua. En odottanut sinun tulleen tuotakin miettineeksi", Selene naurahti lempeästi. "En ajatellutkaan. Muistin sen vasta nyt..." Titus myönsi hiljaa, ja hymyillen nainen pörrötti jälleen pojan hiuksia. "Tiedätkös, kauppalaivoille ei kovin usein oteta naisia töihin, ja siksi merimiehet osaavat olla välillä varsin... suorasukaisia käytökseltään. En nähnyt syytä olla jatkuvasti pyristelemässä häntä kauemmaksi, eikä mitään sitä paitsi edes tapahtunut." "Sinä nauroit hänen jutuilleen." "Ai nytkö en saa enää pitää ketään hauskanakaan?" Selene kysyi yllättyneenä, mutta nauroi jo kuitenkin. Nolostuneena Titus käänsi kasvonsa pois päin naisesta. "En tiedä, mitä kaikkea sinä tuossa päässäsi olet mennyt kuvittelemaan, mutta en minä sinua ole minnekään hylkäämässä. Olet aina tervetullut tänne. Sitähän sinä taisit pelätä, vai olenko aivan väärässä?" nainen kysyi, kääntäen hellästi pojan kasvot takaisin keskusteluun. "...Et kai täysin", Titus myönsi. Hän ei voinut kieltää asiaa, mutta ei hän olisi sitä halunnut myöntääkään.

 

"Otatko juotavaa?" Selene lopulta kysyi vaihtaen puheenaihetta. Titus oli hetken täysin ymmällään, mutta keräsi itsensä nopeasti. "Mitä sinä olet löytänyt valikoimaan?" poika sen sijaan kysyi, ja hymyillen nainen lähti esittelemään hyllyn uusia tulokkaita. Ensimmäistä maistaessaan Titus ei voinut muuta kuin yskiä juoman omituisen maun vuoksi. "Mitä myrkkyä sinä olet ostanut?" "Se tulee jostain kauempaa. Odotas, on minulla täällä jossain lapulla kaikki ylhäällä." "Älä vaivaudu. Pidä vain huoli, ettet ikinä tuota juota kenellekään", poika nurisi työntäen kuppiaan kauemmaksi. "Asiakkaille nämä kaikki menee. Saisit olla kiitollinen, etten veloita sinua." "Sinun pitäisi pikemminkin maksaa minulle, minä koejuon nämä litkut sinulle." Nauraen Selene heitti poikaa märällä tiskirätillä päin näköä. "Tästäkö sinä minun kuppiin sen juoman väänsit?" "En, mutta jos et lopeta valittamista, seuraava juoma tulee todellakin olemaan likaista tiskivettä." "En minä ainakaan huomaa maussa mitään eroa."

 

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

 

Päivä kului nopeasti, kun kaksikon välit rentoutuivat. Nämä eivät edes huomanneet päivän vaihtuneen iltaan he laiskottelivat yhdessä Selenen huoneessa. "Tämä sänky on aivan liian iso yhdelle, varsinkin kun sinä olet jo valmiiksi noin pieni", Titus kommentoi rojahtaessaan sänkyyn päivän päätteeksi ja iski leikkisästi silmää Selenelle. Nainen yritti tuijottaa poikaa moittivasti, mutta huvittunut virne pilasi kokonaisuuden, kun nainen asteli sängyn viereen. "Varo sanojasi, tai sinä olet siinä liian iso", tämä vastasi, ja onnistui kuin onnistuikin työntämään Tituksen laidan yli lattialle. Kun poika yritti nousta istumaan lattialla, Selene heitti huvittuneena tyynyn tätä kohti, onnistuen kaatamaan yllättyneen pojan takaisin lattialle. "Hei, älä nyt väkivaltaiseksi ala", Titus nauroi. "Kuulehan, tuhma poika, naisen sänkyyn ei kiivetä noin vain ilman lupaa", Selene moitti, ja kuin pitäytyäkseen mielipiteessään, ei päästänyt Titusta enää uudestaan sängylleen. Poika joutui tyytymään paikkaansa lattialla sängyn vieressä, nojaten sen reunaan. "Mitä sinulla oikein oli sitten mielessä?" Titus kysyi mahdollisimman viattomasti. "Ei minulla mitään ollut, mutta tiedän kyllä mitä sinulla oli", nainen vastasi tökäten poikaa hellästi otsaan. "Pervo vanha eukko", poika huomautti huvittuneena. "Sinä tämän leikin aloitit", Selene puolustautui, eikä Tituksella ollut enää siihen mitään takaisin sanottavaa. Sen sijaan poika vain kohautti harteitaan, mutta pieni virne tämän kasvoilta ei kadonnut minnekään.

 

I believe it's meant to be, darlin' / I watch you when you are sleeping / You belong with me / Do you feel the same / Am I only dreaming / Or is this burning an eternal flame

Say my name / Sun shines through the rain / A whole life so lonely / And then come and ease the pain / I don't want to lose this feeling, oh

"Whoah", Titus tuumasi täysin yllättäen, "Sinulla on mukavat näkymät täältä." Hämmästyneenä Selene kääntyi, ja huomasi auringon alkavan laskemaan ulkona. "Joo, ikkuna osoittaa länteen, niin näen aina jos meinaan unohtaa avata kapakan." "Kuinka niin?" "Tai no oikeastaan näen, että jos aurinko on laskenut, niin sitten olen myöhässä", nainen naurahti ja käveli ikkunan luokse.

Say my name / Sun shines through the rain / A whole life so lonely / And then come and ease the pain / I don't want to lose this feeling, oh

Close your eyes, give me your hand / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Or is this burning an eternal flame

Hiljaisena Titus seurasi Seleneä ikkunalle. Näky oli varsin kaunis, eikä poika ollut ikinä ennen edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Selenellä taas ei ollut lähes ikinä aikaa, sillä huomatessaan päivän olevan lähelläkään päätöstään, hän pyrki kiirehtimään avaamaan kapakan. Paikka kuitenkin tarvitsi rahaa pysyäkseen pystyssä.

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

Kuin huomaamatta Selene nojasi Titukseen. Tänään hänellä ei ollut kiire. Nainen ei yrittänyt kuunnella, joko vakioasiakkaat koputtelivat kapakan ovelle, se ei tuntunut juuri nyt tärkeältä. Kokeillen Titus kiersi kätensä naisen ympärille kevyeen halaukseen, ja tällä kertaa Selene ei tönäissyt häntä kiusoitellen kauemmaksi. Sillä hetkellä kumpikaan heistä ei tarvinnut mitään muuta.

Close your eyes, give me your hand, darlin' / Do you feel my heart beating / Do you understand / Do you feel the same / Am I only dreaming / Is this burning an eternal flame

Close your eyes, give me your hand, darlin'

 

Palatsista omasta sängystä herääminen ei ollut pitkään aikaan ollut Calderille yhtä turhauttavaa. Edellinen ilta ei ollut johtanut mihinkään syvempään hänen ja Selenen välillään, tunnelma saati ajoitus ei ollut tuntunut oikealta. Eikä se ollut asia, joka prinssiä häiritsi. Hän olisi vain mieluummin herännyt Selenen luota, vaikka edes vierashuoneesta. Mutta toisaalta näin oli ehkä parempi. Nainen tulisi käyttämään päivisin aikansa kapakan tuotevalikoiman rikastuttamiseen, eikä poika todennäköisesti kestäisi tämän merimiesystävänsä läsnäoloa kovinkaan pitkään. Kiltisti Calder päätti siis jäädä vaihteeksi palatsiin.

 

Päivä kului pojalta varsin hitaasti, eikä hän juuri jaksanut keskittyä mihinkään. Myös Selene huomasi päivällä, ettei Titusta jälleen näkynyt missään. Nainen nauroi ajatellessaan, missä poika saattoi olla ja taisteliko tämä itsensä kanssa siitä, tulisiko käymään sinä päivänä torilla. "Mikä leidiäni noin huvittaa?" hänen seurassaan oleva mies kysyi, jälleen käsivarsi naisen olkapäiden ympärillä. "Monikin asia", Selene myönsi, ja työnsi miehen kauemmaksi. Jos Titus päättäisikin ilmestyä uudelleen tyhjästä, nainen ei antaisi tälle syytä järjestää uutta välikohtausta. "Kuka se eilinen nulikka edes oli?" "Eräs hyvin helposti mustasukkaiseksi tuleva poikakulta." "No se tuli kyllä huomatuksi..." "Mutta osaa sellainen käytös olla toisinaan varsin suloistakin. Ja sinulle voisi ehkä olla parempi kiusaamatta häntä", Selene nauroi, ja työnsi merimiehen käden kauemmaksi, kun tämä yritti jälleen kiertää sen naisen ympärille.

 

Laucian kirosi hiljaa mielessään juostessaan Vinemarin kattoja pitkin vartijoita karkuun. Tämän ryöstökeikan piti olla täysin normaali, samanlainen kuin kaikkien muidenkin hänen historiassaan. Siitä huolimatta hän oli syyllistynyt amatöörimäiseen virheeseen, ja herättänyt vartijoiden huomion. Yrittäessään pitää kiinni saaliistaan ja samalla karistaa vartijat perästään miehen oli pitänyt vaihtaa maan kamaralta katoille, mutta sekään ei tuntunut lopulta tepsivän. Harvinaisen suuri ryöstösaalis hidasti miestä, ja hän oli nähnyt paljon vaivaa sen saamiseen, eikä siksi halunnut luopua hilustakaan. Kun äänet hänen alapuolellaan käskivät pysähtymään, Laucian kiristi tahtiaan entisestään.

 

Titus oli tyytyväinen sen iltaiseen saavutukseensa. Hän oli saanut suostuteltua Selenen jättämään yhdeksi yöksi kapakan kiinni, luvaten korvata naisen ajan mikäli tämä tulisi hänen mukaansa. Ei poika ollut mitään erityistä sille iltaa suunnitellut, kunhan vain halusi muuten vain hemmotella naista, antaa tämän kerrankin rentoutua viinipikarin ääressä. Selene oli kuitenkin yllättänyt tämän, kun kaksikko oli poistunut tavernasta. Sen sijaan, että olisi hätistellyt pojan kotiinsa, nainen vetikin tämän perässään syrjäiselle kujalle. Innokkaasti Titus seurasi tätä, hän ei halunnut menettää näin harvinaislaatuista mahdollisuutta. "Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Selenelle?" Titus virnisti työntäen naisen kevyesti seinää vasten. "Kuulehan nyt kakara, jos nainen haluaa viettää hauskaa iltaa, sinä et kyseenalaista asiaa kesken kaiken", Selene vastasi vähintäänkin yhtä vihjaileva ilme kasvoillaan, vetäen pojan lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

 

Päivä oli ollut sateinen, ja talojen katot olivat vielä liukkaita. Laucian oli onnistunut hieman pidentämään välimatkaa häntä jahtaaviin vartijoihin, mutta nämä olivat kuitenkin vielä hänen jäljessään. Miehen askeleet kaikuivat raskaina tämän omasta ja saaliinsa painosta. Toki hän olisi voinut pysähtyä ja surmata vartijat ruoskaksi muuttuvalla kepillään, mutta arvioiden sen olevan liian riskialtista Laucian jatkoi juoksuaan. Kuitenkaan hän ei voinut estää itseään liukastumasta katolla, ja ennen kuin mies ehti huomatakaan, hän tippui katolta syrjäiselle kujalle, kaikista mahdollisista juuri sille, jossa Titus ja Selene olivat.

 

Varkaan tippuminen katolta säikäytti ja erotti toisiinsa aikaisemmin keskittyneen kaksikon toisistaan. Laucian varmisti nopeasti toisella kädellään, että hänen kasvoillaan oleva huivi oli pysynyt paikoillaan, kaikista vähiten hän tarvitsi silminnäkijöitä. Selene kiljaisi yllättyneenä, Tituksen yrittäessä miettiä, mitä hän voisi siinä vaiheessa tehdä. Poika ei tiennyt itsekään, mikä häneen iski, mutta ensimmäinen asia joka hänen mieleensä tuli oli piilottaa katolta pudonnut mies. Vetäen miehen viittansa alle suojaan ja Selenen aivan itseensä kiinni Titus yritti piilottaa kolmannen osapuolen, ennen kuin vartijat tulisivat paikalle. "Titus--", Selene kuiskasi huolissaan, ja peläten joutuvansa itse hankaluuksiin poika veti silmälapun nopeasti kasvoiltaan, siirtäen samalla enimpiä hiuksia korvan taakse ja toivoen, ettei häntä kiireessä tunnistettaisi.

 

Vartijat olivat paikalla melkein heti, kun Calder kääntyi katsomaan näitä. Hän ei edes huomannut, kuinka Selene katsoi poikaa järkyttyneenä sanattomaksi. "On tapahtunut ryöstö, näittekö jonkun tulevan katolta alas?" toinen vartijoista kysyi kiiruhtaen. Hetkeäkään miettimättä Calder osoitti eteenpäin katua. "Tuohon suuntaan", hän ilmoitti, pitäen Seleneä tiukasti lähellään, piilottaen heidän takanaan olevan miehen. "Ja teidän korkeutenne... Teidän ei pitäisi olla liikkeellä näin myöhään ilman vartijoita. Suosittelen, että palaatte takaisin palatsiin mahdollisimman nopeasti, yöt eivät ole teille turvallista aikaa olla ulkona omin päin", toinen vartijoista, joka työskenteli aina toisinaan prinssin henkivartijana, huomautti tunnistaessaan pojan. "Keskity sinä vain tekemään työsi, tai varas pääsee karkuun", Calder sen sijaan hoputti, ja nopeasti nyökäten vartijat jatkoivat matkaa. Prinssi katsoi näiden perään, kunnes vartijat hajaantuivat kadun päässä, molemmat lähtien etsimään varasta omasta suunnastaan.

 

"Mistä on kyse?" Selene vihdoin kysyi vihaisena, saaden äänensä takaisin. Nainen tönäisi Calderin kauemmaksi, tuijottaen poikaa tiiviisti kasvoihin. Ja todellakin, ihan kenellä vain ei ollut yhtä kummallisen värisiä silmiä, mutta kuin lisätodisteita kaivaten nainen tarttui pojan vasempaan ranteeseen. Lähes väkivaltaisesti hän repi siteen tämän kädestä, ja tuijotti kämmenselässä olevaa kuningassuvun polttomerkkiä. "Se on pitkä juttu...", Calder yritti aloittaa selitystään kiusallisena, mutta nainen ei ollut kiinnostunut kuulemaan häntä. "Sinä siis... Senkin valehtelija! Saastainen kiero paskiainen!" Selene huusi. Hän oli suunniltaan raivosta. Kuinka Titus-- ei, itse Vinemarin prinssi Calder, saattoi valehdella hänelle noin? Eikä vain hänelle, vaan koko Vinemarin kansalle! "Selene, kuuntele--", poika yritti rauhoitella, mutta se oli täysin turhaa. Sen sijaan Selene vain läimäisi tätä kasvoille kaikin voimin, ennen kuin kääntyi vihaisena ja lähti kotiin. Se siitä vapaaillasta.

 

Laucian vääntäytyi kauemmaksi riitelevästä pariskunnasta. Hän ei juuri kuunnellut näitä, mutta sai kuitenkin selville, kuka hänen nahkansa oli pelastanut. Kuitenkaan miestä ei sillä hetkellä kiinnostanut jäädä kyselemään prinssiltä kuulumisia pitkästä aikaa, poika ei tiennyt hänen olevan rikollinen, ja olisi parempi, jos tämä ei saisi tietääkään. Arvioiden nopeasti, että muutama kylkiluu oli saattanut ottaa kovempaa osumaa pudotuksessa, mutta kaikki neljä raajaa olivat kunnossa, Laucian yritti saada itsensä nopeasti ylös ja kadota paikalta. Hässäkässä hänen ryöstösaaliinsa oli levinnyt kujalle, mutta vartijoita oli kiinnostanut enemmän saada hänet kiinni, joten he eivät olleet jääneet keräämään varoja talteen. Kaipa he olettivat Calderin hälyttävän lisäapua. Kuitenkin miehen kävelykeppi oli valitettavasti onnistunut tippumaan tien puolelle, ja ilman sitä Laucian ei lähtisi minnekään. Se oli varsin omaperäinen tyyliltään, mutta myöskin lähes elintärkeä varkaalle. Naisen lähtiessä paikalta Calder kääntyi Laucianiin päin.

 

"No niin, aika kai sitten selvittää, kuka on minulle palveluksen velkaa. En todellakaan aio hyväksyä, että paljastin henkilöllisyyteni täysin turhan takia", Calder totesi virnistäen pahaenteisesti varkaalle. Laucian ei pitänyt pojan äänensävystä, mutta pakotti itsensä pysymään rauhallisena. "Eikö sinun kannattaisi pikemminkin mennä daamisi perään?" mies kysyi, yrittäen saada prinssin poistumaan paikalta. "Mitä turhia, ei Selene minua nyt kuuntele", poika totesi, ja vilkaisi rennosti kadulle, jonne nainen oli kadonnut, samalla huomaten maassa makaavan kävelykepin. Tuollaisen kävelykepin omistajia hän tunsi vain yhden.

 

Laucianin kompuroidessa seinää vasten jaloilleen Calder käveli hakemaan kepin. Hän pyöritteli sitä hetken käsissään, kuin varmistaakseen epäilyksensä siitä, että se kuului hänen vanhalle ystävälleen. Ei hän jokaista yksityiskohtaa muistanut, mutta oli kuitenkin melko varma arvauksestaan. "Pitkästä aikaa, Laucian", Calder totesi ja kääntyi takaisin varkaaseen päin. "En usko tietäväni, kenestä puhutte", Laucian vastasi vakaasti, mutta hänen silmänsä kapenivat ja mies valmistautui parhaansa mukaan siihen, mitä olisi tulossa. "Niinkö? No siinä tapauksessa", prinssi tuumi, pyöritellen keppiä käsissään, "sinua ei varmaankaan haittaa, että palautan kadonneen esineen omistajalleen." "Anna nyt vain se keppi tänne", Laucian sanoi ojentaen kättään keppiä kohden. "Uskoisin nähneeni tällaisia vain yhden, ja tunnen kyllä sen omistajan..." "Keppi tänne, älä pakota minua hakemaan sitä, pentu", Laucian varoitti, edelleen käsi ojennettuna keppiä kohden. Hämmästyneenä Calder nosti katseensa varkaaseen, kunnes virnisti huvittuneena. Laucian haki edelleen tukea seinästä, tämä ei olisi yksin prinssille minkäänlainen uhka, kun ei voisi mätkiä poikaa edes kävelykepillään.

 

Käyttäen viimeisetkin voimansa saadakseen kävelykeppinsä takaisin Laucian hyökkäsi. Vahingoittuneena hänestä ei kuitenkaan ollut vastusta prinssille, joka oli parin viime kuukauden aikana saanut kerättyä enemmän lihasmassaa, ja joka oli täysissä voimissaan. Poika oli selvästi nopeampi kuin varas, ja pian Laucian huomasikin makaavansa maassa, Calderin pitävän keppiä hänen kurkullaan. "Jos minä kerta olen väärässä, niin otetaanpas sitten selvää, kenen kanssa puhun", prinssi totesi, ja veti huivin varkaan kasvoilta. Omahyväinen virne nousi Calderin kasvoille, kun Laucian katsoi häntä takaisin. "Oletko nyt tyytyväinen?" mies kysyi, ja tarttui jälleen keppiinsä, nyt kun se oli hänen kätensä ulottuvilla. "Tottakai", poika sanoi, ja nousi ylös tarjoten jopa kättään varkaalle. Päästyään seisomaan Laucian hetken aikaa tuijotti poikaa hiljaisena, tämä oli todella muuttunut paljon sitten viime näkemän. "Niin mukavaa kuin olisikin jäädä vaihtamaan kuulumisia, luulen murtaneeni muutaman kylkiluun", varas totesi. "Selvä, jutellaan lisää sitten myöhemmin", prinssi totesi, ja heilauttaen kättään lähti kujalta. Laucian sen sijaan haki takkinsa syövereistä heittoveistä, jonka aikoi viskata pojan käännetylle selälle, mutta pysähtyi. Calder kuitenkin oli valehdellut vartijoille, ja nyt päästi hänet menemään, ei poika voinut niin tyhmä olla, etteikö olisi arvannut vartijoiden etsivän juuri Lauciania. "Älä laita minua katumaan tätä, pentu", mies kuiskasi hiljaa, vaikka tiesikin, ettei Calder voinut enää kuulla häntä. Kääntyen itse toiseen suuntaan hän mietti, ettei enää ikinä tutustuisi ihmisiin, jotka ensitöikseen putosivat kattojen läpi. Nämä vain hämmentäisivät hänen omia suunnitelmiaan ja aiheuttaisivat vuosisadan päänsäryn.

 

Seuraavana aamuna Calder ei olisi halunnut herätä. Hän muisti, kuinka Selene oli edelleen hänelle vihainen, eikä hän täysin tiennyt miten suhtautua Laucianiin, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hekään kun eivät olleet turhan hyvissä väleissä tavanneet ennen eilistä. "Teidän korkeutenne...", toinen eilisistä vartijoista aloitti, kun prinssi sai itsensä raahattua ulos huoneestaan. "Saitteko eilen kiinni sen, ketä jahtasitte?" Täysin turha kysymys. Ellei Laucian ollut jäänyt myöhemmin kiinni, tämän pitäisi olla edelleen vapaalla jalalla. "Emme, olen pahoillani. Mutta prinssi, mitä ihmettä te teitte niin myöhään palatsin ulkopuolella?" vartija kysyi. "Sokeako sinä olet? Vai etkö muista, että minulla sattui juuri silloin olemaan naisseuraa?" "Tietenkin, olen pahoillani", vartija kumarsi hieman kiusaantuneena, "Tarkoitin kysyä, miksi ette olleet palatsissa? Teidän olisi pitänyt olla jo lepäämässä eikä juosta kaupungilla naisten perässä." "Ei nukuttanut", Calder totesi tympääntyneenä. Nytkö hänen omat vartijansa aikoivat alkaa hänen lapsenvahdikseen? "Ette silti saisi karkailla keskellä yötä palatsista." "Saat luvan vaihtaa puheenaihetta ihan milloin haluat", prinssi nurisi. Hän ei halunnut kuulla vartijan saarnaa. "Jos niin toivotte, prinssi", mies totesi, "Eilisestä varkaasta puheen ollen, suurin osa hänen ryöstösaaliistaan saatiin takaisin. Hän ei ehtinyt ottaa paljoa kujalta mukaansa juostessaan karkuun ja kaikki on palautettu oikealle omistajalleen." "Sehän mukavaa."

 

Päivän aikana Calder alkoi enemmän pohtia edellistä iltaa ja huomasi, kuinka vähän hän oikeastaan tiesi Laucianista. Edes silloin kun he olivat olleet enemmän tekemisissä keskenään, hän ei ollut kuullut miehestä paljoa. Hän tiesi tämän olevan vanhempi kuin miltä näytti, ja ammatiltaan kauppias, vaikkakin hieman hämärän puoleinen sellainen. Mutta prinssi ei muistanut miehen koskaan maininneen olevansa varas. Ja kun hän pohti asiaa enemmän, hän ei muistanut nähneensä Lauciania juuri torilla myymässä mitään, ja luulisi sellaisella ulkonäöllä miehen jäävän helposti mieleen. Toki saattoi olla, ettei Calder vain koskaan aikaisemmin ollut tullut kiinnittäneeksi asiaan huomiota, mutta jotenkin hän ei saanut karistettua tunnetta, että hän ei tiennyt jotain. Eikä Laucian varsinaisesti ollut velvollinen kertomaan kaikkea elämästään, mutta prinssi ei voinut mitään uteliaisuudelleen.

 

Illalla Titus kuitenkin oli jälleen liikkeellä. Hän aikoi ainakin yrittää selvittää välinsä Selenen kanssa, mutta tiesi naisen työntävän hänet luotaan, mikäli poika ajoittaisi saapumisensa väärin. Hänen paras mahdollisuutensa olisi ennen kapakan sulkemisaikaa, tai niin poika itsekseen laskelmoi. Ainakaan silloin nainen ei saisi yhtä suurta yleisöä sille, kun hän potkisi Tituksen pihalle. Rohkaisuryypyn tarpeessa Titus lähti sen sijaan etsimään Lauciania. Hän tiesi, että illasta tulisi hänelle jo muutenkin hankala, joten miksi ei ratkoa kaikkia asioita kerralla?

 

Laucian oli tuttuun tapaansa pelaamassa korttia vakiopaikassaan nurkkapöydässä, kun Titus asteli sisälle. Ilmeisesti sillä hetkellä mies oli todella rahan tarpeessa, varsinkin menetettyään ryöstösaaliinsa edellisenä iltana. Huomatessaan Tituksen Laucian nousi keppinsä avulla pöydästä, tämä oli kuitenkin sen verran satuttanut itseään, että keppi vaihteeksi sai hoitaa oikeaa hommaansa. Hän arvasi, että poika halusi puhua eilisestä, mutta ei kuitenkaan halunnut pelitovereidensa kuulevan, ja esitti siksi vain lähteneensä hakemaan lisää juotavaa. Titus asteli varkaan viereen tiskille, eikä täysin ensialkuun tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. "Kysy jos aiot kysyä", Laucian totesi rauhallisesti ja hörppäsi tuopistaan. "Mietin vain... Oletko sinä kauppias ollenkaan?" Titus kysyi saadessaan äänensä takaisin. "Harvemmin. Jos sattuu olemaan jotain, mitä en tarvitse, niin sama se on vaihtaa muutamaan kolikkoon." "Eli eilinen on siis sinun... kokopäivätyö?" "...Kuta kuinkin." "Miten siinä niin kävi?" Calder kysyi, ennen kuin ehti estää itseään. Laucian vilkaisi poikaa, joka katsoi miestä odottavasti. "Voit sinä sanoa, en minä aio vartijoita sinun kimppuun lähettää. Jos aikoisin tehdä niin, olisit jo matkalla kohti tyrmää. Enkä minäkään kaikista puhtain pulmunen ole, jos muistat? Kapinointi ja kaikki?" Hiljaa Laucian nyökkäsi. Ei hänen menneisyytensä ollut mikään salaisuus, ja nyt kun Titus tiesi hänen olevan rikollinen, miehellä ei ollut syytä olla kertomatta kun toinen kysyi.

 

"Miten sinulla kävi sitten lopulta eilen sen naisesi kanssa?" Laucian kysyi vaihtaen aihetta. "Sehän se onkin, ajattelin yrittää selvittää tänään koko sotkun", Titus naurahti kiusaantuneena. "Itse sinä tuon näytelmäsi aloitit", rikollinen kuitenkin muistutti. "Silloin minun oli pakko", poika muistutti, "Mutta nyt... Asia on pikemminkin niin, etten pääse eroon 'Tituksesta' vaikka haluaisinkin. Eikä me lopulta edes olla niin erilaisia, en minä käyttäydy tämän paremmin palatsissakaan." Laucian hillitsi yllätyksensä, mutta kohotti toista kulmaansa. Hänen mielikuvansa aatelistosta, ja varsinkin kruunupäistä oli hyvin erilainen. Toki hän tiesi millainen Titus oli, mutta ei odottanut Calderin olevan lähellekään samanlainen. Lapsena prinssi taas oli ollut juuri sitä, lapsi, mutta kaipa maailman moniin kuningaskuntiin mahtui yksi hieman kummallisempikin kruunupää.

 

Selenen kanssa keskustelu osoittautui kuitenkin vaikeammaksi kuin Titus oli osannut arvioida. Jo heti kun poika astui kapakkaan sisälle, nainen päätti sulkea paikan saman tien. Kuitenkin Titus oli tehnyt päätöksensä, ja viivytteli aina viimeiseen asti, kunnes nainen oli saanut häädettyä kaikki muut asiakkaat pois ja kääntyi vihdoin pojan puoleen. "Sinä myös, ulos", nainen julisti seisoen oven pielessä. Titus läheni ovea, mutta sen sijaan että olisi kävellyt ulos, paiskasi oven kiinni naisen puolesta. "Ensin minä haluan sinun kuuntelevan, mitä minulla on sanottavaa", poika sanoi hakien rauhallista äänensävyä. "Valitettavasti minua ei satu kiinnostamaan, sanoit mitä hyvänsä", Selene sen sijaan ilmoitti kylmästi, ja yritti avata uudelleen ovea, mutta poika astui sen eteen. "Siirry. Pytinki on kiinni, ja se tarkoittaa, että myös sinä saat luvan painua pihalle!" nainen ärähti, yrittäen päästä ovelle. Yrittäessään pitää tilanteen hallinnassa Titus kuitenkin hermostui hetki hetkeltä aina enemmän. Lopulta, tietämättä enää mitä muutakaan tehdä, hän riuhtaisi silmälapun pois, veti syvään henkeä ja seisoi selkä suorassa. "Prinssinäsi, minä määrään sinua kuuntelemaan", Calder sanoi, hakien mahdollisimman auktoriteettista ääntä. Se oli kuitenkin ollut virheliike pojan osalta. Selene kyllä hiljeni ja otti muutaman askeleen kauemmaksi, mutta ei siksi, että olisi totellut. Samassa nainen sylkäisi suoraan päin prinssin kasvoja. Kun Calder nosti kätensä pyyhkiäkseen kasvojaan, Selenen ääni koveni ja pian nainen jo huusikin hänelle täyttä kurkkua. "Kuinka... Kuinka sinä kehtaat? Miten julkeat tulla takaisin tänne kaiken sen valehtelun jälkeen? Ja kaiken huipuksi kuvittelet voivasi määräillä minua miten huvittaa? Oliko se hauskaa? Saitko hyvät naurut siitä, kuinka paljon luotin sinuun? Kuinka uskoin kaiken sen roskan, mitä selostit? Ja kaiken tämän aikaa sinä olet vain nauranut minulle selkäni takana! Mutta älä kuvittele minun olevan niin hölmö, että olisin kiinnostunut tanssimaan pillisi mukaan enää yhtään enempää! Senkin saastainen sika, minä vihaan sinua!"

 

Calderille ei jäänyt aikaa puolustautua Selenen syytöksiä vastaan. "Olkaa hyvä, teidän korkeutenne", nainen sanoi, vääntäen sanaa teidän erittäin halveksuvasti, "ja poistukaa. Prinssi, Titus, aivan sama, mutta lähteää kaikessa mahdissanne. Älkääkä turhia vaivautuko palaamaan." Calder tuijotti naista hetken yllättyneenä, kuinka tämä oli palavasta raivosta mennyt sekunneissa jäätävän puolelle. "Selene, minä... Minä en lähde minnekään, ennen kuin olen saanut puhua kanssasi", prinssi ilmoitti, hakien rauhallista äänensävyä. Hänen teki mieli huutaa naiselle, tämäkin oli huutanut hänelle, mutta huomattuaan kuinka hänen yrityksensä käyttää valta-asemaansa hyväkseen oli toiminut, päätti hillitä itseään. "Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa", Selene sen sijaan vastasi kylmästi, ja kääntyi lähteäkseen omaan huoneeseensa. Jos Calder ei suostunut lähtemään ovelta, naisella ei ollut mitään mahdollisuutta työntää poikaa ulos.

 

Päättäen, ettei luovuttaisi niin helpolla Calder seurasi naista yläkertaan, ja ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka nainen paukaisi huoneensa oven kiinni. "Selene, anna mun ees yrittää selittää?" prinssi pyysi. Hän ei ollut tottunut anomaan tällä tavalla, mutta hän ei myöskään halunnut menettää naista. Tästä oli tullut aivan liian tärkeä pojalle. "Sinulla on ollut aikaa selittää jo ties kuinka kauan. Siitä asti, kun aloit käymään täällä, mahdollisuuksia on ollut monia. Olisit hyvin voinut kertoa totuuden milloin tahansa", vihainen ääni kuului oven toiselta puolelta. "Ei se ole niin helppoa..." "Miten vaikeaa kuvittelet sitten olevan unohtaa tuollaista?" "Juuri siksi totuuden kertominen olikin niin vaikeaa! Arvasin, että suuttuisit! Mutta sinun on uskottava, että minä todella aioin kertoa. En ehkä ihan lähipäivinä, mutta aioin. Kaikista vähiten olisin halunnut käyvän kuten eilen..." Calder inhosi, kuinka hänen äänensä alkoi kuulostaa epätoivoiselta. "...Tiesikö kukaan kapinallisarmeijassa?" Selene kysyi hiljaa. Calder yritti miettiä, mikä olisi oikea vastaus kysymykseen. Suuttuisiko nainen lisää, jos hän kieltäisi asian? Vai pitäisikö hänen myöntää? Paremman puutteessa hän päätti kertoa totuuden. "Vain pari ihmistä tietää. Ja toinen heistäkin sai asian selville vahingossa." "Vai niin." Selenen ääni tuli hiljaisena, eikä siitä voinut päätellä, miten nainen otti uutisen vastaan. "Aluksi kyse oli siitä, että silloinen henkivartijani suositteli minua pitämään henkilöllisyyteni salassa. Sen jälkeen en koskaan kyseenalaistanut asiaa." "Kysyinkö minä asiasta?" "Et... Anteeksi." Hiljaisuus laskeutui jälleen kaksikon välille. Calder pohti paniikissa, mitä Selene ajatteli hänestä, kun nainen oven toisella puolella yritti epätoivoisesti onnistua pitämään itsensä kasassa.

 

"Mikset sinä voi vain lähteä?" Selene lopulta kysyi. Hän halusi Calderin lähtevän, nyt heti. "Ainoa asia, mistä ikinä valehtelin, oli nimeni. Muuten olen ollut sinulle aina rehellinen", poika vastasi. Ei hän varsinaisesti valehdellut nimestäänkään, mutta nyt ei ollut oikea hetki alkaa halkomaan hiuksia. "Onko sillä enää väliä?" nainen kysyi, ja Calder hätkähti oven takana. "On sillä!" Calder huudahti, ja nyt kaikin voimin riuhtaisi oven auki. Yllättävä liike sai vanhan, jo pahasti ruostuneen pienen lukon repeämään, hyvä että saranat kestivät. Säikähtäen Selene nosti katseensa poikaan, joka veti naisen saman tien tiukkaan halaukseen. Hän yritti heikosti rimpuilla irti, mutta Calderin ote piti, ja mikäli mahdollista, tiukkeni epätoivosta. "Sä oot ihan hirveä", Selene lopulta kuiskasi, kun ei enää voinut pidätellä kyyneleitään. Järkyttyneenä sanoista poika kevensi hieman otettaan, mutta hämmentyi täysin naisen yllättäen kiertäessä omat kätensä tämän ympärille. "Anteeksi, Selene", Calder kuiskasi. Hän ei tiennyt enää mitään muuta mitä sanoa. "Anteeksi."

 

"Eikö sinun pitäisi palata takaisin palatsiin?" Selene kysyi aamulla. Calder oli alkanut itsepäiseksi, eikä ollut suostunut lähtemään. "Olen minä ennenkin karkaillut sieltä ja jättänyt tulematta takaisin", prinssi vastasi. "Vaan eikö kukaan odota sinua siellä? Eikö kuningas huolestu, kun hänen ainoa poikansa on kadonnut yön aikana?" "Selene... Juuri kuninkaan vuoksi tämä kaikki alkoi. Titus, kapinallisarmeija... kaikki." Hetken nainen katsoi poikaa hämillään, kunnes nyökkäsi. "Ai niin... Aivan, kapina... Mutta miksi? Oletko sinä todella niin ahne kruunulle, että haluat saada sen heti kun mahdollista?" "En. Asia on oikeastaan päinvastoin." "Mitä sinä tuolla tarkoitat?" "Selene, sinun on uskottava minua. Äitini kuoli sen vuoksi, ettei kuningas sietänyt minua silmissään. Se vuosi, jolloin olimme poissa, se ei ollut maanpetoksen vuoksi. Hän vain halusi suojella minua", Calder yritti selittää parhaansa mukaan. Kuitenkaan hän ei uskaltanut kertoa Lilianista, vaikka kuinka halusi. "Jos näin on, miksi te sitten tulitte takaisin?" Selene jatkoi kyselyään. "Äitini kai ymmärsi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Maanpako olisi luettu heti maanpetokseksi, eikä kuningas olisi lopettanut etsintöjään ennen kuin meidät olisi löydetty." Hiljaisena Selene nyökkäsi. "Olin itse vielä niin nuori, etten täysin ymmärtänyt mistä oli kyse. Ja seuraava asia minkä tiesin oli, että kuningas oli leikannut äitini pään irti." "Puhut hänestä kuninkaana?" "Se mies ei ole ollut isä minulle aikoihin. Jos koskaan."

 

Calder suostui viimein lähtemään, kun Selene ei enää ollut avoimesti vihainen hänelle. Ei heidän välinsä täysin kunnossa olleet, mutta jollain tasolla prinssi oli tyytyväinen, että nainen tiesi nyt totuuden. Aikaa se tulisi viemään, mutta hän aikoi voittaa Selenen luottamuksen takaisin. Ainoa asia, mitä hän saattoi sillä välin tehdä, oli vastata naisen kysymyksiin ja odottaa. Selene sen sijaan oli omien tunteidensa kanssa täysin sekaisin. Hän ei voinut täysin vihata Calderia, vaikka tämä olikin piilotellut häneltä ehkä suurinta mahdollista asiaa, mitä ihminen saattoi salailla. Tunteet, jotka olivat syntyneet heidän välilleen, eivät olleet niin kevyitä, että katoaisivat tuosta vain, ja se suututti naista. Olisi ollut niin paljon helpompaa vain vihata poikaa, mutta kuunneltuaan tämän selitykset hän jollain tapaa sääli toista. Eihän prinssi ollut salaillut asiaa häneltä täysin omaa itsekkyyttään. Kaikelle oli syy, joihin poika ei ollut voinut vaikuttaa. Lisäksi tämä oli kulkenut salaisen identiteettinsä alla jo niin pitkään, että se oli jo osa häntä.

 

Todellisuuden alkaessa hiljalleen hahmottua Selenelle siitä, mitä palatsissa todella tapahtui hämmensi naista. Hän oli nähnyt, kuinka Douglas oli toiminut kuninkaana, ja tämä todella oli hyvä kuningas. Naisen oli vaikeaa hyväksyä, että tämä oli aina vihannut poikaansa. "Ei hän julkisissa tilanteissa anna itsestään sellaista kuvaa", Selene tuumi kun he olivat kahden Calderin kanssa kaupungin ulkopuolella. Pojan oli onnistunut pitkän suostuttelun jälkeen saada nainen jälleen päiväksi seurakseen. Julkisesti hän esitti edelleen Titusta, mutta heidän ollessaan kahden prinssi saattoi olla oma itsensä. "Monet ihmiset on erilaisia siviilissä", poika totesi makoillen maassa laiskasti ja tuijotellen taivaalle. Nainen istui hänen vieressään ja halasi polviaan. "Totta..." Selene myönsi hitaasti. "Mutta minä en ole", prinssi kiirehti lisäämään. Hämmentyneenä nainen kääntyi tämän puoleen. "Ihan totta. Kysy keneltä haluat, niin kaikki sanoo minun olevan laiska." "Ja itsekäs?" "Ja erittäin hyvännäköinen." Selene repesi nauramaan. Hänen teki mieli lisätä itserakas listaan, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. "Tyhmä", tämä sen sijaan tuumi itsekseen. "Kiitos." "Se ei ollut kehu." "Ei se loukkauskaan jos se pitää paikkansa." Virnistäen Calder vilkaisi ylöspäin vierellään olevaa naista, joka pudisti päätään epäuskoisena. "En osaa ikinä sanoa oletko sinä sitä mitä oletin prinssin olevan vai et", nainen lopulta myönsi. "Millainen sinä sitten oletit prinssin olevan?" poika kysyi uteliaana. "En tiedä, ehkä hemmoteltu kakara?" "Olen otettu, että et pidä minua sellaisena." "Ei, sitä sinä kyllä olet. Mutta en kai odottanut, että prinssi liikkuu tavan kansan keskellä miten huvittaa." "Haluan vain nauttia vapaudesta vielä kun kaikkea vastuuta ei ole sysätty niskaani." Selene vilkaisi Calderia tarkemmin, ja sillä hetkellä hän saattoi vannoa, ettei hänen vieressään ollut mikään prinssi. Tämä oli sillä hetkellä vain tavallinen teinipoika. "Huolestutat vain palvelusväen siinä sivussa palatsissa", nainen muistutti, yrittäen palauttaa takaisin vastuullisen aikuisen roolinsa.

 

"Mä osaan muuten taikoa", Calder ilmoitti. "Jos ajattelit taikoa aiheenvaihdoksen, niin varsin kömpelö temppu", Selene huomautti nauraen. Hän arvasi, ettei prinssi halunnut saada naiselta luentoa siitä, kuinka hänen ei pitäisi karkailla palatsista. "No joo, tai siis ei... Mutta totta se on", poika virnisti. "Joopa joo, kuninkaallisilla ei ole vain taika-aseita vaan nyt he itsekin osaavat taikoa", nainen vastasi, selvästikin epäuskoisena. Olisihan se teorissa tietenkin mahdollista, mutta hän uskoi Calderin olevan aivan liian laiska opiskellakseen magiaa. "Jep, ja minä olen luonnonlahjakkuus", prinssi nauroi. "Voi, kuinka nöyrä te olette, teidän korkeutenne", Selene kihersi. Tietyllä tapaa pojan itserakkaan kuuloinen huumori oli naisen mielestä erittäin huvittavaa ja söpöä. "Voin minä sen todistaakin, onko sinulla kolikkoa?" Calder hymyili. "Etkö sinä voisi vain taikoa sellaista tyhjästä, jos osaat?" "Minä osaan vain kadottaa ne." "Niinpä tietenkin", nainen nauroi, "Taidankin tietää miten tämä sinun taikuutesi toimii." "Älä heti epäile, en minä valehtele", prinssi sanoi ja nousi kontalleen naisen eteen, "Katso minua silmiin, niin uskot, en minä valehtele." Huvittuneena Selene tarttui pojan kasvoihin ja katsoi tätä silmiin.

 

Päivän valossa Selene saattoi nähdä Calderin kasvot selkeästi. Se oli varsin harvinainen tilanne, sillä yleensä he näkivät toisiaan vain hämärän kapakan heikossa valossa. Keskittyen pojan silmiin nainen huomasi jotain, mitä ei ollut  aikaisemmin huomannut, ja tämän ilme muuttui huvittuneesta yllättyneeksi. "Mitä?" Calder kysyi, huomaten itsekin muutoksen. "Pysy hetki paikallasi", nainen sanoi, ja tarkkaili lähemmin pojan silmiä. Toinen oli erittäin vaalea, ja toinen taas hyvin tumma. Mutta nyt kun hän katsoi lähemmin, hän saattoi huomata pienen sävyeron, huomaten, ettei pojan silmät olleetkaan sen väriset, mitä hän oli aikaisemmin luullut. "Ne on siniset", Selene totesi yllättäen. "Häh?" "Sinun silmät, ne onkin oikeasti siniset." Prinssi oli ällikällä lyöty. "Aluksi luulin, että toinen on harmaa ja toinen musta mutta..." "Eikö ne sitten ole?" "Ei, sävyt ovat vain hyvin ääripäissä, että niistä erehtyy helposti." Calder ei ollut ikinä tullut edes ajatelleeksi asiaa. "...Oletko nyt aivan varma, ettet ole tullut värisokeaksi", prinssi naurahti. "En ole. Etkö sinä edes omaa silmien väriäsi tiedä?" "Ilmeisesti en." "No, jonkun täytyy kertoa sinulle totuus joskus, ja nähtävästi se olen minä. Pakko myöntää, etten ajatellut sinun itse olevan tietämätön asiasta", Selene nauroi. "Hei, sinä itsekin sanoit, että väristä erehtyy helposti", Calder yritti puolustautua, mutta nainen vain nauroi tälle huvittuneena.

 

"No niin, siinä on sinulle kolikko", Selene sanoi, kun kaksikko palasi naisen kapakkaan, "Muistakin palauttaa se." "Palkintoa vastaan?" Calder ehdotti lapsekkaasti ja kallisti päätään. "Mitä sinä nyt sitten haluat?" nainen nauroi. "Jäädä yöksi." "Onko kaikki kuninkaalliset yhtä pervoja?" "En tiedä, mutta yhtä itsekkäitä ainakin." "Nyt sinä valehtelet." Calder ei vastannut mitään, mutta loi naiseen mahdollisimman viattoman katseen. "Ehei, et sinä tuolla tavalla onnistu. Palaapa nyt siihen taikatemppuusi", Selene hoputti. "Entä se palkinto?" "Katsotaan sitten."

 

Calder kuitenkin, vastoin Selenen odotuksia, onnistui kadottamaan kolikon, eikä suinkaan tuhlaamalla sitä. Naisesta näytti, kuin poika olisi haihduttanut sen ilmaan, ja käänteli tämän käsiä omissaan. "Mitä ihmettä sinä teit?" "Se vain... hävisi?" prinssi ehdotti viattomasti ja sai Selenen jälleen nauramaan. "Hyvä on, todistit temppusi. Kerrohan nyt seuraavaksi, minne se kolikko 'hävisi', niin ehkä saatkin sen palkintosi." Leikkisästi prinssi esitti, kuin löytäisi sen naisen korvan takaa, tämän pudistellessa päätään. "No tuon tempun sentään minäkin tiedän, oletko sinä joku vanha ukko tai jotain?" "Hei, mitä tuo nyt on? Sinä aina moitit minun käytöstä, mutta onko tuollainen puhuttelu sopivaa prinssistä?" "Aikuisten etuuksia", Selene nauroi, "huomauttele lisää niin menetät vielä palkintosi." "Ei se niin mene. En minä vielä ole palauttanut tätä", Calder muistutti, pitäen kolikkoa kädessään, "Jos en saa palkintoa oikeasti niin sitten minä maksan tällä yhden yön majoituksesta." "Minunhan pitäisi sitten menestyä, kun on näin naurettavan halvat hinnat", nainen naurahti ja otti kolikkonsa takaisin.

 

"Ylös siitä, laiskuri", Selene tokaisi, kun yritti ravistella Calderia hereille. Prinssi oli saanut tahtonsa läpi, ja viettänyt yönsä naisen luona, jälleen kerran. "Ei vielä", poika nurisi ja käänsi kylkeään. Samalla hän tarttui naista toisesta kädestä, vetäen tämän päälleen. "Näin on paljon kivempi." "Senkin hemmoteltu kakara", Selene huokaisi, muttei kuitenkaan yrittänyt irrottautua. "Sinä se minua hemmottelet, joten älä valita", Calder totesi unisesti vastaukseksi. "Pukisit edes päällesi", nainen huomautti, sillä hän ei voinut kieltää olevansa ainakin osasyyllinen pojan hemmotteluun. "Pue sinä minut", prinssi pyysi unisena. "Kutsun vartijat tänne pukemaan sinut kohta", Selene vain nauroi, ja veti nurisevan Calderin istumaan. "Eilen sinä olit paljon mukavampi. Minne se mukava Selene meni?" "Häpeämään nurkkaan, että oli aivan liian mukava sinulle ja vannomaan, ettei sama toistu." "Minun tulee häntä ikävä..." "Ole kunnolla, ja luoja varjele pue päällesi, niin ehkä hän joskus tuleekin takaisin", nainen sanoi nousten sängystä ja astellen ovelle, iskien kuitenkin vielä silmää ennen kuin sulki oven perässään. Itsekseen virnuillen Calder rojahti takaisin sänkyyn jatkamaan uniaan.

 

Selene sai tosissaan potkia prinssin pihalle, ennen kuin tämä suostui lähtemään. Poika leikki pahemmin hemmoteltua kuin ikinä, ja nainen saattoi kieltämättä olla osittain syyllinen siihen. Hän oli aina vain vähemmän ja vähemmän ankara prinssille, joka häpeilemättä otti asiasta kaiken ilon irti. Nainen piti itseään hieman hölmönä, kun antoi teinipojan aina toisinaan vetää itseään kuin pässiä narussa, mutta ehkei se ollut lopulta niin paha asia.

 

"Missä sinä viime yön oikein olit?" Douglas kysyi pojaltaan kun tämä saapui takaisin palatsiin. Kuningas ei ollut tyytyväinen, ettei poika ollut illalla palannut takaisin palatsiin, vaan sen sijaan vasta puolilta päivin. "Missä lienen, ei tullut otettua karttaa mukaan, niin en tiedä", Calder vastasi huolettomasti ja vältteli isänsä katsetta. Hän tiesi kyllä, ettei kuningas ollut niinkään huolissaan hänen turvallisuudestaan, vaan pikemminkin siitä, mitä hän oli tehnyt harharetkellään. "Älä leiki kanssani, poika. Se ei ole kannaltasi järkevää." Laiskasti prinssi käänsi katseensa kuninkaaseen, jonka silmät kapenivat ärtymyksestä. "Olen pahoillani, isä, yritän muistaa olla toistamatta virhettäni", Calder vastasi virnistäen, ja oli täysin ilmiselvää, ettei poika tarkoittanut ollenkaan sanojaan.

 

Päivä oli raskas Douglasille. Hän oli huolissaan siitä, mitä Calder suunnitteli. Missä poika oli ollut koko viime yön, ja ennen kaikkea mitä tekemässä? Tituksestakaan ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan, mikä myöskin omalla tavallaan huolestutti miestä. Kuningas ei suinkaan ollut unohtanut kapinallisarmeijaa, joka oli viime vuonna aiheuttanut hänelle vielä runsaasti ongelmia, ja joka oli yhtäkkiä kadonnut kuin tuhka tuuleen. Douglas kuitenkin tiesi, että kapinan jyvät oli kylvetty kansan keskuuteen, ja häntä huolestutti, milloin nämä alkaisivat itämään. Lisäksi toinen ongelma asiassa oli, ettei kukaan voinut sanoa, ketkä kannattivat tai olivat kannattaneet kapinaa. Jokainen kielsi osallisuutensa, mutta ei ihmiset vaan ilmestyneet tyhjästä ja sitten kadonneet. Douglas voisi kirjoittaa Edgarille ongelmistaan, mutta hän ei halunnut tuoda veljeään ja tämän perhettä kaiken vaaran keskelle. Mutta kuitenkin kuninkaasta tuntui, kuin hän tarvitsisi jonkun viisaamman opastusta.

 

"Tiedän, että seinieni sisällä asustaa pahuutta, mutten voi karkottaa sitä", Douglas kertoi oraakkelille. Hädän hetkellä hän ei keksinyt enää muuta ratkaisua kuin turvautua jumaliin. "Kuulen huolenne, kuningas. Tämä pahuus, ette voi surmata sitä, mutta se vaivaa mieltänne öin ja päivin." "Juuri niin, oraakkeli. Mutta en voi antaa tuon pahuuden satuttaa Vinemaria. Olen kuningas, on minun tehtäväni puolustaa kansaani uhkia vastaan, ottivatpa ne sitten minkä ikinä muodon hyväänsä." "Olette viisas kuningas. Todistatte sen myös sillä, ettette yritä taistella yksin suurempaa vihollista vastaan, jolle teistä ei ole vastusta. Jumalat ovat kuulleet hätänne, ja tulevat olemaan suojananne hädän hetkellä", oraakkeli sanoi. Sanoista huolimatta Douglas ei ollut täysin vakuuttunut. Hän luotti jumaliin, mutta pelkäsi, olisiko jumalistakaan enää hyötyä hänen oman poikansa pahuutta vastaan. Pahuutta, joka asui hänen kattonsa alla ja söi hänen pöydästään. Pahuutta, joka oli riistänyt häneltä vaimonsa. "Poseidon, Zeus, Hades, pyydän suojelustanne", kuningas ruokoili hiljaa, kun asteli ulos oraakkelin temppelistä.

 

"Pähkinää", Ivy rääkyi kun Titus astui illalla kapakan ovesta sisään ja lensi poikaa päin. "Moi taas, Pähkinä", poika nauroi. "Hei, älä opeta sille tuota nimeä", Selene huudahti pöytien keskeltä. "En minä mitään ole opettanut", poika yritti esittää viatonta ja nainen pudisteli päätään. "Jos lupaat olla kiltisti, niin en kaada mitään kummallista sinun juomaasi", nainen muistutti, ja sai kuin saikin Tituksen värähtämään. Tämä ei edelleenkään pitänyt naisen ostamista erikoisemmista alkoholijuomista. Niissä maistui hänen mielestään jokin outo sivumaku. Nauraen Selene lähti kaatamaan pojalle olutta. "Mitä sinä minulle tätä mehua tarjoat?" Titus nurisi saadessaan mukin eteensä. "Kosto se on pienikin kosto. Et saa tämän pahempaa jos osaat olla hiljaa", Selene hymyili viattomasti. "Juoko kukaan edes niitä sinun ostamia myrkkyjä?" poika kysyi vaihtaen puheenaihetta. "Olen saanut muutaman näistä lurjuksista maistamaan, mutta suosiota ne ei ole vielä saavuttaneet", nainen huokaisi, "Ja minä maksoin niistä kuitenkin melko pitkän pennin..." "Auts, anteeksi että kysyin", Titus sanoi ja alkoi juomaan oluttaan vältelläkseen puhumista. "Sinä hukutat ittes siihen, jos juot noin nopeasti", Selene nauroi. "Ei minulla hätää ole, sinähän kuitenkin pelastat minut", poika hymyili viattomasti saaden naisen pyörittelemään päätään.

 

"Millä minä oikein saan sinut takaisin ruotuun?" Selene kysyi kun poika ei halunnut lähteä kapakan sulkemisen jälkeenkään takaisin kotiinsa. "Olemalla kiva minulle?" Calder ehdotti viattomasti tiskin ääreltä ja syötti Ivylle pähkinöitä. Lintu viihtyi pojan seurassa, sillä tämä ruokki eläintä aina kun pystyi. "Tarkoitat hemmottelemalla sinua. Mutta eikös se ole juuri päinvastaista mitä kysyin?" "Ei välttämättä." "Tarkoititko nyt, että minun pitää alkaa tarjoamaan palkintoja aina kun teet jotain kunnolla? Pikkulapsia kasvatetaan palkinnoilla, ja sinä et näytä minusta lapselta, vaikka käytöksen puolesta voisi asiaa kyseenalaistaakin." "Oliko tuo nyt kehu vai ei?" Calder kysyi nauraen. "Miten sinä tuosta kehun väännät?" "Sanoit, etten näytä lapselta. Olenko minä sitten miehekkään näköinen sinusta?" Kysymyksen kuullessaan Selene repesi nauruun. "Sinusta ei saa miestä varmastikaan ikinä, yrittipä kuinka paljon." "Hei! Mikä minussa ei muka ole miehekästä?" "Tuo käytös." "Me puhuttiin minun ulkonäöstä, ihan sama mitä minä teen!" Selene kuitenkin nauroi vain entistä kovempaa. "Sinun käytöstä on vain niin vaikea unohtaa." Leikkien dramaattista Calder iski päänsä pöytään, mutta hieman liian kovaa. Kuului vain älähdys, ennen kuin prinssi alkoi valittamaan kipeää otsaansa, Selenen nauraessa pojalle vielä hieman lisää.

 

"Eikö kukaan ikinä katso, oletko sinä nukkumassa?" Selene kysyi kerran, kun Titus oli kulkenut hänen kapakassaan viikon ajan jokaisena iltana. "Ei. Sinä taidat olla ainut, joka pitää minua lapsena", Titus totesi. "Ei ole todellista. Jos minä saisin päättää, sinun perään pitäisi katsoa enemmän kuin keskiverto kymmenkesäisen kakaran, ja varsinkin yöaikaan." "Älä unohda, että minä olen myös asiakas sinulle. Hieman lisätuloa, joten sinuna en valittaisi", poika virnisti, Selenen huokaistessa suurieleisesti. "Minusta tuntuu melkein kuin juottaisin lasta, ja pitäisi olla siitä iloinen? Kaikkea sitä kuulee." "Älähän nyt, tiedän kyllä, että pidät siitä, kun minä olen täällä." "Pidän siitä, kun rahapussisi on täällä", nainen totesi.

 

"Selene, missä se viini on, jonka juuri tilasin?" yksi pahiten juopuneista asiakkaista alkoi räyhätä. "Ei ole minun vikani, että joit sen liian pian. Hain juuri tyhjän kupin edestäsi, jos et muista", nainen vastasi kyllästyneenä. Jotkut eivät sitten ikinä oppineet, milloin heidän pitäisi lopettaa. "Valetta! Tuopas, piika, nyt se juoma pöytään", mies elämöi ja hakkasi kämmenellään pöytää. "Sinä juoppo et minua komentele", Selene huomautti tiukasti, "Ja maksat sen juoman, ennen kuin tarjoilen sinulle yhtään mitään." Usein tiukka asenne toimikin, mutta ei sillä kertaa. "Kuulehan, pikkuneiti, minä olen maksava asiakas, ja sinä teet mitä minä käsken!" "Sinä olet maksava asiakas vasta, kun lyöt rahaa pöytään. Muussa tapauksessa olet vain kiukutteleva häirikkö", nainen sanoi, yrittäen piilottaa sanoihinsa muistutuksen, että miehen oli maksettava ensiksi. Kuitenkin tämä oli aivan liian juopunut ymmärtääkseen moista, ja lähti uhkaavasti kävelemään Seleneä kohti. "Sinä nainen et täällä määrää!"

 

Humalaisen asiakkaan lähestyessä Seleneä Titus päätti, että hänen oli puututtava asiaan. Hän oli ennenkin nähnyt naisen joutuvan väkivallan kohteeksi hankalien asiakkaiden toimesta, mutta tällä kertaa homma tulisi menemään toisin. Poika ei aikonut vain istua ja katsoa tällä kertaa avuttomana vierestä. "Askelkin vielä, niin ilta päättyy", Titus sanoi matalalla äänellä tarttuen miestä olkapäästä ja astuen tämän eteen. "Häivy siitä, pirun kakara", humalainen ärähti, ja yritti työntää pojan pois tieltään, mutta turhaan. "Haastatko sinä riitaa?" mies jatkoi, kun Titus ei suostunut päästämään tästä irti. "Se riippuu sinusta. Aiheutatko ongelmia vai lähdetkö suosiolla?" "Molemmat, nyt lopetatte ennen kuin ehditte aloittaa", Selene käski, yrittäen tulla kaksikon väliin. Hän ei halunnut tappelua pieneen kuppilaansa heikentämään sen mainetta, vaikka suurin osa asiakkaista oli vakioasiakkaita, tapahtuipa iltaisin mitä hyvänsä. "Sinä se tämän kaiken aloitit", mies ärähti, muistaen olleensa alun perin vihainen naiselle, ja kävi tähän molemmin käsin kiinni. Samalla kun miehen kädet tarttuivat Seleneä tämän asun rintamuksesta kiinni, Titus tarttui tiukasti tätä toisesta ranteesta ja vei toisen kätensä miehen kurkulle, valmiina puristamaan. "Päästä. Irti. Selenestä." Tituksen uhkaus tuli matalalla, selkeällä äänellä, saaden jopa Selenen säikähtämään. Kuitenkaan humalainen mies ei tehnyt mitään, tuijottaen poikaa enemmän shokissa, ja Titus tiukensi pienesti otettaan. "Nyt. Minä en varoita kahdesti." 

 

Miehen ote todellakin irtosi Selenestä, mutta tämä ei suinkaan ollut aikeissa antaa teinipojan uhkailla itseään. Sen sijaan mies heilautti vapaata kättään ja iski poikaa nyrkillä poskeen. Muutaman sekunnin koko kapakka oli hiljaa, kunnes Titus vastasi hyökkäykseen. Poika työnsi humalaisen pöytää kohti, pitäen edelleen tätä kurkusta kiinni. Vasta miehen mätkähtäessä pöydälle selälleen Tituksen kädestä loppui pituus, ja tämä päästi irti. Tyytyväisenä päästessään vapaaksi uhkaavasta otteesta mies hyökkäsi ilomielin Tituksen kimppuun, aloittaen tappelun. Vaikka miehen motoriikka ei toiminut täysin tämän kohtalaisen vahvan humalatilan vuoksi, tämä tuntui osaavan tapella. Luultavasti kokemus oli siirtynyt lihasmuistiin monien baaritappeluiden myötä, ja lähes selvänäkin poika sai hieman katsoa, missä miehen nyrkit heiluivat. Iskuja jaettiin molemmin puolin, ja ympärillä olevat asiakkaat huusivat tappelun sekaan. Toiset yrittivät käskeä kaksikkoa rauhoittumaan, toiset taas yllyttivät tappelemaan kovemmin. Kauempana olevat asiakkaat taas eivät juuri välittäneet, vilkaisivat korkeintaan kerran pari pöydästään ennen kuin keskittyivät omiin juomiinsa.

 

Tappelu kuitenkin keskeytyi, kun riitapukareiden päälle lennähti ämpärillinen kylmää vettä. Selene oli päättänyt rauhoittaa tilanteen omalla tavallaan. Kun molemmat riitapukareista käänsivät katseensa naiseen, tämä mäjäytti toista luudalla kovaa päähän. Isku osui humaltunutta miestä ohimoon, ja horjahtaen tämä kaatui lattialle, menettäen tajuntansa. Raskaasti huohottaen Selene ja Titus vilkaisivat toisiaan. "Pitääkö minun rauhoittaa sinutkin?" nainen kysyi, puristaen luutaa. Hämmentyneenä poika vilkaisi maassa makaavaa miestä, ja hänen olisi kyllä tehnyt mieli vielä potkaista tätä, mutta siirtyi kuitenkin kauemmaksi. "Hyvä. Jos vielä viitsit auttaa minua kantamaan hänet yläkertaan vierashuoneeseen", nainen sanoi, ja vilkaisi itsekin miestä, vaikkakin erittäin vihaisesti. "Sinä aiot antaa hänen yöpyä täällä?" Titus kysyi yllättyneenä. "Ei hän tuohonkaan voi jäädä, ja kyllä sinä tiedät, etten pidä ajatuksesta jättää humalaisia paleltumaan yöhön oven pieleen." "Edes tämän yhden kerran?" "Ei. Tai jos haluat kutsua vartijat hakemaan hänet pois, niin se on toinen vaihtoehto." Kiukkuisena Titus vilkaisi miestä, hänen mielestään tämä ei ansainnut naisen ystävällisyyttä, vaikka kävikin varsin usein kapakassa juomassa. "...Minä haen vartijat", poika totesi, yllättäen Selenen. "Mutta... Hehän pitävät sinua rikollisena?" "Mieluummin niin, kuin että tuo nukkuu täällä", Titus sanoi ja lähti.

 

Ei kestänyt kauaa, kun vartijat tulivat hakemaan pyörtyneen humalaisen miehen pois kapakan lattialta. Titus ei kuitenkaan ollut näiden mukana, arvatenkin hän oli puhunut vartijoille omana itsenään ja välttääkseen sekaannusta jättäytynyt itse jonnekin muualle. Tai näin Selene ainakin oletti. Kun Titus vihdoin palasi takaisin juuri ennen kapakan sulkemista, tämä oli hiljainen. "En minä ihan noin pitkälle ajatellut. En vain halunnut nähdä sen miehen naamaa, tai olisin aivan varmasti hakannut tämän hengiltä", poika myönsi hiljaa. "Miten sinä niin pahasti edes raivostuit?" Selene kysyi. "Liian monta kertaa olen joutunut katsomaan vierestä kun muut kärsii ja minä itse olen selvinnyt naarmuitta." "No nyt et selvinnyt. Aamulla sinua todennäköisesti odottaa muutama mustelma, vai oletko sinä edes sellaista saanut ennen?" Selene kysyi yrittäen hieman keventää tunnelmaa. "En minä nyt niin tyhmä ole, ettenkö tietäisi mikä mustelma on. Ja kyllä, olen myös saanut itse sellaisia aikaisemmin. Miten sinä oikein kuvittelet minun eläneen jos olen saanut läjäpäin arpia mutten yhtään mustelmaa?" "Itse sanoit selvinneesi naarmuitta." Tituksen mielessä kävi kaikki ne kerrat, kun niin oli käynyt. Hän oli aikaisemmin ollut voimaton puolustamaan Seleneä kun tämän asiakkaat kävivät hänen kimppuunsa. Nilam oli pelastanut hänet kuolemalta kun hän oli hyökännyt ensimmäistä kertaa palatsiin kapinallisarmeijan kansa. Hänen äitinsä oli kuollut, ja ihan vain siksi että hän oli syntynyt. Muistot synkensivät pojan kasvot, kun hän tuijotti puisen tiskin pintaa. "...No, olit sinä ehkä hieman miehekäs", Selene sanoi ja hymyili hieman saaaden Tituksen vihdoin nostamaan jälleen katseensa naiseen, "Ainakin yhtä tollo."

 

Selenen sanat eivät täysin rekisteröityneet Tituksen mieleen ensimmäisellä kerralla. Kuitenkin synkän mielen mentyä ohi, pojasta oli erittäin hauskaa muistuttaa naista, kuinka tämä oli sanonut hänen olleen miehekäs. "Vihdoin sinä siis myönsit sen", poika virnuili kun Selene oli torilla ostoksilla tämän kanssa. "Tollolla tavalla", nainen huomautti. "Miten niin tollolla? Mitä tolloa on olla miehekäs?" Titus kysyi, "...senkin ilonpilaaja..." "Ensinnäkin, en ole mikään ilonpilaaja. Toiseksi, aloitit melkein tappelun täällä. Entä sitten, jos muut olisivat innostuneet liittymään mukaan painiin?" "Minä pelastin sinut." "Erittäin herttaista, mutta mietitkö yhtään, mitä siinä olisi voinut sinulle käydä?" Selene kääntyi katsomaan Titusta tiukasti, "Minua hän olisi ehkä läimäissyt kerran tai pari, ja se olisi ollut sillä selvä." "Mutta kun minä tulin väliin, hän ei läimäissyt sinua kertaakaan." "Ei, mutta sinua hän löi sen sijaan huomattavasti useammin." "Nytkö sinä lasket nyrkiniskuja? Etkö voisi vain olla kiitollinen, ettei sinulle käynyt mitään?" Pudistellen päätään nainen vain huokaisi. "No vaikka sitten niin."

 

"Sinä olit aikeissa antaa hänen nukkua täällä", Calder kiukutteli kun hän ja Selene astuivat sisälle naisen kapakkaan. "En minä nyt tajutonta miestä uloskaan voi heittää", nainen ärähti, "Sinä tiedät sen itsekin varsin hyvin." "Miten niin et muka? Hän yritti hyökätä sinun kimppuusi, ei sellaisia ihmisiä majoiteta hyvää hyvyyttään!" "En minäkään asiasta innoissani ollut, ellet muista!" "No enpä tiedä siitä. Kukaan normaali ihminen ei edes harkitsisi asiaa tuossa vaiheessa", Calder murahti ja alkoi kävellä edestakaisin. "Jos minä olisin sellainen, niin en olisi ikinä sinuakaan ottanut hoidettavaksi", Selene muistutti. "Se ja tämä ovat täysin eri asioita!" "No joo, sinä et halunnut hakata minua seuraavaan viikkoon, mutta ei meidän välit varsinaisesti lämpimätkään olleet." "Lopeta menneistä jauhaminen, se ei liity asiaan mitenkään! Mikset sinä vain voi olla tyytyväinen, ettei sinuun sattunut minun ansiostani ja antaa asian olla? Onko sinun pakko olla noin kiittämätön?" "Kiittämätön? Minä olin huolissani! Tajuatko sinä yhtään, mitä siinä olisi voinut käydä!" "...Häh?" Hetkeksi Calder hiljeni, hän ei enää ollut täysin varma, mitä Selene tarkoitti. Tämä oli ollut... huolissaan hänestä? "Sinä itsekin sanoit, ettet tykkää katsoa vain vierestä kun muut kärsii. Mitä luulet minun tunteneen siinä tilanteessa?" "Mutta... Minä kestän iskuja paljon paremmin kuin sinä!" "Sinä olet 17! Ja vielä prinssi kaupan päälle!" "Itse asiassa kesällä 18." "Sillä ei ole nyt mitään väliä!"

 

Saatuaan huudettua äänensä käheiksi molemmat vain huohottivat. Kumpikaan ei ollut muistanut hengittää turhan paljoa riidan aikana, ja heiltä alkoi happi loppua. "Pähkinä?" Ivy raakaisi, rikkoen hiljaisuuden. Lintu oli säikähtänyt meteliä ja lentänyt kattoparruille turvaan, mutta nyt katseli kaksikkoa ihmeissään. Ivyn ääni oli lopulta tarpeeksi rauhoittamaan kireän ilmapiirin, molempien Calderin ja Selenen hymyillessä linnulle pienesti. "Silti, älä huolestuta minua noin. Osa asiakkaista vaikutti, että he saattaisivat innostua liittymään painiotteluun", nainen sanoi ja kaivoi kaapista linnulle ruokaa.

 

"Onko sun pakko lähteä?" Calder nurisi, kun Selene kertoi muutaman viikon päästä lähtevänsä tapaamaan vanhempiaan. "Ei minun mikään pakko ole, mutta muuten he tulevat tänne. Vai haluatko yrittää selittää heille, miksi arvon prinssi tulee joka yö ränsistyneeseen kuppilaan ja silti tämä paikka ei menesty?" Selene naurahti. "Paitsi jos tulen Tituksena." "Vielä parempi. He potkivat sinut pihalle rikollisena ja saat ikuisen porttikiellon." "No sitten..." "Mitäpä jos vain unohdat kaikki lapselliset valeasut. En minä ole muuttamassa maalle tai mitään, kunhan käyn tapaamassa heitä, kuten kuka tahansa tytär, jonka vanhemmat asuvat kauempana." "Mutta minulle tulee tylsää..." "Tylsää, vai ikävä?" nainen kiusoitteli. "Ehkä hieman jälkimmäistäkin..." Calder myönsi, ottaen muutaman askeleen lähemmäksi Seleneä. "Mitä minun oikein pitäisi sinun kanssa oikein tehdä? Sinähän olet ihan mahdoton", nainen sanoi ja pudisti päätään, mutta sai hädin tuskin pidäteltyä nauruaan. "Kyllä minulla siihen ratkaisu löytyy", prinssi virnuili, ja Selenen oli lähes mahdotonta pitää pokerinaama. "Että jään tänne sinun kanssasi?" "Ajattelin pikemminkin tulisiaisia, mutta sinun ehdotus on paljon parempi", prinssi totesi leikkien viatonta. "Kaikkea kanssa. Tuon sinulle tuliaisiksi pullon pahinta viiniä, mitä löydän."

 

Melkein heti saavuttuaan vanhempiensa luokse Selene kuitenkin sairastui. Hän oli hyvin uupunut ja oksenteli. "Selene, miksi sinä sairaana päätit matkustaa?" naisen äiti kyseli tämän vuoteen vierellä, kun hänen tyttärensä heräsi päiväunilta. "En minä ollut sairas lähtiessäni", Selene vakuutti parhaansa mukaan. "Kai sinulla jotain oireita ennen lähtöä oli? Vai sairastuitko sinä matkan aikana?" "Äiti, älä nyt liikaa huolehdi. Tämä on vain pientä pahoinvointia." "Mutta sinä olet niin mahdottoman väsynytkin", Selenen äiti intti. Hän tiesi tyttärensä olevan touhukas, eikä tämä malttanut pysyä paikoillaan. "Ja minä kun olisin halunnut esitellä sinut eräälle erittäin mukavalle nuorelle miehelle. En minä nyt voi häntä kutsua käymään..." "Äiti! En tullut tänne tapaamaan sinun ja isän löytämiä sulhasehdokkaita, tulin tapaamaan teitä", Selene muistutti. "Mutta sinäkin olet kohta jo 25, ei siinä iässä naisen ole hyvä olla enää yksineläjä. Setäsikö sinut on noin saanut uskomaan? Se on vanhojen juopuneiden miesten kohdalla asia erikseen." "Äiti, usko jo. Onko Yoshuallakaan tyttöystävää mukamas?" "Älä vertaa itseäsi veljeesi nyt", vanhempi nainen sanoi, yrittäen vältellä aihetta. "Eli siis ei", Selene sanoi, arvaten vastauksen äitinsä kasvoilta. "Te molemmat olette aivan yhtä hankalia, mitä perheen perustamiseen tulee... Miksi minulle kaikista ihmisistä suotiin lapset, jotka eivät kiinnostu muista ihmisistä?" Huokaisten Selene pudisteli päätään. Voi, jos hänen äitinsä tietäisi, mitä tämän tyttärellä oli meneillään Amirmoezissa, ja kaikista maailman ihmisistä vieläpä prinssin kanssa. 

 

"Löysin parantajan, hän lupasi tulla illalla käymään", Yoshua, Selenen vanhempi veli ilmoitti astuessaan huoneeseen. Hän vilkaisi huolestuneena pikkusiskoaan, joka makasi sängyllä ja haukoitteli. "Ei muutosta?" nuori mies kysyi äidiltään, joka vain pudisti päätään. "En minä nyt kuolemassa ole, ei tarvitse olla noin allapäin", Selene tuhahti nousten istumaan. Sillä hetkellä hänellä oli itse asiassa varsin hyvä olo, sillä hän oli juuri saanut levätä eikä häntä oksettanut enää. "Mitä minä teidän kanssa oikein teen", vanhempi nainen huokaisi, pohtien edelleen lastensa parisuhde-elämää. Vaihtaen katseen Yoshua kääntyi ovella lähteäkseen. Hän arvasi siskonsa ilmeestä, mikä heidän äitinsä mieltä oikeasti painoi. "Yoshua, sama asia koskee sinuakin. Etkö ole jutellut mitään sen tytön kanssa, jonka tapasimme markkinoilla muutama päivä sitten? Hän vaikutti erittäin herttaiselta." "Äiti..." Yoshua huokaisi, pysähtyen niille sijoilleen ja kääntyen hitaasti naista kohti. "Minulle ei ole kerrottu mitään, kenestä on kyse?" Selene kiirehti kysymään. Hän halusi päästä itse pois valokeilasta, vaikka sitten veljensä mukavuuden kustannuksella. "Ei kenestäkään. Joku matkusteleva kauppias taisi olla..." "Se tyttö on tullut tänne oppilaaksi ompelijalle", kaksikon äiti kuitenkin kiirehti kertomaan. Selene vilkaisi veljeään virnistäen. Yoshua ei tulisi hetkeen pääsemään eroon äitinsä yrityksistä parittaa tämä kyseiselle neidolle.

 

"Iltaa, neiti...?" "Selene." Parantaja nyökkäsi astellessaan Selenen sängyn viereen. Parantaja oli vanhempi nainen, jolla oli lempeä katse ja harmaat hiukset. "Selene, mikä on vointisi?" "Tällä hetkellä ei oikeastaan kovinkaan huono. Äitini ylireagoi, kutsuessaan sinut tänne, olen vain ollut hieman väsynyt. Varmaankin pitkästä matkasta, tai sitten olen ollut enemmän loman tarpeessa kuin kuvittelinkaan", Selene naurahti, parantajan nyökätessä. "Äitisi kertoi sinun olevan erittäin huonovointinen?" "Eilen ja tänään oksensin aamulla, totta, mutta ei se kovin paha ollut, ihan totta." Jälleen parantaja vain nyökkäsi. "Voisinko kysyä yhtä henkilökohtaisempaa asiaa, neiti?" nainen lopulta kysyi kumartuen lähemmäksi, "Ihan vain varmuuden vuoksi, jos asia sattuisikin olemaan erittäin yksinkertainen." Hämillään Selene nyökkäsi. "Milloin olet viimeksi vuotanut?" Kysymys sai punan nousemaan Selenen kasvoille. Hän ei ollut odottanut parantajan olevan noin suorasukainen. "Vastaa vain. Pohdin tässä mahdollisuutta, josko olisit raskaana." "Tuota..." "Kuullostat siltä, kuin voisit itsekin olla kanssani samaa mieltä? Olenko oikeassa?" Nolona Selene nyökkäsi. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi yhtään mahdollisuutta raskaudesta, ja jo ajatus hänen äidilleen kertomisesta tuntui kiusalliselta. "Sallitko...?" Hetken parantaja paineli Selenen vatsaa, kuin varmistaakseen raskauden. "Osaat varmastikin arvata itsekin, mutta olen melko varma, että olet raskaana", parantaja lopulta kertoi diagnoosinsa.

 

Selenen ollessa poissa kaupungista Calderin päivät muuttuivat kertaiskusta rankemmiksi. Varsinkin prinssin opettaja päätti ottaa tiukemman asenteen pojan kanssa, nyt kun tämä ei kadonnut heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. "Miten oikein kuvittelette, että teistä voisi tulla kunniallista kuningasta, jos ette ole ikinä paikalla?" vanha nainen torui. "Ehkä kansasta olisi mukavampaa, ettei heidän hallitsijansa olisi tuollainen tiukkapipo kuin sinä?" Calder tokaisi vastaukseksi, ja käänsi katseensa ikkunaan. "Minun ei tarvitsisi olla tiukka, jos vastuullani oleva prinssi ei sattuisi olemaan historian hankalin oppilas", nainen muistutti happamasti. Hän ei ollut nähnyt poikaa oppitunneillaan viime aikoina kovinkaan paljoa, ja kun tämä vihdoin istui siinä pöydän ääressä, pojan suusta tuli vain röyhkeitä letkautuksia. "Miten minun pitäisi sinua opettaa, että suostuisit edes kuuntelemaan?" nainen ärähti ja löi kätensä pöytään, mutta prinssi ei vaikuttanut enää edes huomaavan opettajansa läsnäoloa.

 

Päästyään ulos palatsista hetkeksi Calder vain kierteli toria. Hän oli ottanut Sphintuksen mukaan pitämään itselleen seuraa, mutta käärme ei juuri viihtynyt suuren ja vilkkaan ihmisjoukon keskellä seuraten isäntäänsä yläilmoista. Sattumanvaraisesti prinssi valitsi kojun, jonka tarjontaa alkoi tarkastelemaan. Ei hän varsinaisesti mitään halunnut saati tarvinnut, muuta kuin vähemmän tunteja vuorokausiinsa. "Tervehdys, nuori mies, ostamassa korua jollekin onnekkaalle neitokaiselle otaksun?" iloinen miesmyyjän ääni kuului prinssin yläpuolelta, kun tämä oli kumartunut katsomaan tarkemmin pöydällä olevia tuotteita. "Niin... No, miksipä ei", Calder vastasi nostaen katseensa myyjään. "Teidän korkeutenne, tämä on kunnia", myyjä henkäisi yllättyneenä ja kumarsi nopeaan. Vino hymy kasvoillaan Calder katsoi, kuinka myyjä yritti mielistellä häntä, toivoen kaiketi pojan ostavan miehen kojun tyhjäksi. "Jokainen koru on tehty suurella rakkaudella. Pahoittelen näiden olevan suurimmaksi osaksi naisille, mutta varmastikin teillä oli joku kaunis neitokainen mielessänne, kun tulitte kojulleni?" "Eipä juurikaan", prinssi totesi, mutta kuva Selenestä tuli heti hänen mieleensä. Hän oli varma, että nainen ilahtuisi pienestä yllätyslahjasta palatessaan, vaikka se ei kovin eksoottinen olisikaan. "Ehkäpä voisin auttaa teitä valitsemaan jotain, mistä mielitiettynne pitäisi?" Hartioitaan kohauttaen Calder antoi myyjän johtaa tilannetta, mutta prinssi ei osannut aavistaa, kuinka hyvä työssään torimyyjä olikaan. Pojan ei tarvinnut paljoa sanoa, ja mies oli hetkessä kerännyt hänen eteensä tusinan koruja, joiden ajatteli olevan sopivia. "Kultaa vai hopeaa... Kultaa se on olla pitää, vain parasta naiselle, joka on arvon prinssin silmät ja sydämen vienyt." Myyjän dramaattiset puheet viihdyttivät poikaa. Mies oli kuin luotu torimyyjäksi, mutta mikäli tämä tie ei osoittautuisi tuottoisaksi, tällä olisi varmastikin hyvä ura teatterissakin.

 

Katsellessaan myyjän hänen eteensä keräämiä koruja Calderin katse karkasi hetkeksi jalokivi vuoren viereen, jossa oli näytillä toinen toistaan taidokkaammin tehtyjä sormuksia. "Oi, olen erittäin pahoillani", myyjä henkäisi dramaattisesti, "Miten saatoin aliarvioida tunteitanne. Tottakai, tietenkin. Kuinka en ymmärtänyt, että mielenne tekee antaa neidollenne sormus." Hätkähtäen Calder nosti katseensa takaisin myyjään hätäisenä, mutta mies oli alkanut jo valikoida sormuksia, joista uskoi prinssin pitävän. "Mitä luulette, pitäisikö daaminne enemmän klassisesta timantista sormuskivenään, vaiko ehkäpä jotain hieman omaperäisempää? Ehkäpä ametisti?" "Ametisti?" Calder kysyi. Hän tiesi kyllä korukivet, tai ainakin tunnetuimmat niistä, ja oli käyttänyt tätä tietoutta ennen pääosin naisten viettelyyn. Hän ei tiennyt kuitenkaan, oliko kivillä jotain syvällisempiäkin merkityksiä tai tulkintatapoja. "Loistava valinta", myyjä kuitenkin jatkoi innostuneena, "Ametistin sanoma kivien kielellä ei ole vain romanttinen, vaan myös hellä. 'Jokainen puoli minusta kuvastaa rakkautta ja parannusta.' Ja kuka ei haluaisi rakkaidensa pysyvän terveinä."

 

Hämmentyneenä Calder päätyi ostamaan sormuksen. "Älä katso minua noin, se myyjä osasi hommansa ja minä vain menin lankaan", prinssi totesi kun pääsi ihmisjoukon ohi ja Sphintus laskeutui pojan olkapäälle. "...En edes tiedä, onko tämä oikean kokoinen. Nolaan vain itseni, jos tämä ei sovikaan", prinssi jatkoi pohdintojaan ja pyöritteli sormusta. Ametistin pinta oli hiottu sileäksi, ja auringon valo heijastui siitä kimallellen. Calder oli varma, että Selene ihastuisi siihen heti. Mutta hetkinen, aikoiko hän todella antaa naiselle sormuksen? Ja vielä sellaisen, jolla oli niin imelä merkitys? "Kas kun en saman tien ostanut ruusupuskaa, vai mitä Sphinks? Tosin... Sormuksella taitaa olla enemmän merkitystä kuin kukilla." Hiljaa Calder tuijotti sormusta ja mietti. Jo pelkkä ajatus sormuksen antamisesta Selenelle tuntui suurelta sitoutumiselta, mutta omaksi yllätyksekseen se ei  juuri haitannut poikaa. Itse asiassa, jos se tarkoitti sitä, ettei kukaan muu voisi koskaan viedä naista häneltä, kosiminen ei kuullostanut ollenkaan pahalta. Pirut jostain pikkujutuista kuten kihlautumisesta, hän halusi Selenen omakseen, varmasti ja nyt. Ehkei impulsiivinen ostos ja kauppiaan myyntipuheeseen lankeaminen ollutkaan lopulta yhtään hullumpi asia.

 

Kuin ihmeen kaupalla Selenen onnistui väistellä perheensä, ja etenkin äitinsä, kysymyksiä lapsensa isästä. Jo pelkkä ajatus tunnustaa suhteensa prinssiin tuntui kiusalliselta, eikä hän halunnut pistää poikaa kestämään vanhempiensa painostusta avioliitosta tai vastaavaa. Lisäksi Selene oli huolissaan Calderin reaktiosta. Poika kuitenkin oli vielä nuori, vaikka kovin toista yrittikin esittää. Olisiko tämä edes valmis sitoutumaan lapseen? Naisen mielialat vaihtelivat suuresti pelon ja ilon välillä. Hän saattoi pelätä Calderin reaktiota, mutta oli kuitenkin iloinen, että hänen sisällään kasvoi elämää.

 

Calder oli enemmän kuin iloinen saadessaan huomata Selenen palanneen. Nainen nauroi prinssin nähdessään, kun tämä ilmestyi hänen ovelleen melkein kuin tilauksesta. "Miten sinä jo nyt täällä olet?" hän kysyi huvittuneena. "Sattumalta?" Calder vastasi, yrittäen kuullostaa uskottavalta, vaikkakin ajoitus oli aivan liian täydellinen, "Sinä lupasit tuliaisia." "Miten lapsi sinä oikein olet? Minä saavuin juuri kotiin ja heti ollaan kädet ojossa tavaraa vailla", Selene huokaisi ja pyöritti päätään. "Sinä lupasit viiniä." "Selvä, et ole lapsi. Olet alkoholisti." Esittäen järkyttynyttä prinssi henkäisi, kuin häntä vastaan olisi esitetty pahempikin loukkaus. Hänen ostamansa sormus tuntui painavalta ja poltteli pojan taskussa. Ei yhden sormuksen antamisen pitäisi olla vaikeaa, sen jälkeen hän vain sanoisi oman osansa ja kaikki olisi sillä selvä.

 

"Calder, itse asiassa meidän pitäisi hieman puhua", Selene lopulta sanoi, istuen pöydän ääreen. Hänen äitinsä oli vannottanut tyttärensä kertomaan raskaudesta heti kun mahdollista lapsen isälle, ja Selenen itsekin oli täysin samaa mieltä. Kieltäytyen huomaamasta naisen hieman varautuneempaa sävyä äänessä Calder istui naista vastapäätä. "Kun saavuin vanhempieni luokse, minä... no, sairastuin", nainen aloitti, saaden prinssin heti huolestumaan. "Mitä oikein tapahtui?" poika kysyi, ja nojautui pöydän yli nähdäkseen Selenen kasvot paremmin. "Ei, mitään hätää, ei se vakavaa ollut. Mutta äitini kutsui silti paikallisen parantajan käymään, ja... No, minulle selvisi jotain", nainen kertoi, ja veti syvään henkeä. Hän oli aloittanut, ja nyt hänen olisi sanottava oma asiansa loppuun. "Hän kertoi minulle, että olen raskaana."

 

Calder ei halunnut uskoa kuulemaansa. Hän tuijotti Seleneä hiljaisena, kuin odottaen naisen kertovan pilailevansa ja sanovan jotain muuta, ihan mitä tahansa muuta. Mutta Selenen katse pysyi vakaana, kun hän tuijotti poikaa silmiin. "M-miten se on mahdollista?" prinssi kysyi ensimmäisenä, epäuskoisena. "Jos hieman mietit, ei se ole ollenkaan mahdotonta", nainen muistutti häntä. "Ei... ei ei ei... Ei näin voi käydä", Calder alkoi manata itsekseen ja nousi pöydästä. Poika käveli ympyrää, pudistellen päätään. Ei Selene ollut odottanut tämän nyt hyppivän riemusta, mutta jotenkin tilanne vaikutti paljon pahemmalta, kuin mitä hän oli osannut aavistaakaan. "Calder? Rauhoitu nyt hetkeksi", Selene sanoi, ja asteli pojan viereen, nostaen kätensä tämän olkapäille. "Ei asia niin vakava ole kuin miltä se näyttää." "Miten niin ei ole vakava? Ei näin voi käydä, ei vain voi!" prinssi ärähti hätäisesti. "Mitä sinä tarkoitat tuolla?" "En minä voi alkaa isäksi, en vain voi. Selene, sinun on hommaudutta siitä lapsesta eroon. Ei väliä miten, sinun on pakko", Calder huudahti hätäisesti, ja säikähtäen nainen otti muutaman askeleen kauemmaksi. Kun sanat vihdoin porautuivat naisen aivoihin, raivo kiehahti hänen sisällään. "Anteeksi kuinka? Hommauduttava eroon?" hän huudahti vihaisena, "Omasta lapsestani? Kuinka sinä kehtaat edes ehdottaa moista?" "Sinun on pakko, Selene, pakko!" "Eihän ole! Minun ei ole mikään pakko tehdä, mitä sinä sanot! Minun ei ole pakko edes kuunnella sinua, jos en halua!" nainen huusi jo täyttä kurkkua. Hän oli tunteellinen raskaudestaan, ja päättänyt jo etukäteen, että tulisi pitämään lapsensa.

 

Riita oli kaksikon pahin ikinä. Calder ei ollut valmis isäksi, jo pelkkä ajatuskin pelotti poikaa. Kaikki se vastuu, jonka lisäksi hän ei ollut ikinä saanut hyvää isän mallia omalta isältään. Selene taas raivostui, kuinka prinssi halusi abortoida lapsen hänen sisällään, eikä pojan hätiköidyt sanavalinnat parantaneet tilannetta mitenkään. "Häivy!" Selene lopulta huusi naama punaisena kiukusta. Calderia ei tarvinnut tällä kertaa kahdesti käskeä, vaan prinssi poistui ovet paukkuen. Vasta kun ovi oli sulkeutunut pojan perässä, Selene vajosi takaisin tuolilleen. Vaikka hän ei ollut koskaan myöntänyt kenellekään seurustelevansa Calderin kanssa, hän tiesi tämän riidan voivan hyvinkin tarkoittaa heidän erooaan. Yoshua oli luvannut tulla auttamaan häntä kapakan kanssa muutaman päivän päästä, mutta sillä hetkellä Selene toivoi, että hänen veljensä olisi ollut jo siellä.

 

Yoshua oli raivoissaan kuullessaan siskonsa tarinan tämän lapsen isästä. "Millainen mies se oikein on? Jättää sinut yksin vain siksi, ettei ole valmis isäksi?" mies mesosi. "Hän ei ole vielä mies..." Selene yritti puolustaa väliin. Odottaessaan veljensä saapumista nainen oli saanut aikaa miettiä, ja hänestä tuntui, kuin hän hieman alkaisi ymmärtää, miksi Calder oli reagoinut niin pahasti. "No ei selvästikään. Mies ei jättäisi naista tällaisella hetkellä. Hän ei edes koskaan tullut esittäytymään minulle ja vanhemmille." "Ihan totta, Yoshua, hän on vasta 17." Sen sanoessaan Yoshua kääntyi siskonsa puoleen, ja miehen ilme oli hämmästynyt. "17? Miten se on mahdollista? Kuinka-- Miksi sinä niin nuoreen--?" "Se vain tapahtui. Tapasimme, kun hänellä oli heikko hetki elämässä, ja sitten me vain... Tutustuimme ja, no rakastuimme ja näin siinä kävi. Ja nyt pelkään, etten tapaa häntä enää ikinä." Yoshua oli ihmeissään siskonsa sanoista. Toki hän tunsi Selenen luonteen ja tämän tavan auttaa kaikkia, joita pystyi, mutta että se koskaan johtaisi tällaiseen oli täysin ollut odotusten ulkopuolella. "En vieläkään käsitä... Ja ymmärsinkö nyt oikein, kaipaatko sinä häntä vielä?" "Hän on vielä nuori. En aio luopua lapsesta, mutta ymmärrän ehkä hieman, miltä hänestä tuntuu. Ei kukaan niin nuori ole valmis isäksi." "Siinä saatat olla oikeassa, mutta hän itse oli vastuuton ja--" "Minä olin aivan yhtä vastuuton. Syy ei ole hänen yksin. Jos hän palaa--" "Palaa? Et kai sinä vain aio tuhlata elämääsi odottamalla jotain keskenkasvuista idioottia?" "Ei, kuuntele nyt. Jos hän palaa, niin haluan keskustella kaiken rauhassa läpi. Mutta älä huoli, en minä ikuisesti aio odottaa. Hänen pitäisi olla rauhoittunut kohta, mutta jos en kuule hänestä mitään... Sanotaan vaikka viikkoon, niin sitten lupaan sinulle, että kaikki on ohi." Hiljaisena Yoshua nyökkäsi. Hän oli huolissaan siskostaan, mutta Selene oli tehnyt päätöksensä. "Mutta tapahtui mitä tapahtui, minä pysyn nyt täällä. Minä olen tukenasi." "Kiitos, Yoshua."

 

Calderilla kesti aikaa rauhoittua, mutta paluu arkeen palatsissa auttoi siinä. Iltaisin hän sai miettiä rauhassa, mitä hänen ja Selenen välillä oli tapahtunut. Hän ei halunnut erota riidoissa, mutta toisaalta poika tiesi, ettei hän ollut valmis isäksi. Kun hän katsoi peiliin, hän saattoi nähdä oman isänsä katsovan peilistä takaisin. Prinssi oli kuin nuorempi kopio kuninkaasta, eikä hän ollut ylpeä siitä. Calderia pelotti, että jos hän olisi isä, hänestä tulisi samanlainen. Että hän satuttaisi Seleneä ja lasta. Farrah ja Azrael olivat kaukana, heitä hän tuskin tapaisi koskaan uudelleen, ja hänen ensimmäinen poikansa tuskin edes tunnistaisi prinssiä biologiseksi isäkseen. Mutta Selene asui Amirmoezissa, pääkaupungissa ja hänen lähellään. Mitä jos hän olisi samanlainen hirviö kuin isänsä, ja ei kykenisi suojelemaan rakastamaansa naista itseltään. Prinssistä tuntui, että hänen oli pakko saatava puhua naiselle. Selenen oli ymmärrettävä, ja ehkä hän voisi vielä jotenkin korvata asian. Laittaen kätensä taskuunsa Calder tunsi pohjalla olevan sormuksen. Hän oli aikonut kosia Seleneä, mutta tämä oli ehtinyt kertoa raskaudestaan ensin. Päättäen antaa heille vielä yhden viimeisen mahdollisuuden, prinssi veti tumman viitan päälleen.

 

Say something, I'm giving up on you / I'll be the one, if you want me to / Anywhere, I would have followed you / Say something, I'm giving up on you

Selene odotti ulkona, katsoen sateeseen ja toivoen näkevänsä Calderin tai Tituksen tulevan. Sää oli huono, joten todennäköisyys oli varsin pieni, mutta nainen halusi takertua pieneen toivonkipinään, jota piti yksin tahdonvoimalla yllä. "Jäädyt, jos aiot odottaa siinä ovella koko yön", Yoshua sanoi huolestuneena ovelta.

And I am feeling so small / It was over my head / I know nothing at all

And I will stumble and fall / I'm still learning to love / Just starting to crawl

Say something, I'm giving up on you / I'll be the one, if you want me to / Anywhere, I would have followed you / Say something, I'm giving up on you

Calder katsoi hiljaa, kun Selene seisoi siinä katoksen alla. Hän ei tiennyt, miksi nainen niin teki, hänenhän pitäisi olla sulkemassa kapakkaa. Vai oliko Selene tehnyt sen jo? Epävarmuus piteli prinssiä paikallaan, kun hän katsoi yksinäistä naista. Juuri, kun poika oli aikeissa ottaa sen ratkaisevan askeleen, joka toisi hänet naisen näköpiiriin, sisältä asteli ulos mies, jota hän ei tuntenut. Mies kiersi kätensä Selenen ympärille ja halasi tätä, antaen suukon naisen otsalle. Hiljaisen Calder katsoi, kun mies johdatti Selenen sisälle. Siinäkö se nyt sitten oli? Hänellä ei ollut enää paikkaa naisen vieressä, mutta poika ei voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään.

And I will swallow my pride / You're the one that I love / And I'm saying goodbye

Say something, I'm giving up on you / I'll be the one, if you want me to / Anywhere, I would have followed you / Oh, oh, oh, oh, say something, I'm giving up on you

Say something, I'm giving up on you / Say something

 

Calder tunsi olonsa tyhjäksi kävellessään pitkin Amirmoezin katuja ilman päämäärää. Hän oli päästänyt viimeisen ihmisen, joka oli hänen hyvinvoinnistaan välittänyt, lähtemään elämästään. Selene oli tavannut prinssin tämän huonoimpana hetkenä, ja nostanut takaisin jaloilleen, siinä missä moni muu olisi vain potkaissut ojassa makaavaa ihmisraatoa kauemmaksi. Pojasta tuntui, että kaikki mihin hän kiintyi, katosi tavalla tai toisella hänen oman tyhmyytensä vuoksi.

 

Syrjäsilmällä Calder kuvitteli nähneensä vilauksen Lilianista, mutta huomasi nopeasti erehtyneensä. Hän ei ollut ajatellut siskoaan pitkään aikaan, eikä tyttö varmastikaan halunnut nähdä häntä enää. Antaen katseensa valua muihin ihmisiin prinssi koetti löytää tuttuja kasvoja. Muutaman ohikulkijan hän kuvitteli joskus kuuluneen hänen kapinallisarmeijaansa, kun taas joku muu oli ollut töissä tavernassa, jossa hän oli joskus viihtynyt. Ihmisiä oli yllättävän paljon liikkeellä, vaikka sää oli huono, mutta harvoin kiireisimmät kadut hiljaisia olivatkaan. Punaisten lyhtyjen katu oli ihan nurkan takana, ja jos Calder menisi sinne, siellä olisi luultavasti vielä lisääkin ihmisiä. Toisaalta prinssi halusi vain kadota ihmisten sekaan ja muuttua tuntemattomaksi, mutta toisaalta hän halusi kauas pois. Hän ei tiennyt enää, mikä hänen tehtävänsä oli, mikä oli hänen päämääränsä. Joskus se oli ollut kosto ja Lilianin pitäminen turvassa, vielä muutama päivä sitten Selene, mutta nyt hänellä ei ollut mitään.

 

"Aiotko sinä mennä sisälle vai et?" ääni kysyi Calderin takana. Hän oli huomaamattaan liittynyt ihmisten sekaan ja antanut valtavirran viedä itseään. Ilmeisesti hän oli pysähtynyt jonkun tavernan eteen, ja nyt joku asiakkaista ihmetteli häntä. "Pentu? Mitä sinä täällä teet?" Laucian ei ollut ensin tunnistaa prinssiä, kun poika oli ollut katse maassa, ja hän oli muutenkin tottunut näkemään tätä enemmän Tituksena. "En minä tiedä", Calder myönsi osittain hämillään, osittain eksyneenä. "No älä nyt siihen ainakaan jää sitten seisomaan", varas totesi. Prinssi ei tiennyt, tarkoittiko Laucian, että hänen tulisi painua jonnekin muualle lorvimaan, vai oliko se kutsu sisälle seuraksi. Ovi oli kuitenkin suoraan pojan edessä, ja sade jatkui edelleen, joten päättäen jäädä ainakin hetkeksi kuivattelemaan itseään hän käveli sisälle.

 

Laucian tarkkaili Calderia, kun tämä istui häntä vastapäätä pöydän ääreen. Poika oli hiljainen, eikä näyttänyt olevan muutenkaan juttelutuulella. Kun Calder kaivoi taskustaan sormuksen ja alkoi pyörittämään sitä käsissään, Laucian päätti aloittaa keskustelun. "Mikä sormus se oikein on?" mies kysyi kuin ohimennen, ja hörppäsi juomastaan. "Minä aioin kosia Seleneä", Calder vastasi hiljaa, ja sai varkaan melkein tukehtumaan juomaansa. Laucianin köhiminen sai prinssin nostamaan katseensa ja hän huomasi miehen yllättyneen ja ehkä hieman epäuskoisen ilmeen palaavan nopeasti normaaliksi. "Laucian?" "En vain odottanut tuota vastausta", varas myönsi, "Ei tainnut mennä homma ihan niin kuin ajattelit?" "Ei. En edes ehtinyt sanoa sitä, ja nyt kaikki on jo ohi." Lauciania ei todellakaan olisi kiinnostanut alkaa kuunnella Calderin valitusta rakkauselämästään. "Vai niin, ja mitä sinä nyt aiot tehdä?" "En todellakaan tiedä. Ehkä heitän tämän vain mereen. Sinne se kuuluukin." "Tai voit antaa sen minulle", Laucian ehdotti, saaden Calderin nostamaan ihmeissään katseensa varkaaseen. "Jos sinä et sitä halua, niin minä voisin ottaa sen. Tuhlausta se sinun olisi heittää mereen. Minä voisin saada siitä varsin hyvän hinnan myymällä." Hetken prinssi ajatteli, että haluaisi siltikin heittää sormukseen mereen, ja päättää olla rakastumatta enää keneenkään. Kuitenkin kun Laucian ojensi kätensä sormusta kohden, Calder antoi sen miehelle. Hetken varas tarkkaili sormusta, mittaillen sen arvoa mielessään. "Kyllä minä tästä ihan mukavan summan saan käärittyä", mies lopulta totesi. "Se on sitten sinun. Pidä hyvänäsi", prinssi vastasi, ja Laucian pisti sormuksen taskuunsa.

 

"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" Laucian kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Häntä huolestutti, että nyt kun Calder oli eronnut Selenestä, tämä sortuisi takaisin opiumiin, kuten Lucianinkin kohdalla oli käynyt. "En todellakaan tiedä", prinssi sanoi hiljaa. "Tiedätkös, Lilian on ollut huolissaan sinusta", varas jatkoi. Ehkä siskon mainitseminen saisi tämän harkitsemaan seuraavaa siirtoaan. "Huolissaan?" "Hän kysyi, ja minä kerroin sinun opiumin käytöstäsi." Häpeillen Calder siirsi katseensa jonnekin alaviistoon, mutta samalla hän oli hieman iloinen. Lilian oli ollut huolissaan hänestä, minkä täytyi tarkoittaa, ettei tyttö ainakaan täysin vihannut häntä. Mutta oliko jo liian myöhäistä? "Selene auttoi minut irti. Se oli ihan hirveää", Calder lopulta sanoi, muistellen vieroitusoireitaan. "Älä sitten tee samaa virhettä uudestaan, pentu."

 

Kun sade oli lakannut, Calder palasi palatsiin. Aamuun ei olisi enää kauaa, mutta prinssiä ei kuitenkaan nukuttanut. Hän vain makasi sängyllään, eikä tiennyt mitä tekisi. Tuntui oudolta tavata Laucian jälleen, mutta miehen kanssa puhuminen oli osoittanut hyväksi asiaksi, sillä Calder oli saanut kuulla Lilianista pitkästä aikaa. Hänen oli ikävä siskoaan, jota oli vältellyt häpeissään. Prinssi oli ollut varma, että hänen siskonsa vihasi häntä, eikä ikinä uskoisi totuutta Lucianista. Calder ei tiennyt, oliko joku kertonut Lilianille totuuden. Osittain hän toivoi, että oli, jolloin tyttö tietäisi totuuden, mutta toisaalta ei, ettei tämän tarvitsisi kärsiä surua petetyksi tulemisesta.

 

Seuraavana päivänä Calder sai luistaa päivän tehtävistään, kun hänet herättämään tullut palvelija huomasi, ettei poika ollut nukkunut viime yönä. "Onko teillä jotain huolia?" palvelija kysyi, kun tuli tuomaan prinssille lounasta. Calder halusi vaihteeksi passuuttaa palvelusväkeä, mikä ei juuri ilahduttanut näitä. "Kuinka niin?" "Kun valvoitte koko yön. Jos voin mitenkään olla avuksi, niin olkaa hyvä ja kertokaa." Prinssi naurahti hieman. "Kyllä minä valitettavaa voin keksiä, jos sitä haluat", poika sanoi hymyillen. "Pyydän, ettette aiheuttaisi tahallanne ongelmia ja huolta." "Enhän minä ikinä." "Siitä voimme olla montaa mieltä. Katoilette miten haluatte ja teette usein vain oman päänne mukaan. Pyytäisin teitä hieman miettimään, ennen kuin lisäätte palvelusväen työmäärää päähänpistojenne vuoksi." "Olen pahoillani", Calder sanoi, vaikka tiesi, että tulisi aiheuttamaan aina ongelmia ja lisätöitä. 

 

Illalla Calder oli virkeä, saatuaan nukkua koko päivän. Kuitenkin hän oli hermostunut. Hän oli päättänyt etsiä sinä iltana siskonsa Lilianin, ja pyytää anteeksi. "Sphintus, mitä minä oikein sanon?" prinssi kysyi käärmeeltään, joka vain torkkui tyynyllä. "Tuo ei oikein auta", poika jatkoi, ja alkoi tökkiä käärmettä kevyesti. Tyytymättömästi sähähtäen Sphintus nousi lentoon, siirtyen lipaston päälle. Kova puu ei ollut yhtä mieluisa makuupaikka, mutta sitä Sphintuksen ei tarvinnut kauaa kestää. Calder yritti saada käärmeeltä jotain selkeämpää vastausta, jahdaten eläintä ympäri huonetta. "Missä välissä minä olen sinusta noin kurittoman elikon kasvattanut? Kuuntele, kun puhun sinulle", Calder torui käärmettä. Kyllä hän tiesi, ettei käärmeellä ollut korvia, joilla olisi voinut kuulla isäntänsä sanat, mutta prinssi päätti itsepäisesti unohtaa seikan. "Sphintus! Tule alas sieltä", prinssi huudahti kun käärme viimein lennähti verhotangon päälle ja jäi sinne. "Teidän korkeutenne, mitä te täällä metelöitte?" huoneen ohi kulkeva vartija kysyi, avaten prinssin huoneen oven. "Ei mitään", Calder huokaisi, ja vilkaisi katonrajassa olevaa käärmettä. "Jos teillä ei ole hätää, pyytäisin teitä välttämään huutamista." "Pidetään mielessä", prinssi vastasi, ja tarttui verhoihin, yrittäen herättää käärmeen niitä heiluttamalla. "Älkää viitsikö riehua, teidän korkeutenne, ette ole enää lapsi." "En en, voit mennä nyt", Calder huokaisi lähettäen vartijan pois. "Ensin sinä pirun mölyapina hälytät vartijat tänne ja nyt vielä laitat kaiken minun syyksi? Milloin sinusta on tullut noin itsekäs?"

 

Miettien, että hänen olisi parempi mennä tapaamaan siskoaan Tituksena, Calder kaivoi esiin silmälappunsa. Samalla hänen katseensa osui vanhaan metallirasiaan, jonka Selene oli kauan sitten hänelle antanut. Kädet kevyesti täristen prinssi otti rasian käsiinsä, ja avasi sen, nähden kuivatun tupakan sen sisällä. Hän muisti, kuinka nainen oli kertonut, että hänen isänsä poltti sitä, ja kuinka pojan tuli käyttää sitä, mikäli hänen ikinä tekisi mieli opiumia. Hän muisteli naisen myös sanoneen, että se auttoi hänen isäänsä rauhoittumaan, ja rauhoittumista prinssi sillä hetkellä tarvitsikin. "Sinä pidät minusta huolta, vaikka et olekaan enää vierelläni", Calder kuiskasi hiljaa. Napaten piippunsa ja rasian prinssi meni ulos. Ehkä hän tästä saisi kerättyä rohkeutensa tavata jälleen Lilian.

 

Kuten niin usein aikaisemminkin, Titus suuntasi ensimmäisenä Madamen bordelliin. Madame ei ensin ollut tunnistaa poikaa, ennen kuin tämä tuli naisen puheille. "Tuota... Pitkästä aikaa?" Titus aloitti hieman kiusaantuneena. "Pitkästä aikaa todellakin, sinähän olet muuttunut paljon", nainen sanoi halatessaan poikaa. "En nyt niin paljoa", poika naurahti. Lämmin vastaanotto sai hänet nauramaan. "Et ehkä persoonaltasi, mutta ulkonäöstäsi minä puhuinkin, lemmikkini. Sinähän olet kasvanut pojasta mieheksi", Madame kehui ja laski kätensä pojan hauikselle kiusoittelevasti. "Missä sinä edes olet piileskellyt? Ei naista sovi hylätä noin yllättäen, vaikka myönnän, että odottamaton paluusi valaisi päiväni." "Sanotaanko vaikka niin, että olin opettelemassa elämistä?" "No, osaatko sinä nyt elää, kuten miehen pitää?" "Ainakin toivon niin." "Kysy vain, jos jokin on epävarmaa. Kyllä minä sinua mielelläni opetan", nainen sanoi ja kääntyi lähteäkseen. "Madame, halusin kysyä sinulta... Mistä löytäisin Lilin? Minun... pitäisi varmaan puhua hieman hänen kanssaan..." "Pikkuinen Lilianini onkin odottanut sinua, mutta oletko sinä menettänyt näkösi vai etkö vain tunnista häntä?" nainen kysyi, osoittaen huoneen perällä olevalle lavalle.

 

Titus hämmentyi ja lähti kävelemään lavaa kohden. Aluksi hän ei ollut tunnistaa Liliania, joka tanssi taustalla, mutta sai lopulta hillitä itsensä, ettei itse ryntäisi lavalle siskonsa luokse. Lilian sen sijaan tunnisti veljensä paljon nopeammin, ja yllätys kävi hänen kasvoillaan, mutta tytön oli sillä hetkellä keskityttävä tanssimiseen. Muut tanssitytöt olivat opettaneet hänelle, ettei tanssin aikana saanut harhautua ajattelemaan mitään muuta kuin esitystä. Tottuneesti ja iloisesti hymyillen Lilian liikkui musiikin mukana, kuin luonnostaan. Kuitenkin jotkut yleisössä miettivät, oliko tytön hymy tällä kertaa aidompi ja kirkkaampi.

 

Kun laulu viimein päättyi, Lilian juoksi heti värikkäät silkit ja korut ympärillään heiluen. Lavalta hitaammin poistuvat tanssijat naurahtivat hyväntahtoisesti tytön rynnätessä Tituksen luokse. Lilian halasi veljeään tiukasti, eikä poika tiennyt oikein miten hänen kuuluisi reagoida. Kuitenkin yhtä yllättäen kuin halaus, hän sai myös läimäisyn. Hämmentyneesti älähtäen hän tuijotti tyttöä. "Älä enää ikinä huolestuta minua tuolla tavalla", Lilian tiuskaisi, mutta hymyili lopulta samalla kun ilon kyyneleet alkoivat kimmeltää hänen silmissään. "Lilian?" Titus kysyi hitaasti, kuin olisi vasta nyt tunnistanut siskonsa. Huokaisten Lilian pudisti päätään. "Tyhmä, tyhmä Titus..."

 

"Lilian, olen pahoillani... Kaikesta", Titus aloitti kun Lilian etsi heille huoneen, jossa jutella. "Sietää ollakin. Luulin menettäväni sinutkin, kun kuulin Laucianilta opiumista. En koskaan saanut tavata äitiäni, olen jo menettänyt isäni, en voi menettää vielä sinuakin jollekin typerälle opiumille", Lilian sanoi rauhallisesti, mutta tiukasti. "Tiedän. Olin vain niin hukassa itseni kanssa ja... Ajattelin, että vihaat minua." "Vihainen minä olen sinulle nytkin. Mutta en minä sinua vihaa. Pelkäsin vain, että petät lupauksesi. Sanoit, ettei minun tarvitse olla enää ikinä yksin, kun isä kuoli ja veit minut tapaamaan äitiä." "Tiedän, olen pahoillani", Titus toisti. "Mummi ja ukki, hekin ovat olleet huolissaan sinusta. Me kaikki olemme. Mitä sanottavaa sinulla on siihen?" "Olen paho--" "Sen sinä sanoit jo. Ja minä uskon kyllä, että olet pahoillasi, et sinä muuten olisi tullut takaisin. Mitä minä tarvitsen nyt, on varmuus siitä, ettet enää katoa. Pystytkö sinä lupaamaan sen minulle?" Lilian kysyi huolissaan. "Minä lupaan."

 

Sisarusten välit alkoivat hitaasti palata tutuille raiteilleen, kun he keskustelivat, mitä molemmille oli tapahtunut sitten Tituksen katoamisen jälkeen. Lilian halusi kuulla kaiken Selenestä, kun sai tietää naisen auttaneen hänen veljensä yli opiumista. "Miksi te sitten erositte?" tyttö kysyi, saaden veljensä hiljenemään. "...Selene tuli raskaaksi... Enkä minä ole valmis isäksi. Ei minulla ole paikkaa siellä." Lilian nyökkäsi, ymmärtäen kyllä hänen veljensä kannan, vaikkei täysin siitä samaa mieltä ollutkaan. "Entä sinä? Kuinka sinä olet lavalle päätynyt?" Titus kysyi vastavuoroisesti. "Kyllähän sinä tiesit, että olen aina pitänyt tanssijoiden asuista? Jonkun aikaa sen jälkeen kun katosit, Madame antoi minun aloittaa harjoittelemaan heidän kanssaan ja... Hetkinen", Lilian keskeytti itsensä. "Mitä?" "Normaalisti sinä sanoisit, että minulla ei ole rytmitajua tanssijaksi tai muuta." "Minä näin sinut tuolla lavalla, ja ihan hyvältä se näytti. Vaikka voisit kyllä pukeutua vähän peittävämmin minusta..." "Tämä on esiintymisasu! Kaikilla on samanlaiset, jos et sattunut vilkaisemaan." "Mutta nähdä oma siskoni noin on..." "Älä edes aloita!"

 

"Mutta yhdestä asiasta et ole ikinä puhunut, mistä haluaisin kuulla", Lilian lopulta kertoi. Titus loi siskoonsa kysyvän katseen, mitä tämä arkaili? "Äidistä." Pojan mieli synkkeni heti. Hän ei ehkä muistanut paljoa, mutta tarpeeksi, että muistot sattuivat. "Titus, hän on minunkin äitini, enkä koskaan saanut edes tavata häntä. Aikaisemmin en välittänyt, mutta sinä näytit minulle hänen hautansa. Ja sen jälkeen en ole halunnut mitään muuta enemmän, kuin tuntea hänet. Tietää niin paljon kuin mahdollista." "Lili..." Titus tuijotti siskoaan, jonka päättäväisyys suorastaan säteili tästä. Sitten poika katsoi ympärilleen huoneessa, etsien peiliä. Se ei ollut onneksi mitenkään hankalaa. "Pidä tuo ilmeesi, ja tule tänne", poika sanoi, ohjaten Lilianin peilin eteen. "Sinusta kasvaa hyvin paljon äidin näköinen. Hän oli vahva nainen. Ei ehkä niinkään lihasten suhteen, mutta muistan hänen olleen lujempi luonteeltaan kuin kukaan." "Laucian on kertonut minulle samaa." "Mutta äiti oli myös hyvin lempeä. Kun hän kertoi minulle ensimmäisen kerran, millainen isä oikeasti on, hän valvoi koko yön vierelläni..."

 

Lilianin luottamuksen palauttaminen ei ollut helppoa, mutta ei myöskään läheskään yhtä vaikeaa, kuin Calder oli odottanut. Hän vietti monta iltaa siskonsa luona, ja he puhuivat kaikesta, mutta pääosin Sheilahista. Lopulta Lilian ei enää voinut olla vain hiljaa, vaan otti esille asian, joka häntä oli kaikista pahiten häirinnyt hänen veljensä katoamisen jälkeen. "Mitä sinä aiot nyt tehdä? Aiotko rakentaa kapinallisarmeijan uudestaan?" "Lilian...?" "Äidin vuoksi. Sinä perustit sen tuodaksesi oikeutta hänen muistolleen, mutta nyt... Sait elää rauhassa Selenen kanssa, tarkoittaako tämä, että haluat jatkaa sitä elämää?" Sanattomana Titus tuijotti lattiaa. Hän ei ollut miettinyt kapinallisia pitkään aikaan, ja ajatus kaiken sen vastuun unohtamisesta houkutteli poikaa. Ei hän aikaisimmiinkaan ollut ottanut läheskään tarpeeksi vastuuta, mutta hän tiesi, että jos hän palaisi, asiaan oli tultava muutos. "Haluatko sinä, että palautan kapinallisarmeijan?" poika lopulta kysyi. Hiljaa, mutta päättäväisesti Lilian nyökkäsi. "Jos sinä et sitä tee, niin sitten minä rakennan kaiken uudelleen. Nyt kun tiedän totuuden, en vain voi antaa kaiken vääryyden jäädä historiaan. Haluan puhdistaa äitini nimen, ja pitää huolen, ettei isäsi tapa sinua." Hätkähtäen Titus käänsi katseensa Lilianiin. Tytöstä oli kasvanut päättäväisempi hänen poissaollessaan, kuin mitä hän oli osannut odottaakaan. "Olet oikeassa. Mutta en voi antaa sinun ottaa niin vaarallista tehtävää harteillesi. Isoveljien ei kuulu piilotella pikkusiskojensa takana." "Tarkoitatko sinä...?" "Kyllä. Tulen tarvitsemaan apuasi nyt enemmän kuin ikinä, mutta minä tuon kapinallisarmeijan takaisin."

 

"Onko kaikki ennallaan?" Titus kysyi, päättäen aloittaa suunnittelun keräämällä ensimmäisenä pääporukan kasaan. Häntä hermostutti ajatus tavata jälleen muut jäsenet sen jälkeen, kun hän oli lähes täysin jättänyt huomiotta heidän neuvonsa. "Jos tarkoitat löydätkö kaikki samoista paikoista kuin ennen, niin kyllä. Alya työskentelee täällä edelleen Madamelle, ja Allawi on yksi hänen vakioasiakkaistaan. Mustafan talli on pysynyt kaupungin reunalla ja Laucian viihtyy tavernoissa." Titus nyökkäsi, ensimmäinen osuus kapinallisarmeijan palauttamisesta tulisi olemaan helposti toteutettavissa, mutta myös todennäköisesti kaikista vaikeinta. "Haluatko, että lähden etsimään heitä ja pyydän tapaamaan sinut pian?" "Ei. Ehkä parempi, että minä menen heidän luokseen. Minun on vihdoin pakko alkaa ottaa tästä jotain vastuuta, enkä voi odottaa heidän paapovan minua kuin jotain... no, prinssiä", poika sanoi ja hymyili vinosti viimeiselle sanalle. Lilian naurahti hieman, ja tytön teki mieli muistuttaa veljeään, että tämähän oli prinssi. "Siitä puheen ollen... Ehkä minun pitäisi kertoa kaikille totuus. Mustafa tietää, ja Laucian arvasi aikoinaan, mutta en tiedä tietääkö Alya ja Allawi, kuka minä todella olen." "...Oletko aivan varma?" "Kyllä. Jos haluan saada heidän luottamuksensa takaisin, tämä on ensimmäinen askel. Olen minä sentään sen oppinut, että totuus ei pysy ikinä ikuisesti piilossa, ja he ansaitsevat kuulla totuuden minulta." "Haluatko sitten kertoa heille myös... minusta?" Lilian kysyi hieman huolissaan. Tyttö ei ollut varma, mitä mieltä hän oli asiasta. "Sinun ei tarvitse kertoa, ellet halua. Minä kerron vain, kuka minä olen, mutta lupaan pitää sinun salaisuutesi." "...Laucian tietää", Lilian muistutti veljeään. "Ja niin tietää Mustafakin. Kun Nilam liitti hänet joukkoomme, hän kertoi koko totuuden." "Joten Alya ja Allawi ovat ainoat jotka eivät tiedä?" "Niin..." Titus myönsi hiljaa. Häntä alkoi hieman hermostuttaa lisää. "Onnea matkaan, Alya ei tule ilahtumaan tuosta", Lilian naurahti, ja taputti veljeään selkään. Tämä tulisi tarvitsemaan kaiken maailman onnen siinä vaiheessa.

 

Astellessaan alas portaita lähteäkseen, Titus törmäsi järkytyksekseen Alyaan. Nainen tunnisti pojan heti, osittain Lilianin vuoksi. Tyttö ei ollut vielä tarpeeksi vanha ottaakseen asiakkaita viihdytettäväkseen, ja vain yhdellä miespuolisella henkilöllä oli lupa tulla yläkertaan tytön kanssa. "Mitä sinä täällä teet?" Alya sähähti vihaisena. Titus käänsi katseensa häpeissään. Hän halusi kyllä puhua Alyan kanssa asiat selviksi, mutta ei näin yllättäen. "Vastaa!" nainen huusi, ja läimäisi poikaa voimakkaasti poskelle, mutta tämä ei tuntunut edelleenkään saavan sanaa ulos suustaan. "Hän tuli tapaamaan minua", Lilian sanoi, astuen kaksikon väliin. "Mitä? Ja miksi sinä muka kuvittelet, että Lili haluaisi nähdä naamaasi?" "Alya, ole kiltti ja kuuntele", Lilian pyysi. "Anna olla, tämän minä olen ansainnut", Titus lopulta sanoi, työntäen tytön hellästi syrjemmälle. "Totta vietävä olet! Minä en edes voi lyödä sinua niin kovaa, kuin oikeasti ansaitsisit", Alya sylkäsi sanat vihaisena. "Tiedän. Ja minä haluan pyytää sitä kaikkea anteeksi." "Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi? Luuletko todella, että minä tai kukaan haluaa kuulla sinun surkeita anteeksipyytelyjä?" "Hän aikoo tuoda kapinallisarmeijan takaisin", Lilian puuttui jälleen keskusteluun. "Aikoo vai? Tämä nulikka? Hah! Jos hyvä tuuri käy, hän saa itsensä tapetuksi ensimmäisessä taistelussaan." Ensimmäinen taistelu... Se oli ollut aikoinaan Tituksen osalta täysi katastrofi. "En... Minä lupasin Nilamille, etten kuole. Alya, minä todella aion tuoda kapinallisarmeijan takaisin, ja tällä kertaa aion seisoa sen takana loppuun asti, horjumatta." "Sinä todella olet maailman suurin haaveilija. Tarvitaan vain yksi mies, ja sinä horjut ja taivut kuin kaisla." "Mutta tällä kertaa lupaan kaiken olevan toisin. Alya, minä... Olen oppinut läksyni. Enkä todellakaan ole ylpeä, kuinka kauan siihen meni, mutta minun on tehtävä tämä. Jos en saa tukeasi, ymmärrän, mutta en voi vain luovuttaa. Taistelen vaikka yksin, jos on pakko, mutta en enää ikinä aio toistaa virheitäni."

 

Mustafan suostuttelu ei ollut läheskään yhtä helppoa. Mies esitti, kuin hänellä olisi ollut kiire, eikä halunnut kuunnella sanaakaan Titukselta. "Sinä teit päätöksesi. Nyt kannat niistä seuraukset. Minun apuani et enää saa", mies sanoi tiukasti, kun yritti pitää Nagia kauempana pojasta. Hevonen oli kaivannut ihmisystäväänsä, ja tunnisti tämän kyllä valeasunkin läpi. Mustafa ei kuitenkaan halunnut olla missään tekemisissä Tituksen kanssa, ja hän aikoi saada hevosensakin hyväksymään saman kannan. "Olen aikonut kertoa totuuden", Titus kuitenkin muistutti itsepäisesti, "Kaikille." "Siinäpähän kerrot, haluaisimpa nähdä sen ihmisen naaman, joka on valmis kuuntelemaan." Vanhan miehen itsepäisyyden läpi oli lähes mahdotonta päästä, joten Tituksen oli lopulta turvauduttava vähemmän kunnollisiin temppuihin. "Nagi!" hän kutsui hevosta, ja ori riuhtaisi itsensä irti ravaten pojan luokse. Vihaisena Mustafa viimein kääntyi Titukseen päin, ja oli jo aikeissa antaa pojalle kunnon korvatillikan, mutta tämän seuraavat sanat saivat miehen jäätymään paikoilleen. "Haluat tietää, kuka kuuntelee minua? Lilian. Lilian kuuntelee minua. Kyllä, sama Lilian, ystäväsi Nilamin, ja entisen kuningattaresi Sheilahin tytär." "...Pelaat likaista peliä, poika", Mustafa lopulta sanoi vihaisesti. "Tiedän. Mutta minä tarvitsen sinua nyt enemmän kuin koskaan. Olet paras strategisti, jonka tunnen, ja osaat katsoa asioita eri kanteilta." "Etpä ollut tuota mieltä vielä jonkin aikaa sitten." "Ja kadun silloista typeryyttäni joka päivä. Mutta jotta voin tuoda kapinallisarmeijan takaisin, minun pitää aloittaa jostakin." "Ja nytkö sinä haluat minun suunnittelevan ensimmäisen siirtosi?" "Juuri niin." "Sinä itsekäs kakara... Hyvä on. Mutta älä kuvittele, että voit kiristää minua rakkaiden ihmisteni nimillä. Teen tämän yhden palveluksen sinulle heidän muistokseen ja Lilianin turvallisuuden takaamiseksi. Sen jälkeen olet omillasi, poika." "Enempää en pyydäkään."

 

Allawin houkuttelu mukaan sen sijaan osoittautui yllättävän helpoksi. "Minä olin alun perin mukana vain Alyan vuoksi. Jos hän suostuu sinua kuuntelemaan, niin minäkin olen mukana", mies totesi hartioitaan kohauttaen. Titus oli kuin puulla päähän lyöty, ja hän tuijotti Allawia hölmistyneenä. "Luulitko sinä todella, että minä olin mukana sinun tai kuningattaren vuoksi? Ikävää tuottaa pettymys", Allawi virnisti huvittuneena. "No, tällä kertaa tuo taitaa toimia minun hyödykseni. En tiedä olisinko jaksanut enää tälle päivää riidellä. Eilen puhuin Alyalle ja aikaisemmin tänään Mustafalle, ja molemmat antoivat minun kuulla kunniani", Titus kertoi rentoutuneempana. "Mutta en minä silti hyvällä sinun tekojasi katso", mies muistutti vielä, mutta pojan kalvetessa naurahti jälleen. "No, en minä tuomitse miestä yhden virheen vuoksi. Ja nuoruus on virheiden aikaa muutenkin." Taputtaen poikaa tuttavallisesti selkään Allawi antoi Tituksen tuntea hetken aikaa, kuin tällä olisi vielä mahdollisuuksia korjata virheensä ja tuoda oikeus kuningattaren muistolle.

 

"Sinä haluat tehdä mitä?" "Tuoda kapinallisarmeijan takaisin", Titus sanoi. Hän oli kuvitellut Laucianin olevan helpoin saada mukaan, sillä olihan hän jo puhunut muutaman kerran miehen kanssa. "Se ei sinulla juuri viimeksi onnistunut", Laucian muistutti. "Tiedän, olen kuullut tuon jo kaikilta muiltakin", Titus huokaisi. "Sitten varmaan osaat itsekin arvata, että et pettänyt vain meitä, petit monen muunkin luottamuksen." "Tiedän, ja olen päättänyt voittaa sen takaisin totuudella. Aion kertoa muillekin, kuka todella olen." Huokaisten Laucian pudisti päätään. "Oletko mukana?" Titus kysyi, huolestuen hieman, mitä mies aikoisi seuraavaksi sanoa. "Äitisi oli hyvä ystäväni. Hän ei ollut petturi, ja mielestäni kuningas kyllä ansaitsee rangaistuksensa." "Hienoa. Ja sitten minulla olisi pieni pyyntö sinulle. Uskon sinun voivan paremmin järjestää jonkun paikan, jossa voimme puhua rauhassa. Me viisi ja Lilian, hänkin halusi olla mukana paikalla." "Yritätkö sinä määräillä minua, pentu?" "Kutsu sitä mieluummin resurssien hyödyntämiseksi", Titus lopulta virnisti iloisesti.

 

"Vielä yksi asia", Titus sanoi, pysäyttäen Laucianin ennen kuin varas ehtisi lähteä. "Mietin, josko olisit halukas kertomaan muille todellisesta ammatistasi?" poika ehdotti. "En pitäisi sitä kovin hyvänä vaihtoehtona. Jos et sattunut tietämään, niin tästä työstä ei puhuta noin vain ohimennen", Laucian vastasi. "Ymmärrän, mutta Mustafan olisi ehkä helpompi tehdä suunnitelmia, jos hän tietäisi todelliset kykysi." Pojan sanoissa oli kyllä oma järkensä, mutta siltikään varas ei osoittanut taipumisen merkkejä. "Minä kyllä takaan selustasi." "Enpä tiedä haluanko luottaa selustaani teinipojalle", mies totesi. "Entäpä prinssille? Totta, Tituksella ei ole valtaa, mutta Calderilla sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Jos minä sanon, Mustafa tai kukaan muukaan ei voi heittää sinua vankilaan." "Katsotaan", Laucian huokaisi lopulta. Hän ei luvannut mitään, mutta harkitsisi ehkä asiaa ja tekisi lopullisen päätöksen sitten kun sen aika tulisi.

 

Kun kaikki vihdoin ja viimein kokoontuivat, kaikki eivät olleet hyvällä tuulella asiasta. Alya ja Mustafa olivat edelleen vihaisia Titukselle, Laucian taas seurasi tilannetta sivusta epäilevänä, Allawi ei suuremmin näyttänyt välittävän, ja Titus ja Lilian olivat hermostuneempia kuin koskaan ennen. "No, haluatko sanoa, mitä varten halusit tavata meidät kaikki kerralla?" Alya aloitti. Titus veti muutaman kerran syvään henkeä, mutta se ei auttanut. Hänen oli vain saatava asiansa sanottua, muuta vaihtoehtoa ei ollut. "Olen päättänyt tuoda kapinallisarmeijan takaisin." "Sen sinä olet jo kertonut meille kaikille", Mustafa muistutti piikikkäästi. "Ja uskon tarvitsevani siihen teidän kaikkien apua. Edes sen verran, että pääsen alkuun. Haluan teidän auttavan minua suunnittelemaan, mikä tulisi olla ensimmäinen siirtoni ja neuvoa, kuinka saisin ihmiset jälleen uskomaan minuun." "Vaadit mahdottomia", Mustafa totesi, Alyan nyökytellessä. "Antakaa pojan yrittää", odottamaton kommentti tuli nurkasta, ja kaikki kääntyivät vilkaisemaan Allawia. "Sanoin vain, että antakaa pojan yrittää. Yksin hän ei saa mitään aikaiseksi, mutta jo muutama tönäisy oikeaan suuntaan saattaa tehdä ihmeitä." "Kiitos, Allawi", Titus huokaisi helpottuneena. "Tämän enempää en sinua auta. Lopun suostuttelun saat hoitaa itse." "Typerä mies", Alya murahti kiukkuisena Allawille, joka vain kohautti harteitaan. "Miten sinä voit kuvitella kenenkään lutotavan sinuun enää?" nainen jatkoi, kääntäen tällä kertaa katseensa poikaan. Nyt se sitten oli käsillä, totuuden hetki.

 

"Minun olisi pitänyt kertoa tästä teille jo aikaisemmin, tiedän sen", Titus aloitti ja alkoi riisua käärettä vasemmasta kädestään. "Sille on syy, miksei kukaan lainvartija ikinä löytänyt minua. Se johtuu siitä, että 'Titusta' ei ole koskaan ollut olemassa, ei omana itsenään. Titus on vain toinen nimeni, jota kukaan ei käytä." "Mitä helvettiä sinä nyt selität?" Alya kivahti vihaisena ja Mustafan katse tiukentui. Allawi sen sijaan asteli hämillään lähemmäksi. "Todellinen ihminen tämän kaiken takana... Se olen minä, Calder Titus Vinemar. Edesmenneen kuningatas Sheilahin poika", prinssi lopulta sanoi, ottaen silmälapun pois päästään. Hän kohtasi hiljaisena muiden ällistyneet ja yllättyneet ilmeet. "Mikä typerä vitsi tämä on?" Alya kysyi vihdoin vihaisena. "Se ei ole vitsi", Mustafa sanoi, ja nainen kääntyi vihaisena tämän puoleen, käskien miestä selittämään. "Aluksi kyse oli prinssin turvallisuudesta. Nilam ei halunnut saattaa Calderia epäsuosioon asettamalla poikaa avoimesti isäänsä vastaan. Mutta uskoisin myös, että Tituksesta kasvoi sen verran tunnettu, ettei maskin pois ottaminen enää ollut mahdollista." "Olet osittain oikeassa. Mutta maskin pois ottaminen on mahdollista. Näet sen nyt ja tässä. Ja tulet näkemään sen uudestaan, sillä kapinallisarmeija, jonka aion nostaa haudastaan, sitä ei johda Titus, vaan minä."

 

"Aiotko sinä, typerys, todella paljastaa koko kansalle olevasi Titus?" Mustafa älähti. Hetken ajan hän oli jopa huolissaan prinssistä. "Aion. Jos te kaikki ette tule enää tämän jälkeen olemaan rinnallani isääni vastaan, minun on löydettävä muita keinoja. Ja tein tämän päätöksen jo ennen kuin kutsuin teidät kaikki tänne", Calder selitti, ja pojan ilmeestä saattoi nähdä, että tämä oli tosissaan. "Nythän sinä ison kortin iskit pöytään", Allawi naurahti lopulta, särkien huoneen hiljaisuuden. "Olen aina tykännyt pelata suurilla panoksilla", prinssi virnisti vastaukseksi, saaden huoneen kuitenkin jälleen hiljenemään. "Muistan hyvin. Lucian", Mustafa totesi, saaden pojan hätkähtämään. Calder ei ollut ikinä kuvitellut, että tuo nimi vainoaisi häntä vielä näin suuresti. "Älä sano sitä nimeä. Se tuo huonoa onnea", prinssi vastasi hiljaa. "Älä yritä pyyhkiä virhettäsi maton alle", Alya sähähti, "Lucianin vuoksi sinä olit valmis hylkäämään kaikki!" "Tiedän! Älä vain... Älä sano sitä nimeä. Pyydän. Ei enää ikinä", Calder toisteli. Hänen itseluottamuksensa tuntui alkavan rapisemaan, vaikka poika sitä kuinka yritti pitää kasassa.

 

"Tuota... Muistat kai, että Laucianin nimi eroaa hänestä vain yhdellä kirjaimella?" Allawi totesi, saaden kaikkien katseet kääntymään varkaaseen. "Älkää edes yrittäkö vetää minua tähän", Laucian sanoi tympääntyneenä. Hän ei halunnut olla mitenkään liitettävissä Lucianiin, ei edes yhdellä kirjaimella. Kuitenkaan nimelleen mies ei voinut mitään. "Lau...", Calder aloitti, mutta huomasi, ettei voinut sanoa miehen nimeä loppuun. Hän ei ollut aikaisemmin tullut miettineeksikään asiaa, ja yhdellä kommentilla Allawi oli saanut prinssin lähes menettämään puhekykynsä. Hän ei saanut murentua nyt, tämä oli vain miehen tapa testata häntä. Mutta jos hän ei voisi kutsua Lauciania nimeltä niin, mitä sitten. "Cin", prinssi sanoi, ja tuijotti Lauciania, ja mies vastasi hänen katseeseensa hämmästyneneä. "Anteeksi mitä?" "Cin. Tunnemme muutenkin jo toisemme pitkältä ajalta, niin mitä vikaa lempinimen kehittämisessä on?" "...Ja sinä keksit, että minun nimeni pitäisi olla Cin? Et sen parempaan pystynyt?" "Hei, Minua hän kutsuu Liliksi", Lilian puuttui puheeseen, "On Cin siihen verrattuna paljon erityisempi." "Alatteko te nyt ruoskimaan minun kykyäni keksiä teille lempinimet?" Calder parkaisi. Lopulta kaikille päädyttiin keksimään lempinimet, suurimmaksi osaksi Lilianin yllytyksestä. Kukaan ei kuitenkaan heti alkuun pitänyt nimistään, ja huomauttivat, että tuskin kovin pian tulisivat niihin reagoimaan. Alya sai lempinimen Ally, Allawista tuli Law, ja Mustafan uusi nimitys oli Musty.

 

"...Tuota, ehkä minunkin pitäisi kertoa jotain", Lilian sanoi, kun nimiasia oli saatu setvittyä. Kuinka he edes olivat siihen taas päätyneetkään? "Lilian?" Alya kysyi ihmeissään, muidenkin kääntäessään katseensa tyttöön. "Lilian, ei sinun ole pakko", Calder yritti keskeyttää tytön. "Ei, kyllä minun on. Sinäkin kerroit, ja minusta kaikkien on hyvä tietää, mitä kaikkea pelissä todella on", tyttö sanoi kuitenkin päättäväisesti. "Pikku prinsessallakinko on salaisuus?" Allawi kysyi. Hän oli antanut tytölle lempinimen huomattuaan Alyan suhtautuvan tyttöön erittäin suojelevaisesti, vaikka ei tiennytkään miksi. "Kyllä, minulla on myös salaisuus", Lilian hymyili hieman kiusaantuneena. Calder pudisteli edelleen päätään, epäuskoisena, että tämä hetki koitti siinä hänen silmiensä edessä. "Calder on isoveljeni", tyttö tokaisi sanat suustaan. Mustafa käänsi katseensa pois, häveten kuningassuvun perillisten typeryyttä. "Ai pikku prinsessa onkin siis todellinen prinsessa?" Allawi nauroi, kykenemettä vielä uskomaan. "Kyllä. En tiennyt siitä itsekään moneen vuoteen, mutta näin kuulema on. Polttomerkki minulla on niskassani", Lilian selitti, ja veti hiukset pois edestä näyttäen polttomerkkinsä muille. Alya riuhtaisi Calderin siihen viereen ja alkoi vertailla prinssin kädessä olevaa polttomerkkiä Lilianin niskassa olevaan. "Ne todella ovat samanlaiset..." nainen mutisi hiljaa. "Tiesin kyllä sinussa olevan jotain erityistä. Vaikka Madame kuinka yritti kohdella sinua samoin kuten muita ottolapsiaan, sinä olit aina hieman erityinen. En itsekään huomannut sitä ensin, mutta tunnen Madamen jo pitkältä ajalta... Hänkin tietää, vai mitä?" "Madame tietää", Lilian vahvisti. "Ja sinä tiesit tästä?" Alya kivahti Mustafalle. "Tiesin. En vain odottanut tiedon tulevan ilmi vielä vuosiin." "Entä sinä?" naisen katse suuntautui seuraavaksi Allawiin, joka hiljaisena pudisti päätään, ollen selvästi itsekin yllättynyt. Kun naisen katse kohtasi Laucianin, mies pysyi hiljaa. Calder kohotti myös katseensa varkaaseen. Tämä voisi nyt kertoa totuuden jos halusi. Prinssi nyökkäsi, muistuttaen varasta, että hän tulisi pitämään kyllä miehen puolia.

 

"Kyllä. Minä tiesin", Laucian lopulta sanoi, saaden myös Mustafan kääntymään häneen hämmästellen. "Kuulun varkaiden kiltaan, ja kun Nilam etsi piilopaikkaa Sheilahille raskauden ajaksi, hän otti meihin yhteyttä", varas selitti. Huoneeseen syntyi jälleen hämmentynyt hiljaisuus. "Sinä olet siis... kuinka vanha?" Mustafa kysyi hämillään. "Vanhempi kuin miltä näytän", Laucian myönsi. "...Ja rikollinen?" "Kyllä." "Mustafa, sinä et enää toimi vartijana, sinä kasvatat hevosia", Calder muistutti. "Ja sinäkö olet täysin sinut asian kanssa?" Mustafa käänsi katseensa prinssiin. "Minä luottan Laucianiin. Hän pelasti minut ja äitini tämän hädän hetkellä, vaikka olisi aivan hyvin voinut myydä meidät kuninkaalle." Pieni huvittunut hymy nousi Laucianin kasvoille. Sheilahin lapset olivat yhtä kummallisia kruunupäitä kuin nainen itsekin oli ollut.

 

"Mikä sinun salaisuutesi sitten on?" Alya kääntyi vihaisena Allawiin. Hän huomasi, että mies oli ainoa, joka ei ollut yllättynyt Laucianin paljastuksesta. "Mitä, etkö ole ikinä kuullut kapteeni Puujalasta?" mies kysyi nauraen. Ajatellen, ettei hänellä olisi enää syytä salailla mitään, kun muutkin paljastelivat kaapeissaan piileskelevät luurangot. "Pikemminkin kapteeni Puupää", nainen kivahti vihaisena, läimäisten miestä poskelle. "Oletko sinäkin sitten joku varas?" Mustafa kysyi haluten tarkennusta. Kapteeni ei kuitenkaan vielä tarkoittanut, että joku oli rikollinen, mutta Allawista oli vaikea sanoa, milloin tämä vitsaili ja milloin oli tosissaan. Ehkä mies ei ollut kapteeni ollenkaan? "No, entinen merellä liikkuva sellainen. Ilman kättä minä vielä pärjäsin, mutta ilman jalkaa homma alkoi käydä jo aika hankalaksi. Kyllä minä aina toisinaan saatan käydä paikan jos toisenkin tyhjentämässä, jos taskut alkavat käydä liian tyhjän tuntoisiksi." "Kaikkea porukkaa se sinäkin keräät ympärillesi", Mustafa tokaisi lopulta Calderille. "Hei, en minäkään tiennyt mitään Lawin ammatista", prinssi puolustautui nopeasti. "Siltikin. Ja tarkoittaako tuo, että tiesit Laucianista?" "Vasta viime aikoina." Huokaisten mies pudisti päätään.

 

"Musty, mikä sinun salaisuutesi sitten on?" Lilian tuli kysymään mieheltä, kun tämä osoitti selvää pettymystä porukkaan. "Mikä salaisuus? Minä olen rehellinen mies, eikä minulla ole mitään salaisuuksia", Mustafa kertoi. Lilianille hän kuitenkin yritti puhua pehmeämmällä äänensävyllä, tyttö kuitenkin oli kaikista vähiten syyllinen mihinkään. "Varmasti sinulla jotakin on, mitä et ole koskaan kertonut kenellekään", tyttö intti, ja hymyili viattomasti. "Ei sinun sellaisia pitäisi miettiä", mies yritti vielä kerran saada Lilianin luopumaan, mutta tämä kasvoi vain entistä uteliaammaksi. "Musty, kerro minulle. Prinsessasi pyytää", Lilian sanoi nauraen. Oliko Calderin huonot tavat käyttää valtaansa väärin alkaneet tarttua jo tämän siskoonkin. "Hyvä on, mutta sinun on luvattava, ettet kerro asiasta sitten kenellekään", mies lopulta taipui "Jos totta puhutaan, en ole ikinä pitänyt kitkeristä juomista. Juon aina teeni sokerin kanssa", Mustafa kuiskasi tytölle, saaden tämän nauramaan. "Ihan totta?" Lilian kysyi, miehen nyökätessä vähemmän innostuneena. Ei hän niinkään hävennyt asiaa, mies ei vain pitänyt aina ihmisten reaktioista siihen. Hän itsekin ajatteli sokerin ja hunajan käytön teessä olevan enemmän lasten juttu. "Pidäkin sitten huolta, ettet kerro tuota eteenpäin", Mustafa muistutti. "Minä lupaan", Lilian hymyili iloisesti.

 

"Mutta ehkä meidän on hyvä myös puhua, miksi me kaikki tulimme tänne", Mustafa palasi takaisin alkuperäiseen aiheeseen. "Kyllä. Olen tähän asti selvinnyt vain tuurilla ja muiden uhrauksilla, minun on joko odotettava, että tuurini loppuu tai ottaa itse vastuu", Calder myönsi. "Sinun olisi pitänyt ottaa vastuu jo kauan sitten", Mustafa muistutti. "Mutta juuri siksi tarvitsenkin teidän kaikkien apua. Kunhan pääsen alkuun, voin edes yrittää selvitä itsekin." "Hyvä. Minä en nimittäin aio enää sotkea käsiäni sinun hölmöilyjesi korjaamiseen." Edes Lilianin aneleva katse ei hetkauttanut Mustafaa. "Veljesi käyttäytyi typerämmin, kuin yhdellä anteeksipyynnöllä voi korjata. Jos hän haluaa apuani, hänen on osoitettava, että hän on sen ansainnut." "Tarkoitatko, ettei kaikki ole vielä menetetty?" Calder kysyi toiveikkaasti. "Älä odota liikoja. Saat todella tehdä töitä todistaaksesi, että sinuun voi vielä luottaa. Ja tällä kertaa haluan sinun tekevän kaiken juuri niin kuin käsken. Ei mitään ulkopuolisten mielipiteitä sotkemaan." "Ei huolta. Olen päättänyt, että kukaan muu ei tule sotkemaan käsiään kuninkaan vereen, kuin minä", Calder julisti, saaden kaikki jälleen hiljaisiksi. "...Oletko nyt aivan varma?" Mustafa kysyi lopulta. "Olen. Mutta en voi vain murhata kuningasta hänen nukkuessaan. En aio olla vain ahne vallananastaja. Minun on todistettava kansalle, että tekoni on oikeutettu, ja ettei Douglas ole heidän oikea hallitsijansa." "...Ainakin sinä puhut kuin mies, mutta tulemme vielä näkemään, osaatko elää kuten mies."

 

Kun muut alkoivat olla lähdössä, Alya pysäytti vielä Calderin. "Mitä nyt?" prinssi kysyi hämillään, kun nainen mitään sanomatta sitoi ohuen nahkahihnan pojan kaulan ympärille. "Mikä ihme tämä on?" "Se on siltä varalta, että voin helpommin repiä sinut takaisin, jos meinaat karata taas käsistä", nainen sanoi, kiskaisten hihnan päästä terävästi. "Eikö tämä ole vähän liikaa?" Calder kysyi kiusaantuneena. Nainenhan kohteli häntä kuin jotain koiraa. "Älä edes yritä irrottaa sitä. Saat pitää pantaasi niin kauan, kunnes voin taas luottaa sinuun", nainen muistutti. "Älä kuitenkaan liikaa kiinny siihen", Allawi huomautti sivummalta. Hämillään prinssi käänsi katseensa mieheen, ja sitten takaisin Alyaan. "He ovat nykyisin pari", Lilian naurahti veljensä vierestä. "Lilian, älä sinäkään puhu nyt ohi suusi", Alya sanoi vilkaisten tyttöön, joka virnistellen sulki suunsa. "Vai niin, että tällaistakin on tapahtunut, eikä kukaan sanonut minulle mitään", Calder totesi virnuillen. "Sinä myös. Vain koska te kaksi satutte olemaan kruunupäitä ei tarkoita, että sietäisin teidän kummankaan kettuiluja", Alya sähähti, riuhtaisten jälleen hihnasta.

 

"Kannattiko minun sittenkään tulla mukaan?" Lilian kysyi, kun he muutaman päivän päästä menivät kahdestaan Calderin aikoinaan Nagin kanssa löytämälle lammelle. Prinssi ei ollut ikinä tuonut sinne muuta kuin siskonsa, ja sellaisena asia sai hänen mielestään pysyä. "Sinä halusit harjoitella kirveellä. Ja minunkin olisi varmaan ihan hyvä hieman kertailla, en tiedä kuinka ruosteessa olen", Calder hymyili rohkaisevasti. Siitä Lilian olikin juuri huolissaan. Hän pelkäsi veljensä tarvitsevan enemmän harjoittelua, tämä kuitenkin oli kruununperillinen. "Sitä paitsi, en tunne itseäni niin surkeaksi jos sinulta jokin menee pieleen", prinssi jatkoi kiusoittelevasti. "Kiitos kovasti", Lilian tuhahti, ja riuhtaisi kirveen veljensä kädestä, huomaten kuitenkin nopeasti sen painon. Jo muutaman askeleen otettuaan tyttö kaatui pehmeään ruohikkoon kirves sylissään. "Hyvin alkaa", Calder virnuili. "Jos vain osaisin, saisit kasan jäätä juuri nyt päin naamaasi", Lilian uhkasi. "No niin, juuri noin puhuu hyvä oppilas. Ilmaisee selkeästi halunsa oppia."

 

Calderille oli helpompaa opettaa Liliania, ja se todella auttoi prinssiä ymmärtämään asetta paremmin. Vaikka tyttö ei ehkä hallinnut jäätä kovinkaan hyvin, prinssi saattoi tämän harjoittelussa nähdä, mitä hän mahdollisesti itse teki väärin veden suhteen. "Yritä rentoutua, ja keskittyä siihen mitä haluat jään tekevän, älä sen kylmyyteen." "Helppoa sinun on sanoa, kun omat sormesi ei ole jäätymässä tähän kirveeseen kiinni", Lilian tiuskaisi. "No yritä käskeä sitä sitten pois sinun sormilta. Koita vaikka jäädyttää kirveen pinta", Calder yritti opastaa. "Miten minä sen muka oikein teen?" tyttö parkaisi. "Helpompaa se olisi ehkä, jos sietäisit kylmää paremmin. Luuletko, että osaisit työntää jäätä kauemmaksi kun se koskettaa ihoa?" "En. Mikset sinä kokeile nyt vaihteeksi jotain? Olet vain koko ajan sanonut mitä minun pitäisi tehdä, mutta et itse tehnyt mitään!" "Selvä, anna tänne", Calder tokaisi jo itsevarmemmin. Hän uskoi nähneensä Lilianin tekemät virheet, ja osaisi näin vältellä itse samoja.

 

Sen sijaan, että olisi mennyt lampeen, kuten usein ennen, prinssi pysytteli tällä kertaa kuivalla maalla. Hän ojensi kirveen lampea kohti, ja päätti yrittää kutsua vettä luokseen. Temppu ei kuitenkaan halunnut ottaa toimiakseen. Lilian kikatti hieman taustalla, kun prinssi lopulta joutui itse astumaan lähemmäksi lampea, mutta kirveen terän osuessa lammen pintaan vesi alkoi totella poikaa paljon paremmin. Päättäen kostaa siskolleen tämän kiukuttelun Calder yritti ohjata kirveellä veden lentämään siskonsa päälle. Temppu onnistui vähän liiankin hyvin, ja suuri vesimäärä roiskui ympäriinsä, mutta prinssin tähtäys sai iskun osumaan suureen puuhun tytön sijaan. "Mitä ihmettä sinä oikein yrität tehdä?" Lilian parahti puun takaa, jonne oli juossut suojaan kastumista. "Sen siitä saa kun ei kunnioita opettajaansa", Calder vastasi virnistäen. Vaikka temppu ei ollut toiminut täysin niin kuin hän oli halunnut, se oli kuitenkin säikäyttänyt tyttöä tarpeeksi. Kiukkuisena, ja tietäen ettei voisi tehdä paljoa muuta, Lilian näytti kieltä veljelleen.

 

"Mitä ihmettä te kaksi oikein olitte tekemässä?" Alya kysyi kun Lilian saapui takaisin punaisten lyhtyjen kadulle. "Calder opetti minulle hieman kirveen käyttöä... ja melkein upotti koko paikan siinä samalla", Lilian tuhahti. "Minne te siis tarkalleen ottaen menitte?" "Se on joku Calderin itse löytämä aukio kaupungin pohjoispuolella olevassa metsässä." Calder itse oli palannut palatsiin viedäkseen kirveen takaisin paikoilleen, mutta tulisi myöhemmin takaisin. Toiset olivat keränneet yhden tavernan täyteen Tituksen entisiä kannattajia näkemään ja kuulemaan prinssiä. Mustafa piti ajatusta edelleen typeränä, mutta poika ei ollut suostunut antamaan periksi. Lilian mietti, että se oli jopa saattanut tehdä mieheen pienen vaikutuksen, sillä sen jälkeen Mustafa oli syventynyt jopa entistä enemmän suunnitelmiinsa. "Prinssi on valmis uhraamaan maineensa ja kunnioituksensa. Vaikka en pidäkään siitä, minun on tehtävä suunnitelmat niin, että ne vahingoittaisivat häntä mahdollisimman vähän." Niin mies oli ainakin oli sanonut.

 

Titus ei saanut kovinkaan suurta suosiotaan saapuessaan paikalle, vaikka taverna oli lähes täynnä hänen entisiä kannattajiaan. Monet mulkoilivat poikaa kauempaa, mutta muutama huusi myös loukkauksia ja käski tämän painua sinne minne katosikin, ja jättää mieluusti tulematta takaisin. Baarimikon tiukka käsky käyttäytyä kunnolla kuitenkin toimi vielä varsin hyvin hiljentimenä alkuillasta. "Pahinta mitä talosta löytyy", Titus tilasi tiskiltä. Hän tarvitsi jotain rohkaisua, ennen kuin puhuisi ihmisille. Hän saattoi kuitenkin kuulla, että suurista puheistaan huolimatta poika olisi oikeasti pelkuri, mutta Titus nieli jokaisen sanan hiljaisena. Vielä vähän aikaa, vielä muutama pieni hetki, ennen kuin hänen pitäisi poistaa maskinsa lopullisesti. Kuitenkin tuoppi tyhjeni aivan liian äkkiä, ja tämä oli ainoa, jonka hän oli sallinut itselleen. Se oli nyt sitten menoa.

 

"Hei, mitä sinä oikein teet? Alas siitä", baarimikko huusi kun Titus suurieleisesti nousi tiskille seisomaan. "Tarvitsen hetkeksi teidän kaikkien huomion", Titus kuulutti, saaden monet vähin odotuksin latautuneet katseet itseensä. "No sen sinä sait. Nyt, alas!" baarimikko kuitenkin jatkoi, läpsien poikaa jaloille. "Jos tästä koituu vaivaa, korvaan sen myöhemmin. Mutta nyt, anna minun puhua", Titus sähähti miehelle, joka ei vieläkään ollut tyytyväinen, mutta lopetti häiritsemisen. "Tiedän, etten ansaitse kenenkään teistä läsnäoloa täällä, mutta en voi kiittää tarpeeksi, että tulitte kuitenkin. Teille on kerrottu, kuinka minä haluan korjata virheeni, ja kuinka haluan viedä tehtäväni loppuun. Kuolleen naisen kunnioituksen, joka on odottanut aivan liian kauan oikeuttaan. Mutta minun on kerrottava teille ensin jotain. Minä tunsin tuon naisen. Tunsin Sheilahin, paremmin kuin kukaan teistä osaa kuvitellakaan", Titus puhui kovaan ääneen, ja hitaasti otti koko ajan käärettä pois kädestään. Vain baarimikko huomasi tiskille hiljalleen ilmestyvän siteen, muiden katseiden kiinnittyessä pojan koko olemukseen. Huomaten ensimmäisenä pojan kädessä olevan polttomerkin mies henkäisi yllättyneenä, mutta samassa Calder jo repi silmälappunsa pois. "Hän oli äitini! Kyllä, minä olen Calder, mutta myös Titus, Calder Titus Vinemar, teidän prinssinne!" poika julisti kovaan ääneen, saaden koko baarin kerralla hiljaiseksi. "Minä tiedän, mitä tapahtui vuosia sitten, ja kerron teille, että se ei ollut maanpetos! Mies, jota kutsutte kuninkaaksi, ei ole puoliksikaan sen valtaistuimen arvoinen, jolla hän nyt istuu! Hän pääsi asemaansa avioliiton kautta, mutta surmasi oikean hallitsijanne aivan silmienne edessä! Hän ei hävennyt tai katunut tekoaan, kun julisti julmimman mahdollisen tuomion vaimolleen, jota lupasi rakastaa! Voiko kukaan teistä kunnioittaa sellaista miestä? Kumartaa sellaisen miehen edessä? Eikä hänen pahuutensa pääty kuningattareen, hän ei ole kohdellut minua poikanaan kertaakaan! Minut pelasti äitini, joka uhrasi henkensä suojellakseen minua! Hänen jälkeensä hänen uskollisimmat sotilaansa kasvattivat minut siksi mieheksi, jonka te nyt näette edessänne! Kuinka monen kanssa olen jakanut pöytäni? Kuinka moni on voinut puhua minulle kuin veljelleen? Tekeekö kuningas teille niin? Lupaan nousta kansani, teidän kuninkaaksenne, ja kuulla teidän äänenne kuten aina ennenkin, jos vielä kerran suostutte seisomaan rinnallani, ja tuomaan oikeuden äitini sielulle, jonka hän ansaitsee!"

 

Moni oli enemmän hämmentynyt prinssin esityksestä. He eivät tienneet, mitä heidän kuuluisi ajatella. Heidän edessään seisoi valtion oma prinssi, joka oli kaiken tämän aikaa piilotellut henkilöllisyyttään, mutta nyt tämä samainen nuori mies paljasti heille koko suuren totuuden. "Hyvä on, näen kyllä että olette hämmästyneet", Calder myönsi lopulta. "Mutta se ei tarkoita, etteikö prinssinne voisi antaa teille vielä jotain lisääkin. No niin, te mykäksi muuttuneet ruojat, katsotaan onko teistä tyhjentämään valtion kassa!" prinssi julisti yllättäen, "Tänä yönä saatte kaikki juoda minun maksuuni!" Tämä sai vihdoin ja viimein äänen palaamaan tavernan asiakkaille. Vaikka kaikilla oli vielä sulatettavana Calderin tarina, juoma näille kelpasi, ja moni huusi ja hurrasi innoissaan. "Todellako, voitat kansan puolellesi alkoholilla?" Mustafa kysyi, kun Calder liittyi hänen ja muiden seuraan. "Annetaan ihmisille yhden yön ajan jotain mitä he haluavat. He ovat ansainneet sen", prinssi sanoi, ja hymyili katsellessaan kiireiseksi muuttunutta tiskiä.

 

When the darkness closed in all around / It didn't bring us down / It only made us stronger for those days / When they turned our dreams to distant thoughts / The embers still burned hot / And now the flames will blaze

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

 

Kapinallisarmeijan palaaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Vaikka Calder sai vihdoin kannattajansa takaisin, hän halusi paluunsa olevan täydellinen, eikä halunnut heittää yhdenkään ihmisen panosta hukkaan. "Milloin sinä olet noin vaativaksi alkanut?" Mustafa kysyi, kun koko porukka jälleen oli kaupungin kartan ääressä miettimässä. "Haluan tämän vain olevan täydellinen", Calder vastasi, yrittäen samalla keksiä jotain, "Mutta sen on oltava myös jotain sellaista, mikä tulee jäämään ikuisesti Vinemarin historiaan. Kuninkaan rikokset tulee saada tuotua julkisuuteen, ja minä pidän huolen, että kenellekään ei jää epäilystä, kuka on todellinen paha." "Meillä on myös yllätys puolellamme", Allawi muistutti, "Kukaan ei odota Tituksen paluuta, saati sitten, että Titus olisikin prinssi." "En minä pahakseni näyttävyyttä pistäisi", Calder myönsi naurahtaen. "Ota tämä tosissasi, poika", Mustafa ärähti vihaisena. "Otan tietenkin. Mutta Lawin sanoissa on järkeä. Ehkä jos teemme tästä kunnon näytöksen, ihmiset todella näkevät, millainen kuningas todella on."

 

When oppression came here from all sides / We didn't take their lies / We saw a revolution rising / When they asked us why we're not the same / We wouldn't play their game / We are the voices crying

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

 

"Minäkin tulen mukaan", Lilian julisti täysin yllättäen. Tyttö oli ollut salakuuntelemassa oven ulkopuolella, eikä hän todellakaan pitänyt ajatuksesta, että hänen veljensä joutuisi vaaraan. "Lili, minä käskin sinun pysyä poissa", Calder muistutti tiukasti. "Minäkin voin taistella. Olen aina joutunut odottamaan turvassa, että taistelu on ohi, edes Alya ei anna minun olla mukana parantamassa haavoittuneita. En minä pelkää, että joku näkee ja tunnistaa minut kapinalliseksi", tyttö sanoi rohkeasti. "Lilian. Sinä olet prinsessa, jonka henkilöllisyys ei saa paljastua siltä varalta, että minulle käy jotain", prinssi kuitenkin jatkoi. "Sinä et voi päättää elämääni puolestani!" "Olen lipsunut jo enemmän kuin tarpeeksi, mitä sinun turvallisuuteesi tulee. Nyt, tottele", Calder määräsi, mutta sen sijaan Lilian hyökkäsikin. Kaikki jähmettyivät yllätyksestä paikalleen, mutta prinssin oli pidettävä kasvonsa neutraaleina. Tytön isältä perimänsä tikarin terä kosketti Calderin kaulaa, mutta tämä ei hätkähtänytkään. "Lilian, jos sinä haluat mukaan, sinun on kyettävä leikkaamaan kurkkuni auki. Ainoa keinosi on ottaa minun paikkani, en tule ikinä sallimaan sinun astuvan taistelukentälle", prinssi sanoi rauhallisesti. Tikarin terä viilsi pienen haavan tämän kaulaan, ja punainen veri alkoi hitaasti työntyä ulos. "No, Lilian? Miten on?" hän kysyi rauhallisesti, mutta äänen alta kuului myös pieni haaste. Ajatus veljensä tappamisesta kuitenkin pelotti Liliania. Tyttö ei halunnut menettää tätä, ei uudestaan. Hän oli luullut menettäneensä Calderin opiumille. Hitaasti tyttö vetäytyi kauemmaksi, tuijottaen haavaa veljensä kaulalla. "Olen ylpeä sinusta, Lilian. Kiitos", prinssi sanoi hymyillen, "Lupaa minulle, että pysyt turvassa."

 

But no the battle isn't won / The war has only just begun / And we'll keep fighting, keep building, a better place for us / And if they strike us down tonight / We'll sear the darkness with the light / It's revolution time, and you're on our side

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

 

"...En voi uskoa, että annan sinun toimia tällä suunnitelmalla", Mustafa huokaisi pettyneenä. "Ei se niin huono ole", Calder väitti kuitenkin huvittuneena. "Se olit sinä, joka halusi kaiken olevan täydellistä. Tämä suunnitelma--" "On juurikin sitä." Allawi nauroi sivummalla, ja jopa Laucian vaikutti tyytyväiseltä. "Musty, koska sinä kuitenkin myönnyt tähän mukaan, tiedän suunnitelman olevan hyvä", prinssi yritti piristää miestä, joka kuitenkin vain huitaisi tämän suuntaan kädellään. "Kai minun on taivuttava prinssin tahtoon. Mutta tuohon lempinimeen en taivu ikinä."

 

So let them burn / They set the fire / Now we can see / How they conspire / But they've been shattared / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

So let them burn (So we'll let them) / They set the fire (Burn tonight) / Now we can see (Watch the flames light) / How they conspire (Up the sky) / But they've been shattered (Shattared like a) / Like broken glass (Broken glass) / And now we're building better worlds / On the ashes of the past

Now they've been shattered / Like broken glass / And now we're building better worlds / On the ashes, the ashes of the past

 

"Tuota, teidän korkeutenne?" kuului ääni Tituksen takaa kun tämä pelasi korttia tavernassa. "Mikä ihmeen 'teidän korkeutenne'?" nuori mies kysyi ja kääntyi huvittuneena äänen suuntaan. Kyseessä oli nuorehko mies, joka ilmeestä päätellen ei itsekään ollut täysin varma, kuinka hänen pitäisi puhutella edessään olevaa valeasuista prinssiä. "O-olen pahoillani... Halusin vain kysyä, miksi kuningas satuttaisi vaimoaan tai haluaisi pahaa teille? Hän kuitenkin on kansalle hyvä kuningas?"  Titus oli osannut odottaa tätä kysymystä jo hyvän aikaa, ja olikin hieman ihmeissään, että kuuli sen vasta nyt ensimmäistä kertaa. "Ensinnäkin, älä ole yhtään pahoillasi. En tiedä, mistä minun olisi pitänyt loukkaantua", nuori mies vastasi ja vaihtoi muutaman kortin. Hänellä oli sillä hetkellä hyvä käsi, eikä aikonut luovuttaa yhden häiriötekijän vuoksi. "Toisekseen, en valitettavasti tiedä vastausta kysymykseesi. Niin on ollut aina syntymästäni lähtien, ja kun aikoinaan itse kysyin äidiltäni, hänkään ei osannut vastata minulle. Kuninkaan käytöksen syy on aina ollut minulle mysteeri, mutta pelkään pahoin, etten tule saamaan siihen koskaan järkevää vastausta." Kyselemään tullut nuori mies ei selvästikään ollut tyytyväinen saamaansa vastaukseen. "Tuota... Teidän ei olisi kannattanut vaihtaa niitä kortteja", tämä kuitenkin sanoi. Hämmästyneenä Titus tuijotti miestä, ennen kuin käänsi katseensa pöytään. Muut odottivat, että nuori mies paljastaisi korttinsa, ja vilkaistessaan omaa kättään prinssi huomasi hävinneensä jälleen.

 

Vielä palatessaan palatsiin nukkumaan ja odottamaan seuraavaa päivää, Hadeksen juhlaa, häneltä tavernassa kysytty kysymys pyöri prinssin mielessä. Miksi hänen isänsä niin vihasi häntä? Calder oli lapsena miettinyt sitä viimeksi, eikä löytänyt silloin ratkaisua. Hän oli yrittänyt tehdä kaikkensa ollakseen kuninkaalle mieliksi, mutta mikään ei ikinä saanut miestä lämpenemään pojalleen. Vasta äitinsä kuoltua prinssi oli vihdoin päättänyt vastata tämän odotuksiin juuri sillä tavalla, kun kuningas oli häneltä odottanutkin. Minkä niin suuren rikoksen lapsi olisi ikinä voinut tehdä ansaitakseen kaiken sen vihan? Hän tiesi, ettei voinut olla toisen miehen lapsi, hänen ulkonäkönsä oli kuin kopio isästään. Calder ei osannut keksiä muuta, kuin että hänen isänsä oli oikeasti vain niin vallanahne, ettei kestänyt antaa kruunua edes omalle pojalleen. Mutta eihän mies ollut edes syntynyt kantamaan kruunua, tämä oli päässyt valtaan käsiksi vasta naituaan hänen äitinsä. Mutta vaikka asia hämmensi Calderia kuinka, hän tiesi, ettei voinut enää palata. Hän ei ollut valmis antamaan anteeksi isälleen kaikkea sitä, mitä tämä oli tehnyt. Hän ei voisi elää ollen isälleen mieliksi, kun kuningas ei häntä halunnut muutenkaan.

 

Douglas tuijotti ulos huoneensa ikkunasta, kuten usein iltaisin ennen nukkumaan menoaan. Oli alkusyksy, ja huomenna koittaisi Hadeksen juhla, synkin Vinemarin kaikista mahdollisista juhlallisuuksista. Kuoleman jumalan juhliminen oli kuitenkin tärkeää, sillä tätä ei olisi suotavaa suututtaa, joten joka vuosi kansa juhli samoin myös kolmatta pääjumalaa, kuten muitakin. Mutta miksi hän oli tänä vuonna niin hermostunut? Hän oli saanut olla rauhassa kapinallisilta, ja huominen juhla tulisi olemaan, kuten kaikki aikaisemmatkin. "Oi, kuolleiden sielujen isäntä. Pyydän, että olette minulle ja kansalleni armollinen huomisen juhlanne kunniaksi", mies lausui yksinkertaisen rukouksensa hiljaa. Tyyni taivas rauhoitti hieman kuninkaan mieltä, ehkä hän murehti sittenkin aivan turhaan.

 

"En koskaan kuvitellut avustavani rikollista pääsemään sisälle palatsiin", Mustafa huokaisi kun hän odotti Laucianin kanssa palatsin porttien aukeamista. Kuninkaan ja Calderin lähtiessä kaupungille entisen vartijan oli tarkoitus opastaa Laucian asevarastoon ja auttaa tätä viemään valtakunnan elementtiase. "En koskaan odottanut saavani apua keikalle entiseltä vartijalta", Laucian vastasi takaisin. Sivusilmällä Mustafa mulkaisi varasta. Hänen omatuntonsa oli tehtävää vastaan, mutta suunnitelma oli yksinkertaisesti niin odottamaton, että se saattaisi toimia. "Ole kiltti, äläkä muistuta minua siitä. Jos tämä päivä onnistuu kuten toivomme, aion juoda niin paljon, että unohdan viimeiset viisi vuotta elämästäni." Varas virnisti nopeasti, vaikkakin epäili, että Mustafa saattaisi hyvinkin toteuttaa uhkauksensa.

 

Kuninkaan ja Calderin poistuessa palatsista vartijasaattueessa oli seuraavaksi Allawin vuoro. Miehen tehtävänä oli saada houkuteltua palatsi niin tyhjäksi kuin mahdollista, ja mies odotti kiltisti omassa piilossaan, että kruununpäät olivat päässeet hänen ohitseen. "No niin, katsotaanpas mitä vanha kettu saa aikaan", mies totesi itsekseen. Hän katsoi ympärilleen, huomaten palatsin lähellä olevan suurehkon tallin. Hevoset laitumella saattoivat hyvinkin olla vartijoiden ratsuja, joille ei ollut tilaa muurien sisäpuolella. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, kenen hevosia ne olivat, jos hän saisi jotenkin lauman riehaantumaan ja karkaamaan, siinä luulisi useammankin vartijan lähtevän hetkeksi paikoiltaan. "Pahoittelen, mutta arvon ratsuväelle tuli nyt kiireellisempää tekemistä", mies virnisti pahaenteisesti.

 

Kuului kova vain yksi kova paukaus, ja pian palatsin ohi laukkasi lauma hevosia. "Kehtaakin, mokoma... Haluaisin kyllä mielelläni kuulla, miten hän on selvinnyt tähän asti hengissä", Mustafa totesi hiljaa itsekseen. Mies oli kiitollinen, että hänen oma pieni tallinsa oli täysin toisessa suunnassa kaupunkia. "Sitä et saa kuulla, jos juot itseltäsi muistot koko hänen olemassaolostaan", Laucian vastasi miehen vierestä. "En kai niin. Mutta nyt, liikettä", Mustafa kuiskasi ja veti tumman huivin kasvojensa peitoksi samalla kun portilla olleet vartijat lähtivät hakemaan apua hevosten kiinni ottamiseksi.

 

Can you hear the sirens? / We're coming for your crown / There's fire on the horizon / Your walls are crashing down / We came to break the silence / We're knocking at your door / Cause for every broken promise / Is a desperate cry for war

Surrender the throne / Surrender the throne / Surrender the throne / Surrender the throne

 

Juhlaväen onneksi karanneet hevoset välttelivät torin kaltaisia vilkkaita paikkoja, ja suurimman osan kansalaisista ollessa siellä juhlimassa säästyttiin henkilövahingoilta. Kuitenkin kapinallisarmeijan väkeä oli myös soluttautunut ihmisten sekaan, ja osa näistä oli hermostuneita odotellessaan prinssinsä merkkiä, milloin heidän tulisi toimia. "Teidän korkeutenne, kansalaisten joukossa esiintyy pientä levottomuutta", eräs kiertävä vartija tuli kertomaan Douglasille ja Calderille. Prinssi pysytteli tiukasti isänsä lähettyvillä, ollakseen valmis hetkenä minä hyvänsä, kun suunnitelma pääsisi alkamaan. "Levottomuutta?" Douglas kysyi, selvästikin huolestuneena. Tätäkö hänen aikaisempi aavistuksensa ennusti? "Muutamat kansalaisista vaikuttavat käyttäytyvän hieman oudosti. Haluatteko, että poistan heidät?" "Ovatko he sitten tehneet mitään väärää?" Calder puuttui keskusteluun. "Ei, mutta--" "Sitten en näkisi syytä hermostuttaa muitakin. Tänään on kuitenkin Hadeksen juhla. Tietenkin pitää aina olla joku, jota odottaa myrskyä." "Mutta taivas on tänään niin kirkas?" vartija kysyi hämmästyneenä ja katseli taivaalle. Edes pilviä ei näkynyt kuin muutama vaalea haihtuva. "Kai tämä on sitä, mitä kutsutaan tyyneksi myrskyn edellä", prinssi totesi hymyillen, "Mutta antaa heidän olla, turha asiasta on numeroa tehdä. Kansa rentoutuu kyllä kun saa hieman viiniä juodakseen." "Kuten toivotte, teidän korkeutenne", vartija kumarsi nopeaan ja poistui. Douglas vilkaisi epäileväisesti Calderiin. "Tyyntä myrskyn edellä..."

 

Surrender the throne / Surrender the throne

Are you in the shadows / Denial's chasing you / The truth is hard to swallow / But only for the fools / So look inside the mirror / And tell me what you see / A picture perfect hero / But you're no god to me

Surrender the throne / Surrender the throne

 

Mustafan ja Laucianin oli loppujen lopuksi helppoa murtautua palatsiin, kun suurin osa vartijoista oli lähtenyt hevosten perään. Ne muutamat, jotka olivat jääneet, eivät tuottaneet ongelmia entiselle kouluttajalle ja varkaalle. Päästyään sisälle Mustafa antoi nopeat ohjeet, kuinka Laucian löytäisi asevarastolle, ja kertoi, että varas kyllä tunnistaisi kirveen heti. Mustafa itse aikoi hakea talleilta hevosen, sillä ratsun avulla he pääsisivät nopeammin prinssin lähelle tuomaan kirveen. "Oletko ratsastanut ennen?" Mustafa kysyi, kun tapasi varkaan jälleen asevaraston edessä. Laucianin antaessa kieltävän vastauksensa, Mustafa veti mahdollisimman nopeasti miehen hevosen selkään taakseen. "Ensimmäinen oppitunti, pidä vain tiukasti kiinni", mies sanoi ja iski kantapäät hevosen kylkiin.

 

Surrender the throne / Surrender the throne

 

Ihmiset ratsukon edessä juoksivat yllättyneinä karkuun, kukaan ei halunnut jäädä suurikokoisen hevosen alle. Selässä olevat Mustafa ja Laucian olivat peittäneet kasvonsa, jälkimmäisen enemmän roikkuessa ensimmäisessä kiinni henkensä edestä. Molemmat yrittivät paikantaa Calderin mahdollisimman nopeasti, jotta voisivat antaa kirveen prinssille. "Oikealle", Laucian huudahti takaa, ja kääntäen katseensa Mustafakin erotti prinssin ja kuninkaan. Ratsastaen pojan luokse Mustafa pysäytti hevosen kuin seinään Laucianin liukuessa alas ja ojentaessa kirveen Calderille. "Eikä hetkeäkään liian aikaisin", prinssi virnisti, otti itselleen hieman lisää tilaa, ja hyökkäsi kuninkaan kimppuun.

 

Throne / Surrender the throne / Surrender the throne

 

Douglas ei ollut varsinaisesti varautunut hyökkäykseen, mutta miehen onneksi hänen asuunsa kuului koristeellinen miekka, jolla hän pystyi puolustautumaan. "Mitä helvettiä sinä teet?" mies murahti ja tuijotti tuimasti poikaansa silmiin, kun heidän aseensa osuivat yhteen. "Ajattelin vain antaa pienen lahjan juhlasankarille", Calder virnisti pahaenteisesti. "Senkin piru, minä tiesin", Douglas kuiskasi vähemmän huvittuneena.

 

Surrender the throne / Surrender the throne / Back down / Surrender the throne / Back down

 

Kaaos alkoi heti Calderin hyökätessä. Mustafa ja Laucian yrittivät pitää huolta, ettei kuninkaallisten taistelua häirittäisi, ja muut kapinallisarmeijan jäsenet ymmärsivät, että oli heidän hetki toimia. Moni aloitti taistelun vartijoiden kanssa, jotta prinssillä olisi aikaa paljastaa isänsä todelliset kasvot kansalle. Osa siivileistä ei tiennyt, kuinka reagoida, ja jäivät paikoilleen suurimman osan kuitenkin juostessa ympäriinsä paniikissa. Pian joka puolella Amirmoezia alkoi kuulua aseiden kalinaa.

 

"Minä tiesin aina sinun olevan paholainen, poika", Douglas sanoi vihaisena, hyökäten itsekin voimakkaammin, "Sinä veit vaimoni ja nyt yrität tappaa minutkin." "Sinä se olit, joka äidin kaulan katkaisi", Calder muistutti vihaisena, yrittäen työntää isänsä hyökkäystä taaksepäin. Prinssi tiesi kyllä kuninkaan sotilasurasta ennen syntymäänsä, mutta oli kuitenkin selvää, että hän oli aliarvioinut miehen taidot. Hän oli aina luullut isänsä vain pyörittelevän papereita, mutta tämä oli edelleen täydellisessä taistelukunnossa.

 

Taistelu otti käänteen huonompaan Calderin osalta, kun Douglasin onnistui tarttumaan kirveen pitkään varteen. Nyt molemmat enemmän taistelivat siitä, kumpi saisi aseen käteensä. Douglasin miekka makasi maassa miehen jalkojen juuressa, eikä tämä näyttänyt enää välittävän siitä. Kuitenkaan koristeellista miekkaa ei oltu suunniteltu taisteluun, joten se oli tylsä, eikä mies sillä kuitenkaan voisi voittaa poikansa maagista asetta.

 

Molempien vihaisten tunteiden imeytyessä kirveeseen alkoi pikku hiljaa tummia pilviä kertyä taivaalle. Muutamassa minuutissa tyyni ja kirkas taivas peittyi kokonaan, ja suuret, kylmät vesipisarat alkoivat hakata ihmisiä alapuolellaan. "Sinä paholainen, et vain halua minun henkeäni, vaan pilkkaat myös jumalia", Douglas syytti. Calderin kaikki voima kuitenkin meni vain pitämään oma otteensa kiinni kirveessä, ettei hän kyennyt vastaamaan isänsä syytteisiin. Vihaisena hän kuitenkin mulkaisi miestä, jonka katse oli vähintäänkin yhtä raivostunut. Kumpikaan ei kuullut ympäriltään tulevia taistelun ääniä ja huutoja, heidän keskittyessä vain toisiinsa.

 

Calder yritti epätoivoisesti kutsua itselleen apua sateesta. Mutta vaikka vettä oli joka puolella, sateen voimakkuus ja kuninkaan kanssa taistelu häiritsivät häntä liikaa, että nuori mies saattoi keskittyä kirveen voimiin. Kirveen pinta kuitenkin muuttui nopeasti liukkaammaksi, ja molempien, Calderin ja Douglasin, oli pidettävä varansa, ettei ase vain luisuisi vahingossa toiselle. Tämä kaikki kuitenkin alkoi nopeasti osoittua prinssille liian vaikeaksi. Hän tunsi, kuinka ensin hänen käsiään alkoi palelemaan, ja siitä kylmyys levisi nopeasti muuallekin pojan kehoon. Calderin alkoi olla vaikeaa pysyä tajuissaan, kunnes kaikki pimeni.

 

Jotain lämmintä koski prinssin poskea. Hän oli uupunut, mutta silti avasi silmänsä. "Teidän korkeutenne?" nuoren palvelijattaren ääni kysyi. Epämääräisesti Calder ynähti vastaukseksi olevansa hereillä. Hänen päähänsä koski ja lihakset tuntuivat jäykiltä. Kesti hetken, ennen kuin nuori mies ymmärsi olevansa vankisellissä, ja hän oli ranteistaan kiinni seinässä. "Mitä ihmettä tapahtui?" hän kysyi hämillään. "Hyökkäsitte kuninkaan kimppuun Hadeksen juhlassa", palvelijatar muistutti. "Joo, sen minä vielä muistan, mutta kuinka...?" "Kesken taistelun te menetitte tajuntanne. Olisitte kuolleet, jos vartijat eivät olisi ehtineet tulla teidän ja kuninkaan väliin. Sitten huomasimme teidän olevan aivan jäässä. Kuningas määräsi teidät vangittavaksi ja lisäsi, että tulette kohtaamaan kuolemantuomion, ellette kuole ennen sitä selliinne." "Vai sillä tavalla", Calder totesi naurahtaen ilottomasti. "Teidän korkeutenne, mitä teille oikein tapahtui? Miksi hyökkäsitte kuninkaan kimppuun, ja sen jälkeen olitte aivan kylmä?" palvelijatar kysyi, ilmeisesti haluten uskoa kaiken takana olevan järkevän selityksen. "Kuningas on petturi", prinssi kuitenkin totesi kylmästi, "Hän on aina ollut vallanahne petturi." "Ei, sitä en usko", nuori nainen kuitenkin huudahti nousten seisomaan. "Sinäkin siis uskot hänen olevan hyvä kuningas?" prinssi kuitenkin kysyi, kohottaen katseensa palvelijattareen. "Tietenkin hän on hyvä kuningas. Hän pitää huolen kaikista valtakunnan asioista kuten pitääkin sillä välin kun te juoksentelette ties missä." Ilottomasti naurahtaen Calder pudisti päätään. Hänestä huolta pitänyt palvelijatar oli selvästikin hänen isänsä kannattaja.

 

Jäätyään yksin selliinsä Calder sai aikaa miettiä tilannettaan, mikä ei vaikuttanut kovin hyvälle hänen itsensä osalta. Hän oli säästynyt hengissä, mutta odotti nyt omaa teloitustaan. Prinssi saattoi vain toivoa, että edes joku oli nähnyt ja alkanut miettimään, kuinka armottomasti kuningas kohteli poikaansa. Että kansan keskuudessa heräisi kysymyksiä siitä, miksi nuori mies oli päättänyt hyökätä kuninkaan kimppuun Hadeksen juhlassa. Lisäksi Calderista huolta pitävä palvelija oli hänen isänsä puolellaan, joten tästä tuskin olisi paljoa apua hänelle. Ehkä ainoa positiivinen puoli hänen tilassaan oli se, että nyt prinssi tunsi aseensa paremmin kuin ennen. Hän tiesi nyt mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi ylittää rajojaan varomattomasti. Nyt nuori mies vain toivoi enää, että saattaisi vielä jonakin päivänä käyttää tätä tietoa hyväkseen.

 

"Kuule, miksi minä olen kiinni seinässä?" Calder kysyi kun palvelijatar tuli tarkastamaan prinssin vointia ja toi tälle illallista. "Kuningas on määritellyt teidät vaaralliseksi rikolliseksi, ja teitä kohdellaan sen mukaan", nainen vastasi kylmästi. Tätä selvästi ärsytti puhua kohteliaaseen sävyyn prinssille. "Selvä. Mennään sitten hänen säännöillään, vaikka täällä minä varsinkin olen täysin vaaraton." Palvelija mulkaisi prinssiä kiukkuisesti, ja tämä näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti kuitenkin sanomatta. "Milloin teloitukseni tulee olemaan? Eikö minua edes kuulustella?" "Kapinallisia jäi kiinni, ja he tunnustivat lopulta, että te rakensitte kapinallisarmeijan toista nimeänne käyttämällä. Kuningas näkee sen maanpetoksena, ja silminnäkijöitä on enemmän kuin tarpeeksi. Koko kaupunki. Mitä teloituksenne ajankohtaan tulee, se järjestetään sitten, kun voitte paremmin, isänne armosta." Calderin teki mieli väittää vastaan, mutta hillitsi itsensä. Hän ei saisi suututtaa naista, sillä prinssillä oli eräs pyyntö, jonka toivoi palvelijattaren kertovan eteenpäin. "Neiti, jos voisin pyytää sinulta pientä palvelusta?" nuori mies kysyi, "Haluaisin puhua kuninkaan kanssa, kun hänellä on aikaa. Voitko viedä viestini hänelle?" Palvelijatar ei selvästikään olisi halunnut tehdä, kuten petturiksi julistettu prinssi pyysi, mutta tämä kuitenkin oli vielä nimellisesti hänen yläpuolellaan. "Kuten toivotte, teidän korkeutenne."

 

Douglas saapui vasta myöhään illalla. Mies ei selvästikään ollut tyytyväinen, eikä olisi halunnut selvästikään halunnut tulla, mutta koki sen kuitenkin velvollisuudekseen. "Sinulla oli asiaa, Calder?" kuningas kysyi astuessaan poikansa eteen. Tämä oli tuonut mukanaan pari vartijaa, vaikka ei hänellä mitään hätää olisi ollutkaan. "Halusin vain sanoa sinulle, ettet ole voittanut", prinssi vastasi selvää halveksuntaa äänessään. "Oikeus voittaa aina lopulta, ja sanoisin sen hetken olevan varsin lähellä", kuningas sen sijaan sanoi rauhallisesti. "Oikeus olisi toteutunut, mikäli sinä olisit suostunut kuolemaan. Ei, se olisi toteutunut jos olisit avannut portit ja vastannut haasteeseeni, kun tulin ensimmäistä kertaa sinua vastaan", Calder sanoi uhmakkaasti. "...Tiesin sinun aina olevan vallanhimoinen hirviö, mutta en odottanut myös olevan näin röyhkeä", Douglas huokaisi pudistellen päätään. "Sitä sanotaan, että hirviö kyllä tunnistaa kaltaisensa. Mistä luulisit minun perineen kaiken sen?" prinssi huudahti jo selvästi vihaisempana. "Pidä suusi kiinni, paholainen", kuningas ärähti potkaisten poikaansa vatsaan, kun tämä ei voinut puolustautua. "Hyvin pian sinun on aika vastata teoistasi. Harmi vain, että sinulla on vain yksi elämä, sillä et voi maksaa kaikista menetetyistä hengistä, mutta on sekin kai jotain jumalten silmissä. Toivottavasti." "Minähän en kuole, en niin pitkään kun on edes joku, joka uskoo minua", Calder kuiskasi Douglasin loittonevalle selälle, kun tämä käänsi selkänsä ja poistui.

 

Seuraavana päivänä aloitettiin jälleen giljotiinin rakentaminen toriaukealle. Prinssi tultaisiin tuomitsemaan kaiken kansan edessä samaan tapaan kuin äitinsä. Mutta jotta samanlaiselta sekasorrolta säästyttäisiin, Calder tulisi tuomita heti seuraavana päivänä. Douglasin määräyksestä myös vankilan vartiointia tiukennettiin, sillä kuningas todella pelkäsi poikansa karkaavan. Uutinen sai monenlaisia reaktioita aikaan kansalaisissa. Prinssin kannattajat pelkäsivät tämän kohtaavan saman kohtalon kuin kuningattaren, ja alkoivat kiireesti järjestää pelastustoimia. Kuitenkaan kiire ei niinkään helpottanut asiaa, vaan pahensi sitä, ja selkeän johtajahahmon puuttuminen vain lisäsi paineita. Kuninkaan kannattajat taas olivat sitä mieltä, että prinssille yksikin päivä oli liikaa armonaikaa. Nuoreen mieheen ei ollut luottamista, kun tämä niin häpeilemättömästi hyökkäsi julkisesti isänsä kimppuun.

 

"Musty, ole kiltti ja keksi jotain", Lilian pyysi samana iltana. Hän ei halunnut nähdä veljensä kuolevan. "Lilian, minä olen sanonu sinulle jo tarpeeksi monta kertaa, että toivoisin sinun luopuvan tuon hölmön lempinimen käytöstä", mies huokaisi pudistellen päätään. "Mustafa, ole kiltti", tyttö aneli, eikä mies voinut olla kiukkuinen tälle niin pienestä asiasta kuin lempinimi. "Lilian, ymmärräthän, että kysyt nyt varsin suuria. Kuningas osaa tällä kertaa odottaa häiriötekijöitä, joten hän on varmasti tiukentanut vartiointia joka paikassa. Emme pysty viemään Calderia vankilasta kenenkään huomaamatta, vaikka mitä tekisimme." "No pysäytetään sitten teloitus!" tyttö vaati tiukasti. "En usko kuninkaan jättäneen sinnekään meille hirveästi aukkoja. Äitinne teloitus osoittautui varsin näyttäväksi tapahtumaksi aikoinaan, ja uskon kuninkaan odottavan vähintäänkin samanlaista farssia, ellei pahempaakin." "Mutta sinun on yritettävä jotain. Ihan mitä tahansa." Mustafan ilme synkkeni. "Osasin kyllä odottaa tätä. Hyvä on, voit mahdollisesti olla apuna, mutta meillä on kiire. Olen pyytänyt jo Lauciania ja Allawia olemaan valmiina huomista teloitusta varten, mutta on vielä yksi vaihtoehto, jolla veljesi voi selvitä ilman että joudumme turvautumaan väkivaltaan." Lilian nyökkäsi, hän oli pelkkänä korvana. "Uskoisin jo varsin monen käyneen puhumassa oraakkelille, mutta hän on ainoa, joka voi kumota kuolemantuomion. Ensin pitää ylipuhua oraakkeli ja sitten viesti vain pitää saada tuotua temppelistä torille ajoissa." "Eli minun pitää saada oraakkeli tulemaan paikalle?" Lilian kysyi. "Riittää, että joku pappi tai papitar tuo hänen viestinsä. Kuningas ei ole niin typerä, että menee oraakkelin toiveita vastaan edes vahingossa, ja hän varmasti haluaa ainakin varmistaa asian ennen kuin katkaisee veljesi kaulan. Lilian, jos kerta haluat olla avuksi, oraakkelin kautta voit olla sitä", Mustafa kertoi ja hymyili uupuneesti. Hän oli joutunut järjestelemään kapinallisarmeijan lyhyellä varoitusajalla mahdollisimman hyviin asemiin prinssin pelastamiseksi. "...Ja minun piti tehdä vain yksi työ hänelle..." mies huokaisi. "Ehehe, et sinä meitä hylkää. Kyllä minä tiedän, ja uskon Calderin tietävän myös", Lilian naurahti lähtiessään. "...Sitä minä epäilinkin", Mustafa sanoi, mutta hymyili kuitenkin.

 

Aluksi Lilianille ei haluttu avata temppelin ovia. "On jo myöhä, oraakkeli on lepäämässä", ovella ollut papitar ilmoitti selvästi kiukkuisena. "Teidän on pakko antaa minun puhua hänelle. Prinssin teloitusta kiirehditään juuri jotta oraakkelin mielipide ehdittäisiin sivuuttaa", Lilian kertoi. "Samalla asialla moni kävi aikaisemmin päivällä. Oraakkelia on informoitu heidän toiveistaan pitää tuomitun prinssin puolia." "Mutta onko oraakkeli tietoinen, että teloitus tapahtuu jo huomenna?" tyttö yritti epätoivoisesti saada ylipuhuttua papitarta. "Mitä täällä melutaan vielä tähän aikaan?" kolmas ääni kysyi varjoista, liittyen keskuteluun. "Oraakkeli, kuinka te olette vielä hereillä?" papitar kysyi säikähtäen. "Oraakkeli, pyytäisin saada puhua kanssanne", Lilian huudahti, kun hänelle nyt siihen tarjoutui mahdollisuus, "Pyydän, teidän on kuultava minua!" "En saanut unta. Antakaa tytön tulla sisälle. Voin kuulla hänen asiansa vielä, minua ei väsytä."

 

Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta temppeliin asetettiin sermit paikoilleen ja sytytettiin suitsukkeet. Oraakkeli asettui tuttuun tapaansa sermin taakse niin, ettei Lilian nähnyt tätä. "Tyttö hyvä, mikä painaa mieltäsi niin, että sinun on tultava luokseni yön hämärissä?" oraakkeli kysyi lempeällä äänellä. "Kyse on prinssistä. Hänet teloitetaan huomenna", Lilian kertoi, "Toivoisin teidän pysäyttävän sen. Teidän täytyy." "Prinssin rikos on tuotu tietoisuuteeni, samoin kuin tieto hänen teloituksensa ajankohdasta. Eräs vartija kävi aikaisemmin illalla kertomassa. Mutta mikä saa sinut uskomaan, että teloitus on väärä rangaistus nuorelle prinssille? Hän toimi anteeksiantamattoman röyhkeästi kuoleman isännän juhlapäivänä." "Oraakkeli, prinssi toimi juuri niin, kuten hän uskoi oikeaksi. Sitä paitsi, eikö sekin merkitse jotain, että hän selvisi hengissä, vaikka jäätyikin kesken taistelun?" Sermin toiselle puolelle syntyi hiljaisuus. "Oraakkeli?" "Saatat olla oikeassa, tämä huomiosi kiinnostaa minuakin. Jos prinssin olisi ollut tarkoitus kuolla, kirves olisi jäädyttänyt hänet hengiltä, eikä meillä kuolevaisilla olisi syytä sotkeutua asiaan." "Joten... Kumoatte kuninkaan antaman tuomion?" Lilian kysyi toiveikkaana. "Harkitsen asiaa", oraakkeli vastasi. "Ette voi harkita, siihen ei ole tarpeeksi aikaa. Pyydän, teidän on tehtävä päätös nyt", Lilian parkaisi. "Älä huolehdi. Teen kyllä päätöksen hyvissä ajoin ennen prinssin teloitusta", oraakkeli vakuutti, mutta Lilian ei siltikään suostunut lähtemään. "Pidän teitä valveilla vaikka koko yön, jos se siitä on kiinni." "Varo sanojasi, tyttönen. Puhut nyt jumalten viestinviejälle." "A-anteeksi, en tarkoittanut." "Ymmärrän kyllä huolesi, mutta suututtamalla minut suututat myös jumalat. Ja jos niin käy, en voi luvata heidän enää olevan yhtä suopeita tarjoamaan apuaan prinssille."

 

Oraakkelin varoituksista huolimatta Lilian jäi temppeliin odottamaan tämän vastausta aina aamuun asti. Vasta nähdessään oraakkelin viestinviejänä toimivan papin lähtevän ratsastamaan kohti kaupunkia tyttö saattoi vihdoin huokaista helpotuksesta. "Taidatte todella pitää prinsistä, nuori neiti?" eräs temppelin papittarista kysyi, kun herätti temppelin lattialle huojennuksesta uuvahtaneen tytön. "Hän on minulle erittäin tärkeä, kyllä", Lilian myönsi hymyillen väsyneesti. Hän oli oraakkelin temppelissä, joten hän olisi ehkä voinut kertoa olevansa prinssin pikkusisko, mutta toisaalta tyttö uskoi oraakkelin tietävän jo. Tämä kuitenkin oli jumalten lähettiläs. Keidenkään muiden ei tarvinnut tietää.

 

Asetelma oli hyvin samanlainen kuin Sheilahin teloituksessa. Tällä kertaa paikalla oli kuitenkin kapinallisia, jotka olivat varmistaneet olevansa hyvissä ajoin paikalla. Laucian ja Allawi olivat valmiina piilopaikoissaan pysäyttämään teloituksen lyhyen matkan päästä tarpeen vaatiessa Mustafan hakeutuessa mahdollisimman lähelle giljotiinia. Mies käytti häikäilemättä hyväkseen entisen vartijan asemaansa, sillä hän ei uskonut oman osuutensa vielä paljastuneen kuninkaalle. Mustafa kuitenkin varsin harvoin kävi kaupungissa, eikä silloinkaan juuri herättänyt huomiota pitäen matalaa profiilia. Mikäli Lilian epäonnistuisi oraakkelin suostuttelussa, muut olivat valmiina pysäyttämään prinssin teloituksen.

 

Aamun sarastaessa Calder tuli äitinsä tapaan toriaukella, missä häntä odotti giljotiini valmiina leikkaamaan nuoren miehen pään irti. Kuningas odotti omassa aitiossaan, ja mulkoili poikaansa, joka kieltäytyi näyttämästä pelon merkkejä. Suuri osa paikalle saapuneista Vinemarin kansalaisista oli hermostuneita ja supattelivat keskenään. Edes kuninkaan kannattajat eivät pitäneet kruununperillisen teloituksesta täysin, vaikka ajattelivatkin prinssin ansaitsevan rangaistuksen teoistaan. Mutta ilman Calderia kruunulla ei tulisi olemaan perijää Douglasin jälkeen, mutta se ei kuitenkaan näyttänyt sillä hetkellä häiritsevän kuningasta, kun tämä alkoi tuttuun tapaansa lukemaan prinssin syytelistaa.

 

"Olenko unohtanut jotain?" Douglas lopulta kysyi, ja vaikka miehen ääni pysyi tasaisena, tämän silmissä näkyi puhdasta vihaa. "Eikö tuo ole hieman huonosti muotoiltu?" Calder kysyi ivallisesti. Prinssi oli kyllä tietoinen, kuinka hänen isänsä yleensä suosi esiintyä kunniallisena, mutta nyt tämän oma mielipide pojastaan näytti ottavan miehen hetkeksi haltuunsa. "...Onko sinulla jotain, mitä haluaisit sanoa syytteisiin, poikani?" '...Muuta kuin irvuilua', kuningas esitti kysymyksensä uudelleen, irvistäen joutuessaan kutsumaan prinssiä pojakseen. "Kyllä, minulla on sanottavaa", Calder tokaisi takaisin. "Sano sitten sanottavasi", Douglas vastasi vastahakoisesti.

 

Mustafa vilkuili vähän väliä oraakkelin temppelin suuntaan. Juuri kun mies oli aikeissa antaa merkin, että kapinallisten tulisi puuttua asiaan, hän huomasi ratsukon lähtevän liikkeelle. Lilian oli onnistunut ylipuhumaan oraakkelin armahtamaan Calderin. Kääntyen takaisin teloituslavalla olevan prinssin suuntaan mies nyökkäsi hiljaisena. Hän toivoi tämän ymmärtävän, että hän selviäisi kyllä, mikäli saisi ostettua tarpeeksi aikaa, ja koko tilanne voitaisiin ratkaista ilman väkivaltaa. Muutamat hämmästyneet katseet kääntyivät myös Mustafan suuntaan, kun Calder nyökkäsi miehelle vastaukseksi, yrittäen nähdä kenen kanssa prinssi puhui sanattomasti kesken oman teloituksensa.

 

"Ensiksikin, Vinemarin kansa ansaitsee kuulla totuuden äitini teloituksesta. Hän ei koskaan ollut maanpetturi. Sinä syytit häntä rikoksesta, jota hän ei ikinä tehnytkään! Keksit sen sammuttaaksesi kuningassuvun. Onneksi olkoon, näin lähellä et ole vielä ollutkaan", Calder julisti syytöksensä Douglasia vastaan kansan kuullen. Yleisössä alkoi heti hirveä kuhina, ihmisten hämmästellessä, mitä heidän silmiensä edessä juuri tapahtui. "Hän ei vastannut syytökseeni. Vaimollani oli mahdollisuus puolustautua, ja kertoa minulle missä hän oli ollut. Olet vapaa kertomaan, mitä sinä vuonna tapahtui, jolloin hän oli kadoksissa", kuningas vastasi. "Voi, kyllä sinä tiedät. Äitini huomasi, millainen sinä todellisuudessa olet. Hän yritti vain tehdä oikein, suojella minua, joka olin tuolloin vielä hölmö ja sinisilmäinen lapsi, joka uskoi sinusta vielä jotain hyvää. Pelkkä muistelu saa minut tuntemaan itseni typeräksi", Calder naurahti ilottomasti. "Yrität vain hidastaa tuomiotasi, huomaan sen", Douglas vastasi, kommentoimatta häntä vastaan heitettyjä syytöksiä, "Mutta totuus on, että olet noussut kapinaan minua, kuningasta, vastaan. Tunnet lain, ja tiedät mikä on petoksen hinta." "Totta, olen syyllistynyt moneen syntiin. Ja tiedän kyllä rikoksieni seuraukset ja tulen maksamaan niistä kun sen aika tulee. Mutta Douglas, se päivä ei ole tänään!" Calder julisti lopulta äänekkäästi, samalla kun oraakkelin viestinviejä saapui paikalle.

 

Huomatessaan oraakkelin lähettilään Douglas yhdellä kädenliikkellä hiljensi kansan ja samalla pysäytti hetkeksi teloituksen. Hän olisi halunnut antaa määräyksen lopettaa prinssin elämä, mutta kun oraakkeli oli lähettänyt lähettiläänsä, kuningas ei uskaltanut antaa määräystä kuulematta tätä ensin. Papin saapuessa paikalle tämä huokaisi helpotuksesta huomatessaan olevansa ajoissa. Ihmiset antoi tälle heti tilaa, kun mies ratsasti väkijoukon poikki. "Oraakkeli on armahtanut prinssin, teidän korkeutenne", ratsailla oleva mies ilmoitti päästessään kuninkaan aution luokse. "Saanko tiedustella syytä armahdukselle? Prinssi on syyllistynyt kapinointiin ja yritti julkisesti surmata minut, vieläpä Hadeksen juhlapäivänä", Douglas kysyi, peittelemättä tyytymättömyyttään. "Oraakkelin tiedossa on, että Vinemarin vesikirves tottelee prinssiä. Hän haluaa tietää, mikäli jumalilla on prinssille tehtävää vielä elämänsä aikana. Poseidon ei lainaa turhaan voimiaan." Kuningas nyökkäsi hiljaa kuunnellessaan papin puhetta. "...Vapauttakaa poikani", hän lopulta julisti vihaisena, "Calder, olet henkesi velkaa jumalille. Sinun tulisi käydä kiittämässä heitä armonosoituksestaan." Prinssin kasvoilla kävi avoimen helpottunut ilme, kun tämä huokaisten nousi seisomaan ja vapautettiin kahleistaan. "Sen teen, voit olla varma siitä", Calder vastasi isälleen ja hymyili.

 

Heti ensimmäisenä Calder lähti papin mukana oraakkelin temppeliin. Hän halusi käydä kiittämässä tätä armahduksesta, ja saatuaan vähän levättyä Lilian lähti prinssin mukana takaisin kaupunkiin. Temppeli sijaitsi lyhyen matkan päässä kaupungista, joten sisaruksilla oli siinä hyvin aikaa keskustella. "Ehkä minä aliarvioin sinut", Calder myönsi Lilianille kun he lähtivät temppelistä. "Ainahan sinä aliarvioit minut", Lilian naurahti väsyneesti ja haukotteli, "Sinun pitäisi tehdä minusta ehkä kapinallisten komentaja Mustyn tilalle." "Ehkä minä joudun tekemäänkin, ellen saa häntä ylipuhuttua jäämään. Jo tämä oli enemmän kuin odotin että hän auttoi minut karkuun kuolemalta", prinssi hymyili hieman surkeasti. Huomaten tämän Lilian taputti veljeään selkään nauraen. "Tyhmä tyhmä Calder, Musty ei olisi auttanut sinua alkuunkaan jos hän ei välittäisi. Luota meihin vähän enemmän." "Missä välissä sinä olet alkanut puhumaan itsestäsi monikossa vai onko tässä jotain, mitä minä en tiedä?" Calder kysyi huvittuneena. "Ei mitään sen ihmeellisempää, kuin että sinä olet tyhmä", Lilian muistutti, ja näytti kieltä veljelleen.

 

Saatettuaan Lilianin kotiinsa Madamen hoiviin Calder palasi itse takaisin palatsiin. Hän tunsi, että hänen olisi hieman selitettävä itseään palvelusväelle. "Teidän korkeutenne, kuulin uutiset, onneksi olette kunnossa", nuori vartija sanoi lähestyen prinssiä melkein heti kun tämä oli päässyt palatsin porteista sisälle. "...Kiitos? Ja sinä olet?" Calder kysyi hämmentyneenä. Hän ei ollut aikaisemmin juuri kiinnittänyt huomiota vartijoihin kovinkaan paljoa ja tiesi omat henkivartijansa vain nimeltä ja kasvoilta. Hänelle puhumaan tullut nuori vartija kuitenkin saattoi hyvinkin olla vielä varsin uusi, ehkä jopa aivan vasta aloittanut. "Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne. Nimeni on Eli Mishra ja--" "Rauhoitu, hengitä välillä", Calder keskeytti innokkaan nuoren. "Kiitos, teidän korkeu--" "Ja lopeta tuo 'teidän korkeutenne' jankutus. Se on kiusallista jopa minulle, ja usko pois, minä en helpolla nolostu." "Anteeksi?" "Ei mitään. Jatka, mitä olit sanomassa?" Calder huokaisi. Hän ei ollut ehtinyt jutella uuden vartijan kanssa vielä paljoakaan, muta jo nyt hän tunsi olonsa väsyneeksi tämän energisyydestä. "H-halusin vain toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin", Eli selitti nolona, prinssin kohottaessa toista kulmaansa kysyvästi. "Teidän täytyy olla uupunut, en usko vankilan olevan kovin mieluisa paikka nukkua." "Kiitos muistutuksesta. Melkein unohdin jo, kuinka kipeät kädet ja selkä minulla oli." "S-suokaa anteeksi, en tarkoittanut..." "Eli? Mitä jos jutellaan myöhemmin, mikäli sinulla on vielä jotain oikeaakin asiaa", Calder keskeytti toisen. Hän oli ehkä prinssi, mutta Eli oli aivan liian hermostunut puhuessaan melkein samanikäisen nuoren miehen kanssa. "Tietenkin. Levätkää rauhassa", Eli kiirehti vielä sanomaan ja kumarsi Calderin jo poistuvalle selälle.

 

Vasta myöhemmin Calderille selvisi, että se oli nimenomaan ollut Eli, joka oli pelastanut hänet kuninkaan iskulta kun prinssi itse oli menettänyt tajuntansa käytettyään liikaa kirveen voimia. "Se oli niin upeaa, hän oli niin sankarillinen", palvelusneito kehui Elin toimia kun toi prinssille lounasta tämän huoneeseen. "Niinkö? Hän vain talloi minut jalkoihinsa ja hyppäsi kirveen eteen?" prinssi kysyi sarkastisesti. "Ei suinkaan! Tai en ainakaan usko siinä käyneen aivan niin... Mutta kaikki paikalla olleet vartijat puhuivat pitkään, kuinka vasta linnaan palkattu alokas ritarillisesti pelasti teidät. Hän hylkäsi oman vastustajansa rynnätäkseen väliin, vaikka olisi voinut helposti saada miekan selkäänsä." "Eli siis todella on uusi tulokas? Siinä tapauksessa ei ihmekään, ettei hän näyttänyt osaavan puhua." "Teidän korkeutenne?" "Unohda. Puhuisin mielelläni hänelle uudestaan. Jos näet Elin, lähetä hänet luokseni. Haluaisin kiittää häntä", Calder lopulta sanoi. Hän ei täysin tiennyt, kuinka reagoida tilanteeseen. Eli oli antanut kuitenkin itsestään varsin kömpelön ensivaikutelman.

 

"Tahdoitte nähdä minut, tei--", Eli sanoi, astuessaan sisään. Hän kuitenkin keskeytti lauseensa Calderin ilmeen muistuttaessa, mitä prinssi oli aikaisemmin sanonut. "Tuota, mikäli ette tykkää tulla puhutelluksi 'teidän korkeutena', kuinka minun puhua teille?" "Sinuttelemalla ja sanomalla Calder", prinssi sanoi huokaisten. Hän sai kuulla teitittelyä muutenkin suurelta osalta palvelusväkeä ympäri vuorokauden. "E-enhän minä nyt niin voi--" "Kyllä voit. Nyt se turpa rullalle", Calder lopulta huokaisi ja Eli hiljeni ja tuijotti prinssiä silmät lautasen kokoisina yllätyksestä. "Tuota..." nuori vartija aloitti kiusaantuneena. Hän ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt huomauttaa prinssin puhetavasta. "Anna minun puhua, Eli. En tiennyt vielä palatessani, mutta sain kuulla, että se olit sinä, joka pelasti minut. Kiitos siitä", Calder lopulta sai sanottua oman osansa. Hetken Eli vain tuijotti prinssiä yllättyneenä. "Tuota, siinä kaikki mitä halusin sanoa. Olen kiitollinen", prinssi jatkoi, yrittäen herättää vartijan transsistaan. "Tietenkin! Olette prinssi, ja vartijana on minun työtäni suojella teitä. Tämä on suuri kunnia." "Eli, mitä minä juuri sanoin sinulle siitä, miten haluan sinun puhuttelevan itseäni?" "S-sinuttelemalla ja kutsumalla teitä nimeltä, mutta--" "Ei mitään muttia. Sinä olet ansainnut sen. Pelastit minut varmalta kuolemalta. Katson, ettei tekosi jää palkitsematta." "Minulle riittää, että saan työskennellä alaisuudessanne, prinssini. Linnan vartijat ovat alansa parhaimpia, ja jo pienestä pojasta asti on ollut unelmani työskennellä täällä." "Sehän on... Mukava kuulla", Calder sanoi tietämättä kuinka reagoida Elin innokkuuteen. Tähän asti hän oli ollut se äänekäs ja muiden hermoille käyvä kiusankappale, ja oli outoa nähdä jonkun voittavan hänet siinä.

 

"Prinssi Calder, minne olette menossa tähän aikaan illasta?" Eli kysyi kun näki Calderin yrittämässä päästä vartijoiden ohi kaupungille. "Eli, me puhuimme jo aikaisemmin tuosta teitittelystä", prinssi huokaisi kääntyen nuorta vartijaa päin. "Se ei valitettavasti käy. Niin läheinen puhetyyli on vielä aivan liian aikaista", nuori vartija ilmoitti, "Kukaan ei uskoisi minun olevan pätevä tehtävääni, jos kohtelisin teitä kuin vertaistani." "...Mitä minun pitää oikein tehdä, että sinä tottelet?" Calder huokaisi suurieleisesti. "Tuota, lain mukaan voitte määrätä minua tekemään mitä hyvänsä mutta..." "Hienoa! Eli, ole hiljaa ja seiso siinä", Calder tokaisi ja yritti rynnistää palatsin portilla olevien vartijoiden ohi. Kuitenkin toinen vartijoista sain prinssin olkapäästä kiinni, pysäyttäen tämän siihen. "Kröhöm, teidän korkeutenne, en voi valitettavasti päästää teitä lähtemään palatsista enää näin myöhään. Eli, saata prinssi takaisin huoneeseensa. Ja katsokin, että hän ei lähde sieltä enää tälle iltaa." Hieman hämillään nuori vartija vilkaisi prinssiään. Tuntien hävinneensä tällä kertaa Calder huokaisi jälleen dramaattisesti ja lähti kävelemään takaisin palatsia kohti. "Tule, Eli. On varmaankin ammattitaitoisen vartijan tehtävä seurata esimiestensä ja ylempiarvoistensa käskyjä, vai kuinka?" "Kyllä prinssini."

 

"Koska sinun pitää ilmeisesti vahtia, että minulla on tylsää loppuilta, jää minulle seuraksi, Eli", Calder sanoi astuen omaan huoneeseensa. "Prinssini, eikö teidän kuuluisi levätä, olette juuri kokeneet paljon ja melkein menettäneet henkenne. En halua olla teille häiriöksi, varsinkin näin myöhään", Eli sopersi, mutta seurasi kuitenkin prinssiä huoneeseen. "Parasta lääkettä uupumukseeni olisi ollut nainen sylissä ja kolpakko kädessä. Vai haluatko sinä tarjoutua täyttämään heidän virkansa", Calder kuitenkin tokaisi, saaden vartijan punastumaan ja kääntämään katseensa lattiaan. "Teidän ei olisi suotavaa puhua tuohon tyyliin, prinssini." "Mitä? Eikö sinun tehtäväsi muka ole palvella minua? Vai yritätkö sanoa, etten minä ole mieleesi?" prinssi lausui virnuillen ja asteli Elin eteen. "T-tehtäväni on pitää huolta, että teillä on kaikki kunnossa, prinssini. Sillä ei ole mitään tekemistä ulkonäkönne kanssa." "Ai, enkö sitten ole muuten vain sinun tyyppiäsi?" "A-asian voi toki ilmaista noinkin..." "Mutta ei kai pienessä viattomassa kokeilussa ole mitään pahaa?" "E-ei!" Eli lopulta huudahti ja tönäisi Calderin kauemmaksi, kun prinssi tuli aivan liian lähelle ja puheli sopimattomia.

 

Calder sai juuri viime hetkellä pidettyä tasapainonsa ja huokaisten asteli sänkynsä luokse ja istuutui nostaen Sphintuksen pään syliinsä alkaen hitaasti silittämään käärmeen suomuista päätä. "Jos sinä noin tiukka asiasta kerta olet niin selvä, saat viihdyttää minua jotenkin muuten. Tule istumaan tänne", Calder määräsi avoimesti tympiintyneenä. "E-en usko, että se on tässä tilanteessa soveliasta, prinssini", Eli yritti kieltäytyä. Nuori vartija olisi halunnut mieluusti poistua koko huoneesta, muttei voisi tehdä niin ennen kuin oli saanut luvan lähteä. "Rauhoitu, en minä toivottomaan tapaukseen aikaani jaksa tuhlata." Calderin ääni oli rauhallinen, joten Eli päätti luottaa prinssin sanaan ja käveli nuoren miehen eteen. Hän ei kuitenkaan istuunut prinssin viereen, vaikka Calder olikin näin käskenyt. "...Sinusta tulee vielä hyvä vartija. Olet jo yhtä tylsä ja jäykkä kuin kaikki muutkin", Calder totesi lopulta. "Toimin vain kuten minulle on opetettu", Eli puolustautui, "Ylempiarvoisille tulee olla aina kohtelias ja heitä tulee totella kaikkina aikoina." "Ja torjua tönimällä?" "S-se oli täysin teidän oma vikanne. Kukaan ei varoittanut, että saattaisitte käyttäytyä noin... sopimattomasti. Tarkoitukseni ei ollut loukata tai satuttaa teitä, olen erittäin pahoillani." "Kouluttajasi eivät maininneet, että minä voisin olla tällainen? Voi Eli, minä voin olla paljon pahempikin", Calder naurahti. "Pyytäisin teitä pidättäytymään moisesta käytöksestä. En tiedä kuinka minun tulisi siihen reagoida, enkä haluaisi aiheuttaa ongelmia." "Eli sinä olet poissa laskuista, mutta muut ovat vapaata riistaa?" "Ei! Teidän ei tulisi käyttäytyä säädyttömästi kenenkään palvelusväen suhteen!"

 

Eli oli niin vakava, että Calder lopulta repesi nauramaan. "Prinssini?" "En tiedä itsekään, mikä tässä on niin huvittavaa", prinssi myönsi, "Miten joku voikaan olla yhtä aikaa noin viihdyttävä ja tylsä?" "Anteeksi, kuinka minä tarkalleen olen mielestänne viihdyttävä? Tai tylsä?" "Viihdyttävä siinä suhteessa, että olet noin äärimmäisen viaton, mutta tylsä kaikessa tuossa vakavuudessa ja omien ajatusten puutteessa." "Minulla on omia ajatuksia!" Eli huudahti, selvästikin hieman suuttuneena, että prinssi oli väittänyt toisin. "Niinkö? Kerro toki sitten näistä omista ajatuksistasi. Mitä sinä ajattelet itse? Tähän asti ainakin olet vielä seurannut jokaista typerää sääntöä ja niiden pienintäkin pilkkua." "Minä... Olen aina halunnut vartijaksi. En olisi tässä, jos en olisi osannut päättää sitä itse", Eli kertoi. "Mutta sen jälkeen et ole tehnyt mitään muuta kuin seurannut sääntöjä." "Sellainen hyvä vartija on! Tehtäväni on seurata sääntöjä ja suojella teitä." "Ainoa oma ajatuksesi, mitä kuulen tuossa on, että halusit olla vartija. Sen jälkeen olet heittänyt omat aivosi menemään, mutta eipä näytä siltä, että kaipaisitkaan niitä." "Ei pidä paikkaansa! Suojelin teitä, kun kuningas yritti tappaa teidät! Olen uskollinen kuningasperheelle. Olen uskollinen teille. Kuningas meni naimisiin kruunun kanssa, mutta te olette Vinemarin hallitsijasuvun verenperillinen. Tein taistelun aikana oman päätökseni suojella teitä ja valtakuntaa." Elin sanat saivat Calderin hiljaiseksi. Hän ei ajatellut tämän nuoren vartijan ajattelevan noin syvällisesti. Se teki suuren vaikutuksen prinssiin. "...Hyvä on. Eli, voit mennä lepäämään. Olet tehnyt työsi esimerkillisen hyvin. Älä huoli, alan itsekin nukkumaan."

 

Seuraavana päivänä Eli seurasi Calderia, kun tämä lähti käymään torilla. "Mikä koiranpentu sinä nyt olet?" prinssi kysyi tympiintyneenä. "Puhuin muutaman vanhemman vartijan kanssa, ja he kertoivat teidän huonosta tavastanne olla palaamatta palatsiin." "Vanhat kurttunaamat... Antaisin heille potkut jos he eivät olisi muissa tehtävissään päteviä", prinssi nurisi ja nappasi läheisestä kojusta mandariinin jatkaen matkaansa pysähtymättä. "Tule työpäiväsi päätteeksi pyytämään maksua palatsista", Calder vastasi kiukkuisen kauppiaan huutoihin, Elin pysähtyessä maksamaan hedelmä.

 

"Miksi teidän on käyttäydyttävä tahallanne noin huonosti?" Eli kysyi juosten prinssinsä kiinni. Calder ei ollut ehtinyt kadota tarpeeksi hyvin ihmismassan sekaan sillä välin kun vartija oli ollut maksamassa prinssin pientä hedelmäryöstöä. "Jotta saisin karistettua ylimääräisen varjoni pois", Calder vastasi, "Sitä paitsi, minulla on omia asioitani hoidettavana." "Seuraan teitä sinne sitten, prinssini. Saanen kysyä, mitä asioita teillä on hoidettavana?" Eli kysyi. "Omia asioitani. Sinun ei tarvitse huolehtia niistä. Sitä paitsi olen aina tähänkin asti onnistunut palaamaan palatsiin täysissä sielun ja ruumiin voimissa, sinulla ei ole mitään syytä olla huolissasi", Calder yritti hätistellä Eliä sanoillaan. "Mikäli ette kerro minulle, en voi valitettavasti olla varma, ettei mikään uhkaa turvallisuuttanne. Tehtäväni on huolehtia, että palaatte palatsiin vahingoittumattomana ja hyvissä ajoin." Turhautuneena Calder lopulta pysähtyi ja kääntyi ympäri. "Eli, siellä minne olen menossa minua ei uhkaa yhtikäs mikään. Ja lisäksi voin luvata kyllä, että osaan pitää täydellisesti huolta itsestäni, mikäli tilanne vaatii." Ennen kuin vartija ehti vastata, prinssi työnsi lopun mandariinista tämän suuhun. Hedelmä oli kitkerä.

 

Lopulta Calderin oli hyväksyttävä, ettei Eli aikonut jättää häntä rauhaan. Vartija oli erittäin innoissaan työstään ja sen tuomasta vastuusta. Tämä ei ollut koskaan uskaltanut edes kuvitella pääsevänsä työskentelemään niin lähellä prinssiäi näin aikaisessa vaiheessa työuraansa. "Mitä me täällä teemme?" Eli kysyi kiusaantuneena, kun Calder päätti keskellä päivää lähteä käymään Madamen luona. "Kuten sanoin, olen täällä omilla asioillani", prinssi virnisti, yrittäen saada vartijan tuntemaan olonsa epämukavaksi ja poistumaan. "M-mutta ette kai te... Keskellä päivää?" "Minä teen mitä haluan", Calder totesi, astuen sisälle.

 

"Lemmikkini, päätit vihdoin tulla tapaamaan minua jälleen", Madame hymyili huomatessaan prinssin, "Ja toit mukanasi suloisen uuden tuttavuuden, mikset esittelisi häntä?" "Tietenkin. Madame, tämä on Eli, hän on ilmeisesti aloittanut työnsä henkivartijanani minun huomaamattani", Calder virnisti. "Eli Mishra, hauska tutustua, arvon leidi", nuori vartija esittäytyi naama punaisena. Huvittuneena Madame mittaili Eliä katsellaan, vartijan nolostuessa hetki hetkeltä enemmän. "P-prinssini... K-käykö hän täällä useinkin?" "Voi, pikkuinen, prinssisi on yksi vakioasiakkaistani." "Madame, minulla olisi pieni pyyntö", Calder kuitenkin keskeytti kaksikon. "Mitä vain lemmikkini." "Halusin itse asiassa tavata armeijani jäsenten kanssa jo eilen, mutta kohtasin lähtiessäni hieman esteitä. Luuletko saavasi viestin välitettyä kaikille kuinka pian?" "Jos laitan tyttöni töihin, voit tavata heidät jo tänä iltana", Madame vastasi hymyillen, "Jää tänne toki odottamaan, mikäli aikasi sallii, ilahduttaisit minuakin siinä samalla."

 

Kiusatakseen Eliä Calder päätti jäädä bordelliin. Vartija ei olisi halunnut olla siellä, hän tiesi saavansa moitteita jos hänet tunnistettaisiin ja tieto pääsisi leviämään. Kuitenkaan Eli ei voinut vain lähteäkään ja jättää prinssiään yksin bordelliin, joten vastahakoisesti nuori vartija istui pöydän ääreen Calderin viereen. Kiusatakseen vartijaansa hieman lisää prinssi tilasi juoman myös tälle. "E-ei teidän olisi tarvinnut..." Eli sanoi ja tuijotti edessään olevaa lasia. "Älä nyt. On tylsää juoda yksin. Ja kun sinä et suostu vain katoamaan, saat luvan juoda kanssani."

 

Aina välillä osa Madamen nuorista työntekijöistä tulivat juttelemaan Calderille ja Elille. Kiusatakseen nuorta vartijaa prinssi yllytti naisia juttelemaan enemmän Elille, ja nämähän nauttivat kysymyksien esittämisestä. Kuunnellessaan keskustelua Calder sai selville Elin olevan häntä nuorempi, vasta 16-vuotias. Tämä oli ansainnut paikkansa vartijoiden joukossa Calderin ollessa vankilassa, puolustettuaan prinssiä kuninkaalta Hadeksen juhlan aikana. Nuoren alokkaan teko oli tehnyt tämän kouluttajaan suuren vaikutuksen, ja Eli oli saanut ylennyksen heti seuraavana päivänä. Douglas ei ollut ollut tyytyväinen, muttei kuitenkaan voinut kieltäkään tuoreen vartijan rohkeutta. Tämän taidoissa oli vielä hiomista, mutta Eli oli ahkera ja innokas oppimaan. Vartijalla oli myös erittäin tiukka moraalikäsitys. "... Eli, mitä mieltä olet Tituksesta?" Calder lopulta kysyi. Hän oli utelias kuulemaan vartijan vastauksen. "Titus oli rikollinen, ja hänen pitäisi kärsiä rangaistus teoistaan", Eli antoi heti mallivastauksensa. "Kai sinä muistat, että minä olen Titus? Haluatko siis minun menevän takaisin vankilaan?" "En tietenkään, prinssini. Kuinka voitte edes ajatella sellaista?" "Mutta sanoit juuri että Titus..." "On rikollinen." "Ja minä...?" "Olette prinssini." Calder tuijotti Eliä äimistyneenä. Eli selvästi ajatteli Tituksen olevan paha, vartija ei vaivautunut peittelemään mielipidettään asiasta. Mutta tämä myös kieltäytyi hyväksymästä, että Calder ja Titus olivat yksi ja sama henkilö, ja kohteli heitä puheissaan täysin eri tavoin. "...Tituksen pitäisi siis joutua mielestäsi vankilaan?" "Juuri niin, prinssini. Hän on syyllistynyt moneen rikokseen." "Mutta minäkö sitten olen viaton?" "Prinssini on..." Eli hiljeni hetkeksi miettimään vastaustaan, "Eri asia. Mutta aion pitää huolen, ettette enää joudu kärsimään yhtäkään yötä vankilassa."

 

Vasta myöhään illalla Calder sai kuulla, että hänen kapinallisarmeijan jäsenensä olivat läheisessä kapakassa. "Mitä he siellä oikein piilottelevat?" Calder tuhahti. "Uskoisin, että hekin haluavat juhlia selviytymistäsi. Enkä minä sallisi teidän kääntävän kotiani ympäri,  vaikka kuinka on juhlaan aihetta", Madame nauroi. Tietenkin hän menetti siinä hieman tuloja, mutta ainakaan naisen ei tarvinnut huolehtia, että bordellin alakerta joutuisi remonttiin. "Jokainen teistä on tietenkin tervetullut jatkoille luokseni", nainen kuitenkin jatkoi iskien silmää. "Saatan hyvinkin tulla, pidä sänky lämpimänä", Calder vastasi virnistäen, ennen kuin lähti tapaamaan armeijaansa Elin seuratessa prinssinsä perässä.

 

"Sinä se et sitten kuole, vaikka kuinka härkit kuolemaa. Taisit todella suututtaa Hadeksen kun hän ei päätäsi halunnut", Mustafa sanahti harvinainen hymy kasvoillaan kun Calder istui miestä vastapäätä. Varautuneesti mies kuitenkin vilkaisi Eliä, joka ei edelleenkään suostunut jättämään prinssiä rauhaan. Calder itse kuitenkin pyrki parhaansa mukaan olemaan kuin ei olisi huomannutkaan häntä seuraavaa vartijaa. "Ja minä kun ajattelin, että jumalat eivät halua paloitella minua koska olen niin mahtava", prinssi nauroi. "Älä nyt ala liian ylimieliseksi poika. Tästä se kaikki vasta alkaa." "Totta. Joko olet suunnitellut lomamatkan eläköitymisesi kunniaksi?" "Siitä puheen ollen", Mustafa aloitti, ja lämmin hymy levisi miehen kasvoille, "Olen tullut siihen tulokseen, ettet sinä pärjää, jos en katso perääsi. Näyttäisi siltä, että eläkkeen juhliminen tulee vielä jonkun verran siirtymään, jos vielä olet kiinnostunut käyttämään apuani." Calder ei ollut uskoa korviaan. He olivat sopineet, ettei hän häiritsisi enää Mustafaa, mutta mies tarjosi nyt itse apuaan. "Tarkoitatko, että..." "Voimme unohtaa menneet. En ole niin typerä, etten huomaisi sinun todella oppineen virheistäsi. Mutta kolmatta mahdollisuutta ei sitten tule, muistakin se."

 

Eli oli ollut pitkään hiljaa, mutta hämmentyneenä keskustelusta ei voinut enää pitää suutaan kiinni. "Mistä ihmeestä on kyse, prinssini? Kuka tämä mies on?" hän kysyi tuijottaen ensin Calderia ja sitten heti perään Mustafaa. "Kuka tuo poika on?" Mustafa kysyi myöskin hieman varautuneena. "Se on Eli, työnsä nainut uusi vartijatulokas", Calder esitteli, "Ja tämä on strategistini Musty." "Hauska tavata, herra Musty", Eli sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti. "Mustafa. Calder, en vieläkään hyväksy, että käytät minusta noin typerää lempinimeä", mies huomautti. "Ai, olen pahoillani", Eli kuitenkin sanoi heti väliin, "Mutta pyydän, älkää moittiko prinssiäni, hänellä on varmastikin hyvä syy kutsua teitä herra Mustyksi." "Olisikin edes herra. Ja ei, sille ei ole mitään syytä, muuta kuin hän vain haluaa käydä hermoilleni. Olet siis juuri aloittanut palatsin vartijana? Tulet vielä huomaamaan, kuinka paljon työtä tuo poika aiheuttaa, ja sitten et puhu hänestä enää noin ylistävään sävyyn", Mustafa kertoi. Eli vilkaisi Calderiin päin, joka vain kohautti olkiaan. "Et kai sinä todella usko, mitä Musty sanoo?" prinssi kysyi leikkien viatonta. "Tulet vielä huomaamaan..." Mustafa huokaisi Elin hämmentyneelle ilmeelle.

 

Calder sai huomata yllätyksekseen, että hänen entiset kapinallisarmeijan jäsenensä olivat valmiita jatkamaan taistelua prinssin rinnalla. Ainoastaan Alya muistutti, mitä aikoisi tehdä, jos Calder erehtyisi menemään uudestaan oman päänsä mukaan yhden jäsenen vuoksi. "Kuinka sinä uskallat puhua tuohon tyyliin prinssille, nainen?" Eli kuitenkin puuttui heti tilanteeseen. "Älä sano, että olet jo nyt aikeissa toistaa saman shown?" Alya kääntyi vihaisesti Calderin puoleen. "En ole. Eli vain ei suostu jättämään minua rauhaan. Hän oli hieman yli-innokas työstään", prinssi huokaisi. "Prinssini, ette saisi sallia tämän naisen puhuvan teille tuohon tyyliin", Eli protestoi. "Minä olen tuntenut rakkaan prinssisi paljon kauemmin kuin sinä rääpäle, ja puhun hänelle tasan tarkkaan juuri niin kuin haluan", Alya sähähti. Calder seurasi huokaisten vierestä, kuinka hänen uusi vartijansa kävi sanasotaa prostituoidun kanssa. Kumpikaan Eli tai Alya ei halunnut antaa periksi. "Aikooko Eli liittyä kapinallisten puolelle?" Mustafa kysyi kun uskoi, ettei Eli kuullut häntä. "En tiedä. Mutta jos hän aikoo jatkaa seuraamistani joka paikkaan, en usko hänellä olevan muita vaihtoehtoja", Calder vastasi huolestuneena. Hän arvasi, mitä Mustafa ajatteli. "Muistamme kyllä molemmat, mitä se mies sai aikaan. Älä huoli, en aio antaa sen kaiken toistua. Testaan Eliä ensin kunnolla, ennen kuin annan hänelle luottamukseni", Calder vakuutteli, Mustafan nyökätessä.

 

Juhlat jatkuivat tavernassa vielä myöhään, ja juoma virtasi. Jossain vaiheessa muutamat asiakkaista alkoivat vaatia laulamista, saaden joukosta naurahduksia. "Todellako? Paikka on täynnä porukkaa, eikä kukaan täällä osaa laulaa?" joku huusi, saaden lisää naurahduksia aikaan. Laucian oli pysytellyt tuttuun tapaansa hieman syrjemmässä pelaamassa korttia suurimman osan iltaa. "Laucian, sinähän laulat aina joskus", miehen vieressä istunut humalainen mies sanoi. Tämä oli jo hävinnyt kaikki varansa, muttei silti suostunut jättämään pöytää. "Aina toisinaan, kyllä", Laucian myönsi. Varas lauloi vain silloin kun halusi, ei ikinä käskystä. Tosin toisen pyytävä katse sai miehen suostumaan. Kaipa heillä kuitenkin oli hieman aihetta juhlaan.

"I am flesh and I am bone / Rise up, ting ting, like glitter and gold / I've got fire in my soul / Rise up, ting ting, like glitter / Like glitter and gold / Like glitter

Do you walk in the valley of kings? / Do you walk in the shadow of men? / Who sold their lives to a dream? / Do you ponder the manner of things / In the dark / The dark, the dark the dark

I am flesh and I am bone / Arise, ting ting, like glitter and gold / I've got fire in my soul / Rise up, ting ting, like glitter / Like glitter and gold / Like glitter"

Ihmiset olivat tyytyväisiä, kun vihdoin joku aloitti laulun. Muutama vihelsi innoissaan, joku naurahti hyväntuulisesti, mutta Laucian jatkoi laulua. Se tuntui kuitenkin viihdyttävän ihmisiä sillä hetkellä.

"Do you walk in the meadow of spring? / Do you talk to the animals? / Do you hold their lives from a string? Do you ponder the manner of things / In the dark / The dark, the dark, the dark

I am flesh and I am bone / Arise, ting ting, like glitter and gold / I've got fire in my soul / Rise up, ting ting, like glitter"

"En tiennytkään Laucianin osaavan laulaa", Calder naurahti Mustafalle. "Enpä minäkään kyllä ole ennen kuullut", mies myönsi. Hän vietti muutenkin niin vähän aikaa tavernoissa, ei yleensä enempää kuin oli tarpeen. "Mieshän pääsisi teatteriin töihin jos haluaisi." "Ehkäpä, mutta sinun pitää kyllä itse ehdottaa sitä hänelle."

"I am flesh and I am bone / Arise, ting ting, like glitter and gold / I've got fire in my soul / Rise up, ting ting, like glitter

'Cause everybody in the backroom's spinning up / Don't remember what you're asking for / And everybody's in the front room's tripping out / You left your bottle at the door"

Lopulta jopa Eli ja Alya rauhoittuivat, vaikkakin mulkoilivat aina välillä toistensa suuntaan. Allawi liittyi myös lopulta muiden joukkoon tutun hyväntuulisena. "Viina virtaa, laulu soi ja onnetar hymyilee, melkoiset juhlat", mies totesi humalaisesti. Alya ja Mustafa pyöräyttivät silmiään, tietäen miehen tyhjentäneen muutaman kortinpelaajan taskut ja arvaten, ettei entinen merirosvo ollut läheskään niin humalassa kuin mitä esitti.

"'Cause everybody in the backroom's spinning up / Don't remember what you're asking for / And everybody's in the front room's tripping out / You left your bottle at the door

I am flesh and I am bone / Arise, ting ting, like glitter and gold / I've got fire in my soul / Rise up, ting ting, like glitter / Like glitter and gold / Like glitter / Like glitter and gold / Like glitter"

 

Lopulta Calder päätti antaa illan olla omalta osaltaan täydellinen, ja lähti tavernasta Elin seurasi prinssiä kuuliaisesti ulos. "En voi uskoa, että sallin teidän olla näin myöhään ulkona", vartija kauhisteli huomatessaan päivän vaihtuneen yöhön. Hän oli menettänyt ajantajunsa ja olettanut olevan vasta ilta, mutta kuu oli jo korkealla. "Rentoutuminen aina välillä on vain hyväksi", Calder vastasi hyväntuulisesti ja hengitti raikasta ulkoilmaa. Pieni viileä tuuli kävi vasten kaksikon kasvoja. "Silti. Ja kaiken huipuksi vietätte aikanne tuollaisessa seurassa. Varsinkin neiti Alya... Kuinka voitte sallia sen naisen puhuvan teille siihen tyyliin, en vieläkään voi käsittää." "Ally on yksi vanhimpia liittolaisiani, ja voin luottaa häneen täysin, kuten jokaiseen muuhunkin." "Ainoa, jonka näin olevan luotettava oli herra Mustafa, mutta hänkin on syyllistynyt Tituksen avustamiseen..." "Itse asiassa Mustafa tiesi henkilöllisyyteni heti alusta pitäen", Calder huomautti, saaden Elin melkein kompastumaan omiin jalkoihinsa järkytyksestä. "Siitä on ehkä jotain kolmisen vuotta. Nilam, silloinen henkivartijani, esitteli minulle Mustyn. He olivat yhdessä työskennelleet äidilleni, mutta hänen teloituksensa jälkeen Musty erosi tehtävistään. Minulle jäi kuitenkin onneksi vielä Nilam, ja kun aloin todella työskennellä kapinallisarmeijan eteen, hän kävi pyytämässä Mustya jälleen avuksi", prinssi selitti. "Mustafa siis on... edeltäjäni?" "Nilam oikeammin, mutta olet oikeassa siinä mielessä, että Musty työskenteli samoissa tehtävissä, ei vain koskaan minulle." "Mustafa herra on mahtava", Eli sanoi itsekseen, ja nuoren vartijan äänessä kuului selvästi tämän ihailu vanhempaa miestä kohtaan. "...Haluatko sinä sitten liittyä nyt myöskin kapinallisiin?" Calder kysyi, "Se kuitenkin on, minne sinä joudut, jos haluat jatkaa minun seuraamistani." "Seuraan teitä minne tahansa", Eli julisti, prinssin pudistellessa huvittuneena päätään. Hän ei ollut varma, ymmärsikö toinen mihin oli ryhtymässä, mutta sehän selviäisi ajan kanssa.

 

Seuraava aamu koitti kirkkaana, eikä Calderin onnistunut vieläkään pääsemään Eliltä karkuun. Prinssi joutui jatkuvasti yllättymään nuoren vartijan innokkuudesta työtään kohtaan. "Jos olen oikeassa, älä kerro minulle. Mutta on ihme ettet vahdi minua jopa silloin kun nukun", prinssi marisi. "En vahdi teitä nukkuessanne, se tehtävä on palatsin yövartijoiden vastuulla", Eli antoi mallivastauksensa. "Hetkinen, siis väitätkö sinä, että jotkut vartijat oikeasti katsovat kun nukun?" "Nyt ymmärsitte väärin." "Enkä ymmärtänyt. Eli, tuota kutsutaan vitsiksi." "Tuota... Prinssini, en ymmärrä missä kohtaa minun olisi kuulunut nauraa." "Jos näin on, sitten sinulla ei ole tippaakaan huumorintajua. Ja montako kertaa minun on kiellettävä sinua teitittelemästä?" Calder parkaisi. Nuoren vartijan jatkuva kohtelias kielenkäyttö alkoi käydä nopeasti prinssin hermoille, joka oli Tituksena tottunut kuulemaan normaalia puhetta ja piti siitä selvästi enemmän. "Se ei valitettavasti tule kuuloonkaan. Olen vasta aloittanut työssäni, enkä halua antaa esimiehilleni itsestäni huonoa kuvaa." "Sinä olet pelastanut prinssin, kuinka sinä voit enää antaa kenellekään huonoa kuvaa?" "Prinssini..." Eli aloitti, muttei tiennyt täysin mitä vastata. Hän oli saanut suuresti kehuja rohkeudestaan, kyllä, ja Calder itsekin oli pyytänyt häntä puhumaan prinssille kuin samanarvoiselle. "Te... olette minua vanhempi?" vartija keksi nopeasti tekosyyn, Calderin kohottaessa toista kulmaansa. "Ja nyt sinä kuullostat siltä, kuin minä olisin harmaantumassa..."

 

"Mitä sinä sitten oikein saat tehdä, jos et puhua minulle normaalisti?" Calder lopulta kysyi. "Teen mitä ikinä pyydätte, tietenkin kykyjeni rajoissa." "Sinä torjuit minut aikaisemmin", prinssi muistutti, saaden vartijan jälleen punastumaan. Eli ei ehkä ollut kaikista huumorintajuisin ihminen jonka prinssi oli tavannut, mutta tätä oli äärimmäisen helppoa ja hauskaa kiusata. "Saanen korjata sanomisiani siis. Kykyjeni ja moraalini rajoissa." "Ai ongelma oli moraalissa? Miten sinä sellaiseen lopputulokseen oikein olet onnistunut päätymään?" "Vihjailemanne toiminta on soveliasta vain toisiaan rakastavan pariskunnan kesken, prinssini. Kunnioitan teitä, mutta en ajattele teistä romanttisesti", Eli yritti selittää parhaan taitonsa mukaan. Vartija todella pelkäsi, kuinka prinssi aikoi tällä kertaa ymmärtää hänen sanansa.

 

Saatuaan tarpeekseen prinssi lopulta suunnisti harjoituskentälle, missä sotilaat harjoittelivat toisiaan vastaan. "Prinssini, haluaisitteko kokeilla harjoitella jota kuta tiettyä vastaan? Voin käydä kysymässä puolestanne", Eli tarjoutui jälleen lähes heti. "Ehkä minun olisi hyödyllisempää harjoitella elementtiaseella, minun pitäisi kuitenkin joskus tulevaisuudessa kyetä käyttämään sitä", Calder vastasi, ja samassa Elin katse siirtyi maahan ja nuoren vartijan olemus muuttui vaikeaksi. "Tuota... Prinssini ei siis ole vielä kuullut kuninkaan määräyksestä", tämä aloitti, Calderin kääntyessä hämillään vartijan puoleen. "...Hadeksen juhlan jälkeen kuningas määräsi, ettei kukaan, varsinkaan te, saisi koskea aseeseen. Kirves on suljettu lukkojen taakse, eikä kenelläkään ole lupaa lähestyä sitä ilman painavaa syytä." "...Mutta minä olen prinssi, varmasti minun sanomisillani on valtaa. Ja haluan, että kirves tuodaan eteeni nyt", Calder sanoi astetta ärtyisämmin. "Ymmärrän pettymyksenne, mutta kuninkaan sana on silti teidän sanaanne painavampi aina siihen asti, kunnes otatte vastaan valtaistuimen", Eli muistutti. Terävästi prinssi kääntyi vartijan puoleen, huomaten toisen olevan selvästi pahoillaan joutuessaan kertomaan huonot uutiset. Calderin olisi kuitenkin silti tehnyt mieli huutaa tälle, mutta joutui hillitsemään itsensä, sillä ei kirveen lukitseminen ollut mitenkään Elin syytä. "Prinssini...?" nuori vartija kysyi hieman aikaisempaa aremmin. "Tule, Eli. Jos en voi harjoitella kirveellä, saat luvan ainakin näyttää minulle, kuinka pysäytit kuninkaan."

 

Elin taidot eivät olleet lopulta aivan Calderin odotusten tasolla. Varsin pian nuori vartija joutui myöntämään, että hän oli onnistunut kyllä torjumaan kuninkaan iskun, mutta oli pysäyttänyt miehen sanoillaan. Pakottaen kuninkaan muistamaan, missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui Elin onnistui säästää prinssin henki. "Et sinä heikko ole, mutta selvästi aloittelija", Calder myönsi hymyillen. "Te taistelette epäreilusti", Eli puolustautui nopeasti, saaden prinssin katsomaan itseään hämmästyneesti. "Taistelette väärältä puolelta." "Älä sinäkin aloita tuota. Kaikki valittavat, että olen vasenkätinen. Eikä se edes lopu aseiden käyttöön. Kirjoittaminen, heittäminen, syöminen..." "Mutta..." "Ja kaikki onnistuu ihan hyvin. Taistelu jopa paremmin kuin joillakin kokeneemmilla sotilailla", Calder virnisti. Hieman hämmentyneenä Eli käänsi katseensa omaan miekkaansa. Aseen vaihtaminen toiseen käteen tuntui heti paljon huterammalta. "...En minä sinun matkivan halua", Calder murahti huomatessaan asian. "En vain käsitä, prinssini, kuinka tämä voi olla teille niin helppoa", Eli sanoi hämillään, Calderin vain kohauttaessa olkiaan.

 

Tieto Calderin hyökkäyksestä ja epäonnistuneesta teloituksesta levisi nopeasti Vinemarissa, myös Douglasin veljen, Edgarin korviin. Huolestuneena veljestään kreivi päätti muuttaa Amirmoeziin palatsiin Douglasin turvaksi, ja otti mukaansa vaimonsa Rebeccan ja poikansa Raoulin. Miehen mielestä näiden oli hyvä nähdä, mitä prinssistä oli tullut, sillä kumpikaan ei ollut aikaisemmin epäillyt tästä mitään pahaa.

 

"On ilo nähdä sinua näinä hermoja raastavina aikoina", Douglas sanoi Edgarin saapuessa ja kiirehti halaamaan veljeään. "Olen onnellinen, ettei se paholainen onnistunut viemään henkeäsi, veljeni", Edgar vastasi huojentuneena. "Mutta en olisi ikinä voinut uskoa moista prinssistä. Olihan hän villi ja hallitsematon, totta, mutta tämä oli jo jotain täysin odottamatonta", Rebecca totesi miehensä viereltä. "Olen pahoillani, että jouduitte saamaan Calderin todellisen luonteen tällä tavoin selville", Douglas pahoitteli naiselle ja Raoulille, joka seisoi hiljaa muutaman askeleen äitinsä takana. Raoul oli ollut aina läheinen Calderin kanssa, mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen tulisi ajatella serkustaan. Hän tiesi prinssin ja kuninkaan kireistä väleistä, mutta ei ollut uskonut sen ikinä johtavan yritykseen riistää kuninkaan henki. "Onko Calder...?" "En tiedä. En ole juuri puhunut paljoa poikani kanssa tapauksen jälkeen." Edgar huomasi halveksuvan särähdyksen veljensä äänessä, kun tämä kutsui Calderia pojakseen. Ja kreivi oli täysin samaa mieltä. "Olkaa hyvät, ja tulkaa toki sisälle", Douglas lopulta sanoi, ohjaten vieraat sisälle.

 

Calder tapasi Raoulin vasta myöhään iltapäivällä, kun poika sattui kulkemaan harjoituskentän ohi. Siellä nuori aatelispoika näki prinssin lähes samanlaisena kuin aina ennenkin, vaikka toki tämä oli kasvanut hieman pituutta ja saanut lisää lihasta. Prinssi harjoitteli Raoulille ennestään tuntemattoman nuoren vartijan kanssa, mutta kun tämä huomatessaan serkkunsa lähti tulemaan tätä kohti.

 

"Raoul, minä ymmärsin että sinun piti tulla vasta ensi viikolla", Calder sanoi hilpeästi, Raoulin ottaessa muutaman varovaisen askeleen taaksepäin. "Eli, miksi sinä annoit minun mokata tällä tavalla?" Eli seurasi prinssiä jälleen tämän perässä varjon lailla, ja käänsi katseensa moitteita saadessaan saappaidensa kärkeen. "O-olen pahoillani. En ajatellut olleeni epäselvä", tämä sanoi nolona. "Ei se haittaa", Raoul kiirehti väliin, "Teillä näytti olevan tekemistä muutenkin, minä voin mennä..." "Raoul?" Calder kysyi, pysäyttäen poispäin kääntyneen pojan. "Älä huoli, ehdimme jutella kyllä myöhemminkin. Kuningas on tarjonnut palatsista huoneet niin pitkäksi aikaa kuin tarve vaatii, ja mitä isäni on puhunut niin muutamme ainakin toistaiseksi tänne. Hän... Hän on huolissaan kuninkaasta. Joten elämme nyt vähän kuin veljekset, joten ehdimme nähdä myöhemminkin. Ihan totta, palaa vain takaisin", Raoul kiiruhti sanoissaan. Hän tunsi olonsa epämukavaksi ja suojattomaksi Calderin seurassa, kun tämän oma vartija oli heti hänen takanaan. Kaikki nämä sotilaat olivat prinssin käskyteltävissä, tai niin ainakin Raoul itse uskoi. Hämmästyneenä Calder jäi katsomaan, kun Raoul käveli nopeasti takaisin palatsiin. Tämä oli jotain täysin uutta. 

 

"Uutiset Hadeksen juhlan tapahtumista leviävät nopeasti, prinssini", Eli sanoi kun Calder oli seisonut hetken hiljaa paikallaan katsoen Raoulin perään. "Siitäkö tuo outo käytös johtuu?" "Uskoisin niin. En voi olla tietenkään varma, mutta se on todennäköisin syy minun mielestäni." "Miten nopeasti juorut oikein leviävät? Mitä minusta on sanottu?" Calder kysyi tympiintyneenä. "Olette prinssi, tietenkin tarinat teistä leviävät nopeasti. Monen silmään hyökkäys myös näytti täysin provosoimattomalta, ja he kuvittelevat teidän yrittävän anastaa valta etuajassa", Eli kertoi hieman kiusaantuneena. Hän ei olisi halunnut olla se, joka kertoo Calderille huonot uutiset. "Vai provosoimaton hyökkäys, kuningas on provosoinut minua vuosia kohtelemalla minua kuin jotain hirviötä!" Prinssi ärähti vihaisesti. Miksei ihmiset voineet ajatella hieman enemmän ennen kuin levittivät huhuja hänestä? "Valitettavasti se ei näytä siltä suuren yleisön silmiin... Mutta prinssini, moni kapinallinen tietää totuuden, ettette te ole mikään hirviö. Ja on sitä paitsi yleistä, että äänekkäimmät sanovat mitä näkevät ennen kuin miettivät. Olen varma, että Vinemarista löytyy paljon heitä, jotka haluaisivat kuulla teidän osuutenne tarinasta." Elin sanat eivät helpottaneet paljoa, mutta vähän kuitenkin. Hän kuitenkin oli varma, että oli tehnyt oikein. Moni oli kuitenkin nähnyt, kuinka nopeasti kuningas oli ollut valmis tappamaan prinssin kyselemättä. Vaikka näytti että Calder otti suuremman iskun maineeseensa, tuskin Douglaskaan oli päässyt kuin koira veräjästä. "Tule, Eli. Haluan purkaa tämän turhautumiseni johonkin, ja sinun olisi hyvä oppia näkemään, ettei vasenkätisyyteni ole niin väärin kuin väität", Calder lopulta sanoi, ja pienesti hymyillen Eli seurasi prinssiään takaisin harjoituskentälle.

 

Raoul ei ollut valehdellut, perhe tosiaan muutti asumaan palatsiin. Kuitenkin kaikki olivat hyvin varautuneita Calderin seurassa, ja prinssi todella olisi halunnut korjata välinsä serkkuunsa. Raoul oli ainoa sukulainen, joka oli ollut aina mukava Calderia kohtaan. "Raoul, voisimmeko hieman jutella?" prinssi kysyi miltei heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen. "Tuota, olin juuri menossa--" "Sinulla ei siis ole mitään tekemistä nyt? Hienoa. Eli, käy kertomassa ensimmäiselle tärkeälle henkilölle tuossa suunnassa, että lainaan Raoulia tämän päivän", Calder sanoi, ja osoitti vartijansa suuntaan, minne Raoul oli aikaisemmin ollut kävelemässä. "Calder, ihan totta, minun pitää--" "Myöhemmin. Prinssin käsky. Tulet nyt minun mukaani syömään lounasta ulos", Calder keskeytti lähtien raahaamaan vähemmän innoissaan olevaa serkkuaan perässään ulos palatsista. Ja kerrankin Eli totteli prinssinsä käskyä, eikä ehtinyt mennä tämän perään.

 

"Siitä onkin jo tovi aikaa, kun viimeksi tulit käymään", Calder totesi kun he vihdoin pysähtyivät satunnaiseen ruokapaikkaan. Raoul piti katseensa tiukasti puisen pöydän pinnassa. "...Voisit edes yrittää leikkiä keskustelua", prinssi huokaisi. "Olen pahoillani", Raoul sanoi monotonisesti. Hän oli hermostunut. Pojasta tuntui, kuin hän ei olisi enää tuntenut serkkuaan. "Kyse on niistä huhuista, vai mitä? Siitä mitä tein Hadeksen juhlapäivänä", Calder sanoi, saaden Raoulin hätkähtämään ja tämän kasvoilla kävi pelokas ilme. "On totta, että hyökkäsin kuninkaan kimppuun tuolloin, mutta sinä tiedät kyllä, millainen hän on. Tiedät kyllä, ettei hän ole koskaan nähnyt minua poikanaan." "M-mutta ei se anna sinulle lupaa yrittää tappaa häntä... Eihän?" "Jos asia olisi noin yksinkertainen, niin olisit aivan oikeassa. Kuitenkaan se ei ole niin. Heti hyökkäykseni jälkeen se oli kuningas, joka yritti tappaa minut", Calder selitti. Hän toivoi, että ehkä Raoul oli vain saanut liian vähän tietoa tapahtuneesta. "Tietenkin! Sinä hyökkäsit hänen kimppuunsa! Kuka tahansa olisi vihainen ja haluaisi puolustaa itseään", Raoul lopulta parahti nostaen katseensa, mutta laski sen melkein heti takaisin pöytään pyydellen anteeksi. "Se ei ollut itsepuolustusta. Minä olin tajuton, kun hän hyökkäsi. Varmaankin koitin käyttää siinä liikaa kirveen voimia, sillä heräsin seuraavan kerran vankilasta kylmästä täristen." "En koskaan ole uskonut vankiloiden olevan erityisen lämpimiä paikkoja", Raoul vastasi hiljaa, lähes äänettömästi. "Raoul, me elämme Vinemarissa. Se, miten kylmä minulla oli, ei ollut tavallista kivisellissä nukkumisesta johtunutta kylmyyttä. Sain kuulla, että olin jäässä jo silloin kun menetin tajuntani." "Silloin satoi." "Niin, vettä. Ei jäävuoria." "Selvä. Mutta en silti ymmärrä, miksi sinun oli tehtävä niin", Raoul sanahti arasti. "Raoul... Minä ja... isäni, me emme pysty elämään samassa maailmassa. Emme rauhallisesti. Mutta toisen oli otettava ensimmäinen askel, ja se satuin olemaan minä." "Mutta miksi?" "Lapsena minä mietin tuota itsekin paljon. Sinun pitäisi kysyä kuninkaalta tuota eikä minulta", Calder sanoi surkeasti. Raoul nosti jälleen katseensa. Hän ei ollut ikinä nähnyt tätä puolta serkustaan. Heidän keskustelunsa eivät ikinä olleet vakavia, ja se tuntui erittäin oudolta. "...Jospa vain söisimme nyt", poika lopulta sanoi, saaden pienen hymyn palaamaan prinssin kasvoille.

 

Raoul ei kuitenkaan ollut täysin valmis lopulta uskomaan Calderia, vaikka yrittikin puhua serkulleen normaalisti. Poika oli paljon varovaisempi sanoissaan ja pyyteli anteeksi hermostuneena. "...Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", Calder totesi jo ties kuinka monennetta kertaa kun kaksikko oli palaamassa palatsiin. "...Anteeksi", Raoul kuiskasi lähes ääneti. "Luuletko sinä, että hyökkään kimppuusi tai jotain?" prinssi kysyi hämillään, saaden pojan vierellään hätkähtämään. "Vai niin..." "En minä tietenkään mitään sellaista ajatellut", Raoul yritti vakuuttaa, mutta oli selvästi myöhässä. Pojan kasvoilla näkyi totuus selvänä kuin päivä. "Et viitsisi valehdella noin ilmiselvästi", Calder huokaisi. Prinssi ei ollut halunnut uskoa serkkunsa pelkäävän häntä, mutta kun totuus oli niin ilmiselvänä hänen edessään, ei nuori mies voinut sitä kieltääkään mitenkään.

 

"Saitteko puhuttua serkkunne kanssa?" Eli kysyi kun löysi Calderin yksikseen palatsin pihamaalta leikittämässä Sphintusta. "Jos sitä nyt puhumiseksi saattoi kutsua", prinssi vastasi apaattisesti. "Olen pahoillani. Ihmisten mieliä ei selvästikään muuteta hetkessä", Eli koitti piristää prinssiä, mutta turhaan. "Hassua, aikaisemmin meillä oli aina niin hauskaa, mutta nyt Raoul pelkää, että voisin hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä..." "Te olette kieltämättä vahva vastus", Eli totesi, ja Calder käänsi nopeasti katseensa vartijaan. "...Tai siis... En tarkoittanut... En taida juuri olla teille avuksi nyt..." "...Ehkä sinulla onkin huumorintajua", Calder lopulta totesi naurahtaen surkeasti, "Tuo saattoi nimittäin juuri olla päivän paras uutinen."

 

Calderin yllätykseksi se oli Eli, joka ehdotti muutamaa viinilasillista tavernassa. "Ajattelin, että ehkä se piristäisi teitä hieman", nuori vartija selitti. "...Siltikin, oletko nyt aivan varma?" Calder kysyi samalla heitti tumman viitan hartijoilleen. "Kun näin teidät viimeksi tavernassa, uskoisin nähneeni syyn siihen suosioon, joka teillä nyt on", Eli kertoi. Prinssi vilkaisi vartijaa hämillään. "...Enkö minä muka aina ole ollut suosittu?" tämä kysyi lopulta. "Tietenkin olette, mutta... Hetkinen, yritättekö jälleen kiusata minua?" vartija kysyi varautuneesti. Hän ei halunnut astua jälleen ansaan missä hän joutuisi selittämään prinssille miksi ei aikonut jakaa sänkyä tämän kanssa tai jotakin yhtä typerää. Vastaukseksi hän sai vain leikkisän virneen.

 

Eli oli ajatusta vastaan, että Calder ottaisi Sphintuksen mukaansa, mutta prinssin itsepäisyys vei lopulta voiton. Huolestuneena vartija katsoi käärmettä tämän kaulan ympärillä. "Oletteko varma, että taverna on hyvä paikka lemmikillenne, prinssini?" "Tietenkin on, mitä sinä tuollaisia kyselet?" "Ihmiset tavernassa ovat humalassa! He eivät välttämättä osaa suhtautua oikein lemmikkiinne, ja pahimmassa tapauksessa Spintus joutuu vaaratilanteeseen", Eli yritti selittää. "Uhkaus Sphintusta vastaan on uhkaus minua vastaan. Kuka olisi niin typerä, että haluaisi tehdä minusta vihollisen kannattajieni ympäröimänä?" "Monikin ihminen on humalassa typerä, prinssi hyvä. Älkää kuvitelko arvoasemanne merkitsevän viinillä itsensä typeräksi juoneelle juopolle mitään." "Selvä, minä suojelen Sphintusta, jos sinusta ei ole siihen", Calder tuhahti. "En tarkoittanut sitä, etten kykenisi suojelemaan teitä ja lemmikkiänne, mutta..." "Ymmärsin kyllä, Eli. Mutta Sphintus ei ole kissanpentu, kuten en ole minäkään."

 

Lilian oli jälleen kuljettamassa Madamen kirjeitä, kun Calder ja Eli saapuivat tavernoita täynnä olevalle kadulle. "Madame kertoikin, että olit käynyt täällä. Miksi et tullut myös minua tervehtimään?" tyttö huomautti tullessaan puolijuoksua veljensä luokse. "En ole päässyt uudesta varjostani vielä eroon", Calder naurahti nyökäten Eliä kohti. "Teen vain työtäni, prinssi hyvä", Eli kuitenkin puolustautui heti, Lilianin naurahtaessa. "Hei, etkös sinä ole...?" "Kyllä, Eli oli se, joka pelasti nahkani Hadeksen juhlapäivänä. Se on alkanut mennä jo pojan päähän, jos minulta kysytään. Hän luulee olevansa joku suojelijani tai jotain sen vuoksi", Calder huokaisi tympääntyneenä. "Selvä. Kiitoksia kuitenkin paljon, että autoitte prinssiä. Hän on toivoton, ellei joku katso hänen peräänsä", Lilian kuitenkin sanoi hymyillen Elille ja nyökkäsi nopeasti kiitokseksi. "Hei, petturi", Calder protestoi heti, Lilianin vain näyttäessä kieltä veljelleen.

 

"Ja sinuakaan en ole ennen tavannut. Et ole koskaan tuonut häntä mukanasi", Lilian jatkoi osoittaen Calderin kaulalla nukkuvaa Sphintusta. "Yleensä Sphinks on ollut vaatteiden alla piilossa", prinssi kuitenkin myönsi ja hymyili lemmikilleen. "Mahtanut olla karmiva kokemus. En halua edes kuvitella, miltä siellä on täytynyt haista", Lilian kuitenkin naurahti, ja ojensi kättään silittääkseen käärmeen kuonoa. Heräten kosketukseen Sphintus nosti päätään ja tuijotti Liliania, mutta rentoutui kuitenkin pian ja tyttö rohkeni silittämään käärmeen päätä. "Sphinks on samaa mieltä kanssani", tyttö naurahti. "Se on herra Sphintus sinulle. Ja hän ei ole samaa mieltä kanssasi", Calder intti lapsellisesti vastaan. Eli seisoi sivummalla katsoen hämillään kaksikon keskustelua ja kuinka nämä vain näyttivät toisilleen kieltä, kuin pikkulapset. "Tuota... Uskon Spintuksen pitävän erittäin paljon isännästään..." nuori vartija sanoi hämillään. "Tietenkin pitää", Calder ryntäsi sanomaan samalla kun Lilian väitti tiukasti aivan päinvastaista.

 

"Prinssini, kuuluiko se tyttö...?" Eli aloitti kun he viimein pääsivät jatkamaan matkaansa Lilianin rientäessä toiseen suuntaan takaisin töidensä pariin. "Lilian. Ja kyllä, hänkin kuuluu kapinallisiin. Ei hän tietenkään taistele, mutta vie tärkeitä viestejä eteenpäin", Calder selitti. "Eli onko hän nytkin viemässä jotain kapinallisten viestiä?" "Tuskin. Hän olisi sanonut siitä minulle. Ja sitä paitsi kapinallisten viestit eivät yleensä kulje kirjoitettuina eteenpäin, ellei ole pakko." "Mitä hän sitten?" "Lilian työskentelee Madamelle, ja sen naisen kautta postia kulkee paljon." Eli yritti parhaansa mukaan sisäistää kaiken, mitä Calder hänelle kertoi. "Itse asiassa Lilian on Nilamin tytär. Kun olimme lapsia niin Nilam toi aina toisinaan Lilin palatsiin pitämään minulle seuraa." "Mutta teillä on niin paljon ikäeroa?" Eli kysyi hämillään. "Viisi vuotta. Mutta se antoi Nilamille mahdollisuuden hoitaa työnsä ja viettää aikaa tyttärensä kanssa yhtä aikaa." "Ymmärrän..." "Mutta älä turhaan iske silmiäsi Lilianiin. Vaikka oletkin minua nuorempi, Lilian on silti vielä lapsi", Calder muistutti. "Prinssini, mitä ihmettä te oikein ajattelette minusta?" Eli kysyi säikähtäneenä, ennen kuin ymmärsi prinssin vain kiusaavan häntä jälleen.

 

"Miltä Eli on vaikuttanut sinulle?" Mustafa kysyi kun Calder oli lähettänyt Elin hakemaan itselleen juotavaa. Hänen oli onnistunut käyttää Sphintusta tekosyynä, ettei käärme tullut hyvin toimeen tiskin kaltaisilla vilkkailla paikoilla. Käärme ei kuitenkaan suuremmin jaksanut välittää ihmisistä ympärillään Calderin itsensä pysyessä rauhallisena. "Hän käyttäytyy kuin mallivartija, ja kohtelee minua kuin kävelisin metrin muiden yläpuolella", prinssi huokaisi uupuneesti. Hän ei osannut sanoa, oliko arvostus aitoa, sillä Eli oli innokas kaikessa mitä tekikin. Harjoitusotteluissa hän taisteli prinssiä vastaan kaikin voimin, mutta jälkikäteen saattoi olla hyvinkin huolissaan tämän mustelmista. "Jos hän todella vain näyttelee, nostan hänelle hattua. Kovin moni ei jaksaisi sinun seurassa käyttäytyä pitkään samoin." "Mitä tuo nyt tarkoitti?" "Kuuntele nyt. Jos hän uskoisi kuninkaan olevan oikeassa, hänen ei olisi tarvinnut pelastaa sinua, paitsi jos halusi pelastaa kuninkaan kasvot. Tilanne olisi sinun kuoleman jälkeen ollut yhtä kaaosta, mutta kuitenkin korjattavissa. Sen sijaan hän kuitenkin päätti sekaantua tilanteeseen ja pelastaa sinut. Voi hyvinkin olla, että Eli on uskollinen kuningassuvulle, mutta ei ole takeita siitä, etteikö hänen mielipiteensä olisi saattanut muuttua sen jälkeen, kun hän ymmärsi sinun ja Tituksen olevan yksi ja sama." "Musty, sinä puhut koko ajan tilannetta ympäri. Luotatko sinä Eliin vai et?" Calder kysyi ja Mustafa irvisti tyytymättömästi kuullessaan jälleen lempinimensä. "...En tiedä. Kuningas on ovela ja hän varmastikin osaa käyttää Elin kaltaisia ihmisiä hyväkseen tarpeen vaatiessa. Olettaen että hän on yhtä viaton kuin miltä näyttää..." "Mistä täällä puhutaan?" Eli kysyi saapuessaan tarjottimen ja juomien kanssa. "Siitä, pitäisikö minun määrätä sinulle nimenmuutos. Mikä olisi hyvä nimi koiranpennulle?"

 

Vitsi ei juuri huvittanut Eliä, mutta tämä oli kuitenkin huomannut yhden yksityiskohdan prinssissään, jolla voisi hieman maksaa takaisin kalavelkojaan. "Prinssini, teidän ei ehkä pitäisi pilailla siitä, että muistutan mielestänne koiraa", nuori vartija totesi hitaasti. Calder ja Mustafa käänsivät yllättyneet katseensa Eliin. "Te olette se, jolla roikkuu hihna kaulassa." Kesti hetken, ennen kuin prinssi älysi, mistä Eli puhui. Alyan jonkun aikaa sitten pojan kaulaan laittamasta remmistä. "Se on eri asia, Ally tappaisi minut, jos ottaisin sen pois", Calder puolustautui edelleen hieman yllättyneenä. "Ally? Tarkoitatteko sitä röyhkeää naista, joka puhuu kuin olisi kasvanut tynnyrissä?" "...Juuri hän", prinssi myönsi hieman nolona. Vaikka nuori mies uskalsikin tehdä melkein mitä tahansa, hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkea uhmatakseen Alyaa. Nainen osasi olla pelottava vihaisena, eikä tästä ikinä voinut olla varma, mihin tämä loppujen lopuksi kykenisi. "Se nainen... Kuinka tavallinen prostioitu uskaltaa kohdella prinssiäni noin?" Eli totesi tulistuneena. "Ehkä sinun olisi pitänyt keksiä jokin muu alkuperä tuolle pannalle...", Mustafa totesi rauhallisesti hörpäten omasta juomastaan. "...Ja nyt sinä vasta sen minulle kerrot", Calder vastasi, eikä ehtinyt tarttua omaan tuoppiinsakaan ennen kuin Eli repi prinssin ylös tuoliltaan lähteäkseen selvittämään asiaa Alyan kanssa kasvotusten.

 

Jopa Sphintus heräsi epämukavaan matkustukseen, kun Eli raahasi Calderia perässään kohti Madamen bordellia. Hymyilevä nainen otti iloisena kaksikon vastaan, ja Elin kertoessa heillä olevan asiaa Alyalle, Madame suorastaan loisti ilosta. "Alyan kanssa on joskus hankala tulla toimeen, mutta ihanaa että te pidätte hänestä." Eli nyökkäsi jäykästi, kaikista mahdollisista tunteista mitä ihmisellä saattoi olla, hän tunsi kaikkia muuta paitsi kiintymystä Alyaa kohtaan. Tämä kehtasi kohdella hänen prinssiään huonosti, siitä nainen saisi maksaa ja kalliisti.

 

Alya itse ei näyttänyt olevan parhaalla mahdollisella tuulella tullessaan paikalle Allawi vanavedessään. Kuitenkin naisen ilme synkkeni vielä lisää, kun hän huomasi Elin ja tämän mulkoilun. "Mitä sinä haluat?" Alya tuhahti, "Minulla on paljon parempaakin tekemistä kuin nahistella keskenkasvuisen kanssa." "Kuinka sinä kehtaat olla noin epäkunnioittava prinssille? Tuollainen käytös ei ole soveliasta, oli tapauksen alkuperä mikä hyvänsä", Eli aloitti moitteensa. "Mistä tuo nulikka nyt on vetänyt alushousunsa solmuun?" Alya kysyi, mutta osoitti selvää kiinnostuksen puutetta keskusteluun. "Kuinka kehtaat sitoa jotain remmejä prinssin kaulan ympärille? Kuka sinä oikein luulet olevasi, nainen?" "Aah, nyt ymmärrän", Alya virnisti ilkeästi ja repäisi terävästi hihnan päästä, "Tämä on sitä varten, ettei arvon prinssi karkaa minne sattuu." Älähtäen Calderin onnistui juuri ja juuri pitämään tasapainonsa, kunnes tunsi yllättäen Elin vetävän häntä kauemmaksi Alyasta huutaen naama punaisena naiselle. Prinssi yritti kaikin voimin olla kuristumatta siinä kaksikon riidan välissä, molempien repiessä häntä eri suuntiin. "Law, luulin sinun kesyttäneen tuon naisen", Calder sai kähistyä tilannetta sivusta katsovalle miehelle. "Ei toki, en vain uskaltanut jättää kaikkia muita ihmisiä Alyan armoille", mies naurahti huvittuneesti. "...Et kyllä kovin hyvin ole minua pelastanut."

 

Varsin pian myös Sphintus ärsyyntyi tilanteeseen. Sähätäen käärme teki läsnäolonsa selväksi ja nosti kaulaansa korkealle kaulus komeasti levittyneenä tämän pään sivuille. Eläin veti heti myös muiden läsnäolijoiden huomion, saaden monen säikähtämään. Eli ja Alya kuitenkin lopettivat Calderin repimisen, mutta sekään ei enää juuri auttanut. Sieltä täältä kuului yllättyneitä ja säikähtäneitä huudahduksia, ja hermostunut ilmapiiri uhkasi tarttua myös Sphintukseen. Yrittäen vetää käärmettä alaspäin rauhoitellakseen eläimen Calder piti tiukasti tämän ruumiista kiinni, ettei otus nousisi lentoon. Ongelma kuitenkin paheni, kun yllättynyt eläin ei tunnistanutkaan isäntäänsä, vaan levitti siipensä alkaen räpytellä niillä. "Sphinks, rauhoitu. Ei ole mitään hätää", Calder yritti puhua kuurolle lemmikilleen, mutta turhaan. Käärme kuitenkin vain sähähti varoittavasti isännälleen, ennen kuin yritti uudestaan päästä lentoon.

 

Vasta onnistuttuaan pääsemään kauemmaksi muista ihmisistä Calder saattoi rauhoitella Sphintusta kunnolla. Käärme oli jopa puraissut prinssiä muutamaan otteeseen välikohtauksen aikana, huolestuttaen Eliä. "Miksi sinä edes toit tuon elikon tänne?" Alya kysyi vihaisena, "Haluatko ajaa Madamen sillan alle sinä kiittämätön nulikka?" "Minun ei edes ollut tarkoitus tulla käymään täällä tänään", Calder puolustautui, "Eli minut tänne raahasi, sinun takiasi." "Sanoin kyllä kun olimme lähdössä, ettei Sphintuksen ottaminen mukaan olisi välttämättä hyvä idea", Eli muistutti kuitenkin väliin, "Ja mitään ei olisi edes tapahtunut, jos tuo nainen ei käyttäytyisi noin sopimattomasti." "Ai nytkö tämä kaikki on muka minun vikani?" Alya kysyi tuohtuneena. "Sinä tämän kaiken aloitit", Eli syytti vihaisena. "Minä en ole aloittanut mitään. Sinun rakas prinssisi tässä on kaiken aloittanut jos joku. Mutta sinä aiheutat jopa enemmän ongelmia!" "Nyt jumalauta turvat tukkoon, sain juuri Sphintuksen rauhoitettua. Hän ei tarvitse toista sydänkohtausta samalle iltaa", Calder puuttui tilanteeseen. Samalla hän silitteli käärmeen päätä rauhoittavasti, joka oli edelleen valmistilassa aistiessaan ympärillä olevan kiihtyneen ilmapiirin.

 

"Tämä ilta oli katastrofi. Olen pahoillani, prinssini", Eli totesi hiljaa, kun Calderin oli vihdoin onnistunut saada vartija ja Alya lopettamaan riitansa. "Halusin vain antaa teille mahdollisuuden rentoutua..." "Eli, millä minä saan sinut uskomaan, ettei Allyn käytös häiritse minua? Mieluummin minä jopa kuulen hänen rehelliset mielipiteensä kuin tyhjää mielistelyä. Ja sitä paitsi Allylla on myös hyvä syy olla luottamatta minuun täysin, enkä minä ole siitä hänelle vihainen." "Mutta Alya ei kunnioita teitä. Se saattaa osoittautua ongelmaksi tulevaisuudessa, mikäli hän ei kunnioita teitä kun astutte valtaan", Eli sanoi huolestuneena. "Olet oikeassa, Ally tuskin kumartaa minua silloinkaan. Ja hyvä niin, voin luottaa hänen jokaisen sanansa olevan rehellinen." Eli vilkaisi Calderia hämillään. "Prinssini, en tiedä ymmärränkö täysin mitä tarkoitatte?" "Ymmärrätkö paremmin jos sanon, että pidän Allystä juuri sellaisena kuin hän on?" "En vain käsitä miksi...", Eli totesi hiljaa, Calderin naurahtaessa.

 

"Anteeksi, oletteko nähneet, minne prinssi on mennyt?" Eli kyseli etsiessään Calderia palatsin pihamaalta. Prinssin oli onnistunut livahtamaan vartijalta ja nyt tämä ilmeisesti oli päättänyt mennä piiloon. Vartija saattoi vain toivoa, ettei Calder olisi päättänyt lähteä kaupunkiin, vaikka olikin melko varma, että siellä tämä juurikin oli. Sphintuksen tämä kuitenkin oli jättänyt palatsiin. Joko Calder oli oppinut viime kerrasta tai sitten tämä oli vain päättänyt lähteä yksin. "Taasko? Minä jo luulin, että tämä pelleily loppuisi jos sinä pysyisit hänen perässään", vanhempi vartija sanoi Elille. "Tällaista on sattunut ennenkin?" Eli kysyi hämmästyneenä. "Varsin paljon itse asiassa. Yleensä tosin enemmän ilta- ja yöaikaan. Valitettavasti prinssi on harrastanut tuota karkailuaan lapsesta asti, joten en usko kenenkään tietävän salaisia pakoreittejä palatsista ulos paremmin kuin hänen." Eli silminnähden kauhistui kuulemastaan. Tämä tarkoittaisi, että hänen työnsä prinssin epävirallisena henkivartijana olisi vaikeampaa, kuin mitä hän oli tähän asti ehtinyt kokea.

 

Calder nautti viileästä tuulesta, joka puhalsi hänen kasvojaan vasten. Prinssin oli onnistunut karata palatsista pitkästä aikaa yksin, ja heti ensimmäisenä hän oli lähtenyt hakemaan Nagin Mustafan tallilta. Hevonen oli ollut innoissaan päästessään taas hetkeksi nauttimaan laitumen ulkopuolisesta maailmasta. "Vihdoinkin on vähän hiljaisempaa", Calder huokaisi tyytyväisenä. Vaikka hän yleensä nauttikin olla ihmisten seurassa, luonnossa ratsastaminen Nagin kanssa oli mukavaa ja tervetullutta vaihtelua. Hevonen vaihteli kulkunopeuttaan oman mielensä mukaan, Calderin antaessa orin tehdä täysin mitä halusi. Välillä he laukkasivat helpommassa maastossa ja välillä lähtivät harhailemaan läheiseen metsään.

 

"Hän lähti hevosella?" Eli kysyi hämillään. Hänen paras arvauksensa oli lähteä kysymään apua Mustafalta, mies vaikutti olevan kuitenkin monesta asiasta aina perillä. "Nagi on vähän kuin prinssin vapaa-ajan hevonen", mies selitti, "Ei niillä matkoilla ole ikinä tapahtunut mitään pahaa. Ja yleensä Calder vain ratsastaa karkuun jos joku yrittää häiritä häntä ja hänen kallisarvoista aikaansa vapaana." "M-mutta... On työtäni vahtia, ettei prinssille satu mitään. Ja viimeksi kun lähdimme selvittämään välejä Alyan kanssa, saimme lähes koko bordellin kaaokseen..." "Kuulinkin siitä tapauksesta", Mustafa huokaisi. Hän ymmärsi kyllä, mistä Elin huoli kumpusi, Calder oli suurimman osan ajastaan villikko, joka löytäisi kyllä ongelmat elleivät ongelmat löytäisi häntä ensin. "...Herra Mustafa, minne prinssi yleensä menee näillä ratsastusretkillään?" Eli kysyi. "Sen kun tietäisi. Hän yleensä menee minne haluaa. Ajattelitko lähteä hänen peräänsä?" Totisena Eli nyökkäsi, Mustafan pudistellessa huokaisten päätään. "Sinulla sitä riittää energiaa juosta sen hulttion perässä... Haluatko vuokrata hevosen? Et sinä prinssiä jalkasin saa kiinni."

 

Onnistuessaan löytämään Calderin Eli oli jo valmis syöksymään tämän luokse moittiakseen prinssiä katoamisesta, mutta huomasi juuri ajoissa jonkun toisenkin pitävän prinssiä silmällä. Hämillään Eli hillitsi itsensä. Oliko Calder tietoinen, että häntä seurattiin? Tilanne ei ainakaan näyttänyt siltä, tai sitten prinssi oli paljon parempi näyttelijä kuin Eli oli osannut arvatakaan. Huoli kuitenkin heräsi heti nuoren miehen mielessä. Hän ei tunnistanut prinssiään seuraavaa miestä keneksikään vartijaksi, eikä tämä ollut pukeutunut työasuunsa. Lisäksi tämän käytös oli erikoisen varovaista, hieman hermostunutta, vaikka päivä oli kirkas eikä uhkatekijöitä normaalikansalle ollut näkyvissä. Ehkä Eli oli vain yli-innokas, kuten Calder aina sanoi, mutta siltikin nuori vartija näki parempana vaihtoehtona pitää tätä kummallista miestä silmällä ainakin siihen asti, kunnes saisi selville seurasiko tämä todella prinssiä.

 

Nagi aisti jonkun seuraavan itseään, joten päästäkseen karkuun hevonen päätti vaihtaa suunnan metsään. Toki metsän pedotkin olivat vaarallisia, mutta ori oli aistinut jotain erilaista ollessaan aukeamalla paikalla. Kuitenkaan hevonen ei ollut itse kovinkaan hermostunut, eikä näin ollen pystynyt vihjaamaan ratsastajalleenkaan epäilyistään. Calderia kun ei juuri haitannut olivatko he aukealla vai metsässä, kunhan hän sai olla rauhassa. Vasta orin pysähtyessä katsomaan taakseen prinssi älysi, että jotain oli vialla. "Mitä siellä on?" hän kysyi hämillään hevoselta, jonka kaikki huomio oli kiinnittynyt yhteen pisteeseen heidän perässään. Kummallinen käytös huolestutti Calderia, joka jalkautui nopeasti, pitäen kuitenkin Nagin ohjaksista kiinni. Vaikka ori oli kiintynyt häneen äkkiä, hevonen saattaisi hyvinkin karata, mikäli säikähtäisi jotain. Luottavaisesti Nagi seurasi nuorta miestä, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Ori ei kuitenkaan halunnut näyttää pelkoaan, joten vaikka sen askeleet olivat normaalia hitaampia, hevonen ei pysähtynyt, hän ei jättäisi prinssiä yksin tuntemattomaan vaaraan.

 

Täysin yllättäen ilmaa viilsi nuoli, joka osui Nagia kaulaan. Säikähtäen hevonen nousi hirnuen takajaloilleen, menettäen kuitenkin tasapainonsa ja kaatuen taaksepäin. Calder säikähti myös tapausta, seuraten järkyttyneenä ja avuttomana paikaltaan Nagin kaatumista maahan, eikä kuullut, kuinka joku kirosi hiljaa itsekseen puiden seasta. Prinssillä ei kestänyt hetkeä pidempää ymmärtää olevansa vaarassa. Ei ratsukkoa olisi metsässä voinut erehtyä luulemaan villieläimeksi muuta kuin maailman sokein ja typerin metsästäjä, jos sellainenkaan. Ymmärtäen, ettei voinut auttaa Nagia heti Calder käänsi katseensa suuntaan, mistä nuoli oli tullut. "Odota täällä, poika", prinssi kuiskasi nopeasti hevoselle, joka tuskin pystyisi liikkumaan paikalta minnekään, ennen kuin lähti kävelemään hitaasti ja varovaisesti puiden sekaan.

 

Calder ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että joku hyökkäisi hänen kimppuunsa hänen ratsastaessa ympäriinsä, ei sellaista ollut aikaisemminkaan sattunut. Siksi nuori mies saattoi vain kirota mielessään, ettei hän ollut itse mitenkään aseistautunut. Normaalisti hänellä oli ollut kirves mukanaan kun oli liikkunut Nagin kanssa, ihan vain että pääsisi harjoittelemaan aseen elementtivoimien käyttöä. Kuitenkin nyt kirves oli kielletty häneltä, joten mitään hänellä ei ollut mitään kunnollista asetta. Tunnustellen vyötään hiipiessään eteenpäin prinssi huomasi, että hänellä oli Nilamilta peritty tikari, mutta se ei häntä pitkälle auttaisi, jos hän joutuisi tappeluun kunnolla aseistautunutta vihollista vastaan. Eikä Calder muistanut, oliko kyseinen tikari edes tarpeeksi terävä haavoittaakseen ketään, hän ei ollut käyttänyt asetta ennen, eikä sen puoleen joutunut teroittamaankaan sitä.

 

Calderin kadotessa Nagin näköpiiristä hevonen alkoi heti hermostua enemmän. Eläin oli haavoittunut, ja pelkäsi jäävänsä yksin, mikäli prinssille sattuisi mitään, ja hätääntyen Nagi hirnahti nuoren miehen perään. Eläimen hirnahdus päätyi odottamattomasti pelastamaan prinssin hengen, sillä seuraava nuoli oli tähdätty suoraan sydämeen, mutta Calderin kääntyessä hetkeksi sivuttain säikähdyksestä nuoli upposi sen sijaan käsivarteen, heti olkapään alapuolelle.

 

Älähtäen kivusta Calder kaatui polvilleen, jolloin heitä ampunut mies asteli näkyviin puiden seasta. Prinssi tiesi, missä suunnassa tämä oli, joten tällä ei enää ollut varsinaista syytä olla piilossa. "Voisi sinultakin joskus tuo moukan tuuri loppua", mies sanahti tympääntyneenä. Calder tuijotti maasta miestä, joka oli peittänyt kasvonsa. "Tajuatko sinä, ketä oikein olet ampunut?" prinssi kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen. "Tarpeeksi hyvin. Nuorta kapinallista ja vallanahnetta prinssiä", mies vastasi alkaen asettamaan nuolta jouseen. Miehellä ei ollut jousensa lisäksi muita näkyviä aseita mukana. Pysytellen sopivaksi arvioimansa välimatkan päässä prinssistä mies nosti jousensa. "Pysy paikallasi, niin tämä on nopeasti ohi", tämä sanoi viileästi ja tähtäsi.

 

Eli oli seurannut parhaansa mukaan prinssiä varjostanutta miestä, ja kuullessaan hevosen hätääntyneen hirnahduksen tiesi olevansa oikeassa paikassa. Mikäli hevonen oli Calderin, prinssi itsekin saattaisi olla vaarassa. Ei kestänyt kauaakaan, kun Eli löysi puuhun kiinnitetyn hevosen, joka kääntyi uteliaana vartijan puoleen. Tämä ei kuitenkaan ollut prinssin hevonen, tämä oli väritykseltään kokonaan harmaa siinä missä Calderin hevonen oli musta ja siinä oli muutama vaalea suuri laikku. Tämän täytyi siis olla prinssiä varjostaneen henkilön hevonen. Kuitenkaan tällä ei näyttänyt olevan mitään hätää, mikä sai Elin entistäkin enemmän huolestumaan. Laskeutuen oman ratsunsa selästä nuori vartija alkoi heti etsiä saappaiden jälkiä maasta. Hänen onnekseen ne löytyivätkin hyvin nopeasti, ja hetkeäkään odottamatta Eli ryntäsi seuraamaan jälkiä, jättäen oman ratsunsa ihmettelemään, minne tämä juoksi niin kiireisesti.

 

Eli ehti juuri ja juuri nähdä, kun tuntematon mies tähtäsi jousellaan Calderiin. Prinssi oli polvillaan maassa, ja tämän käsivarresta törrötti nuoli. Siinä samassa nuori vartija näki punaista, ja vihaisesti huutaen ryntäsi miehen kimppuun, ennen kuin tämä ehti ampua. Tuntematon mies säikähti ääntä takanaan, ja ehti vain puoliksi kääntyä, ennen kuin vartija oli hänen kimpussaan. Alkuun Eli hyökkäsi vain nyrkeillä, mutta kun hänen vastuntajansa sysäsi jousen syrjään ja alkoi taistella vastaan, nuori vartija veti miekan huotrastaan. Sen hän iski sen suurempia miettimättä suoraan vastustajansa läpi, tappaen tämän välittömästi. Kesti hetken, ennen kuin nuori vartija huomasi nopean taistelun olevan ohi, ja antoi kuolleen miehen valua miekan terää pitkin ja tömähtää pehmeään metsämaahan.

 

Calder tuijotti Eliä järkyttyneenä, ja Eli tuijotti juuri tappamaansa miestä. Tämä oli ollut nuoren vartijan ensimmäinen tappo, mutta asia ei järkyttänyt häntä niin paljon kuin vartija oli kuvitellut. Hän oli juuri pelastanut prinssinsä hengen, ja oli siitä ylpeä, vaikka hänen kätensä tärisivät edelleen. Eli pystyi vain hädin tuskin pitämään kiinni miekastaan, ja heräsi todellisuuteen vasta, kun Calder laski kätensä nuoren vartijan olalle. "Minä... tapoin miehen..." Eli sanoi ääni täristen. "Ja pelastit minut. Toistamiseen", Calder muistutti. Hämillään vartija kääntyi prinssin puoleen, tietämättä täysin, mitä hänen kuuluisi tehdä seuraavaksi. "Normaalisti kai tässä vaiheessa otetaan selvää, kuka hän oli", Calder neuvoi, ja Eli oli jo kumartumassa ruumiin puoleen, kun Calder veti tämän ylös. "Eli, tarvitsen sinua kuitenkin toisaalla hetken."

 

Seuraten prinssiä kaksikko saapui nopeasti sinne, minne Calder oli jättänyt Nagin. Hevonen oli henkihieverissä, mutta ilahtui nähdessään prinssin palanneen. "Eli, kai vartijakoulutuksessa neuvottiin jonkinlaista ensiapua?" Calder kysyi, kiiruhtaen hevosen viereen, Elin seuratessa tätä. Ensin vartija ei meinannut älytä, hän oli vielä kiinni siinä hetkessä, kun oli survaissut miekkansa ensimmäistä kertaa ihmiseen. Calderin täytyi käskeä vartijaa, ennen kuin tämän ymmärsi tulla katsomaan Nagin haavaa, vaikka enemmän hän olikin huolissaan prinssistä. "Pelkään pahoin, ettei mitään ole tehtävissä", Eli sanoi tarkastellessaan hevosen kaulassa olevaa nuolta ja sen tekemästä haavasta pulppuavaa verta. "Eikö... eikö mitään?" Calder kysyi järkyttyneenä. Prinssi tiesi kyllä itsekin, että hänen uskollinen ratsunsa oli mennyttä, mutta ei silti suostunut myöntämään asiaa. "Eli, etkö sinä todellakaan voi tehdä yhtään mitään?" hän huusi jo vihaisemmin. "Prinssini, hevosenne on loukkaantunut pahasti. On ihme, että rakas ratsunne elää vielä, mutta se kituu. Tätä haavaa emme saa hoidetuksi metsässä, ja vielä mahdottomampaa meidän on kantaa hevosta kaupunkiin niin, että ehtisimme ajoissa. Jos ylipäätänsä on olemassa ketään, joka voi pelastaa hevosenne hengen tässä vaiheessa", Eli selitti tiukasti. Calder oli ehkä joutunut olemaan vielä hetki sitten se vahvempi heistä, joka oli ravistanut Elin transsistaan tapettuaan miehen, mutta nyt oli Elin vuoro olla vahva, ja aivan liian lyhyellä varoitusajalla.

 

Kesti hyvä tovi, ennen kuin Elin onnistui suostutella Calderin päästämään Nagin tuskistaan. Vartija ei ollut ikinä nähnyt prinssinsä itkevän, mutta nyt se ei näyttänyt olevan kaukana. Calderin hiljaisen apaattisuuden aikana Eli yritti parhaansa mukaan sitoa prinssin käsivarressa olevan haavan ja väkersi tälle yksinkertaisen kantositeen. Haavalle ei varmasti tekisi hyvää, jos Calder antaisi koko käsivarren vain roikkua. "Prinssini, alkaa olla myöhä, ja meidän olisi varmastikin hyvä palata takaisin palatsiin. Parantajan olisi hyvä katsoa haavaanne mitä pikimmiten", Eli lopulta sanoi, auttaen prinssin ylös maasta. Calder kieltäytyi edes katsomasta Eliin, hän ei halunnut näyttää surullisia kasvojaan vartijalle, ja tämä ymmärsi kyllä. Esittäen, kuin ei huomaisi mitään, Eli lähti saattamaan prinssiä takaisin, mistä he olivat tulleet.

 

Matkan varrella Calder kuitenkin pysähtyi, kun näki Nagille kuolemantuomion aiheuttaneen miehen ruumista maassa. Hän ei aikonut antaa tämän olla. Vihaisesti prinssi potkaisi kuollutta miestä kylkeen. "Saasta", hän tuhahti hiljaa. "Prinssi, ymmärrän vihanne, mutta eikö tuo ole hieman..." "Tuo mies tappoi Nagin. Millä oikeudella?" Calder ärähti. "Mutta..." "Hän yritti tappaa minutkin, muistatko?" Eli muisti, ja viha kiehahti myös nuoressa vartijassa. "...Sanoit, että normaalisti hänet pitäisi tutkia, vai mitä", Eli muisti prinssin aikaisemmat sanat. Polvistuen ruumiin viereen Eli veti huivin miehen kasvoilta. Kumpikaan Calder tai Eli ei tunnistanut tätä, joten vartija alkoi tutkia miehen taskuja. Lopulta miehen povitaskusta löytyi kirje. Elin ojentaessa sen Calderille prinssi kiinnitti ensimmäisenä huomiota kuoreen. Hän tunnisti sinetin. Se oli Sharman kreivisuvun sinetti.

 

Matka takaisin Amirmoeziin kului hiljaisissa merkeissä. Kun kaksikko pysähtyi Mustafan tallin luona, luovuttaakseen miehelle Elin ratsuna toimineen hevosen, mies oli silminnähden vihainen. "Minne sinä pojannulikka olet hävittänyt Nagin?" tämä kysyi taluttaessaan hevosta talliin. Eli vilkaisi huolissaan prinssiä, jonka katse oli nauliintunut maahan, ennen kuin pyysi tältä kirjettä, joka oli löytynyt hyökkääjältä. Antaen prinssille hieman aikaa olla rauhassa Eli vei kirjeen Mustafalle. Nähdessään kirjeen sisällön mies järkyttyi. "Tämä on..." "Nagi joutui valitettavasti sivulliseksi uhriksi", Eli kertoi. "Ei taas", Mustafa huokaisi uupuneena. "Mustafa herra, onko prinssin henkeä uhattu ennenkin?" Eli kysyi hämillään. "Ikävä kyllä, viime tapaus oli tosin paljon juonikkaampi", Mustafa myönsi. Laucian oli kertonut aikoinaan kaiken Lucianin kuolemasta, ja kuinka oli kuullut suoraan mieheltä tämän olleen tekemisissä kuninkaan kanssa. "Ja kukaan ei ajatellut, että minun voisi olla hyvä tietää? Minun pitäisi olla prinssin henkivartija!" Eli ärähti vihaisesti, yllättäen Mustafan täysin. "...Ehkä parempi, että Calder itse selittää sinulle kaiken, hän kuitenkin koki sen kaiken ja tuntee yksityiskohdat paremmin kuin kukaan", Mustafa lopulta sanoi, "Ja mistä tuo toinen hevonen tuli?"

 

Calder ja Eli saivat kunnon huudot ja haukut palatessaan myöhään palatsiin, ja prinssin ollessa vielä haavoittunut kaupan päälle. Parantajan tullessa paikalle hän levitti lääkeyrteistä tekemänsä voiteen haavalle ja sitoi sen. "Olette onnekas, ettei tästä aiheudu mitään pysyvää vauriota. Ymmärrättehän, että teidän olisi pitänyt palata heti palatsiin? Ja te, Eli Mishra... Vaikka ette olekaan prinssin virallinen henkivartija, on teidän tehtävänne huolehtia, ettei mitään tällaista edes tapahdu hänelle? Missä oikein olitte, kun prinssiä ammuttiin?" "Olen pahoillani, en ehtinyt paikalle ajoissa ja--" "Älä ole Elille vihainen. Syy on täysin omani, ja Eli päätyi jälleen pelastamaan henkeni", Calder puuttui asiaan. Parantaja kuitenkin vilkaisi prinssiä vihaisesti. "Älkää sitten hankkiutuko tilanteisiin, joissa voitte loukata itsenne näin." Vielä hetken aikaa toruttuaan molempia, Calderia ja Eliä, parantaja viimein lähti ja jätti prinssin kahden vartijansa kanssa.

 

Jäätyään kahden prinssin kanssa Eli käänsi huomionsa Calderiin. Hän ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi hyvä puhua prinssinsä kanssa. Hän ei tiennyt, mitä aikaisemmin oli tapahtunut, mutta keskustelustaan Mustafan kanssa hän oli ymmärtänyt, että hänen olisi hyvä tietää. "Prinssini--" "Jos haluat lähteä, saat lupani siihen", Calder sanoi allapäin. "Tuota, en minä sitä ajatellut... Voimme puhua myöhemminkin, jos haluatte levätä. Teillä on ollut tänään pitkä päivä", Eli vastasi. Huoneen ilmapiiri oli matalalla jo valmiiksi, eikä vartija uskaltanut sitä enää pahentaa. Calder oli kieltänyt Eliä lukemasta kirjettä, jonka he olivat löytäneet, joten Elillä ei ollut mitään hajua, mikä tilanne oikein oli, hän oli ainoa ulkopuolinen. "Ei tilanne odottamalla parane, joten kaipa me voimme puhua nytkin", Calder lopulta totesi uupuneena, Elin istuutuessa sängyn viereen tuodulle tuolille.

 

"Miksi piilottelitte minulta noin tärkeää asiaa? Jos olisin tiennyt, en olisi ikinä päästänyt teitä lähtemään yksin palatsista!" Eli huudahti tarinan päätteeksi vihaisena. Calder oli kertonut, kuinka Lucian oli ollut valmis uhraamaan hänet rahan vuoksi, ja kuinka sama voisi hyvinkin toistua tulevaisuudessa. Prinssi oli osannut epäillä, ettei palkkio hänen päästään suinkaan kadonnut totuuden tullessa esille. Mutta toisaalta hän ei ollut osannut aavistaa myöskään, kuinka summa oli kasvanut, ja kuinka hämärämmän työn tekijöistä rohkeimmat eivät pelänneet edes sitä, että heidän uhrinsa oli valtion prinssi. Lisäksi nyt Calderilla oli varmaa tietoa, että hänen isänsä oli juonessa mukana. Hän ei ollut käyttänyt kuningassuvun sinettiä, kuten normaalisti virallisissa kirjeissä, vaan oman sukunsa. Tämä saattoi vain tarkoittaa, että koko Sharman suku oli kuninkaan puolella. "Eli, se mies oli läheisin ihminen elämässäni. Minä luotin häneen. Ymmärrätkö, kuinka vaikeaa kaiken tuon jälkeen on luottaa heti keneenkään?" "Minä pelastin henkenne! Olen antanut kaikkeni teidän vuoksenne, ja te vain leikitte!" Eli huusi raivoissaan. "Tiedän. Mutta minä en vain... osannut luottaa sinuun. Anteeksi, Eli", Calder sanoi hiljaa, "Haluatko vapautua tehtävistäsi tämän vuoksi?" "En ikinä! Jos olen jotain oppinut tästä, niin olette täysin toivoton, jos joku ei ole vahtimassa selustaanne! Ja jos ette luota minuun, niin miksi luottaisitte keneenkään uuteenkaan henkivartijaan? Minun paikkani on teidän rinnallanne, prinssini", Eli sanoi tomerasti ja nousi seisomaan, "Tapaamme jälleen huomenna, prinssini." Calder ei voinut olla hymyilemättä, kun katsoi Elin poistuvan huoneesta kiihtyneenä. "Sphinks, meidän on ehkä totuttava uuteen varjooni. Hän ei tule häviämään kulumallakaan, mikä on ehkä ihan hyvä."

 

Seuraavana aamuna se oli Eli, joka herätti Calderin. "Eilisen tapahtumat tekivät selväksi, että minun on pysyttävä vierelläni jokaisena hetkenä", vartija sanoi reippaasti, Calderin noustessa istumaan sängyllään. "Mitä sillä on tekemistä näin aikaisen herätyksen kanssa?" prinssi nurisi kiukkuisesti. Hän ei ollut muutenkaan erityisen hyvä aamuherääjä, varsinkaan palatsissa. "Ei suoranaisesti ehkä mitään, mutta tulevaisuudessa, kun nousette valtaistuimelle, ette voi nukkua koko päivää", Eli ilmoitti. "Älä suunnittele minun tulevaisuutta puolestani", Calder jatkoi ja käänsi kylkeään yrittäen alkaa nukkumaan, Elin istuessa sängyn viereen. "Kuten toivotte. Voitte levätä vielä jonkin aikaa. Satuin vain itse heräämään tänään aikaisemmin." Hetken hiljaisuuden jälkeen Calder jälleen kääntyi sängyllään, mulkoillen Eliä. "Etkö sinä aio kadota siitä?" "Päätin eilen, että suojelen teitä parhaani mukaan, enkä aio päästää teitä silmistäni. Voitte levätä rauhassa." "Kuinka minun on tarkoitus levätä kun sinä istut siinä?" "Älkää välittäkö minusta. Lupaan, etten häiritse untanne." "...Sinä häiritset sitä jo, ala kalppia siitä." Elin kieltäytyessä Calder päätti iskeä miestä tyynyllä kasvoihin, mutta vartija ei siitä hetkahtanutkaan.

 

Palvelijan tullessa ilmoittamaan, että prinssin olisi aika herätä Calder oli jo täysin hereillä. Yksipuolinen tyynysota oli auttanut siinä varsin hyvin. "Prinssi, mitä te...?" Palvelija kysyi hämillään avatessaan oven, ja täysin hyvästä syystäkin. Calder seisoi alasti sängyllään ja hakkasi tyynyllä Eliä, joka istui sängyn vieressä olevalla tuolilla, päähän. Vartija otti hiljaa liikkumatta jokaisen iskun vastaan. "Kenen loistoidea oli päästää Eli huoneeseeni ennen kuin heräsin?" Calder kysyi kiukkuisena palvelijalta. "Älkää häntä syyttäkö, tein vain kuten uskoin olevan turvallisuudellenne parhaaksi", Eli vastasi, palvelijan seisoen edelleen ovellä äimistyneenä. Tuhahtaen Calder istui alas sängylleen. "Parantaja tulee hetken kuluttua vaihtamaan siteenne, ja sen jälkeen voitte tulla aamiaiselle", palvelija sai lopulta sanottua hämmennykseltään. "Selvä, voit poistua", Calder määräsi, "Anna minulle hetki aikaa pukeutua ja lähetä parantaja sitten."

 

"Tuota... Nukutteko todella aina alasti vai kiusaatteko minua jälleen?" Eli sai lopulta kysytyksi. "Tietenkin nukun. Kuka tässä kuumuudessa muka voisi nukkua vaatteet päällä?" Calder kysyi takaisin, "Sitä paitsi, en minä mitenkään erityisemmin suunnittele sitä, milloin, missä tai miten sinua kiusaan. Se tapahtuu täysin improvisoituna. Miten pahana ihmisenä sinä minua oikein pidät?" Eli käänsi katseensa lattiaan nolostuneena. Hän oli lyhyessä ajassa tottunut siihen, että prinssi kiusasi häntä sen minkä ehti ja tavalla millä hyvänsä. "Olen pahoillani, en tarkoittanut, että pitäisin teitä mitenkään juonikkaana tai muuta..." "Ei siinä mitään pahaa ole, juonikas minä olenkin", Calder myönsi rauhallisesti. "Prinssini, teidän ei pitäisi myöntää tuollaista itsestänne... Tai paremminkin, teidän pitäisi yrittää olla juonimatta mitään", Eli vastasi, "Tarvitsetteko apua pukeutumisessa?" Calder vilkaisi hieman kiukkuisemmin vartijaansa. "En minä mikään lapsi ole." "Mutta olette loukkaantunut..." Eli totesi hiljaisemmalla äänellä. "Ei tämä minua pukeutumasta estä", prinssi vastasi tympiintyneenä. Kuitenkaan yhdellä kädellä pukeutuminen ei ollut aivan niin helppoa, kuin Calder oli kuvitellut. "Antakaa, kun autan", Eli pyysi uudestaan, prinssin tällä kertaa myöntyen vastahakoisesti. "Ei, antaa sen hihan olla, side täytyy kuitenkin vaihtaa", prinssi muistutti, ja Eli oli tyytyväinen saadessaan olla tälle vaihteeksi kunnolla avuksi.

 

Eli pysytteli Calderin luona, kun parantaja saapui vaihtamaan siteen prinssin käsivarressa. Vartija myös seurasi prinssiään tämän lähtiessä nauttimaan aamiaistaan. "Miksette vain käske palvelijoita tuomaan ruokaa huoneeseenne?" Eli kysyi hämillään. "En voi antaa kenellekään mielikuvaa, että olisin heikko", Calder vastasi yksinkertaisesti. "Ei kukaan kuvittele teidän olevan heikko. Olette loukkaantunut", Eli muistutti jälleen prinssiään. "Eli, sen kirjeen sinetti kuuluu Sharman kreivisuvulle", prinssi valaisi vartijaansa, ja vilkaistessaan tätä huomasi Elin ymmärtäneen täysin, mitä hän halusi sanoa. Nuori vartija järkyttyi silminnähden, kunnes tämän kasvoille nousi vihainen ilme. "Kuningas itse on alun perin Sharman suvusta, hänhän on kreivin nuorempi veli", vartija varmisti hiljaa Calderin nyökätessä tälle. "En saa antaa heille mitään syytä uskoa, että tapahtuma vaivaa minua mitenkään. Mutta Eli, haluan sinun silti pysyttelevän vierelläni kuten tähänkin asti." "Tietenkin, prinssini", Eli sanoi kumartaen pienesti. Prinssi alkoi vihdoin luottamaan häneen.

 

Matkalla ruokasaliin kaksikko törmäsi Rebeccaan ja Raouliin. Kaksikko oli silminnähden järkyttynyt nähdessään prinssin vasemman käden kantositeessä. "Herran tähden, mitä teille oikein on tapahtunut?" Rebecca kysyi huolestuneena. "Kuinka kehtaatte--" "Eli", Calder hiljensi vartijan nopeasti pienellä kädenliikkeellä, "Älkää huolehtiko, tämä oli vain pieni onnettomuus, täysin mitätön. Oletteko mahdollisesti tulossa aamiaiselta?" prinssi kysyi vaihtaen puheenaihetta hymyillen. "Mitätön? Kätenne on kantositeessä?" Rebecca kuitenkin jatkoi. "Pyydän, leidi, älkää vaivatko tällä päätänne. Olen kunnossa, ja käteni paranee kyllä ajan kanssa ennalleen. Parantajan sanoja", prinssi vakuutteli, "Raoul, haluaisin jutella kanssasi myöhemmin, mikäli mahdollista?" "Tietenkin", Raoul kiirehti vastaamaan, edelleen katse järkyttyneenä tiukasti serkkunsa kantositeessä. "Hienoa, lähetän palvelijan hakemaan sinua, kun minulla on aikaa", Calder hymyili jatkaen nopeasti matkaansa kohti ruokasalia.

 

"Miksi ette määränneet heitä heti pidätettäviksi? Teillä on kirje todisteena", Eli kysyi prinssiltä kun he olivat päässeet kauemmaksi. "Koska heillä ei ole mitään tekemistä hyökkäyksen kanssa", Calder vastasi itsevarmasti. "Kuinka voitte olla siitä noin varma? Sinetti osoittaa--" "Rebeccalla ja Raoulilla ei ole mitään syytä käydä minua vastaan. Toki, he ovat järkyttyneitä, mitä Hadeksen päivänä tapahtui, mutta se herätti heissä pelkoa, ei vihaa", prinssi selitti, mutta Eli pysyi edelleen epäileväisenä. "Sitä paitsi, Rebecca ei ole ikinä ollut ilkeä minulle, ja Raoul on yksi parhaimpia ystäviäni." "Mutta siitä on jo ymmärtääkseni aikaa, kun olette tavanneet viimeksi." "Totta, mutta Raoulin järkytys oli aitoa. Hän ei ole koskaan ollut erityisen hyvä valehtelija", Calder puolusti serkkuaan. "Valitan, mutta kaiken näkemäni perusteella en voi olla samaa mieltä kanssanne", Eli sanoi lopulta mietittyään asiaa hetken. "Ymmärrän. Ole sinä siis minun epäilykseni." "Kuten toivotte, prinssini."

 

"Kuinka haluatte edetä tästä eteenpäin?" Eli kysyi, kun kaksikko oli palaamassa aamiaiselta takaisin prinssin huoneeseen. Calder halusi hakea Sphintuksen, ja viettää hieman aikaa ulkona miettien seuraavaa suunnitelmaansa. "Haluan ainakin vielä toistaiseksi miettiä sitä. Jos sinulla on jotain mielessä, kerro toki", prinssi kehotti vartijaansa. "Ensinnäkin haluaisin saada teidät varmaan turvaan siksi aikaa, kunnes kätenne on parantunut. Mielellään kauaksi Sharman suvun edustajista", Eli vastasi, Calderin nyökätessä. "Siinäkö kaikki?" prinssi kysyi. Hän oli odottanut ehkä hieman enemmän. "Olen pahoillani, strategisointi ei ole vahvimpia puoliani, ja olen muutenkin vasta aloittanut vartijana", Eli vastasi. "Sitten sinun tulee oppia, ja nopeasti. En haluaisi pelotella, mutta sisällissota tulee syttymään Vinemarissa. En osaa sanoa milloin, mutta se tulee tapahtumaan", prinssi totesi. "Ymmärrättekö, kuinka huonon ennustuksen juuri sanoitte? Tarvitseeko tämän päätyä sotaan?" Eli kysyi huolestuen hieman. "En näe enää rauhaisaakaan tapaa selvittää välejäni kuninkaan kanssa. Sota on vain ajan kysymys, Eli. Yritämme tietenkin välttää sitä viimeiseen asti, mutta paljoa ei ole enää tehtävissä."

 

Calderin ja Elin saatua suunnitelma valmiiksi he palasivat sisälle, Calderin kutsuessa Raoulin käymään luonaan. "Kutsuitte käymään?" Raoul sanoi astuessaan sisälle. Hän oli hermostunut serkkunsa virallisesta tavasta toimia, ja tämän vihainen henkivartija oli myöskin paikalla, mulkoillen Raoulia vihaisesti prinssin takaa. "Istu alas, Raoul. Meillä on hieman puhuttavaa", Calder sanoi, osoittaen pöydän ääressä olevaa toista tuolia. Hiljaisena Raoul toimi, kuten pyydettiin, ja jäi tuijottamaan serkkuaan hieman arasti. "Älä nyt noin paljon tärise, minä se vain olen", Calder sanoi ja hymyili hieman, "Eli kaataisitko meille hieman viiniä? Tekisin sen itse, mutta..." Sanaakaan sanomatta Eli teki kuten prinssi pyysi. "Kuinka olet viihtynyt palatsissa?" Calder kysyi koittaen hieman keventää tunnelmaa ja rauhoitella Raoulia. "Hyvin, kiitos. Palvelusväki on ollut hyvin avuliasta ja palatsi tarjoaa paljon tekemistä päivisin. Aika on kulunut kuin siivillä", Raoul vastasi hieman jäykästi ja joi hieman viiniä. "Ilahduttavaa kuulla", Calder totesi.

 

"Tuota, loukkasinko teitä aikaisemmin? Silloin aamulla? Henkivartijasi ei näytä kovin tyytyväiseltä minuun", Raoul lopulta kysyi hermostuneesti. "Aivan, Eli... Hän on hieman... suojelevainen", Calder sanoi, hämmentäen serkkuaan. "M-mutta... Enhän minä teille ole vaaraksi. Calder, olet serkkuni ja paras ystäväni." Huvittuneesti Calder vilkaisi Eliin, joka tuhahti kiukkuisesti kääntäen päänsä. "Elillä on syynsä. Ja siitä minun itse asiassa pitikin puhua sinulle. Katsos, en halunnut järkyttää äitiäsi aamulla, mutta valitettavasti onnettomuuteeni liittyi muutamia huolestuttavampia asianhaaroja", prinssi selitti. Raoul nosti järkyttyneenä katseensa. "Mitä oikein tarkoitat? Mitä tapahtui?" "Raoul, onnettomuudet sattuvat aina täysin yllättäen ja vahingossa. Tällä kertaa on valitettavasti todistettavissa, ettei kyseessä ollut vahinko." Tämän sanoessaan Calder otti esille kirjeen, joka oli löytynyt hänen kimppuunsa hyökänneeltä mieheltä. "Mikä tämä on?" Raoul kysyi, ottaen kirjeen käteensä. "Katso toki", Calder yllytti hymyillen, ja nielaisten Raoul käänsi kirjeen ympäri. "Sinetti kuuluu Sharman suvulle... Kirje on ehkä isältäni? ...Ei, tämä ei ole hänen käsialaansa... Mitä?" Raoul huudahti järkyttyneenä, lukiessaan rivejä. "Sen täytyy siis olla kuninkaan käsialaa, en muista sinun käsialasi olevan samanlaista kuin kirjeessä?" Calder sanoi ja nosti kysyvän katseensa serkkuunsa. "Ei... Tämä ei ole minunkaan käsialaani... Mutta sinetti... Se on varmasti Sharman suvun... Mitä tämä...?" "Siihen haluaisimme sinulta vastauksen", Eli sanoi vihaisesti. "M-mutta... En edes tiedä mikä tämä kirje on! Joku... Joku yrittää lavastaa isäni petturiksi!" "Valitan, Raoul, mutta sinun on lakattava olemasta lapsi", Calder huomautti, "Älä unohda, että edesmenneellä kreivillä oli kaksi poikaa. Minä en epäile yhtään, että tuo kirje olisi kuninkaan kirjoittama, ja sinun olisi hyvä avata silmäsi ja nähdä, että isäsi suojelee veljeään. Hän ei olisi muuten antanut kuninkaan käyttää Sharman suvun sinettiä." "Tämäkö... Tämänkö takia kätesi on kantositeessä?" Raoul kysyi järkyttyneenä, Calderin nyökätessä. "Se löytyi kimppuuni hyökänneeltä mieheltä. Ja jos hän olisi jäänyt henkiin, hän ei olisi tyytynyt vain käteeni. Hän olisi vienyt henkeni."

 

Raoulin oli vaikeaa uskoa Calderin sanoja. Kuitenkin prinssin kantositeessä oleva käsi teki selväksi, ettei prinssi valehdellut serkulleen. "...Mitä nyt tapahtuu?" Raoul kysyi arasti, "Aiotko... Teloittaa isäni?" "Sitä minun on mietittävä vielä, teenkö tästä julkista tietoa", Calder myönsi. Eli oli vahvasti sitä mieltä, että kansan tulisi saada kuulla tapahtuneesta, mutta prinssi halusi vielä miettiä asiaa Raoulin kannalta. "Jos voin, niin pyytäisin isälleni armoa", Raoul sanoi hiljaisemmalla äänellä, "Tiedän kyllä, millainen hän on ollut sinua kohtaan, mutta hän on silti isäni..." "Jos tiedosta tulee julkista, kansa haluaa hänet teloitettavaksi", Calder huomautti, saaden serkkunsa hätkähtämään. "En taida voida sanoa mitään isäni hyväksi...", Raoul totesi surkeasti. "En ole vielä tehnyt päätöstä, kuinka aion edetä tämän asian suhteen. Halusin kuitenkin kuulla, mikäli olisit tietänyt mitään siitä kirjeestä", Calder sanoi, nousten seisomaan ja kävellen parvekkeelle johtavan ikkunan luokse. "Vannon, etten tiennyt mitään", Raoul kiirehti sanomaan. "Älä huoli, uskon sinua kyllä. Mutta nyt minun pitää alkaa miettiä seuraavaa siirtoani. Raoul, en voi neuvoa sinua tekemään muuta kuin rukoilla isäsi puolesta." "Kiitos, että kerroit tämän kaiken minulle", Raoul sanoi ja nousi lähteäkseen toivoen, ettei olisi koskaan kuullut sanaakaan koko kirjeestä.

 

"Mitä mieltä olet, Eli?" Calder kysyi astellen parvekkeelle kuullessaan huoneensa oven menevän kiinni Raoulin perässä. "Kieltämättä hän vaikutti tietämättömältä, prinssini. En kuitenkaan olisi silti valmis laskemaan suojaustani nuoren herran läheisyydessä." "Mallivastaus. Itse en kuitenkaan edelleenkään osaa kuvitella Raoulin liittyvän tapaukseen mitenkään. Hän on vielä niin nuorikin..." "Hän on vain vuotta minua nuorempi", Eli huomautti. "En koskaan väittänyt, ettet sinäkin olisi nuori. En minäkään vielä pidä itseäni vanhana", Calder totesi hymyillen. "Kokemuksessa en vielä pärjää itseäni vanhemmille, mutta yritän saada heitä kiinni kaikilla muilla osa-alueilla." Elin vakavuus sai lopulta prinssin nauramaan. "Prinssini?" "Älä minusta välitä. Kuvittelin vain sinut seuraavaan viikkoon, joka vastaisi normaalilla vartijalla kymmenen vuoden kokemusta." "Pyytäisin teitä palaamaan takaisin aiheeseen, prinssini. Teidän pitää päättää kuinka haluatte toimia seuraavaksi, ja mahdollisimman pian." "Totta. Sinä haluat minun poistuvan hetkeksi Amirmoezista... Minne haluaisit minun menevän?" Calder kysyi. "Jonnekin, missä teitä ei uhkaa vastustajanne tai Sharman suku", Eli vastasi. "Pahimmassa tapauksessa tarjoan oman sukuni alueita käyttöönne, mutta ne sijaitsevat valitettavan lähellä." Mishra oli alemman luokan aatelissuku, jolla ei ollut paljoa maa-alueita, ja suvun pääkartano sijaitsi lähellä pääkaupunkia. Eli selvästi halusi Calderin kauemmaksi turvaan kuninkaalta ja Sharman kreiviltä.

 

Calder lähetti lopulta Elin käymään Mustafan luona kysymässä neuvoa. Vartija ei olisi halunnut jättää prinssiä yksin palatsiin, mutta toisaalta hän ei myöskään halunnut päästä prinssiä kaupungillekaan loukkaantuneen kätensä kanssa peläten uutta hyökkäystä suojattinsa henkeä vastaan. "Etkö sinä luota enää yhteenkään vartijaan palatsissa?" Calder lopulta huomautti. "E-en tarkoittanut sitä niin, prinssini. Olen vain huolissani. Pyydän anteeksi ajattelemattomuuttani", Eli sanoi hieman nolommin. "Mene, ei minun täällä käy mitenkään. Pyydän vaikka jotakuta toista henkivartijaani pitämään minulle seuraa, kun olet poissa", Calder hymyili. Tuon kuuleminen helpotti hieman Elin mieltä, vaikka hän olisi edelleen halunnutkin pysytellä prinssinsä vierellä. "Palaan niin pian kuin mahdollista", Eli sanoi kumartaen ennen kuin lähti suuntaamaan kohti Mustafan tallia.

 

"Vai sellaista te nyt mietitte", Mustafa totesi Elin kerrottua tilanteesta. "Haluan vain prinssin olevan turvassa, ja pelkään pahoin, että Amirmoez on hänelle vaarallisin mahdollinen paikka tällä hetkellä." "Sinetti kieltämättä on huolestuttava todiste Sharman kreivisukua vastaan. Mutta en ole sitä mieltä, että Calderin kannattaisi vain kadota paranemisensa ajaksi. Parasta olisi, jos vain kuningas tietäisi, missä prinssi on. Silloin olisi mahdollista todistaa hänen todellinen luonteensa, mikäli hän hyökkää pojan kimppuun", Mustafa huomautti. "Mutta se olisi vaaraksi prinssille!" "Noinko vähän luotat omiin kykyihisi, vartija? Olet pelastanut prinssin hengen jo kahdesti", Mustafa muistutti, ja Eli ei voinut estää pientä punastusta tulemasta kasvoilleen puhtaasta ylpeydestä. "Olet saavuttanut paljon noin nuoreksi, Eli." "Kiitos. Aion tehdä jatkossakin parhaani", nuori vartija sanoi ylpeästi. "Mutta takaisin ongelmaasi. Uskoisin Sharman kartanon olevan juuri sopiva paikka prinssille", Mustafa kertoi hetken mietinnän jälkeen. "Sharman kartano? Mutta hehän juuri hyökkäsivät prinssin kimppuun?" Eli kysyi hämillään. "Tietenkin vaihtoehto on mahdollinen vain jos Edgar jää Amirmoeziin. Leidi Rebecca ja nuori herra Raoul ovat harmittomia. Lisäksi siellä prinssillä olisi osaava parantaja hoitamassa häntä ja hän olisi kaukana Amirmoezista." "Tuossa on kieltämättä järkeä, mutta en silti pitäisi leidi Rebeccaa ja hänen poikaansa harmittomina..." Eli totesi epäileväisenä. "Kuinka vain. Mutta en usko kreivin haluavan, että hänen kartanossaan sattuu mitään pahaa. Jos vain keksitte, kuinka pitää Edgar Amirmoezissa, Sharman kartanon pitäisi olla täysin turvallinen paikka Calderille parantua." "Selvä, kerron tämän prinssille. Kiitos avusta, herra Mustafa."

 

Calder odotti mielenkiinnolla, mitä Mustafa keksisi ratkaisuksi. Elin kertoessa miehen ajatuksesta mennä Sharman kartanoon prinssi kuitenkin yllättyi silminnähden. Tätä hän ei ollut odottanut. "Jos on syytä uskoa, että kapinallisarmeija jatkaa toimintaansa minun poissaollessani, luulisin sen riittävän Edgarille syyksi jäädä tänne", Calder totesi mietteliäänä. "Aiotteko antaa siis kapinallisten riehua vapaasti kaupungissa? Siitä ei syntyisi kuin kaaosta", Eli protestoi heti. "Musty osaa kyllä pitää tilanteen hallussa. Hän on tähänkin asti tehnyt niin, minä vain olen ollut se, joka on huutanut käskyt ääneen." "Ymmärrän. Mutta kuuntelevatko kapinalliset häntä? He ovat tottuneet ottamaan käskynsä teiltä, prinssini." "Jos he eivät tottele, niin Edgarilla on vain lisää syytä jäädä tänne." "Entä leidi Rebecca ja nuori herra Raoul?" Eli kysyi, ollen eniten huolissaan prinssin serkusta. "Leidi Rebecca on aina tukenut kreiviä, hän ei lähde Edgarin viereltä, vaikka niin määrättäisiin. Raoul taas... Pelkään pahoin, että saatoimme olla hieman turhankin uhkaavia hänelle aikaisemmin", Calder pohti. "Ei missään nimessä. Nuori herra on tuleva Sharman kreivi, ja hänen on oltava perillä isänsä teoista. Mahdollisesti valmis jopa maksamaan niistä", Eli sanoi tiukasti. "Raoul ei ole vastuussa isästään, Eli. Mikäli Edgar on todella syyllistynyt rikokseen minua vastaan, se ei ole Raoulin vika." "Mutta prinssini--" "Hiljaa. Mikäli mahdollista, haluan pitää Raoulin nimen puhtaana. Sharman suvulla on pitkä historia, ja heillä on paljon vaikutusvaltaa. Olisi typerää tehdä koko suvusta vihollisiani, mikäli voin vaikuttaa asiaan." "Kuten toivotte, prinssini."

 

"Eli, mitä luulet, mitä tapahtuisi jos kuolisin?" Calder kysyi mietteliäänä. "Älkää edes puhuko moista, prinssini. En halua kuvitella tulevaisuutta, jossa kuolette. Se tarkoittaisi, että olen epäonnistunut työssäni", Eli vastasi. "Pelkkää uraasiko sinä vain ajattelet?" "Ei... Vaikka osaattekin olla välillä hankala, elän unelmaani saadessani työskennellä teille, prinssini." Calder hymyili nuorelle vartijalle. Tämän rehellisyys oli hänestä vain niin äärettömän herttaista. "Mutta haluan silti kuulla ajatuksesi. Mitä luulet, että Vinemarille tapahtuisi?" "Kuningas kieltämättä on hyvä hallitsija, mutta jos teitä ei olisi... En tiedä, osoittautuisiko hän silloin tyranniksi, sillä hänellä ei olisi ketään viemässä valtaansa?" Eli pohti, "Hallintovalta siirtyisi Sharman suvulle, ja koska kuningas kykeni tuomitsemaan vaimonsa kuolemaan, mikä estäisi häntä tekemästä samaa veljelleen ja tämän perheelle?" Elin vastaus sai Calderin hätkähtämään. "Uskotko... uskotko todella niin? Onko minun elämälläni mielestäsi todella noin suuri arvo?" "En osaa sanoa varmaksi, mutta olen hyvin varma, prinssini. Teidän läsnäolonne pakottaa kuninkaan toimimaan arvoasemansa mukaisesti, ja ilman teitä kukaan ei voisi käydä laillisesti häntä vastaan." "Ja hän surmaisi veljensä, vain pitääkseen kruunun itsellään?" "Teoriassa kruunu siirtyisi kuninkaalta tämän veljelle, mutta Edgar on heistä vanhempi. Todennäköisempää siis olisi, että nuori herra Raoul ottaisi paikkanne kruununperillisenä. Ja mikäli kuningasta ajaa hänen vallanahneutensa, nuori herra Raoul saattaisi hyvinkin olla samassa vaarassa, kuin te nyt." "En koskaan tullut ajatelleeksi tuota..." Calder myönsi hämillään. Yhtäkkiä hän näki elämällään paljon suuremman merkityksen. Hän ei elänyt vain kostaakseen äitinsä kuoleman ja suojellakseen Liliania. Hän eli suojellakseen myös Raoulia ja Vinemarin kansaa. "Eli. Meidän on kutsuttava Raoul vielä keskustelemaan kanssani. Hän tulee mukaani."

 

Vielä saman päivän iltana Raoul tapasi Calderin prinssin huoneessa. "Oletteko... Oletteko päättäneet, kuinka toimia?" Raoul kysyi serkultaan huolestuneena. "Minulla on suunnitelma mielessäni, kyllä. Mutta isäsi kohtaloa en ole vielä päättänyt. Mikäli haluat auttaa, voin tällä kertaa katsoa tapahtuneen läpi sormien", Calder selitti. Eli kuunteli järkyttyneenä prinssin vierellä, hänen mielestään kreivi olisi pitänyt heittää jo aamulla vankilaan. "M-mitä toivoisitte minun tekevän?" "Siihen asti, kunnes käteni on taas kunnossa, haluaisin käyttää Sharman kartanoa lepopaikkanani. Lisäksi toivoisin sinun liittyvän seuraani. Luuletko sen onnistuvan?" prinssi kysyi. Raoul nielaisi hermostuneena. Vaikka hän ei ollut ennen kuullut serkkunsa puhuvan tähän tyyliin, hän arvasi mitä se tarkoitti. Prinssi kysyisi vain yhden kerran. Mikäli Raoul kieltäytyisi, Calder määräisi hänet tottelemaan. Lisäksi Raoulista tulisi samalla prinssin panttivanki, joka varmistaisi, ettei uutta hyökkäystä tulisi. "Lupaan puhua isäni kanssa. Uskoisin kuitenkin sen olevan täysin mahdollista. Palvelusväelle tulee vain ilmoittaa, että palaan kanssanne, niin he osaavat olla valmiina odottamassa", Raoul vastasi. "Mukava kuulla, että olemme yhtä mieltä. Voimme pitkästä aikaa pitää hauskaa keskenämme, tai siis niin hauskaa kuin käteni sallii", Calder hymyili, Raoulin yrittäessä vastata hymyyn. "Pitkästä aikaa todellakin. Isäni saattaa olla jo lepäämässä, mutta lupaan puhua hänelle heti aamulla tästä." "Kiitos, Raoul. Voit poistua."

 

"Käyttäydytte kuin prinssi", Eli kehui Calderia Raoulin poistuttua huoneesta. "Ja tästä hyvästä tarvitsen viikon loman. Tiedätkö yhtään, kuinka rasittavaa on olla kokonainen päivä vakava ja puhua kuin... no, sinä", Calder huokaisi. "Olen silti iloinen nähdessäni vakavampaakin puoltanne. Se sopii teille." "Mutta tuskin tarpeeksi iloinen, että jäät pitämään minulle seuraa yöksi?" Calder kysyi kiusoitellen, kääntyen vartijan puoleen. "Ehdottomasti ei. Teidän pitäisi etsiä itsellenne kihlattu ja mennä naimisiin, jos ette halua herätä aamulla yksin", Eli totesi. Nuoren vartijan sanat saivat Calderin muistelemaan Seleneä ja hyviä aikoja naisen kanssa. Siitä tuntui olevan ikuisuus... Olikohan hänen lapsensa jo syntynyt? Oliko lapsi tyttö vai poika? Oliko lapsi terve? Päätään pudistellen prinssi hätisteli ajatukset mielestään. "Älkää sitten valittako", Eli huokaisi. Hän oli ymmärtänyt prinssin väärin, mutta eipä vartija tiennytkään mitään Selenestä. Eikä Calder aikonut kertoa. Hänellä ei juuri nyt olisi aikaa miettiä naista, mutta silti hän toivoi tälle kaikkea hyvää.

 

Muutaman päivän sisään asia saatiin järjestettyä, että Calder ja Raoul matkustaisivat Niloofariin siksi aikaa, kunnes prinssin käsi oli parantunut. Mustafa taas piti huolen, että Douglasilla ja Edgarilla oli kädet täynnä Amirmoezissa, jotta prinssi saisi olla rauhassa kunikaalta ja tämän veljeltä. Eli lähti myös Calderin mukaan pitääkseen prinssin turvassa pienemmiltä vaaroilta. Calderin matka pysyi myös suurelta yleisöltä salassa, jolla minimoitiin mahdolliset vaarat. Kuningas ja Sharman kreivi eivät olleet iloisia asiasta, mutta he eivät voineet esittää mitään päteviä perusteluja, miksi heidän tulisi toimia toisin. Edgar oli myös huolissaan poikansa Raoulin turvallisuudesta. Vaikka poika kertoi menevänsä omasta tahdostaan, kaikki tiesivät kyllä Raoulin olevan prinssin panttivanki, myös Raoul itse.

 

"Palaamme, kun Calder voi paremmin", Raoul sanoi hyvästellessään äitinsä Rebeccan. Nainen oli kaikista eniten huolissaan pojastaan, mutta tiesi, ettei voinut tehdä mitään auttaakseen tätä. "Olemme takaisin ennen kuin huomaattekaan, leidi Rebecca", Calderkin sanoi vaunuistaan. Prinssi vihasi vaunuissa matkustamista, mutta ratsastaminen ei oikein onnitunut yhdellä kädellä. Rebecca vilkaisi prinssiä epävarmana. "Tietenkin. No, turvallista matkaa sitten", nainen vielä sanoi jääden vilkuttamaan palatsin porteille, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

 

Eli pysytteli tiukasti prinssin vaunujen vierellä, Raoulin ratsastaessa myös lähellä vartijaa. Calder ei ollut vaatinut kumpaakaan pitämään itselleen seuraa vaunuissa, hän halusi mieluummin olla omassa rauhassaan. Lisäksi kumpikin Eli ja Raoul liikkuivat mieluummin hevosen selässä vaunujen sijaan. Eli pystyi paremmin suojelemaan vaunuja ja niissä matkustavaa prinssiä kun taas Raoul vieläkin pelkäsi serkkunsa uutta vakavampaa persoonaa.

 

Päivän pituisen matkan Sphintus pääosin lepäsi prinssin sylissä, sillä käärmeellä ei juuri ollut muutakaan tekemistä. Vaunu oli aivan liian pieni, että eläin olisi kunnolla voinut lentää sen sisällä. Kumpikaan ei kuitenkaan juuri tullut ulos vaunuista edes lyhyiden levähdystaukojen aikana. "Olette olleet harvinaisen hiljainen matkan ajan, prinssini", Eli totesi ratsastaen hieman lähemmäksi vaunuja voidakseen puhua Calderille. "Hmm..." kuului hajamielinen vastaus vaunuista. "Prinssini, onko kaikki kunnossa?" Eli kysyi jo hieman huolestuneempana. "Joo..." tuli uusi yhtä poissaoleva vastaus. "Pysäyttäkää vaunut, epäilen prinssillä olevan jonkin huonosti", Eli määräsi saman tien. Avatessaan oven nuorta vartijaa odotti kuitenkin täysi yllätys. "Prinssini, te... luette?" vartija kysyi hämillään. "Kyllä?" Calder vastasi hämillään. "En... ole koskaan nähnyt teitä lukemassa..." vartija yritti selittää hieman kummissaan myös Raoulin vilkaistessa sisälle. "Vain koska en lue usein ei tarkoita, ettenkö osaisi lukea", prinssi vastasi huokaisten. "Tietenkin, en minä sitä tarkoittanut... Te vain... Ette ikinä anna itsestänne sellaista kuvaa, että olisitte kiinnostunut kirjoista", vartija jatkoi. "Sinä olet aina karkaillut kotiopettajaltasikin. Muistan itse vieläkin parhaat karkureittisi", Raoul huomautti liittyen puheeseen. "Niinkö? Olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä reittejä pitkin prinssi karkailee", Eli totesi kääntäen huomionsa Raouliin. "Tuotaah..." Raoul aloitti hermostuneena ja vilkaisi vaunuissa olevaa prinssiä, joka pudisti kiireesti hätäisenä päätään. "En ehkä muistakaan niitä niin hyvin sittenkään", Raoul päätti korjata nopeasti. Eli ei kuitenkaan uskonut, mutta ei voinut alkaa vaatimaan Raoulin puhuvan. Vilkaisten prinssiä Raoul kuitenkin huomasi jälleen hetken ajan serkkunsa kasvoilla sen tutun ketkuilevan virnistyksen, ja prinssi vaikutti sillä hetkellä vähemmän vaaralliselta.

 

Siitä oli aikaa, kun Calder oli viimeksi käynyt Niloofarissa. Satamakaupunki oli yllättävän vilkas vielä ilta-aikaankin, vaikka Raoul sanoi kaiken olevan paljon rauhallisempaa kuin päivällä. Suurin vilinä kuitenkin johtui siitä, että kauppalaivat olivat saapuneet satamaan ja ne saivat ihmiset touhukkaammiksi. Eli taas mietti, kuinka Niloofar saattaisi hyvinkin olla pääkaupunki, mikäli Amirmoez ei sitä jo olisi. Kooltaan molemmat olivat lähes yhtä suuria ja tiheään asutettuja, mutta Niloofarin satama oli kuitenkin hieman suurempi ja moni asia pyörikin tuon seikan ympärillä. Sharman kartano sijaitsi kauempana keskustasta, lyhyen ratsastusmatkan päässä. "Mikäli isäni kirje ehti ajoissa perille, kaiken pitäisi olla valmiina. Tosin tähän aikaan tuskin enää tarvitaan muuta kuin iltapala ja sitten voimmekin mennä nukkumaan", Raoul ehdotti, yrittäen nopeasti löytää itselleen hyvän isännän roolin. "Kuullostaa hyvältä. Uskon prinssinikin olevan jo väsynyt matkasta", Eli vastasi kohteliaasti ja vilkaisi vaunuja. Calder oli viettänyt päivän harvinaisen hiljaisena, mutta kielsi minkään olevan vialla. Eikä Elikään keksinyt, mikä voisi prinssin mieltä vaivata. Niloofarissa tämä olisi paremmassa turvassa kuin Amirmoezin palatsissaan.

 

Kuten Raoul oli arvellutkin, kartanon edessä oli jo palvelusväki valmiina ottamaan nuoren herran ja tämän vieraat vastaan. "En odottanut teidän palaavan näin pian, nuori herra", tallipoika sanoi kun Raoul tarjosi tälle ratsunsa ohjaksia laskeuduttuaan ensin satulasta. "Sattui vähän kaikenlaista... Eikö isäni selittänyt sitä kirjeessään?" "Voi, kreivi selitti tilanteen varsin vähäsanaisesti. Uskon, että moni odottaa teidän kertovan paremmin huomenna", tallipoika vastasi, "Ah! Tervetuloa, teidän korkeutenne." Calder nyökkäsi tervehdykseksi palvelijoille, jotka ryntäsivät tervehtimään prinssiä, ennen kuin palasivat takaisin retkikunnan tavaroiden purkamiseen ja hevosten hoitoon. "Haluaisitteko vielä nauttia iltapalaa ennen nukkumista?" Raoul kysyi serkultaan kun he astelivat sisälle kartanoon Elin ja muutaman muun vartijan seuratessa heidän takanaan. "Ei ole tarvetta. Olen jo valmiiksi uupunut, joten nukkuminen kuullostaa varsin hyvältä", Calder vastasi. Hän ei pitänyt, kuinka Raoul teititteli häntä, vaikka he olivat serkkuja. Olihan hän toki korkea-arvoinen vieras, mutta väsyneenä prinssi ei jaksanut olla prinssi. "Selvä. Tavatkaamme siis jälleen aamulla", Raoul sanoi ja johdatti Calderin kartanon parhaaseen vierashuoneeseen muun palvelusväen näyttäen vartijoille omat huoneensa.

 

Calder heräsi aamulla Elin koputtaessa prinssin huoneen oveen. "Vaikka ette pidäkään siitä, niin täällä olette vieras ja heidän olisi suotavaa saada teistä arvokas kuva", Eli huomautti astuessaan sisälle lupaa odottamatta. Hän tiesi, että mikäli hän olisi odottanut prinssin käskevän hänen tulla sisään, hän olisi saanut odottaa iltapäivän puolelle. Vastaherännyt Calder kuitenkin oli eri mieltä vartijan käytöksestä. "Ja jos sinä haluat antaa itsestäsi hyvän kuvan, odotat lupaani tulla huoneeseeni", Calder vastasi ärtyneenä. "Prinssini, haluan vain olla avuksi teille. Näkisin siis parhaaksi, että olisitte hereillä ihmisten aikaan", Eli vastasi, saaden vain epämääräistä murinaa vastaukseksi. "Herätkää, olkaa hyvä", vartija lopulta sanoi vetäen peiton Calderin päältä. Tällä kertaa hän oli tietoinen, ettei prinssi tykännyt nukkua vaatteet päällä, joten näky ei yllättänyt häntä. "Kuka hullu edes herää seitsemältä sunnuntaina?" prinssi nurisi kääntäen katseensa Eliin, samalla kun ovelta kuului toinen koputus. Calder ei ehtinyt sanoa mitään väliin, ennen kuin Eli antoi palvelijalle luvan tulla sisälle. "Huomenta, prinssi. Halusin vain tulla ilmoittamaan, että aamiainen on katettu. Tarvitsetteko mahdollisesti missään apuaaah!" Palvelija oli vielä varsin nuori nainen, joka järkyttyi nähdessään prinssin alasti sängyllä, ja huudahtaen juoksi ulos huoneesta pyydellen anteeksi mennessään. "Hienoa... Kiitos tuosta, Eli", Calder murahti.

 

Aamiaisella oli kiusaantunut tunnelma. Nuori palvelusneito oli nimittäin kertonut muutamalle työtoverilleen sattumuksesta, ja tieto oli levinnyt yllättävän nopeasti. "Tuota... Mitä aamulla oikein tapahtui?" Raoul kysyi lopulta rikkoen hiljaisuuden. Hän oli huomannut, että varsinkin naispuolinen palvelusväki vilkuili prinssiä aina ohimennen. "Eli, ole hyvä ja selitä. Sinun vikasi se oli", Calder murahti kiukkuisesti. Ei prinssiä niinkään nolottanut tapaus, mutta häntä ärsytti olla juorujen kohteena. "Prinssini ei tykkää nukkua vaatteet päällä, valittaen kuumuudesta. Aamulla nousin heräättääkseni prinssin, kuten aina ja palvelusneito sattui astumaan sisään, ennen kuin prinssini oli ehtinyt pukeutua." "Sinä annoit luvan tulla sisälle minun puolestani! Ja minä en antanut sinullekaan lupaa tulla", Calder huomautti kiukkuisesti. Raoul seurasi sivusta kaksikon riitelyä, tietämättä täysin ollako huvittunut vai kiusaantunut. "Ensimmäisen syytöksenne myönnän olevan totta, mutta jos en olisi tullut herättämään teitä, nukkuisitte edelleen, tai luoja varjele, olisitte varmastikin säikäyttäneet enemmän nuoren herran palvelusväkeä", Eli vastasi. "Minä en ole säikäyttänyt yhtään ketään", prinssi puolustautui kiukkuisesti, hänen henkivartijansa ollessa tiukasti eri mieltä.

 

Raoul tunsi olonsa vähemmän hermostuneeksi ollessaan omassa kotonaan, mutta ei silti voinut unohtaa täysin Calderin läsnäoloa. Hän ei ollut unohtanut, mihin prinssi kykeni, mutta oli silti suostunut kutsumaan tämän kotiinsa. "Haluaisitteko tehdä jotain näin päiväsaikaan?" Raoul kysyi. "En minä paljoa pysty tekemään. Ja nyt loppuu se teitittely, Eli on liian itsepäinen antaakseen periksi, mutta sinä olet serkkkuni", Calder tuhahti vilkaisten henkivartijaansa. Hän puhui vapaaehtoisesti viralliseen sävyyn vain kuninkaalle, jonka mielsi vihollisekseen. "Selvä... Tuota, haluaisitko tehdä jotain? Käydä katsomassa kaupunkia vaikkapa? Viime vierailustasi kuitenkin on aikaa", Raoul ehdotti. "Suosittelisin teitä pysyttelemään kartanossa ja sen lähialueilla. Prinssin saapumisesta Niloofariin ei ole tehty julkista tietoa ja tämä saattaisi herättää kysymyksiä", Eli puuttui nopeasti jälleen tilanteeseen. "...Ilonpilaaja", Calder mutisi vilkaistessaan vartijaansa. "Jotain kartanon läheisyydessä siis..." Raoul alkoi pohtia. Paljoa ei ollut vaihtoehtoja, sillä Calderin parempi käsi oli poissa käytössä, eikä näin ollen heidän normaalit ajanvietteensä, kaksintaistelu tai ratsastus, onnistuneet. "Haluaisitko pelata... Shakkia?" Raoul kysyi paremman puutteessa, prinssin kohauttaessa olkiaan. "Jos et parempaa keksi niin mikä ettei."

 

Aamiaisen jälkeen paikallinen Sharman suvulle työskentelevä parantaja kävi vaihtamassa Calderin haavan siteet. Kysyessään kuinka pitkään hänen kätensä oli käyttökiellossa parantaja ilmoitti, että prinssin tulisi odottaa ainakin kuukauden päivät. Nuoli oli repinyt lihaksia, mutta kuun lopussa toimintakyvyn pitäisi olla palautunut. "Joten, kuukauden ajan shakkia..." Calder mutisi siirtäessään nappulaa pöydällä. "Kyllä tässä varmasti keksitään jotain mielenkiintoisempaakin", Raoul kokeili, prinssin vilkaistessa serkkuaan. "Sanoit itsekin, että vaihtoehdot ovat vähissä. Ja tuleeko sinulle opettaja jossain vaiheessa?" "Huomenna. Sain tämän päivän vapaaksi opiskeluiltani, jotta voisin auttaa sinua asettumaan taloksi." "Kaikkiako sääntöjä sinunkin pitää seurata?" Calder huokaisi, "isäsi ei edes ole paikalla, ei kukaan huomaa, jos pinnaisit." "Opettajani varmasti kirjoittaisi siitä heti isälle", Raoul vastasi. Edgar tuskin tulisi koko matkaa moittimaan poikaansa, ihan vain ettei Calder suuttuisi, mutta Amirmoeziin palatessa Raoul saisi kyllä selkäsaunan. "Onko se opettajasi edes viehättävä?" Calder lopulta kysyi. "Ihan tavallinen. Et kai sinä aikonut tulla tunneilleni?" Raoul kysyi yllättyneenä. "Paremman puutteessa mikä ettei. Sitä paitsi olen itse pinnannut niin paljon omilta tunneiltani, että saattaisin hyvinkin kuulla jotain täysin uutta", prinssi totesi. "Ja shakki", Raoul sanoi siirtäen omaa nappulaansa, "Ainakin tässä sinä olet huono." "...Ja pyh", prinssi vastasi, ja alkoi siirtämään nappuloita takaisin pelin alkuasetelmaan.

 

Useamman pelin jälkeen Raoul alkoi vihdoin huomata, miksi Calder tarkalleen oli huono shakissa. "Sinä... suojelet kuningatarta?" hän kysyi hämillään, "Pelin tarkoitus on pitää kuningas hengissä." "Kyllä minä pelin säännöt osaan", prinssi vastasi. "Miksi sitten...? Kuningatar on pelin paras nappula hyökätä", Raoul jatkoi kyselyään. "Ainakaan kukaan ei voi sanoa, että olen julma naisilleni", Calder totesi rauhallisesti. Raoul tuijotti serkkuaan hämmästyneenä. Oliko tämä tosissaan? Prinssin vino virne hämmensi Raoulia vielä lisää. Hävisikö Calder tahallaan korjatakseen välejään serkkuunsa? "Vieläkö haluat pelata?" prinssi kysyi lopulta. Shakki ei oikeastaan ollut ikinä ollut Raoulin suosikkipelejä muutenkaan, joten hän pudisti päätään. Vielä vähemmän hän halusi pelata vastustajaa vastaan, joka hävisi tahallaan.

 

Calderin ja Raoulin kerätessä peliään takaisin kasaan vanha nainen asteli avaraan huoneeseen. Nainen oli pienikokoinen, kävellen kumarassa ja tukeutuen melkein kaksi kertaa itseään pidempään keppiin. "Mima", Raoul tervehti naista iloisesti hieman normaalia voimakkaammalla äänellä. Vanha nainen nosti katseensa, paljastaen uupuneet ryppyjen peittämät, mutta iloisesti hymyilevät kasvonsa. "Pikku-herra", nainen vastasi heiverröisellä äänellä. "Kuinka olet jaksanut, Mima?" Raoul kysyi naiselta Calderin pysytellessä hieman taempana. "Näin tänään keijuja takapihalla", nainen vastasi, "Haluatteko tulla katsomaan, Pikku-herra, Douglas-herra?" Calder hätkähti naisen kutsuessa häntä kuninkaan nimeltä. "Mima, hän on Calder, Douglasin poika", Raoul korjasi lempeästi. "Pitkästä aikaa, Mima", Calderkin sanoi astellen lähemmäksi tervehtiäkseen naista. "Calder..." Mima lausui hitaasti, ennen kuin hänen ilmeensä leveni jälleen hymyyn, "Älkää yrittäkö kujeilla minulle." Hämillään Calder vilkaisi serkkuaan, Raoulin vastatessa ilmeeseen anteeksipyytävällä hymyllä. Olkiaan kohauttaen prinssi päätti toistaiseksi leikkiä mukana. "Sanoit nähneesi keijuja? Haluaisitko näyttää ne meillekin?" prinssi sen sijaan kysyi, vaihtaen puheenaihetta.

 

Mima oli Sharman kartanon palvelusväestä vanhin, kuuluen palvelusväkeen jo ennen Edgarin ja Douglasin syntymää. Aluksi nainen oli toiminut sisäkkönä, mutta kreivin vaimon kuoltua pian hänen toisen poikansa syntymän jälkeen nainen toimi myös imettäjänä. Mima oli vain naisen lempinimi, jonka hän oli saanut hoitaessaan kreivin poikia. Nimi oli levinnyt nopeasti, pian koko kartanon väen käyttäen nimitystä naisesta, mutta Mima ei ollut asiasta pahastunut. Viime vuosina naisen muisti oli kuitenkin alkanut tehdä tepposia, eikä vanha nainen enää elänyt täysin samassa maailmassa muiden kanssa, nähden keijuja ja menninkäisiä. Nykyisestä palvelusväestä harva tiesi Miman oikeaa nimeä, mahdollisesti ei kukaan, eikä nainen sitä ainakaan itse enää muistanut. Niinpä Mima oli Mima, vanha kartanon hengetär ja hupsu tarinankertoja.

 

Vaikka Eli oli kieltänyt Calderia olemasta ulkona, takapiha oli hyvin suojattua aluetta, eikä kukaan tunnistaisi kolmea maassa kyykkivää hahmoa. "Ooh, siinä oli yksi, näittekö tekin?" Mima kysyi innoissaan tuulen heilutellessa pihamaan kukkia. Kumpikaan Calder tai Raoul ei ollut nähnyt mitään, mutta säästääkseen naisen tunteet kumartuivat lähemmäksi. Raoul yritti siirtää kukkia hieman syrjemmälle, Miman yllättäen mätkäistessä tätä pitkällä kepillään sormille. "Sinulla on isot kädet, keijuthan säikähtävät sinua, tyhmä", nainen moitti, Raoulin pyytäessä anteeksi nolona. Yrittäen keventää tilannetta Calder kiirehti kysymään, mikäli jokin hassu varjo kukkien alapuolella oli yksi keijuista.

 

Vasta paljon myöhemmin Calder ja Raoul saattoivat jälleen keskustella rauhassa kahden kesken, ja Raoul kertoi Miman tilanteesta, kuinka naisen muisti oli alkanut pettää. "...Mima oli yksi suosikki-ihmisistäni täällä", Calder totesi hiljaa. "Hän alkaa tulla jo vanhaksi", Raoul vastasi, "Hän ei edes muista kuka minä olen. Siksi hän kutsuu minua Pikku-herraksi. En muistuta edes isääni tarpeeksi, että hän voisi luulla minua häneksi." "Entä Edgar ja Rebecca, tunnistaako hän heitä?" Calder kysyi. "Ei. Hän kutsuu heitä isovanhempien nimillä. Suurinta osaa palvelijoistakaan hän ei tunnista, elleivät nämä ole sukua entisille työntekijöille." "Mima ei siis muista kumpaakaan meistä?" prinssi jatkoi kyselyään. "Ei. Sinä kuitenkin sentään muistutat kuningasta, itse asiassa aika paljonkin maalausten perusteella", Raoul vastasi. "Sen olen huomannut jo aikaa sitten ilman mitään tuherruksiakin", Calder tuhahti kapinallisesti, mutta laski katseensa maahan. "Ole kiltti, äläkä hämmennä Mimaa", Raoul pyysi serkkuaan, "Hän vain tulisi surulliseksi." "Helppoa se ei tule olemaan", Calder totesi. Hän olisi halunnut tulla sekoitetuksi mieluummin vaikka sairaaseen sikopaimeneen kuin isäänsä. "Ole kiltti. Miman vuoksi." "...Hyvä on, minä yritän."

 

Amirmoezissa Mustafa alkoi hetkeksi rauhoittua suunnitelmistaan. Calderin lähdöstä oli kulunut jo viikko, ja kapinallisarmeijan oli saanut pidettyä Sharman kreivin pääkaupungissa. Miehelle oli kuitenkin uuvuttavaa yrittää arvioida sopivaa toiminnan tasoa, hän ei saisi olla liian ahkera, mutta ei saisi hellittääkään. Seurauksena mies oli alkanut viihtyä paremmin kuitenkin paikallisissa kapakoissa, tutustuen pikku hiljaa paremmin liittolaisiinsa.

 

"Pirultako sinä olet tuon onnen varastanut?" Mustafa huokaisi hävitessään jälleen korttipelin Lauciania vastaan. Yleensä mies ei harrastanut uhkapeliä, mutta varas oli onnistunut houkuttelemaan tämän suostumaan muutamaan erään. "Tai sitten hän on itse se onnekas pirulainen", mies hänen vieressään naurahti Laucianin vain kohauttaessa harteitaan. "Odotin kyllä koko porukan olevan pelaamassa, kun ensimmäisen kerran tulin tänne", Mustafa myönsi, ja suurimman osan peliporukasta ollessa hämillään Laucian nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Hän tiesi miehen puhuvan kapinallisarmeijasta. "Alya on kai töissä, ja Allawin kanssa en halua pelata. Jos jollakulla oikeasti on pirun tuuri, niin hänellä", Laucian vastasi, muistaen kuinka ei vain kyennyt voittamaan Allawia vastaan, kun tämä pelasi tosissaan. "Ai hänen tuurinsa ei rajoitu pelkästään siihen, että se roisto selviää joka tilanteesta kuin koira veräjästä?" "Järkyttyisit jos tietäisit", Laucian vain vastasi. Varas ei halunnut kertoa, kuinka hänen huijauspakkansa toimi, sillä Mustafa takuulla suuttuisi siitä. Oli ollut ihme, ettei mies ollut antanut selkäsaunaa hänelle ja Allawille saadessaan kuulla kaksikon olevan rikollisia. Tai Allawi väitti jättäneensä rikollisen elämän taakseen, mutta varkaiden keskuudessa miehen tiedettiin syyllistyvän pikkurikoksiin aina kun silmä vältti.

 

"Olen hieman miettinyt sitä poikaa, joka on roikkunut Calderin perässä", Mustafa lopulta sanoi. Hänen pitäisi puhua muillekin kapinallisarmeijan jäsenille Elistä, ja mihin päätökseen oli tullut nuoren vartijan suhteen. Laucian nosti katseensa kädessään olevista korteista Mustafaan. "En usko sen pojan olevan kuninkaan vakooja. Eli on liian innokas työssään pystyäkseen satuttamaan Calderia." "Aiotko siis luottaa häneen?" Laucian kysyi. "En täysin vielä. Mutta uskoisin, että Elille voi luovuttaa hieman vastuuta. Hän kuitenkin on lähes koko ajan pojan vierellä, ja Calder tarvitsee kaiken suojan minkä voi saada." Laucian nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Eli todella vaikutti olevan liimattu kiinni prinssiin. "Millaista vastuuta suunnittelet Elille?" varas kysyi. "Sen kuin tietäisi. Hän kyllä suojaa prinssin selustan hyvin, mutta niin nuorella ei ole kokemusta tarpeeksi ollakseen lihakilpeä hyödyllisempi kun suunnitellaan taisteluita." Laucian nyökkäsi jälleen. "Nyt pentu on kuitenkin toisessa kaupungissa, Eli mukanaan. Tämä olisi paras hetki päättää, mitä meidän pitäisi tehdä hänen kanssaan", varas totesi. "Luit ajatukseni. Ja minusta päätös Elistä pitäisi tehdä kaikkien kanssa. Sinä, minä, Alya ja Allawi. Mahdollisesti myös Lilian. Täyskäsi", Mustafa totesi. "Kuullostaa suunnitelmalta, tai ainakin sen alulta", Laucian vastasi, "Neloset."

 

Mustafa sai nopeasti kerättyä porukan kasaan Lilianin avulla, ja muutaman illan päästä kaikki viisi istuivat saman pöydän ääressä miettimässä, miten heidän tulisi tehdä Elin suhteen. "Minusta se rääpäle pitäisi repiä irti Calderista ja jättää katuojaan", Alya ilmoitti kiukkuisesti mielipiteensä. Hän ei ollut unohtanut heti alussa esiintyneitä erimielisyyksiä nuoren vartijan kanssa, eikä aikonutkaan antaa asian ihan heti olla. "Eli on pelastanut Calderin useampaan otteeseen jo. Kyllä minusta häneen voi luottaa ainakin jonkin verran." "Samoin se edellinenkin kusipää toimi", Alya muistutti. "En usko Elin olevan tarpeeksi älykäs saati sitten hyvä näyttelijä pitääkseen roolia yllä näin pitkään. Lisäksi Mishran suku on ollut uskollinen kuningasperheelle jo pitkään, eikä hän varmasti halua sotkea perheensä puhdasta nimeä." "Haluatko sinä siis luottaa siihen poikaan?" "Haluan mieluusti kuulla kaikkien mielipiteet asiaan. Ilman henkilökohtaisia kaunoja kiitos", Mustafa sanoi, tuijottaen tiukasti Alyaa viimeisten sanojensa kohdalla. "Se olisi todella typerää Eliltä pettää pentua ja meitä", Laucian lopulta sanahti hetken hiljaisuuden jälkeen, "Mutta en tiedä, onko hänestä vielä paljoa hyötyäkään." "Minun tulee melkein ikävä laivaelämää, rannassa tykätään juonia ja vetkuilla aivan liikaa", Allawi huokaisi, "Mutta ei minullakaan varsinaisesti mitään Eliä vastaan ole. Hyvä jos olen vaihtanut sanaakaan kakaran kanssa."

 

Alya tarkkaili muita kiukkuisesti, kuin nämä olisivat pettäneet hänet. Nainen ei pitänyt Elistä, eikä aikonutkaan. "Hyvä on, tehkää miten haluatte", hän lopulta totesi ristien kätensä rinnalleen. "Alya, tämä on meidän kaikkien päätös. Jos sinä et hyväksy Eliä, meidän on keksittävä toinen suunnitelma. Joko kuinka voimme varmistua hänen uskollisuudestaan prinssiä kohtaan, tai sitten vain kerralla hoidella hänet pois päiviltä. Jälkimmäistä vaihtoehtoa en kuitenkaan haluaisi mielelläni toteuttaa. Mishrat ovat pieni suku, mutta heidät tiedetään nimeltä. Jokainen suku, joka on avoimesti prinssiä vastaan, on häviö meille." "Minä en luota yhteenkään aateliseen", Alya kuitenkin sanoi pysytellen tiukasti oman mielipiteensä takana. "Sinä luotat Calderiin, joka on kaikista suurin aatelinen, mitä Vinemarista löytyy. Ja Lilian myös kuuluu samaiseen perheeseen, vaikka sitä ei meidän lisäksemme kukaan muu tiedäkään", Mustafa muistutti. "Siltikin, minä en halua toistaa samaa virhettä, kuin mitä tapahtui Lucianin kanssa."

 

Lucianin nimen nouseminen sai Lilianin hämmentymään. Hänelle ei oltu edelleenkään kerrottu minne mies oli kadonnut ja miksi. Kaikki, mitä tyttö tiesi, oli että jotain pahaa oli tapahtunut, eikä hän näkisi miestä todennäköisesti enää koskaan uudestaan. Alya olii tiukasti sitä mieltä, ettei asiasta saanut puhua Lilianille, ja harmissaan tytön oli täytynyt hyväksyä asia. "...Helpottaisiko se, jos minä pidän Eliä silmällä? Calder viihtyy Madamen bordellissa, eikä häntä tarvitse edes suostutella", Lilian ehdotti, saaden aikuiset kääntymään hänen puoleensa. "Ehdottomasti ei, sinua minä en ainakaan pistä vaaran eteen", Alya kiirehti sanomaan ensimmäisenä. "En minä näkisi tilannetta edes riskinä", Lilian kuitenkin vastasi varmana, "Calder olisi koko ajan paikalla ja minä olen meistä kaikista vähiten uhkaava, mikäli Eli todella yrittää petkuttaa meitä." Kukaan aikuisista ei kuitenkaan erityisemmin pitänyt ajatuksesta, se näkyi heidän kasvoiltaan selvästi. "...Tai sitten voimme kokeilla vain helppoa ansaa", Lilian lopulta sanoi, virnistäen viekkaasti.

 

Kokouksen päätteeksi porukka oli sopinut, että Lilianin ajatusta voisi harkita, jos se saisi Alyan luottamaan Eliin. Kapinallisarmeija ei voinut toimia ryhmällä, joka ei tullut edes itsensä kanssa toimeen. "Oletko nyt varma, että haluat osallistua tähän?" Mustafa kysyi vielä ennen kuin lähti. "Tietenkin olen. Älä ole huolissasi, Musty", tyttö hymyili taputtaen miestä käsivarrelle toverillisesti. "...Mitä se poika onkaan saanut aikaan... Minä pidin sinua kohtalaisen mukavana tyttönä ja nyt tuo lempinimi on tarttunut sinuunkin", mies huokaisi. "Mutta nyt kun Calder ei ole täällä... Hän ei paljoa puhu äidistä, ja minun pitää aina pakottaa hänet, että saisin kuulla edes pikkuisen..." Lilian aloitti. Mustafa ymmärsi kyllä, kuinka Lilian halusi tietää enemmän äidistään. "Isovanhempasi eivät taida tietää äidistäsi?" Mustafa kysyi, lähtien hakemaan mielestään henkilöitä, joilta Lilian voisi kysyä. "Eivät tiedä. He uskovat isän ottaneen minut huostaansa kerjäläisnaiselta, joka ei voinut elättää meitä molempia." "Mutta he voivat tietää, ketkä pystyvät auttamaan sinua. Ja ainahan voit pyytää apua myös Laucianilta. Hänhän kuitenkin oli veljesi ja äitisi kanssa koko sen ajan, kun hän odotti sinua."

 

Lilian ei halunnut vaivata isovanhempiaan, mutta hän oli kysynyt jo kaiken voitavansa Laucianilta. Varas tiesi paljon, mutta ei juuri mitään sen ajan ulkopuolelta, jonka oli viettänyt kuningattaren kanssa piilomökissä. Mustafa oli myöskin ollut kuningattaren palveluksessa, mutta ei voinut kertoa paljoakaan. Mies sanoi aina, että Nilam oli tuntenut Sheilahin parhaiten. Tyttö oli myös kuullut jonkun verran huhua, että kuningattaren kuoleman jälkeen Mustafa olisi hetkeksi sortunut alkoholismiin, ennen kuin perusti tallinsa pitääkseen huolta vanhasta ratsustaan. Lopulta hevoset olivat vetäneet miehen takaisin kiinni elämään, eikä Lilian halunnut riskeerata tapahtuman toistumista.

 

Matkallaan isovanhempiensa luokse Lilian törmäsi päätä pahkaa Laucianin selkään. "Minne sinulla noin kiire on?" varas kysyi hämillään. Lilian kulki varsin usein juoksemalla, mutta usein viime tingassa väisti ihmiset ennen kuin törmäsi näihin. Laucian oli nähnyt sen myöskin muutaman kerran, kun tyttö hätäisesti pyörähti pois ihmisten tieltä jatkaen matkaansa, kuten varsin useat viestinviejinä toimivat katulapset. "Anteeksi, ajattelin vain käydä isovanhempien luona. Musty ehdotti, jos heiltä saisin kuulla jotain vihjettä, keneltä kuulisin lisää äidistä", Lilian selitti nopeasti, "Ja ehkä Krishna on lähettänyt kirjeen taas. Harvoin sitä tapahtuu, mutta viime kirjeestä alkaa olla jo aikaa." Krishnan nimi herätti Laucianin kiinnostuksen. Päivä tuntui olevan pullollaan vanhojen tuttavien nimien ilmestymisiä. "...Voisinko tulla mukaan?" Laucian kysyi. Hän halusi kuulla, miten hänen vanha tuttunsa pärjäsi, ja missä päin maailmaa tämä mahdollisesti oli. Varkaiden kiltaan ei ollut tullut mitään viestiä, mutta sinne olikin hankalampaa lähettää huomaamatta kirjettä. Lilian katsoi varasta hetken hämillään, mutta muisti kuitenkin lopulta, että hänen setänsä oli myöskin kuulunut varkaiden kiltaan. "Tietenkin", tyttö sanoi hymyillen, "Mutta älä kerro, että olet killasta. Isoisä ei erityisemmin pidä rikollisista." Siitä Lauciania ei tarvinnut kahdesti muistuttaa.

 

Tinhan toivotti vieraat iloisesti tervetulleiksi, antaen Lilianille nopean poskisuukon, kuten tyttökin hänelle, ja kiirehti myös tervehtimään Jemegeniä. Vanhan miehen näkö oli alkanut heikentyä, mutta tämä kuitenkin terästäytyi heti, huomaten tuntemattoman miehen seuraavan pojantytärtään sisälle. "Ja kukas se sinä olet?" mies kysyi. Hänen äänensä oli heikko, mutta siinä oli tietty vahva sävähdys. "Krishna on vanha tuttuni ja Lilian kertoi hänen aina toisinaan lähettävän kirjeitä. Kuulisin mielelläni itsekin, mitä hän nykyisin tekee", Laucian vastasi, ja Jemegenin katse kireni hieman. "Oletko sinä joku rikollinen siis?" vanha mies kysyi. Hän kyllä oli tietoinen poikansa rikollisesta urasta, eikä koskaan ollut erityisemmin hyväksynyt asiaa, vaikka välittikin pojastaan syvästi. Laucian ei ollut varma, miten olisi vastannut. Vanhan miehen katse kertoi, ettei tämä uskoisi mitään muuta vaihtoehtoa muutenkaan. "...No ei sen väliä. Jos haluat kuulla Krishnasta, mikä minä olen sinua kieltämään, nuori mies." Lilian huokaisi hiljaa helpottuneena. "Älä nyt heti ala kiukuttelemaan vieraille", Tinhan moitti miestään, astellen huoneeseen tarjottimen kanssa, jossa oli kaikille kuppi, sekä avattu kirjekuori.

 

"Krishnan kirje saapui muutama päivä sitten", Tinhan kertoi hymyillen, ojentaen kirjettä Lilianille. Nainen ei ollut kuullut Jemegenin ja Laucianin sananvaihtoa, eikä juuri välittänyt, kuka tuntematon mies oli. Tämä oli tullut Lilianin mukana, ja se oli tarpeeksi hyvä syy naiselle päästää mies sisälle. "Esittelisitkö itsesi, nuori mies?" nainen kysyi, "Minun nimeni on Tinhan, ja tämä on mieheni Jemegen." Esitellessään nainen osoitti miestään, luoden tähän varoittavan katseen, ettei tekisi tilannetta kiusalliseksi. "Olen Laucian. Tunsin aikoinaan Krishnan, ja Lilian kertoi hänen kirjoittavan joskus teille?" Laucian kysyi, rentoutuen vanhan naisen paljon miestään lempeämmästä asenteesta. "Rikollinen kai hänkin", Jemegen mutisi. "Jemegen! Et viitsisi nyt alkaa hankalaksi. Varmasti Krishnan ystävät haluavat kuulla hänestä myös. He eivät vain tienneet hänen kirjoittavan meille. On täysin yhdentekevää millä he elantonsa tienaavat." Tinhan tiuskaisi miehelleen, joka hiljeni. Lilian osoitti Laucianille anteeksipyytävän hymyn, mutta Jemegenin reaktio ei ollut tullut varkaalle mitenkään yllätyksenä. Tinhan se omituinen oli, pysyen rauhallisena ja mukavana vaikka rikollinen istui sillä hetkellä hänen olohuoneessaan.

 

Krishnan kirje oli luonteeltaan varsin pirteä, juuri sellainen kuin Krishna itsekin oli ollut. Tämä kirjoitti leppoisasti, ja kaikkien mieleen nousi mielikuva ketunkasvoisesta miehestä kolpakko kädessä nauttimassa elämästä. Kaikesta päätellen Krishna oli löytänyt itselleen naisen, Lavender, mutta ei ollut mennyt naimisiin tämän kanssa. Hän seilaili maailman merillä suurimman osan ajastaan, ja oli löytänyt toisesta maasta killan itselleen liittyä. Kuitenkin mies palasi aina tuttuun kotisatamaan seikkailujensa päätteeksi, palaten naisensa kainaloon. Hänellä oli myös tytär ja poika, 6-vuotiaat kaksoset. Lasten nimet olivat Gentian ja Gentiana, tai kuten Krishna kutsui heitä usein kirjeissään: Gen ja Tia. Varsinkin poika, Gentian, oli hyvin paljon isoisänsä kaltainen, eikä pitänyt yhtään siitä, että hänen isänsä oli rikollinen. Gentiana taas oli lempeä, mutta kepposteleva. Krishna sanoi aina kirjeissään Lavenderin kasvattaneen lapsensa sellaisiksi kostona siitä, kuinka usein mies oli poissa kotoa.

 

Krishna oli kuulemma myös menettänyt korvansa jossain kahakassa. Laucian oli hieman yllättynyt, kuinka mies kirjoitti tuollaisia asioita vanhemmilleen, mutta toisaalta sekin jotenkin sopi miehelle. "Voi, kunpa hän toisi joskus perheensä käymään täällä", Tinhan huokaisi toiveikkaana. "Kunhan lapset eivät peri hänen kieroa luonnettaan, niin minulle käy mikä vain", Jemegen vastasi, saaden näpäytyksen vaimoltaan. Lilian vain nauroi katsoen vanhuksia. "Vaikka isoisä sanookin noin, hän oikeasti välittää kyllä", tyttö kertoi Laucianille, joka nyökkäsi vastaukseksi. Jemegen sen sijaan vilkaisi tyttöä hieman järkyttyneenä. "...Milloin sinä olet lopettanut kutsumasta minua ukiksi?" mies kysyi surkeasti.

 

Lilian ja Laucian päätyivät viettämään suuren osan illasta vanhusten luona. Vanhukset onnistuivat jopa suostuttelemaan Laucianin kertomaan muutaman tarinan Krishnan ajasta varkaiden killasta. Ei niinkään tämän työstä, vaan millainen tämä oli ollut muiden kaltaistensa seurassa ja mitä tämä teki. Laucianin yllätykseksi Jemegen kuunteli rauhallisena, ja osoitti jopa aika ajoin pientä kiinnostusta. Vaikka mies olikin tiukka, tästä näki selvästi, kuinka tämä välitti myös vanhemmasta pojastaan. Kun Laucian oli lähdössä, Jemegen jopa pysäytti varkaan hetkeksi ovella. "Krishna saattaa olla sukuni musta lammas, mutta hän on silti poikani. Juokaa sinä ja toverisi poikani terveydeksi", Jemegen sanoi, ja odottamatta vastausta palasi takaisin sisälle. "Vanha änkyrä...", Tinhan hymyili, katsoessaan miehensä perään, "Uskoisin hänen unohtaneen mainita, että olet aina tervetullut kuulemaan lisää uutisia Krishnasta kun hän lähettää kirjeitä." Laucian oli hieman yllättynyt vanhusten asenteesta.

 

"Isovanhempasi ovat... mielenkiintoisia", Laucian totesi Lilianille näiden ollessa ulkona. "Heillä on ollut paljon aikaa tottua kaikkeen. Krishna on ollut rikollinen jo pitkään, eikä isoäiti siedä puhuttavan pahaa pojistaan. Isoisä on oikeasti ollut sinut asian kanssa jo vuosikaudet, vaikka ei sitä ikinä myönnäkään", Lilian selitti. Varas nyökkäsi, ymmärtäen nyt asian hieman paremmin. Oli totta, että Krishna oli ollut monta vuotta jo rikollinen ja tuskin siitä koskaan tulisi muuttumaan. Hetken kaksikko käveli vain hiljaa, kunnes Lilian päätti aloittaa uudestaan keskustelun. "Aiotko kertoa kaikille killassa mitä Krishnalle kuuluu?" "Mahdollisesti. On varmasti muitakin, jotka haluavat kuulla", Laucian vastasi, "Ehkä jotkut jopa juhlivat pienesti." "Aiotko sinä juhlia?" "Isoisäsi pyysi minua juomaan Krishnan terveydeksi", Laucian totesi, Lilianin naurahtaessa tämän vierellä. "Päädyt varmaankin myös laulamaan sitten?" tyttö kysyi. "Todennäköisesti." "Älä väitä, ettet muka nauttisi siitä." "Turha odottaa, että myönnänkään sitä", Laucian vastasi. Hetken kaksikon välillä oli hiljaista, kunnes mies puhui uudestaan. "...Se on katkeransuloista", hän myönsi hiljaa.

 

Lilian hämmentyi miehen odottamattomasta paljastuksesta, ja sen enempää miettimättä kysyi, mitä tämä tarkoitti. Laucian ei nähnyt syytä peitellä asiaa, olihan hänen tarinansa jo Calderinkin tiedossa. "...Se on eräs harvoja asioita, jotka minulla on jäljellä vanhemmiltani, ääni isältä ja tieto äidiltä", mies lopetti lopulta kertomuksensa. Lilian pohti tilannetta hetken aikaa hiljaa mielessään, halusiko Laucian mahdollisesti perheen? "Jos haluat, minä voin olla kyllä sinun isosisko", tyttö lopulta ehdotti ja hymyili iloisesti. "Miksi juuri isosisko?" Laucian kysyi piilottaen hämmästyksensä. Hän oli tytön äidin ikäinen, joten ajatus tuntui sillä vieläkin oudommalta. "Jos muistat, minulla on jo yksi isoveli. Kiitos tarjouksesta, mutta yksi sellainen riittää minulle", Lilian vastasi hymyillen. Varas ei voinut kuin kuvitella, millaista sen täytyi olla, kun oli pentu veljenä. Kuitenkin Lilianin sanat toivat myös erään toisenkin miehen mieleen. "...Sinun äitisikin kutsui minua kerran pikkuveljekseen", Laucian myönsi. Lilian muistutti äitiään usein odottamattomina hetkinä. "Joten... Olisiko Cin-eno parempi? Tai ehkä Cin-setä? Se kuullostaisi paremmalta..." "...Kutsu miksi haluat", Laucian lopulta huokaisi. Lilian nauroi tyttömäisesti kävellessään varkaan vierellä. "Mutta minun on myönnettävä, en odottanut pääseväni näkemään tunteellista puoltasi", tyttö lopulta sanoi. Peittääkseen nolostustaan Laucian päätti kerrankin heittäytyä hieman leikkimieliseksi. "Ethän sinä mitään näe", mies sanahti, vetäen tytön harteilla olevan viitan hupun tämän silmille Lilianin nauraessa entistä enemmän.

 

Seuraavana päivänä Lilian päätti lähtemään tapaamaan Zahiria pitkästä aikaa. Hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka läheiset välit sepällä oli ollut aikoinaan hänen isäänsä ja setäänsä. Hän ei ehkä kuulisi paljoa äidistään, mutta tytön mielestä ei ollut yhtään huonompi idea kuulla tarinoita isästäänkään. Nilam oli ollut aina rakastava isä tyttärelleen, suuri ja suojeleva varjo Lilianin takana, mutta myös hyvin lempeä. Lilian tunsi isänsä, millainen tämä oli aikuisena miehenä ja vartijana, mutta hän ei juuri tiennyt, millainen tämä oli ollut nuorempana. Joten miksei hän ottaisi siitä nyt selvää?

 

"Lilian, pitkästä aikaa", Zahirin vaimo tervehti iloisesti tytön tullessa liikkeeseen. Nainen muisti edelleen Lilianin, vaikka tytöllä itsellä ei ollutkaan paljoa muistikuvia ajasta, jolloin tämä oli hoitanut häntä. "Rouva, te... tunnette minut?" Lilian kysyi hämillään. "Voi toki. Ennen Salemin syntymää minä ja mieheni pidimme sinusta huolta. Vauva-ajan ja ensimmäiset lapsuusvuotesi", nainen kertoi hymyillen, "Sitä paitsi näytät hyvin paljon äidiltäsi." Naisen sanat saivat Lilianin pysähtymään. Tunsiko seppä ja tämän vaimo hänen äitinsä? Hänen oikean äitinsä? "Mutta tulit varmaankin asiakkaaksi tänne, etkä puhelemaan vanhemmistasi. Kuinka voisin olla avuksi?" nainen kysyi lempeä hymy kasvoillaan. "Tuota... Itse asiassa juuri siksi minä tulin..." Lilian myönsi edelleen hämillään. Hetken nainen tuijotti häntä, kunnes kiersi tiskin ympäri tytön luokse ja nosti kätensä tämän harteille. "Anteeksi, en ajatellut..." nainen aloitti. Hän ei ollut varma, tiesikö Lilian äidistään ja oliko tullut vahingossa sanoneeksi liikaa. "Zahir oli isäsi ja setäsi hyvä ystävä, hän osaa varmasti kertoa sinulle paljon."

 

Myöskin seppä oli yllättynyt nähdessään Lilianin. Kuitenkin Zahir osasi arvioida tytön aikeet vaimoaan paremmin, miksi muuten tyttö olisi tullut kuin kysyäkseen isästään. Punaisten lyhtyjen kaduilla tuskin oli tarvetta asesepän käsitöille. "Mitä haluaisit kuulla?" Zahir kysyi hymyillen, istuen pöydän ääreen tauolle. "Tuota... Tunsitteko te äitini?" Lilian kuitenkin kysyi. Hän ei saanut sepän vaimon puheita mielestään. "Hän yöpyi muutaman yön aikoinaan luonamme. En kuitenkaan voi sanoa tunteneeni häntä henkilökohtaisella tasolla. Jos haluat kuulla äidistäsi, sinun tulisi kysyä joltain toiselta mieluummin", Zahir selitti, eikä edes valehdellut niin sanoessaan. "Lilian... Tiedätkö, kuka äitisi on?" Hiljaisena tyttö nyökkäsi. Sepän ilme pehmeni lempeään hymyyn. "Olen pahoillani siitä, mitä hänelle tapahtui. Ja kuinka en voinut olla hänelle paljoa avuksi." "Äiti on... Hän on minulle hieman outo asia. Toisaalta kuulen hänet tunteneilta muistuttavani häntä ulkonäöltä hyvin paljon. Tarinoissa hän tuntuu tulevan lähemmäksi, mutta silti hän on aina ollut jotenkin... kaukainen? Madame on minulle äiti." "Ymmärrän kyllä. Mutta älä kuitenkaan kiellä oikeaa äitiäsi. Hän oli upea nainen, ja ansaitsee kunnioitusta, vaikka kukaan ei sitä tiedäkään." Lilian hymyili hieman surullisena. "Mutta haluaisitko mieluummin kuulla, millaisiin ongelmiin isäsi joutui nuorempana?" Zahir kysyi vaihtaen puheenaihetta pirteämpään, Lilianin innostuessa heti. Iloisesti tyttö nyökkäsi, etsien itselleen lattialla hyvän paikan ja asennon kuunnella tarinoita, ja tuntien olonsa jälleen paljon nuoremmaksi.

 

Lilian oli niin keskittynyt Zahirin kertomuksiin isästään, ettei edes huomannnut ikäisensä pojan astuvan huoneeseen. "Isä, se miekan tilannut-- Anteeksi, en tiennyt sinulla olevan asiakasta", Salem sanoi astuessaan sisään, ja melkein kääntyen lähteäkseen huomatessaan Lilianin. "...Mihin noin nuori ja vieläpä tyttö tarvitsee asetta?" poika kysyi ihmeissään Lilianin kääntyessä tämän puoleen. Salem oli niin selkeästi ällistynyt, ettei Lilian voinut kuin naurahtaa. "Pidin vain taukoa, ja Lilian on erään vanhan ystäväni tytär. Tule vain sisälle, Salem. Mistä tilauksesta on kyse?" Zahir kysyi viittoen poikaansa luokseen. Lilian nousi lattialta, suunnaten oven luokse. Kuitenkaan tyttö ei poistunut täysin sepän työhuoneesta, hän halusi kysyä vielä yhtä asiaa sepältä. Kuitenkin hän yritti antaa Zahirille ja tämän pojalle mahdollisimman paljon yksityisyyttä puhua tilauksesta, joka ei kuulunut tytölle millään tapaa. Kohteliaasti Lilian kiinnitti huomionsa seinille ripustettuihin työkaluihin, miettien mitä ne olivat ja mitä varten. "Lilian, oliko sinulla vielä jotain?" Zahir kysyi huomaten tytön jääneen ovelle. "Tuota... Mietin vain, josko voisin mahdollisesti tulla kuulemaan lisää isästäni joskus?" Lilian kysyi. Hän halusi mielellään kuulla enemmän. "Tietenkin. Keskipäivän aikoihin pidän yleensä taukoa, että silloin minulla on aikaa. Tosin tilaustöitä toivovat asiakkaat myös yleensä tuppaavat tulemaan siihen aikaan, mutta jos vain minulla on aikaa, niin mielelläni minä Nilamista puhun. Sano Titukselle, tai omalla nimelläänhän prinssi taitaa nykyisin kulkea, että hän voi tulla aina asioimaan", Zahir naurahti hymyillen. Hämillään Salem käänsi katseensa Lilianiin. "Tunnetko sinä prinssin?" poika kysyi, mutta tämän isä läimäisi poikaansa kevyesti takaraivoon. "Puhele tytöille myöhemmin, sinä tulit puhumaan minulle tilauksesta." Naurahtaen Lilian lähti paikalta.

 

Niloofarissa Calderin aika oli alkanut käydä tylsäksi varsin pian. Uhkauksestaan huolimatta hän antoi Raoulin hoitaa opiskelunsa rauhassa, vaikka epäilikin serkkunsa käyttävän asiaa vain tekosyynä pysyä kaukana prinssistä. Lisäksi Eli pysyi koko ajan varuillaan, kokien olevansa vihollisen alueella. Prinssin käsivarren haava oli sulkeutunut, mutta kestäisi vielä hyvän aikaa, kunnes se olisi täysin parantunut. Calder ei saanut rasittaa kättään, jonka seurauksena Eli lähestulkoon kielsi prinssiltä melkein kaiken.

 

"En minä nyt aio sentään kylpyyn hukkua", Calder murahti ärtyneesti Elille, vilkaistessaan sermin takaa näkyvää varjoa. Eli ei vastannut mitään. Vartijalla oli kuitenkin sen verran hyvät tavat, ettei kehdannut sanoa mitään, kun Calderin seurana sermin takana oli Sharman suvun palvelija. Yleensä prinssi ei halunnut lelliä itseään laittamalla palvelijoita tekemään kaikkea puolestaan, mutta nyt palvelusväki tarjosi ainoan vaihtelun Elin seuraan. Hiljaisena nuori palvelija auttoi prinssiä puhdistautumaan, ollen erityisen varovainen tämän paranevan käsivarren kanssa. Suurin osa palvelusväestä oli varuillaan prinssin seurassa, ollen epävarmoja siitä, aiheuttaisiko Calder ongelmia ollessaan heidän isäntäperheensä vihollinen. Vain Mima, joka luuli Calderia Douglasiksi, pysyi prinssille ystävällisenä.

 

Noustessaan kylvystä samainen palvelija auttoi prinssiä kuivaamaan kehonsa ja pukeutumaan kevyeen kylpytakkiin, ennen kuin Calder lähetti tämän pois. Jäädessään Elin kanssa kahden prinssi vilkaisi henkivartijaansa tuhahtaen ja lähti kävelemään kohti hänelle varattua huonetta. "Pitääkö sinun olla jatkuvasti seuraamassa, minne menen", prinssi kysyi ärtyisästi. "Olemme puhuneet tästä jo monet kerrat..." Eli aloitti, Calderin pysähtyessä nopeasti. "Niin olemme. Ja sinä et vieläkään ymmärrä, että en olisi täällä, jos se olisi jotenkin vaarallista. Sinä ja Musty ja kaikki olette olleet raivostuttavan tiukkoja siitä. Ja kun kerrankin teen kuten kaikki haluaa, niin en saa olla rauhassa hetkeäkään", prinssi valitti. Hänen hermonsa alkoivat olla jo tiukalla. Hänen pitäisi vielä jaksaa reilut puoli kuukautta parannella käsivarttaan, ennen kuin voisi palata Amirmoeziin kapinallisarmeijansa pariin. "Olen kiitollinen, ettette hangoitelleet vastaan tänne tulemisen kanssa, mutta Sharman suku on edelleen vihollisenne", Eli vastasi hilliten kuitenkin parhaansa mukaan ääntään, mikäli joku palvelija sattuisi olemaan nurkan takana kuulemassa. "Heidän palvelijansa eivät kuitenkaan käy minua vastaan, se olisi typerin mahdollinen temppu heiltä", prinssi muistutti, ja täysin yllättäen huitaisi oikeaa nyrkkiään kohti Elin kasvoja. Vartija ei ehtinyt reagoida kunnolla yllätykseltään, ja varsin pian katsoi vain hitusen päässä olevaa nyrkkiä. "...Enkä minäkään ole täysin puolustuskyvytön. Pidät minua heikkona, vaikka minulla on vielä toimivat jalat ja toinen käsi. Se on yksi raaja enemmän kuin Lawilla ja hän kykenee silti taistelemaan ammattisotilaita vastaan." "Herra Allawi on ymmärtääkseni elänyt jo pitkään ilman toista kättään ja jalkaansa, missä te olette juuri menettäneet toisen käytön vasta hiljattain", Eli sanoi toipuen nopeasti yllätyksestään ja työnsi Calderin nyrkin alas.

 

Calderin yllätyshyökkäyksestä huolimatta Eli vahti prinssiään kuten aikaisemminkin. Vartija tunsi vastuunsa, ja halusi tehdä työnsä oikein. Prinssin julkisen hyökkäyksen jälkeen hänen suosionsa oli suuressa osaa valtiota kyseenalaista, mikä teki maailmasta vaarallisen Calderille. Eli saattoi vain ihmetellä, kuinka prinssi ei tuntunut huomaavan asiaa lainkaan. Olihan tämän toiminta kapinallisarmeijassa valeidentiteetin alla ollut aikaisemminkin vaarallista, mutta nyt kaikki tiesivät prinssin ja kuninkaan huonoista väleistä. Lisäksi Mustafa, mies johon Eli luotti kaikista eniten, ei ollut mukana Sharman kartanossa suojelemassa prinssiä. Kaikki tuntui olevan nuoren ja vielä varsin kokemattoman vartijan hartijoilla.

 

Sinäkään iltana Calder ei saanut unta. Sharman kartanossa prinssi oli alkanut varsin pian kärsimään unettomuudesta, pitäen asian kuitenkin parhaansa mukaan salassa Eliltä. Nuori vartija ei ollut ainakaan vielä huomannut asiaa. Syy prinssin unettomuuteen oli varsin yksinkertainen. Hän oli isänsä lapsuudenkodissa, joka oli juuri sellainen kuin hänen isänsäkin. Arvostettuna sukuna tauluissa näkyi perheenjäseniä, ja Calder näki isänsä nuorena tuijottamassa häntä muotokuvissa. Hän saattoi nähdä, miltä olisi näyttänyt ilman kasvoissa olevia arpiaan. Douglasin vakavat kasvot katsoivat tauluista, ja häntä ympäröi vanhempi veljensä ja vanhempansa. Calder katsoi vihaisesti isäänsä, joka oli suurin piirtein hänen ikäisensä, ja jolla oli kaikki mitä prinssi itse halusi. Vain yksi ainoa asia, jonka hän olisi halunnut enemmän kuin mitään muuta: äitinsä.

 

"Kaipaatko äitiäsi?" Mima kysyi yllättäen prinssin selän takaa. Hätkähtäen prinssi kääntyi ympäri, ja näki naisen takanaan, katsomassa samaa perhekuvaa kuin hänkin. Douglas oli siinä veljensä ja vanhempiensa kanssa, näyttäen samanikäiseltä kuin Calder oli. "Tuota... Kyllä?" prinssi vastasi hämillään. "Niin, hän oli hieno nainen. Sääli, ettet saanut koskaan tuntea häntä. Mutta ei kreivin uusikaan vaimo paha ihminen ole", Mima sanoi hymyillen surullisesti. Hämillään Calder kääntyi takaisin maalauksen puoleen. Eikö kuvan nainen ollutkaan Douglasin äiti? "...Mitä hänelle tapahtui?" prinssi kysyi ihmeissään, miettien tulisiko hänen tietää jo asia. Mima kääntyi prinssiin päin kummallinen ilme kasvoillaan. Nainen näytti yhtäaikaa hämmästyneeltä, mutta myös surulliselta ja jotenkin tietäväiseltä. "Hän kuoli synnytykseen. Kreivi otti uuden vaimon pian rouvan kuoleman jälkeen, jotta hänen lapsillaan olisi äiti", Mima kertoi, "Tulkaa, niin näytän sinulle kuvan vanhasta rouvasta. Hän oli erittäin viehättävä nuoruudessaan."

 

Calder seurasi Mimaa, kun tämä johdatti prinssiä monien kuvien ohi. Saapuessaan oikean kuvan ääreen nainen pysähtyi ihailemaan surumielisesti maalausta. Myös Calder kääntyi katsomaan. Edgar oli paljon nuorempi, seisoen isänsä edessä ja kuvan ainoalla tuolilla istui raskaana oleva vakavakatseinen nainen. "Hän odotti sinua tuolloin", Mima kertoi. Kuvan nainen todellakin oli selvästi raskaana, tuskin kovin kaukana enää synnytyksestä. "Äitisi oli paras ystäväni", Mima sanoi hymyillen kuvalle. Calder vilkaisi hätkähtäen vanhaa naista. Hän ei ollut odottanut tällaista paljastusta. "Otan osaa", prinssi sanoi, kun ei keksinyt parempaakaan. "Älä huolehdi, se on ollutta ja mennyttä, olen päässyt jo yli siitä ajat sitten. Ja jättihän hän kuitenkin jälkeensä kaksi suloista poikaa", nainen vastasi hymyillen Calderille. Vaivaantuneesti prinssi hymyili takaisin. Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Hän vihasi tuota lasta, joka oli hänen isoäitinsä vatsassa hänen edessään olevassa kuvassa. Ja hänen pitäisi yrittää sietää sitä, että vanha rouva erehtyi koko ajan luulemaan prinssiä tämän isäksi. Vanha ja aina niin lempeä ja mukava Mima. Calder ei halunnut satuttaa vanhan naisen tunteita, mutta tällaisina hetkinä hänen teki mieli huutaa, ettei hän ollut Douglas. Että Douglas oli paha, eikä ansainnut vanhan naisen rakkautta. Kuitenkin prinssin oli keskettävä. Hänen oli pakko, ja sen hän aikoi myös tehdä, vaikka se häneen itseensä sattuikin.

 

Calder oli nähnyt taulut monta kertaa ennenkin, mutta Miman kertomuksen jälkeen prinssi yritti katsoa kuvia toisin. Mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei löytänyt kykyä tuntea sääliä isäänsä kohtaan. Douglas oli satuttanut häntä liikaa, johdattanut liian monta Calderille tärkeää henkilöä ennenaikaiseen kuolemaan ja vaarantanut sitäkin useamman hengen. Prinssi ei voinut antaa kaikkea sitä anteeksi, varsinkaan kun hän ei edes tiennyt, miksi kuningas vihasi häntä. Hän ei ymmärtänyt, mistä kaikki oli alkanut, eikä kukaan osannut sitä selittää hänelle. Calder kuuli kyllä, kun hänelle sanottiin kuninkaan olleen aikoinaan hyvä mies, mutta prinssi ei ollut ikinä nähnyt sitä miestä, josta kaikki puhuivat. Hän ei tuntenut miestä, jota niin moni kunnioitti ja ihaili, vaikka juuri hänen olisi pitänyt tuntea kuningas parhaiten. Hänen olisi pitänyt tuntea Douglas paremmin kuin kukaan muu, ollen miehen poika, mutta prinssi ei nähnyt mitään, mitä kaikki muut näkivät. Hän näki vain suuren vihollisen, joka hänen oli voitettava voidakseen taata itselleen ja hänelle tärkeille ihmisille turvallinen tulevaisuus.

 

Douglas tunsi  veljensä tuskan. Edgar oli huolissaan pojastaan, joka oli prinssin mukana Niloofarissa. Rebecca yritti vakuuttaa miestään kertomalla kaiken olevan hyvin. Mutta kreivi hyväksyi vain veljensä tuen. Douglas kuitenkin tiesi parhaiten, kuinka vaarallinen Calder saattoi olla. "Raoulin ympärillä on palvelijat, jotka suojelevat häntä. Calder ei ottanut paljoa omia vartijoitaan mukaan, suurin osa heistä suhtautuu neutraalisti häneen", Douglas sanoi keskustellessaan kirjastossa veljensä kanssa. "Mutta nyt he ovat vain keskenään, ja mistä sitä koskaan tietää, mitä se piru keksii..." Edgar vastasi uupuneena, "Minäkään en ole enää nuori, ja Raoul on ainoa poikani." Douglas ymmärsi veljensä sanat. Edgar välitti pojastaan suuresti, mutta Raoul oli myös hänen ainoa perillisensä. Kuninkaan veli mietti suvun tulevaisuutta. Vaikka Sharman suvun ja kuningassuvun yhdistyminen oli hieno asia, se oli toteutunut Douglasin ja Sheilahin avioliitossa. Jos Calder ei olisi ollut miesten silmissä itse piru, ja jos Raoulia ei olisi, kumpikaan tuskin olisi ollut yhtä suojelevainen suvustaan ja sen omaisuudesta ja maista. Kuitenkin tilanne oli toinen, eikä kumpikaan halunnut antaa prinssin levittää valtaansa. Kruunun perimisen jälkeen valtio kuuluisi kuitenkin Calderille, ja Douglas teki kaikkensa hidastaakseen väistämätöntä. Hänen oli suojeltava Sharman sukua sekä Vinemaria pojaltaan, ja kuningas oli enemmän kuin onnellinen, että hänen veljensä ymmärsi häntä ja oli hänen tukenaan. "Jos Calder satuttaa Raoulia, en usko hänen pystyvän kiemurtelemaan uudestaan giljotiinista. En anna sen tapahtua." "Kiitos, veli."

 

Miman avattua hieman Douglasin alkuperää  Calder kulki useammin myöhään iltaisin ja öisin kartanossa katsellen ympärilleen. Se oli ainoa aika, jolloin Eli ei ollut hänen perässään vahtimassa prinssiä itseään ja jokaista palvelijaa joka tuli lähelle. Kynttelikön valossa prinssi käveli hitaasti suurien kuvien ohi, taulujen henkilöiden seuratessa hänen jokaista liikettään hiljaa. Jopa ilman minkäänlaista sukulinjasta kertovaa kirjaa Calder saattoi tehdä havaintoja Douglasin suvusta. Prinssi näki, että hänessä oli paljon Sharman suvun piirteitä. Varsin usealla oli siniset silmät, tosin useammin hyvin tumman sävyiset, ja voimakkaat kasvonpiirteet. Hämillään hän tunnusteli omien kasvojensa muotoja tuijottaessaan miestä, jonka täytyi olla ainakin pari sukupolvea häntä vanhempi, tunnistaen yhtäläisyyksiä.

 

"Isänne suvun voima on yllättävää, vai kuinka, nuori prinssi?" Calder lähes hypähti ilmaan säikähdyksestä. Hän ei ollut ajatuksissaan kuullut kenenkään tulevan, ei edes huomannut toisen kynttelikön valoa takaansa. Kääntyen katsomaan prinssi sai siristää pimeässä hieman silmiään, kunnes hahmo astui lähemmäksi. Lyhyt nainen tukeutui pitkään kävelykeppiin, pitäen kynttelikköä korkealla. Mima oli myös hereillä ja kuljeskeli kartanossa. "Mima, mitä sinä sanoit?" Calder kysyi hämillään, mutta vanha nainen vain hymyili. "Luulin teidän ihailevan vanhempien sukupolvien muotokuvia. Teissä on paljon Sharman suvun piirteitä, prinssi." Tietämättä täysin mitä vastata, Calder tuijotti naista hiljaa. Sen lisäksi, että nainen oli ollut oikeassa, tämä tuntui tällä hetkellä tietävän, kenen kanssa keskusteli, ja jopa teititteli prinssiä. "...Oletko sinä... Todella Mima?" prinssi lopulta kysyi. "Sillä nimellä minua on kutsuttu monet vuodet", nainen vastasi salaperäisellä äänellä. "Ja sinä tiedät kuka minä olen?" "Tiedän toki, nuori prinssi. Olette Calder Titus Vinemar, kuningassuvun perillinen." Calder tuijotti naista entistäkin hämmästyneempänä. Pelleilikö tämä hänen kanssaan? Naisen käytös oli liian yllättävää, ettei prinssi ymmärtänyt syyttää Mimaa siitä, saati edes olla vihainen. "Vieläkö epäilette?" vanhus kysyi pieni huvittuneisuus äänessään. "En vain... En ymmärrä", prinssi sai lopulta sanotuksi. "Ei teidän tarvitsekaan ymmärtää kaikkea. Kukaan ei pysty koskaan keräämään kaikkea tietoa maailmasta, ja istuttamaan sitä yhteen ihmiseen. Ette te, eikä kukaan muukaan. Joten älkää hävetkö, siinä ei ole mitään väärää, jos ette ymmärrä jotain", Mima sanoi. Prinssi kuunteli vanhan naisen sanoja, ja mikäli hän saattoi olla enää enempää hämmentynyt, sitä hän oli. "Yrittäkää olla väsyttämättä itseänne, nuori prinssi. Se ei tee teille hyvää, ei varsinkaan haavallenne", vanhus sanoi, ja toivottaen hyvää yötä kääntyi ja lähti. Hetken Calder tuijotti naisen perään, vilkaisten vielä viimeisen kerran maalausta isoisoisästään tai vastaavasta, ennen kuin suuntasi itsekin lopulta nukkumaan.

 

Aamun tullessa Calder ei edelleenkään ollut saanut Miman puheita mielestään. Nainen tuntui tietävän ja ymmärtävän enemmän, kuin mitä päällepäin näytti. Elin saapuessa herättämään prinssiä tämä oli jo ovella lähdössä, yllättäen henkivartijansa täysin. "Miten te olette jo hereillä?" Eli kysyi, kun Calder puolirynnisti ulos huoneestaan. "Oletko nähnyt Mimaa?" prinssi kysyi suorilla. Hänen oli saatava puhua naisen kanssa. "Tuota, en ole, prinssini. Heräsin itsekin juuri..." Eli vastasi. Vartija seurasi prinssiä muutaman askeleen tämän perässä ihmetellen tämän yllättävää muutosta. "Ettekö aio nauttia aamiaista?" hän kysyi prinssin kävellessä suoraan ruokailusalin ohi. Mima ei syönyt Calderin ja Raoulin seurassa. Palvelijoilla oli omat ruokailutilansa ja aikataulunsa, ja se koski todennäköisesti myös vanhaa naista.

 

Koluttuaan kartanon läpi Calder päätyi menemään puutarhaan. "Prinssini, en tiedä pitäisikö teidän..." "Kaupunki on kartanon toisella puolella", Calder keskeytti Elin, arvaten mitä hänen henkivartijallaan oli mielessä, "Sitä paitsi, en tiedä enää mistä muualta etsiä." "Sallinette jos kysyn... Miksi etsitte rouva Mimaa näin yllättäen moisella vimmalla?" Calder käänsi katseensa sivuun hiljaisena. Hän ei halunnut kertoa viime yönä käydystä keskustelusta naisen kanssa. "Halusin vain... jutella hänelle", prinssi vastasi välttelevästi. "Mutta eikö teillä ole koko päivä siihen aikaa muutenkin?" "Kyllä kai..." Eli katsoi prinssiä ihmeissään ja hieman epäilevästi. Toinen ilmiselvästi salasi häneltä jotain, se näkyi prinssistä selvästi läpi. "Jos kertoisitte minulle, miksi teidän on löydettävä rouva Mima, voisin ehkä olla avuksi", vartija lopulta ehdotti. "Tiedätkö sinä siis, missä Mima on?" "En, mutta mikäli viime yönä sattui jotain, voisin auttaa teitä selvittämään, missä rouva on." Nyt oli Calderin vuoro olla ihmeissään. "Sattuiko viime yönä jotain normaalista poikkeavaa? Pitäisikö minun huolestua, että rouva olisi poistunut kartanosta?" "Ei kai?" prinssi vastasi. "Se on huojentavaa kuulla. Mutta jotta voisin olla avuksi, teidän on kerrottava mistä on kyse." "Tai sitten minun vain pitää katsoa sinun taakse." Hämillään prinssin vastauksesta Eli kääntyi, ehtien huomata, kuinka Mima tuli hitaasti kävellen ulos kartanosta, ja samassa Calder puoliksi juoksi vanhan naisen luokse. "Mitä ihmettä täällä nyt yhtäkkiä tapahtuu?" Eli mutisi itsekseen kiiruhtaen prinssinsä perään.

 

"Mima!" Calder huudahti päästessään puhe-etäisyydelle naisesta. "Oih, Douglas-herra. Hyvää huomenta", vanha nainen sanahti hymyillen. Samassa prinssistä tuntui, kuin hänen verensä olisi jäätynyt. Nainen kutsui häntä Douglasiksi jälleen. "Mima, minä se olen, Calder! Mitä ihmettä sinä höpiset?" prinssi kysyi hätäisesti, tarttuen naista olkapäistä. Säikähtäen Mima tiputti kävelykeppinsä, ja tämän tasapaino heikkeni heti. "Mi-mitä tarkoitat, Douglas-herra?" vanhus kysyi aremmin. Calder oli onnistunut säikäyttämään tämän varsin pahasti. "Viime yönä, sinä sanoit että tunnistat minut oikeasti. Mitä tämä on, miksi sinä taas kutsut minua tuolla nimellä?" prinssi kysyi vaativasti. "M-mitä minun pitäisi siis sanoa?" "Kutsu minua Calderiksi. Tai ihan vain prinssiksi, kuten viime yönäkin. Ei sillä väliä, mutta älä kutsu minua sen miehen nimellä." "Mutta... minä nukuin koko viime yön. Sikeästi omassa sängyssäni", nainen vastasi, kyyneleiden alkaessa muodostua pelosta tämän silmiin. "M-miten... Mutta me juttelimme viime yönä. Sinä tulit puhumaan minulle niiden taulujen luona", Calder vastasi, irrottaen otteensa ja perääntyen pari askelta. Samalla Mima kaatui takalistolleen maahan, tuijottaen prinssiä edelleen säikähtäneenä. "M-minä en ole tehnyt mitään", vanhus kuitenkin sanoi heiverröisesti. "Mitä ihmettä siellä tapahtuu?"

 

Eli jäi hämillään katsomaan Calderin ja Miman sananvaihtoa muutaman askeleen päähän. Hän ei tiennyt, kuinka hänen olisi tullut toimia. Prinssi puhui yhtäkkiä viime yöstä, ja kuinka oli jutellut naisen kanssa. Eikö Calder ollut ollut nukkumassa? Oliko tätä tapahtunut useamminkin? "Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, en tunnistanut teitä kauempaa", puutarhuri sanoi saapuessaan paikalle, ja auttaen Miman pystyyn ja ojentaen vanhukselle tämän kepin. Se herätti myös Elin takaisin hetkeen, ja hän astui prinssinsä vierelle. "Ei se mitään..." Calder totesi poissaolevasti. "Saanen kysyä, mitä täällä tapahtui?" puutarhuri kysyi, huomaten kyllä Miman säikähtäneen olemuksen. "Minä... anteeksi, minä itse olin väärässä. Ja Mima, olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää", prinssi sai lopulta sanotuksi, nyökäten vanhalle naiselle. "E-ei se mitään, sellaista sattuu", Mima vastasi ääni edelleen hieman täristen. "Palaan takaisin sisälle", Calder sanoi, ja suuntasi kohti kartanoa. Eli vilkaisi vielä hämillään vanhaa naista, joka jäi puutarhurin kanssa ulos, ennen kuin seurasi prinssiä sisälle.

 

"Prinssini, mistä tuossa oikein oli kysymys?" Eli tiedusteli saadessaan Calderin kiinni. Prinssi kuitenkin käyttäytyi, kuin ei olisi kuullut vartijan sanoja vaan asteli mietteliäänä eteenpäin. "Prinssi Calder?" Ei edelleenkään vastausta. Calder käveli rivakkaa tahtia, Elin pysytellessä kuitenkin tiukasti tämän perässä. "Teidän korkeutenne!" nuori vartija lopulta huudahti tarttuen Calderia olkapäästä, jolloin tämä vaikutti vihdoin huomaavan Elin läsnäolon. "Mitä nyt?" Calder kysyi hämillään. Hän oli täysin unohtanut Elin läsnäolon. "Käyttäydytte oudosti, prinssini. Pyydän, kertokaa minulle, mikä painaa mieltänne noin, että unohdatte ympäristönne?" "...Ei se mitään tärkeää ole", Calder vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Eli ei kuitenkaan ollut tarpeeksi typerä uskoakseen. "Prinssini, huomaan selvästi, että mieltänne painaa jokin. Mutta en voi olla avuksi, mikäli en tiedä miksi näin on." Eli haki parhaansa mukaan katsekontaktia Calderiin, toisen vältellessä sitä parhaansa mukaan. "Eli, anna oikeasti jo olla. Se ei ole mitään tärkeää." "Onhan. Mikä ikinä ongelma on, se saa teidät käyttäytymään ihan kummallisesti", vartija painosti.

 

Calder onnistui lopulta olemaan sanomatta mitään Elille, vartijan jatkuvasta kyselystä huolimatta. Tämä kuitenkin huolestutti Eliä entisestään. Vartija seurasi hämillään ja huolestuneena vierestä, kun Calder suuntasi etsimään Sharman sukuhistoriaa kartanon kirjastosta. Prinssi epäili, oliko suvulla jokin salaisuus, vai miksi Mima oli puhunut hänelle niin mystiseen sävyyn viime yönä. "Prinssini, jos kertoisitte, mitä etsitte, voisin olla ehkä avuksi?" Eli ehdotti lopulta. "Etsi kaikki mahdolliset kirjat Sharman suvusta, minä hoidan itse loput", Calder lopulta taipui. Eli oli tyytyväinen voidessaan olla avuksi, mutta edelleen hämillään ja huolestunut prinssin käytöksestä.

 

"Calder, mitä tämä tarkoittaa? Lupasit olla hämmentämättä Mimaa?" Raoul kysyi vihaisesti astellessaan kirjastoon. Tieto oli kulkeutunut myös hänen korviinsa varsin pian, eikä nuori kreivin perillinen ollut tyytyväinen serkkunsa käytökseen. "Raoul..." Calder totesi nähdessään serkkunsa astelevan pöydän viereen. Tämä oli unohtanut täysin pelkonsa puolustaessaan palvelusväkeään. "Uskoisin sinun olevan selityksen velkaa", Raoul kuitenkin huomautti tiukasti, pysähtyen prinssin eteen pöydän toiselle puolelle. Päättäväisesti hän läimäisi kätensä pöytään. Eli saapui myös juuri hyllyjen seasta Calderin vierelle puolustamaan prinssiä heti tarpeen vaatiessa. "Totta. Olen pahoillani tapahtuneesta, mutta tämä ei kuitenkaan koske sinua, Raoul", Calder vastasi lopulta rauhallisesti. "Sinä säikyttelet palvelusväkeäni, ja se ei kosketa minua? Sinä myös lupasit ottaa huomioon Miman heikentyneen terveyden ja--" "Raoul, rauhoitu." "Älä sinä määräile minua omassa kotonani!" Calder ei vastannut enää mitään. Prinssin täytyi todella keskittyä, ettei näyttäisi yllättyneisyyttään serkulleen, ja piti tiukasti kasvonsa mahdollisimman neutraaleina.

 

"...Mitä nämä kaikki kirjat ovat?" Raoul kysyi lopulta, vaihtaen vastentahtoisesti aihetta. Calder ei selvästikään ollut aikeissa puhua hänelle Mimasta. "Kunhan tutustun sukuuni kuninkaan puolelta", prinssi vastasi astetta kylmemmällä äänensävyllä. Se kuitenkin sai jälleen vihan kuohahtamaan Raoulin sisällä. "Mitä sinä kuvittelet sieltä löytäväsi? Etsitkö jotain, jota voisit käyttää kuningasta vastaan?" Raoul huusi syytöksensä. "Prinssini ei ikinä alenntuisi moiseen", Eli kiirehti puolustamaan Calderia heti. Hän ei aikonut hyväksyä moista puhuttelutapaa prinssiään kohtaan, ei edes itseään ylemmiltä tahoilta. "No mitä sitten? Olen ollut parhaani mukaan kohtelias ja vieraanvarainen, ja tämä on siitä kiitos? Kiusata palvelijoitani ja nuuskia sukuani?" "Se on myös minun sukuni, Raoul", Calder huomautti, mutta Raoul ei näyttänyt sitä kuulevan. "Häivy täältä! Ulos!" "...Huomaan, ettei sinun kanssasi voi puhua juuri nyt mistään", Calder lopulta huokaisi, nousten seisomaan. "Kun olet rauhoittunut hieman, voimme keskustella siitä, mitä aamulla tapahtui. Odotan sinua huoneessani", prinssi totesi, viitaten Eliä seuraamaan. Vartija jätti kirjat kirjaston pöydälle, ennen kuin seurasi Calderia, vilkaisten vielä vihaisesti Raouliin, joka mulkoili heidän peräänsä yhtä pahasti.

 

Calder ei lopulta ollut yllättynyt, ettei nähnyt Raoulia enää sinä päivänä. Päätellen, että hänen olisi parempi vain pysytellä huoneessaan, prinssi antoi kyllästymisen syödä hermojaan. Jos hän hakeutuisi serkkunsa seuraan ja suututtaisi tätä hieman lisää, Raoul saattaisi hyvinkin yrittää potkia prinssin ulos koko kartanosta. "Prinssini, voisitteko kertoa, mistä tässä kaikessa on kysymys?" Eli yritti jälleen kaivaa tietoja, mistä kaikki oli lähtenyt. Jälleen kerran Calder kuitenkin kierteli aihetta parhaansa mukaan. "...Siinä tapauksessa... Oletteko mahdollisesti kärsineet unettomuudesta viime aikoina?" Eli kysyi muistaen aikaisemman mietteensä. "Mistä sinä tuollaista keksit?" Calder kysyi yrittäen vaikuttaa viattomalta. "Ymmärtääkseni kaikki tämä alkoi viime yönä. Oletteko kulkeneet paljonkin kartanossa yöaikaan?" Huomaten, ettei valehtelu auttaisi mitään Calder päätti avata hieman tilannetta henkivartijalleen. "Tämä on Douglasin lapsuudenkoti. En tunne oloani täysin levolliseksi täällä, vaikka tulin varta vasten tänne parantumaan ja olemaan suojassa", Calder myönsi. "Nyt ymmärrän paremmin. Kuljeskeletteko te yöllä kartanossa?" "Aina välillä", prinssi myönsi jälleen. "Ja tapasitte Miman?" Jälleen myöntävä vastaus. "Saanen tiedustella, mitä ihmettä vanha rouva teki yöllä kartanossa?" "...Hän vain tuli puhumaan minulle. Ei mitään sen erityisempää. Minä vain luulin sen olevan erityistä", prinssi vastasi, mutta Eli ei ollut täysin vakuuttunut. "Jos haluatte, voin käydä kysymässä--" "Ei, Eli. Älä mene kyselemään mitään. Näithän, ettei Mima muistanut itsekään mitään, ja minä tulin säikäyttäneeksi hänet." "Nainen saattaa hyvinkin vain näytellä..." "Ei Mima. Hän ei ole sellainen." Eli vilkaisi huolissaan uupunutta prinssiään. "...Jos niin sanotte."

 

Illan tullen Calder sai pitkään vakuutella Eliä, ettei lähtisi tutkimaan kartanoa omin päin yöaikaan. Kuitenkaan yöllä prinssi ei saanut nukutuksi vaikka hän olikin väsynyt. Hän oli ollut kohta jo kaksi viikkoa kartanossa, eikä ollut saanut nukuttua kunnolla. Hieman kateellisena Calder katsoi Sphintusta, joka lepäsi tyynyllä nukkuen kaikessa rauhassa. Levottomasti prinssi vihdoin nousi sängystä ja sytytti kynttelikön kynttilät. Hän oli luvannut Elille, ettei lähtisi kulkemaan kartanossa öisin, mutta miksi hänestä tuntui nyt niin epämiellyttävältä muuttaa tuo lupaus valheeksi? Hän oli usein ennenkin toiminut päinvastoi kuin mitä oli luvannut, joten miksi nyt? Prinssi tiesi kyllä vastauksen, muttei halunnut myöntää sitä itselleen. Hän oli utelias näkemään, ilmestyisikö Mima uudelleen, mutta myös peloissaan. Vanha nainen oli ollut niin erilainen yöaikaan. Täysin tietoinen itsestään ja muusta maailmasta. Päivisin nainen taas oli täysin hupsu. Ratkaistakseen ongelmansa Calder herätti Sphintuksen, joka tyytymättömänä kietoutui prinssin kaulan ympärille. "Nyt sinä olet rikoskumppanini", Calder kuiskasi hiljaa käärmeelle, ennen kuin avasi hiljaa narisevan oven ja livahti ulos huoneestaan.

 

Myös Raoul oli myöhään valveilla. Hän oli edelleen vihainen serkulleen, mutta toisaalta hän myös olisi halunnut kuulla tämän selityksen tapahtuneelle. Poika oli hämillään, ja se suututti häntä vain entistäkin enemmän. Raoul halusi luottaa serkkuunsa, kuten aina ennenkin, mutta kaikki oli muuttunut. Ja nyt Calder käyttäytyi vielä epäilyttävämmin. Hakaten päätään tyynyyn Raoul yritti pakottaa itseään nukahtamaan, mutta turhaan. "Miksi minä en tiedä mitään?" poika tuhahti tyynyyn, "Minäkin olen osa Sharman sukua, miksei kukaan kerro minulle mitään?" Kukaan ei ollut ikinä selittänyt kunnolla suvun sisäisiä ristiriitoja Raoulille, ja nyt nuo samaiset riidat olivat ajamassa koko valtion sisällissotaan. Mikä kaikkia oikein vaivasi?

 

"Murheenne ovat ymmärrettäviä, mutta teidän on vaadittava vastauksia saadaksenne niitä", lempeä naisen ääni kuului Raoulin huoneen oven takaa. Hämillään poika asteli ovelle ja avasi sen, huomaten Miman seisovan oven takana. Nainen oli pitkässä yöpaidassa, joka ulottui maahan asti. Oli ihme, ettei nainen kompastunut helmoihinsa. "Mima, mitä sinä juuri sanoit?" Raoul kysyi ihmeissään. "Vastaukset eivät tule luoksenne itsestään. Mutta vastaukset tuntevat eivät halua luovuttaa tietojaan helposti. Teidän on kysyttävä, kunnes he vastaavat teille, Raoul-herra", nainen sanoi. "...Tarkoitatko, että minun pitää-- Hetkinen, mitä sinä juuri sanoit?" Raoul kysyi hämillään, Miman hymyillessä lempeästi. "Yö on mystistä aikaa, vai mitä mieltä olette?" vanhus sanoi kääntyen katsomaan pimeän kartanon käytävää. "...Mima, kuka sinä olet?" Raoul kysyi lopulta. "Monet meistä on monia asiota. Te olette isänne, kreivin poika, kuninkaan veljenpoika, lempeä ja hyväsydäminen ystävä, mutta myös avuttoman paljon pimennossa kaikesta, mitä ympärillänne tapahtuu. Minä taas olen talonpojan tytär, vanha imettäjä ja tarinankertoja. Ja tänä yönä haluan olla luotettava ystävänne, joka ohjaa teitä oikeaan suuntaan."

 

Raoul ei osannut juuri tehdä muuta kuin vain seurata vanhaan naista. Jokaiseen kysymykseen, minkä poika esitti, Mima vastasi yhtä mystiseen sävyyn. "Minne me olemme menossa?" Raoul kysyi seuraten naista. "Sanotaanko vaikka näin, että olemme matkalla menneeseen. Nykyaikaa on helpompi ymmärtää, kun tuntee historian", Mima totesi. Raoul ei ymmärtänyt vanhan naisen vastausta. Miten he muka pystyisivät matkustamaan ajassa? Raoul kuitenkin sai vastauksensa, kun nainen pysähtyi muotokuvan eteen. Kuva oli vanha, esittäen Sharman suvun ensimmäistä maalaukseksi ikuistettua kreiviä. "Kuka hän on?" Raoul kysyi. Hän mietti, aikoiko Mima kertoa hänelle jotain kuvan miehestä, mitä hän ei tiennyt.  "Hän on vain mies maalauksessa. Todellinen kreivi on nukahtanut ikuiseen uneen jo vuosia sitten", Mima vastasi. "Tietenkin, mutta etkö sinä aio kertoa minulle mitään hänestä?" Raoul jatkoi kyselyään. "Mitä minä voisin sanoa? En koskaan tuntenut häntä, en minä niin vanha sentään ole", vanhus sanoi. Raoul oli ymmällään. "Miksi sitten toit minut tämän maalauksen luokse?" "Haluaisin kuulla, miltä hän teistä näyttää?" "Arvokkaalta... Mutta ankaralta?" Raoul ehdotti, Miman hymyillessä. "Hyvä vastaus. Sellaisiksi monet miehet tässä suvussa ovat kasvaneet. Sellaisiksi pitkä historia on heidät muokannut, jotta he saattoivat suojella suvun nimeä", Mima kertoi. "Tarkoitatko, että minustakin tulee joskus tuollainen?" "Voi, Raoul-herra, toivoisin että niin ei pääsisi käymään. Pidän paljon enemmän iloisemmasta puolestanne. Siitä nuoresta herrasta, joka tulee vanhan imettäjän kanssa etsimään keijuja kartanon puutarhasta."

 

Kuullessaan askeleita Calder kääntyi äänen suuntaan. Ne tulivat häntä kohti, ja pimeän käytävän päässä hän näki valon tulevan häntä kohti. Epäillen kyseessä olevan vain Mima jälleen, prinssi oli kuin ei olisi huomannut. Hän oli toivonut naisen ilmestyvän jälleen, mutta nyt kun hänen toiveensa oli toteutunut, nuori mies muuttui epävarmaksi. Mitä hän halusi kysyä Mimalta? Sitäkö, miksi nainen ei enää aamulla muistanut mitään? Vaiko sitä, mitä tämä oli mystisillä puheillaan tarkoittanut? Tai mitä jos Mima olikin nyt jälleen oma itsensä, ja viime öinen oli ollut vain yksittäinen tapaus? Pitäisikö prinssin sittenkin vain kysyä jotain vanhuksen keijuista?

 

"Calder?" Raoul kuitenkin kysyi tunnistaessaan serkkunsa muutaman taulun päässä. "Raoul?" Calder vastasi yhtä yllättyneenä, "Ja Mima?" "Mitä sinä täältä tähän aikaan haet?" Raoul kysyi taas astetta tiukemmin. "Samaa voisi kysyä sinultakin", Calder vastasi. "Olimme Raoul-herran kanssa vain pienellä aikamatkalla. Nyt, nuori herra, olemme saapuneet matkamme päähän, nykyhetkeen. Tulevaisuuden rakentaminen on teidän molempien harteilla nyt, Raoul-herra, nuori prinssi. Tämän vanhan rouvan on aika siirtyä lepäämään." "Odota, minäkin tulen, Mima", Raoul sanoi, mutta nainen osoitti poikaa keppinsä päällä. "Tulitte tänne hakemaan vastauksia. Nyt ne ovat edessänne. Neuvoisin teitä molempia kohtaamaan edessänne olevat kysymykset sen sijaan että kiertelette niitä uskaltamatta kurouttautua kohti vastauksia." Hämillään Raoul kääntyi hetkeksi Calderin suuntaan, joka tuijotti nyt serkkuaan yhtä kummastuneena. Kun kaksikko käänsi katseensa takaisin vanhukseen, tämä oli jo lähtenyt.

 

"Ymmärrätkö nyt, miksi halusin hieman jututtaa Mimaa aamulla?" Calder kysyi lopulta tuijottaen edelleen tyhjää käytävää. "Sinä halusit vain kiusata Mimaa", Raoul väitti tiukasti. Hän oli itsekin hämmentynyt, mutta ei vielä täysin rauhoittunut selvittääkseen välejään serkkunsa kanssa. "Lainaa sitä kynttilää, minä haluan mennä nukkumaan." "Hei, minä otin tämän mukaan, joten se on minun. Mitäs itse olit tyhmä", Calder vastasi nostaen kynttilänjalkaa kauemmaksi. "Ei sen väliä, minä haluan mennä nukkumaan, enkä todellakaan aio kävellä kartanossa ilman valaistusta", Raoul huomautti havitellen kynttilänjalkaa. "Sinä tässä typerässä kartanossa asut, sinun pitäisi tietää, minne olet menossa. Ainakin paremmin kuin minä!" "Ihan sama, sinä itse kuljeskelet öisin toisten kotona!" Nahistellessaan serkkunsa kanssa Calderin onnistui huitomaan kynttilää tarpeeksi, että sen jo valmiiksi heikko liekki sammui. "Hienosti toimittu, Raoul", Calder syytti heti serkkuaan. "Sinä sitä huidoit ympäriinsä", Raoul vastasi, ja kiukkuisena kaksikko jäi odottamaan, että heidän silmänsä tottuisivat ikkunoista tulevaan hämärään kuunvaloon.

 

Toviin kumpikaan ei puhunut toisilleen, kunnes Raoul lähti liikkeelle. "Minne sinä olet menossa?" Calder kysyi kiukkuisesti. Hän ei halunnut jäädä yksin pimeään käytävään. Oli hänellä Sphintus, mutta käärme oli unessa, eikä juuri tuntunut välittävän herätä. "Nukkumaan", Raoul vastasi lyhyesti. "Sinä siis todella osaat suunnistaa täällä pimeässä?" "Kirjastossa pitäisi olla muutama kynttilä, ja sen pitäisi olla lähellä", Raoul vastasi, kääntyen jälleen lähteäkseen. "Minähän en tänne yksin jää", Calder kiirehti sanomaan ja muutamalla askeleella sai serkkunsa kiinni. "No mene sitten minne haluat." "Teen kuten sinäkin, haen ensin kynttilän kirjastosta." Raoul tuhahti tympiintyneenä, mutta antoi Calderin seurata itseään kirjastoon.

 

Hiljaisuuden vallitessa serkukset onnistuivat löytämään reitin kirjastoon, jonka oven Raoul avasi avaimella. Huone oli lukossa yöaikaan, sillä siellä säilytettiin myös erilaisia arvoesineitä. "Minä haen kynttilät, odota tässä. Sen jälkeen palaamme molemmat omiin huoneisiimme, emmekä puhu tästä kenellekään", Raoul sanoi käskevästi. "Kuten toivotte, arvon kreivi", Calder vastasi sarkastisesti. Tuhahtaen Raoul lähti etsimään huoneesta kynttilöitä, jättäen serkkunsa ovelle odottamaan.

 

Nojaten oveen Calder mietti, kauanko Raoulilla mahtaisi kestää löytää heille molemmille kynttilät. Sen luulisi olevan normaalitilanteessa helppoa, mutta korkeiden kirjahyllyjen varjostaessa suurta osaa huonetta paikka muuttui yllättävän pimeäksi. Kuitenkin hänen ajatuksensa katkaisi oven narina, kun se alkoi sulkeutua. Hämillään Calder otti nopeasti muutaman askeleen kauemmaksi, katsoen kuinka ovi meni paikoilleen, ja lukko naksahti kiinni. Hän oli jäänyt lukkoon kirjastoon Raoulin kanssa heidän ollessa vielä riidoissa.

 

Raoul ei ollut kovinkaan iloinen huomatessaan jääneensä luokkojen taakse serkkunsa kanssa. "Älä jaksa valittaa, minä kuulin jo", Calder huokaisi jo ties kuinka monennetta kertaa. Hän oli yrittänyt tiirikoida lukkoa samaan tapaan kuin vuosia sitten vapauttaessaan kapinallisarmeijansa jäsenet vankilasta. Tämä kuitenkin oli saanut Raoulin luottamaan vielä vähemmän serkkuunsa, tämän rikoslista kun tuntui vain kasvavan koko ajan. "Herra hämärähommien hallitsijasta" tuntui myös nopeasti tulevan Calderin uusi titteli. "No niin, murra meidät ulos, kun sinä meidät tänne lukitsitkin", Raoul kuitenkin vaati edelleen. "Minä sanoin, etten osaa, anna jo olla." "Enkä anna!"

 

Nahistelu alkoi nopeasti käydä myös fyysiseksi, serkusten alkaessa töniä toisiaan päin kirjahyllyjä. Sähähtäen Sphintus nousi lentoon asettuen kirjahyllyn päälle lepäämään. "Varo vähän, tai joudun kohta muuttamaan tänne pysyvästi!" "Jos olisit puoliksikaan niin kunniallinen, kuin sinun pitäisi olla, niin se ei haittaisi. Nyt haluaisin vain potkia sinut ulos. Itse asiassa, mikset vain hyppää ikkunasta, senhän pitäisi olla jo sinulle tuttua puuhaa!" "Hyppää itse!" "Oi, herra hämärähommien hallitsija siis osaa karata vain kun hänelle itselleen sopii? Kuinka yllättävää!" Kiukkuisenna Calder päätti lopulta napata ensimmäisen käteensä osuvan opuksen lähimmästä hyllystä, viskaten sen päin serkkuaan. "Nyt arvon pikkuherra pitää sen nätin turpansa kiinni! Minä alan olla jo täysin kyllästynyt tuohon koreilevaan asenteeseen, kuin olisit muka niin paljon minua parempi! Yritä itse selvitä hengissä ja järjissäsi kun pitää koko ajan katsoa olan yli että tuleeko sieltä yllätyshyökkäystä!" "Sen sinä ansaitsetkin!" "Ai ansaitsen vai? Mitä niin hirveää minä tein jo ennen syntymääni, että ansaitsen tämän?" "Kuningas oli alusta asti oikeassa, sinä todella olet vain vallanahne ja itsekäs!" "Sellaiseksi sitä kasvaa kuin kasvatetaan! Anteeksi jos en jaksa tätä somaa pientä näytelmää, jossa kaikki on aina hyvin ja ihanasti! Anteeksi jos puhkaisin pienen täydellisen kuplasi! Mutta todellinen maailma ei ole yhtä lempeä, joten ota opiksesi!" Serkkujen riita vain paheni entisestään, kirjojen lennellessä suuntaan jos toiseenkin.

 

Lopulta riita kuitenkin katkesi yllättäen, kun Calder kääntyi serkkunsa hyökkäyksiä karkuun kirjahyllyn toiselle puolelle. Kiiruhtaen toisen perään Raoul tarrasi kääntyessään prinssin perään hyllyn reunasta kiinni, ja kirjoistaan keventynyt hylly horjahti. Raoul pysähtyi hyllyn alle kuullessaan sen alkavan kaatua. "Idiootti, tule pois sen alta", Calder huudahti säikähtäneenä, tarttuen terveellä kädellä serkkuunsa vetäen tämän pois alta. Säikähtäneenä molemmat tuijottivat korkeaa hyllyä, joka ei lopulta kaatunut kokonaan. Se jäi nojaamaan seuraavaan hyllyyn, joka oli vielä täynnä kirjoja, ja näin tarpeeksi painava tukeakseen toista. Hiljaisina kaksikko tuijotti hetken hyllyjä, ennen kuin Calder naurahti hermostuneesti. "Olet yhden velkaa." Raoul käänsi katseensa serkkuunsa, joka hengitti vielä hieman normaalia tiheämpään tahtiin. Calder oli pelastanut hänet pinteestä, joka olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen ilman toista kirjahyllyä. "...Sinä aloitit", Raoul totesi lopulta neutraalisti. Calder kääntyi katsomaan poikaa, ja läimäisi tätä päähän. "Minä pelastin sinut juuri, enkä saa edes kiitosta?" Hiljaisena Raoul käänsi katseensa pois serkustaan. Hän oli jälleen hämillään.

 

"Antaa olla, minä en jaksa enää viihdyttää sinua kiukuttelijaa", Calder totesi nousten seisomaan. "Ilman solvauksia kiitos, onko täällä mitään, missä voi nukkua?" "...Tämä on kirjasto. Paras lepopaikka on sohvatuolit ikkunoiden edessä." Nyökäten Calder lähti suuntaamaan kohti läheisintä ikkunapaikkaa, Raoulin seuratessa perässä. Sohvatuolit olivat suuria ja upottavia, joissa oli helppo rentoutua, mikä helpotti hieman väsyneen kaksikon tilannetta. Uupuneena Calder tuijotti yötaivasta ikkunasta, Raoulin vilkuillessa aina välillä serkkuaan. "Jos haluat sanoa jotain, niin sano", Calder huokaisi lopulta. "En halua", Raoul kuitenkin vastasi, kääntäen katseensa nopeasti toisaalle. "Tomppeli..." "Mitä sinä sanoit?" "Sanoin, että sinä olet tomppeli", Calder totesi kääntyen nyt kunnolla Raouliin päin, "Mutta enpä minä taida itsekään sen parempi olla, saada meidät tänne lukkojen taakse. Mutta kyllä minä huomaan, että haluat sanoa jotain, joten kakista ulos." "...Mitä sinun päässä oikein liikkuu?" Raoul kysyi lopulta. "Pääosin naiset." "Vastaa tosissasi, minä en halua kuunnella sinun huonoja vitsejä." "Totta se on. Mutta kyllä minä mietin myös kapinallisarmeijaa. Se on kaikki, mitä minulla on. Palvelijoille olen vain työnantaja, mutta niin on kuningaskin. Samaan tapaan raha ja valta ei merkitse minulle mitään niin kauan, kun minun on jaettava kaikki sen miehen kanssa." "Tarkoitat isääsi?" "Se mies ei ole minulle isä. Kysy häneltä, ja hän sanoo, ettei hänellä ole poikaa. Aika sopivaa, vai mitä?" Raoul mietti hiljaa serkkunsa sanoja. "Minä en halua olla siihen mieheen mitenkään sidoksissa. Sinä olit ainoa hyvä asia, mitä koko suvusta on minulle suotu, ja nyt sinäkin olet minua vastaan."

 

Calderin puheet saivat Raoulin miettimään tämän tilannetta uudelleen pitkästä aikaa. Kuten moni muukin, hän oli heti uskonut serkkunsa olevan vallanhimoinen ja havittelevan kruunua väkivalloin. Kuitenkin Raoul mietti, kuinka monta vuotta hän oli ollut ystäviä Calderin kanssa ja kuinka monta hyvää muistoa heillä oli yhdessä takanaan. Mutta ei Raoul voinut vain mennä tämän mukaankaan ja hylätä isäänsä ja koko sukuaan. "Mistä kaikesta sinä olet valehdellut?" Raoul kysyi hiljaisella äänellä. "Pikemminkin olen vain jättänyt yksityiskohtia sieltä täältä kertomatta. Aloitin tämän sotkun... en enää edes muista milloin. Kapinallisarmeija on vienyt lähes kaiken aikani viime vuosina, joten tarkkaa aloitusaikaa on vaikea muistaa. Mutta kostoa olen miettinyt aina siitä asti, kun äitini teloitettiin", Calder selitti, "Ehkä helpompaa olisi vain kysyä joltain joka muistaa, milloin Titus ilmestyi Amirmoezin kaduille. Aluksihan olin vain typerä naistennaurattaja, mutta varsin äkkiä kaikki lähti liikkeelle sen jälkeen." "Mutta kuningatar teloitettiin joitakin vuosia syntymäsi jälkeen?" "Totta, olin silloin viisivuotias ja typerä. Uskoin, että olisin voinut tehdä jotain ansaitakseni sen hirviön kunnioituksen. Että hän olisi nähnyt minut poikanaan. Lapsen mieli osaa olla yllättävän typerä." "...Olen pahoillani", Raoul kuiskasi, tietämättä mitä muutakaan voisi sanoa. "Mitä nyt? Sinä olet tiennyt totuuden jo pitkään. Eikä sillä enää ole väliä. Kun saan kostoni, niin kaikki päättyy, ja palaa taas niin ennalleen kuin vain voi." "Kuinka ennalleen kaikki voi palautua?" Raoul kysyi hämillään. Eikö kaikki voisi palata täysin ennelleen? "Riippuu paljon, kuinka kansa ja Sharman suku suhtautuu asiaan. Jos he hyväksyvät asian hiljaa, ehkä kaikki voi olla juuri niin kuin ennenkin", Calder sanoi hymyillen surkeasti. Raoul näki, ettei hänen serkkunsa uskonut rauhaisaan loppuun. Hän ei tiennyt, uskoiko itsekään. "...Jos kaikki todella päättyy siihen, niin ehkä... Ehkä kaikki voikin palata ennalleen..." Raoul pohti hiljaa, saaden Calderin kääntämään väsyneen katseensa häneen. "Se olisi mukavaa", nuori mies sanoi hiljaa ja hymyili jo hieman toiveikkaammin.

 

Vaikka serkukset olivatkin nyt puheväleissä, ilmapiiri pysyi aivan liian kiusallisena, että kumpikaan olisi voinut nukkua. "Joten, olemmeko me nyt taas hyvissä väleissä?" Calder kysyi epävarmasti. "En voi väittää, etteikö tilanne vaatisi... totuttelua. Tähän asti halusin aina uskoa, että vaikka kaikki ei olekaan täydellisesti, niin kaikki selviäisi ajallaan", Raoul vastasi hiljaa. "Juurihan ne on selviämässä", Calder tokaisi, mutta huomasi nopeasti serkkunsa varautuneemman vilkaisun. "Ei ehkä yhtä rauhanomaisesti kuin kuvittelit, mutta asiat selviää." "Niin... Niin kai sitten..." "Ei meidän ole pakko puhua asiasta nyt. Voit miettiä asiaa rauhassa niin kauan kuin haluat. En haluaisi vetää sinua tähän sotaan mukaan", Calder sanoi ja soi serkulleen lempeän hymyn. 

 

Jos Raoul olisi vain voinut luottaa Calderin sanaan, niin kaikki olisi ollut nyt hyvin. Hän uskoi kyllä, ettei tämä halunnut satuttaa häntä, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat todistaneet, ettei kohtalo kysellyt toiveita, kun tuhosi kaikkien elämän. Vaikka Calder kuinka yrittäisi, saattaisi Raoul hyvinkin päätyä poliittisista syistä valitsemaan puolensa. Hän saattaisi joutua taistelemaan serkkuaan vastaan, joka oli aina tähän asti ollut yksi hänen parhaista ystävistään. "Ei puhuta enää tästä", Raoul ehdotti hiljaa, Calderin ollessa helposti samaa mieltä. "Jokin kevyempi aihe olisi tähän väliin ihan mukavaa vaihtelua kyllä." "Niin... Tuota... Millaista siellä oli? Tarkoitan, millainen paikka vankila on?" Raoul kysyi ensimmäistä asiaa, joka hänen mieleensä tuli. "Tuoko on sinusta kevyt tai mukava aihe?" Calder kysyi huvittuneena, "No eipä mitään, ei sinun sitä tarvitse anteeksi pyydellä. Vai että vankila..." Raoul katsoi serkkuaan anteeksipyytävästi. Hänen olisi pitänyt miettiä enemmän, mutta hän oli pelännyt hiljaisuutta liikaa. "Siellä oli kylmä. Ja varsin tylsää myös. Tiedän, että se kylmyys saattoi johtua myös kirveen voimista, mutta kuitenkin. Ja pahinta oli, että se viehättävä palvelija oli kuninkaan kannattaja", Calder selosti sen mitä muisti. "...Sinä yritit vikitellä naisia jopa kahleet kädessä ja pallo jalassa?" Raoul kysyi yllättyneenä. "Miksi ei? Ei minulle muutakaan viihdettä sinne suotu. Sitä paitsi, se nainen oli oikeasti todella hyvännäköinen." "Sinä olet parantumaton", Raoul naurahti lopulta, saaden hymyn leviämään myös Calderin kasvoille. "Sitä paitsi, eikös haaste tee naisesta vain haluttavamman?"

 

Aamulla Eli järkyttyi pahemman kerran huomatessaan, ettei prinssi ollut huoneessaan. Hän muisti, kuinka tämä oli luvannut olla poistumatta sieltä, ja pahimmat epäilykset nousivat heti vahvoina vartijan mieleen. Hänen prinssinsä oli kaapattu. Ja jos pahin on käynyt toteen, tapettu. Hänen olisi pitänyt pysyä prinssinsä vierellä yön yli. Kauhuissaan Eli lähti etsimään tätä, rukoillen olevansa väärässä. Ehkä tämä oli vain lähtenyt aamiaiselle ennen Eliä. Tai prinssi oli todella siepattu, mutta Eli saapuisi juuri ajoissa, ja prinssi olisi vielä hengissä. "Pyydän, olkaa hengissä", vartija mutisi hiljaa, saapuessaan ruokasaliin. Calderista ei näkynyt jälkeäkään. "Missä te olette?" hän kysyi itseltään, juostessaan ympäri kartanoa. Kirjaston edessä kuitenkin näytti olevan enemmän kartanon palvelusväkeä, ja kuhina kävi kovana niinkin pienessä ihmisryhmässä. "Mitä täällä on oikein tapahtunut?" Eli kysyi astellessaan lähemmäksi. "Herra, tehän olitte prinssin henkivartija?" nuori kamaripalvelija kysyi. "Olen. Onko prinssilleni käynyt jotain?" Eli kysyi hätäisesti. "Emme tiedä. Aamulla kun avasin kirjaston ovet, niin paikka oli täysin sekaisin", palvelija kertoi. Eli näki tämän ilmeestä, ettei toinen ollut häntä juuri vanhempi, varmaankin vasta harjoittelemassa kartanossa. Tämä ei myöskään ollut uskaltautunut menemään sisälle kirjastoon. Vilkaistessaan palvelijan ohi kirjastoon, Eli huomasi paikan todellakin olevan sotkuinen. Ei varmasti sellainen, jollainen se oli ollut, kun ovet oli illalla suljettu. "Käyn tarkistamassa tilanteen. Odottakaa tässä, ja pitäkää ovet hieman raollaan. Huudan, mikäli teidän täytyy sulkea nopeasti ovet, tai jos voitte tulla sisään", Eli ohjeisti. Nielaisten kamaripalvelija nyökkäsi, ja päästi Elin sisälle.

 

Eli käveli mahdollisimman hiljaa sisälle, käsi valmiina miekkansa kahvalla. Hän eteni hitaasti, tarkkaillen ympärilleen, mutta ei nähnyt tai kuullut mitään. Yhtäkkiä prinssin lemmikkikäärme kuitenkin ilmestyi kirjahyllyjen päältä, lentäen matalalla. Etsikö Sphintus isäntäänsä? Prinssi siis oli ainakin jossain välissä ollut kirjastossa viime yönä. Tarkkaillessaan korkeita ikkunoita yksikään ei näyttänyt rikkinäiseltä. Eli kuvitteli, että olisi mahdollisesti huomannut korkeammalle ulottuvia säröjä, jotka ehkä näkyisivät kirjahyllyjen yli. Hitaasti Eli käveli kaatuneen kirjahyllyn luokse. Hän ei huomannut puisen hyllyn pinnassa viiltoja, joten paikalla käydyssä taistelussa ei ainakaan kovin suuria aseita todennäköisesti oltu käytetty. Seuratessaan Sphintusta Eli näki, kuinka käärme lensi ikkunan vieressä olevan suuren sohvatuolin luokse. Tuolit osoittivat ikkunasta ulos, estäen vartijaa näkemästä, istuiko niissä joku. Kuitenkin ehjä ikkuna rauhoitti hieman Elin mieltä. Ehkä hän oli ylireagoinut. Kävellessään lähemmäksi nuori mies oli huutaa kiukusta. "Prinssini! Ja Raoul-herra! Miksi ihmeessä te kaksi täällä nukutte?"

 

Tapahtuman jälkeen serkusten välit alkoivat hiljalleen parantua. Oppituntiensa jälkeen Raoul jopa auttoi Calderia tutkimaan sukunsa historiaa, huomauttaen kuitenkin, ettei Sharman suvulla mitään suurta ja mystistä salaisuutta ollut, kuten Calder tuntui Miman puheista ymmärtäneen. "Jos sinä jotain löydät, niin olen sinulle palveluksen velkaa", Raoul nauroi, avaten uuden kirjan tutkittavakseen. "Älä unohda tuota, kun tuon eteesi läjän todisteita", Calder vastasi naurahtaen. Eli yritti parhaansa mukaan olla avuksi, mutta serkukset eivät juuri antaneet vartijalle paljoa tehtävää. Kumpikaan ei kertonut, mitä he tarkalleen etsivät, mutta omalla lapsekkaalla tavallaan se oli jännittävää. "Tuota, onko tämä välttämätöntä?" Eli kysyi hämillään, serkusten kääntyessä katsomaan vartijaa. "Tietenkin on, minun on todistettava tuon olevan väärässä", molemmat sanoivat lähes yhtä aikaa osoittaen toisiaan. "Prinssini... Luulen Raoul-herran olevan tällä kertaa oikeassa. En usko suvullanne olevan mitään salaisuutta", Eli kertoi mielipiteensä varovasti. "Kenen puolella sinä olet?" Calder kysyi syyttävästi, saaden vartijan olon hieman epämukavaksi. Eli vieläkään täysin osannut sanoa, milloin prinssi laski leikkiä, vaikka olikin tullut varsin hyväksi siinä. "Tietenkin olen teidän puolellanne, prinssini, mutta... Kuinka oikein sanoisin tämän..." "Älä sitten sano, ja etsi lisää kirjoja. On sinun syytäsi, jos olen väärässä kirjojen puutteen vuoksi", Calder totesi palaten takaisin sen hetkisen tutkimuksensa pariin. Kiusaantuneena Eli vilkaisi Raouliin, joka vain virnisti. Vartijalla kesti hetki ymmärtää, mitä toinen yritti ilmeellään sanoa, mutta keksi lopulta kuitenkin. "Teette taas pilaa minusta!" Eli huudahti järkyttyneenä prinssille. "Tovi sinulla kesti se huomatakin", Calder vastasi nostamatta katsettaan kirjasta, ilkikurisen hymyn noustessa tämän kasvoille.

 

Ajan myötä Calderin ja Raoulin välit alkoivat olla palautuneet lähes ennalleen. Ainoa muutos oli, että prinssi saattoi tuntea pystyvänsä puhumaan serkulleen avoimemmin. Hänen ei tarvinnut miettiä, milloin tuli sanoneeksi liikaa. Kuitenkaan Calder ei edelleenkään uskoutunut serkulleen Lilianin olemassaolosta, se olisi ollu aivan liian riskialtista. Edes Eli ei vielä tiennyt tytöstä. Siitä huolimatta hän lähetti vartijansa kaupunkiin ostamaan Lilianille tuliaisia. Eli ei antanut prinssin poistua kartanosta, joten tällä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jättää työ henkivartijalleen. Sai Eli lopulta muutamaan otteeseen käydä kaupungilla, prinssin ollessa tyytymätön tämän löytämiin tuliaisiin.

 

"Mikset kerro minulle, kuka se mysteerinainen on?" Raoul kysyi pelatessaan jälleen shakkia Calderia vastaan. "Mikä mysteerinainen?" prinssi kysyi takaisin nostaen katseensa pelilaudasta. Shakki toimi hyvänä vaihteluna kirjaston läpikäynnille. "Se, jolle vartijasi on ostamassa lahjaa sinun nimissä", Raoul vastasi virnistäen. "Ai... En minä häntä aio esitellä sinulle, en ainakaan vielä", prinssi vastasi rauhallisesti. Ei hän juuri nolostunut muutenkaan naisten vuoksi enää siinä iässä. Lisäksi Calderia meinasi enemmän naurattaa ajatus, että Raoul luuli Lilianin olevan prinssin ihastus, tyttö oli kuitenkin hänen siskonsa. "Mitä, eikö hän pidä sinusta sitten? Pelkäätkö, että hän voisi pitää minusta enemmän?" Raoul jatkoi kiusoitteluaan. "Ei, sinä olet aivan liian vanha hänelle", Calder sanoi mietittyään hetken. "Sinä olet vanhempi kuin minä!" Raoul huusi nauraen. "Ikä on vain numero", Calder totesi puolustukseksi. "Miksi tuo selitys kelpaa sinulle, mutta ei minulle?" "Koska minä olen prinssi", Calder virnisti leikkisästi.

 

"...Hyvä on, tämä kelpaa", Calder sanoi Elin palatessa uuden tuliaisen kanssa kartanoon. Vartija palasi viidennen kauppareissunsa jälkeen vihdoin prinssiä tyydyttävän lahjan kanssa. Kyseessä oli varsin yksinkertaisen näköinen kaulanauha, jossa roikkui lyhyin välein pieniä koristeellisia simpukoita ja helmiä. Koru oli ulkomaalaista tekoa, simpukoiden ollessa erikoisen muotoisia ja pienet kalaa muistuttavat helmet kuvasivat uudenlaisia erilaisia lajeja, joihin ei oltu Vinemarissa juuri törmätty. "M-mitä toivotte minun tekevän muille tuliaisille?" Eli kysyi uupuneena. Kauppareissut eivät olleet ikinä olleet nuoren vartijan helpoimpia hetkiä, kulkea kotirouvien seassa ja nolostua korukauppiaiden kiusoittelusta. "Ehkä minä keksin muutaman naisen, joille voin ne lahjoittaa, ellet sinä halua jotain?" Punastus nousi Elin kasvoille nopeasti. Nuorella vartijalla oli selvästikin joku mielessään. "Ei se minua haittaa, valitse mitä haluat antaa, ja minä keksin lopuille sopivan saajan", Calder virnisti, "Valitse tarkasti. Naiset pitävät siitä, että lahja on ostettu juuri he, ja vain he, mielessä."

 

Eli jäi sivummalle miettimään, mitä hän halusi lahjoittaa mielitietylleen, samalla kun Calder ja Raoul jatkoivat jo ties kuinka monetta shakkiotteluaan. "Näitkös? Tuolla tavalla kiusataan toisia naisista. Oikeiden sanojen lisäksi täytyy olla sopiva uhri. Minuun moiset temput eivät enää toimi", Calder sanoi hiljaa Raoulille, viitaten henkivartijaansa. Raoul naurahti hiljaa itsekin, vilkaisten Eliä virnistellen. "Eli-parka, hänellä tulee olemaan pitkä ja kurja työura edessään sinun palveluksessasi", Raoul naurahti. "...Ainakin se tulee olemaan pitkä ura", prinssi vastasi, "Hän ehtii tienata pienen omaisuuden hyvin palkatussa työssä." "Niin, mutta onko kaikki se raha sen arvoista, että pitää sietää sinua? Tai sitten henkivartijat saavat parempaa palkkaa kuin tiesinkään. Shakki", Raoul naurahti siirtäen nappulaansa.  

 

Calder tuijotti pelilautaa hetken hiljaisena. Tässä kävi aina näin, ja vaikka hän tiesikin miksi, ei häviäminen hänestä mukavaa ollut. "Enpäs hävinnyt", prinssi päätti, ja siirsi täysin oman mielensä mukaan ratsuaan syömään kuningasta shakittaneen nappulan. "Hei, tuo ei ole sääntöjen mukaista", Raoul protestoi nopeasti. "Miten niin ei? Se oli lähellä, joten tottakai ne ehtivät käydä yhden vihollisen sivussa nappaamassa", Calder vastasi leikkimielisesti. "No siinä tapauksessa...", Raoul naurahti ja söi kyseisen ratsun lähetillään, "Tällä lähetillä oli juuri tuolle porukalle viesti, ja huomatessaan tuhon kosti tietenkin kavereidensa tappamisen!" "Mutta heidän kimppuunsa hyökätään tornista, ja hänkin tuhoutuu!" Calder juhlisti syöden lähetin tornillaan. "Hei, ei tornit todellisessa elämässä liiku!" Raoul muistutti. "Tämä onkin peliä, ja säännöissä sanotaan, että ne liikkuu." "Mutta ei vinoittain", Raoul nauroi. Eli seurasi hiljaisena vierestä peliä, joka oli unohtanut täysin sääntönsä, kunnes serkut olivat syöneet kaikki toistensa nappulat, ja riitelivät siitä, kumpi voitti.

 

"Ylihuomenna palaamme takaisin Amirmoeziin", Eli muistutti illalla Calderia. He olivat olleet lähes kuukauden Niloofarissa, mutta vihdoin prinssin haava alkoi olla täysin parantunut. Calder valitti edelleen, ettei käsivarsi tuntunut olevan vielä täysissä voimissaan, Elin muistuttaessa, että asia ratkeaisi helposti harjoituksella. "Jos minulta kysytään, viihtyisin mielelläni täällä tovin pidempään", prinssi totesi tuijottaen ikkunasta ulos. Hänen huoneessaan ei ollut parveketta kuten palatsissa, joten tuuli puhalsi avoimesta ikkunasta kevyesti huoneeseen. "Kuningas ja kreivi ihmettelisivät, jos ette palaisi. Enkä voi olla varma, kuinka varsinkaan kreivi suhtautuisi asiaan. Kartano ja maat ovat kuitenkin hänen." "Raoul on hänen poikansa", Calder intti vastaan, tietäen kuitenkin häviävänsä väittelyn. "Nuori herra on perillinen, siinä olette oikeassa, mutta kreivi ei ole vielä jättämässä paikkaansa", Eli muistutti. "Typerät säännöt", prinssi kirosi turhautuneena. "Ettekö kaipaa jo takaisin kotiinne? Olitte kuitenkin kovin innoissanne lähettämässä minua etsimään tuliaisia..." "Kaipaan kapinallisarmeijani jäseniä, en sotaa. Jos he voisivat muuttaa kaupunkiin ja saisin asua täällä, kaukana siitä miehestä, niin kaikki olisi täydellistä", prinssi huokaisi. "Taistelette totuuden puolesta. Ja vielä tärkeämpää, taistelette itsenne ja Vinemarin kansan puolesta. Jotta kuninkaan hulluus ei ehtisi pahentua ja alkaa kylvämään tuhoa kotimaassamme." "Sinähän kuullostat jo kunnon kapinalliselta", Calder naurahti, Elin tuhahtaessa tyytymättömänä. "Kehu, jonka otan vastaan, mutta josta en pidä", vartija myönsi lopulta.

 

Viimeinen kokonainen päivä kului kuten mikä tahansa muukin suurelta osin. Pikku hiljaa kuitenkin valmisteltiin tavarat aamun lähtöä varten valmiiksi. Matka tulisi kuitenkin kestämään koko päivän, joten aamulla ei olisi enää juuri aikaa valmisteluihin. "Minne oikein olette menossa, Douglas-herra, nuori herra?" Mima kysyi kävellessään serkusten luokse seuraamaan kuinka palvelusväki pakkaili tarpeettomimpia tavaroita. "Pääkaupunkiin", Calder vastasi hieman vastahakoisesti. Hän oli onnistunut sietämään vanhuksen virhettä erehtyä luulemaan prinssiä isäkseen, mutta ei edelleenkään tiennyt, kuinka hänen olisi tullut suhtautua. "Ai niin, kuinka saatoin unohtaa", vanha nainen henkäisi, "Toivotan onnea matkallenne jo nyt, etten unohda huomenna. Prinsessa on oikea onnentyttö..." Calder hätkähti hetkeksi, ennen kuin arveli Miman tarkoittavan Sheilahia. Ehkä nainen eli nyt niitä hetkiä, kun hänen vanhempansa olivat menossa naimisiin? Sheilah oli ollut Calderin eliniän aina kuningatar, ja Lilian oli prinsessa niille, jotka tiesivät totuuden tytön alkuperästä. "Niin, todellinen onnentyttö", Calder sanoi vaivaantuneesti, Raoulin vilkaistessa säälivästi serkkuaan. "Sinä kuitenkin seisot hänen vierellään", Mima jatkoi hymyillen lempeästi. Calder ei voinut tehdä muuta kuin hymyillä. Hän ei voisi sanoa sitä siinä hetkessä ääneen, mutta lupasi mielessään pysyä aina siskonsa vierellä suojelemassa tätä.

 

"Olen pahoillani, että olet joutunut nielemään kaiken tuon", Raoul lopulta sanoi ollessaan kaksin serkkunsa kanssa. "En minä siitä ole vihainen. Mima kuitenkin yöaikaan tiesi kuka olen. Se riittää minulle. Jos hän on onnellisempi eläessään päivisin menneessä, mikä minä olen sitä häneltä kieltämään", Calder sanoi, yrittäen uskotella sanojensa todenmukaisuutta itselleen samalla. "Isäsi... Kuningas on sinulle pahuuden ruumiillistuma. Vaikka välitätkin Mimasta, sen on täytynyt silti olla vaikeaa", Raoul huomautti. Calder tuijotti serkkuaan sanattomana. "Sinä nulikka..." prinssi lopulta naurahti, "Ei kakaroiden tulisi huolestua aikuisista." "Sinä olet pahempi nulikka kuin minä", Raoul yhtyi leikkiin hetkeksi. Vaikka Calder oli jakanut katkeruuttaan serkulleen, tunteista puhuminen oli edelleen molemmille vieras asia. Prinssi tunsi vanhempana vastuuta, ettei hän saisi kuormittaa Raoulia liikaa ongelmiaan. "Enhän ole! Sinä meistä se nulikka olet, ja tulet varmastikin aina olemaan", Calder nauroi.

 

Illallisen aikoihin Calder vaikutti olevan hieman normaalia hiljaisempi. Nuori mies ei juuri paljoa puhunut, Raoulin ja Elin pohtiessa oliko prinssi väsynyt vai eikö tämä vain halunnut palata takaisin Amirmoeziin. Prinssiä kuitenkin odotti siellä uudet taistelut, mikä sai jälkimmäisen vaihtoehdon kuullostamaan entistäkin enemmän todelta. Kuitenkin kysyttäessä Calder kielsi olevansa allapäin. "Oletteko aivan varma? Normaalisti kiusaatte minua aamusta iltaan, enkä ole kuullut teidän sanovan yhtäkään asiaa, joka saisi minut hermostumaan. Ymmärtääkseni se on ollut teille tähän asti suurtakin hupia", Eli kysyi illallispöydässä huolissaan. "Ymmärsinkö nyt oikein? Sinä haluat minun siis kiusaavan sinua?" "En tarkoittanut sitä niin, prinssini. Mutta minua huolestuttaa erilainen käytöksenne." "Päätin vain antaa Raoulille mahdollisuuden näyttää, mikäli hän osaa kiusata sinua. Hän on yrittänyt minua vastaan jo pitkään onnistumatta", Calder vastasi virnistäen väsyneesti, Raoulin nostaessa päätään hämillään. "Pyydän, Raoul-herra. Älkää ottako prinssini puheita todesta", Eli kiirehti sanomaan, ennen kuin tämä ehtisi aloittaa. "Ehkä huomenna sitten?" Raoul ehdotti. "Mitä, nyt olisi täydellinen tilaisuus?" Calder kysyi yllyttäen, "Täällä sinä olet herra, ja vaikka Eli ei voikaan sanoa paljoa vastaan, täällä hänellä on vielä vähemmän sanavaltaa." "Prinssini, ette ehkä ole perehtynyt etikettiin, mutta minullakin on oikeus huomauttaa, mikäli nuori herra Raoul käyttäytyy sopimattomasti", Eli huomautti. Hän kuitenkin oli itsekin aatelinen, vaikkakaan ei yhtä suuresta suvusta kuin Sharma. Mishra oli tunnettu paremmin vain omassa kaupungissaan ja suurelta osin jäi monen muun suvun varjoon. "Minun luvallani saat kiusata Eliä", Calder kuitenkin sanoi Raoulille, kieltäytyen huomioimasta Elin korjauksia, "Minä kuitenkin olen hänen esimiehensä, eikä hän voi sanoa minulle vastaan." "Sinulle ei voi kukaan sanoa vastaan, vaikka et olisikaan prinssi. Et vain kuuntele ketään", Raoul korjasi naurahtaen. "Se todellakin on totta", Eli mutisi itsekseen. Serkukset päättivät ilmiselvästi olla huomioimatta hänen mielipiteitään muutenkin.

 

Aamulla Eli oli haluton menemään herättämään prinssiään. Edellisenä iltana Calder oli yllyttänyt Raoulia kiusaamaan vartijaa, mutta tämä ei ollut onnistunut pääsemään Elin ihon alle. Raoul selvästi oli varovaisempi Elin läheisyydessä, eikä uskaltanut yhtä armottomasti sanoa mitä sattui prinssin tapaan. Todennäköisesti tämä olisi kyennyt saamaan vartijan suuttumaan, jos olisi halunnut, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin. "Prinssini, lähdemme tänään takaisin pääkaupunkiin, teidän olisi hyvä herätä ajoissa", Eli sanoi koputtaen prinssin huoneen ovea. Hän ei halunnut rynnätä sisään, kuten tähän asti, ollen huolissaan Calderin mahdollisesta haluttomuudesta lähteä. Kuitenkin sisältä alkoi kuulua hiljaista puheääntä. Hämillään Eli painoi korvansa ovea vasten, yrittäen saada sanoista selvää, mutta turhaan. Toinen äänistä oli selvästi Calder, kuka muukaan se olisi voinut olla, ja toinen kuullosti olevan naisääni. Ensimmäisenä vartijan mieleen nousi Mima, naisen kuitenkin väitettiin kulkevan yöllä kartanossa puhumassa ihmisille. Kuitenkaan ääni ei kuulunut vanhukselle, tämä oli paljon nuoremman oloinen. "Prinssini, tulen sisälle", Eli ilmoitti, tarttuen oven kahvaan. Jo ennen kuin vartija ehti avata oven, sisältä kuului hätääntynyt kiljaisu.

 

Katsoessaan sisälle Eli järkyttyi. Huoneessa prinssin seurana oli nuori palvelusneito, nousten istumaan sängyllä ja peittäen vartalonsa peitolla. Vartijan ei tarvinnut arvailla, mitä huoneessa oli tapahtunut. Prinssi makasi sängyllä kaikessa rauhassa, ja vaikka peitto peitti tämän alaruumiin, Eli tiesi, ettei hänen prinssillään ollut päällään vaatetta. "Arvon neiti, pyytäisin teitä keräämään vaatteenne ja poistumaan prinssin huoneesta", Eli sanoi tiukasti, tuijottaen nuorta naista vihaisena. "T-tietenkin", tämä vastasi nolona, ja keräsi vaatteensa, pysytellen peittoon kääriytyneenä ja poistui huoneesta. Eli oli jo aikeissa käskemään naista palauttamaan peiton, Calderin kuitenkin puuttuessa tilanteeeen. "Älä viitsi nolata tyttöparkaa", prinssi totesi rennosti. "Kuinka sopimatonta", Eli kuitenkin jatkoi vihaisena, "Hän on täällä töissä, eikään mikään tavallinen hempukka. Vaikka olemmekin täällä vieraina, häneltä ei ole soveliasta maata kanssanne." "Älä ole liian ankara tytölle, minä hänen seuraansa pyysin", Calder vastasi virnuillen, saaden Elin kääntymään järkyttyneenä prinssin puoleen. "Tekö? M-mutta miksi?" "Minulla oli tylsää", prinssi vastasi välinpitämättömästi. Eli tuijotti sanattomana prinssiä, joka laiskasti nousi istumaan haukotellen. "...Olkaa hyvä, ja pukeutukaa. Meidän on lähdettävä pian aamiaisen jälkeen", Eli ilmoitti kylmästi ja poistui. Typerä Calder... Eli ei ollut varma, oliko prinssi ollut tietoinen asiasta, mutta se palvelusneito, joka oli viettänyt yönsä tämän kanssa, oli samainen nainen, johon Eli oli kuukauden aikana ihastunut.

 

Raoul oli yllättynyt huomatessaan Elin olevan hiljainen matkan aikana. Ei vartija juuri paljoa puhunut nuoren Sharman kanssa, mutta nyt tämä vaikutti haluttomalta puhumaan kenellekään. Vartijan ilme oli tiukka, ja tämä piti katseensa tiukasti edessään olevassa tiessä. Lepohetkinä Eli taas pysyi tiukasti oman ratsunsa vieressä, yrittäen arvioida, milloin hevonen oli levännyt tarpeeksi, että matka voisi jatkua. "Mikä Eliä vaivaa?" Raoul kysyi tauon aikana Calderilta, joka joutui jälleen matkustamaan vaunuissa, sillä prinssillä ei ollut omaa hevosta matkalla mukanaan. "Aamu ei mennyt aivan kuten piti..." Calder vastasi kiusaantuneena. Raoul tuijotti serkkuaan hämillään. "En huomannut, että lähdön kanssa olisi ollut vaikeuksia?" "Ei lähdön kanssa, vaan sitä ennen..." "Aamiaisella? Vai olitko sinä hänelle hankala?" "Se saattaa kieltämättä olla minun vikani. En edes ollut varma asiasta, ennen kuin aamulla", Calder sanoi vaikeasti. Raoul katsoi hämillään prinssiä, joka ei oikein halunnut puhua aiheesta. Kuitenkin tämä teki hänestä vieläkin uteliaamman. "...Saatoin hieman astua hänen varpailleen... En ollut varma, että oliko kyseinen nainen sama, johon Eli oli iskenyt silmänsä, mutta päätin hieman kiusata häntä ja... No, yksi tilanne johti seuraavaan ja..." "Ihan oikeasti?" Raoul kysyi yllättyneenä. "Ilmeisesti..." Calder myönsi lopulta, "Mutta muista, en ollut missään välissä varma! Enkä myöskään pakottanut häntä mihinkään!" "Hetkinen, siis se nainen, josta Eli piti, kuuluu palvelusväkeeni? Ja sinä makasit hänen kanssaan?" Raoul tarkensi, saaden serkultaan nyökkäyksen vastaukseksi. Pettyneenä Raoul pudisti päätään. Hän ei olisi halunnut sittenkään tietää tätä kaikkea. Ei asia juuri häntä itseään haitannut, ongelma oli Calderin ja Elin välinen. Olihan nainen hänen palvelusväkeään, mutta tämä saisi hoitaa itse omat asiansa. "Miksi minun piti päästää teidät kotiini..." Raoul huokaisi lopulta pudistellen päätään.

 

Raoul päätti kuitenkin pyrkiä pitämään serkulleen jonkun verran seuraa matkan aikana. Lepohetkinä hän tuli juttelemaan Calderille, joka tylsyyttään leikitti Sphintusta. Käärme ei juuri nauttinut, kun tämän isäntä päätti pitää eläintä hereillä, ja oli tyytyväinen, kun jokin muu vei vaihteeksi tämän huomion. "Olen hieman miettinyt sitä sotaa sinun ja isäsi välillä", Raoul aloitti kokeilevasti. Calder kääntyi serkkunsa puoleen epävarmana. Toisaalta hän halusi tietää, millaisen kannan Raoul päätti ottaa asiaan, mutta toisaalta hän ei halunnut tietää. "Jatka toki", prinssi lopulta pyysi tietäen, ettei voinut vain olla hiljaa. "Olen päättänyt itse pysyä puolueettomana. Sinä kuitenkin olet serkkuni, melkein kuin veljeni. En halua taistella sinua vastaan, mikäli ei ole pakko", Raoul lopulta kertoi. "Huojentavaa kuulla", Calder hymyili, puhaltaen ilman keuhkoistaan. Prinssi ei ollut edes huomannut pidätelleensä hengitystään. "Mutta kuinka luulet isäsi suhtautuvan siihen?" "Hän ei tule olemaan iloinen, sen tiedän. Enkä voi mennä häntä vastaan monessakaan asiassa, voin päättää vain itseni puolesta. Sharman suvusta saattaa tulla vihollisesi, mutta sinun ei tarvitse huolehtia minusta", Raoul sanoi hymyillen surullisesti. "Tuo on ehkä paras uutinen pitkiin aikoihin", Calder hymyili, mutta muisti sitten jotain muutakin. "Mutta isäsi on aktiivisesti minua vastaan... Kai ymmärrät, että saatan joutua taistelemaan häntä vastaan tulevaisuudessa?" prinssi kysyi. "Tiedän. Ja en halua nähdä sinun vahingoittavan häntä. Ymmärrän kyllä, jos niin käy, mutta yritä olla armollinen hänelle. Et ehkä tiedä, mutta isäni, hän... Hän on hyvä mies. Hän on ollut minulle aina hyvä isä, enkä halua nähdä hänen kuolevan." "Mutta jos niin käy...?" Calder kysyi huolissaan. "Silloin... Pelkäänpä, mutta silloin luulen, että minun on mietittävä asemaani uudestaan. Mutta jos lupaat, että et havittele isäni henkeä, minä lupaan olla tulematta tiellesi", Raoul sanoi toiveikkaasti. "Yritän parhaani. En voi taata isäsi turvallisuutta hänen vihollisenaan, mutta jos vain voin vaikuttaa siihen, menettääkö hän henkensä... Saat sanani, että tulen tekemään kaiken minkä voin hänen hyväkseen." Calder ei olisi halunnut antaa moista lupausta, sillä hän saattaisi todella joutua setäänsä vastaan tulevaisuudessa. Egdar Sharma ei tulisi katsomaan hyvällä veljensä kuolemaa. 

 

Amirmoez oli pysynyt samanlaisena kuukauden ajan, jolloin Calder oli ollut poissa. Vilkas pääkaupunki alkoi valmistautua illanviettoihin, putiikkien sulkiessa oviaan siinä missä viimeisetkin kuppilat avasivat omansa. Prinssi oli itse pitänyt yöaikaa kaupungin eloisimpana aikana, silloin eri yhteiskuntaluokkien rajat haalistuivat ja ihmiset nauttivat toistensa seurasta. Saman pöydän ääressä saattoivat istua kaupungin pahin pummi ja rikkain kauppias täydessä sovussa. "Prinssini, alkaa olla jo myöhä. Teidän olisi hyvä mennä lepäämään", Eli sanoi jäykästi kun he saapuivat palatsiin. Calder sen sijaan oli vartijan kanssa täysin eri mieltä. "Mene sinä vain nukkumaan, jos väsyttää. Minä olen saanut tylsistyä koko matkan istumalla vaunuissa", prinssi vastasi kääntyen itsepäisesti kohti palatsin porttia. "Teidän ei ole turvallista kulkea näin myöhään kaupungissa ilman henkivartijaa", Eli kuitenkin jatkoi. "Minä nappaan vaikka portilta jonkun mukaani, ei siinä sen suurempaa ongelmaa ole." "Portinvartija on portinvartija, ei henkivartija. Ero saattaa olla pieni, mutta se ei silti ole sama asia." "Vartijoita molemmat ovat", prinssi nurisi, mutta Eli ei suostunut antamaan periksi. Hän raahasi Calderin sisälle palatsiin, ja vahti vielä tunnin prinssin huoneen ulkopuolella saatettuaan tämän sisälle.

 

Palatsista karkaaminen oli kuitenkin Calderille tuttua. Hän tiesi, että joutuisi odottamaan hyvän tovin, sillä hän ei voisi vain hypätä korkealta parvekkeelta alas. Prinssi oli päättänyt viettää iltansa ulkona, hän halusi päästä jälleen näkemään Lilianin ja muut kapinalliset. Varsinkin siskostaan prinssi oli huolissaan, sillä ei ollut kuullut tästä sanaakaan. Eihän tyttö toki voinut vain kirjoittaa veljelleen Sharman kartanoon, kirje olisi hyvinkin voitu tarkistaa ennen kuin se olisi päätynyt Calderille. Leikkien nukkuvaa prinssi odotti, kunnes Eli viimein kurkisti huoneeseen, ennen kuin poistui oven takaa. Vieläkään Calder ei kuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan päätti odottaa hyvän tovin. Palatsin sisällä vartijoiden välttely oli aina hankalin osio karkaamisessa, mutta saman tempun monesti tehneenä Calder onnistui lopulta pääsemään palatsin muurien ulkopuolelle.

 

Kulkiessaan kohti tavernoita Eli kuitenkin tuli Calderia vastaan. Vartija oli edelleen huonolla tuulella prinssille, mutta se ei estänyt tätä tekemästä työtään. "Hyvä on, saatte käydä juomassa yhden kolpakon, ja sitten palaamme takaisin palatsiin", Eli sanoi tiukasti. "Yhden kolpakon? Eihän sillä vielä edes kostuta suutaan", Calder marisi ja loi vartijaan parhaimman koiranpentuilmeensä. "Joko juotte yhden, tai ette mitään. Minusta voimme hyvin palata vaikka heti takaisin palatsiin", nuori vartija sanoi kiukkuisesti. "Sinä olet minua nuorempi ja työskentelet minulle. Sinulla ei pitäisi olla valtaa sanoa minulle, mitä minä voin tai en voi tehdä", prinssi mutisi tyytymättömänä. "Sanakin vielä, ja raahaan teidät vaikka sitten yksin takaisin palatsiin." "Selvä, asia ymmärretty."

 

Lilian oli onneissaan nähdessään veljensä palanneen. "Et ilmoittanut mitään", tyttö moitti veljeään leikkimielisesti. "Minua vahditaan muutenkin liikaa", Calder vastasi hymyillen ja Lilian vilkaisi Eliä prinssin vierellä, "Mutta sain hänet kuitenkin hakemaan sinulle tuliaisia. Pahoittelen, että se on Elin ostama, minä olisin varmasti löytänyt jotain parempaa." Lilian naurahti iloisesti, mutta kehui kuitenkin Elin valintaa tuliaisesta. Koru oli erittäin suloinen. "Vain parasta pikku prinsessalle", Calder naurahti ja antoi tytölle poskisuudelman. Elin ilme lempeni hieman nähdessään Lilianin olevan iloinen saamastaan lahjasta, ja kertoen vartijalle tällä olevan oikeasti juuri sopiva maku, mitä tuliaisiin tuli. "Olen iloinen, jos pidät siitä, Lilian", Eli sanoi astetta lämpimämmällä äänensävyllä. "Tietenkin olen", tyttö hymyili ja laittoi korun kaulaansa, "Mutta kaikista parasta on nähdä teitä jälleen." Eli vilkaisi nopeasti Calderia, joka vain naurahti. Hän oli odottanut prinssin jatkavan siitä mihin jäi lähtiessään. "Ettekö aio ottaa ensimmäisenä yhteyttä herra Mustafaan?" Eli lopulta kysyi. "En minä vielä jaksa. Haluan vain nauttia paluustani hetken aikaa", Calder naurahti, "Oletko nähnyt Ciniä missään? Ehkä erä korttia voisi olla mukavaa." Lilian katsoi ympärilleen hetken. "Luulisin hänen pian tulevan, tämä kuitenkin on hänen vakiopaikkansa", tyttö mainitsi. Eli ei kuitenkaan tuntenut Lauciania vielä tarpeeksi hyvin, että olisi tiennyt missä mies yleensä vietti iltansa.

 

Tovin kuluttua Laucian lopulta astui myös sisälle tavernaan. Kun Calder huomasi miehen, hän viittoi tätä liittymään seuraansa. Hakien itselleen juotavaa mies liittyi kolmikon seuraan, nyökäten tervehdyksen. "Aina yhtä puhelias", Calder tuhahti, "Huomaan, ettet ole muuttunut yhtään poissaollessani." "En minä sinun takiasi aio muuttua. Etkä edes loppujen lopuksi ollut niin pitkään poissa", Laucian vastasi rauhallisesti. "Tarkoittaako tuo, ettei sinulla ollut yhtään ikävä minua?" prinssi naurahti. "Ei sitten yhtään." "Kylmää." Lilian nauroi vierestä seuratessaan sananvaihtoa, mutta muisti pian tehtävänsä. Hänen pitäisi puhua veljelleen, ja erityisesti Elille, mutta Calder oli kutsunut Laucianin pöytään, eikä tyttö voisi sanoa nyt mitään. "Kai sinä nyt edes ihan vähän ikävöit minua?" Calder jatkoi lapsellisesti. "En." "Myöntäisit vain."

 

"Tuota, mitä jos laulaisit meille jotain, Cin?" Lilian ehdotti kuin tyhjästä. "Totta, sinun lauluääntäsi minulla ainakin oli ikävä. Vaikkakin tuon kylmän persoonan voisit jo unohtaa, senkin vanha kiukkuinen pappa", Calder totesi innostuen. "...Vanha kiukkuinen pappa?" Laucian kysyi kohottaen toista kulmaansa. "Todista minulle, ettet ole sellainen. Laula jotain", Calder naurahti. "...Sinä et hiljene ennen kuin laulan jotain?" Laucian kysyi. Hän ei tykännyt tehdä mitään käskystä. "En. Joten ala käyttämään sitä suutasi paremmin, tai juttuni huononevat vielä entisestään", prinssi uhkasi virnistäen leikkisästi. "...Kai minun sitten on pakko..." varas lopulta suostui.

 

"Ou yéyé héhé / Ou yéyé héhé

De porte en porte toujours le même refrain / C'est pas ma faute c'est la faute au voisin / Te pretendre en main c'est toi qui en décide / C'est pas facile mais y'a pas d'autre guide / De tout en bas il faut lever la tête / Parce que plus haut c'est là qu'on fait la fête / Ouvrir les yeux, faire de son mieux / Ça vaut le coup de se donner la peine / Oh la peine

Parlez, parlez, et allez, chantez chantez / Et venez, dansez dansez / Moi j'ai bien d'autres choses à penser / Marchez marchez et allez riez, jouez / Vous pouvez frimer, rêver / Car moi j'ai tout un monde à faire bouger / Un monde à changer, des hommes à secouer"

"Calder, meidän pitäisi hieman jutella", Lilian kuiskasi nykien veljeään hihasta kun Laucian aloitti laulunsa ja sai lähipöytien huomion itseensä. Tytön ilme oli huolestunut, mutta hyvällä tuulella oleva prinssi ei sitä huomannut. "Kerro vain", prinssi sanoi iloisesti, Lilianin vilkaistessa Eliä huolestuneesti. Vartija kuitenkin näytti ymmärtävän tytön pyytävän ilmeellään apua, ja terästäytyi nopeasti. "Prinssini on juuri palannut pitkältä matkalta, voit kuitenkin kertoa minulle, ja välitän tiedon hänelle paremmalla ajalla", Eli ehdotti nopeasti. Sisarukset vaihtoivat nopeasti katseita, ja Calder kohautti olkiaan, Lilianin ja Elin astuessa syrjempään keskustelemaan.

"De petits riens qui font le quotidien / Des grandes idées qui vont jamais très loin / Des illusions pleines de bonnes intentions / Des belle promesses qui font tourner en rond / Mais les slogans c'est fait pour les affiches / Les anonyme en fait, tout le monde s'enfiche / Ouvrir les bras, faire ce qu'on doit / Ça vaut le coup de se donner la peine / Oh la peine

Parlez, parlez, et allez, chantez chantez / Et venez, dansez dansez / Moi j'ai bien d'autres choses à penser / Marchez marchez et allez riez, jouez / Vous pouvez frimer, rêver / Car moi j'ai tout un monde à faire bouger / Un monde à changer, des hommes à secouer"

"Oletko varma?" Eli kysyi järkyttyneenä, onnistuen juuri ja juuri pitämään äänensä tarpeeksi hiljaisena, ettei lähipöydät kuulleet. "En, mutta siltä tilanne on nyt jonkun aikaa vaikuttanut", Lilian vastasi. Hän oli juuri kertonut Elille, kuinka Laucian ja Allawi mahdollisesti harkitsivat kapinallisliikkeen pettämistä. "Heistä on liikkunut ikävää huhua, ja he ovat viime aikoina olleet vähemmän halukkaita toimimaan kapinallisten hyväksi. He kuitenkin edelleen tulevat strategiapalavereihin normaalisti. Musty ja Ally ovat myös tietoisia asiasta." "Siitä naisesta minä en pidä, mutta Mustafa vaikuttaa minusta luotettavalta. Selvä on, puhun prinssini kanssa tästä heti tilaisuuden tullen."

"Parlez, parlez, et allez, chantez chantez / Et venez, dansez dansez / Moi j'ai bien d'autres choses à penser / Marchez marchez et allez riez, jouez / Vous pouvez frimer, rêver / Car moi j'ai tout un monde à faire bouger

Parlez, parlez, et allez, chantez chantez / Et venez, dansez dansez / Moi j'ai bien d'autres choses à penser / Parlez, parlez, et allez, chantez chantez / Et venez, dansez dansez / Moi j'ai bien d'autres choses à penser / Parlez, parlez, et allez, chantez chantez / Et venez, dansez dansez / Moi j'ai bien d'autres choses à penser

Un monde à changer, des hommes à secouer"

 

"Sinä keksit tuon laulun omasta päästäsi", Calder nauroi laulun lopuksi. "En keksinyt, se on ihan oikea laulu", Laucian vastasi, "Isäni lauluja, joten kieli on eri." Calder vilkaisi miestä epäileväisenä, mutta ei alkanut kuitenkaan riitelemään asiasta. Hän ei täysin uskonut, sillä laulu oli ollut ihan oudon kuuloinen, mutta toisaalta Laucianin isä oli ulkomaalainen, sen näki tästä selvästi. "No, kerro sitten, mistä laulu kertoi?" prinssi haastoi virnuillen. "Juhlimisesta ja maailman muuttamisesta", Laucian vastasi, saaden Calderin nauramaan vielä vähän lisää. "Sentään oikean laulun suostuit valitsemaan, vaikka kovin koitit nyrpeältä näyttääkin." "Vai niin", varas totesi ja jatkoi kesken jäänyttä juomaansa.

 

Saatuaan suostuteltua Calderin vihdoin palaamaan palatsiin nukkumaan Eli jäi vielä hereille miettimään uutta käännöstä tilanteessa. Hän ei olisi ikinä uskonut kenenkään kapinallisista kääntävän selkäänsä prinssille. Pettureita ja takinkääntäjiä halveksuttiin jo yleiselläkin tasolle, jonka lisäksi molemmat miehet olivat pysyneet monen vaarallisen taistelun ajan prinssin vierellä. Toki Eli ymmärsi, että sellainen elämä saattoi käydä raskaaksi, mutta hän oli uskonut uskollisuuden pitävän porukan yhdessä. Saattoiko raha olla syynä muutokseen? Tituksesta oli aikoinaan ollut palkkio, eikä Eli tiennyt, pätikö sama nykyisin Calderiin.

 

"Prinssini, meidän on puhuttava", Eli sanoi ensimmäisen tilaisuuden tullen, kun he olivat lähteneet aamiaselta. "Ai, etkö sinä enää mökötä minulle?" Calder kysyi hieman yllättyneenä. "En edelleenkään pidä siitä, mitä teitte Niloofarissa, mutta tämä on tärkeämpää", Eli vastasi. Hän ei voinut antaa kiukun sumentaa järkeään, se voisi koitua olemaan vielä vakava virhe. "Jos sinä aiot luennoida asiasta, niin säästä ääntäsi", prinssi murahti kääntyen poispäin vartijastaan. Eli oli aina ollut niin vakavaluonteinen, että Calderin oli vaikea uskoa tämän puhuvan mistään muusta. "Minähän sanoin, ettei kyse ole siitä. Meidän on puhuttava siitä, mitä Lilian-neiti kertoi minulle eilen. Tämä on vakava asia", Eli vaati, saaden vihdoin ja viimein prinssin huomion, vaikkakin laiskan sellaisen. "...Meidän olisi hyvä löytää keskustelua varten paikka, jossa kukaan ei voi vahingossa kuulla meitä", Eli totesi. He seisoivat keskellä yhtä palatsin käytävää, jossa satunnaisesti palvelusväki kulki heidän ohitseen. "Mistä ihmeestä voi olla kyse, jos se on noin salaista?" Calder tuhahti, mutta suostui kuitenkin. Yhdessä he suuntasivat yhteen palatsin monista oleskelutiloista, joka ei ollut sillä hetkellä kenenkään muun käytössä. "Puhu sitten", Calder huokaisi, istuen pehmeälle tuolille ja nojaten tympääntyneenä kämmeneensä.

 

"Lilian-neiti kertoi minulle viime yönä erittäin huolestuttavia uutisia. Ilmeisesti poissaolomme aikana kapinallisarmeijan rivit ovat alkaneet rakoilla", Eli aloitti viralliseen sävyyn, "Hän ilmoitti, että luottohenkilöistä kaikki eivät ole... luotettavia." "Mitä tarkoitat?" Calder kysyi jo itsekin vakavampana. "Hän kertoi, että kahden henkilön luotettavuus on epäiltävissä. He eivät ole tehneet työtään, mutta ovat olleet kuulemassa strategiapalavereita. Mahdollisesti salakuuntelua. Mustafa-herra ja Alya-neiti ovat myös kuulemma tietoisia asiasta." "...Tarkoitatko siis, että Cin ja Law olisivat pettureita? Mahdotonta", Calder kysyi. Hän ei voinut uskoa asiaa todeksi. Tottahan molemmat olivat rikollisia, mutta Laucian oli tuntenut prinssin pitkään, pidempään kuin hän itse edes muistikaan, eikä Allawi jättäisi mistään hinnasta Alyaa. Jokainen oli johtavassa asemassa juuri sen vuoksi, ettei Calder uskonut kenenkään heistä olevan kykeneväisiä saati halukkaita pettämään häntä ja kapinallisliikettä. "Näin kuulin Lilian-neidiltä. Hän sanoi, että Laucianista ja Allawista on myöskin liikkunut ikäviä huhuja. Hän ei kuitenkaan tarkentanut siinä hetkessä, millaisista huhuista oli kyse." "Huhut ovat vain huhuja", Calder vastasi haluttomana uskomaan Elin sanoja, "Eihän tämä varmasti ole vain jokin typerä idea yrittää kostaa minulle?" "Kuten sanoin jo, en ole iloinen teoistanne. Niloofarin tapahtumat eivät ole ainoita, joihin olen tyytymätön teidän osaltanne, mutta en ikinä voisi edes kuvitella yrittäväni huijata teitä, saati näin julmasti."

 

Elin sanat saivat Calderin huolestumaan. Vaikka hän luottikin Laucianiin ja Allawiin, Eli ei vaikuttanut hyvältä valehtelijalta. Mutta nyt tämä kuitenkin oli ollut selvästi huolestunut. Prinssin olisi saatava puhua Mustafan kanssa. Mies oli ollut kuitenkin Amirmoezissa koko ajan, ja tämä varmasti osaisi joko varmistaa tai kumota syytteet. "Hyvä päätös. Haluaisin itsekin käydä kuulemassa, mitä mieltä Mustafa-herra on", Eli sanoi kun he lähtivät käymään miehen luona. "Eniten haluaisin kuulla, mitä ihmettä täällä on tapahtunut. Ei Cin ja Law, he eivät vain voi..." "Ymmärrän, että olette järkyttynyt, prinssini, mutta en usko Lilian-neidin valehdelleen." "Siinä se ongelma onkin, Lilian ei valehtelisi minulle, ei mistään tällaisesta", Calder totesi, huolestuneiden ryppyjen muodostuessa prinssin otsalle. "Uskotteko siis, ettei meillä ole koko tarinaa?" Eli kysyi huolestuneena. "Niin sen on pakko olla. Muuten tässä ei ole mitään järkeä", Calder vastasi lähes paniikinomaisesti. Eli seurasi prinssin hermostuneisuutta vierestä huolissaan, mutta myös erittäin yllättyneenä. Tällä siis oli aitoja tunteita kaiken sen pelleilevän julkisivunsa alla. "...Minkä ikinä arvoista se teille onkaan, lupaan pysyä vierellänne", vartija lopulta totesi, tietäen ettei sillä hetkellä voinut tehdä enempää. 

 

"Olet siis palannut", Mustafa sanoi kun Calder ja Eli saapuivat hänen luokseen. Mies oli pihamaalla jälleen hoitamassa hevosiaan. "...Ja ilmeistänne päätellen minulle on heti lisää töitä." "Mustafa-herra, prinssilläni ja minulla olisi tärkeää keskusteltavaa", Eli sanoi laskeutuen hevosensa selästä Calderin pysytellessä hieman kauempana. Vartija vilkaisi tätä mietteissään, ymmärsiköhän prinssi edes että he olivat jo saapuneet perille. "Selvä, mistä oikein on kysymys?" Mustafa kysyi, vilkaisten aitauksessa olevia hevosia, jotka ojensivat raajojaan ravaamalla ympäriinsä, muutaman uteliaamman tullessa katsomaan tulijoita. "...Mielestäni meidän olisi hyvä puhua sisällä, prinssini haluaisi kuulla kaiken, mitä täällä on poissaolomme aikana tapahtunut", Eli vastasi vilkaisten jälleen Calderin suuntaan. Midnight Dream, prinssin ratsu, liikahteli levottomasti. Tamma halusi vanhan laumansa sekaan, mutta prinssi piti sen paikallaan. "Selvä. Voitte jättää hevosten varusteet tallille, ja päästää heidät aitaukseen. Huomaan Midillä olevan vielä hieman liian paljon energiaa."

 

"Vai niin, oli oikein Lilianilta varoittaa teitä heti", Mustafa totesi kun Eli kertoi miksi hän oli tullut Calderin kanssa tapaamaan miestä. "Kuinka kauan tätä on jatkunut?" Eli kysyi, Calderin kuunnellessa keskustelua tarkkaavaisena. Prinssi itse ei ollut puheliaalla päällä, vaan pikemminkin järkyttynyt. "Hankala sanoa, kuinka kauan Laucian ja Allawi ovat ajatelleet asiaa, mutta sanoisin muutoksen tulleen esille viikon tai parin sisällä lähtönne jälkeen. Eihän kumpikaan heistä ole muutenkaan erityisen puheliasta sorttia, mitä strategioiden suunnitteluun tulee. Useimmiten Laucian on sanonut mielipiteensä valmiista suunnitelmasta ja Allawi hyväksynyt kaiken auttaen enemmän valitsemaan eri tehtäviin sopivat henkilöt. Ensimmäisen häiriöhyökkäyksen toteuttamisessa he vielä auttoivat normaaliin tapaan, teimme sen varsin pian lähtönne jälkeen, mutta sen jälkeen molemmat ovat olleen kasvavissa määrin välinpitämättömiä, mitä tapahtuu. Minä ja Lilian koitimme kysyä Laucianilta ja Alya Allawilta, oliko heillä mahdollisesti henkilökohtaisia ongelmia, mutta kukaan meistä ei saanut mitään irti. Uskoisin muussa tapauksessa, että Calderin poissaolo olisi syönyt heidän motivaatiotaan, mutta Allawin motivaationa on aina ollut vain ja ainoastaan Alyan miellyttäminen, eikä Laucian ole ikinä ollut sitä sosiaalisinta sorttia." "Ehkä he eivät vain halua puhua ongelmistaan?" Calder ehdotti epätoivoisena. "Sen uskon, mutta asia ei vielä tähän pääty", Mustafa huokaisi. "Vieläkö on lisää?" Eli kysyi huolestuneena. "Pelkään pahoin. Lilian on havainnut heidän puhuvan paljon vartijoiden kanssa sen jälkeen, kun he alkoivat vähentämään yhteyttä meihin. En pitäisi sitä huolestuttavana, mutta Lilian on kertoi kuulleensa heidän puhuvan prinssistä näille vartijoille. Julkisen tiedon mukaan Calder on ollut koko tämän ajan palatsissa, mutta he tiesivät Niloofariin lähdöstä." "E-ehkä he vain olivat huolissaan prinssistä?" "Saitteko sitten jotain kirjeitä Niloofariin? Kyselikö kukaan prinssin vointia mitään kautta?" Mustafa kysyi Elin yrittäessä alkaa ajattelemaan positiivisesti. "Ei... Mutta kirjoittaminen sillä välillä olisi ollut muutenkin hankalaa..." "Eli, tiedän sinun olevan vielä nuori ja haluat ajatella hyvää kaikista, mutta sinun on alettava ajattelemaan kuin aikuinen, mikäli aiot pysyä Calderin vierellä hänen henkivartijanaan."

 

Palatessaan takaisin palatsiin Calder ja Eli olivat vähintäänkin vakuuttuneita, että heidän tulisi olla varovaisempia Laucianin ja Allawin seurassa. Prinssi kuitenkin kieltäytyi uskomasta täysin kaksikon aikeisiin pettää kapinallisarmeija, muttei kuitenkaan löytänyt selitystä näiden omituiselle käytökselle. Eli ei tiennyt Laucianin ja Allawin rikollisesta taustasta, joten nuorelle vartijalle tilanne oli hieman hämmentävä, mutta tämä luotti Mustafaan. Mies oli toiminut vartijana jo kuningattaren aikoina, ja nähnyt silloin kaikenlaisia ihmisiä, ja osasi todennäköisesti paremmin sanoa, milloin näiden käytös oli poikkesi normaalista. "Prinssini, uskon tälle kaikelle löytyvän selityksen. Mutta jos sellaista ei kuitenkaan ole, lupaan pitää teidät turvassa", Eli sanoi kun kaksikko saapui takaisin palatsiin. Calder ei vastannut tälle mitään.

 

Mustafa tuijotti vielä hetken kaupunkia kohden, kun Calder ja Eli olivat lähteneet. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi nähnyt prinssin noin särkyneenä, eikä Eli tiennyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mustafa mietti, oliko Elin testi päätynyt olemaan sittenkin liian julma. Hänellä ei ollut edes mahdollisuutta kertoa prinssille totuutta, Elin pysytellessä uskollisesti tämän vierellä koko ajan. Ehkä parempi niin, Mustafa ei tiennyt, osaisiko Calder näytellä uskottavasti rooliaan, mikäli tiesi totuuden. Lisäksi prinssi oli nyt pahassa vaarassa, mikäli Alyan epäilyt osuisivat oikeaan, mutta miehen mielestä Eli oli aivan liian rehellinen. Ehkä jopa hieman naiivi ja sinisilmäinen. "Älä tuota minulle pettymystä", Mustafa kuiskasi itsekseen jo kaupungin sekaan kadonneelle Elille, "Sinusta saattaa hyvinkin kasvaa ajan kanssa vielä Nilamin veroinen mies."

 

"Kuinka toivotte toimittavan Laucianin ja Allawin suhteen, prinssini?" Eli kysyi, kun uskoi Calderin olevan sisäistänyt tilanteen. "En tiedä, Eli. En todellakaan tiedä. Ensimmäiseksi olisi ehkä parempi, ettei kumpikaan meistä herätä heidän epäilyksiään käyttäytymällä erilaisesti. Sen jälkeen... Jumalauta, en minä tiedä", Calder huudahti lyöden nyrkillä seinään. Nuoren miehen hartijat tärisivät, kun prinssi yritti pakottaa itseään turhaan rauhoittumaan. "Prinssini, ymmärrän teidän olevan järkyttynyt, mutta meidän on toimittava nopeasti, mikäli haluamme korjata ongelman mahdollisimman siististi. Ehkä voisimme pyytää Liliania tarkkailemaan muitakin jäseniä? Niitä jotka ovat erityisesti läheisiä Laucianin ja Allawin kanssa?" "Law on alusta pitäen ollut kiinnostunut vain Allystä, en tiedä onko hän lähentynyt lopulta kenenkään muun kanssa. Cin taas... Hän saattaa näyttää vähemmän sosiaaliselta tapaukselta, mutta hänen tietoverkkonsa levittäytyy laajalle. Lili ei yksin pysty pitämään kaikkia silmällä." "Sanoit, että Allawi on kiinnostunut vain Alyasta? Pitäisikö meidän olla varuillaan hänenkin kanssaan?" "Ally on ollut mukana jo pitkään. Eikä kumpikaan Lili tai Musty sanonut hänestä mitään. Joten uskoisin hänen olevan kunnossa. Jos siitä on apua, niin Ally voi yrittää katsoa muiden perään paremmin kuin Lili. Jos jonkun silmät ylettyvät yhtä laajalle kuin Cinin, se on Ally. Prostituoidut näkevät ja kuulevat enemmän kuin moni uskoisikaan, näin Madame joskus sanoi minulle", Calder sanoi. "Selvä. Levätkää te, prinssini, niin minä etsin yhteyden Lilianiin ja Alyaan. Vaikka en haluaisikaan olla sen naisen kanssa missään tekemisissä, mutta jos hänestä on apua teille, teen mitä pyydätte." Calder kääntyi lopulta Eliin päin, joka nyökkäsi prinssille päättäväisesti. "...Ole kiltti", prinssi sanoi lopulta, yrittäen surkeasti hymyillä. Eli ehti ottaa muutaman askeleen poispäin, kunnes kääntyi vielä hetkeksi takaisin. "Turvallisuutenne vuoksi pyytäisin teitä pitämään Sphintuksen lähellä. Käärmeen myrkky on tunnetusti voimakasta, eikä sen ollessa lähettyvillä typerämpikään haluaisi yrittää satuttaa teitä", Eli vielä huikkasi ennen kuin lähti. Calder jopa onnistui hieman naurahtamaan nuoren vartijan sanoille, ennen kuin palasi omaan huoneeseensa ja houkutteli Sphintuksen syliinsä siliteltäväksi. 

 

"Miksi se nulikka ei itse tullut kysymään apua?" olivat Alyan ensimmäiset sanat Elin tullessa keskustelemaan naisen kanssa. Nuori vartija nyrpisti heti naamaansa kiukusta, kuinka Alya saattoi olla aina noin sydämetön. "Prinssini on luonnollisesti järkyttynyt uutisista, ja vielä miettii mitä hänen tulisi tehdä. Kuitenkin hän ilmoitti haluavansa sinun ja Lilianin yrittävän pitää silmällä Laucianin ja Allawin lähipiiriä toistaiseksi. Varmasti kun hän saa tilanteesta paremmin kiinni hän muuttaa tilanteen", Eli vastasi mahdollisimman auktoriteettisesti. Alyaan ei kuitenkaan moinen toiminut, vaan tämä edelleen katsoi nuorta vartijaa nenänvarttaan pitkin. "Minusta sinua pitäisi pikemminkin pitää silmällä, yhtäkkiä ilmestyen ja päättäen olla sen nulikan oikea käsi", Alya totesi kylmästi, "Mutta kaipa minä voin katsoa, mitä voin tehdä. Olen ollut tässä pelissä jo sen verran kauan mukana, etten suostu hyväksymään häviötä." "Sinun pitäisi olla mukana uskollisuudesta prinssiä kohtaan, eikä minkään typerän kilpailunhalun vuoksi", Eli huomautti, jättäen naisen loukkaukset huomiotta. Hän ei voinut aloittaa riitaa nyt, kun Calder ei selvästi ollut oma itsensä. "Älä suututa minua, tai en suostu auttamaan", nainen uhkasi. "Minä tahansa muuna hetkenä olisin iloinen kuullessani sinun sanovan noin, mutta juuri nyt prinssini tarvitsee tietää, kuinka laajalle mahdollinen petos on levinnyt. Tee siis kuten hän pyytää, niin minä voin lähteä", Eli vaati. Vastentahtoisesti Alya myöntyi, hän ei olisi halunnut tehdä vartijan kanssa sopimuksia, varsinkaan kun ei pitänyt tästä yhtään. "Siitä olisi myös apua, jos saisit mahdolliset pettureiden nimet selville", Eli muistutti vielä ennen kuin lähti. "Turpa kiinni ja anna minun tehdä työni", Alya sähähti takaisin.

 

Myöhemmin illalla Allawi tuli jälleen tapaamaan Alyaa. "Sinä taas", nainen huokaisi, kun mies asteli ovesta sisään. "Kuinka voisin jättää kukkaseni pitkäksi aikaa yksin?" mies naurahti, Alyan irvistäessä imelälle repliikille. "Itse asiassa saavuit juuri sopivasti. Meidän pitää hieman puhua, ja sinä saat toimia viestinviejänä eteenpäin", Alya ilmoitti, lähtien viemään miestä perässään hiljaisempaan nurkkaan. "Suunnitelma on nyt käynnissä, se nuori vartija kävi tänään täällä", Alya ilmoitti hiljaa kun kaksikko oli istuutunut. "Vai niin, olemme siis nyt vähän aikaa virallisesti pettureita, minä ja Cin?" Allawi kysyi varmistukseksi Alyan nyökätessä. "Minä arvioin, kuinka kauan aikaa menee, että saisin asiat selville, mutta teidän on päätettävä, kuinka laajasti petos on levinnyt omissa piireissänne. Ketään ylimääräistä ei tarvitse asiaan sotkea, kunhan vain saan epäilyksen alle laitettavia nimiä", Alya vastasi. "Vai niin, saamme siis päättää Cinin kanssa kaksistaan tuollaisesta? Tästähän tulee mielenkiintoinen teatteri", mies virnisti, saaden Alyalta läimäisyn poskelleen. "Ota tämä vakavasti. Me testaamme nyt sitä vartijaa, emmekä leiki", nainen muistutti. "Tietenkin, kultaseni. Mutta et voi estää minua pitämästä vähän hauskaa siinä sivussa. Siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi saanut ihan kunnolla riehua." "Sinä riehut aina jokaisessa taistelussa, joten älä viitsi." "Tämä on eri asia. Nyt voin hieman rikkoa rajoja, jotka tämä suloinen pieni kerhonne on asettanut minulle", Allawi totesi. "Muista, että tässä näytelmässä sinä petät myös minut", Alya huomautti. "Tietenkin muistan. Mutta älä huoli, se on vain näytelmää", mies hymyili ja yritti silittää prostituoidun poskea, tämän vain läimäistessä käden kauemmaksi. "Sinä olet minulle jo muutenkin samantekevä. Niin kauan kun raha virtaa, miehen naamalla ei ole ollut merkitystä, eikä tule koskaan olemaankaan." "Ja juuri tuosta syystä sinä olet suosikkini", Allawi naurahti ja nousi ylös. Hänen pitäisi lähteä ilmoittamaan Laucianillekin leikin alusta ja sen uusista säännöistä.

 

"Toivottavasti et kadu, että lähdit tälle puolelle", Allawi sanoi virnistäen istuessaan Laucianin pelipöytään. Varas vilkaisi kädetöntä miestä kulmiensa alta, yrittäen viestittää, ettei tämä sanoisi siinä muiden kuullen liikaa. "Mistä on kyse?" eräs pöydässä istuja kysyi. Hän oli Laucianin vanhempia pelitovereita, eikä vielä alkuillasta juonut itseään täysin tuiteriin. "Ei mitään erityistä, sivubisneksiä vain", Allawi totesi, "Mutta niistä voimme jutella myöhemminkin. Mitä täällä pelataan?" "Muutama erä pokeria", Laucian vastasi rauhallisesti. Kuitenkaan hän ei ollut erityisen ilahtunut. Allawin kanssa pelatessa hänellä ei tuntunut olevan tuuria, ei rehellisessä pelissä mutta vielä vähemmän jos yritti huijata. Huokaisten hän kuitenkin jakoi kortit kaikille, myös Allawille. Hän ei tulisi ilmeisesti sinä iltana tienaamaan ylimääräistä.

 

"Mikä on tilanne?" Laucian kysyi hiljaa kun hän ja Allawi lähtivät tavernasta. Peli oli jatkunut pidempään, kuin mies olisi halunnut, ja hänen pitäisi ehkä tehdä uusi ryöstökeikka aikaisemmin kuin oli suunnitellut. "Lapset ovat esittäneet roolinsa hyvin. Tänään Eli kuulemma kävi vaatimassa Allyä vahtimaan meitä. Kuitenkin sinä tuotat enemmän ongelmia kuin minä, kuinka paljon kavereitasi haluat sotkea asiaan mukaan?" "Mitä tuo tarkoitti?" "Minä olen erakko, ja kaikki tietävät sen. Sinulla sen sijaan on kavereita, ja nyt pikku prinssi haluaa tietää, ketkä olet vetänyt mukaasi häntä vastaan." "Vai niin... Kaipa sitä on sitten pelattava uhkapeliä. Koko kilta", Laucian totesi. "Hui, sinä todella rakastat uhkapeliä. Rukoile vain, ettei kiltasi päädy telkien taakse", Allawi naurahti. "En ole luottanut jumaliin tähän asti, enkä aio aloittaa nyt", Laucian vastasi rauhallisesti, saaden vierellään kävelevän miehen nauramaan entistäkin kovempaa.

 

Tietenkään varkaiden killan jäseniä ei pakotettu näytelmäpetokseen mukaan, eikä näitä voitaisi vahingoittaa ilman selkeitä todisteita. Vaikka Calder ja Mustafa luottivat Alyaan, tämän sanat eivät yksin riittäisi todistamaan ketään vastaan. Kuitenkaan petoksessa ei olisi mitään huolestuttavaa, jos kyseessä olisivat vain Laucian ja Allawi kahdestaan. Olivatpa he kuinka hyviä taistelijoita hyvänsä, he eivät pärjäisi koko kapinallisarmeijalle. Alyan kuullessa, kuinka suurta määrää hän voisi syyttää, nainen virnisti ilkeästi. Hän nautti ajatuksesta saada Eli hyppäämään pois nahoistaan kuullessaan, millaista tietoa hän olisi saanut kerättyä. Lisäksi suuri pettureiden määrä saisi helpommin vartijan näyttämään todellisen luontonsa, mikäli tällä oli mitään salattavaa.

 

"Alya sanoi, että koko Laucianin kilta on mahdollisesti mukana juonessa", Eli ilmoitti noin viikon päästä. Joka päivä Alya oli kertonut havainneensa useamman olevan epäilyttävä, lopulta yhdistäen jokaisen nimen Laucianiin. "Mutta hän ei sanonut mitään itse killasta. Muutaman nimen luulisin kuulleeni aikaisemmin, eikä heillä ole kovin hyvä maine." Calder vilkaisi järkyttyneenä ja varsin uupuneena henkivartijaansa. Niin, Eli ei ollut tietoinen Laucianin rikollisuudesta. Prinssi ei ollut maininnut siitä tähän asti, sillä kunnioitti varasta ja tämän menneisyydessä antamaa apua. Mutta pitäisikö hänen nyt kertoa Elille? Olisiko se oikea päätös? Calder käänsi katseensa sylissään nukkuvaan käärmeeseen. Hän itse ei ollut saanut nukuttua kunnolla paluunsa jälkeen kuultuaan huonot uutiset. "...Prinssini?" Eli kysyi huolissaan. "Niin?" "Olette pahasti väsynyt. Ymmärrän tilanteen olevan teille vaikea, mutta paransitte juuri kuukauden ajan vakavaa haavaa. Teidän ei kannattaisi uuvuttaa itseänne." "Olen täysin kunnossa", Calder kuitenkin väitti. Hän ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan Eliä saati itseään, Lucianin petos tuli nuoren miehen uniin, tehden jokaisesta yöstä painajaisen, jonka hän eli aina uudelleen. "Tiedämme molemmat, ettette ole kunnossa. Haluaisitteko poistua jälleen Vinemarista hetkeksi? Tällä kertaa emme kertoisi kuin vain palatsin väelle lähdöstä", Eli ehdotti varovasti. "Ei, tämä minun on hoidettava itse", Calder vastasi päättäväisesti. Mikäli hänen menneisyyden teoillaan ja lähdöllään oli jotain tekemistä petoksen kanssa, niin kaikki vain pahenisi jos hän lähtisi uudestaan. "Mutta se voi vaarantaa henkenne", Eli sanoi. "Ihan kuin en olisi leikkinyt hengelläni aikaisemminkin", prinssi naurahti väsyneesti, mutta hänen vartijansa mielestä sutkautus ei ollut yhtään hauska.

 

Calder ei ollut juuri poistunut palatsista, ollen usein aivan liian uupunut. Eli oli päätynyt tekemään kaiken työn, käynyt kysymässä Alyalta tietoja ja pitänyt Mustafan ajantasalla. Kuitenkin uskoen olevansa suurin piirtein vihdoin tietoinen kaikesta tarvittavasta, prinssi päätti että hänenkin oli aika tehdä vihdoin jotain. "Miten toivotte toimittavan?" Eli kysyi, kun Calder vihdoin illalla valmistautui lähtemään ulos. "Yritä sinä käyttäytyä mahdosimman paljon normaalisti, niin minä hoidan puhumisen. Haluan vain käydä itse puhumassa vihdoin Allyn kanssa. Sinä pidät huolen, ettei kukaan häiritse meitä sillä välin", prinssi kertoi, "Mutta haluan sinun kuitenkin pysyttelevän lähelläni muuten. Ainakin kuuloetäisyyden päässä." Eli kumarsi tottelevaisesti. Hän oli jopa hieman iloinen, kun näki Calderin vaihteeksi vakavana, ja ennen kaikkea luottavan häneen. Juuri tähän Eli oli kouluttautunut.

 

Calder yritti pohtia tiukasti mielessään seuraavaa siirtoaan, kun suuntasi kohti tuttua bordellia. Madame toivotti hänet ja Elin lämpimästi tervetulleiksi tutun lempeästi. "Onko Allylla asiakkaita tällä hetkellä?" prinssi kysyi, yllättäen Madamen täysin. "Jestas, mikä tällaisen muutoksen on saanut aikaan? Olin aivan varma, että tulit etsimään pikkuista Liliania. Vai ihastuiko ystäväsi mahdollisesti häneen? Hän on käynyt täällä usein viime päivinä." "Minä en siihen naiseen ihastuisi vaikka hän olisi viimeinen nainen maan päällä", Eli tuhahti kaulukseensa, mutta nosti nopeasti katseensa. "Kyse on jostain muusta tällä kertaa, mutta jos Allylla on asiakkaita, niin mielelläni minä sinun tai Lilin seuran otan vastaan", Calder vastasi, yrittäen tavoitella normaalia huoletonta puhetapaansa, mutta turhaan. Madamen ilme hieman synkkeni, mutta pian nainen kuitenkin hymyili jälleen. "Hyvä on, en utele tulonne syytä. Olen vain iloinen nähdessäni sinuakin pitkästä aikaa, lemmikkini", Madame sanoi lämpimästi, "Uskoisin nähneeni Alyan vievän asiakkaan mukanaan, mutta nauttikaa te kaksi toki illastanne täällä häntä odotellessa. Käyn katsomassa, josko Lilillä ei ole kiireitä." Silmää iskien Madame lähti, ja Calder siirtyi Elin kanssa istumaan tyhjään pöytään.

 

Kuullessaan Calderin odottavan alhaalla Alya joutui lähettämään Allawin ulos ikkunasta, ennen kuin lähtisi tapaamaan prinssiä. Mies vain nauroi, sanoen elävänsä jännityksestä. "Niinpä tietenkin, mokoma raajarikko", nainen tuhahti, vilkaisten nopeasti miehen perään ja sulkien ikkunan. Toisinaan Allawi kävi todella hänen hermoilleen, pelaamalla riskipelejä silloin kun sille ei ollut tarvetta. "Oletan sinun kuulleen uutiset?" Alya kysyi istuen Calderin, Elin ja Lilianin seuraan. "Kuka sinulla oli asiakkaana? Ei kai se raajarikko-petturi?" Eli kysyi heti syyttävästi. Vihaisesti Alya käänsi katseensa vartijaan. "Jos epäilet, etten saa muita asiakkaita ikinä, niin erehdyt surkeasti", nainen vastasi kylmästi. Eli oli ollut oikeassa, mutta Alya ei voinut sitä sillä hetkellä myöntää, eikä hän suoranaisesti valehdellutkaan. Kävi hänellä muitakin asiakkaita kuin vain Allawi, tosin merirosvo oli kävi kaikista useiten. Jotain säälin tapaista tuntien nainen oli antanut tämän käydä toisinaan luonaan jopa salaa ilmaiseksi, ihan vain ettei mies ryöstäisi jokaista kaupungin asukasta puhtaaksi. "Ihan kuinka vain. Mutta läheiset välisi Allawiin tekee sinusta seuraavan potentiaalisen takinkääntäjän--" "Eli, rauhoitu", Calder keskeytti vartijansa syytökset. Hän ei halunnut kuunnella kaksikon riitelyä. "Ally, kerro minulle kuinka usein Law on käynyt luonasi viime aikoina", prinssi kysyi. Jos nainen saisi tästä jotain irti, mitä tahansa, olisi tieto todennäköisesti tärkeää. "Käy hän aina toisinaan, mutta vähemmän. Se pummi saattaa hyvinkin suunnitella merille karkaamista heti kun tilaisuus suo. Eikä hän ole vaivautunut koskaan salaamaan mahdollisuutta, että saattaisi lähteä seuraavan laivan mukana", Alya vastasi rauhallisesti. Valehtelu onnistui tältä lähes pelottavan hyvin. "Onko hän puhunut paljonkin lähtemisestä?" "Tunnet itsekin miehen, hän lähtee tai jää hetken mielijohteesta. Mutta jos saatte kerättyä häntä vastaan vedenpitäviä todisteita, huomenna ette löydä sitä ronttia täältä enää." "Ainakaan hän ei aiheuttaisi sillä ylimääräistä harmia meille", Eli pohti, kääntäen katseensa jälleen Calderiin. "Haluaisin uskoa, että asia olisi noin yksinkertainen, mutta jos hän havittelee päästäni olevaa rahasummaa ennen lähtöään..." "En yllättyisi yhtään. Hänen tämänhetkiset tienestinsä eivät ole kovin kehuttavia", Alya muistutti. "Eli tarkoittaako se, että hänestä tulisi olla huolissaan?" Eli kysyi. "Tarkoittaa."

 

Eli ei millään meinannut käsittää, miksi muut pitivät Allawia niin suurena uhkana. Nuori vartija ei ollut koskaan nähnyt miestä taistelemassa, eikä voinut uskoa tämän olevan kovin kummoinen vihollinen. Allawiltahan puuttui kuitenkin toinen käsi ja toinen jalka! "Miten sellainen mies edes on selvinnyt tähän asti?" Eli kysyi hämillään. "Hän on elänyt niiden kanssa jo pitkään, ajan kanssa sitä ilmeisesti voi oppia vaikka mitä", Calder vastasi, mutta vartija ei ollut edelleenkään vakuuttunut. "Jopa Musty pitää häntä uhkana", Lilian muistutti myöskin. "Mutta... Se on silti täysin järjetöntä", Eli protestoi. "Tuolla asenteella kuolet heti kun hän vetää miekkansa sinua vastaan", Alya huomautti, saaden vartijan suuttumaan hetkessä. "Ihan vain tiedoksesi, satun olemaan oman ikäluokkani paras. Juuri siksi olen nyt tässä." "Ei ole kovin kummoinen siinä tapauksessa rakkaan kotimaamme armeija", Alya tuhahti vastaukseksi, Calderin onnistuen juuri ja juuri estämään riidan syntymisen käskemällä Eliä hiljenemään. Kiukkuisena vartija totteli. "Luulen olevani suurin piirtein selvillä, mitä meillä on nyt vastassamme. Ally, pystytkö sinä näyttelemään Lawille, kuin et olisi huolissasi tilanteesta? Haluaisin jättää hänet sinun kontollesi, samalla kun yritän Mustyn kanssa rakentaa suunnitelmaa, kuinka saamme killan pidettyä aisoissa ainakin siihen asti, että saan Cinin luopumaan omastaan." "Miksemme vain pidätä koko ammattiryhmää? Mihin kiltaan Laucian kuuluu?" Eli kysyi hämillään. "Minusta sinun ei olisi hyvä tehdä niin. Ehkä Lilian onnistuisi paremmin? Hänen päästään ei kuitenkaan ole palkkiota", Alya ehdotti, sivuuttaen täysin Elin. "En haluaisi saattaa Liliä vaaraan mikäli vain voin vaikuttaa asiaan", Calder puolestaan vastasi, "Hän kuitenkin on aina ollut meidän pikku-prinsessa." Lilian naurahti hieman, prinssin lempeästi pörröttäen tämän villiä hiuspehkoa. "Lili kuitenkin joutuu todennäköisesti toimimaan viestinviejänä sinun ja Mustafan välillä. Sinuna en liikkuisi turhan paljoa yksin kaupungilla." "Mihin kiltaan Laucian kuuluu? Voisiko joku jo vastata?" "Varsinkaan kun vartijasi on vielä vihreä korvien takaa." "Joku. Nyt. Vastatkaa!"

 

Toistaiseksi voimassa oleva työnjako tuli nopeasti selväksi, Alya pitäisi Allawia silmällä samalla kun Mustafa kehittelisi suunnitelmaa, mitä Laucianin ja varkaiden killan kanssa tulisi tehdä. Kuitenkaan Elille ei vieläkään kerrottu kaksikon rikollisista taustoista, mikä ärsytti vartijaa entisestään. Hänen tehtävänsä oli pitää huolta, ettei Calderille käynyt mitään, ja Lilian sai työkseen pitää kaikki jatkuvasti ajan tasalla tilanteesta. Prinssiä harmitti, että hän joutui kertomaan yhdestä salakäytävästään portin läpi Elin kuullen, mutta se olisi juuri sopiva paikka Lilianille tuoda viestit. Muurin molemmin puolin kasvoi matalaa, tiheää kasvillisuutta, mutta jos oli varovainen, siitä pääsi kyllä läpi. Lilian itse oli myös hieman pienikokoinen ikäisekseen, hoikka ja muutaman sentin normaalia ikäistään lyhyempi. Sovittiin, että tiedonjako tapahtuisi kirjeiden välityksellä, ja jokaisen vastuulla oli polttaa omansa heti sen luettuaan.

 

"Vai niin..." Mustafa tuumi, kun kuuli uutiset Lilianilta seuraavana päivänä. Mies hoiti jälleen hevosiaan pihamaalla, tytön auttaessa sen minkä osasi. He kantoivat ruokaa ja vettä pieneen katokseen laitumen reunalla, jonne hevoset tulivat hiljaalleen nauttimaan lounastaan. "Mitkä näistä olivat isän ratsuja?" Lilian kysyi ohimennen, antaen katseensa vaeltaa eri hevosissa. Hän ei paljoa tiennyt suurikokoisista eläimistä, ja nopealla vilkaisulla ne näyttivät kaikki samanlaisilta, vain muutaman ollessa erivärinen. "Tämä oli hänen entinen ratsunsa", Mustafa esitteli vanhemman mustan hevosen, jonka turpa oli alkanut vaalentua iän myötä. "Vielähän tämä kaveri olisi hyvin voinut tehdä töitä, mutta tuskin kovin pitkään. Eläähän se vielä hyvän tovin, mutta on se kyllä ansainnutkin eläkepäivänsä." Lilian nyökkäsi, muttei uskaltanut tulla hevosen luokse. Tämä antoi kyllä Mustafan käsitellä itseään, mutta tyttö ei uskonut hevosen olevan samaa mieltä hänestä. "Sanjay taas... Se on tuo musta, jonka turpa on vesiastiassa", Mustafa osoitti mustaa oria. Tämän vieressä oli pari ruskeaa, joten Lilian tunnisti hevosen helposti. "Siitä saisi joku vielä oivallisen ratsun, jos vain saisi kesytettyä sen itselleen. Calderhan ei tullut Sanjayn kanssa ollenkaan toimeen, mutta isäsi kesytti sen sekunneissa. Luultavasti, jos möisin sen jollekin vanhemmalle vartijalle, jonka hevonen tuntisi, homma saattaisi onnistua, mutta useimmilla on omat ratsunsa, joiden kanssa työskennellä." Lilian nyökkäsi jälleen ymmärryksen merkiksi. "Isällä oli upeat ratsut", tyttö mutisi itsekseen. "Kyllä, molemmat ovat hienoja hevosia, mutta myös hyvin temperamenttisia. En tiedä, päästäisikö kumpikaan näistä minua selkäänsä. Työhevosiksikaan en voi niitä myydä, siitä tulisi jollekin epäonniselle maajussille todellinen painajainen."

 

"Eikö sinua huolestuta Cinin ja Lawin puolesta?" Lilian kysyi, kun hän ja Mustafa menivät sisälle miehen pieneen asuntoon. "He ovat rikollisia. Sellaisilla ihmisillä on jokin luontainen taito päästä pinteestä kuin pinteestä. Ja olethan sinä huomannut, kuinka Allawi ottaa riskejä jopa silloin kuin ei tarvitse", Mustafa huomautti luoden pitkän katseen tyttöön, ennen kuin tämä tajusi, mistä oli kyse. "Sinä siis olet huomannut?" "Varmaankin lähes kaikki ovat huomanneet, että salakuuntelet joskus pitkiä strategiapalavereita", mies huokaisi, "Sinun ei todellakaan pitäisi tehdä niin. Ymmärrän kyllä, jos olet huolissasi, mutta Calder haluaa pitää sinut niin kaukana vaarasta kuin mahdollista. Enkä usko, että minä olen ainoa, joka on nuoren prinssin kanssa samaa mieltä." Lilian naurahti kiusaantuneesti. Hän ei halunnut huolestuttaa muita, mutta kuten Mustafa oli arvannut, Lilian itsekin oli huolissaan muista. "Mutta ei sinun tarvitse huolehtia Laucianista ja Allawista. He ovat molemmat aikuisia miehiä, ja osaavat kyllä pitää huolen itsestään." "Mutta Calder ja Eli saattavat yrittää hyökätä heidän kimppuunsa... Ainakin Eli vaikutti viimeksi hyvin vihaiselta." "Eli ei voi tehdään mitään ilman Calderin määräystä. Hän on oppinut hillitsemään itseään, mitä minä olen pistänyt merkille", Mustafa sanoi hymyillen lempeästi. "Kun Calder on paikalla, niin silloin ehkä. Mutta entä jos... Entä jos Calder ei ole paikalla?" "Hän on prinssin henkivartija. Se on hänen työtään pysytellä Calderin vierellä." Lilian kuitenkin pysyi hiljaa ja suuntasi katseensa lattiaan huolissaan. "Sitä paitsi, Laucian ja Allawi ovat yhdessä. Eli saattaa olla taitava miekan kanssa, mutta häneltä puuttuu kokemusta. Ei hän kahdelle taisteluun tottuneelle miehelle pärjää yhtä aikaa, ja yksitellenkin molemmat antaisivat tiukan vastuksen, mikäli Elillä edes lopulta olisi mahdollisuutta voittaa." "Sinä luotat heihin", Lilian hymyili. Hänestä oli hieman hassua, kuinka Mustafa, entinen vartija, luotti Laucianiin ja Allawiin, jotka molemmat olivat rikollisia. "Luotan heidän taitoihinsa taistella ja selvitä. Itse olisin hyvin varovainen molempia vastaan, kun taas uskoisin itse voivani voittaa Elin taistelussa koska vain. En minäkään vielä niin vanha ole."

 

"Pitäisikö meidän alkaa pikku hiljaa toimimaan?" Allawi kysyi virnistellen, viettäessään mukavaa iltaa Laucianin seurassa tavernassa. Yhteinen ongelma näytellä petosta tarkoitti, että he joutuivat olemaan enemmän tekemisissä keskenään, mikä ei itsessään haitannut kumpaakaan. Toisaalta myöskin heidän luonteidensa ollessa lähes toistensa vastakohdat saivat kaksikon hieman miettimään, mitä he voisivat tehdä. "Varmaankin. Kohta muut varmaankin alkavat miettiä, miksi meitä syytetään", Laucian vastasi rauhallisesti. "Ei minua haittaisi ainakaan kiusata niitä lapsia vielä vähän lisääkin, jos tämä hiljaisuus heitä häiritsee. Nyt vain pitäisi keksiä, mitä voisimme tehdä..." "Miksei vain yksinkertaisesti sitä, mitä teemme parhaiten?" Laucian ehdotti. Allawi kääntyi ensin hieman ihmeissään, kunnes ymmärsi toisen tarkoittavan, että heidän tulisi varastaa jotain. "En uskonut sinun haluavan keikkaseuraa", Allawi totesi matalalla äänellä virneen levitessä jälleen tämän kasvoille. "Yleensä toiminkin mielelläni itsekseni. Eikä minua työnjako haittaa. Kuka sanoi, että meidän pitää vain yksi asia varastaa?" "Mitä sinä sitten mietit? Ryöstää koko armeija puhtaaksi kaikesta mitä vain irti saadaan?" "Kaikesta, mitä vain jaksamme kantaa", Laucian totesi. "Ja minne me veisimme nämä hienoiset voitot? Onko sinulla jokin oma aarreluola, jonne viedä kaikki kiva piiloon muilta?" "Ei mitään sellaista... Tai itse asiassa, nyt kun mietin, niin saattaa ollakin. Se on yksi killan hyödyistä, jos kiinnostaa", Laucian selitti. Olihan hän kerran lähes vuoden leikkinyt piilosta, kiitos killan päätöksen. "Ihan vain tiedoksesi, en aio siltikään liittyä", Allawi vastasi. Aihe ei enää juuri suututtanut miestä, se oli ennemminkin vain hölmö vitsi.

 

Päättäen sen olevan uskottavampaa, miehet eivät kertoneet suunnitelmistaan muille, ja Alyan järkytys oli aito kun hän huomasi, mitä nämä olivat tehneet. "Ne kurjat", Alya kirosi ja käveli ympyrää. Lilian oli ollut viemässä Madamen viestejä tuttuun tapaansa koko päivän, ja suorastaan säikähti nähdessään Alyan raivon. "Sen rampan on parempi olla varovainen, tai revin häneltä kalun irti, kun näen hänet seuraavan kerran." "Tuota, mehän kuitenkin tiesimme heti alusta asti, että jotain tulee tapahtumaan", Lilian muistutti. "Niin, mutta että varastaa omiltaan? Siitä ei ollut mitään puhetta! Eivätkö he olisi vain voineet vaikka odottaa palatsin portilla ja käydä siitä sen nulikan kimppuun? Minä olen nähnyt kaiken tämän vaivan pitääkseni armeijan omaisuuden turvassa ja säilössä, ja he kehtaavat kajota siihen", Alya raivosi. Hän oli unohtanut kokonaan kertoa Lilianille, mitä Laucian ja Allawi olivat tarkalleen tehneet, eikä tyttö uskaltanut kysyä asiaa naiselta tämän raivotessa. "He kuitenkin tulevat palauttamaan kaiken, aivan varmasti." "He ovat varkaita, Lili! Sellaiset ihmiset eivät voitoistaan luovu!" "...Minusta sinä olet aivan liian kiintynyt kaikkeen, minkä miellät omanasi", Lilian kuiskasi hiljaa itsekseen. "No, ainakin nyt pikku prinssillä on syytä epäillä ja lähteä heidän peräänsä sen keltanokkaisen vartijansa kanssa. Ja toivottavasti he eivät tule takaisin!" "Selvä, minä kirjoitan kirjeen tapahtuneesta", Lilian hymyili kiusallisena. Hän ei ollut osannut arvata, kuinka paljon Alya vihasi, jos häneltä ryöstettiin jotain.

 

"Miksi he varastaisivat aseita ja lääkkeitä?" Eli kysyi hämillään keskustellessaan ryöstöstä Calderin kanssa. "Miksi ei, siitä on kapinallisille harmia", Calder kysyi, ei kai Eli nyt noin typerä voinut olla. "Niin, mutta... Jos he ovat teidän perässänne? Eikö suora hyökkäys olisi silloin toimivampaa, mikäli heillä on jokin suurempi kiltakin takanaan tukemassa?" "Saattaa hyvin olla, että aseet ja lääkkeet päätyvät killan käyttöön. Mitä vähemmän meillä on, sitä enemmän heillä on", Calder pohti. "Mutta ei kapinalliset kuitenkaan kulje kaduilla miekat vyöllä. He eivät voisi puolustaa teitä, vaikka haluaisivatkin vaaratilanteen tullessa." Jollain tasolla prinssi ymmärsi Eliä, tällä oli hyvin suora ajattelutapa, eikä nuori vartija olisi varmaankaan edes kyennyt valehtelemaan mikäli olisi yrittänyt. Kieroilut olivat tälle täysin uutta. "Ellei sitten... Laucianin tietoverkko... Jos he ovat kuulleet, että heitä epäillään, en ihmettelisi hänen haluavan heikentää vihollistaan hieman etuajassa. Ehkä Laucian odottaa minun hyökkäävän?" Calder yritti pohtia varkaan ajatustapaa. Hän ei itsekään ollut kovin hyvä mitä strategioihin tuli, mutta oli alkanut oppia hieman Mustafaa seuraamalla. "Haluatko sitten hyökätä hänen kimppuunsa?" Eli kysyi. "Kysymme vielä Mustyn mielipidettä. Mutta minusta meidän pitäisi antaa heille, mitä he haluavat: rautaa ja terästä." Eli huomasi, kuinka Calderin ääni hieman värisi, kun prinssi julisti päätöksensä.

 

Jo seuraavana iltana Mustafan kirje seurasi prinssiä. Mies kertoi kyselleensä satamasta, josko Laucian ja Allawi olisivat mahdollisesti voineet karata merelle. Kuitenkaan suuria aselasteja ei ollut lähtenyt laivalla, saati nähty kumpaakaan miestä. Mustafan mukaan olisi parasta yrittää lähteä etsimään, minne nämä olisivat voineet mennä. "Tuskin vielä kovinkaan kauas", Eli yritti kuullostaa positiiviselta, "Muutamat Alyan nimeämät petturit ovat edelleen kaupungissa." "Toivoisin itsekin, että he olisivat jääneet lähistölle", Calder mietti, "Mutta jos he ovat vain ryöstäneet varastot, vankkureilla heillä on mahdollisuus päästä pitkällekin tarvittaessa." "Mutta jos he haluavat hyökätä kimppuunne, heidän olisi hyvä pitää varastot kuitenkin tarpeeksi lähellä, että pääsevät niihin itse käsiksi", Eli huomautti, ja prinssin oli myönnettävä, että ajatuksessa oli järkeä. "Kuitenkin meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti. En halua, että Cinille ja Lawille jää paljoa aikaa lähteä kauemmaksi." "Prinssini... En halunnut mainita tästä aikaisemmin, mutta... Käytätte heistä edelleen lempinimiä", Eli huomautti huolissaan. Calder nosti terävästi katseensa, ja prinssin ilme oli pahasti järkyttynyt. "...Ette edelleenkään halua uskoa petokseen", Eli jatkoi vakavana. "En kai sitten", Calder myönsi hiljaa. Eli oli aivan oikeassa. "Prinssini, teidän on lopetettava ajattelemasta heistä läheisinänne, totuus tulee satuttamaan teitä enemmän mitä pidempään kiellätte sen. Itse en näe mitään vaihtoehtoista selitystä tälle kaikelle, vaikka kuinka yritän." "Haluaisin vain tietää miksi. Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? He ovat olleet tukenani jo niin kauan, miksi he nyt haluaisivat vaihtaa puolta? Mitä minä olen tehnyt väärin?" Calder kysyi Eliltä heikosti. "En ole ollut kanssanne tarpeeksi pitkään, että osaisin vastata tuohon. En tunne tukijoitanne tarpeeksi hyvin. Mutta voin sanoa, että me, jotka olemme vierelläsi, emme tule ikinä pettämään sinua. En minä, ei Mustafa-herra, ei Lilian-neiti." "Entä Ally?" Calder kysyi. "...En usko sen naisenkaan pettävän teitä. Hän on raivostuttava, mutta tekee kuitenkin sen, minkä lupaa. En kuitenkaan itse haluaisi antaa hänen vahtia selustaani." Calder onnistui juuri ja juuri hymyilemään surullisesti vartijansa sanoille.

 

"Tämä todella tulisi hyödylliseksi aina toisinaan", Allawi totesi kävellessään mökin sisällä. Laucian oli tuonut miehen samaan mökkiin, missä hän oli vuosia sitten ollut piilossa kuningattaren ja prinssin kanssa. Paikka kuitenkin oli sopivan lähellä, ja vankkurit sai helposti piiloon vajan taakse. Miehet olivat joutuneet myös repimään tielle päin olevat laudoitetut ikkunat auki, jolloin talo muistuttaisi tavallista pientä erakon asuntoa. Laucian oli jopa vienyt vankkureita vetäneen hevosen läheisen kylän talliin, hänellä tai Allawilla kun ei ollut tietoakaan, kuinka eläimestä tulisi pitää huolta. "Oletko miettinyt uudelleen kiltaan liittymistä?" Laucian kysyi. Hän oli hieman utelias kuulemaan toisen vastauksen, vaikka olikin jo valmiiksi melko varma siitä. "En. Mutta saattaisin hyvinkin haluta oman pienen piilopirttini. Epäilen, ettei Ally anna minun punkata hänen luonaan tämän jälkeen ihan heti", Allawi virnisti. "...Sellainen järjestyisi helposti killasta, jos haluaisit", Laucian mutisi itsekseen, kun Allawi kiersi taloa ympäriinsä. Laucian asettautui istumaan samaiseen tuoliin, mikä oli ollut hänen paikkansa vuosia sitten, ja hetken mies saattoi palata mielessään menneisyyteen.

 

"Mitä nämä ovat?" Allawi nauroi, herättäen Laucianin ajatuksistaan. Mies oli kiivennyt katsomaan yläkertaa, ja tuli sieltä kahden puumiekan kanssa. "Tällaistako kilta harrastaa sivutuotteena? Miekkataisteluita?" "Kyllä, sekin kuuluu työnkuvaan", Laucian totesi rauhallisesti. Hänen sanansa saivat toisen nauramaan entistäkin remakammin. "No, mitä me vanhat ukot täällä nyt teemme ajan kuluksi?" Allawi kysyi, "Taistelemme?" Raajapuoli heittäytyi rennosti makoilemaan sohvalle venytellen kättään ja jalkaansa. "Jätän välistä", Laucian vastasi. Hän oli leikkinyt kyllä Calderin kanssa, kun tämä oli ollut lapsi, mutta sama Allawin kanssa olisi tuntunut vain typerältä. Ehkä he voisivat myöhemmin pelata korttia tai jotain. Piiloon menemisessä oli se huono puoli, etteivät miehet voineet tehdä muuta kuin odottaa.

 

Douglas ei juuri pistänyt pahakseen kuullessaan Calderin lähtevän jälleen matkailemaan. Hän tunsi oman olonsa aina paljon turvallisemmaksi tietäessään prinssin olevan jossain kaukana. "Aiotko lähettää ketään pirun perään?" Edgar kysyi, kun hän oli veljensä kanssa kahden tämän työhuoneessa. "En tiedä vielä. Calder ei kuitenkaan lähde matkalleen yksin. Se hänen tuore henkivartijansa lähtee hänen mukaansa, ja ilmeisesti hän on ollut yhteyksissä myös Mustafaan. Ymmärtääkseni molemmat ovat aikeissa lähteä turvaamaan hänen selustansa." "Kaksi suojelijaa ei ole paljon, mutta yksittäiselle palkkatappajalle todennäköisesti mahdoton tehtävä", Edgar sanoi ääneen sen, mitä hänen veljensä mietti. "Enkä aio luottaa tuuriin ja toivoa maantierosvojen tulevan heitä vastaan. Sellaisia barbaareja minä en suostu palkitsemaan", Douglas pohti, "Se piru osaa valita kilpensä hyvin."

 

Matka alkoi Mustafan tallin luota. Mies oli onnistunut juuri ja juuri löytämään tallilleen ajoissa hoitajan, joka pitäisi huolta hänen hevosistaan. "Mistä aloitamme?" Eli kysyi, kun tila oli jäänyt taakse. "Ensimmäisenä otamme selvää, mihin suuntaan he ovat lähteneet kaupungista. Meidän onneksemme molempien ulkonäössä on helposti muistettavia piirteitä. Yritämme selvittää mahdollisimman pitkälle heidän reittinsä. Uskoisin heidän kuitenkin kulkeneen pääteitä pitkin, suuren lastin kanssa kukaan ei halua lähteä hankalaan maastoon, joten voimme olettaa kaikista pienimpien teiden olevan poissa laskuista", Mustafa selitti. Eli nyökkäsi topakasti. Hän halusi oppia nyt niin paljon kuin mahdollista mieheltä, josta oli tullut hänen esikuvansa. "Kaupungin pääportit kannattaa käydä tarkistamassa ensimmäisenä. Toki he ovat voineet kiertää jotain muuta kautta, mutta aloitetaan sieltä, mistä on helpointa."

 

Kuten Mustafa oli ennustanut, pääporttien luota löytyi nopeasti joku, joka muisti nähneensä kaksikon kuvausta muistuttaneet matkalaiset. "Saanen tiedustella, miksi etsitte heitä, herra?" portinvartija kysyi. Mustafa oli hyvin varustautunut, samoin kuten tämän perässä kulkeva prinssi ja tämän henkivartija. "Kyse ei ole mistään vakavasta, ei syytä huoleen. Mutta jos he tulevat uudestaan porteista läpi, älkää päästäkö heitä jatkamaan läpi. Älkää, ellei minulta tai prinssiltä ole tullut sanaa", Mustafa ohjeisti. Portinvartija oli edelleen varsin hämillään, mutta myöntyi kuitenkin. "Näin pidämme huolen, etteivät he voi pelleillä kanssamme ja palata takaisin. Emme halua alkaa leikkiä kissaa ja hiirtä ympäri Vinemaria. Jos heillä ei ole paikkaa, minne paeta, voimme helpommin saada heidät kiinni", Mustafa sanoi Elille. "Pohjoiseen siis..." Itsekseen Mustafa alkoi miettiä, minne hän itse lähtisi siitä, ja yrittäen pohtia samalla Laucianin ja Allawin reittiä.

 

Varkaiden etsiminen oli vaikeampaa, kuin Calder tai Eli oli osannut odottaa, mutta Mustafa pysyi kaiken aikaa rauhallisena. He olivat olleet jo puoli viikkoa tien päällä, ja neljännen päivän aamuna nuoriso alkoi olla jo hermostunut. "Minne he ovat muka voineet mennä?" Eli tiuskaisi ja potki maata. "Eivät he ole voineet jäädä näin lähelle pääkaupunkia, eikö se olisi typerää?" "Riippuu, kuinka pitkälle he ovat ajatelleet meidän puolestamme. Jos he odottavat meidän menevän sokeasti aina vain kauemmaksi pohjoiseen, olisi järkevää antaa meidän vain juosta ohi. Sitten he voisivat yrittää kiertää pääkaupungin ja tulla eteläisen portin läpi", Mustafa mietti. "Joten on hyvä asia, että prinssi on mukanamme, hän ei ole vaarassa", Eli sanahti, ja vilkaisi Calderia. Prinssi ei ollut yhtä innoissaan. Häntä ei juuri kiinnostanut, oliko hän kuinka turvassa ollessaan poissa palatsista. "Mistä sitten lähdemme etsimään heitä?" Calder kysyi Mustafalta synkästi. "Palaamme katsomaan suurimmat sivutiet. Niitä ei kuitenkaan ole paljoa", Mustafa vastasi. Hän halusi kaluta koko paikan läpi, ennen kuin jatkoi matkaansa. Lisäksi hän ei uskonut Laucianin ja Allawin lähteneen turhan kauas. Tämä oli kuitenkin vain testi Elin uskollisuudesta, eikä oikea petos.

 

Onni potkaisi kolmikkoa myöhään illalla, kun he huomasivat pienen mökin syrjemmässä, jossa näkyi vielä myöhään valoa. "Käymmekö kysymässä tuolta?" Eli kysyi. "Emme. Meidän on edettävä varoen. Haluan nähdä, onko kyseinen asunto kuinka asuttu. Monet matkalaiset ja erakot saattavat hyvinkin yöpyä samankaltaisissa hökkeröissä, mutta se olisi myös täysin käyttökelpoinen piilopaikka", Mustafa totesi, "Tarkistamme ympäristön yön tullen, mutta itse leiriydymme metsään. Sanoisin metsikön olevan tarpeeksi tiheää, ettei sinne näe helposti, ja meillä on päivä puolellamme." Hiljaisena Mustafa katsoi pilviselle, tummalle taivaalle. Heidän olisi helppo liikkua myöhään näin pimeällä. "Tarkistammeko sen jo tänä yönä?" Eli kiirehti. Nuori vartija oli innokas pääsemään tehtävässä eteenpäin. "Menemme metsään ja pystytämme leirin ensinksi. Siinä ei pitäisi kauaa mennä, mutta arvioimme sitten, onko meillä tarpeeksi aikaa käydä tarkistamassa ympäristö ja palata takaisin leiriin."

 

Mustafa oli ollut oikeassa, kun oli sanonut, ettei leirin pystyttämiseen mennyt kauaa. Kuitenkin kolmikolle tuli muita odottamattomia hidasteita. He olivat melkein valmiita suunnittelemaan seuraavaa siirtoaan, kun metsästä kuului rasahdus, aivan läheltä. Kaikki hiljenivät heti, ja mukana olleet hevoset tarkkailivat ympärilleen hermostuneina. Uusi rasahdus kuului jo lähempää, ja kaikki kolme nousivat seisomaan, valmiina tarttumaan aseisiin. Mustafa viittoi muita pysymään hiljaa, kun hän astui muutaman askeleen äänen suuntaan. Rasahdukset lähestyivät koko ajan lähemmäksi. Eli pohti mielessään, saattoiko joku metsän eläin todella pitää liikkuessaan noin paljon ääntä. Todennäköisemmin kyseessä olisi ihminen, joka ei ollut tottunut liikkumaan metsässä. Lopulta kaapuun pukeutunut hahmo alkoi tulla paremmin näkyviin. Tämän huppu oli vedetty pään yli, ja se peitti suuren osan henkilön kasvoista. Kaikki kolme yrittivät piiloutua puiden suojaan, kun kulkija lähestyi. Tämän tullessa tarpeeksi lähelle Mustafa tarttui tulijaa kädestä, vetäen näkyviin.

 

Lilian kiljahti yllättyneenä, kun Mustafa veti tämän pienelle aukealle, jolle kolmikko oli päättänyt leirinsä tehdä. "Lilian? Mitä ihmettä sinä täällä teet?" Calder sai kysyttyä, Mustafan ja Elin tuijottaessa tyttöä moittivasti. "Minä vain... Tuota..." Lilian aloitti, ja Mustafa päästi irti tytöstä. "Oletko sinä seurannut meitä?" Eli kysyi tiukasti. "En! Tai siis... Kyllä, mutta tein niin vain siksi, että olin huolissani", Lilian puolustautui nopeasti. "Lilian, tämä tehtävä ei ole turvallinen. Sinun ei pitäisi olla täällä", Calder moitti siskoaan, joka vilkaisi maahan nolostuneena. Kuitenkin tyttö nosti pian päänsä, ja tämän silmissä oli päättäväinen katse. "Ei, kyllä minun on oltava täällä", Lilian sanoi vastaan. "En halua jäädä aina vain sivulle katsomaan. Äläkä ymmärrä väärin, en aio tulla taistelun keskelle, tulin vain taustatueksi. Tiedättehän, hoitamaan haavanne", Lilian selitti. "Lilian, kyllä meillä on lääkintätarvikkeita mukana, ja selviämme kyllä aivan hyvin keskenämme", Calder sanoi, Mustafan ja Elin nyökätessä taustalla. "Ei käy. Jos taistelu todella tulee, te kaikki voitte haavoittua. Kuka silloin korjaa teidät kaikki kuntoon, jos jokainen teistä on vuotamassa kilpaa kuiviin?" Lilian intti vastaan. "Mitä jos Cinillä ja Allawilla on omia kavereita mukanaan? Ja teitä on kuitenkin vain kolme!" "Aioimme ottaa siitä selvää tänä yönä", Eli huomautti, "Mustafa ei olisi noin huolimaton." Mustafa huokaisi Elin hänen selkäänsä laittamasta vastuusta. "Lilian, olet oikeassa siinä, että lääkintäjoukot ovat tärkeitä taistelussa. Mutta siihenkin on omat vaatimuksensa. Vaikka kapinallisarmeijassa meillä ei ole yhtä hyvin koulutettuja lääkäreitä kuin oikealla armeijalla, heitäkin on kuitenkin ohjeistettu, kuinka toimia." "Kyllä minä osaan haavoja sitoa", Lilian huomautti. Hän oli tehnyt niin muutaman kerran aikaisemmin. "Kapinallisilla on piilopaikat, joissa hoitaa loukkaantuneet. Armeija joskus joutuu lähettämään lääkintäjoukot taistelun keskelle. Ja he ovat tottuneet näkemään pahaakin jälkeä." Kaikkien kolmen vastaväitteistä huolimatta Lilian kuitenkin oli löytänyt nämä, eikä voinut vain lähteä yöllä takaisin pääkaupunkiin. Heidän oli otettava tyttö mukaansa. "Miten edes pysyit perässämme kaiken tämän aikaa?" Mustafa kysyi lopulta yllättyneenä. "Tytöllä on keinonsa", Lilian hymyili iskien silmää.

 

Suunnitelmat hidastuivat huomattavasti Lilianin ilmestyttyä paikalle. "Kiitos, sinun ansiostasi joudumme odottamaan uudestaan seuraavaan yöhön", Eli torui tyttöä, "Jos Laucian ja Allawi todella ovat siinä mökissä ja he näkevät sinut ikkunasta, he varmasti tulevat etsimään meitä metsästä." "Minä en mene minnekään, ennen kuin olen varmistanut, että tulette turvallisesti takaisin", Lilian intti. "Lopettakaa, lapset", Mustafa huokaisi, "Tehty mitä tehty, sille ei voi nyt enää mitään. Tietääkö Madame tai Alya tästä?" "Madame tietää... jonkin verran. Alya varmastikin huomaa hetkenä minä hyvänsä, etten olekaan kotona", Lilian pohdiskeli. "Siitähän riemu nousee", Calder totesi sekaan sarkastisesti. "Jätin minä heille viestin." "Se ei paljoa helpota asiaa. Olet anteeksipyynnön velkaa heille molemmille, kun palaamme." Lilian mulkaisi kiukkuisena Calderia. "Ja te olette anteeksipyynnön velkaa minulle, kun korjaan haavanne", tyttö tuhahti, kääntyen tuijottamaan metsään ja mököttämään.

 

Yön laskeutuessa Mustafa lähti Elin kanssa tarkkailemaan mökkiä lähempää. Paikan takapiha oli täysin erilainen kuin tielle näkyvä puoli. Paikka näytti paljon ränsyisemmältä, ja kuten kaksikko oli odottanutkin, he löysivät pihavajan vierestä vankkurit. Hevosia ei kuitenkaan näkynyt missään. Varovasti Mustafa tarkasti nopeasti vankkureiden sisällön Elin pitäessä vahtia. He pysyttelivät visusti poissa ikkunoiden luota, vaikka mökki olikin jo pimeä. Viittoen Eliä lähemmäksi nuori vartija vilkaisi myös vankkureihin. "Ne saas--" "Hys!" Mustafa sihahti nopeasti ja pudisti päätään. Tilanne vaikutti varsin selvältä, mutta he eivät halunneet kuitenkaan vaarantaa tulevansa huomatuksi. "Palaamme tekemään suunnitelman ensin, ja toimimme vasta sitten", Mustafa muistutti muodostaen sanat äänettömästi huulillaan. Eli vilkaisi vielä nopeasti mökkiä, ennen kuin seurasi Mustafaa hiljaa takaisin metsään.

 

"He ovat varovaisia", Laucian totesi avaten silmänsä. Hän oli keskittynyt kuuntelemaan, milloin prinssi aikoisi hyökätä. "Sen vanhan miehen on siinä tapauksessa oltava mukana. Hän on ainoa tarpeeksi kylmäpäinen ajatellakseen tarpeeksi, että ymmärtäisi tehdä suunnitelman", Allawi vastasi. Laucian oli itsekin samaa mieltä. Ainakin he osasivat käyttää miehen älyä, ja ymmärsivät totella tätä. "Minä haluan sen vanhan miehen", Allawi jatkoi ja Laucian käänsi katseensa tähän. Nytkö he tekisivät jaon siitä, kuka taistelee ja ketä vastaan? "Jos Mustafa hyökkää minua päin, aion puolustautua", Laucian vastasi. "Kuules, tämä on ehkä ainoa syy, miksi suostuin tähän leikkiin kanssasi", Allawi huomautti, "Ja minä haluan taistella sen miehen kanssa. Sinä saat hoitaa nulikat, heistä tuskin on vastusta." Laucian kohautti vain olkiaan. Hän oli melko varma, että Allawi oli oikeassa. Ainoa haaste oikeassa taistelussa tulisi olemaan Mustafa. Mies oli kokenut, älykäs ja kylmähermoinen. Calder saattoi ehkä olla vasenkätinen, mutta tämä oli vielä varsin nuori. Ja Eli oli vasta uransa alussa. Ehkä silloin hän olisi hieman huolissaan, jos taikakirves olisi mukana ja nuoriso olisi kasvanut jo aikuisiksi, mutta nyt he olisivat vielä helppoja vastuksia. "Katsotaan, mitä he tekevät. Jos Mustafa tulee sinun kimppuusi, lupaan etten häiritse", Laucian totesi lopulta, Allawin virnistäessä tyytyväisenä.

 

Seuraavana iltana kaikki neljä lähestyivät mökkiä mahdollisimman hiljaa. Lilian kieltäytyi jäämästä leiriin yksin, tietäen ettei hänellä ollut mitään hätää muutenkaan. Metsän rajalla tyttö kiipesi läheiseen puuhun, siellä hän olisi parhaiten turvassa mutta näkisi kuitenkin tilanteen koko ajan. Aseistautunut kolmikko asettautui oven ympärille, Calderin jäädessä oven taakse, Elin ovea kohti ja Mustafan viimeiselle laidalle. Mies uskoi, että pystyisi siitä helpoiten suojaamaan nuoria. Hän ei ollut varma, kuinka pitkälle varkaat olivat valmiita leikkimään petosta. Calder ja Eli pystyisivät hyvin käyttämään ovea suojanaan, mahdollisesti voittaen jopa muutaman sekunnin lisäaikaa hyökkäyksen alettua. Lilian tuijotti tilannetta puusta, ja huomaten alhaalla kolmikon olevan valmiita ja keskittyen täysin oveen, tyttö alkoi laskeutua puusta mahdollisimman hiljaa.

 

Laucian ja Allawi olivat molemmat valmiina sisällä oven molemmin puolin, aseet valmiina. Laucian säilytti rauhallisuutensa Allawin virnistäessä odottavaisesti. Mies ei malttanut odottaa pääsevänsä testaamaan voimiaan Mustafaa vastaan. He huomasivat, kuinka joku kokeili ovea ulkopuolelta. Nyökäten toisilleen nopeasti Allawi avasi lukon, arvaten sen kuuluvan myös ulos. Varkaat melkein kuulivat, kuinka Eli laski mielessään kolmeen, ennen kuin repäisi oven auki.

 

Allawi hyökkäsi heti Mustafan kimppuun tunnistaessaan miehen. Ottaen muutaman askeleen taaksepäin, Mustafa torjui iskut. Hän ei ollut ennen nähnyt, että Allawilla oli käden tilalla miekka, joten yllättyneisyys antoi entiselle merirosvolle hetkellisen edun, joka kuitenkin unohtui nopeasti. Mustafa pysyi tiukasti paikallaan, torjuen iskuja aina niiden sataessa päälleen Allawin aggressiivisen hyökkäyksen ansiosta. Hänelle jäi tuskin aikaa itse hyökätä, mutta mies ei suostunut antamaan periksi.

 

Laucian sen sijaan keskittyi Calderiin ja Eliin, jotka jäivät hänen vastustajikseen. Varas ei ollut läheskään yhtä hyökkäävä kuin ammattiveljensä, hyökäten aina siihen väliin kuin sattui sopimaan, mutta pääosin vain torjuen häntä itseään kohti tulevat hyökkäykset ja hakien itselleen parempaa paikkaa. Kahdessa vastuksessa oli omat haasteensa, mutta Laucian pian huomasi, ettei hän ollut täysin keskellä. Eli pysytteli poissa Calderin suoralta hyökkäyslinjalta. Tapaus herätti Laucianissa pientä uteliaisuutta, mitä nuori vartija oikein ajatteli. Näin varas saattoi vielä pitää jotenkin molemmat vastustajansa näköpiirissään.

 

Taistelun alettua Lilian kiersi mahdollisimman kaukaa talon taakse. Hän tiesi, että hänen olisi kuulunut odottaa, mutta tyttö ei halunnut. Mitä syytä hänellä oli, kun kyseessä ei ollut edes todellinen petos? Kierrettyään talon taakse hän etsi, kuinka voisi kiivetä katolle seuraamaan taistelua lähempää. Metsän reunasta hän ei olisi nähnyt mitään, ja vaikka tyttö ei normaalisti juuri pitänyt väkivallasta, tästä taistelusta hän oli aivan liian utelias jättääkseen sen näkemättä. Päästyään katolle Lilian kurkotti varovasti alas. Mustafa ja Allawi vaikuttivat olevan tasoissa, ja Liliankin näki, millainen jälkimmäisen miehen käsi oli. Kuitenkin taistelu näytti sen verran kiivaalta, ettei hän uskaltanut häiritä sitä. Siirtäen katseensa veljensä taisteluun Lilian huomasi Calderin ja Elin olevan kaksistaan Lauciania vastaan. Calder ei taistellut kunnolla, hän vielä luotti Laucianiin. Elin hyökkäyset taas olivat hyvin suoria, ja ylhäältä näytti, kuin vartija ei raivon vallassa olisi täysin ymmärtänyt mitä teki. Laucian tuskin oli tosissaan, sillä hänen vastustajansa olivat henkisesti täysin sekaisin.

 

Päättäen yrittää auttaa veljeään Lilian tutki taskujaan. Eihän hänellä mitään asetta ollut, mutta tehden pienen nyytin huivista ja laittaen sen sisälle muutaman metallisen korun hän sai aikaan epämääräisen heittoaseen. Nousten istumaan tyttö tähtäsi parhaansa mukaan Laucianin takaraivoon. Varas luultavasti antaisi anteeksi myöhemmin, toivottavasti. Ja niin Lilian päätti heittää oman pienen hyökkäyksensä mukaan taisteluun.

 

Laucianin huomio herpaantui hetkeksi, kun jotain osui hänen selkäänsä. Hämillään hän nopeasti vilkaisi taakseen, huomaten Lilianin katolla. Typerät kakarat, olivat ottaneet Lilianin mukaan. Jos tämä olisi ollut todellinen taistelu, tytöstä ei olisi ollut hänelle haittaa. Tämä istui niin lähellä katon reunaa, että yhdellä ruoskan iskulla tämä olisi ollut hengetön. Ilmeisesti myöskään Calder ei ollut odottanut Lilianin olevan katolla, ja prinssillä meni hieman pienempi tovi sisäistää siskonsa läsnäolo. Laucian käytti hetken hyväkseen, tönäisten prinssin maahan ja potkaisten tämän miekan kauemmaksi. Eli sen sijaan säikähtäneenä, että hänen prinssilleen kävisi jotain, hyökkäsi raivoissaan Laucianin kimppuun. Miehen ei tarvinnut kuin väistää ja kampata vartija, ja tämä oli jo kaatumassa. Vain hieman ohjaten toisen kaatumista hän sai Elin lentämään kyljellään prinssiä kohti. Ilmeisesti haluten varmistaa, ettei haavoittaisi tätä, Eli viskasi oman miekkansa menemään, asettuen suojelevaisesti Calderin ylle, kun hän kaatui maahan. Samassa Laucian oli myös siinä, osoittaen maassa makaavaa kaksikkoa kävelykeppimiekkansa päällä. "Joko riittää leikit?" hän kysyi.

 

Hämmentyneinä Calder ja Eli tuijottivat, kun Laucian siirsi keppinsä sivuun. "Nouskaa nyt ylös siitä, molemmat", mies totesi rauhallisesti, Elin kömpiessä ulös ja Calderin jäädessä istumaan. "Mitä sinä yrität?" Eli kysyi, hakien varmuuden vuoksi miekkansa. "Tämä oli testi", Laucian kertoi, hämmentäen vielä lisää kaksikkoa. "Mitään petosta ei koskaan ollut", Liliankin sanoi, kavuten alas katolta. "Mitä ihmettä te oikein halusitte testata?" Calder kysyi ymmällään. "Alya ei koskaan luottanut Eliin. Sanoi hänen ilmestyneen aivan liian yllättäen ja olevan liian innokas", Lilian selitti, suututtaen nuorta vartijaa. "Miten niin? Jos minulta kysytään, niin minä olen kaikista luotettavin! Olen prinssin henkivartija! Ja mitä te muut muka olette?" "Eli, Allyn epäilyille on syynsä", Lilian yritti selittää, mutta turhaan. "Entä he?" Eli käveli Laucianin viereen, osoittaen edelleen taistelevia Mustafaa ja Allawia. "Allawi halusi vain testata Mustafan voimia", Laucian totesi. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän Elille, joka samassa ryntäsi taistelijoiden vierelle. "Onko se totta?"

 

Eli oli entistäkin vihaisempi kuullessaan, mistä oli ollut kyse. Calder oli myös hieman vähemmän iloinen tapahtumista, mutta kuitenkin helpottunut, ettei mitään petosta todellisuudessa ollut tapahtunut. Mököttäen Eli ilmoitti palaavansa leiriin nukkumaan, hän ei haluaisi olla moisten huiputtajien seurassa. "Yläkerrassa on sänkyjä, arvon kiukkupussi", Allawi huomautti, "Eikö olisi typerää olla käyttämättä niitä?" Eli katsoi vihaisena miestä, joka oli edelleen hyvällä tuulella. "Varmaan arvon kruunupäät haluavat kuitenkin nukkua oikeassa sängyssä?" Lilian ryntäsi katsomaan yläkertaa uteliaana. "Minä ainakin haluan jäädä tänne, täällä on kyllä tilaa", tyttö ilmoitti pian portaiden yläpäästä. Eli ei sanonut mitään, mutta huomaten, ettei kukaan tehnyt elettäkään ilmaista, että olisi palaamassa leiriin, nuori vartija nousi myöskin portaat ylös.

 

Pian Lilian palasi takaisin alakertaan, ilmoittaen että yläkerrassa oli vielä parisänky jäljellä. "Jakakaa se miten haluatte, tämä on ollut aina minun paikkani", Laucian sanoi istuen nojatuolissaan. "Sinä kuullostat siltä, kuin omistaisit sen tuolin", Calder naurahti, Laucianin vain kohauttaessa harteitaan. "Tässä minä aina olin silloin kun sinä olit kakara", mies huomautti, prinssin hiljentyessä täysin. Myös Mustafa yhdisti nopeasti palaset. "Tämä on se mökki, jossa kuningatar oli aikoinaan piilossa? Sinä olit heidän kanssaan?" mies kysyi, Laucianin nyökätessä myöntävästi. Tämä herätti Calderissa ja Lilianissa heti uudenlaisia tunteita. Prinssi katseli ympärilleen, muistaen paikan erittäin hämärästi. Lilian taas innostui heti tutkimaan tarkemmin ympäristöään. "Tämä on se paikka..." Calder mutisi itsekseen antaen katseensa kulkea seinillä, katossa, lattiassa ja huonekaluissa. "Hei, minä löysin täältä miekkoja!" Lilian ilmoitti innoissaan löytäessään puumiekat ja heiluttaen niitä iloisesti ilmassa. Calder tuijotti puisia miekkoja hämillään, ja kääntyi katsomaan sitten Lauciania. Jälleen mies nyökkäsi. "Huomaan, että paikka herättää tunteita. Allawi, lähtisitkö mukaani hakemaan hevoset ja purkamaan leirin? Mielestäni olet ainakin sen velkaa ylimääräisestä taisteluerästä", Mustafa ehdotti, ja hetkessä molemmat miehet katosivat ovesta ulos. 

 

Laucian oli osittain osannut odottaa reaktioita Sheilahin lapsilta, mutta näiden rauhallisuus asian kanssa yllätti hieman varkaan. Lilian tutki ympäristöään uudenlaisella kiinnostuksella ja Calder vaikutti vaipuvansa omaan maailmaansa. Varas huomasi prinssin jopa hymyilevän pienesti. "Täällä sinä synnyit, Lili", Calder sanahti lopulta, tytön kierrettyä alakerta muutamaan otteeseen. "Minä synnyin täällä", Lilian toisti haltioituneena, "Tämä paikka on erilainen kuin kuvittelin." "Millaiseksi sinä sitten tämän paikan kuvittelit?" Calder kysyi naurahtaen. "En tiedä. En ole ennen osannut täysin muodostaa selkeää kuvaa. Ja se mitä osasin, muokkaantui paljon mummin ja ukin entisen kodin kaltaiseksi. Mutta tämä paikka on aivan toisenlainen." Prinssi ei voinut olla hymyilemättä, ja jopa Laucianin huulet kohosivat sekunniksi pikkuisen. "Äitini istui tällä sohvalla", Lilian mietti ja rojahti toiseen päähän loikoilemaan. Laucian jopa hieman säikähti, kuinka paljon tyttö silloin näytti äidiltään, hymyillen rennosti siinä sohvan päädyssä. Jos tällä olisi vielä ollut raskausmaha ja kirja, mies olisi varmasti luullut nukahtaneensa. Sen sijaan se oli kuitenkin Lilian, joka haukotteli. "Kaikki tämä saa äidin tuntumaan hieman läheisemmältä", tyttö mietti itsekseen, "Selvä. Aina kun mietin äitiä, tulen kuvittelemaan hänet tänne. Tämä kuitenkin on ainoa paikka, jossa koskaan olimme yhdessä."

 

Yhdessä. Sana kaikui Laucianin mielessä vielä sen jälkeen, kun Calder ja Lilian olivat menneet nukkumaan. Mustafa ja Allawi olivat palanneet, mutta päättäneet mieluummin yöpyä ulkona, jossa oli enemmän tilaa. Laucian kuunteli, kuinka miehet vaikuttivat ottavan uuden erän toisiaan vastaan, todennäköisesti Allawin ehdotuksesta. Ehkä mies oli pelannut korttia siitä, se olisi ollut hyvin paljon Allawin tapaista. Kun lopulta kaikkialla Laucianin ympärillä oli hiljaista, hän jäi yksin omien ajatustensa kanssa. Hetken hän saattoi kuvitella Sheilahin laskeutuvan alas portaita, tulemaan juttelemaan hänelle kuten vuosia sitten. Samassa hän keksi, mikä häntä häiritsi siinä sanassa. Sheilah oli halunnut palata tähän samaiseen mökkiin kun kaikki oli vihdoin ohi Laucianin, lastensa, ja oletettavasti myös Nilamin kanssa. Yhdessä. Mitä Laucian olikaan luvannut laulaa? Health to the companyn sanat tulivat hiljaisina miehen huulilta, kun hän lauloi yksikseen alakerrassa laulua. Hän oli palannut tähän samaan mökkiin Sheilahin lasten kanssa, mutta nainen itse ei ollut täällä enää. Tällä ei ollut mahdollisuutta nähdä, kuinka hänen lapsensa olivat kasvaneet ja kuinka Laucian edelleen katsoi heidän peräänsä. Yksinäinen kyynel valui varkaan poskea pitkin, kun hän lähestyi laulun loppua. Ei, hän ei aikoisi kahlita itseään menneisyyteen. Pyyhkien kyyneleen pois mies sulki silmänsä ja nukahti.

 

Eli oli vielä aamulla kiukkuinen, eikä juuri halunnut puhua muille. Kun nuori vartija ilmoitti haluavansa palata mahdollisimman pian takaisin Amirmoeziin, kukaan ei pistänyt vastaan. "Eli, ymmärrän sinun olevan kiukkuinen, mutta meidän on voitava luottaa toisiimme. Ja myös sinuun", Mustafa yritti puhua nuorelle vartijalle järkeä, kun he ratsastivat takaisin kaupunkia kohti. Laucian ja Allawi tulisivat myöhemmin omia aikojaan heidän perässään. Lilian oli myös päättänyt jäädä varkaiden seuraan, haluten tutkia lisää mökkiä. "Voisi sanoa, että olet ansainnut nyt paikkasi prinssin vierellä meidän muiden joukossa." "Minä olen prinssin henkivartija, tietenkin kuljen hänen rinnallaan", Eli tiuskaisi. "Eli, ennen sinua oli mies, joka teki lähes saman työn, mutta hän lopulta petti meidät. Olimme onnekkaita silloin, että hänen oma egonsa koitui hänen kohtalokseen", Mustafa kertoi. Calder hätkähti, tietäen hyvin kenestä mies puhui. "Kuka sellaista tekisi? Kuinka sellainen ihminen saattaa olla hengissä?" "Ei hän olekaan", Calder sanoi tärisevällä äänellä. Prinssin katse oli lasittunut eteenpäin kauhusta. "Calder, sinun pitäisi päästä siitä yli. Ehkä sinun pitäisi puhua Elin kanssa hänestä ja mitä silloin tapahtui. Sinä voisit yrittää päästä kaikesta yli ja Eli oppisi ymmärtämään, mitä on tapahtunut", Mustafa ehdotti. "Taas te pidätte salaisuuksia minulta!" Eli huudahti, "Voisitte edes olla puhumatta kuin en olisi paikalla!" "Eli, tämä on tärkeää. Voit ehkä auttaa prinssiä tavalla, jolla moni henkivartija ei tue suojattiaan. Ja tulet tietämään täyden totuuden siinä samalla", Mustafa muistutti. Kuitenkin Calderin kauhistunut ilme kertoi Elille, ettei näin tulisi käymään.

 

Portilla Mustafa selitti, ettei hänen aikaisemmin ilmoittamistaan miehistä tarvitsisi huolehtia ja kuinka kyseessä oli ollut väärä hälytys. Portinvartijat kuuntelivat hieman hämillään, mutta hyväksyivät selityksen Calderin ollessa läsnä ja seisoen Mustafan selityksen takana. Mies itse palasi lähes heti takaisin tallilleen Calderin ja Elin suunnatessa palatsiin. Vasta turvallisesti palatsin muurien sisäpuolella Eli otti uudelleen puheeksi matkalla heränneet kysymykset. "Kenestä oikein oli kyse?" Eli kysyi ja Calder jäätyi jälleen heti. Vartija kuitenkin osasi odottaa tätä, ja talutti prinssin sängylleen istumaan. "Prinssini?" "Älä kysy siitä, Eli. Minä en halua muistella sitä." "Mustafa-herra sanoi, että se olisi tärkeää", Eli kuitenkin muistutti. "Hän on kuollut! Poissa! Hän ei voi tulla enää takaisin! Hänestä ei tarvitse puhua", Calder ilmoitti lähes paniikissa. "Jos te ette kerro minulle, joudun kysymään muilta. Pyydän, kertokaa minulle edes sen henkilön nimi." Calder tuijotti eteensä polvistunutta vartijaa, joka oli hämillään ja huolestunut. "Se nimi tuo epäonnea", prinssi lopulta sai sanottua. "Tuo ei auta minua", Eli huokaisi, mutta antoi kuitenkin periksi. "Viiniä, prinssini? Ehkä juoma hieman helpottaisi oloanne."

 

Eli pysytteli sen päivän Calderin vierellä lähes poikkeuksetta. Muutaman kerran hän sai vastata, kuinka hän oli palannut niin nopeasti prinssin kanssa, ja mikä tätä vaivasi. Eli antoi hyvin ympäripyöreän selityksen, kuinka matka oli osoittautunut täysin odottamattomasti paljon haastavammaksi kuin he olivat alkuun kuvitelleet. Osaa palvelusväestä tämä huolestutti vain enemmän, ymmärtäen nuoren henkivartijan sanat, että kaupungin ulkopuolella olisi levottomuuksia. Se aiheutti lisätöitä Douglasille, mutta se ei juuri jaksanut säikäyttää Eliä. Hän oli prinssin henkivartija, ei kuninkaan. Edgar vilkuili vartijaa myöskin hieman ärtyneesti. Oli selvää, että mies oli veljensä puolella, ja näin ollen näki vartijan vihollisenaan. Miehen lähestyessä Eli päätti toimia kohteliaasti kertoen tämän veljenpojan olevan kunnossa ja vain uupunut.

 

Eli ei juuri ilahtunut Calderin ilmoittaessa haluavansa käydä ulkona illalla. "Minusta se ei ole hyvä idea. Muistattehan, millaisen tempun he juuri tekivät ja oikeastaan täysin turhaan", vartija protestoi. "Juuri siitä haluaisin puhuakin heille", Calder vastasi rauhallisesti. Prinssi oli väsynyt, mutta alkoi nopeasti palata kuitenkin ennalleen. "Teidän pitäisi olla ankarampi, ja tehdä selväksi ettette ole tyytyväinen", Eli ilmoitti, pitäen tiukasti kiinni omasta mielipiteestään. "Ja minä teen sen istumalla palatsissa?" "Mielestäni se olisi parempi ajatus kuin mennä juomaan heidän kanssaan." Päätään pyöritellen Calder kuitenkin työntyi Elin ohitse. "Prinssini, olette aivan liian mukava heille", vartija jatkoi seuraten Calderin perässä. "Hyvä on, jos tulet mukaani, niin vastaan yhteen kysymykseesi. Uskoisin sinulla olevan sellaisia enemmänkin", prinssi ehdotti. Eli ei pitänyt, kuinka Calder yritti tehdä hänen kanssaan kauppaa tiedolla, mutta hänen oli saatava tietää kapinallisarmeijan historiasta, ja siitä mikä sai hänet näyttämään epäilyttävältä muiden silmissä.

 

Eli pysytteli syrjemmällä, kun Calder astui sisälle tavernaan ja lähti juttelemaan ihmisille. Kiukkuisena vartija haki itselleen oluen ja jäi istumaan ensimmäiseen pöytään, jossa oli tilaa. Muut pöydässä istujat vilkaisivat heidän seuraansa tullutta Eliä, mutta jättivät tämän huomiotta, kun vartija kieltäytyi huomioimasta heitä. Mies ei ollut juuri huomioida edes Liliania, kun tyttö liittyi tämän seuraan tunnistettuaan vartijan. "Eli? Oletko vieläkin vihainen meille?" tyttö kysyi varovasti. "Tietenkin olen. Te kaikki epäilitte minua, vaikka prinssin suojeleminen on työtäni! Ja ihan vain ettei se jää epäselväksi, olen myös erittäin ylpeä saadessani työskennellä hänelle", mies tiuskaisi hörpäten oluttaan. Lilian hymyili kiusaantuneesti. Huijaus oli kuitenkin ollut hänen ideansa. "Olen pahoillani. Mutta Ally ei luottanut sinuun, eikä kapinalliset voi toimia, mikäli he epäilevät toisiaan", tyttö yritti selittää. "Mutta miksi minua pitää epäillä?" "En osaa selittää sitä kovin tarkasti. Aikuiset kieltäytyvät kertomasta minulle mitään. Mutta jos se helpottaa ymmärräntämään, niin voin kertoa kaiken minkä tiedän." "Ei tarvitse. Prinssi on luvannut kertoa minulle kaiken", Eli vastasi. "Älä ylläty, mutta hän saattaa hyvinkin syödä sanansa myöhemmin. Calder ei halua edes kuulla Lucianin nimeä", Lilian sanoi, ja vartija käänsi vihdoin täyden huomionsa tyttöön. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku oli sanonut petturin nimen. "Millainen tämä Lucian oli? Miksi hän petti prinssin?" Eli esitti kysymyksensä nyt paljon nopeammin. "En voi sanoa varmaksi, että kyse on Lucianista, mutta uskon niin", Lilian sanoi yllättyneenä, "Mutta hänen lisäkseen kukaan muu ei ole ottanut Calderin suojelua suuremmin vastuulleen. Vain isäni, Lucian, ja sinä olette olleet hänen henkivartijoitaan. Lucian ei tietenkään virallisesti, mutta hän piti prinssistä aina huolen." Lilian alkoi kertomaan kaiken mitä tiesi, mitä ei kuitenkaan ollut kovin paljoa. Hän ei tiennyt miehen kohtalosta mitään, saattoi vain arvuutella. Tyttö ei myöskään osannut tarjota syitä petokselle. "Hän oli kuitenkin erittäin mukava mies. Jos voisin niin epäilisin lähes ketä tahansa toista, mutta Lucian vain katosi yllättäen. Ja sen jälkeen Calder katosi myöskin, jättäen kapinallisarmeijan taakseen. Mietin aina toisinaan, liittyykö tapahtumat toisiinsa", Lilian lopetti tarinansa.

 

Huomaten Lilianin pitävän Elille seuraa Calder sai hetken olla rauhassa. Hän ei halunnut katsoa henkivartijansa hapanta naamaa. Sen sijaan prinssi päätti liittyä korttipeliin, jota pelattiin eräässä nurkkapöydässä. Hänellä ei juuri ollut onnea, mutta hän jatkoi pelaamista. Se oli omalla tavallaan rentouttavaa, vitsikkäiden keski-ikäisten miesten seurassa pelaaminen. Myös Laucian liittyi myöhemmin peliin. Hetken Calder katsoi miestä, hän halusi puhua varkaalle, muttei kesken pelin. "Mitä?" Laucian lopulta kysyi, kun prinssi oli vilkuillut hänen suuntaansa edellisen pelin ajan vähän väliä. "Ei se mitään tärkeää ole, mutta haluaisin puhua teille kaikille yksitellen", Calder myönsi. Hän ei halunnut syyttää ketään Elin testaamisesta, mutta ei voinut myöskään hyväksyä näiden käyttämää toimintatapaa. "Jos teillä on puhuttavaa, niin puhukaa vaan, minä voisin käydä hakemassa muutaman tuopin tässä välissä", yksi pelaajista sanoi, muiden seuratessa hetken päästä esimerkkiä. Kun viimeinenkin nousi pöydästä ja Calder jäi kahden Laucianin kanssa, prinssin ilme hieman muuttui.

 

"Laucian, älä enää ikinä tee noin", Calder huokaisi. Hän ei ollut miettinyt täysin, mitä halusi sanoa, ja jo pelkkä ajattelu sai prinssin uupumaan. "Puhutko nyt Elin luottamuksen testaamisesta?" Laucian kysyi, huomaten nopeasti mistä oli kyse. "Puhun. Cin... Sen jälkeen kun... Tiedät kyllä. Kun... hän petti minut. En tiedä edelleenkään, kuinka pääsin siitä ylös. Olen enemmän velkaa Selenelle kuin voisin kuvitellakaan. Cin, älä enää ikinä tee niin. Edes leikkimielessä. Jos joku teistä, kuka tahansa, pettäisi minut... En tiedä, pystyisinkö nousemaan siitä enää", Calder sai lopulta sanotuksi. Vetäen syvään henkeä prinssi onnistui juuri ja juuri pitämään tunteensa hallinnassa. "Chiot..." Laucian sanoi. Hän ymmärsi, kuinka paljon Calder luotti häneen ja muihin. "Chi-- mikä?" prinssi kysyi ja nosti hämillään katseensa. "Chiot. Kuvastaa sinua hyvin", Laucian totesi. "Sehän... mukavaa", prinssi vastasi, tietämättä pelleilikö varas vai mistä oli kyse. "Se tarkoittaa edelleen pentua isäni äidinkielellä. Joten et ole saanut mitään ylennystä tai vastaavaa", varas selitti. Calder tuijotti miestä hetken hämillään, ennen kuin alkoi nauramaan. Laucian oli onnistunut tuomaan prinssin pois tämän synkistä ajatuksista.

 

Lähtiessään takaisin palatsiin Elin kanssa molemmat prinssi ja tämän henkivartija olivat jo rauhallisemmalla tuulella. Eli oli saanut joitakin vastauksia Lilianilta, ja Calder saattoi jälleen tuntea voivansa luottaa liittolaisiinsa. "Prinssini, kai muistatte, että lupasitte vastata kysymykseeni", Eli muistutti, kun he olivat lyhyen matkan päässä palatsista. "Tietenkin", Calder vastasi. "...Pyytäisin teitä siis kertomaan minulle, kuka Lucian oli", Eli kysyi kysymyksensä hieman arkaillen. Hän tiesi nimen olevan oikea, huomatessaan prinssinsä jäätyvän jälleen hetkeksi. "Prinssini?" "Se nimi kuuluu miehelle, josta puhuminen tuo huonoa onnea." "Niin, mutta kuka hän on? Vai pitäisikö minun sanoa 'oli'? Mitä hän teki?" Eli jatkoi kyselyään, tyytymättömänä saamaansa vastaukseen. "Mies, josta ei puhuta", Calder toisti topakasti, kävellen eteenpäin. "Te lupasitte vastata kysymykseeni. Minulla on oikeus tietää", Eli kuitenkin jatkoi itsepäisesti. "Ja minähän vastasin." "Mitä tarkoitatte?" "Minä lupasin vastata. En luvannut kokopitkää selitystä", Calder huomautti lopulta, onnistuen taikomaan leikkimielisen virnistyksen kasvoilleen. "M-mutta silloinhan te... Te valehtelitte minulle aikaisemmin sanoessanne että vastaisitte kysymykseeni!" "Kutsuisin itse sitä puolitotuudeksi", prinssi totesi pohdiskelevaan sävyyn. "Mikä tekee niistä myös puoliksi valheita!" Eli huomautti. Hän ei enää täysin pysynyt itsekään kärryillä, miten keskustelu meni. "Ehei, ei valheita. Kutsu niitä mieluummin... Komediakevennykseksi?" prinssi ehdotti hymyillen, saaden Elin ilmeen myrtymään asteen verran. "Jaa, ja missä välissä minun olisi kuulunut nauraa?" vartija kysyi tympiintyneenä. "Jos et tiedä, se tarkoittaa ettei sinulla ole huumorintajua", Calder naurahti.

 

Yksi kerrallaan Calder kävi seuraavina päivinä saman keskustelun muidenkin kanssa. Alya ei juuri hätkähtänyt, mutta suostui hyväksymään Elin osaksi kapinallisarmeijaa. Allawi vain naurahti, sanoen asian olevan hänelle yhdentekevä, ja muistuttaen olevansa mukana vain Alyan vuoksi. Mustafa myönsi toimintatavan olleen hieman liian rankka, mutta muistutti myös, kuinka tärkeää luottamus kaikkien välillä oli. Lilianin Calder säästi tarkoituksella viimeiseksi. Prinssi yllättyi kuullessaan tytön myöntävän, että ajatus oli ollut itse asiassa hänen. "Aluksi mietin, että minun pitäisi olla se, joka esittää, mutta muiden mielestä se ei olisi ollut uskottavaa. Siksi Law ja Cin-setä suostuivat ottamaan tehtävän kannettavakseen", tyttö selitti. "...Cin-setä?" Calder kysyi hämillään. Lilian tuijotti veljeään yhtä ihmeissään, ennen kuin ymmärsi, mitä tämä ihmetteli. "Tuota, niin... Se vain tuli sillä aikaa kun sinä olit poissa", Lilian myönsi naurahtaen. "Vai niin..." Calder totesi, mutristaen suutaan hieman. "Mitä? Onko jokin... vialla?" Lilian kysyi hämillään. "Ei siinä mitään, mutta sinä et ikinä kutsu minua veljeksi", Calder mutisi hiljaa. Lilian ja Eli tuijottivat prinssiä hämillään. "Tuota, tiedäthän... Kukaan ei tiedä siitä, niin he vain ihmettelisivät", Lilian muistutti kiusaantuneena. "Tiedä mistä?" Eli kysyi hämillään. Oliko kyse taas jostain salaisuudesta, mitä hänelle ei oltu kerrottu? "Niin, Elikään ei vielä tiedä. Pitäisikö hänelle kertoa?" Lilian ehdotti, yrittäen vaihtaa puheenaihetta. "Sen kun kerrot", Calder nurisi, Elin ensin huokaistessa pettyneenä, ennen kuin siirsi huomionsa Lilianiin. "Totuushan siis on että... No, Calder on ihan oikeasti isoveljeni."

 

Elin järkytys pysyi, vaikka Calder ja Lilian selittivät, mistä oli kyse. Vartija oli saanut hetkessä kuulla niin paljon uutta tietoa, ettei osannut käsitellä sitä sillä hetkellä. "Tämä olisi skandaali, jos se tulisi kansalaisten tietoon", Eli huomautti Calderille, kun kaksikko oli päässyt palatsiin. "Siksi se onkin salaisuus. Ainakin toistaiseksi", prinssi huomautti. "Mitä tarkoitatte 'toistaiseksi'?" "Sitten kun se on turvallista, ja mikäli Lilian itse toivoo, ajattelin että totuus hänestä voitaisiin tuoda julki", prinssi pohdiskeli. "Olette menettäneet järkenne! Miksi haluatte välttämättä ottaa moisen riskin?" "Lilianilla on sananvaltaa. Jos hän ei halua, niin emme puhu mitään." "Tietenkin hän haluaa totuuden tulevan julki! Kuka ei haluaisi?" vartija lähes huudahti sen sanoessaan. "Ei sitä vielä tarvitse kuuluttaa", Calder murahti, viittoen Eliä käyttämään pienempää ääntä, "Sitä paitsi, ei Lilian ole vallanahne. Hän on asunut jo kauan Madamen hoivissa, se on hänelle koti. En olisi niiin varma, että hän haluaisi välttämättä asian muuttuvan", prinssi selitti. Eli ei voinut kieltää asiaa, hän oli nähnyt kuinka Lilian ei välittänyt arvoasteikoista, sinutellen prinssiä, mutta kohdellen kaikkia muitakin täysin samalla tavalla. Ystävällisen avoimesti. "Teidän on sitä ennen opittava ottamaan vastuuta", vartija kuitenkin mutisi. Hän ei voinut hyväksyä prinsessan esittelyä kansalle, mikäli prinssi ei aikoisi seisoa koko ajan siskonsa vierellä. "Kaikki menee kyllä ihan hyvin, jos sinä olet minun omatuntonani", Calder kuitenkin naurahti leppoisasti.

 

Calder alkoi rentoutua jälleen, kun petoksen uhka oli poissa hänen mielestään. Prinssi nautti selvästi enemmän elämästään, kiusaten aina toisinaan palatsin palvelusväkeä, mutta pääosin harjoittamalla vasenta kättään. Hän halusi saada sen nopeasti takaisin samaan kuntoon kuin aikaisemmin, ja käden vähäinen käyttö oli heikentänyt sitä tarpeeksi, että asia ärsytti prinssiä. "Uudestaan", Calder käski, kun hän harjoitteli miekkailua linnan pihamaalla Elin kanssa. Vartijan ollessa prinssiä nuorempi Calderin ei tarvinnut huolehtia, että Eli moittisi häntä vasenkätisyydestä. "Tajuatteko, kuinka hankala teitä vastaan on taistella? Minun pitää yrittää muistaa kaikki toisinpäin koko ajan", Eli huomautti, mutta tarttui jälleen miekkaansa, "Mihin armeijaa edes tarvitaan kun prinssi pistää kaikki reilun taistelun säännöt uusiksi?" "Sulosanasi imartelevat minua, Eli-kultaseni", Calder virnisti leikkisästi ennen kuin hyökkäsi uudelleen. Vartija torjui iskun, mutta hänen oli edelleen hankala pysyä väärältä puolelta tulevien hyökkäysten perässä.

 

Prinssi ei antanut periksi, ennen kuin ilta alkoi hiljalleen hämärtää. "Eikö teillä todella ole parempaa tekemistä?" Eli kysyi pyyhkien hikeä otsaltaan, "Uusi vuosi on nurkan takana." "Uusi vuosi on minun osaltani samanlainen kuin kaikki muutkin", Calder totesi, "Leikin tovin hienostunutta prinssiä, ja kun viralliset lärpätykset on hoidettu, saan tehdä mitä haluan. Kuten tänäänkin." Eli vilkaisi prinssiä epäileväisesti. "Eli karkaatte ja juoksentelette missä haluatte?" "Juuri niin." Prinssin leikkisä virnistys ärsytti hieman Eliä, sillä hän tiesi olevansa se, joka joutuisi juoksemaan prinssin perässä. "Kertokaa edes, mitä ongelmia aiotte aiheuttaa, että voin varautua", vartija ehdotti, Calderin pudistaessa päätään. "Sehän siinä on, teen mitä lystään ja täysin improvisoituna. Edes minä en tiedä, mitä haluan tehdä uutena vuotena. Se selviää vasta sitten." "Teette tuon tahallanne, ettekö teekin?" "Tietenkin." Elin ilme synkkeni asteen verran kuullessaan prinssin vastauksen. "Tähän asti pidin teitä suuressa arvossa, mutta nyt alan epäillä, valitsinko oikein alkaessani henkivartijaksenne", vartija huokaisi. "Älähän nyt, eikö tämä ole muka unelmatyö! Hyvä palkka ja vielä parempi seura", prinssi sanoi kiertäen veljellisesti käsivartensa henkivartijan ympärille. "Palkka on vain rahaa, ja seurassa olisi kyllä toivomisen varaa", Eli totesi uupuneesti.

 

Eli ei ymmärtänyt, kuinka Calderilla saattoi riittää energiaa pitää hauskaa tavernoissa ja bordelleissa vielä myöhään yöllä, ensin harjoiteltuaan miekkailua vartijan kanssa koko päivän. "Pelkään pahoin, että lemmikkini on erään tyttöseni asiakas tänä iltana", Madame totesi anteeksipyytävästi kun Eli etsi prinssiä. Calder oli onnistunut karkaamaan jopa häneltä sinä iltana. Vartija oli huomannut prinssin paon vain koska hänen oli pitänyt myöhemmin vielä varmistaa muutama asia tältä. "...Menisin muuten keskeyttämään hänen huvinsa, mutta en halua nähdä, mitä hän tekee", Eli mutisi tympääntyneenä, Madamen hymyillessä lempeästi. "Noin nuori ja tiukka, kuinka sinä jaksat, kultaseni, pitää tuon kovan kuoren päälläsi koko ajan", nainen kysyi. "Sen siitä saa, kun on prinssin henkivartija", Eli tokaisi, "Hänen ansiostaan olen saanut heittää hyvästit nuoruudelleni. Ja hän on vielä minua vanhempikin!" "Tule tänne, poikaseni. Anna minun auttaa sinua", Madame hymyili, ohjaten vartijan pöydän ääreen. "Jaa huolesi kanssani."

 

"Tiedät huoleni, Madame. Prinssi. En vain jaksa juosta hänen perässään päivästä toiseen. Jos tämä meno jatkuu, näytän pian isältäni." Madame kuunteli ja kaatoi vartijalle viiniä lasiin. "Kohta en tiedä, uskallanko nukkuakaan enää. Hän kuitenkin karkaa heti kun suljen silmäni sekunniksikaan." Eli vuodatti huoliaan naiselle, hörppien aina välillä viiniä. "En haluaisi uskoa, että olen tullut näinkin pitkälle elämässäni vain ollakseni suurikokoisen vauvan lapsenvahti." Madame siirtyi Elin taakse, alkaen hieromaan nuoren vartijan hartijoita. "Aah, tuo todella auttaa", vartija huokaisi, ennen kuin ymmärsi mitä oli tapahtumassa. "Hetkinen, yritätkö sinä...?" "Hihi, taisin jäädä kiinni", Madame naurahti tyttömäisesti ja tuli takaisin istumaan Eliä vastapäätä. "Pitäähän naisen jotenkin leipänsä tienata." Eli oli järkyttynyt. Ei hän Madamea rumana pitänyt, nainen oli varsin viehättävä ikäisekseen, mutta hän ei ollut ikinä kuvitellut naisen olevan noinkin suorasukainen liikkeissään. Tämä oli aikaisemmin vaikuttanut äidillisen rakastavalta. Kauhuissaan Eli siirsi katseensa pöydällä olevaan viinipulloon. "Uskallanko edes kysyä, kuinka paljon olen juuri tuhlannut ajattelematta asiaa?" "Voi sinua hupsua", Madame naurahti, "Tiedätkös, sinä olet niin suloinen, että voisin tarjota tämän kerran sinulle pelastusta." "Pelastusta?" "Palaa vain takaisin omaan sänkyysi nukkumaan. Prinssi kyllä pääsee turvallisesti takaisin palatsiin aamuun mennessä. Hän saattaa olla hieman väsynyt, mutta hän tietenkin aikoo nauttia koko summan edestä, kun on tänne tullutkin. Pienenä kostona sinun kiusaamisestasi lisään pullon hinnan hänen piikkiinsä", nainen ehdotti. "Tekisitkö sinä todella niin?" Eli kysyi, hädin tuskin uskoen korviaan. "Tietenkin. Se olisi kuin anteeksipyyntöni yrityksestäni juksuttaa sinua hieman", nainen naurahti ja iski silmää.

 

Kuten Madame oli luvannut, prinssi oli ollut seuraavana aamuna takaisin palatsissa, ja täysin kunnossa. Tämä ei puhunut mitään odotettua korkeammasta hinnasta, joten Eli ei voinut olla varma, huomasiko prinssi Madamen maksuttamasta ylimääräisestä viinipullosta. Tai sitten viini ei ollut lopulta ollutkaan niin kallista kuin vartija oli luullut. "Prinssini, teidän pitäisi todellakin yrittää pysytellä palatsissa öisin", Eli rohkeni huomauttamaan jälleen kerran, kun he olivat kaksistaan palatsin pihamaalla. "Tietääkseni olen ollut ihan kiltisti", Calder vastasi, yrittäen kuullostaa mahdollisimman viattomalta. "Tiedän teidän poistuneen viime yönä", vartija kuitenkin ilmoitti, "Minun piti tarkistaa muutama asia teiltä, ettekä olleet huoneessanne enää." "Mitä sinun piti tarkistaa?" prinssi kysyi, yrittäen vaihtaa puheenaihetta. "Ei sen enää väliä, sain tiedon myöhemmin selville muilta vartijoilta. Mutta se ei muuta asiaa mihinkään. Poistuitte palatsista keskellä yötä." Kiusaantuneesti naurahtaen Calder haroi hiuksiaan. "Ehkä minä vain kävelen unissani?" hän ehdotti. "Uskallan epäillä. Varmasti joku olisi huomannut ennen kuin kävelette ulos palatsista", Eli huomautti. Calder tiesi sen itsekin olevan totta, hän ei pääsisi pois palatsista muuta kuin salaa ja täysin tietoisena. "Prinssini, teidän on ajateltava turvallisuuttanne", vartija sanoi lopulta. Hetken prinssi mietti tämän sanoja, ennen kuin pahaenteinen virne levisi hänen kasvoilleen. "Sinä siis välität turvallisuudestani?" hän kysyi ja Eli otti muutaman varautuneen askeleen taaksepäin. "T-tietenkin?" vartija vastasi hieman epävarmana siitä, pitäisikö hänen myöntää asiaa. Samassa Calder kuitenkin hyppäsi halaamaan vartijaa, päättäen kokeilla toimisiko se parempana harhautuksena kuin ikuinen väittely. "Sinä ihana, suloinen henkivartijani", prinssi nauroi, ja Eli onnistui hädin tuskin pitämään tasapainonsa.

 

Yllättävät halaukset ja syliin hyppäämiset toimivat paljon paremmin kuin Calder olisi osannut kuvitellakaan. Eli hämmentyi heti, ja vaikka tempun oli tarkoitus hidastaa vartijaa, ei prinssi voinut vastustaa kiusausta. Hän lässytti vartijalle iloisesti, saaden Elin kiusaantumaan ja täysin sanattomaksi. Calder myöskin pyrki muistamaan, ettei hänen kannattanut edes yrittää mitään kyseenalaisempia vitsejä vartijaan, tietäen tämän torjuvan hänet heti siinä vaiheessa. Kuitenkin avoimet mutta siveelliset huomionosoitukset tuntuivat uppoavan vartijaan kuin kuuma veitsi voihin. Eli päätyi änkyttämään ja ihmettelemään tapahtunutta, antaen Calderille mahdollisuuden tulla ja mennä hetken aikaa miten lystäsi, tai ainakin huomattavan etumatkan.

 

Eli tavoitti prinssin vasta myöhemmin illalla vakiotavernastaan. Vartija oli tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut sentään etsiä tätä bordelleista, mutta siltikin tympiintynyt. "Prinssini, me puhuimme tästä jo aikaisemmin", Eli huomautti, kun asteli prinssin luokse. Tämä jutteli iloisesti siskonsa ja Laucianin kanssa kolpakko kädessään. "Oho, Eli, tämäpä yllätys", Calder totesi iloisesti, vetäen tuolin henkivartijalleen, "Liity vain seuraan." "Kiitos tarjouksesta, mutta tulin hakemaan teidät takaisin nukkumaan", Eli vastasi pahaenteisesti. Hän repisi prinssin mukaansa vaikka hänen pitäisi kantaa tämä takaisin palatsiin. "Jee, minä saan illan Cin-sedän kanssa sitten", Lilian naurahti, varkaan vain pudistellessa päätään. "Niin, Lilian-neiti. Voitte nauttia illastanne miten haluatte, mutta minun on kannettava prinssi kotiinsa." Calder kääntyi Liliania kohti pettyneenä. "Minä halusin laittaa Cinin laulamaan... Ja sinä kutsut häntä edelleen sedäksi?" Prinssin äänestä kuului selvästi tämän mustasukkaisuus. "Chiot..." Laucian huokaisi. Hän ei pitänyt siitä, kuinka sisarukset halusivat vetää kaikki ympärillään olevat mukaan leikkeihinsä. "Mitä, mikä se oli?" Lilian kysyi yllättyneenä. "Yllätyitkö, Cinillä on minulle oma lempinimi ja sinulla ei. Ehkä hän ei pidä, että kutsut häntä sedäksi", Calder virnisti, kieltäytyen huomioimasta Eliä, joka sillä hetkellä yritti repiä häntä ylös tuolista. "Epäreilua, minäkin haluan hauskan lempinimen", Lilian ilmoitti ja katsoi Lauciania päättäväisesti. "Laucian-setä antaa sinulle lempinimen, jos autat minua nostamaan tämän idiootin ylös", Eli ehdotti sarkastisesti. Calder takertui tuoliinsa kaikin voimin, leikkien tahallaan lasta. "Ei käy, Lilian kutsuu häntä jo sedäksi, se riittää", Calder kuitenkin ilmoitti. "Eli saanko minä hauskan lempinimen, jos en enää kutsu sinua sedäksi?" Lilian kysyi Laucianilta, joka vain kohautti olkiaan. "Ei sillä minulle ole ikinä väliä ollut", varas ilmoitti. Lilianin silmät loistivat, ja tyttö päätti luovuttaa veljensä tämän henkivartijalle, ennen kuin alkoi vaatia Lauciania keksimään hänellekin lempinimen. Lopulta Lilianin lempinimeksi päätyi Chaton - kissanpentu.

 

Lopulta uusi vuosi saapui, ja se kului juuri kuten Calder oli ennustanut. Kansa oli huolissaan, hyökkäisikö prinssi uudestaan kuninkaan kimppuun, mutta sai huokaista lopulta helpotuksesta. Kireä ilmapiiri kaksikon välillä oli kuitenkin koko ajan selkeä, eikä nämä edes katsoneet toisiaan. Ollessaan kasvotusten kumpikin vain katsoi toistensa ohi. Calder pysytteli kaukana isästään, Douglasin suosiessa veljensä ja tämän perheen seuraa. Vain Raoul tervehti ja jututti prinssiä tuttuun hyväntuuliseen tapaansa, tämän äidin suostuessa vain tervehtimään häntä, ja Edgar ei tehnyt edes sitä. Calderia ei Sharman suvun viileys kuitenkaan juuri haitannut. Muutamat muutkin aatelisperheet olivat saapuneet juhlimaan uutta vuotta pääkaupunkiin, nähdäkseen omin silmin, mitä kuningasperheessä tapahtui. Monet eivät osanneet ottaa kantaa, mutta jotkin perheet osoittivat selvää suosiotaan joko kuningasta tai prinssiä kohtaan. Mishran suku, josta Eli oli lähtöisin, oli prinssin puolella, ylpeillen kuinka heidän poikansa oli Calderin lähin henkivartija.

 

Illan edetessä Calder teki kuten oli sanonutkin, ja meni hetken mielijohteesta milloin minnekin. Prinssi kiersi tavernoissa, käyden aina toisinaan naurattamassa naisia jossain bordellissa. Elin olisi tehnyt mieli yrittää hillitä tätä, mutta sai silloin aina päätyä jätetyksi jälkeen, Calderin kiiruhtaessa jo seuraavaan paikkaan. Prinssi onnistui lopulta karistamaan henkivartijan perästään, jääden nauttimaan illastaan syrjäisessä ja ränsistyneessä kapakassa.

 

Kapakan ulkonäkö sai Calderin muistamaan, kuinka hän oli viettänyt viime uuden vuoden Selenen kanssa. Mietteliäänä prinssi pyöritteli lasia kädessään. Oliko nainen synnyttänyt lopulta hänen lapsensa? Kuinka tämä pärjäsi? Jos Calder itse ei olisi pelännyt niin paljoa isyyttä, olisivatko he kasvattaneet lapsen yhdessä, piilossa toisten silmiltä? Huokaisten prinssi löi päänsä tiskiin. "Arvon asiakas?" baarimikko kysyi, ja prinssi nosti kätensä viittoakseen olevansa kunnossa. Olisiko hän voinut olla omalle lapselleen isä, vai olisiko hänestä tullut samanlainen kuin omastaan?

 

Musing through memories / Losing my grip in the grey / Numbing the senses / I feel you slipping away

Fighting to hold on / Clinging to just one more day / Love turns to ashes / With all that I wish I could say

I'd die to be where you are / I tried to be where you are

Every night, I dream you're still here / The ghost by my side, so perfectly clear / When I awake, you'll disappear / Back to the shadows / With all I hold dear / With all I hold dear / I dream you're still here / I dream you're still here

 

"Chiot, mitä sinä täällä teet?" Laucian kysyi yllättyneenä. Ränsyinen kapakka oli vakiopaikka monelle laitakadun kulkijalla, ja myös Laucian kävi siellä aina toisinaan. "Leikin piilosta", Calder vastasi, taikoen tutun iloisen virneensä kasvoilleen. "Eliltä?" "Juuri häneltä." Varas huokaisi prinssin myöntäessä asian häpeilemättömästi. "Rahasta voisin paljastaakin hänelle sinun olinpaikkasi", Laucian pohti itsekseen. "Kauhea kavaltaja. Ja mistä hyvästä? Siitäkö, ettei Lilian kutsu sinua enää sedäksi?" "Vaikkapa siitä", varas huokaisi. "Piditkö sinä siitä oikeasti?" prinssi kysyi yllättyneenä. Hän ei osannut sanoa, vitsailiko toinen, ollen yhtä ilmeetön kuin aina. "Oli se kai omalla tavallaan ihan suloista", Laucian totesi, tilaten itselleenkin juotavaa. "Sinulla on oudot tavat, ukko", Calder totesi, mutta varkaan vilkaistessa tätä prinssi vain hymyili viattomasti.

 

"Kuule, Cin... Sanoit, että rahasta voisit kertoa Elille, että olen täällä... Tekisitkö pienen palveluksen minullekin, jos maksaisin siitä?" Calder kysyi lopulta. "Riippuu siitä, mitä haluat minun tekevän. Sen jälkeen voimme kyllä sopia hinnasta", Laucian vastasi. Ei hän yleensä tehnyt mitään maksusta, mutta jos tehtävä oli helppo ja nopea, niin ei hän rehellisestä tienestistä kieltäytynyt. "Mietin, josko muistat Selenen? Hän oli se nainen, jonka seurassa olin, kun tipuit katolta", Calder aloitti. Varas ei pitänyt, kuinka prinssi valitsi muistuttaa häntä tapahtumasta vain selittääkseen kenestä naisesta oli kyse. "Hän oli raskaana, kun erosimme ja... No, haluaisin vain tietää, mikäli hän on kunnossa. Mikäli hän pärjää, tiedäthän? Selenen arki kun ei ole siitä helpoimmasta päästä." Varas ymmärsi, mikä Calderin mieltä painoi. Hänen olisi tehnyt mieli moittia prinssiä, kuinka hän oli jättänyt naisen yksin tämän ollessa raskaana. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään. "Viinipullosta voin kyllä käydä kysymässä", Laucian tarjoutui, yllättäen Calderin. "Todellako?" "Miksipä ei. Ei minulla mitään suunnitelmia ollut tälle iltaa."

 

Hidden companion / Phantom be still in my heart / Make me a promise that / Time won't erase us / That we were not lost from the start

I'd die to be where you are / I tried to be where you are

Every night, I dream you're still here / The ghost by my side, so perfectly clear / When I awake, you'll disappear / Back to the shadows / With all I hold dear / With all I hold dear / I dream you're still here / I dream you're still here

 

Saapuessaan syrjäisen kuppilan eteen Laucian mittaili paikkaa katseellaan. Hän oli melko varma, että oli oikeassa paikassa. Kapakka oli ränsistynyt, mutta kuitenkin vielä siinä kunnossa, että pysyi pystyssä. Astuen sisälle varas huomasi paikan olevan hämärä, ja asiakaskuntaa oli varsin vähän. Suurin osa oli nukahtanut pöytiinsä, ja loput eivät olleet kaukana perässä. Tiskin takana työskenteli nuori nainen, pyyhkien tuoppeja tiskirätillä. "Pahoittelen, mutta olen aikeissa sulkea paikan tältä iltaa", nainen sanoi kun Laucian asteli tiskille. "Oletko sinä Selene?" Laucian kysyi suoraan, ja nainen keskeytti työnsä. "Kuka kysyy?" hän kysyi takaisin hieman epävarmana. Se riitti kuitenkin tekemään selväksi varkaalle, että hän oli arvannut oikein. "En ole tullut aiheuttamaan ongelmia, tulin käymään Tituksen asioilla", Laucian selvensi ja nainen älysi heti. "Siinä tapauksessa kyllä, minä olen Selene", nainen esitteli itsensä, mutta pitäytyi kuitenkin silti hieman varuillaan. "Kuten sanoin, aion sulkea juuri paikan. Mutta kaipa minä voin kuulla asiasi sen jälkeenkin. Odota vain hetkinen", nainen totesi hetken harkinnan jälkeen ja katosi takahuoneeseen. Kohta hän tuli sieltä luudan kanssa, ja alkoi lakaista lattioita hätyytellen asiakkaita lähtemään sitä mukaa kun tuli näiden kohdalle.

 

Saatuaan hätisteltyä nukkuvat asiakkaat Selene kaatoi itselleen ja Laucianille juomat ja katosi hetkeksi takahuoneeseen, palaten takaisin lapsen kanssa. "Hän saa niin vähän huomiota, että säälin häntä", nainen selitti pitäen nukkuvaa lasta sylissään. "Onko tämä siis Tituksen lapsi?" Laucian kysyi, vilkaisten lasta. "On. Ja voit sanoa Calder, jos se on helpompaa, tiedän kyllä totuuden." Varas katsoi lasta, yrittäen nähdä oliko tässä prinssin piirteitä. "Hän ei juuri näytä Calderilta", mies lopulta totesi. "Ehkä se on ihan hyvä. Moni ei varmastikaan ilahtuisi, jos näkisi aivan prinssin näköisen lapsen juoksevan kaduilla", Selene naurahti. "Hänellä kyllä varmasti on lapsia enemmän kuin tietääkään. Tai jos tietää, niin tuskin muistaa", varas pohti itsekseen, naisen ilmeen muuttuessa hieman alakuloisemman oloiseksi. "Sellaista se kai on, olla nuori ja prinssi", nainen huokaisi. Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille, Laucianin paetessa sen kiusallisuutta juomaansa.

 

Hiljaisuutta ei kuitenkaan jatkunut kauaa, kun ovi avautui, ja sisään astui mies, jonka mukana lennähti lintu laskeutuen naisen olkapäälle rääkyen ja herättäen vauvan. Mies vilkaisi hämillään Seleneä ja tämän seurassa istuvaa Lauciania. "Tulin vain sanomaan, että en saanut kaikkea tahtomaasi tilattua", mies sanoi, hieman varautuneesti. "Kiitos. Mutta voimme varmasti puhua siitä huomennakin", Selene ehdotti, miehen palatessa ovelle. Tämä vilkaisi epäileväisesti Lauciania, ennen kuin poistui.

 

"Huomaan, että olet löytänyt uutta seuraa", Laucian totesi lopulta, samalla kun Selene alkoi imettämään lastaan siinä varkaan silmien edessä. "Hän? Hän oli veljeni Yoshua", nainen naurahti huvittuneesti. "Ai..." Laucian mutisi. Hän ei juuri välittänyt siitä, että oli erehtynyt. "Pähkinä", lintu rääkyi edelleen Selenen olkapäällä. "Anteeksi, mutta voisitko... Tuolla kaapissa pitäisi olla keksejä, niin Pähkinä saisi hieman iltapalaa ja ehkä hiljenisi", nainen pyysi ja Laucian teki työtä käskettyä. Lintu lehahti varkaan perään, tietäen ruuan olevan tulossa. Hiljaisuudessa varas ruokki linnun, joka todellakin lopetti ruuan vaatimisen. "Mutta sinulla oli asiaa Calderilta?" Selene kysyi kun mies saapui takaisin pöydän ääreen.

 

"Ei mitään erityistä. Hän vain halusi kuulla, kuinka pärjäät", Laucian kertoi ja Selene naurahti sen kuullessaan. "Se hölmö", nainen totesi lopulta, "Ei minulla mitään hätää ole, pärjään kyllä ihan hyvin." "...Työskenteleekö täällä ketään muuta sinun lisäksesi?" Laucian kuitenkin kysyi omaa uteliaisuuttaan. "Ei minulla ole varaa palkata ketään. Mutta ihan totta pärjään kyllä", Selene vakuutti, "Veljeni on muuttanut auttamaankin." Silti muistot omasta lapsuudestaan tulivat Laucianin mieleen. "...Haluaisin opettaa sinulle jotain", mies lopulta sanoi. Hän neuvoi Selenelle, kuinka tämä saattoi pyytää varkaiden killalta apua itselleen. "Oma äitini sairastui ja kuoli. Hänkin työskenteli kovasti pitääkseen itsensä ja minut edes jotenkin ruokittuna", varas selitti, kun nainen kysyi, miksi tämä yhtäkkiä näki tarpeelliseksi auttaa häntä. "Otan osaa. Mutta minä todella pärjään kyllä. Ei sinun ja Calderin tarvitse huolehtia", nainen vakuutti lempeästi.

 

Siinä tuopillisen ääressä kaksikko jutteli niitä näitä, pääosin kuinka kumpikin tunsi Calderin ja miten prinssi oli heidän elämäänsä vaikuttanut, joko kääntämällä sen ylösalaisin tai viihdyttäen hölmöydellään. Laucian sai myös kuulla, että prinssin lapsi oli poika, jonka Selene oli nimennyt Rayyaniksi. Saatuaan vihdoin seuraa, jolle saattoi puhua Rayyanin isästä Selene innostui keskustelusta nopeasti, mikä ei hiljaisempaa varasta juuri haitannut. Hän huomasi, kuinka nainen edelleen välitti Calderista, vaikka ei sitä ääneen sanonutkaan. Selenen silmiin nousi kaipaava, lämmin katse jo siitä, kun hän lausui prinssin nimen. "Tietyllä tapaa hän auttoi minua näkemään asioita uudelta kantilta. Ettei kapinalliset ole pahoja, ja että sillä on merkitystä. Olin aina ajatellut heidän olevan joko vallanahneita, tai käyttävän nuorta poikaa hyväkseen. Nyt ymmärrän olleeni väärässä. Olen ehkä sinullekin anteeksipyynnön velkaa nopeasta tuomiostani", Selene pohti nostaen katseensa. "...Itse ajattelisin meidän olevan tasoissa. Sinä kuitenkin autoit Calderin yli opiumista. Kai minä siitä olen kiitoksen velkaa", Laucian vastasi, saaden naisen hymyilemään surkeasti. "Onhan hän pysynyt kaukana siitä aineesta?" "Calder on kunnossa", varas vakuutti, juoden tuoppinsa tyhjäksi ja nousten lähteäkseen. "Tuota, voisinko pyytää sinulta yhtä asiaa?" Selene kysyi pysäyttäen varkaan. Tänään kaikki tuntuivat haluavan Laucianilta palveluksia. Kuitenkin varas käänsi katseensa naiseen. "Kun kerrot Calderille käyneesi täällä, sano hänelle, etten halua nähdä häntä enää. En halua hänen sättivän itseään minun vuokseni", Selene pyysi hymyillen surullisesti. "Jos se sinusta on oikein, niin voin minä tuon sanoa", Laucian huokaisi kohauttaen olkiaan.

 

I dream you're still here / Ever slightly out of reach / I dream you're still here / But it breaks so easily / I try to protect you / I can't let you fade

I feel you slipping / I feel you slipping away

Every night, I dream you're still here / The ghost by my side, so perfectly clear / When I awake, you'll disappear / Back to the shadows / With all I hold dear / With all I hold dear / I dream you're still here / I dream you're still here

 

Laucianin palattua Calder odotti innolla kuulevansa, mitä Selene oli sanonut. "Sinä et ole enää sinne tervetullut", Laucian sanoi, kuten oli luvannut naiselle. Hän oli odottanut prinssin olevan masentunut kuullessaan uutisista, mutta sen sijaan tämä vain hymyili samanlaista surullista hymyä, kuin Selenekin. "Niinkö? No olkoon sitten niin", prinssi sanoi hiljaa. Jokin tämän olemuksessa kuitenkin oli helpottunut ja jotenkin rauhaisa. Laucianista tuntui, kuin hän olisi tuonut salakielellä olevan viestin. Varasta ihmetytti, kuinka kaksikko oli päätynyt erilleen, vaikka molemmat välittivät toisistaan niin ilmiselvästi. Mutta kohtalo oli kummallinen kaveri, sen hän tiesi itsekin, ja aina asiat eivät vain menneet, miten halusi ja vaikka kuinka yritti. "Hassua. Ajattelin aina, että paikkani olisi voinut olla hänen vierellään", Calder sanoi. Prinssi ymmärsi nyt, että vaikka hän niin oli toivonut, hänen paikkansa oli pysyä Selenen muistoissa. Ja nainen tulisi aina pysymään hänen muistoissaan myös. "Elämä kuljettaa joskus toisten luo, vain erottaakseen lopussa", Laucian totesi vastaukseksi. "Vielä yksi kysymys, Laucian", Calder pyysi hetken hiljaisuuden jälkeen, "Mikä lapseni nimi on?" "Rayyan."

 

I dream you're still here / (Every night I dream you're still...) / (Every night I dream you're still here) / I dream you're still here / (Every night I dream you're still...) / (Every night I dream you're still here) / Ever slightly out of reach

I dream you're still here / (Every night I dream you're still...) / (Every night I dream you're still here) / But it breaks so easily

 

Eli oli tyytyväinen, kun uuden vuoden juhlinnat alkoivat viimein rauhoittumaan. Vielä muutaman päivän ajan osa kansalaisista jatkoi hauskanpitoa, mutta suurin rieha oli jo jäänyt. "Prinssini, minne ihmeeseen katositte silloin?" vartija yritti kysyä Calderilta, prinssin vain virnuillessa vastaukseksi. Tämä ei halunnut kertoa mitään, ihan vain voidakseen kiusata vartijaa. "Tämä ei ole yhtään hauskaa. Kertokaa, niin osaan löytää teidät ensi kerralla!" "Miksi minä niin tekisin? Saanpahan ainakin yhden piilopaikan, missä voin olla täysin omassa rauhassa", Calder sanoi leikkisästi. "Voitte olla omassa rauhassanne aivan hyvin omassa huoneessannekin. Ei ole mitään syytä laittaa koko valtion armeijaa etsimään teitä vain koska te niin haluatte." "En minä pyytänyt kyllä ketään etsimään itseäni..." "Mutta minä pyysin!" Calder kääntyi katsomaan henkivartijaansa, ja pian virnisti lapsekkaasti halaten tätä. "Suloinen pieni Elini", prinssi nauroi. "Tämä ei ole yhtään hauskaa", Eli vastasi kiemurrellen nopeasti irti.

 

Illalla Eli onnistui pysymään Calderin mukana, kun tämä lähti kaupungille, ja prinssi päätti lopulta hyväksyä henkivartijansa seuran. Nuori vartija pysytteli tämän lähellä, ja palveli prinssiä aina mahdollisuuden tullessa. Löydettyään mukavan tavernan viettää iltaa Eli haki jopa Calderille juoman, tiskin ollessa jo valmiiksi kiireinen. Vaikka monet vierailijat olivat lähteneet, osa oli silti vielä kaupungissa vilkastuttamassa varsinkin Amirmoezin yöelämää. Elin saapuessa takaisin pöytään hän huomasi myös Lilianin saapuneen paikalle, ja tyttö jutteli sillä hetkellä iloisesti veljensä kanssa. "Eli, hei taas", tyttö tervehti iloisesti hymyillen. "Iltaa, Lilian-neiti", vartija tervehti takaisin rauhallisesti, "Haenko teillekin juotavaa?" Tyttö vilkaisi tiskin suuntaan, joka kuhisi asiakkaista. "Ei tarvitse, ei minulla jano ole", tämä ilmoitti säälien vartijaa. Lilian ei ainakaan itse olisi halunnut mennä sinne ihmisten joukkoon, hänhän olisi litistynyt hetkessä jäädessään muiden jalkoihin. Tuoden juomat ja istuen alas Eli liittyi sisarusten seuraan. "Et kai vielä ole vihainen?" Lilian aloitti hieman kiusaantuneena. "En tietenkään. Sinun ansiostasi luulen ymmärtäväni, miksi teidän oli saatava varmistus", Eli vastasi hymyillen. Calder sen sijaan kiinnitti heti vartijan sanavalintaan huomiota. "Miten niin Lilin ansiosta?" "Hän on ainoa, joka on hieman valaissut asiaa minulle kunnolla, että olen voinut alkaa yhdistellä palasia", vartija ilmoitti rauhallisesti. Siltikin prinssi kiersi kätensä omistavasti siskonsa ympärille. "Muistakin sitten, ettei se ollut mitään sen suurempaa." "Tietenkin muistan, Lilian on aivan liian nuori minulle", Eli huokaisi, "Huomaan, ettei hän käyttäydy naurettavasti vain minun seurassani." Lilian naurahti, työntäen veljeään kauemmaksi. "Sellainen hän on kaikille." "Tuskin maltan odottaa mitä tapahtuisi, jos Lilian-neiti löytäisi itselleen poikaystävän", vartija huokaisi sarkastisesti. "Ei siitä varmastikaan mitään ongelmaa tulisi", Lilian naurahti, mutta prinssin ilme muuttui yllättäen mököttäväksi. "Ei ikinä, ei missään nimessä", hän julisti itsepäisesti. Yllättyneinä molemmat Eli ja Lilian kääntyivät katsomaan tätä. "Minä vain yritin leikitellä, kuten te teette lähes aina", Eli puolustautui hämillään. "Sitä paitsi, eihän se edes olisi iso asia", Liliankin sanoi, mutta Calder pudisti itsepäisesti päätään. "Ei käy. Minä en sitä salli", tämä jatkoi antamatta periksi, "Minä leikkaan siltä joka yrittää raajat ja sukukalleudet irti. Jätän pään, niin hän voi kertoa kokemuksestaan seuraaville." "Miksi minä voin nähdä sinut tekemässä noin?" Eli kysyi kiusaantuneena. "Ja varmasti teenkin! Lilian on liian nuori seurustelemaan!" "Entä sitten kun olen 30?" Lilian kysyi kokeilevasti. "Liian nuori", Calder kuitenkin intti, ja kieltäytyi puhumasta asiasta sen enempää.

 

Seuraavana päivänä Lilian piti entistä paremman huolen, ettei kukaan huomannut häntä liikkumassa kaupungilla, tai ei ainakkaan kiinnittänyt häneen huomiota. Kapinallisarmeijan jäsenet, jotka tunsivat tytön, olisivat hyvinkin voineet joko epähuomiossa mainita nähneensä tämän, ja olisi ollut ongelmallista, mikäli tieto olisi sattunut päätymään Calderin korviin. Lilian oli nimittäin lähtenyt tapaamaan Salemia. Sepän poika oli vain vähän häntä nuorempi, ja tutustuessaan tarkemmin alkanut pitämään tytöstä. Eikä Liliankaan nähnyt Salemissa mitään moitittavaa, tämä oli mukava poika, jolla oli paljon suuria unelmia, ja olihan hän myöskin kohtalaisen miellyttävä silmille. Kuullessaan Lilianin työskentelevän kapinallisarmeijalle Salem oli kiinnostunut tästä entistäkin enemmän, ja kaksikko näki aina välillä toisiaan.

 

Salem oli vanhempiensa apuna isänsä omistamassa työpajassa, kun Lilian tuli sisään. Tämä oli vetänyt hupun syvälle peittääkseen kasvonsa, eikä poika ollut ensiksi tunnistaa tätä. "Kuinka voisin-- Lilian?" Salemin äiti henkäisi yllättyneenä, ja poika nosti itsekin uudestaan katseensa sisälle tulleeseen asiakkaaseen. Lilian todella oli tullut käymään taas. "Oi joi joi, tämähän on mielenkiintoista", keski-ikäinen nainen naurahti, huomatessaan nuorison vilkaisevan toisiaan. Nainen vilkaisi kiusoittelevasti poikaansa, joka vain tuhahti ja asteli Lilianin luokse. "Mitä sinä täällä?" Salem kysyi koittaen näyttää mahdollisimman rennolta. Poika kuitenkin oli iloinen, muttei halunnut näyttää typerältä hyppimällä riemusta. "Kunhan tulin käymään vain. Ajattelin josko sinulle olisi tullut ikävä", Lilian kiusoitteli, ja hymyili huomatessaan Salemin punastuvan pienesti. "M-miten niin ikävä? Isä patistaa minua töihin niin paljon, etten ehtisi ikävöimään vaikka haluaisinkin", poika puolustautui, Lilianin kikatellessa. "Siinä tapauksessa olen pahoillani, jos häiritsin ahkeraa oppipoikaa, ehkä minun pitäisi lähteä sitten?" "Ei tarvitse! Tarkoitan siis... Kun nyt tänne asti tulit niin jää toki joksikin aikaa... Eiköhän isä suostu päästämään minut hetkeksi tauolle..." poika mutisi, siirtäen katseensa lattiaan. "No, jos siitä ei todella ole vaivaa, niin mielelläni", Lilian suostui, saaden aurinkoisen hymyn nousemaan Salemin kasvoille sanoillaan.

 

"Täällä se nuori pari vain virkistäytyy kun aikuiset ovat töissä", Zahir huokaisi kun meni itsekin työpajansa yläkertaan lounaalle. Salem oli tuonut Lilianin sinne, jotta he voisivat jutella kaikessa rauhassa ja etteivät olisi mahdollisten asiakkaiden tiellä. "Mikä nuori pari muka?" Salem tokaisi isälleen, miehen vilkaistessa poikaansa tietäväinen virnistys kasvoillaan. Ilme sai pojan jälleen punastumaan hiukan. Tuhahtaen Salem palasi takaisin keskusteluunsa Lilianin kanssa, mutta tämä ei halunnutkaan jättää tilaisuutta kiusata poikaa käyttämättä. "Ai, emmekö me olekaan?" hän kysyi leikkien yllättynyttä, ja Salem oli pudota tuoliltaan. "Olin miettinyt, että jos jatkaisit isäsi jalanjäljissä, minä voisin tulla auttamaan tänne liikkeen kanssa äitisi tavoin." "Häh? Sinä... Mitä?" "Mutta kaipa se tulee jäämään vain haaveeksi. Madame on pitänyt minusta huolta jo pitkään, joten ehkä menen sitten hänelle töihin kun olen tarpeeksi vanha..." "Madamen?" Salem ei juuri tietänyt paljoa Lilianin kasvatuksesta, muuta kuin tyttö eli Madameksi kutsumansa naisen kasvattina, jolla oli myös muita lapsia hoidossaan. "Hän omistaa pienen ja soman bordellin punaisten lyhtyjen kadulla", Lilian paljasti, saaden Salemin punastumaan niin, että tältä melkein korvat savusivat. "Poika on vain ujo, ei sinun tarvitse olla huolissasi, neiti", seppä heitti nuorten keskustelun väliin. "Isä!" Salem huudahti, "En minä ole ujo!" "Niinkö? Ehkäpä sitten haluaisit olla ensimmäinen asiakkaani, kun sen aika tulee?" Lilian kiusasi, ja vihdoin Salem oikeasti putosikin tuoliltaan.

 

Kun Zahir lähti kiusaamasta poikaansa, Liliankin rauhoittui. "Tuo on sinusta aivan liian kivaa", Salem huokaisi naama punaisena. "Sukuvika?" tyttö ehdotti leikkisästi ja kallisti päätään. Ei hän tietenkään Calderista aikonut kertoa, mutta pystyi kyllä sanomaan, että hänellä oli isoveli. "Millainen veljesi sitten on?" Salem kysyi. Hän oli yleensä ollut se, joka puhui itsestään, perheestään ja isänsä työstä, Lilianin jäyttäytyessä tahallaan enemmän mysteeriseksi. "Hän on... No, ainakin hän on minua pahempi kiusankappale", Lilian aloitti pohdintansa, "Ja täysi idiootti. Ja huomasin tässä muutama päivä sitten, kun puhuimme, että hän on myös hyvin suojelevainen." "Suojelevainen?" "Hänen ystävänsä kiusasi, mitä tapahtuisi jos minä löytäisin poikaystävän", Lilian totesi ja virnisti huomatessaan Salemin nielaisevan. "Veljeni ei juuri ilahtunut asiasta. Hän uhkaili repiä kappaleiksi kaikki ehdokkaat." Poika kalpeni hieman sen kuullessaan Lilianin vain nauraessa. "Mutta jos sinusta todella tulee joskus poikaystäväni, lupaan kyllä suojella sinua. Kunniasanalla."

 

Calder nautti vapaasta iltapäivästään, kun sellaisen oli vihdoin vaihteen vuoksi saanut. Elillä oli muita tehtäviä, joita vartija oli pitkän suostuttelun jälkeen lähtenyt tekemään. Vartija oli saanut moitteita, kuinka oli prinssiä vahtiessaan laiminlyönyt muita töitä, ja samalla tullut astuneeksi vanhempien esimiestensä varpaille. Calderin osoittama suosio nuorta vartijaa kohtaan ei ollut myöskään helpottanut tilannetta. Prinssi oli jopa leikkisästi mennyt möläyttämään, että Eli oli koko Vinemarin paras työssään, eikä vanhemmat ja kokeneemmat pärjäisi tälle loppupeleissä. Nyt Calder siis sai nauttia omasta rauhastaan, päättäen viettää päivän pituista lomaansa laiskotellen palatsin pihamaalla Sphintuksen kanssa.

 

"Kummallista nähdä sinut yksin", Raoul huomautti liittyessään odottamatta prinssin seuraan. Vilkaisten, kuka oli häirinnyt hänen iltapäivän laiskotteluhetkeään Calder nosti hetkeksi päätään, mutta pysytteli selällään pehmoisessa ruohikossa. "Niinkö pahasti Elin kuva on jäänyt sinun mielessäsi minun taustalle?" Calder kysyi. "Kyllä, niin pahasti", Raoul myönsi huvittuneesti hymyillen. "Ehkä minun pitäisi sitten korjata asia", prinssi ehdotti naurahtaen, "Tosin Eli on sen verran hauska, etten tiedä haluanko." "Sinä parantumaton", Raoul naurahti itsekin, "Mutta kuinka on mahdollista, ettet ole karannut tässä välissä kaupungille?" "Tunnen kaupungin kadut jo niin hyvin, ettei minun tarvitse. Jos huvia haluan, löydän sitä paremmin yöaikaan", Calder totesi itsevarmasti. "Ja siksikö sinä nukut päivisin? Kun olet viettänyt yöt juosten naisten perässä?" "Ei minun ole mikään pakko juosta heidän perässään", prinssi väitti. "Minä ainakin juoksisin." "Mutta sinua minä en olekaan yrittänyt houkutella makuukamariin." "En halua edes ajatella sitä vaihtoehtoa, kiitos. Alan hieman sääliä Eliä, kun hänen pitää olla sinun ja huonon huumorisi seurassa koko ajan", Raoul vastasi nauraen. "Mutta sinä kuitenkin naurat. Miten huumorini voi siis muka olla huonoa?" Calder kysyi itsekin nauraen, saamatta kuitenkaan vastausta.

 

Illalla Eli alkoi olla jo väsynyt. Hän oli joutunut siivoamaan asevaraston, joka oli hävettävän usein sekaisin, vaikka niiden käyttäjät työskentelivät kuningasperheelle. Jo siinä itsessään oli kulunut hyvä tovi, mutta nuoren vartijan esimiehet keksivät hänelle aina lisää tehtävää. Elin jokaista lihasta särki, ja hän mietti kuinka olisi paljon mieluummin vahtinut prinssiä, joka ei sentään laittanut häntä tekemään kaikkea mahdollista. Tämä vain juoksutti häntä muuten vain ympäriinsä omaksi huvikseen. Päivän jälkeen Eli oli uupunut, mutta ei sentään epäillyt raajojensa irtoavan paikoiltaan. Päättäen nauttia myöhäistä välipalaa nuori vartija suuntasi kohti ruokasalin takana olevaa keittiötä. Omaksi onnekseen, tai epäonnekseen, hän päätti oikaista ruokasalin kautta, jossa prinssi oli myös päättänyt nauttia myöhäisestä lasillisesta ylhäisessä yksinäisyydessään.

 

"Prinssini, olette edelleen palatsissa?" Eli kysyi hämmentyneenä, miettien näkikö omiaan. Jos joku olisi keksinyt kysyä, vartija olisi kivenkovaan väittänyt, ettei Calder olisi enää ollut muurien sisäpuolella. "Ajattelin hieman ottaa pohjallisia ennen lähtöä", prinssi totesi rauhallisesti pyöritellen täyttä viinilasia kädessään, "Tulitko liittymään seuraan?" "Suosittelisin teitä mieluummin lähtemään lepäämään", Eli huokaisi. Hän oli liian väsynyt, että olisi lähtenyt suojaamaan prinssin selustaa öisillä kaduilla. "Sain levättyä päivällä aivan tarpeeksi, kun et ollut pitämässä minulle seuraa", Calder vastasi. "Olkaa kiltti, ja jääkää täksi yöksi palatsiin. Lähden mukaanne vaikka seuraavan viikon jokaisena yönä jos haluatte, mutta vain tämä yö..." Pahaenteinen virne nousi prinssin huulille, kun hän kuuli vartijan anelemassa. "Hmmm... Ei", Calder totesi itsepäisesti, Elin kohottaessa katseensa järkyttyneenä. "Prinssini, ette voi olla tosissanne! Miksi myönnätte asian minulle juuri nyt, kun tiedätte, etten jaksa lähteä peräänne?" "Juuri siksi voinkin myöntää asian, Eli-pikkuinen", Prinssi sanoi nojasi ilkeästi virnuillen pöytään, "Nähdään aamulla."

 

Eli ryntäsi vastapäätä Calderia, pöydän toiselle puolelle. "En voi sallia teidän lähtevän! Ei ilman vartijoita turvaamaan selustaanne, saati hyvää syytä! Eikä teillä ole kumpaakaan, tiedän kyllä", Eli huudahti. Virne ei kuitenkaan kadonnut prinssin kasvoilta, kun tämä leikkisästi kokeili lähteä kiertämään pöytää, vartijan seuratessa peilikuvana. "Tietenkin minulla on syy, ja hyvä syy onkin! Minulla on tylsää", Calder vastasi edelleen sama pahaa ennustava ilme kasvoillaan. Tämä leikki oli prinssin mielestä varsin huvittavaa. Vartijan ilmeestä näki, että tämä saattaisi hetkenä minä hyvänsä lipsahtaa etiketistä, ja Calder odotti kuulevansa, että Eli vahingossa unohtaisi oikean puhuttelutavan. "Se ei ole mikään syy, tuo on vain teidän omaa itsekkyyttänne", Eli parkaisi.

 

Palatsin käytävillä olevat vartijat alkoivat ihmetellä, kun ruokasalista alkoi kuulua hiljalleen kovenevaa puhetta. Kuullosti, kuin sisällä olevat olisivat riidelleet, ja työpari vilkaisi toisiaan. "Voisin vannoa, että toinen heistä on prinssi", tämä totesi huolestuneena, parinsa nyökätessä. Ääni ei kuullostanut mitenkään hätääntyneeltä, mutta kuitenkin haluten varmistaa, että kaikki oli hyvin, molemmat lähtivät lähestymään ruokasalia. Kuka oikein tähän aikaan siellä olisi? Kenen kanssa prinssi riiteli?

 

Calder jatkoi Elin kiusaamista virnuillen. Hän saattoi nähdä, kuinka vartijan hermot katkeaisivat ihan kohta, hetkenä minä hyvänsä. Hiki kimalteli jo tämän otsalla. Prinssi tiesi olevansa julma kiusatessaan toista tämän päivän päätteeksi, mutta tilanne tuntui olevan aivan liian täydellinen. Lopulta Eliltä vihdoin napsahti hermot, kuten Calder oli odottanutkin, mutta ei aivan sillä tavalla, mitä prinssi oli olettanut. Täysin odottamatta Eli hyppäsi pöydälle, käskien prinssiä pysymään paikallaan. Vihaisena tämä ryntäsi prinssiä kohti, Calderin kiirehtiessä pöydän alle. Juuri samalla hetkellä ovet avautuivat, ja järkyttyneet vartijat katsoivat sisälle. Eli tuijotti vähintäänkin yhtä kauhistuneena taakseen. Mitä hän oli mennyt tekemään? Samaan aikaan Calder teki parhaansa hillitäkseen itseään nauramasta. Olisiko hän voinut pyytää parempaa ajoitusta.

 

Osittain siksi, että oli jäänyt kiinni itsekin, osittain ihan vain Elin mielenrauhan vuoksi Calder lupasi, ettei poistuisi palatsista sinä yönä. Kuitenkaan Eli ei siltikään selvinnyt ilman rangaistusta. Hän tulisi tekemään alokkaiden töitä hyvän tovin, ennen kuin saisi palata takaisin prinssin rinnalle. Jopa Calder yritti saada kevennettyä Elin rangaistusta, tämä oli hänen suosikkivartijansa, ja oli hänen vikansa, että tämä oli joutunut noloon tilanteeseen. "Siitäkin huolimatta, uskoisi Mishran suvun kouluttavan poikansa paremmin. Vaikka kuinka olisitte vihainen, prinssiä ei sovi noin uhata", vanhempi vartija moitti. "Ei Eli minua mitenkään uhannut, kuhan vain... yritti saada kiinni?" Calder sanoi vilkaisten vartijaa. "Ymmärrän. Ja saattaa hyvin olla mahdollista, että olisin päätynyt lyömään teitä, prinssini, mikäli herrat eivät olisi tulleet paikalle ajoissa", Eli totesi häpeissään. Hän ei ollut varma, mitä olisi tehnyt. Ei hän prinssiä olisi tietenkään vakavasti satuttanut, mutta ei ollut varma, mitä olisi tehnyt. "Sentään rehellinen. Eli, minun on ilmoitettava tästä kuitenkin esimiehille. He määräävät sinulle sopivan rangaistuksen. Odota aamulla kapteenin toimistossa, ilmoitamme hänelle vielä tänään tapahtuneesta." "Tietenkin. Olen pahoillani", Eli sanoi kumartaen.

 

"Oletteko nyt tyytyväinen?" Eli kysyi kiukkuisesti. "En minä käskenyt heitä tulemaan tänne kun he tulivat", Calder puolustautui, "Sitä paitsi yritin pitää sinun puoliasi. Et sinä olisi minua lyönyt kuitenkaan." "Ette voi olla varma, olin raivoissani, ja olen teille edelleen vihainen", vartija sanoi, suunnaten itsekin nukkumaan. Hän ei enää halunnut myöhäistä välipalaansa. "Anna minun puhua kapteenille aamulla, niin selvitämme tämän kyllä." "Ei, olen ansainnut minkä ikinä rangaistuksen hän antaa minulle. En halua, että te puolustatte minua. En halua näyttää, että käyttäisin asemaani hyväksi", vartija sanoi. "...Mitä minä teen noin rehellisellä vartijalla?" Calder mutisi itsekseen, katsellessaan Elin perään. Nuori vartija vain kohautti harteitaan katsomatta taakseen, ja astui ovesta ulos. "Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni Elin", prinssi huokaisi hymyillen.

 

Calder ei mennyt aamulla kapteenin puheille, kunnioittaen Elin toivetta, mutta myöhemmin päivällä meni selittämään itse kapteenille, mitä oli tapahtunut. "...Mikä ihme teitä riivaa, teidän korkeutenne? Kiusata tuolla tavalla tahallaan nuoria ja uusia vartijoita? Haluatteko että kaikki jättävät työnsä ja Vinemarilla ei ole armeijaa?" kapteeni huokaisi. "Olethan sinäkin nähnyt, kuinka innoissaan Eli on työstään, kuinka häntä voi olla kiusaamatta?" Calder vastasi hymyillen itsekseen. "Eli on todistanut nuoressa iässä olevansa erittäin lahjakas tapaus, ja tullut palkituksi siitä. Tietenkin hän saa olla ylpeä, miten arvostettuun asemaan on päässyt näin nopeasti. Ja se, kuinka hän tuo asian esille on täysin hänen oma asiansa." "Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun hän oppii sinulta lopullisesti tuon tiukan ja vakavan roolin", prinssi huokaisi, "Huonolla tuurilla se ei tule olemaan enää turhan kaukana." "Toisten on oltava vakavia teidän puolestanne. Saatatte olla prinssi, mutta olette aina käyttäytynyt holtittoman hulttion tapaan. Te itse ajatte vartijanne olemaan vakavia." Huokaisten Calder pudisti päätään. "Minun tässä pitäisi huokaista, teidän korkeutenne. Aiheutatte ongelmia jo omille vartijoillennekin, ja täysin turhaan." "Enkö minä saa yhtään pisteitä siitä, että tulin puhumaan Elin puolesta?" "Saatte todistaa aikuistumistanne varmasti vielä hyvän tovin. Älkää heti kuvitelko minun tai kenenkään muunkaan luottavan, että muutos on tapahtunut viime yönä." "Sinä olet liian älykäs minulle", Calder lopulta nosti päätänsä virnuillen, "Enkä usko, että koskaan haluan muuttua. Sinun ilmeesi näyttää liian tylsältä, etten itse halua näyttää tuolta." "Teidän korkeutenne, te pidätte kyllä elämän aivan tarpeeksi tapahtumarikkaana, etten voi kutsua työtäni tylsäksi. Mutta harkitkaa tekojanne, ennen kuin ajatte jokaisen meistä uuvuksiin."

 

Varsin nopeasti Eli kuitenkin päätti unohtaa kiukkunsa, kuullessaan prinssin todella käyneen puhumassa puolestaan. "Ei teidän olisi tarvinnut", nuori vartija totesi kun Calder tuli tervehtimään häntä kesken töiden. "Tietenkin tarvitsi. Haluan sinut takaisin mahdollisimman pian", prinssi sanoi hyväntuulisesti hymyillen. "...Koska haluatte kiusata minua?" "Arvasit oikein!" "...Miksi minä edes yritän ajatella teistä positiivisesti?" Eli kysyi pääosin itseltään. "Juuri siksi sinua onkin niin hauskaa kiusata", prinssi myönsi. "Teidän luonteenne on pahasti kieroutunut." "En kiellä. Mutta siltikin sinä jaksat tehdä töitä minun eteeni." "Olen kai liian ahkera tai kunnollinen sitten, sitäkö tarkoitatte?" Calder kuitenkin vain kohautti olkiaan. "Olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen, en haluaisi luovuttaa vain teidän pahan luontonne vuoksi." "Päättäväisyys on hyve, Eli. Ei kukaan halua vartijaa, joka masentuu ja lopettaa ensimmäisten hankaluuksien ilmestyessä." "Te olette kyllä jo aivan omaa luokkaanne mitä hankaluuksien aiheuttamiseen tulee", Eli huokaisi, Calderin nauraessa.

 

Parin päivän kuluttua prinssin onnistui saada Eli mukaansa käymään kaupungilla. Hän oli vartijalle apuna, kun tämä samalla kävi ostoksilla, suositellen eri kauppoja, joista saisi parhaita mahdollisia tarvikkeita. Prinssi oli tutustunut aiheeseen itsekin ottaessaan kapinallisarmeijan jälleen takaisin. "Kapteeni neuvoi tarkalleen, mistä haluaa mitäkin ostettavan", Eli huomautti, prinssin kuitenkin sivuuttaen vartijan huolet. "Mutta laadulla on väliä. Vaikka palatsin vartiokaarti onkin jossain määrin viholliseni, he ovat myös valtion puolustajia, enkä salli heidän antavan rahan määrätä mitä he voivat ja eivät voi hankkia. Ilmoita kapteenille, että nämä ovat minun lahjoituksiani hänelle, jos hän aikoo tehdä asiasta ongelman." Vinemarin vartiokaartin kapteeni yleensä mieluusti otti kuitenkin myös hinnan huomioon varusteita hankkiessa. "Ette silti saisi tuhlata valtion varoja miten itse lystäätte..." Eli huomautti. "Ei se ole tuhlausta jos menee hyvään tarkoitukseen", prinssi puolusteli. "Hyvä tarkoitus? Sinulta kuultuna tuo kuullostaa hieman kummalliselta..." Calder naurahti vartijan huolestuneelle ilmeelle. Elistä näki, kuinka tämä oli edelleen hieman hämillään, johtuen kuinka prinssi oli yhtä aikaa sekä hyvis että pahis omiensa joukossa. Toisaalta tämä oli kapinallisliikkeen johtaja, toisaalta prinssi. Kuitenkin Calder hyväksyi asian, ja suoritti suurimmaksi osaksi ajastaan molemmat tehtävänsä, vaikkakin usein vastentahtoisesti. Tai sitten prinssi vain tykkäsi leikkiä hankalaa, Eli ei tiennyt. "Mutta kuten toivotte, lähetän kapteenin teidän kimppuunne huutamaan, mikäli hän suuttuu."

 

"Erehdynkö, vai eikös tuo tyttö ollut Lilian?" Eli kysyi yllättäen, huomatessaan tytön toisella puolella toria. "Lili? Missä?" Calder kysyi heti. Pieni hymy nousi vartijan kasvoille. Prinssi todella innostui aina, kun hänellä oli mahdollisuus nähdä pikkusiskoaan. Kesti tovin, ennen kuin Calder huomasi Lilianin ihmisten joukossa, vetäen perässään sepän poikaa. "Tule, käydään hieman jututtamassa heitä", Calder määräsi, jo astetta tylympään sävyyn. Eli seurasi tätä huokaisten. Hänellä oli epäilys, mitä oli tulossa.

 

Nauraen Lilian veti Salemin pois ihmismassan keskeltä. Nuoret olivat sopineet tapaamisen, ja aikovat viettää päivän kahdestaan pitäen hauskaa kaupungilla. He kiertelivät torikojuja, nauttien lämpimästä päivästä ja hyvästä säästä. Toriaukion keskellä oleva suihkulähde oli muutenkin monien nuorien pariskuntien suosiossa, ja epäonnekseen Lilian ja Salem törmäsivät Calderiin ja Eliin juuri sen kohdalla.

 

"Mukavaa päivää vain teillekin", Calder totesi selvästi kireä hymy kasvoillaan. "T-teidän korkeutenne, hyvää päivää", Salem sanoi yllättyneenä, Lilianin vain huokaistesa, tervehtien kuitenkin. "Mitä te täällä teette?" tyttö kysyi suoraan. Hän ei aikonut antaa veljensä pilaavan treffejään Salemin kanssa. "Elillä oli töitä kaupungissa, ja minä lähdin vain hänen seurakseen. Ja nähtävästi hyvä, että lähdin", prinssi vastasi. "Prinssini, ei meillä ole mitään syytä häiritä nuoria, heillä on varmasti myös tehtävää näin päivällä", Eli yritti puuttua tilanteeseen, ja pelastaa nuoren parin. "Niin juuri. Paljon tehtävää. Ja Salem oli niin mukava, että hän suostui auttamaan", Lilian vastasi veljelleen yhtä ilmiselvä valehymy kasvoillaan. "Voi, sehän on mukavaa. Mutta jotain tästä kuvasta puuttuu..." "Saimme juuri viedyksi viimeisen viestin, ja nyt lähdemme kysymään Madamelta, mikäli hänellä olisi meille vielä jotain tehtävää", Lilian vastasi, Salemin arasti nyökätessä puoliksi tytön selän takana. Poika oli hämillään kireästä ilmapiiristä. "Siinä kuulitte, prinssini. Heillä on mahdollisesti vielä paljon tehtävää tälle päivää, joten älkäämme estelkö heitä tämän enempää." "Juuri niin. Olen pahoillani, mutta meidän on nyt lähdettävä. Tule Salem", Lilian kiirehti vetämään pojan kauemmaksi, Calderin mulkoillessa näiden perään. "Älkää olko typerä, prinssini. Lapsethan vain haluavat pitää hauskaa, eikä siinä mitään väärää ole", Eli huokaisi nähdessään prinssin ilmeen. "Ja hauskaa heillä näyttääkin olevan", Calder huomautti. He lähtivät juuri kävelemään takaisin palatsille, kun Calder huomasi, kuinka Lilian hyppäsi Salemin reppuselkään, nauraen jälleen iloisesti.

 

"Miksi luulet prinssin olleen niin vihaisen oloinen?" Salem kysyi hämillään, kun he olivat vihdoin Lilianin kanssa kahden. "Mitä väliä, olkoon kiukkuinen jos haluaa. Ei sinun tarvitse hänestä huolehtia", Lilian vastasi rauhallisesti. Ei hän voinut kertoa Calderin olevan se ylisuojeleva veli, joka oli juuri jonkin aikaa sitten uhannut satuttaa kaikkia tytön lähelle uskaltautuvia. "Prinssin työn täytyy olla yllättävän uuvuttavaa... Yleensä pajalla käydessään hän on hyvällä tuulella", Salem kuitenkin jatkoi pohdiskeluaan. "Sinä puhut hänestä aivan liikaa", Lilian huomautti. "Mutta kuinka voisin olla puhumatta? Hän on asiakas, ja kaiken lisäksi prinssi ja kapinallisliikkeen johtaja! Ja hän elää sen kaiken kanssa, vaikka luulisi siinä olevan enemmän kuin tarpeeksi työtä!" "Ihailetko sinä prinssiä, Salem?" Lilian kysyi ja poika hiljeni hetkeksi. "Ehkä hieman", tämä lopulta myönsi. "Kapinallisliikkeessä hän on kuitenkin lapsellinen ja itsekäs, ei sinun häntä tarvitse ylentää enää yhtään korkeammalle. Prinssillä on jo tarpeeksi suuri ego valmiiksi", Lilian huomautti. Salem katsoi tyttöä hämillään, kunnes tämä lopulta lämpeni hymyyn. "Tai älä ainakaan hänen itsensä kuullen sano mitään." Uskoen Lilianin vain laskeneen leikkiä Salem itsekin lopulta suli hymyilemään, ja kohta molemmat jo nauroivat tietämättä täysin mille.

 

 

"Tiedän muuten erään, joka voi pitää huolen, ettei Calder enää ole vaivaksi", Lilian huomautti yllättäen. Hän tiesi, että prinssi hyvin todennäköisesti ilmestyisi illalla taas kaduille, etsimään nuorta paria. "N-niinkö?" Salem kysyi hämillään. Hän ei ymmärtänyt, miksi prinssi olisi ollut kiinnostunut hänen treffeistään Lilianin kanssa, mutta ilmeisesti tyttö oli melko varma, että niin tulisi käymään. "Nyt meidän pitää vain löytää hänet. Sujuu se päivä näinkin", tyttö naurahti, lähtien vetämään poikaa jälleen perässään, Salemin nauraessa hämillään.

 

"Sinä haluat minun tekevän mitä?" Laucian kysyi hämillään, kun Lilian pyysi miestä pitämään Calderin kiireisenä, mikäli sattuisi näkemään tämän. Koko päivän. "Miksi ihmeessä?" "Salemin vuoksi. En halua hänen häiritsevän treffejämme", Lilian ilmoitti heti, takanaan seisovan pojan punastuessa tämän suorasta ilmaisusta. Laucian vilkaisi poikaa ilmeettömästi, saaden tämän melkein tärisemään katseen alla. "Jos näen häntä, niin kai minä voin niin tehdäkin. Mitä sinä aiot vain maksaa siitä?" "Mitä sinä haluaisit maksuksi?" Lilian kysyi, Salemin yllättyessä entistä enemmän, kuinka helposti tyttö alkoi hieroa kauppoja ulkomaalaiselta näyttävän miehen kanssa. "Pullo viiniä, parasta laatua", Laucian sanoi hinnakseen. Hän ei viitsinyt pyytää Lilianilta rahaa. Hän kuitenkin tiesi, että tyttö eli Madamen luona, ja nainen tarjosi tälle katon pään päälle ja ruokaa pöytään, muttei kuitenkaan omaa rahaa. Sellaisia monet paikat olivat. "Sovittu. Ja vastapalveluksena sinä pidät huolen, ettei prinssi häiritse minua ja Salemia", tyttö sanoi.

 

"Kuka tuo mies oli?" Salem kysyi, kun hän uskoi heidän olevan kuulomatkan päässä. "Laucian? Hän on eräs hyvä tuttava", Lilian vastasi hymyillen. "Kapinallisarmeijasta?" "...Niin. Mutta minäkin olen osa sitä, ja lähetän viestejä usein monien jäsenten välillä, joten he ovat hieman ylisuojelevaisia toisinaan. Kuten huomasitkin varmasti prinssin kanssa." "Tuota, huomasin kyllä..." Salem sanoi. Tämä mies siis kuului kapinallisiin. Ei poika aikonut tietenkään kenellekään kertoa, sillä ei halunnut satuttaa Liliania saati suututtaa prinssiä enää mahdollisesti enempää. Vilkaisten miestä, joka vielä oli kuitenkin näköetäisyydellä, Salem huomasi, kuinka Laucian lähes raakalaismaisesti seivästi pihvin veitsellään, katsoen Salemia takaisin. Hermostuneesti hymyillen poika käänsi huomionsa takaisin Lilianiin. Hän ei todellakaan paljastaisi Laucianista ainakaan yhtään mitään. Ja pitäisi ehdottomasti huolen, että Lilianilla olisi tänään mukava päivä hänen seurassaan.

 

"Come to me and I shall give you peace / Come to me, lay down your head / Touch the rain and feel the summer breeze / Say the things we've never said

I will keep you from the world outside / I will never let you go / I will be the thing you dream about / Come to me and you will know

I adored you / Before I laid my eyes / I laid my eyes on you / L'amour toujours / I just can't take my eyes / Can't take my eyes off you"

Laucian seurasi Liliania ja Salemia myöhemmin näiden treffien ajan, pysytellen kuitenkin poissa nuoren parin tieltä. Samalla omaksi ilokseen hän aloitti jälleen laulamaan, muistaen vanhan laulun jossa yhdistyi sekä hänen äitinsä että isänsä äidinkielet. Hetken varkaan mielessä kävi, hänen isänsä osuuden ollessa vain yksi lausahdus, että kuuluiko kyseinen säe todella edes alkuperäiseen lauluun, vai oliko hänen vanhempansa vain päättäneet lisätä sen mukaan.

"Follow me where the rivers meet / Tell me I belong to you / Feel the grass crumble beneath your feet / Set me free and let me loose

Take my heart for it is yours to keep / Shackle my spirit to you / You're mine and mine eternally / Come to me you always knew

I adored you / Before I laid my eyes / I laid my eyes on you / L'amour toujours / I just can't take my eyes / Can't take my eyes off you

I adored you / Before I laid my eyes / I laid my eyes on you / L'amour toujours / I just can't take my eyes / Can't take my eyes off you"

Nuorten yhteisen ajan seuraaminen oli varsin helppoa, sillä nämä eivät huomanneet Lauciania varkaan pysytellessä visusti piilossa. Toisaalta, nämä eivät varmasti olisi huomanneet miestä, vaikka tämä olisi kävellyt heitä vastaan. Lilianilla ja Salemilla oli hauskaa, ja he näyttivät täysin unohtavan muun maailman ympäriltään. He olivat vielä niin nuoria...

"I adored you / Before I laid my eyes / I laid my eyes on you / L'amour toujours / I just can't take my eyes / Can't take my eyes off you

I adored you / Before I laid my eyes / I laid my eyes on you / L'amour toujours / I just can't take my eyes / Can't take my eyes off you"

 

Myöhemmin illalla Laucian huomasi Calderin ja Elin olevan liikkeellä. Prinssi kulki varmoin askelin, vartijan pysytellessä perässä. Laucian lähestyi heitä, tarkoituksenaan yrittää saada kaksikko pois Lilianin ja Salemin tieltä, kuten oli luvannut. "Hei", hän tervehti astellen lähemmäksi, Calderin kääntäessä päätään terävästi varkaan suuntaan. "Miten olisi muutama peli korttia tänään?" varas ehdotti. Ei hän normaalisti ikinä kutsunut ketään peliseuraksi kadulta, mutta ei prinssi sitä onneksi tiennyt. "Ehkä myöhemmin", Calder totesi, vilkuillen ympärilleen. "Etsitkö sinä jotain?" Laucian kysyi, katsellen samaan suuntaan prinssin kanssa. Hän tiesi kyllä, mitä, tai oikeammin ketkä, prinssi yritti löytää. "En erityisemmin..." Calder vastasi kuitenkin poissaolevasti. "Hän on huolissaan Lilian-neidistä. Sen jälkeen kun sanoin leikilläni, että prinssille tulisi olisi olemaan hankalaa, mikäli Lilian löytäisi itselleen poikaystävän--" "Älä höpise typeryyksiä, Eli", prinssi keskeytti, Laucianin kohottaessa kulmaansa kysyvästi. "Ehkä voisimme sitten ottaa vastaan hänen kutsunsa pelaamaan?" Eli ehdotti, vilkaisten nopeasti Lauciania. Calder vihdoin kääntyi näiden puoleen, katsoen molempia. Kuitenkin Laucian pysyi tuttuun tapaan ilmeettömänä kun Eli hymyili hermostuneesti. Vartijan ajatukset näkyivät tämän kasvoilta aivan liian helposti läpi. "Muutama peli sitten", prinssi myöntyi lopulta, Elin peittäen helpottunut huokaus samalla kun Laucian lähti johdattamaan heitä läheiseen tavernaan.

 

Eli ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon, kuinka innokas uhkapelaaja Calder oikeasti oli. Laucianin idea oli ehkä saanut prinssin unohtamaan siskonsa etsimisen, mutta nyt tämä ei halunnutkaan enää lopettaa pelaamista, vaan nosti itsepäisesti panoksia aina uuden häviön jälkeen. "Prinssini, ehkä teidän pitäisi hieman rauhoittua?" Eli ehdotti hermostuneena, tuijottaen kun Calder kaivoi taskustaan lisää kolikoita panokseksi. "Ei nyt, Eli. Minusta tuntuu, että onneni kääntyy ihan pian." Laucian vilkaisi pöydällä olevaa pakkaa. Takakannen kuviointi paljasti miehelle, ettei prinssin tuuri ollut todellakaan paranemaan päin. Seuraava kortti, jonka tämä nostaisi pakasta, ei sopisi yhteen hänen lopun kätensä kanssa, yritti tämä mitä hyvänsä. Heittäen muutaman kortin ja nostaen seuraavan Calder irvisti. Eli pyöritti päätään, kuin huomauttaakseen että oli varoittanut.

 

Illan edetessä mukaan liittyi muutama Laucianin vanha pelikaveri. Eli kieltäytyi pelaamasta tuntemattomassa seurassa, joten uusien ihmisten liittyessä seuraan vartija päätyi vain katsomaan peliä. Laucian yritti ehdottaa, että tämä liittyisi mukaan, mutta vartija piti päänsä. Sen sijaan Eli kävi hakemassa porukalle juotavaa, aina kun nämä häneltä pyysivät. Suurimmaksi osaksi Eli kuitenkin vain istui prinssin vieressä hiljaa, seuraten peliä. Hän ei ottanut kantaa tilanteeseen, pysytellen reilusti poissa pelistä, saaden muiden hyväksynnän läsnäololleen.

 

Kuitenkaan prinssin käteisvarojen loputtua tämä ei edelleenkään halunnut lopettaa pelaamista. Laucian ei myöskään ollut aikeissa muistuttaa Calderia siitä, että tämä oli ollut etsimässä Liliania ennen kuin oli aloittanut pelaamaan. "Mitä sinä sitten muka aiot laittaa panokseksi?" yksi pelaajista kysyi nauraen pöydän toiselta puolelta. "Voin minä aina maksaa luonnossa jos satun häviämään", Calder totesi huvittuneesti. "Kiitos ei", muutama pöydässä naurahti. "No, Cin hyväksyy maksun, vai mitä?" Laucian vilkaisi Calderia, eikä ehtinyt juuri edes reagoida, kun prinssi veti tämän jo lähemmäksi ja suuteli varasta.

 

Eli oli ollut hakemassa juotavaa sillä välin, ja oli saapumassa takaisin pöytään, nähdessään Laucianin hädin tuskin olevan enää tuolillaan ja prinssin vetäneen tämän aivan itseensä kiinni. Hämillään ja järkyttyneenä Eli tiputti käsissään olevat juomat, jotka kolahtivat lattialle kääntäen kaikkien läsnäolijoiden huomion. Koko taverna kääntyi katsomaan Eliä, ja suuntasi sitten katseensa katsomaan samaan suuntaan kuin vartija. Tavernassa kuului äänekäs älähdys, kun he huomasivat valtion prinssin suutelemassa pelikaveriaan.

 

Laucian ei heti saanut sanaa suustaan, kun Calder veti kasvonsa kauemmaksi. Prinssin kasvoilla kujeili ilkikurinen virnistys. "Älä väitä, että tuo oli ensisuudelmasi", prinssi kysyi, nuollen leikkisästi huuliaan. "Älä kuvittele itsestäsi liikoja, Chiot", Laucian vastasi, saaden Calderin naurahtamaan. "Hah, todista!" tämä yllytti. "Est-ce que je peux t'appeller Biscotte? Parce que je te trouve craquante", Laucian vastasi. Hän käytti mieluummin isänsä äidinkieltä iskurepliikeissään, silloin harvoin kun oli tullut niitä käyttäneeksi. Vaihtaessaan kieltä ilmapiiri miehen ympärillä muuttui täysin, ja tämä jopa vastasi prinssin haastavaan virneeseen omallaan. "Taas tuota sinun omaa kieltäsi", Calder naurahti. "Est-ce que le soleil vient de se lever ou c'ect toi qui m'as souri?" varas jatkoi, kohottaen toista kulmaansa vihjailevasti. Vaikka Calder ei tiennyt, mitä mies sanoi, hän kyllä tunnisti, että se oli ilmiselvä iskurepliikki. Muutos oli niin odottamaton, että prinssi huomasi sykkeensä alkavan nousta. Hän halusi nähdä mihin tämä menisi, eikä Laucian sillä hetkellä näyttänyt että tätä häiritsi tilanne ollenkaan, flirttaillen avoimesti.

 

Laucian ehti hädin tuskin reagoida, kun Calder virnistellen päästi tästä irti. Tällä kertaa varas ehti kuitenkin ottaa prinssistä kiinni, ja veti tämän mukanaan lattialle, Calderin päätyessä hänen päälleen. "Sinullahan on mielenkiintoiset mieltymykset. Mutta en minä ikinä ole uudesta kokemuksesta kieltäytynyt", prinssi jatkoi leikkisästi, mutta pahaa enteilevä virne naamallaan. Tästä näki, että hän oli valmis viemään leikin tasan niin pitkälle kun pystyi, vaikka sitten loppuun saakka. Calder oli jo ehtinyt nopeasti riisua oman paitansa ja oli nojautumassa Laucianin yläpuolelle, kun varas päätti lopettaa leikin ja iski prinssiä nyrkillä leukaan. Älähtäen prinssi perääntyi kauemmaksi, nousten pian pois varkaan päältä. "Et sitten voinut yhtään lempeämmin antaa pakkeja?" "En", Laucian vastasi ja nousi itsekin paikalleen.

 

Calder kääntyi katsomaan ympärilleen, huomaten koko tavernan olevan kääntynyt seuraamaan tilannetta, useiden kasvoilla varsin epäuskoinen ilme, Elin seisoessa edelleen paikallaan suu auki järkytyksestä. Olkiaan kohauttaen Calder kääntyi pöydän puoleen. "No niin, minä olen panokseni laittanut peliin, jatketaanko?" prinssi kysyi, kiertäen katsettaan muissa pelaajissa. Puoliksi huvittuneina, puoliksi kiusaantuneina muut nyökkäsivät ja mumisivat myöntymyksensä päästää Calder takaisin peliin mukaan. Laucian oli edelleen hieman hätkähtänyt tapahtuneesta, mutta jakoi jo kortit normaaliin tapaansa pelaajille. Kuitenkin kaikkien mieli taisi edelleen olla järkyttynyt näkemästään, ja Laucian kokemastaan, sillä vastoin kaikkien odotuksia Calder voitti ensimmäistä kertaa koskaan korttipelissä.

 

Elin vihdoin onnistuttua palaamaan pöytään uusien juomien kanssa hän seurasi hämmästyneenä, kun Calder juhli voittoaan. "En tiennyt sinun tuovan minulle näin paljon onnea! Otetaanko uusiksi?" Calder kysyi Laucianilta, joka torjui hänet heti, nojautuen kauemmaksi. Varasta nolotti, millaiseen tilanteeseen oli joutunut, ja toivoi voivansa upottaa muiston jonnekin syvälle, ja hukuttaa alkoholiin, unohtaen kaiken lopullisesti.

 

Lilian oli lopettamassa treffejään Salemin kanssa. Nuori pari seisoi kasvotusten kadun päässä, pysytellen poissa satunnaisesti ohikulkevien ihmisten tieltä. "Minulla oli hauskaa", Lilian sanoi hymyillen iloisesti. Myös Salem hymyili. Hän oli helpottunut, että tyttö kertoi olevansa tyytyväinen päivään, eikä hänen tarvitsisi pelätä vaalean miehen tai prinssin kostoa. Jutellen hetken niitä näitä päivän tapahtumista, ja mistä molemmat olivat pitäneet, kaksikko lopulta erosi ja Salem lähti suuntaamaan takaisin kotiinsa. Lilian vilkutti vielä pojan perään, ennen kuin kuuli jonkun puhuvan takanaan.

 

"Oliko hauska päivä?" Calder kysyi viileästi. Lilian kääntyi yllättäen, nähden veljensä ja Elin, sekä näiden kannatteleman, katse maassa kävelevän Laucianin. "Tuota, olihan se..." Lilian vastasi kiusaantuneesti hymyillen. "Cin, onko sinulla kaikki hyvin?" tyttö yritti nopeasti vaihtaa puheenaihetta, mutta hänen veljensä ei suostunut antamaan periksi. "Vietitkö sinä koko päivän Salemin kanssa?" "Ehkä, mutta oikeasti, mikä Ciniä vaivaa?" Eli käänsi katseensa sivuun kiusaantuneena. Laucianin vuoksi hän ei aikonut kertoa, mitä oli tapahtunut. "Oliko ne treffit?" Calder kuitenkin jatkoi kyselyään. "Treffit? Tuota..." Lilian ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Sen sijaan hän meni Laucianin luokse, yrittäen nähdä paremmin miehen kasvot nähdäkseen, mikäli tämä oli kunnossa. Laucianin kasvot olivat kirkkaanpunaiset ja tämän katse ei kiinnittynyt mihinkään. Tämä sai Lilianin todella huolestumaan varkaan voinnista. "Luulin, että sinun piti pitää huolta Calderista, kuinka sinä tuohon kuntoon päädyit?" tyttö kysyi. "Vai niin, ne siis olivat treffit", prinssi sanoi synkkä hymy kasvoillaan, "Ja Cin oli mukana juonessa?" "...Minä pyysin häntä, kyllä", Lilian myönsi lopulta, ja kääntyi katsomaan veljeään tiukasti, "Joten kerro mitä tapahtui. Jos Cin on tässä kunnossa minun takiani, niin minun täytyy tietää." Silloin Lauciankin huomasi mihin suuntaan keskustelu oli menossa. "Ei tässä mitään ihmeellistä..." varas sopersi, saaden sanat hädin tuskin ymmärrettävästi puhuttua. Mutta nähtävästi Calder oli päättänyt kostaa varkaalle sen, että hän oli ollut juonessa mukana ja päästänyt Lilianin treffeille pojan kanssa. "Laucian on vain äärimmäisen ilahtunut, että joi itsensä humalaan onnesta, katsos kun..."

 

Lilian ei lopulta voinut estää itseään nauramasta kuullessaan koko tarinan. Tietenkään hän ei uskonut Laucianin olevan niin iloinen tapahtumista, kuin Calder antoi tarinallaan ymmärtää. "Anteeksi, Cin... Hih... Tämä... Tämä on minun syytäni", Lilian sai tuskin sanottua naurultaan. Eli pudisteli päätään kolmikon vieressä. "Se oli kyllä näky..." vartija lisäsi lopuksi, "En vieläkään tiedä, kuinka minun pitäisi suhtautua kaikkeen. Tuskin saan ikinä tuota kuvaa huuhdottua mielestäni." "Eli... Sinun on ehkä totuttava siihen", Lilian sanoi, säälien Lauciania ja yrittäen päästää tämän pois valokeilasta, "Calder ei ikinä katso, kuka hänen kumppaninsa on. Saat varmasti nähdä hänet pussaamassa vielä monia." "Pusut on lasten juttuja, suudelma se oli", prinssi korjasi, kääntäen katseensa vielä pahemmin punehtuvaan Laucianiin. "...Minä lähden tästä nyt kotiini, kiitos illasta", Laucian sammalsi häveten lähes silmät päästään. Mies pysyi kuitenkin hädin tuskin pystyssä, horjuen ensin vasemmalle ja sitten heti perään oikealle. Hän ei päässyt edes korttelia, ennen kuin hänen piti nojata seinään pysyäkseen pystyssä. Edes seinä ei kuitenkaan tuntunut auttavan varasta, vaan sen jälkeen tämä oli lentää heti nenälleen. Laucian mietti, kuinka Calder, Lilian tai Eli tuskin unohtaisivat tapahtumaa ikinä, ja hänen pelikaverinsa muistaisivat sen myöskin. Lisäksi muutama tuntematonkin saattaa muistaa asian jonkin aikaa, johtuen että kyseessä oli prinssi ja Laucian itse näyttää ulkomaalaiselta vaalean ihonvärinsä vuoksi. Ilta tulisi olemaan varmasti yksi varkaan elämän... erikoisimmista.

 

Elistä tuntui, kuin tapahtumia olisi alkanut tulla aivan liikaa lyhyen ajan sisään. Palatsissa Rebecca ilmoitti, että haluaisi juhlistaa poikansa syntymäpäivää. Raoul täyttäisi 16 vajaan kuukauden päästä. Nainen kertoi, että toivoi voivansa hieman rentouttaa palatsin ilmapiiriä, joka oli pysynyt kireänä kaiken aikaa kuninkaan ja prinssin välillä. Calderin onnistui lopulta houkutella Eli jälleen mukaansa kaupunkiin etsimään serkulleen jotain syntymäpäivälahjaa. Hän oli ehdottanut kapteenille, joka oli Elin aikaisemmasta rangaistuksesta vastuussa, että olisi hyvä, jos armeijalta tulisi oma pieni lahjansa. Ja niin Eli oli päätynyt jälleen kulkemaan torilla prinssin seurana.

 

"Ette kai te enää muistele Lilian-neidin treffejä?" Eli kysyi huokaisten, huomaten Calderin vilkuilevan ympärilleen varautuneesti. "Kuinka voisin unohtaa", prinssi vastasi kiukkuisesti, yrittäen säilyttää edes jonkinlaisen hymyn kireillä kasvoillaan. "He ovat vain lapsia, ei siinä mitään pahaa ole." "Lilian on liian nuori seurustelemaan", prinssi kuitenkin väitti itsepintaisesti. "Minkä ikäinen Salem sitten on?" "En minä muista", Calder vastasi, eikä juuri edes välittänyt tietääkään. Eli huokaisi pudistaen päätään. "En usko heidän olevan kahtena päivänä peräkkäin kokonaista päivää yhdessä", vartija sanoi, yrittäen ajaa ajatuksen pois prinssin mielestä. "Ei sitä tiedä, mitä nuoret nykypäivinä keksii", prinssi kuitenkin intti ja katseli edelleen epäileväisesti ympärilleen. "Jos näemme heidät, kysymme. Mutta muista, miksi tulimme käymään torilla", Eli huomautti, alkaen parhaan taitonsa mukaan paimentamaan prinssiä kohti lähintä torikojua.

 

"Tervetuloa, tervetuloa! Katselkaa ja ihailkaa, kuinka äiti luonto on antanut meille näin kauniita raaka-aineita, jotta voimme ihaihduttaa niillä lähimmäisiämme", torikauppiaan innokas huudahdus kuului, kun Calder ja Eli lähestyivät kojua. "Hyvät herrat, ilo tavata. Voisinko auttaa? Mitä mielenne halajaa?" Tympiintyneenä prinssi vilkaisi kojua, joka oli täynnä koruja, joita koristivat erilaiset korukivet. "Mikä murikka tarkoittaa 'syö sontaa'", hän kysyi ja kohotti katseensa. Hänen takanaan Eli yritti tekeytyä, kuin ei olisi kuullut ja vain sattui seisomaan kiukuttelevan prinssin lähellä. "T-teidän korkeutenne! Ilo palvella jälleen", torikauppias sanahti dramaattisesti, kumartaen pienesti, "Tahdotte tietää mikä kivi edustaa...?" "Syö sontaa. Kyllä, sellaisen tarvitsen. Ei ole väliä, mikä koru se on", Calder vastasi. "Tuota... Jos haluatte sellaisen viestin jollekin antaa, uskoisin parhaan vaihtoehdon olevan, että lähetätte kyseiselle henkilölle vain ämpärillisen hevosen lantaa", torikauppias vastasi hämillään. "Selvä. Entä sitten 16-vuotiaalle pojalle? Se tulisi serkulleni", Calder kysyi huokaisten tympiintyneesti, tuntiessaan Elin tökkivän häntä kyynärpäällään, muistuttaen miksi he olivat siellä.

 

Korukauppias möi myös muutamia muita esineitä, joiden joukosta löytyi koristeellinen tikari. Prinssi päätti, että se saisi olla tarpeeksi hyvä, sillä hän ei ikinä juuri välittänyt, millaisia lahjoja pojalle antoi. Naisten lahjat olivat niitä, joiden valintaan hän käytti aikaa ja vaivaa. Calder suostui lopulta oikeasti auttamaan Eliä, suositellen tälle, että tämä teetättäisi jotain Zahirilla. Prinssillä itsellään kuitenkin oli taka-ajatuksena tavata sepän poika.

 

Sitä ennen hänen kuitenkin oli päästävä käymään tallilla. Itsepäisesti prinssi suuntasi Mustafan tallille, kysellen mikäli kapinallisarmeijan tulisi hänen mielestään liikkua pian. Hänen paluunsa jälkeen ei ollut tapahtunut juuri mitään kapinan edistämiseksi. Lähdön hetkellä Eli vasta alkoi huomata, mitä Calderin päässä liikkui, kun prinssi pyysi mieheltä ämpärillisen lantaa. Mieluusti vanhaan ämpäriin, mitä mies ei tulisi tarvitsemaan.

 

Zahir ja tämän vaimo eivät juuri ilahtuneet, kun Calder saapui Elin kanssa tuoden mukanaan likaisen ämpärin sisälle liikkeeseen. "Tuota, mistä oikein on kyse?" nainen kysyi pidellen nenäänsä ja tuijottaen lantaämpäriä hämillään. "Onko Zahir paikalla? Elillä olisi hänelle tilaus. Niin, ja tämä olisi minulta Salemille", Calder selitti, osoittaen lopulta ämpäriä. "Tuota, käyn pyytämässä heidät heti paikalla tänne. Odottakaa hetkinen, teidän korkeutenne", nainen sanoi kiirehtien nopeasti takahuoneeseen, mahdollisimman kauas ämpäristä. Kun seppä asteli poikansa kanssa liikkeeseen, hän käveli suoraan vihaisesti prinssin eteen. "Saanen kysyä, mistä on kyse", Zahir kysyi tuimasti. "Oih, tämä on minun ja Salemin välinen asia. Elillä on sinulle asiaa, ei minulla", prinssi sanoi, osoittaen noloa vartijaa. "Silti, haluan tietää, miksi tuotte pojalleni ämpärillisen paskaa", seppä tivasi. "Isä... Minä voin kyllä selvittää tämän itsekin", Salem yritti sanoa väliin, prinssin kääntäessä teennäisen hymynsä poikaan. "Juuri niin, Salem. Selvittäkäämme tämä asia keskenämme. Nyt, Zahir, Elillä olisi sinulle asiaa." "...Olkaa hyvä ja älkää poistuko, ennen kuin kuulen, mistä tässä oikein on kyse", Zahir vastasi prinssille, ja suuntasi vihaisesti nyt Elin luokse.

 

"K-kuinka voin auttaa, teidän korkeutenne?" Salem kysyi arasti, ja poika suorastaan näytti kutistuvan prinssin tiukan katseen alla. "Lilian ei tainnut muistaa kertoa, että hän on aivan liian nuori seurustelemaan", Calder aloitti. "Lilian? A-aivan... Tuota, hän on minua hieman vanhempi, jos se helpottaa asiaa?" poika ehdotti. "Ai, niinkö se onkin. Suo anteeksi, etten välitä", prinssi kuitenkin vastasi. "I-ihan totta! Ja sitä paitsi meidän välillämme ei ole mitään! Lupaan sen!" Salem kiirehti sanomaan. "Niinkö? Ja mitä se eilinen oli? Mitä aikaisemmista keskusteluistamme täällä olin ymmärtänyt, Zahir toivoo sinusta työnsä jatkajaa. Minun on vaikea uskoa, ettei häntä eilen kiinnostanut yhtään opettaa sinulle ammattiaan." "Se oli..." "Lilian myönsi, että kyseessä oli treffit." "Niin... Ne olivat treffit", Salem myönsi lopulta arasti, katsoen lattiaan. Hän ei tiennyt, miksi prinssi oli vihainen. Lilian oli sanonut, että hänellä oli ollut mukavaa. Oliko tytöllä sittenkin ollut jotain, mistä hän ei ollut pitänyt? Oliko Salem itse tehnyt jotain väärää? "Kerro siis, mitä teidän välillänne on?" Calder kysyi. "T-tietenkin, mitä vain pyydätte! Tosin... sallitteko että vien ämpärin ensin liikkeen ulkopuolelle? Olisi ongelmallista, jos haju tarttuisi sisätiloihin..."

 

Salem ei uskaltanut heittää lantaa menemään, mutta vei ämpärin ulos liikkeen taakse. Siellä se ei olisi haitaksi kenellekään. Poika ei tiennyt, halusiko prinssi hänen tekevän jotain lannalle. "Tulkaa perässäni, niin voimme jutella", Salem pyysi ja johdatti prinssin yläkertaan, tarjoten tälle parasta viiniä, jota talosta löytyi. "Istu alas, Salem. Ja selitä, mitä eilen tapahtui." "Tuota... Kuten sanoitte, tapasimme Lilianin kanssa, tarkoituksenamme viettää mukava päivä yhdessä. Ja luulin, että päivä todella oli onnistunut, ainakin minun mielestäni. Kertoiko Lilian teille, että pahoitin hänen mielensä jossain vaiheessa? Mikäli näin on, pyydän anteeksi. En loukannut häntä tarkoituksella! Sovimme yhdessä, ettemme tee niin uudestaan?" "Tee mitä uudestaan?" Calder kysyi, muuttuen vielä kylmemmäksi. "Mene treffeille! Me... Päätimme, että vaikka pidämme molemmat toisistamme, se on enemmän ystävyyttä. Lilian elää niin eloisaa elämää ja minä viihdyn ihan hyvin pienemmissä piireissä", Salem selitti, ja vihdoin prinssi rentoutui. "Vai niin asia menikin...", Calder huokaisi. "S-saanko kysyä, mitä teillä oli mielessänne tänne tullessanne?" "Puhun sinulle nyt suoraan, Salem", Calder aloitti hetken päästä, katsoen poikaa vakavasti ja Salem nyökkäsi. "Lilian on edesmenneen henkivartijani ottotytär. Kasvoimme yhdessä lapsesta pitäen, joten hän on hyvin tärkeä minulle. Haluan, että hänellä on kaikki hyvin kaikissa tilanteissa, ja mielestäni hän on vielä aivan liian nuori seurustelemaan. Hänellä ei ole enää paljoa lähisukulaisia, hänen setänsä on lähtenyt maasta ja isovanhemmat ovat jo vanhoja. Lilian on minulle kuin sisko." "Y-ymmärrän", Salem sanoi tuijottaen prinssiä hämillään. Siitäkö tässä oli lopulta kyse? Aika hölmö syy suuttua ja tuoda lantaämpäri liikkeeseen. Mutta Salem jätti ajatuksensa sanomatta. "Voitte pysyä ystävinä minun puolestani. Mutten hyväksy mitään sitä enempää, en ainakaan ennen kuin Lilian on vanhempi ja sinä olet todistanut olevasi kykenevä ottamaan isäsi liikkeen ja pitämään sen pystyssä", Calder sanoi, nousten seisomaan. "Tietenkin. Lupaan pysyä uskollisena ystävänä Lilianille aina", Salem vannoi nousten itsekin seisomaan. "Hyvä. Asia on sitten sillä selvä." "Tuota... Mitä toivotte minun tekevän sontaämpärille?" Salem vielä kysyi, kun Calder lähti suuntaamaan portaita alas kohti liikettä. "Tee mitä haluat", prinssi vastasi kohauttaen harteitaan.

 

Calderin ja Mustafan yhteisestä sopimuksesta kapinallisarmeija pysytteli rauhallisena ennen Raoulin syntymäpäiviä. Prinssi ei halunnut aiheuttaa ylimääräistä stressiä serkkunsa vanhemmissa, varsinkin kun Rebecca alkoi vihdoin hyväksyä prinssin jälleen. Vaikka Calderin välit tätiinsä eivät ikinä olleet olleet turhan läheiset, ja tuskin koskaan tulisivat olemaan, hän päätti kunnioittaa naisen toivetta yrittää pehmentää edes hetkeksi palatsin ilmapiiriä. Kuitenkin juhlimisten jälkeen prinssi suunnitteli jo seuraavaa liikettään kapinallisarmeijan osalta. Hän oli ollut jo tarpeeksi kauan poissa kuvioista, että oli aika herätellä jälleen hänen kannattajiensa uskoa prinssiin.

 

Prinssin ei lopulta tarvinnut paljoa tehdä itse juhlien eteen, Rebeccan ottaessa tapahtuma täysin omalle vastuulleen. Syntymäpäiviä ei juhlittaisi niinkään koko kaupungin voimin, mutta itse palatsin nainen aikoi koristella katosta lattiaan ja kutsua Vinemarin vaikutusvaltaisimmat suvut paikalle. Raoul kuitenkin oli jo virallisesti aikuinen, ja Rebecca suunnitteli etsivänsä pojalleen mahdollista tulevaa puolisoa juhlan aikana. Juhlapoika itse ei kuitenkaan juuri ilahtunut kuullessaan äitinsä suunnitelmista.

 

"Mikä siinä on vialla? Tuhansittain kauniita naisia tulemassa katsomaan sinua?" Calder kysyi kiusoitellen serkultaan näiden viettäessä aikaa kahden palatsin pihamaalla. "Sinun minä olisin kuvitellut ymmärtävän... En vain jaksaisi olla näytteillä kuin mikäkin eksoottinen elukka", Raoul huokaisi. "No olet sinä aika eksoottinen elukka, jos minulta kysytään", prinssi tokaisi, serkkunsa tönäistessä tätä nauraen vastaukseksi. "Ihan totta. Jos minulta kysytään, niin on se aika erikoista, kuinka sinä et ole yhtään innostunut juhlistamaan itseäsi." "Jos kyse olisi vain syntymäpäivästä, niin se voisi ollakin ihan hauskaa", Raoul myönsi, Calderin nyökätessä ymmärtäväisesti. Hän alkoi vihdoin keksiä, mistä kenkä puristi. "Mokoma tylsä romantikko", prinssi tokaisi. "Mikä siinä muka niin väärin on valita nainen tunteen perusteella tittelin sijaan?" "Ei kai mikään, mutta on tuo silti aika odottamatonta." Raoul ei ollut varma, ymmärsikö serkkunsa näkökannan. Tietenkin se oli täysin normaalia, että aateliston lapset naitettiin toisilleen, mutta oliko se nyt niin ihmeellistä ettei Raoul halunnut itse olla vain kauppatavara sukujen välillä.

 

"Entä itse? Miksei sinulla ole edes kihlattua? Tai tuossa iässä minä odottaisin jo kohta vaimoakin sinulle", Raoul kysyi vaihtaen aihetta. "Ei kuninkaalla ole ollut aikaa tai kiinnostusta miettiä asiaa. Kai hän ei halua minun lisääntyvän tai jotain?" "Huonompi juttu vain, että sinä lisäännyt siitä huolimattakin", Raoul naurahti, Calderin leikkisästi käskien serkkuaan pitämään suunsa kiinni. "Kohta hän lähettää armeijan etsimään kaikkia niitä lehtolapsia, enkä edes minä itse tiedä, montako niitä on", Calder naurahti. Hän tiesi ainakin kahdesta, mutta sitä hän ei tulisi koskaan myöntämään kenellekään. "Varmaan Amirmoezin lapsien määrästä ainakin puolet on sinun seikkailujesi tulosta." "Hei, olen minä vaikuttanut pääkaupungin ulkopuolellakin!"

 

"Raoul-herran syntymäpäiväjuhlien jälkeen sinut palautetaan takaisin tehtäviisi prinssin henkilökohtaisena henkivartijana", kapteeni kertoi Elille. Nuori vartija pääsisi pian takaisin prinssin vierelle, kapteenin katsottua hänen kärsineen rangaistuksensa. "Kiitoksia, kapteeni", Eli vastasi kumartaen. "Juhlien ajaksi haluan sinun kuitenkin vielä pysyttelevän normaaleissa vartijan tehtävissäsi. Tällä kertaa kuitenkin pääset vartioimaan itse tilaisuuden turvallisuutta. Saatat olla Mishran sukua, mutta odotan sinun silti juhlasta huolimatta kykenevän pysyttelemään tehtäviesi tasalla. Kreivin vaimon mukaan juhlassa on myös tarkoitus hakea hänen pojalleen puolisoa, mikä ei sinua kosketa, ja näin virallisia tervehdyksiä lukuun ottamatta voit hyvin olla töissä samalla", kapteeni ohjeisti, "Odotan sinun myös pukeutuvan sekä virkaasi että juhlatilanteeseen soveliaasti. Olen päättänyt sijoittaa sinut juhlasaliin työvuorosi ajaksi, ja sen pitäisi olla tarpeeksi. Onko sinulla kysyttävää?" "Ei, kapteeni", Eli vastasi. Nuori vartija hillitsi itsensä, vaikka hänen olisi oikeasti tehnyt mieli hyppiä ilosta. Hän pääsisi työskentelemään samalla mahdollisesti prinssin vierellä, mikäli tämä ei poistuisi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Lisäksi Eli pääsisi näkemään perhettään: vanhempiaan, isoveljeään ja pikkusiskoaan.

 

Juhlailta lähestyi, ja viimeiset päivät ennen sitä vartijat kävivät läpi usein omat tehtävänsä ja työvuoronsa. "Tämä on ensimmäinen kerta, että sinä toimit vartijana suuremmassa tilaisuudessa?" vanhempi vartija kysyi Eliltä, kun he kävivät jo lähes viimeistä kertaa päivän kulkua läpi. "Itse asiassa ensimmäinen tehtäväni oli Hadeksen juhlan aikoihin, mutta se..." Eli vastasi. Hän ei oikein osannut puhua tapahtuneesta, se päivä oli ollut täysi katastrofi. "No, tällä kertaa aiomme pitää huolen, ettei sama toistu Raoul-herran syntymäpäivillä. Suurta huolta ei pitäisi olla, sillä prinssillä on hyvät välit serkkunsa kanssa ja juhlat sijoittuvat palatsin muurien sisäpuolelle. Ne, jotka haluavat juhlia kaupungissa, ovat ottaneet omat vartijansa mukaan ja joitakin palatsin vartijoista on pyydetty myös avustamaan. Kuitenkaan näitä tehtäviä ei tule sinulle", vanhempi vartija selitti. "Selvä." "Tietäähän kaikki varmasti, milloin heidän tulee olla ja missä?" Ryhmä vartijoita vastasi myöntävästi. "Ja muistatte, miten tarkistusreitit kulkevat?" Jälleen myöntävä vastaus. "Selvä. Huomenna aamulla käymme vielä tarkistamassa, paikan läpi ennen juhlallisuuksien alkua, jotta kaikki näkevät paikan vielä ennen vuoronsa alkua ja tietävät mitä kautta kulkea. Kreivin vaimo on täyttänyt juhlasalin melko suurelta osin, ja suuren ihmismäärän kanssa liikkuminen heidän joukossaan saattaa hankaloitua. En kuitenkaan halua kenenkään teistä häiritsevän juhlallisuuksia."

 

Eli jäi vielä paikalle kokouksen päätteeksi huomatessaan, että vain muutama vartija poistui. "Tuota, oliko meillä vielä jotain lisää?" Eli kysyi hämillään, vilkuillen ovelle menneitä vartijoita. "Ei enää mitään työtehtäviin liittyvää. Voit lähteä, jos haluat", vartijoiden esimies totesi rauhallisesti istuen pöydässä muutaman vanhemman vartijan kanssa. Eli otti muutaman askeleen ovea kohti, vilkaisten vielä kummissaan vanhempia vartijoita. "Haluatko sinäkin lyödä vetoa?" yksi heistä lopulta kysyi. "Vetoa? Mistä?" harrastivatko vartijat uhkapelejä vapaa-ajallaan? "Eli ei taidakaan vielä tietää... Vaikka hän on ollut prinssin seurassa jo pitkään", eräs toinen vartija naurahti, esimiehen hymyillessä myös huvittuneesti. Eli tunsi verensä alkavan kiehumaan. Taas jotain, mitä hän ei tiennyt. Ja koskiko asia prinssiä, sillä miehet olivat ottaneet tämän puheeksi? "Katsos, hommahan on näin, että kuten tiedät itsekin prinssin luonteen, tämä ei juuri kieltäydy naisseurasta. Hän on ollut jo pitkään sellainen, ehkä jo heti kun ymmärsi mitä alapäällään voi tehdä. Aina toisinaan olemme lyöneet vetoa, kuka kävelee aamulla ulos prinssin huoneesta", vartijoiden esimies naurahti, saaden Elin tuijottamaan miehiä ällistyneenä. "Te... lyötte vetoa tuollaisesta?" "Nyt muutaman vuoden ajan emme ole oikein voineet, prinssin ollessa juhlapäivinä enemmän kaupungilla, mutta lyömme vetoa silti, josko ihme sattuisi tapahtumaan ja joku arvaisi oikein", toinen vartija naurahti, "Haluatko sinäkin? Tunnet prinssin hyvin, joten saattaisit pärjätä." Eli tuijotti miehiä kuitenkin edelleen sanattomana, ennen kuin lopulta kääntyi ja poistui huoneesta, kuullen vartijoiden naurahtavan hänen peräänsä ja jatkavan omaa peliään.

 

Juhlapäivä koitti lopulta, ja useat arvovaltaiset suvut tulivat juhlimaan palatsiin kuninkaan veljenpojan syntymäpäivää. Raoul itse yritti parhaansa näyttää iloiselta, mutta aina välillä väsynyt ilme pääsi karkaamaan pojan kasvoille. Calder viihdytti itseään katsomalla serkkunsa uupumusta ja naurattamalla naisväkeä. Eli seurasi sivusta juhlaa, ja lopulta siirtyi vartiointitehtäviin. Hän saattoi nähdä, miksi hänen vanhemmat kollegansa löivät vetoa siitä, kuka viettäisi yönsä prinssin sängyssä, tämä kun tuntui keskustelevan vain naisten kanssa. Olisi luullut, että Calder olisi yrittänyt voittaa aatelisia puolelleen, mutta Eli uskoi, että prinssi todennäköisesti enemmän suututtaisi näitä viemällä jonkun heidän tyttäriensä viattomuuden.

 

Myös Douglas oli päättänyt ottaa osaa juhlaan muutenkin kuin vain tehden pikavisiitin. Kuningas keskusteli kaikessa rauhassa useiden vieraidensa kanssa, vilkasten aina sopivassa välissä halveksuvasti poikaansa. "Olen kuullut, että teillä on ollut viime aikoina vaikeaa. Oli kauheaa kuulla, mitä prinssi julkesi tehdä", eräs kreiveistä totesi, vilkaisten Calderin suuntaan. "Kiitos. Calder on jo nuoresta asti ollu mahdoton tapaus, ja pelkään aina mitä hän tekee seuraavaksi", Douglas vastasi, yrittäen rauhoittaa päänsärkyään, mitä pojastaan puhuminen aiheutti, hieromalla ohimoaan. "Teillä on olllut rankkaa. Kertokaa heti, mikäli sukuni voi olla avuksi. Tietäkää, että tulen aina kannattamaan teitä, kuningas." Douglas vastasi miehelle kohteliaalla hymyllä. Hän halusi uskoa toisten sanoihin, mutta oikeasti kuningas luotti vain veljeensä. Kuitenkin tätä huolestutti suuresti, kuinka läheisiä prinssi ja Raoul olivat.

 

"Veli, vaikutat uupuneelta", Edgar sanoi, astellen Douglasin rinnalle. "En ole ollut Calderin kanssa samassa huoneessa vuosiin, en näin pitkää aikaa. Ja tuo piru on kuin kotonaan viettelemässä viattomia puolelleen ja varastamassa kunniallisten miesten tyttäret", Douglas vastasi ja vilkaisi jälleen poikaansa, joka nauroi kolmen naisen ympäröimänä. "Voin vain huokaista helpotuksesta, että Raoul syntyi pojaksi", Edgar sanahti, hakien omaa poikaansa katsellaan. Tämä oli miehen vaimon kanssa keskustelemassa toisen perheen kanssa. Näillä oli nuori ja erittäin viehättävä tytär mukanaan, ja Edgar pohti, tulisiko tästä tytöstä hänen miniänsä. "Rebeccalla oli hyvä tarkoitus mielessään, kun hän kutsui kaikki paikalle." "En syytä vaimoasi mistään. Rebecca on hyvä nainen, joka ymmärtää laittaa Sharman suvun etusijalle. Itse en kuitenkaan voi tehdä samaa kuningassuvun suhteen. Kieltäydyn etsimästä Calderille vaimoa. Hyvä vain, jos tuo paholainen jää lajinsa ensimmäiseksi ja viimeiseksi", Douglas vastasi. Hän oli aikoinaan toivonut normaalia perhettä vaimonsa kanssa, mutta sen sijaan hänellä ei ollut enää kumpaakaan, vaimoa saati lasta.

 

Oli jo myöhä ilta, ja vanhimmat juhlijat olivat jo lähteneet lepäämään, kun Raoul hakeutui serkkunsa seuraan. "Löysitkö etsimäsi?" Calder kysyi virnuillen leikkisästi. "En tiedä haluanko edes arvata, mitä tarkoitat", Raoul vastasi. Pojan silmät olivat vain puoliksi auki väsymyksestä, mutta tämä jaksoi hymyillä, varsinkaan kun se ei enää ollut pakollista. "Tarkoitin vain, että löysitkö ketään toista romantikkoa itsesi lisäksi", prinssi selvensi, Raoulin naurahtaessa helpottuneena. "Pelkäänpä etten ole tarpeeksi romantikko uskoakseni rakkauteen ensi silmäyksellä." "Ja sinua nuoremmat ovat vielä siinä hankalassa iässä, ettei heitä vielä voi oikein naisiksi kutsua." "Hiljaa siinä", Raoul käski nauraen ja löi prinssiä kevyesti. "Minähän yritän vain auttaa. Tiedätkös, saatan hyvinkin tietää pari naista, joista voisit pitää..."

 

Aamulla saapuessaan herättämään Calderia Eli sai todellakin huomata, että prinssi todella jakoi vuoteensa jonkun aatelisneidon kanssa. Nuori tyttönen kiljahti kuullessaan oven avautuvan ja huomatessaan vartijan. Eli sulki nopeati oven ja pahoitteli naama punaisena. Hänestä oli näyttänyt, että nuori nainen oli itsekin vasta heräämässä. Kuitenkin varsin pian vartija unohti nolostuksensa, kiukun noustessa pintaan. Hän oli jo aikeissan lähteä oven takaa, mutta koputtikin sitten puiseen oveen. "Arvon leidi, en haluaisi olla vaivaksi, mutta voisitteko herättää prinssini?" Eli kysyi. Hän ei aikonut antaa Calderin käyttää naista hyväkseen voidakseen nukkua pitkään. Oven takaa kuului arka vastaus, jonka Eli oletti olevan myöntävä, ja poistui oven takaa.

 

Vasta paljon myöhemmin Eli näki prinssin jälleen, astellen nopeasti tämän eteen. "Teidän ei ole sopivaa maata satunnaisten aatelisnaisten kanssa noin holtittomasti", nuori vartija äksyili. "Mistä sinä muka tiedät, olenko nukkunut kenenkään kanssa?" Calder kysyi laiskasti. Tämä oli väsynyt, mikä teki selväksi, ettei prinssi ollut juuri yöllä nukkunut. "Saanen huomauttaa, että minun oli tarkoitus siirtyä tänään takaisin palvelukseenne. Tulin aamulla herättämään teitä, ja näin kyllä ettette nukkuneet yksin. Mitä jos leidillä on aviopuoliso? Tai edes vain kihlattu? Haluatteko suututtaa jonkun?" Olkiaan välinpitämättömästi kohauttaen Calder kääntyi lähteäkseen pois, mutta Eli tarttui nopeasti prinssiä ranteesta. "Prinssini, ettekö voisi kerran elämässänne miettiä, mitä seurauksia tuollaisilla teoilla voi olla?" Eli kysyi, yrittäen vedota Calderin järkeen. Laiskasti prinssi käänsi uudestaan huomionsa vartijaan. "Haluan vain nauttia elämästäni, sinunkin pitäisi yrittää välillä hellittää hieman." Eli seurasi katseella, kun Calder käveli puun varjoon, heittäytyen selälleen makaamaan. "Vielä joku päivä vihainen aviomies tulee ja puukottaa teidät hengiltä." "On sinun tehtäväsi pitää huolta, ettei niin käy", Calder vastasi hymyillen silmät kiinni. Eli ei kuitenkaan osannut aavistaakaan, millaisia kujeita prinssin mielessä alkoi kehittyä sen sanottuaan.

 

// Elikkäs, ajattelin nyt tähän väliin paljastaa tämän osan alussa esittämäni "arvoituksen" vastauksen. Alkuperäisten ajatusteni mukaan Calderin oli tarkoitus olla syntynyt syksyllä, marraskuussa. Tuohon aikaan syntyneet päätyvät olemaan horoskooppimerkiltään joko skorpioneja tai jousimiehiä. Itse huomasin tämän huvittavana, kun Calder aloitti tähtitieteen opiskelun, ja prinssi esitteli Selenelle, kuinka tunnistaa skorpionin tähtikuvio taivaalta Antareksen, skorpionin sydäntä kuvastavan tähden avulla. <33

Tarinassa käytetyt laulun sanat:

David Cook - Permanent

The Rasmus - Living in a world without you

The Bangles - Eternal flame

A Great Big World feat Christina Aguilera - Say something (I'm giving up on you)

Aviators - Building better worlds (Acoustic version)

Krewella - Surrender the throne

Barns Courtney - Glitter and gold

Nyco Lilliu - Un monde à changer

Digital Daggers - Still here

Jasmine Thompson - Adore

 

Laucianin ranskankieliset repliikit:

Chiot - koiranpentu

Chaton - kissanpentu

Est-ce que je peux t'appeller Biscotte? Parce que je te trouve craquante - Can I call you Cookie? Because I find you irresistable

Est-ce que le soleil vient de se lever ou c'ect toi qui m'as souri? - Did the Sun just rise or did you smile at me?

©2018 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com