Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Leikimme silloin Garethin kanssa järven jäällä. Oli kylmä talviaamu, juuri joulun jälkeen. Muistan edelleen Garethin iloisen naurun kun hän osui minuun lumipallolla tai toinen meistä liukastui kun juoksimme kilpaa. Edes pakkanen ei haitannut meitä. Garethin nauru oli kuin aurinko, se lämmitti vaikka viima puhalsi poskemme ja nenämme punaisiksi. En koskaan unohda sitä räsähdystä, joka kuului täysin yllättäen allamme tuona aamuna. Jää petti kun juoksimme Garethin kanssa kilpaa ja kumpikin meistä tippui jäiseen veteen. Muistan vieläkin sen kauhun kun yritimme räpiköidä ylös reiästä. Lopulta vain minä selvisin. Garethin voimat loppuivat ja hän vajosi kylmän järven pohjaan.

 

Heräsin hikisenä ja uupuneena, nousten huohottaen istumaan. Siitä oli kymmenisen vuotta kun paras ystäväni hukkui joulupäivänä järven jäällä leikkiessämme. Olin silloin 11, Gareth minua vuoden vanhempi. Olin ottanut ystäväni mukaan pieneen maalaiskylään viettämään joulua perheeni kanssa mummolaan. Olimme saaneet taistella kunnolla, ennen kuin Garethin vanhemmat olivat hyväksyneet idean. Järkytys oli heille sanoinkuvaamaton, kun he saivat kuulla poikansa hukkuneen samaisella retkellä. Yhteydet perheidemme välillä katkesivat samantien. En voi sanoa ihmetteleväni asiaa yhtään, enhän itsekään ole päässyt asiasta yli, nähden vieläkin painajaisia.

 

”Liaaaaaam”, pikkusiskoni Lilian huudahti ja koputti oveen. En ehtinyt vastata mitään, kun tyttö jo rynnisti huoneeseeni samalla kun puhelimeni herätys pärähti soimaan. ”Kyllä kyllä, olen hereillä”, mutisin hieman ärtyneenä. En koskaan ollut ollut mitenkään aamuihminen. Äänensävystäni välittämättä pikkusiskoni tanssahteli huoneeseen, tuoden samalla minulle voileipää ja pillimehun. Olimme tänään lähdössä junalla isovanhempieni luokse, kyllä, juuri samojen joiden luona vieraillessamme Gareth oli menettänyt henkensä. ”Syö ja herää äkkiä”, pikkusiskoni hoputti tohkeissaan. En kai voinut syyttää häntä, tyttö oli aina viihtynyt isovanhempien luona. Minä sen sijaan en ollut Garethin kuoleman jälkeen käynyt siellä kertaakaan. ”Pysyhän nyt nahoissasi, ei se juna sinua vielä pariin tuntiin ole jättämässä kyydistä”, yritin kuullostaa hyväntuuliselta väsymykseni läpi, ja se taisi mennä täysin läpi siskolleni joka vain nyökytti ja tanssahteli ulos huoneestani.

 

Tuijotin hetken leipää ja mehupurkkia käsissäni, alkaen hitaasti syömään. Se hieman helpotti huonoa oloani, pikkusiskoni ystävällinen ele, muttei silti kuitenkaan täysin poistanut siltä solmua sisältäni, joka tuntui vain kasvavan sitä mukaa kun kello tikitti eteenpäin. Lopulta tuntui, kuin oksentaisin, miettiessäni mummolaa, joten puolet leivästä jäi syömättä. Tilanne oli, että muuttaisimme hetkeksi mummolaan asumaan pikkusiskoni kanssa, sillä vanhempamme joutuivat lähtemään töihin ulkomaille, eikä Liliania voinut jättää ilman huoltajaa. Minä lähdin taas mukaan eräänlaiseksi tukipilariksi vanhuksille, eihän nyt seitsemättä vuosikymmentään elävät vanhukset nyt sentään 12-kesäisen tytön perässä jaksa koko aikaa juosta. Ei minulla varsinaisesti ollut mitään syytä olla menemättä mukaan, muuta kuin kummittelevat muistot, mutta ei minulla ollut mitään nykyisessä kotikaupungissakaan. Tein pätkätöitä eri paikoissa vain koska en ollut peruskoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan minnekään. En vain ollut v oinut, henkinen jaksamiseni ei kestänyt sitä.

 

Lopulta seisoin junalaiturilla odottamassa junaa, joka veisi minut ja siskoni pieneen maalaiskylään keskelle ei mitään. Lilian hypähteli ja tanssahteli vieressäni innoissaan, hän ei edes jäänyt suremaan kavereitaan, vaan oli sopinut olevansa näiden kanssa paljon yhteydessä välimatkasta huolimatta. Eikä mikään tietenkään vierailuitakaan estänyt, mikäli mahdollisuus tulisi. Vilkaisin vieressäni täpinöissään tärisevää tyttöä, jonka punaruskeat saparot heiluivat tämän kasvojen ympärillä, ulottuen lapaluiden tasolle. Pisamat tytön kasvoissa suorastaan loistivat kilometrien päähän, ja tämän syvänvihreät silmät olivat täynnä elämäniloa, josta olin hieman kateellinenkin hänelle. Tytön iho oli hieman saanut väriä kesän aikana, vaikka olihan tätä vielä vähän jäljelläkin. Enemmänkin Lilian näytti joltain keijukaiselta tai menninkäiseltä siinä vieressäni pörrätessään, hän oli ihan normaalimitoissa ikäisekseen tytöksi. Odotin kauhulla, milloin tämän murrosikä alkaisi, sehän ei kuitenkaan enää kaukana ollut. Normaalisti Lilian oli hyvin iloinen ja hyväntuulinen, yrittäen nähdä kaikessa sen valoisan puolen. Hän oli myös melko fiksu, älykkäämpi kuin minä olin ollut hänen ikäisenään. Eniten tyttö kuitenkin näytti nauttivan urheilusta, jalkapallon ollen hänen ehdoton suosikkinsa. Samoin tämä kuitenkin rakasti erilaisten tarinoiden lukemista, ja tykkäsi erityisen paljon klassikoista. Hieman hassu aihevalinta ehkä niin nuorelle, mutta mikäpä minä olin tuomitsemaan tuon mielenkiinnon kohteita.

 

Lilianiin verrattuna minä taas olin täysin tämän vastakohta. Ehkä hieman alipainoisen puoleinen, normaalipituinen kuitenkin, kalpea jurokki. Lähes mustat hiukseni olivat päässeet kasvamaan pitkiksi, itse asiassa ollen ehkä jopa hieman pidemmät kuin pikkusiskollani. Silmäni olivat keskiruskeahkot, ja aina väsyneen näköiset huonon nukkumisonneni vuoksi. Kaikin puolin hiljaisen ja etäisen näköinen tyyppi, ja oli joku joskus sanonut ettei hämmästyisi jos olisin narkkari. Ei kovin imartelevaa, mutta en muutenkaan ollut kovin sosiaalinen tapaus, joten en suuremmin jaksanut välittää ihmisten mielipiteistä. Olkoonkin, että silloin kun en ollut tekemässä pätkätöitä, en edes harrastanut mitään. Vapaa-ajastani suurin osa meni yrittäen torkkua, tai katselin vain televisiota näkemättä kuitenkaan mitään. Joskus jos sattui hyvä elokuva tulemaan niin sen saatoin katsoa, mutta harvemmin. Tosiaan, Lilianiin verrattuna olin täysin hyödytön laiskuri, mutta ei minua haitannut että olimme kuin yö ja päivä. Ehkä siksi olimmekin juuri niin hyvissä väleissä, Lilian jaksoi olla iloinen seurassani ja joskus jopa hieman yritti kirkastaa päiviäni, kun taas minä sain tytön aina rauhoittumaan kun tämä innostui jostain himpun verran liikaa.

 

Lopulta näimme, kun juna alkoi lähestyä laituria ja Lilian menetti malttinsa täydellisesti. ”Se tulee! Se tulee!” hän huudahti innoissaan hypähdellen paikoillaan. ”Tulee tulee, mutta ei tuo sinun riehuminen sitä nopeammaksi kuitenkaan tee”, koitin naurahtaa kuivalle vitsilleni. Lilian olisi varmana tehnyt vaikka kuperkeikkoja jos juna olisi tullut sillä sekunninkaan nopeammin. Naurahtaen sisko kääntyi näyttämään minulle kieltä, mutta en välittänyt lapsellisesta eleestä, nostin vain painavammat kassit jotta Lilian voisi kantaa kevyempiä. ”Kai sinulla on liput”, tyttö yllättäen kysyi. Kaivelin liput takkini taskusta, ojentaen tytölle tämän oman lipun. Heti kun pääsimme sisälle junaan, tyttö etsi jo innolla paikkojamme, ja olikin jo löytänyt ne ennen kuin olin ehtinyt edes puoleenväliin käytävää. Muutama vanhempi pariskunta hymyili hänelle, mutta hiljeni heti kun he huomasivat lapsen olevan minun seurassani. Yleinen reaktio, jälleen kerran, joten en suuremmin siitäkään välittänyt. Myös muutama kyydissä oleva teini nurisi hieman kovaäänisen siskoni vuoksi, mutta koska Lilian ei huomioinut heitä, ei minullakaan ollut syytä. Kun olin saanut tavaramme laitettua paikkojemme yläpuolelle, istuin siskoni viereen odottamaan kuinka juna lähtisi vihdoin liikenteeseen ja voisin alkaa henkisesti valmistautua kohtaamaan painajaiseni.

 

Matka uuteen kaupunkiin ja rautatieasemalta taksilla mummolaan tuntui kuluvan aivan liian nopeasti minun makuuni. Vaikka siinä olikin kulunut yhteensä useampi tunti, olisin voinut mielelläni nukkua tai vain ”unohtaa” nousta oikealla asemalla, mutta ei. Ja vaikka olisinkin onnistunut muuten suunnitelmassani, niin Lilian olisi pitänyt huolen, etten olisi jäänyt matkasta pois. Olinhan minä muutenkin myös loistava kantoapu tytölle, mutta uskoin tämän ihan todella haluavan minunkin olevan mukana. Katselin ikkunasta ulos taksissa istuessani Lilianin jutellessa innoissaan kuskille. Tutut maisemat vilahtelivat silmieni ohi, toki hieman erilaisina kuin muistin ne mutta suuren osan paikoista osasin edelleen nimetä, vaikken ollutkaan käynyt täällä kymmeneen vuoteen. Lopulta kaksikerroksinen punainen puutalo ilmestyi näkyviin hieman kaupungin ulkopuolella ja tiesin meidän olevan perillä. Piha oli hieman muuttunut sitten viimenäkemän, mutta mummola se oli edelleen. Rogers, isovanhempieni koira, makoili kuistilla laiskasti. Rogers oli vanhaenglanninlammaskoira, joka oli laiskistunut nähtävästi iän myötä, tai sitten täällä kävi sen verran usein porukkaa ettei se jaksanut autoista välittää. Joka tapauksessa koira vain nosti päätään, mutta jatkoi melkein saman tien laiskotteluaan, kiinnostuen vasta kun isovanhempamme astuivat ulos talosta.

 

Lilian ryntäsi tervehtimään ensimmäisenä isovanhempia, ja vanha Rogerskin heräsi taas, innostuen ja pyörien tytön ympärillä kuin koiranpentu. Miten noin vanhassa koirassa riitti virtaa, oli täysi mysteeri minulle, mutta Rogers oli ollut isovanhemmillani jo silloin kun viimeksi olin täällä. Itse maksoin taksin ja aloin kuskin kanssa purkamaan tavaroita autosta. Isoisäni Steven tuli myöskin auttamaan, mutten sallinut vanhuksen ottaa painavimpia laukkuja vaan kannoin ne itse, laskien kuistille, että Lilian voisi napata omat laukkunsa ja mennä sisälle halutessaan. Rogers taas häselsi ympäriinsä innoissaan, mutta isovanhempani tai Lilian eivät tuntuneet välittävän, eikä koira juuri minuakaan haitannut, vaikka isokokoisena se olikin paljon tiellä. Isoäitini Margareth halasi minua samantien kun pystyi, toivotellen tervetulleeksi ja kaikki muutkin perusasiat, mitä minulle kuului ja muuta. Pidin kuitenkin vastaukseni varsin lyhyinä, olin ehkä hieman vieraantunut kaiken tämän ajan jälkeen isovanhemmistani ja tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi. ”Sopiiko tässä polttaa?” kysyin kun epäilin vanhan naisen kyselytulvan olevan ohitse. ”Vai olet sinä sellaisenkin huonon tavan ehtinyt oppia...”, nainen tuhahti mutta hymyili lempeästi, ”Mutta saathan sinä, aikuinen mies jo kuitenkin.” Nyökkäsin kiitokseksi ja istuin pehmeälle puutarhatuolille, isoisäni istuen pöydän toiselle puolelle tupruttelemaan piippuaan. Lilian meni mummoni kanssa sisälle, ilmeisesti katsomaan missä Lilian nukkuisi, minä voisin hyvinkin heittää omat tavarani sisälle parin tupakan jälkeen.

 

”No, mitä vanha Rogers”, naurahdin koiralle kun se tuli viereeni nuuhkimaan sylissä lepäävää kättäni. Rapsutin pörröistä koiraa korvien takaa, ja taisin päästä tämän testin läpi, sillä Rogers jäi siihen viereeni kerjäämään huomiota. ”Ei se ole Rogers, vanha kaveri kuoli kuutisen vuotta sitten. Syöpään”, isoisäni keskeytti, ja tunsin pienen ikävän pistoksen rinnassani. ”Otan osaa”, sanoin, tietämättä oliko se hyvä vastaus, mutta moinen ei isoisääni haitannut. ”Rita ei kestänyt menetystä, hän onkin aina ollut koiraihminen. Vajaan vuoden päästä Rogersin kuolemasta hänen oli pakko saada uusi koira taloon, ja niin Pickle tuli meille. Pennun perässä juokseminen ei enää tässä iässä ole helppoa ja Pic on ehkä jopa villimmi kuin Rogers koskaan oli, tai kukaan koirista häntä ennen.” En edes muistanut, että isoisä kutsui isoäitiä Ritaksi. Joskus lapsena olin kysynyt asiaa, ja isoisä oli muistaakseni selittänyt, että hänen Puerto Ricolainen verensä ei sallinut hänen kutsuvan isoäitiä mitenkään muuten. Mutta hetkinen... Pickle? ”Pickle? Kuka oikein nimeää koiransa noin?” kysyin, yllättäen hieman huvittuneena. ”Ritalla on ihmeellinen mieltymys kummallisiin nimiin, mutta eikös se sovi hänelle?” vanhus kysyi ja Pickle meni ison peltisen suolakurkkupurkin luokse lipomaan vettä. En voinut olla hymähtämättä näylle.

 

Kun olin saanut polteltua tarpeekseni ja viettänyt loppupäivän muistellessa menneitä isovanhempieni kanssa samalla kun Lilian tutki uutta ympäristöään, ystävystyen Picklen kanssa ja löytäen myös isovanhempieni kaksi kissaa, Lulun ja Lunan. Ne sentään oikeasti olivat vanhoja kissoja, Lulu kauniin ruskea ja Luna valkoinen, jolla oli muutama musta laikku. Molemmat vielä pitkäkarvaisia, koska isoäidillä oli joku ihme into pitkäkarvaisiin lemmikkeihin. Vaikka kuistilla oli ehkä hieman vaikuttanut että löytäisin yhteisen sävelen isoisäni kanssa, keskustelu pysyi silti hieman kankeana ja jollain tavalla luonnottomalta. Isovanhemmat kyselivät peruskysymyksiä elämästäni, minä vastailin hieman töksäytellen. En muutenkaan ollut kovin monisanainen eikä elämäni ollut mitenkään erityisen erikoista. Edes pätkätöistäni ei ollut mitään kerrottavaa, en ollut missään tarpeeksi pitkään että olisi tapahtunut mitään erikoisen mielenkiintoista tai hauskaa. Muutamia kavereita minulla jäi kaupunkiin, joiden kanssa en ollut erityisen läheinen. Kävimme aina silloin tällöin parilla kaljalla yhdessä ja siihen se usein jäikin. Naisten perässä en edes viitsinyt juosta, seurustelu oli ehkä murrosiässä ollut hieman mielenkiintoista ja oli minullakin muutama tyttöystävä ehtinyt olla, mutta ei mitään pitkiä tai kovin vakavia suhteita, ja niitäkin oli miltei säälittävän vähän. Saatoin hieman nähdä isoäitini olevan pettynyt etten kertonut mitään mielenkiintoista elämästäni, ja olin helpottunut kun kello näytti tarpeeksi paljon, että saatoin sen varjolla siirtyä nukkumaan, ilman että vaikuttaisin välttelevän heitä.

 

Makasin vain sängyllä tuijotellen kattoa vanhassa huoneessani. Olin aina yöpynyt tässä samassa huoneessa, joten tavan vuoksi kaiketi olin taas täällä, mikä oli ehkä hieman huono idea. Muistot Garethista tuntuivat elävämmiltä huoneessa jossa olimme valvoneet yhdessä pitkälle yöhön ja jonka ikkunasta olimme karanneet leikkimään ulos ettemme herättäisi isovanhempiani. Kuulin alakerrasta soivan seinäkellon ilmoittavan, että kello oli jo kaksi, enkä vieläkään ollut saanut nukuttua silmänräpäystäkään. Hermostuneena nappasin viltin, sytkärin ja tupakka-askini mennäkseni polttamaan pari kuistille, jos se hieman rauhoittaisi että saisin edes hieman nukuttua. Yritin hiipiä niin hiljaa kuin mahdollista, mutta portaiden narina jalkojeni alla kuulosti hiljaisuudessa kuin olisin tömistellyt. Ilmeisesti se herätti Picklen, joka jo häntäänsä heilutellen odotti portaiden alapäässä. Kiitin onneani, ettei koira kuitenkaan innostunut haukkumaan, joten onnistuin hipsimään ulos, nyt uuden rikostoverini kanssa.

 

Viileä tuuli puhalsi heti vilttini läpi, eikä minulla ollut muuta kuin bokserit ja hihaton paita sen alla. Kengätkin olin jättänyt sisälle odottaen yön olevan lämmin, joten kirosin hiljaa typeryyttäni. Onnekseni kuitenkin Pickle tuli heti viereeni hakemaan huomiota, ja koiran paksu ja lämmin turkki tuntui taivaalliselta. Nostin tupakat ja sytkärin pöydälle, etten hävittäisi niitä ja polvistuin rapsuttamaan koiraa. Pian huomasin kuitenkin nojaavani jo talon seinää vasten koiran puoliksi nukkuessa sylissäni, ihanan lämpimänä ja rauhoittavana. Muistin jonkun joskus sanoneen, että eläimet ovat parasta lääkettä jos on huolia, ja Pickle todisti sen juuri sillä hetkellä todeksi. Hetken päästä huomasin nimittäin upottavani kasvoni koiran pehmoiseen turkkiin ja itkeväni hiljaa tuskaani, mitä kaikki muistot tästä paikasta toivat pinnalle. Pickle vaikutti olevan hieman hämillään tilanteesta, mutta antoi minun olla siinä, nojaten päätäni tämän kylkeen. Olimme melkoisessa solmussa siinä kuistilla, mutta se ei haitannut yhtään, koiran tuoma rauhallisuus oli kuin taikaa ja unohdin täydellisesti siinä hetkessä, että olin pahimman painajaiseni maisemissa.

 

Heräsin aamulla siihen, kun joku yritti avata ovea sisältäpäin. En edes ollut tajunnut, että olin nukahtanut siihen kuistille, ja työnsin painavan koiran pois päältäni ja annoin isoäitini avata oven. ”Liam, mitä ihmettä sinä täällä pihalla teet?” hän kysyi ihmeissään. En ehtinyt vastata kysymykseen, sillä aivastus karkasi heti. Olin kylmissäni ja tärisin kuin haavan lehti siinä kuistilla seisoessani, en edes älyten tulla sisälle. ”Tule nyt lapsi hyvä sisälle sieltä, ennen kuin vilustut”, vanhus sanoi ja seurasin koiraa joka oli jo raivannut tiensä isoäidin ohitse. ”E-en vain saanut yöllä unta ja ajattelin mennä polttamaan muutaman tupakan... Kai minä sitten nukahdin siinä jossain välissä”, sopersin vastaukseni hampaat täristen niin, etten tiennyt saiko isoäiti muminastani lopulta mitään selvää. ”Mene nyt ihmeessä sänkyyn nukkumaan, toivottavasti et nyt heti tule kipeäksi”, nainen jatkoi ja työnsi minua portaiden suuntaan. Hän jopa vahti, että oikeasti kiipesin sänkyyn, ja lämpimän peiton alla ei enää ollut niin ahdistavaa maata. Tosin se ehkä johtui vain siitä että palelin ja olin aivan uupunut. ”Koitahan nyt levätä hieman lämpimässä ja toivotaan että päivällä olisit jo paremmassa kunnossa. Vaikka täällä vielä onkin kesä, niin illat ja yöt varsinkin alkaa olla jo melkoisen viileitä”, nainen jatkoi luentoaan, mutta suurin osa meni minulta täysin ohi, nukahtaen melkein heti.

 

Herätessäni oloni ei ollut yhtään parempi. Mikäli se edes oli mahdollista, saatoin vannoa sen olevan jopa huonompi kuin herätessäni ulkoa. Nenä oli täysin tukossa ja minua palelsi vaikka olinkin lämpimästi peittoon kääriytynyt ja tällä kertaa jopa sisällä talossa. Joka paikkaa särki, ja liikkuminen teki huonon ja huteran olon. Se oli sitten sillä selvä, olin heti ensimmäisen yön jälkeen onnistunut saamaan itseni kipeäksi täällä. Ei kovin hyvä alku, mutta ainakin se auttoi minua nukkumaan, ei ehkä kunnolla, mutta kuitenkin. Isoäitini ja Lilian huolehtivat minusta kuin olisin pahemminkin loukkaantunut, mikä oli kyllä toisaalta herttaista, mutta toisaalta myös varsin ärsyttävää ja uuvuttavaa. Kun jatkuvasti on joku kyselemässä onko kaikki hyvin ja tarvitsinko jotain, ja juuri kun tuntuu että vihdoin nukahtaa, kuulee oven narahtavan auki, kun toinen heistä on tulossa jälleen kerran vilkaisemaan tarvitsinko jotain. 

 

Olin ilmeisesti saanut nukutuksi jonkun verran, sillä heräsin siihen, kun Pickle nosti suuret tassunsa sängyn laidalle ja nuolaisi kasvojani. Oloni oli inhottavan nihkeä ja hikinen, eikä märkä lipaisu sitä ainakaan helpottanut. Lilian ja isoäitini ryntäsivät hetken päästä huoneeseen moittimaan koiraa, joka oli päättänyt ilmeisesti omin luvin tulla yläkertaan. Heikko hymy suli lopulta kasvoilleni ja naurahdin tilanteelle. Vaikka mummola itsessään ei ollut edelleenkään minusta miellyttävä paikka, ainakin täällä oli tapahtumien kannalta hauska olla. Aina sattui jotain hupsua ja hölmöä, ja isovanhempani olivat ehkä maailman herttaisimpia ihmisiä ikinä. Kuitenkin, kuten viime yönä, olin kärsinyt painajaisistani Garethin hukkumisesta, mikä masensi vielä enemmän kuin kaupungissa. "Olet siis hereillä", Lilian huomautti naurahtaessani hänen ja isoäidin moittiessa edelleen Pickleä. "Joo, ei tässä metakassa voi nukkua", selitin, vaikka olinkin hetki sitten ollut unessa. Oloni ei kuitenkaan tuntunut kuin olisin nukkunut sekuntiakaan ja päätäni särki edelleen. "Me tultiin katsomaan josko jaksaisit nousta ja tulla alakertaan syömään jotain", isoäitini hymyili lempeästi. Toisaalta minulla oli nälkä, mutta toisaalta ruokahaluni oli täysin kadonnut. Kuitenkin nousin sängyltä ylös, mutta heti seisaalleen päästyäni tunsin kuinka minua alkoi huimata ja jouduin istuutumaan takaisin sängylle samantien. "Huimaako?" isoäitini kysyi, ja nyökkäsin tälle vastaukseksi. "Selvä, odota hetkinen niin tuon sinulle lautasen tänne. Ja Pickle, sinäkin tulet mukaan. Ei ole kilttiä häiritä kun potilas lepää", nainen jatkoi ja lähti Picklen ja siskoni kanssa alakertaan.

 

Hetken kuluttua siskoni palasi huoneeseen suuren lautasen kanssa jonka oli ilmeisesti tarkoitus vastata tarjotinta. Lautasen päällä oli höyryävä kuppi, minkä oletin olevan lämmintä mehua, sekä kulho, joka tuoksui sopalta. Ei lempiruokaani, mutta en moittinutkaan, isoäiti oli todennäköisesti huolissaan terveydestäni ja yritti keksiä jotain mahdollisimman paljon oloani helpottavaa ruokaa. Kiitin väsyneesti siskoani, joka laski lautasen läheiselle yöpöydälle. "Mikä on olo?" Lilian kysyi, samalla kun nappasin mehukupin ja odotin sen jäähtyvän juomakelpoiseksi. "Rekan alle päätyminen olisi ollut helpompaa." Siskoni tiesi tuon vastauksen. Se tarkoitti, että oloni oli kuin zombilla, enkä jaksanut juuri nyt tehdä tai ajatella yhtään mitään. Mieleni oli maassa ja halusin vain nukkua, mutta toisaalta juuri uni oli pahin viholliseni täällä. "... Odota tässä, minä tiedän mikä sinua auttaa", siskoni sanoi hetken päästä ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua hän tuli takaisin Lulu sylissään. Ruskea kissa kiemurteli hieman, sillä se ei yleensä erityisemmin välittänyt ihmisistä ja huomiosta, mutta asettui kuitenkin kun Lilian nosti kissan syliini. Kai vanha kissa oli päättänyt tyytyä kohtaloonsa, ja vaan lötkötti sylissäni kyllästyneenä. "Kiitos, Lili, mutta saisinko mä nyt vaan syödä ja levätä rauhassa?" kysyin tytöltä. Siskoni ele oli kyllä ollut herttainen, mutten ollut varma, jaksaisinko viihdyttää häntä ja kissaa ja samalla saada syödyksi. Kaikesta huolimatta Lilian poistui huoneesta, jättäen kuitenkin kissan minulle seuraksi.

 

Kun soppa oli jäähtynyt tarpeeksi, käännyin sängyllä hieman voidakseni levätä seinää vasten. Olin lopen kyllästynyt vain makaamiseen ja nukkumiseen, joten nostin Lulun paremmin syliini ja aloin silitellä hajamielisesti kissan pehmoista turkkia. Yritin tyhjentää ajatukseni kaikesta mahdollisesta tuijotellen vain mitään näkemättä vastakkaista seinää. Ajatukseni pyörivät edelleen Garethissä, mutta koitin keksiä jotain muuta ajateltavaa. Mitä minä oikein tein täällä? Katsoin ettei siskoni pistäisi murrosiän iskiessä koko mummolaa ylösalaisin kyllä, mutta kai minun kannattaisi uudessa kaupungissa jotain muutakin tekemistä päiviini keksiä. Vaikka piha oli suuri, pihatöitä ei tarvinnut joka päivä tehdä, eikä piha edes ollut ollut sotkuinen saapuessamme. Kai voisin harkita etsiväni töitä, kaupunki kuitenkin oli loppujen lopuksi pyörämatkan päässä. Toisaalta en muistanut kaupungista enää juuri mitään. En mistä löytäisin eri palveluita tai muuta. Minulla ei ollut hajuakaan edes siitä, missä siskoni koulu sijaitsi. Kaipa sitten oloni parannuttua voisin yrittää ottaa asioista pikkuhiljaa selvää, tulinhan kuitenkin olemaan täällä jumissa hyvän tovin. Jossain vaiheessa Lulu sylissäni oli alkanut kehräämään.

 

Muutaman päivän levon ansiosta selvisin jäätävästä kokemuksestani, yöstä pihalla, varsin nopeasti. Sillä aikaa Lilianin koulun alkaminen oli lähestynyt huomaamatta hurjasti, ja oli enää muutama päivä jäljellä ennen kuin tyttö pääsisi aloittamaan seuraavan kouluvuotensa. Kuudes luokka ei kuullostanut hurjalta, mutta heräsin sillä hetkellä ajatukseen, että aika todellakin kului nopeaan. "Onko mitään, mitä haluat tehdä vielä ennen koulun alkamista?" kysyin tytöltä aamiaispöydässä, ja Lilianin ilme kirkastui heti. Olin viime aikoina ollut ehkä hieman etäinen, joten ymmärsin hyvin tytön innostuksen. "Uimaan!" hän kiljaisi heti onnellisena ja tunsin kuinka järkytys kylmäsi selkäpiitäni. "Mitään muuta?" kysyin hieman epämukavana yrittäen pitää hymyn kasvoillani samalla kun isovanhempani vilkaisivat minuun huolestuneena. "Ei oikeastaan. Kotona pääsi uimaan vaan uimahallissa, täällä on oikea ranta", Lilian mietti ääneen, enkä voinut oikein väitellä tästä asiasta, sillä hän oli ihan oikeassa. "Hyvä on", sanoin nieleskellen epämieluista oloani, mikä oli varsin huono idea, koska meinasin saman tien tukehtua kahviini.

 

Heti aamiaisen jälkeen Lilian ryntäsi innoissaan huoneeseensa hakemaan uimapukuaan ja pyyhettään. Pikkusiskoni todella rakasti uimista, hän kävi usein kotonakin uimassa, ja saattoi viettää altaassa helposti koko päivän. Huokaisten kävin itsekin vaihtamassa jotain kevyempää päälle kuin farkut ja hupparin, napaten isovanhempieni kirjahyllystä jotain luettavaa siksi aikaa kun Lilian viihtyi vedessä. Normaalisti 12-vuotias ei kai tarvinnut isoveljeään vahtimaan, mutta halusin kuitenkin edes yrittää korvata aikaa, jona olin jättänyt siskoni täysin huomiotta. "Pärjääthän sinä nyt varmasti?" isoäitini kysyi hiljaa juuri ennen lähtöämme. Nyökkäsin ja koitin hymyillä vakuuttavasti, mutta epävarmuus ja halu paeta hakkasivat pääni sisällä liian lujaa etten saanut sanottua mitään ääneen. Hieman epäileväisen näköisenä vanhus kuitenkin antoi asian olla, ja jäi kuistille katsomaan kun minä ja siskoni aloimme suuntaamaan rantaa kohti.

 

"Etkö sinä aiokaan uida?" Lilian kysyi kun jäin vain rannalle istumaan kirjan kanssa. "Oletko sinä muka ikinä nähnyt minun nauttivan uinnista?" kysyin takaisin hieman sarkastiseen sävyyn, ja tyttö veti kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen. "Nauti sinä vain vedestä, käydään hakemassa vaikka jäätelöt kun olet saanut tarpeeksesi", lupasin. Tosin siinä välissä täytyisi käydä isovanhempieni luona, en todellakaan ollut ottanut lompakkoani rannalle mukaan. Tytön ilme kirkastui hieman lupauksestani ja tämä ryntäsi onneissaan veteen. Itse aloin vilkuilla kirjaa, jonka olin valinnut hyllystä summan mutikassa. Saman tien tunsin itseni idiootiksi, etten ollut katsonut minkä kirjan olin ottanut mukaani, olin vain koittanut valita mahdollisimman paksun, jotta lukeminen ei loppuisi kesken. Sylissäni oli isovanhempieni suuri valkoinen vihkiraamattu. En todellakaan välittänyt uskonnosta tuon taivaallista, enkä ollut koskaan erityisemmin tykännyt yhdestäkään tarinasta minkä olin koulussa kuullut. Ne olivat aivan liian yliampuvia ja kliseisiä, koko kirjassa ei ollut mitään oikeasti mielenkiintoista. Koitin typeränä selailla kirjaa ja lukea sieltä täältä tarinoita, mutten saanut lopulta yhtäkään lyhyistä pätkistä luettua, kyllästyin aivan liian nopeasti. Suurimman osan ajasta seurasin vain Lilianin uintia yhä kauemmaksi rannasta ja sitten taas hetkellisesti lähemmäksi.

 

Sain ehkä tunnin tai pari kulutetuksi kuin ihmeen kaupalla rannalla, kunnes aloin oikeasti kyllästyä vain katselemaan siskoani, joka ei edes tarvinnut lapsenvahtia ja lukemaan Raamattua. Kun Lilian ui hetkeksi hieman lähemmäksi rantaa, nousin seisomaan, saadakseni paremmin tytön huomion. "Lähden käymään isovanhempien luona hakemassa lompakon, kai sinä täällä sen aikaa pärjäät?" huusin, tuntien oloni hieman hassuksi miettien kuinka ylihuolehtivalta kuullostin. Siskoni heilautti kättään merkiksi siitä, että oli kuullut, ja lähdin kävelemään isovanhempieni luokse takaisin. Voisin ehkä samalla ottaa Picklen mukaan, niin siskollani olisi jotain seuraa vedessä, mikäli isokokoinen koira edes piti vedestä tarpeeksi hypätäkseen sinne. Se otus tosin olisi varmaan hirveä tuska kuivata sen jälkeen...

 

"Luojan kiitos te tulitte", isoäitini huudahti ja ryntäsi eteiseen heti kun tulin sisälle, "Missä Lilian on?" "Hän jäi vielä uimaan, tulin vain hakemaan lompakon ja jotain muuta lukemista, päätimme lähteä käymään jäätelöillä kun hän on saanut tarpeekseen vedestä", vastasin, ihmetellen mikä hälinä täällä oli päällä. Samassa myös isoisä oli eteisessä. "Säätiedotuksessa sanottiin, myrsky on tulossa. Lilian täytyy hakea äkkiä pois", vanhus selitti säikähtäneenä, ja lähti hakemaan vanhan lava-auton avaimia. Rannalle ei kuitenkaan päässyt autolla, mitä en kyllä siinä hetkessä tullut ajatelleeksi, vaan ryntäsin järkyttyneenä suorilla ovesta ulos, jättäen laukkuni eteiseen.

 

Juoksin koko matkan rannalle täysin adrenaliinin voimin, kauhuissani siskoni turvallisuudesta. Tuuli ja sade yltyivät nopeasti, ja saatoin vain rukoilla mielessäni, että lupaus jäätelöstä olisi saanut siskoni tulemaan rantaan odottamaan paluutani. Kuitenkaan onni ei ollut puolellani, ja kun saavuin rannalle hengästyneenä, siskostani ei näkynyt jälkeäkään. Kauhuissani katsoin järvelle päin, ja kuten pelkäsinkin, aallot työnsivät siskoani koko ajan kauemmaksi rannasta. Lilian oli kyllä hyvä uimari, mutta ei hentoinen tyttö mitään myrskyaalloille voisi, vaikka mitä tekisi. Sillä hetkellä en enää ajatellut tosiasiaa, etten osannut uida pätkääkään, vaan ryntäsin laiturille ja hyppäsin veteen, tarkoituksenani hakea siskoni takaisin rantaan.

 

Kaikki kauhuni otti kuitenkin heti vallan minusta, kun ruumiini polskahti veteen. Äkkisyvänne heti laiturin päässä ei auttanut yhtään, en saanut mistään kiinni. Tuuli alkoi heti työntämään minua kauemmaksi rannasta, samalla kun taistelin pitääkseni pääni pinnalla. Yritin huutaa Liliania, mutta suuhuni tunkeva vesi ei antanut minun päästää mitään järkevää äännähdystä ulos keuhkoistani. Haukoin henkeäni, samalla kun paniikki iski entistä pahemmin, ja aloin menettää hallintaa kehostani, jähmettyen paikoilleni kauhusta. Rukoilin mielessäni Jumalaa, Garethia, aaltoja, tuulta ja jopa itse Paholaista, ettei Lilianille kävisi samoin kuin parhaalle ystävälleni. En kestäisi menettää siskoanikin samalle järvelle, en kestäisi sitä.

 

Yhtäkkiä kuulin äänen käskevän minun pysyvän tajuissani ja vetävän minua pintaa kohti. Ääni tuntui hieman etäiseltä, ehkä tajuntani oli alkanut hiipua, mutta samassa pikkusiskoni tyrkättiin syliini. Tarrauduin tyttöön heti, yrittäen suojella tätä aalloilta, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta. Puristin Liliania tiukasti itseäni vasten, ettei tämä vain katoaisi. Samalla joku tarttui paitaani niskasta alkaen vetämään kohti rantaa, mutta kaikki huomioni meni vain siskostani kiinni pitämiseen. En järkytykseltäni tuntenut sitä, mutta myös Lilian tarrautui minuun kiinni, turvaten että suojelisin häntä, ettei järvi veisi enää tyttöä mukanaan.

 

Rannalla isoisäni tuli vastaan, mutta olin vieläkin aivan liian paniikissa tajutakseni mitä ympärilläni tapahtui. Kuitenkin jollain tasolla tunnistin isoisäni, joka kertoi, että Lilian oli nyt turvassa, ja kertoi hän pelastajamme nimenkin, mutta se meni minulta täysin ohi. Hengitin raskaasti ja olin lähes koko ajan tajuttomuuden rajamailla, kun isoisäni kantoi Lilianin autoon, ja tämä tuntematon pelastaja minut, sillä jaloissani ei ollut voimaa kannatella edes itseäni. Ajomatka sujui omalta osaltani lähes täydellisessä hiljaisuudessa, aina välillä kysyin missä siskoni oli, ja ääni vastasi Lilianin olevan turvassa ja täysin kunnossa. Toistelin kysymystäni aina pienin väliajoin, mutta ääni vastasi minulle joka kerta kärsivällisesti ja rauhallisena, luvaten että siskoni oli kunnossa ja ennen kaikkea hengissä.

 

Vasta isovanhempieni luona aloin pikkuhiljaa palata takaisin tähän maailmaan. En vieläkään täysin tiennyt missä olin, mutta oloni alkoi hieman rauhoittua ja pystyin hengittämään hieman normaalimmin, en enää niin katkonaisesti. Perillä isoäitini oli vastassa ja ryntäsi heti isoisän ja Lilianin luokse samalla kun tuntematon pelastaja auttoi minua ulos auton toiselta puolelta. Ovi oli mitä ilmeisemmin jäänyt isoäidiltäni auki, sillä sankarimme ja minä pääsimme vain muutaman askeleen, ennen kuin Pickle hyppäsi iloisena kolmanneksi rykelmään. Vasta siinä heräsin täysin todellisuuteen. Makasin siinä keskellä pihaa liiskaantuneena koiran ja tuntemattoman miehen väliin, joka jäi meidän hienon hampurilaisen pohjalle. Kuitenkin koira huomasi äkkiä virheensä ja kiirehti pois päältämme, ja hetken päästä tajusin nousevani ilmaan. Mies oli ottanut paremman otteen polvieni alta ja selästäni ja tajusin olevani prinsessan lailla kannettavana. Ja sehän ei käynyt päinsä! Älähtäen aloin rimpuilla, ja samassa olimme taas mutaisessa maassa makoilemassa. "Ai merenneito on palannut takaisin tähän maailmaan, tervehdys vain sinullekin", naurava ääni kuului altani, ja tunsin punastuvani pelkästä nolostuksesta varmaan punaisemmaksi kuin paloauto.

 

Ilman sen suurempia kommelluksia pääsimme sisälle, ja minä ja Lilian menimme molemmat saman tien lämpimään suihkuun, ettemme vilustuisi, talossa onneksi oli kaksi suihkua, yksi molemmissa kerroksissa. Samalla aikaa pelastajamme oli jäänyt keittiöön kahville isoäitini pyynnöstä. En ollut edes ehtinyt kuulla miehen nimeä, ja tunsin oloni jotenkin entistä nolommaksi. Kävin erittäin pikaisessa suihkussa, mutta lämmin vesi ei tuntunut yhtä hyvältä kuin sen olisi kuvitellut. Uudestaan kastuminen melkein hukkumisen jälkeen tuntui jopa hieman ahdistavalta, vaikka tiesin etten mitenkään voisi vahingossa hukkua suihkussa. Sen sijaan lökärit ja huppari tuntuivat paljon huojentavammilta, olin kuiva, olin sisällä, olin turvassa.

 

Astelin keittiöön hakemaan lämmintä juotavaa, ja vasta nyt sain selkeästi katsottua miestä, joka oli pelastanut minut ja siskoni järvestä. Nuori, suurin piirtein minun ikäiseni mies, jolla oli selkeästi vahvempi ruumiinrakenne kuin minulla ja kevyt rusketus. Tämän hiekanvaaleat hiukset olivat hieman ylikasvaneen näköiset ja pörröiset, ulottuen juuri ja juuri olkapäiden tasolle. Ja miehen silmät... Ne silmät olivat kirkkaimman ja syvimmän siniset mitä olin ikinä nähnyt, ja niissä oli iloinen mutta rauhoittava katse. Mies oli pukeutunut varsin kevyesti, ja minun ja siskoni takia oli läpimärkä. "Oletko nyt varma, ettet halua käydä myös suihkussa? Kyllä meiltä pyyhkeitä löytyy ja varmana Liamilla on jotain vaihtovaatetta lainata", isoäitini kyseli, mutta mies vain naurahti kevyesti pudistellen päätään. "Kyllä mä pärjään, en minä niin helposti sairastu pienestä sateesta", tämä vastasi. Pienestä? Millaisia myräköitä tässä pikkukylässä oikein oli jos tuo oli tämän mielestä pieni? Itse päätin sitoa hiukseni pikaiselle nutturalle kuivumaan. Kyllä, osasin tehdä nutturan, vaikkei se ehkä kovin miehekäs kyky olekaan.

 

Nappasin myös samalla kupin kahvia ja olin juuri ottamassa hörppyä lämpimää juotavaa, kun tämä tuntematon mies käänsi katseensa minuun. "Mä en edelleenkään voi uskoa, että sä oot mies", tämä täräytti hieman kiusoittelevaan sävyyn ja tyrskäisin juomat järkyttyneenä. Sain tovin yskiä, ennen kuin lopulta sain ääneni taas takaisin. "A-anteeksi mitä?" kysyin pöllimistyneenä. "Pitkä suihku, nuttura, tuo ruumiinrakenne... Voitko todella syyttää minua?" tämä heitti leikkisästi takaisin ja aloin repimään saman tien nutturaa auki. Sain siinä tosin vain loppujen lopuksi revittyä hiukseni entistä pahempaan sotkuun, ja märät sourtuvat laskeutuivat epämukavasti ympäri kasvojani ja niskaani. "Se oli vain leikkiä, älä hermostu", tämä sanoi nauraen, ja annoin lopulta hiukseni olla. Todennäköisesti näytin varsin pöljältä, mutta mikäpä siinä. "Mä en muuten koskaan tainnut esittäytyä", yritin vaihtaa puheenaihetta pois ulkonäöstäni, "Liam Yoxall." Astelin miehen luokse kätelläkseni häntä. "Calder Summerfield", mies esittäytyi tarttuen käteeni ja puristaen kevyesti. Samassa myös Lilian tuli suihkusta ja pääsin karkaamaan pois valokeilasta.

 

Uusi tuttavuus ei varsinaisesti ollut huono asia, mutta illalla sängyssä maatessani toivoin etten olisi tavannut miestä. Ei tämä mitenkään ilkeä tai paha ihminen ollut, hänhän oli pelastanut minut ja siskoni, mutta tämän into kiusoitella muita otti äkkiä voimille, varsinkin kun en itse ollut siitä sosiaallisemmasta päästä. Calder vitsaili paljon, välillä minun mielestäni mennen jopa liian pitkälle. Lulu ja Luna eivät erityisemmin välittäneet miehestä, mutta Pickle oli ilmeisesti rakastunut tähän heti ensihypystä lähtien. Myös Lilian tykästyi erittäin äkkiä mieheen, kiitellen ja ylistäen tätä, alkaen sitten kertomaan innoissaan kuinka hän aloittaisi pian koulun uudessa pikkukaupungissa. Yritti kaksikko saada myös minua osallistumaan keskusteluun, mutta päädyin pitämään vastaukseni varsin lyhyinä ja ytimekkäinä, en halunnut avautua heti täysin tuntemattomalle miehelle kaikesta.

 

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Lilian aloittaisi tiistaina uudessa koulussa. Päivä sujui varsin rauhallisissa merkeissä ja pikkusiskoni oli jo täysin unohtanut eilisen läheltä-piti-tilanteen. Itse en juuri halunnut mennä ulos kyseisenä päivänä, joten kun isovanhempani lähtivät Lilianin kanssa kiertämään kaupunkia ja opettamaan tytölle uutta koulureittiään ja kaupunkia, minä pysyttelin visusti neljän seinän sisällä. Vaeltelin ympäri valtavaa maalaistaloa, ja tunsin oloni välillä jopa hieman orvoksi. Pickle oli lähtenyt kolmikon mukaan innoissaan, joten minä jäin kissojen kanssa taloon. Lulu oli mennyt jonnekin piiloon, mutta Luna tuli heti kerjäämään huomiota. Yleensä Luna ei sitä minulle tehnyt, sillä olin kaikista etäisin kaikista ihmisistä talossa. Mutta kun muita ei ollut ja kissa oli varsin huomionkipeä tapaus, toisin kuin Lulu, kanniskelin Lunaa ympäri taloa silitellen kissaa hajamielisesti. Lopulta päädyin erään kirjahyllyn eteen ja tuijottelin vanhoja kuvia. Yksi kuva kiinnitti heti huomioni. Siinä olimme koko perhe tullut käymään mummolassa ja istuimme kuistilla. Rogers istui isoäitini jaloissa, se oli vielä silloin ollut pentu ja varsin hupsu sellainen. Kuvassa koiralle oli laitettu punainen huivi kaulaan. Lilian oli äitini sylissä ja isäni seisoi heidän vierellään, kaikki hymyillen iloisesti. Ja siinä, koko porukan edessä, olimme minä ja Gareth, Luna ja Lulu sylissämme. Tuijotin kuvaa ja yksinäinen kyynel valui silmäkulmasta poskelleni. Samaisessa kuvassa Luna oli minun sylissäni, kun taas Lulu oli melkein hyppäämässä pois Garethin käsistä. En tiedä mikä minuun iski, mutta jotenkin yritin matkia kuvaa, sitä kuinka pitelin Lunaa sylissäni. Kissa hämmentyi siitä, mitä yritin tehdä, sillä lapsena en täysin osannut käsitellä eläimiä. En minä tietenkään kissaa niskavilloista roikottanut, mutta pidin ehkä hieman vähemmän tukevasti. Hetken seisoin siinä, kuvan edessä matkien itseäni, mutta samaa ilmettä en millään saanut taiottua kasvoilleni, vaikka kuinka yritin. Lopulta jopa Luna kyllästyi ihmeelliseen päähänpistooni ja hyppäsi pois sylistäni.

 

Maanantai ei ollut yhtään sen parempi päivä. Tällä kertaa oli nimittäin minun vuoroni viihdyttää Liliania kaupungilla, ja tytössähän riitti virtaa. Tehtävänämme oli hommata kaikki mahdollinen tarvittava huomista ensimmäistä koulupäivää varten, ja samalla ostaa se lupaamani jäätelö tytölle. Kauppareissut sujuivat ilman sen suurempia kommelluksia, kunnes päätimme mennä läheiseen puistoon hieman levähtämään. Katselimme ohikulkevia ihmisiä kaikessa hiljaisuudessa, Lilian onneksi ymmärsi minua tarpeeksi, että tiesi milloin tarvitsin hieman rauhaa. Kuitenkin jossain vaiheessa eräs vähän vanhempi nainen käveli ohitsemme ja sattui vilkaisemaan meihin päin. Hän pysähtyi hetkeksi miettimään, kunnes lähestyi meitä. "Anteeksi jos olen väärässä, mutta... Oletkos sinä se Yoxallin poika?" nainen kysyi hymyillen lempeästi. Tuijotimme Lilianin kanssa naista hämmentyneinä. "Tuota... Kyllä, minä olen Liam", vastasin hieman epävarmana, "Voinko... jotenkin olla avuksi?" Kysyin vaikka tiesin etten todennäköisesti voisi auttaa naista, mitä tämä ikinä tarvitsikaan. "Minähän arvasin! Oi, kuinka oletkaan kasvanut komeaksi nuoreksi mieheksi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ja sinä varmasti olet Lilian? Olet ihan äitisi näköinen, Diane oli juuri samannäköinen sinun iässäsi", nainen alkoi höpisemään innoissaan, "Minä olet Samatha Roxwell, Liam, sinä ja ystäväsi kävitte usein Margarethin kanssa luonani teellä ja..." Nainen taisi huomata virheensä. Ehkä ilmeeni paljasti että hän osui kipeään kohtaan, mutta onneksi Lilian ehti korjaamaan tilanteen. "Anteeksi, rouva Roxwell, mutta tulimme veljeni kanssa vain ostamaan koulutarvikkeita, mummi lupasi että lounas on valmiina kun palaamme joten emme ehdi nyt jäädä muistelemaan vanhoja." "Aivan, tottakai, älkää antako minun estää", nainen sanoi, ottaen pelastuksen tilanteeseen vastaan. Eikä Lilian oikeasti edes ollut valehdellut. Isoäitini todella sanoi, että hän alkaisi tekemään ruokaa kun lähdimme, ja se saattaisi hyvinkin alkaa olla valmista jos nyt lähtisimme takaisin. Hyvästelimme naisen, ja lähdimme kävelemään takaisin mummolaa kohti.

 

Lilian tiesi kyllä, mitä Garethille oli tapahtunut, joten hän ei ottanut asiaa enää puheeksi. Sen sijaan tyttö alkoi puhella kaikkea muuta, vaikka tiesikin etten kuunnellut tätä yhtään. Hiljaisina hetkinä vain myötäilin häntä, jonka jälkeen tyttö jatkoi uudella aiheella. Tai samalla, en ollut täysin varma. Perillä mummolassa päätin kuitenkin jäädä hetkeksi terassille istumaan ja polttamaan muutaman tupakan. Tuijotin näkemättä mitään eteeni ja ahdistus tuntui voimakkaammin kun Lilian ei ollut viemässä ajatuksiani muualle. Mietin, kuinka rankkoja pari viime päivää olivat olleet, ja kuinka halusin tämän kaiken vain olevan jo ohi. Halusin palata takaisin kotikaupunkiini, kaiken sen hälinän keskelle, kauas täältä. "Etkö sinä tule syömään?" isoäitini kysyi ovelta hetken päästä. Lilian oli kaiketi kertonut mitä kauppareissulla oli tapahtunut. "Joo, ihan pian", vastasin, vaikka en tiennyt olisinko tulossa pian. Ajatuksiini uppoutuneena en yleensä ikinä huomannut ajankulua saati sitten juuri esimerkiksi nälkää. Isoäitini antoi periksi, kuten olin arvannutkin, ja saatoin taas sytyttää uuden tupakan. Koitin keskittyä, että tämän jälkeen menisin sisälle, mutta sen sijaan päädyinkin vain katsomaan kuinka tupakka paloi hiljaa itsekseen. En vetänyt savuja keuhkoihini, vaikka juuri sitä vartenhan yleensä tupakoitiin. Tupakka ei ehtinyt palaa edes puoleen väliin, kun kyllästyin tuijottamaan sitä ja tumppasin läheiseen kurkkupurkkiin, kävellen sisälle. Vaikka tiesin, että olin onnistunut pitämään lupaukseni ja tulla nopeasti syömään, tuntui, kuin olisin ollut vuosia poissa.

 

Seuraavana päivänä Lilian aloitti koulunsa. Uuvuttavan kokemuksen jälkeen isovanhempani olivat päättäneet antaa minun olla rauhassa, mistä olin enemmän kuin kiitollinen. Hiljaisuus ja laiskottelu tekivät hyvää, enkä juuri edes tehnytkään muuta kuin nukuin joko sängyssäni tai olohuoneen valtavalla pehmoisella sohvalla. Pickle tosin aina välillä tuli herättämään, mutta olin alkanut pitää koiran seurasta. Suurimmaksi osaksi menimme vain terassille istumaan, minä polttamaan tupakan tai pari ja Picklen vain lösähtäessä viereeni. Muutaman kerran koira oli saanut jopa minut leikittämään itseään, heittämään tälle keppiä terassilta, mikä varmana oli laiskinta leikkimistä ikinä. Silti eläintä ei tuntunut moinen haittaavan, tämä vain toi keppiä syliini ja jäi odottamaan että viskaisin sen uudestaan entistäkin kauemmaksi. Heräsin jopa yhden kerran sisällä ollessani siihen että koira oli tuonut minulle kaukosäätimen ja halusi leikkiä sillä. Mokoma isokokoinen hölmö luuli kaikkea minkä se sai suuhunsa leikkikaluksi.

 

Koulusta päästyään Lilian oli energisempi kuin olin osannut aavistaakaan. Sain hänen innostuneen nopeasta puheestaan tuskin mitään selvää, sillä sanat sekoittuivat toisiinsa väsyneessä päässäni, olin ilmiselvästi nukkunut päivän aikana aivan liikaa. Tuijotin vain siskoani pöljänä, osaamatta sanoa mitään. "...Eikö olekin mahtavaa?" tyttö lopulta kysyi puhetulvansa päätteeksi, enkä oikein osannut muuta kuin nyökätä. "Hienoa... siis mikä?" matelin sanoissani kuin mikäkin vanhus. Lilian taisi ymmärtää, etten ollut älynnyt mitään hänen selostukseen ja huokaisi dramaattisesti. "Mummi!! Liam ei kuule enää", hän kailotti, ja molemmat isovanhempani tulivat huoneeseen. Kaipa tyttö ei halunnut toistella itseään useaan kertaan. "Mitä täällä melutaan?" isoisäni kysyi ihmeissään. Kai hän oli olettanut meidän tappelevan, mutta kun kumpikaan minä tai siskoni ei ollut kiukkuinen, se hämmensi häntä. "Kuten sanoin, herra Summerfield on opettaja! Ja minä olen hänen luokallaan!" tyttö huudahti iloisena heittäen laukkunsa ilmaan kuin mikäkin huippu-urheilija. En edelleenkään tosin ollut kärryillä mistä oli kyse. "Aivan, hän pyysikin pitämään sen yllätyksenä sillä aikaa kun olitte suihkussa", isoäitini naurahti iloisesti, ja minulle tuli todella hämmentynyt olo. Mistä oikein oli kyse? Ei kai vain... "Eli sinun opettajasi on...?" jätin kysymyksen roikkumaan ilmaan tuijottaen siskoani odottavasti, samalla kun äärimmäinen nolostus ja häpeä nousi sisälläni. "Calder Summerfield", Lilian muistutti minua iloisesti miehen nimestä. Juuri samainen mies joka oli onkinut minut ja siskoni järvestä. En varsinaisesti inhonnut miestä, mutta hän oli varsin uuvuttava tapaus jopa muistella.

 

"Calder muutti isovanhempiensa kanssa siihen pitkään asumattomana olleeseen taloon melkein toisella puolella kaupunkia, ja kaunis talo se onkin, heti järven rannalla. Taisi olla vajaat viitisen vuotta sitten. Melkoinen sattumien ketju kyllä, koululta oli juuri lopettamassa pari vanhempaa opettajaa ja kovin moni nuori opiskelija ei tänne tule helposti työharjoitteluun. Uskomatonta kuinka Calder sattuikin olemaan juuri opettajaksi opiskelemassa ja pääsi työharjoitteluun apuopettajaksi. Viime vuonna hän sai opiskelunsa päätökseen, tehden täältä käsin kaiken etäopiskeluna ja ansaiten heti virallisen paikan. Hän oli todellinen lottovoitto tälle pikkukylälle ettei lasten tarvitse kulkea linja-autolla seuraavaan kaupunkiin", isoäitini selitti koko tarinan. Hän oli ilmeisesti tykästynyt Calderiin vuosien mittaan, kiillottaen tämän egoa entistä kirkkaammaksi. Luojan kiitos mies itse ei täällä ollut kuulemassa ylistyksiään, sillä hänen huumorintajunsa olisi lähtenyt täysin käsistä. "Hän on muistaakseni joitakin vuosia sinua vanhempi, Liam, ehkä voisit yrittää tulla ensimmäisenä Calderin kanssa toimeen? Ei tarvitsisi täällä vanheta minun ja Stevenin kanssa", isoäitini sanoi ja vilkaisi isoisääni, joka nousi nopeasti pystyyn. "En minä vielä niin vanha ole, Rita, kultaseni. Lupaan että täällä sykkii sydän yli puolet nuorempi kuin vuodet", isoisäni julisti, saaden meidät kaikki nauramaan.

 

Isoäitini pyynnöistä huolimatta en seuraavanakaan päivänä juuri liikkunut kauas talolta. Tuntui kiusalliselta edes ajatella tapaavani Calder uudestaan, saati sitten törmätä siihen rupattelijanaiseen, jonka tapasin Lilianin kanssa siellä puistossa. "Liam, en haluaisi painostaa sinua, mutta sinun todella kannattaisi hieman liikkua kaupungissakin. Ei ole hyväksi sinulle erakoitua tänne minun ja isoisäsi kanssa", isoäitini tuli luennoimaan kun istuin jälleen kerran terassilla tupakalla ja heittelin Picklelle keppiä. "Jaa", mutisin vain välittämättä suuremmin naisesta. Tuntui pahalta vastata tämän ilmiselvään huoleen niin kylmästi, mutten keksinyt muutakaan vastausta. Enkä oikeasti edes välittänyt tutustua täällä keneenkään. "Ymmärrän hyvin ettet viihdy täällä, varmasti täällä on hiljaisempaa kaupunkiin verrattuna eikä niin paljoa tekemistä, mutta ehkä jos yrittäisit hakea töitä tai aloittaa jonkun harrastuksen kaupungissa voisit tutustua ihmisiin. Ehkä silloin aika ei matelisi noin pahasti kuin nyt", nainen jatkoi ja istui päättäväisesti viereeni. Tiesin siitä, etten voisi luistaa tästä keskustelusta noin vaan, joten nousin seisomaan ja heitin kepin niin pitkälle kuin jaksoin Picklen lähtiessä innoissaan sen perään ennen kuin istuin takaisin alas. "Olet oikeassa, ei minulle ole täällä mitään.Kuten tiedät, minulla ei ole koulutusta, tein kaupungissakin vain pätkätöitä, enkä edes harrastanut mitään. Miten minä tänne sitten sopeutuisin jos kaiken sen hälinän keskeltäkään en löytänyt mitään tekemistä koskaan?" kysyin huokaisten. Halusin isoäitini ymmärtävän, jotta hänkin tietäisi, ettei minun osaltani ollut enää mitään tehtävissä, että hän ymmärtäisi jättää minut rauhaan. "Liam, tuo ei ole totta. Nuorempana sinä rakastit tehdä kaikkea, ja keksit aina jotain mitä tehdä, olit sitten yksin tai ystäviesi kanssa täällä. Rakensit vaikka itse puumajan, jos oli pakko, painit Rogersin kanssa ja vierailit auttamassa naapureita kanojen hoidossa. Silloin sinua ei pidätellyt mikään ja löysit kaikesta jotain hienoa ja mielenkiintoista. Olen varma, että sinulla on edelleen samat ominaisuudet löytää hyvää kaikesta, jos vain katsoisit ympärillesi ja ottaisit tulevaisuudesta kiinni." Olin kuullut samat sanat monesti aikaisemminkin, monen ihmisen suusta. Tiesin kyllä, että kaikki halusivat auttaa, mutta se ei vain mennyt niin. "Se johtui vain siitä että lapsena kaikki oli uutta. En tiennyt miten kanoja hoidetaan, joten se oli mielenkiintoista. Enkä ole enää niin urheilullinen että jaksaisin painia Picklen kanssa tai rakentaa mitään. Heräisit todellisuuteen, mummi, minäkin olen vain ihminen. Kaikki ei kiinnosta ikuisesti", katsoin vanhusta takaisin samalla surullisella katseella minkä hän loi minuun. Pickle nosti kepin uudestaan syliini ja heilutti häntäänsä odottavaisena.

 

Keskustelu isoäidin kanssa ei ollut lopulta muuttanut mitään, vaeltelin edelleen talossa tai makoilin sohvalla tai sitten istuin terassilla katsoen kaukaisuuteen. Kuitenkin kun Lilian tuli koulusta, yritin parhaani mukaan olla iloinen tämän edessä, etten vetäisi tyttöä alas masennukseen mukanani. Siskoni oli kuitenkin vielä sen verran nuori, etten halunnut hänen kantavan huolta aikuisesta isoveljestään. Tosin yksi asiassa keskustelussa isoäitini kanssa oli herättänyt jotain mielessäni. Pitäisikö minun hakea täällä töitä? Olinko se sittenkin minä joka oli vanhuksille vaivaksi vain norkoilemalla heidän nurkissaan, tuomatta itse taloon loppujen lopuksi kuin ylimääräisen suun syötettäväksi ja lisäkettä pesukoneeseen? En ollut lopulta miettinyt yhtään tänne tuloani, kunhan vain edellisellä viikolla pakannut kaiken tarvittavan alkuun ja miettinyt mitä voisin ostaa täältä aina tarvittaessa. Kaupungissakin aikoinaan olin saanut sietää ihan kunnolla perseelle potkimista vanhemmiltani ennen kuin olin hakenut töitä. Täällä olin vain vajonnut heti masennukseeni ja jäänyt sängyn pohjalle milloin mistäkin syystä. Olkoonkin että paleltumiseni oli täysin hyväksyttävä syy liikkumattomuuteen, mutta muuten? En ollut tehnyt yhtään mitään ja yrittänyt olla vain mahdollisimman paljon poissa tieltä - poissa silmissä, poissa mielestä-tyylillä.

 

Lopulta päädyin keittämään itselleni kupposen kahvia ja nappaamaan viimeisimmän paikallislehden alkaen etsimään työhakemuksia. Kuten olin kuvitellutkin, niitä ei ollut montaa: mainosten jakoa, joka oli todennäköisesti tarkoitettu koululaisille, jotka tarvitsivat taskurahaa. Hoitoalalle taas vaadittiin asianmukainen koulutus. Lisäksi oli tarjoilijan hommia myös, mutta en ikinä oikein pärjännyt sosiaalisissa tilanteissa. Huokaisten käänsin sivua ja aloin lukemaan muita artikkeleita. Tuntui kuin lehden päivän teemana oli vanhustenhoito, ja päädyin lukemaan aukeaman kokoista artikkelia asiasta. Teksti kuvaili sitä, kuinka ala vaati entistä enemmän hoitohenkilökuntaa, mutta resurssit eivät riittäneet palkkaamaan, ja vaikka riittäisivätkin, niin ammattitaitoisia työntekijöitä ei meinannut löytyä. Mietin itse samalla omia isovanhempiani ja hetken aikaa ajatus kävi mielessäni, mutta annoin sen olla. En varsinaisesti ollut ulkonäöltänikään sopiva minkäänlaiseen palveluammattiin, mies pitkillä, mustilla hiuksilla nahkatakissa ei ollut kaikista rauhoittavin näky vanhan ihmisen silmissä. Ehkä voisin yrittää kysyä mainosten jaosta, jos niitä pitäisi kauemmaksi viedä. Omistin kuitenkin ajokortin, joten se voisi olla valttikorttini. 

 

Vaikka kuinka yritin saada aikaiseksi, en koko loppuviikkona poistunut isovanhempieni luota. Ajatus pienen kylän keskustaan menemisestä tuntui hetki hetkeltä epämieluisammalta, mitä kauempaan ajatusta välttelin. Tiesin kaivavani vain kuoppaa itselleni jonne joutuisin ennen pitkää hyppäämään, mutta sekään ei saanut vastentahtoista ruumistani liikkeelle. Isoäitini oli antanut pian periksi patistelujeni osalta, eikä isoisäni edes yrittänyt, mistä olin hiljaa kiitollinen tälle. Kai vanha mies ymmärsi, ettei hän voisi loppujen lopuksi tehdä muuta, kuin sanoa samat asiat kuin isoäitini, ja jos se ei auttanut niin tuskin saman toistaminen asiaa muuttaisi. He eivät kuitenkaan voineet suoranaisesti pakottaa minua liikkeelle, korkeintaan vaan potkia ulos talosta. Tunsin oloni röyhkeäksi, sillä tiesin, etteivät he niin tekisi, vanhukset kuitenkin olivat erittäin hyväntahtoisia. Mieluummin he itse muuttaisivat ulos koirankoppiin jos oli pakko. Lilianin sopeuduttua hyvin nopeasti uuteen maisemaan, mietin myös, josko palaisin takaisin kaupunkiin. En tosin ehtinyt edes tuoda ajatusta kokonaan ilmoille, kun koko kolmikko tyssäsi sen täysin. Olin siis loukussa maalaiskylässä, halusin tai en, ja se oli täysin minusta kiinni tekisinkö tästä itselleni helppoa vai vaikeaa.

 

Seuraavalla viikolla Lilian kuitenkin toi tiedon, että hänen opettajansa halusi tavata minut, sillä vastasin kai jollain tasolla hänen huoltajaansa, vaikka virallisesti siinä tehtävässä olivat isovanhempani. Minä kuitenkin tunsin siskoni parhaiten ja tiesin millainen hän oli ollut edellisessä koulussaan, ainakin vanhuksia paremmin, joten kai se sitten oli  syynä tilanteeseen. Hetkeksi huolestuin oliko siskoni joutunut ongelmiin, esimerkiksi kiusatuksi tai muuta, mutta päätin uskoa niin kauan kuin mahdollista, että kyseessä oli vain rutiinikäynti, jossa juttelisimme hetken Lilianin koulusuorituksista ja pääsisin tilanteesta pois viimeistään vartin sisään. Tai näin ainakin toivoin...

 

Koska tekemisen puutteeni takia päivällä ei ollut oikeastaan ollenkaan väliä, jouduin menemään koululle jo torstaina, kun viesti oli tullut heti maanantaina. Tuhahdin turhautuneena, kun isoäitini muistutti, että minun pitäisi alkaa lähteä, jos halusin olla ajoissa tapaamisessa. Olin toivonut, että voisin väittää unohtaneeni koko tapaamisen muuten, mutta toisaalta en halunnut aiheutaa Lilianille ylimääräistä työtä toimia viestinviejänä minun ja Calderin välillä. Nappasin kuitenkin eteisen pöydältä avaimet ja yksinkertaisesti piirretyn kartan ja menin ulos nousten isoisäni lava-autoon kuskin paikalle. Vilkaisin karttaa käynnistäen auton ja ajaen pienen maatalon pihasta kohti keskustaa.

 

Saavuin himpun verran myöhässä, kääntyen muutamaan otteeseen liian aikaisin tai myöhään jostain risteyksestä, ehkä puoliksi tahallani. Nousin huokaisten autosta ja tuijotin koulurakennusta hetken siinä ulkona. En olisi millään halunnut mennä sisälle, vaan palata autoon ja ajaa jonnekin kauas pois täältä, mutta jokin järjen jäännös esti aikeeni. Sain lopulta jalat liikkeelle, kun älysin Calderin katselevan minua ikkunasta ja mietin nolostuneena kuinka kauan hän oli tiennyt minun vain seisovan siinä pihalla. En edes itse ollut täysin varma, joten pakotin jalkani liikkeelle, ettei toisen tarvitsisi enää odottaa minua yhtään kauempaa. Oli ollut täysin tuuria, etten ollut päättänyt sytyttää tupakkaa siinä pihalla, silloin olisin tuntenut itseni vieläkin pahemmaksi kusipääksi ja siaksi, polttaa nyt ala-asteen parkkipaikalla.

 

Sisällä rakennuksessa oli hiljaista ja askeleeni kaikuivat inhottavasti. Kuulin kuinka viereisellä käytävällä avautui ovi, ja Calder astui puoliksi luokkahuoneen ulkopuolelle. "Klassisesti myöhässä, kuin superstarat", hän sanoi ja naurahti. Mutisin epämääräisen anteeksipyyntöni ja työnsin käsiäni syvemmälle nahkatakkini taskuihin nopeuttaen askeleitani kävellessäni luokan suuntaan ja opettaja päästi minut sisään. Opettajan pöydän ääressä Calder näytti jo hieman opettajamaisemmalta, vaikkakin tämän ilme pysyi edelleen epäammattimaisen kiusoittelevana. "Tuota... Kuinka Lilian on pärjännyt?" koitin kysyä kuullostaen edes jotenkin järkevältä. "Ihan hyvin, hän on päässyt nopeasti mukaan tahtiin ja vaikka ilmeisesti hänen edellisessä koulussaan oli panostettu eri asioihin, hän on saanut nopeasti toiset kiinni. Lisäksi luokka on ottanut Lilianin erinomaisesti vastaan, hän tulee ehkä paremmin poikien kanssa toimeen pelaten välitunneilla näiden kanssa jalkapalloa, mutta itse en näe siinä mitään ongelmaa. Luokan tyttöjenkään kanssa ei ole tullut mitään ongelmia enkä ole havainnut mitään kiusausta eikä Lilian ole sellaisesta valittanutkaan", Calder selitti tilanteen. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, tämä oli siis rutiinihaastattelu. "En ole havainnutkaan sellaisia, mutta eihän Lilianilla ole oppimisvaikeuksia todettu tai muuta vastaavaa? Tai olisiko sinulla mitään huomautettavaa aikaisemmasta koulumenestyksestä?" mies kysyi rutiininomaisesti, ja epäilin tämän olevan hieman tylsistynyt, ja tuntuihan tämä itsestänikin varsin turhalta. "Ei mitään. Edellisessä koulussakin hän pärjäsi hyvin ja tuli muiden kanssa toimeen." "Loistavaa, kaikki on siis kuten pitää", Calder sanoi ja kuvittelin tämän jo olevan ohi ja nousin seisomaan, kunnes yhtäkkiä mies tarttui käsivarteeni. "Enää sinä olet ongelma", tämä sanoi ja lähti raahaamaan minua perässään ulos.

 

Sanalla sanoen olin hämmentynyt miehen käytöksestä kun tämä veti minut mukanaan autolleen, ei varsinaisesti mitenkään väkivaltaisesti, vaan enemmän päättäväisesti. Kyselin mieheltä hämmästyneenä tämän käytöksestä seuraten tätä typeränä. "Lilian mainitsi ettet sinä juuri tule talosta ulos, ja pyysi jos minä voisin yrittää tehdä asialle jotain kun näen sinua", mies vastasi tönäisi minua kevyesti pelkääjän paikan suuntaan kiertäen itse kuskin puoleiselle ovelle. "Osaatko sinä itse hypätä kyytiin vai pitääkö tulla nostamaan", tämä kysyi kiusoittelevasti ja muistin taas elävästi kuinka tämä oli kantanut minut ja siskoni järvestä. Naama punaisena avasin oven ja hyppäsin sisälle autoon Calderin naurahtaessa ja istuen itse kuskin paikalle ja lähti ajamaan pois koulun pihasta voittajan virne naamallaan.

 

Samassa tajusin miten helposti tuo mies oli onnistunut manipuloimaan minut autoonsa ja tunsin oloni erittäin tyhmäksi. Olin itse mennyt istumaan tuntemattoman miehen autoon, ja vaikka tämä ei vaikuttanut mitenkään uhkaavalta ja oli pelastanutkin minut kertaalleen, en voinut olla ajattelematta millainen idiootti olin. Lapsikin tiesi, ettei toisten kytiin vain hypätty luottavaisesti että nämä ajaisivat sinut kotiin, ja vaikka Calder tekisikin niin, jäisi lava-auto edelleen koulun pihaan kököttämään. Sen sijaan mies ajoikin kylän keskustaan. "Onko sulla mitään missä haluaisit käydä tai mitään mitä pitäisi tietää mistä löydät? Esimerkiksi töitä miettien?" hän kysyi ja tunsin nolostuvani hieman miettiessäni laiskuuttani. "Posti", mutisin ensimmäisen ajatukseni työstä. Kliseinen valinta, tiedän kyllä, mutta mies vieressäni ei kritisoinut päätöstäni ja kääntyi ajamaan sinne suuntaan missä posti ilmeisesti oli, lopulta pysähtyen rakennuksen eteen.

 

"Paikka menee aikaisin kiinni, mutta jos päivällä käyt niin varmana sieltä joku osaa sanoa onko sinulle hommia. Voin myös suositella yhtä tuttavani pientä kuppilaa tuolla risteyksen toisessa päässä", Calder sanoi ja katsoin miehen osoittamaan kadun kulmaan, pieneen liikkeeseen jossa näytti olevan remontti. "Hänen on tarkoitus aukaista paikka ensi kuun alussa, kyseessä on ihan tavallinen juottola eikä sinun tarvitse osata kuin kaataa kaljaa keski-ikäisille ukoille ja perjantaisin ja lauantaisin ehkä sille vähälle nuorisolle mitä täällä on." Häkellyin täysin miehen selityksestä, yrittikö tämä tosiaan etsiä minulle töitä? Lilianin pyynnöstä? Mitä seuraavaksi, alkaako lehmät lentämään? "Miksi sinä tälläista vaivaa näet minun vuokseni? Vaikutanko minä niin surkimukselta?" kysyin suoraan ja Calder kääntyi minuun päin. "Kyllä", tämä vastasi vakavana, "Steven ja Margareth ovat molemmat hyviä ihmisiä, Liliankin on erittäin herttainen ja ystävällinen nuori neiti, mutta sinä... Sinä vain loikoilet päivät pitkät huolestuttaen varmana hitaasti koko porukan, siskoasi ainakin olet alkanut jo pikkuhiljaa myrkyttää." Tuijotin miestä järkyttyneenä tämän yllättävästä persoonanmuutoksesta. Tämä katsoi minuun vakavasti takaisin, kunnes käynnisti jälleen auton ja lähti uudestaan liikkeelle. "Anna kun arvaan, sinä olet juuri sellainen, joka kuvittelee omien ongelmiensa olevan suurempia kuin kaikilla muilla. Ettei kukaan ymmärrä ja tahdot vain että muut tekevät kaiken puolestasi ja paapovat sinua." "Sun persoona muuttui täysin", sanoin kummissani, vastaamatta Calderin syytteisiin. En varmana ollut sellainen mitä hän väitti. "Ulkonäkö voi pettää. Nousit varmasti itsekin kyytiini, koska halusit huomiota, että olisit itse jotenkin spesiaali, vaikka oikeasti olet täysin samanlainen kuin me muutkin", mies jatkoi syyttämistäni. "Siinä olet väärässä", päätin vihdoin puolustautua, ja onnistuin pitämään ääneni kuullostamasta väittelevältä. Sen sijaan kuullostin aivan yhtä kylmältä kuin Calderkin. "En tee elämälläni mitään juuri siksi, koska sillä ei ole merkitystä. Maailma jatkaa pyörimistään, etsin töitä tai istuin sohvalla. Miksi vaivautua yrittämään mitään maailmaa mullistavaa, kun ei se lopussa vaikuta mihinkään. Minä vain hyväksyn asiat sellaisina kuin ne on", vastasin ja hetkeksi Calderkin vaikutti menettävän sanavalmiutensa. Pääsimme takaisin koululle ja mies pysäytti auton kääntyen minuun, ja näytti kuin hän olisi sanomassa jotain, mutta avasin suuni, ennen kuin hän ehti päästää ääntäkään. "Ulkonäkö voi pettää", vastasin ivallisesti, toistaen miehen aikaisemmat sanat ja nousin autosta. "Hyvää illanjatkoa, herra Summerfield", sanoin neutraalisti miehen vastaavan hämmentyneenä hyvästelyyni ja löin oven kiinni palaten lava-autolle ja ajaen takaisin isovanhempieni talolle täydessä hiljaisuudessa.

 

Seuraavana aamuna kaduin sanojani Calderille. Tajusin, että sanani olivat kuullostaneet lähes sodanjulistukselta miestä vastaan, mutta en jotenkin halunnut hävitä tälle. Mies oli väittänyt tuntevansa minut vain muutaman yhdessä vietetyn hetken aikana, jolloin en edes ollut suostunut pitämään kunnollista keskustelua yllä. Toisaalta ymmärsin hyvin mistä hän mielipiteensä veti, varsinkin jos Lilian oli todella maininnut tälle, etten juuri tehnyt mitään. En tosin halunnut alkaa tappelemaan asiasta siskoni kanssa, joten leikin, kuin en tietäisi mistään mitään. Kuitenkin päätin sen, etten ainakaan siihen kuppilaan hakisi töihin, mitä Calder oli ehdottanut. Se olisi ollut kuin olisin alistunut tämän tahtoon. Onneksi kuppilaa ei oltu edes avattu vielä, kuten mies oli sanonut se aukeaisi vasta ensi kuun alussa, ja tätä kuukautta oli vielä puolet jäljellä. Kaksi viikkoa oli lyhyt aika yrittää löytää työtä tälläisesta tuppukylästä, mutta jonkinlainen taisteluvaihe minulla oli mennyt päälle, enkä halunnut hävitä. Oli outoa katua sanojani, mutta samalla käydä passiivisaggressiivisesti Calderia vastaan.

 

Kuten olin arvellutkin, postin työilmoitus oli ollut enemmän koululaisia varten, ja muuten mainokset kuljetettiin tavallisen postin mukana. En onnistunut suostuttelemaan paikan työnantajaa muuttamaan mieltään ja tekemään poikkeusta kohdallani, varsinkin kun hän ei tuntenut minua ollenkaan. Tajusin samalla, että tälläisessa pikkukylässä myös suhteilla oli merkitystä työtä hakiessa. Olin ottanut sanomalehden mukaan, johon olin merkinnyt työilmoituksia, mutta Onnetar ei tuntunut olevan puolellani. Moneen paikkaan haluttiin koulut käyneitä työntekijöitä, tai paikat oli varattu tutun tutun tutuille, joten jouduin yksi kerrallaan poistumaan tyhjin käsin. Kuitenkaan en millään halunnut myöntää häviötäni, en vaikka mikä olisi. Calderin sanat olivat osuneet johonkin tuntemattomaan sisälläni, joka oli hetkeksi raivostuttanut minut täysin. Vilkaisin ohi ajaessani samaista kadunkulmaa mihin kuppila oli tulossa, tuhahtaen itsepäisesti, etten varmana sinne menisi.

 

Istuin keittiön pöydän ääressä jäähtynyt kahvi vieressäni tuijotellen lehden työilmoituksia samalla kun Luna tuli syliini hakemaan huomiota. Silittelin kissaa hajamielisesti ja kääntelin välillä lehden sivuja päätyen kuitenkin kerta toisensa jälkeen samalle aukeamalle. Ajatus ei raksuttanut yhtään, ehkä siksi koska en ollut pitkään aikaan yrittänyt miettiä mitään tosissani. Tiesin, että oli hölmöä ajatella niin, mutta en keksinyt muutakaan syytä. Säikähdin tosissani, kun isoäitini istui viereeni pöydän ääreen, en ollut edes kuullut hänen tulevan huoneeseen. "Löytyykö mitään mielenkiintoista?" vanha nainen kysyi toiveikkaasti. "Ei oikeastaan, eikä missään edes annettu töitä kun kävin kysymässä", vastasin tälle. "Sanoivatko he miksi?" nainen jatkoi kyselyään. "Paikat oli varattuja joko heidän tuttavilleen tai sitten en vain täyttänyt heidän ehtojaan", yritin sekostaa mahdollisimman lyhyesti ja isoäitini tuhahti ärtyneesti vieressäni. "Että maailmassa osaakin olla typeriä ihmisiä päättävissä tehtävissä. Miksi laittaa ilmoitus että hakevat työntekijöitä jos eivät palkkaa sitten kun joku tulee kysymään", tämä aloitti itsekseen murisemisensa. Isoäitini oli temperamenttisempi nainen kuin muistinkaan. Ajatuksissani olin jättänyt Lunan silittelyn sikseen, ja kissa hyppäsi tympiintyneenä alas, alkaen maukua haluavansa ruokaa. Hetken isoäitini katsoi kissaa, ja samassa hänen ilmeensä valostui. "Siinä se, nyt minä keksin mistä sinä saat töitä", hän huudahti ja nousi antamaan kissalle tämän haluamaa tonnikalaa.

 

Parin päivän päästä sain melkein tukehtua kahviini kun näin lehdessä olevan ilmoituksen. Ilmeisesti isoäitini oli päättänyt yllättää minut töillä ja lehdessä oli ilmoitus siitä, kuinka minä ja isoisäni kävisimme ostoksilla kiireisille ihmisille. Tai sitten vain minä, jos isoisä ei jaksaisi lähteä mukaan. Toisaalta en todennäköisesti löytäisi ensimmäisenkään asiakkaan kotia, kun en tuntenut ihmisiä. Mutta isoäitini oli nyt löytänyt minulle töitä, pitäisi vain istua puhelimen ääressä ja odottaa mikäli joku haluaisi jonkun käymään kaupassa puolestaan. Olin myös rauhoittunut Calderin sanoista, joten en ollut enää läheskään yhtä varma, halusinko oikeastaan edes tehdä tätä. Yritin kaivaa jostain mieleni sopukoista sitä samaa itsepäisyyttä, kuin silloin kun istuin miehen autossa, mutta se oli kadonnut täysin, eikä tullut takaisin vaikka kuinka kävin keskustelua läpi päässäni. Puhelimen soidessa vastasin vastahakoisesti, mutta yritin kuullostaa edes neutraalilta puhuessani vanhemman miehen kanssa, joka kysyi ilmoituksesta. Selitin parhaan taitoni mukaan, että kävisin kaupassa tai apteekissa tai missä ikinä hänen puolestaan, pientä maksua vastaan, ja hetken mietittyään vanhus pyysikin minua käymään. Jotenkin en ollut yllättynyt ollenkaan, että asiakaskunta tulisi olemaan pääosin vanhuksia. Kun menin kertomaan puhelusta isovanhemmilleni, ei kestänyt hetkeäkään kun isoisäni työnsi minua lava-autoa kohti ja löi avaimet käteeni.

 

Isoisäni oli päättänyt ilmeisesti, että minä tekisin kaiken työn, hän toimisi vain avustajanani uusiin paikkoihin eri ihmisten luokse. Perillä selvisi, että kyseinen vanhus, joka oli soittanut, oli isoisäni pilkkikaveri, ja miehet jäivät keskenään odottamaan kun minä kävisin kaupassa. Reissu sujui täysin ongelmitta, vaikka tunsinkin työn jälkeisillä kahveilla oloni erittäin epämukavaksi. En tuntenut toista miestä ollenkaan, enkä vettä inhoavana tiennyt sen enempää pilkkimisestäkään. Hörpin vain kahvia ja tuijottelin ikkunasta ulos antaen vanhusten puhua kalajuttunsa.

 

"Eihän se ollut vaikea ensimmäiseksi keikaksi", isoisäni sanoi kun olimme matkalla kotiin. "Ei, mutta isoäiti olisi voinut keksiä jotain muuta työtä kuin juoksupojan hommia. Työstä tulee varsin yksitoikkoista jos käyn kaupassa vaan Loganille tai sitten en muista kenen luokse minun pitää mennä jos tulee muita asiakkaita", nurisin ja isoisäni läpsäisi minua kevyesti käsivarteen. "Älä valita heti. Eihän tämä edes ole hankalaa työtä." Ja oikeassahan vanhus oli, ja tunsin itseni hemmotelluksi kakaraksi saadessani moitteita. En ollut tehnyt paljoa mitään tänne saapumiseni jälkeen, enkä edes osoittanut kiinnostusta yrittääkään löytää tekemistä. Nyt kun minulla olisi edes satunnaista työtä (joka ei edelleenkään ollut Calderin ystävän kuppilassa), minun pitäisi olla kiitollinen eikä marmattaa. Kuitenkin jokin pieni pahaenteinen tunne pysyi sisälläni koko ajan. Tosin, milloin minulla ei olisi huono tunne asioista, jotka liittyivät tähän paikkaan.

 

Kotiin päästyämme isoäitini ilmoitti, että pari uutta soittoa oli tullut, ja epäilin että isoäitini oli itse saattanut soittaa joillekin tuttavilleen pyytäen heitä keksimään jotain kaupassa käytävää. Erityisesti yksi vanha naine herätti epäilykseni kun hänen pyyntönsä päätyi olemaan maitopurkki ja purkkaa. Kolme asiakasta ensimmäisen päivän aikana ei kuitenkaan ollut niin paha kuin olin pelännyt. Ainakaan kukaan heistä ei vaikuttanut tunnistavan minua, tai osasivat pitää uteliaisuutensa kurissa. Päivän päätteeksi isoäitini ei malttanut lopettaa kyselyään päivästäni, ja aluksi ihmeissään ollut Lilian alkoi hänkin kyselemään kun kuuli juoksupojan hommistani. Tyttö oli selvästi iloinen, että liikuin edes vähän pois neljän seinän sisältä ja aikoi kertoa vielä koulukavereilleenkin uudesta palvelusta kaupungissa, mikä sai minut sanomattakin kauhistumaan. En minä nyt koko kylän ruokataksiksi voisi alkaa yhdessä yössä. Toisaalta jos tämä helpotti pikkusiskoni huolia minusta, kai se oli sen arvoista. Tuon ikäisen tytön pitäisi miettiä kaikkea muuta kuin huolehtia tylsästä isoveljestään.

 

©2017 Yhden kummituksen ajatuksia - suntuubi.com